"Tanskan kuningas! Tullut minun avukseni!"
"Niin, niinpä vainenkin! Tullut Bernardin salaisesta kutsumuksesta puolustamaan teidän oikeuksianne ja asettamaan teidät isänne valtaistuimelle. Sanokaa nytkin rehellistä Harcourtia kavaltajaksi, sen tähden ettei antanut ihanata herttuakuntaanne tulelle ja miekalle alttiiksi!"
"Minua ei ole hän kavaltanut", sanoi Rikhard hetkisen mietittyään.
"Eikö todellakaan; mutta mitä teillä sitte oli mielessä?"
"Tarkoitan, että kun minä pääsen valtakuntaani hallitsemaan, en tahdo olla niin perin valtioviisas", sanoi Rikhard. "Tahdon olla julkinen ystävä tahi julkinen vihollinen."
"Poika paisuu meitä mielevämmäksi", sanoi herra Eerikki hymyillen, "mutta se tuli kuin isänsä suusta."
"Hän tulee päivä päivältä yhä enemmän isävainajaansa", sanoi rouva
Astrida.
"Mutta tanskalaiset, isä, tanskalaiset", sanoi Osmond. "Kohta ne kalvat kalskahtelevat! Saan kait minäkin lähteä sotaväkeen ansaitsemaan kannukseni?"
"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi vapaaherra, "jos hänen ylhäisyytensä herttua antaa sinulle luvan. Kunpa voisin minäkin jättää hänet ja tulla mukaan! Tekisi hyvää minulle ihan sydänjuuriini saakka päästä kerran vielä viikinkien pitkään laivaan."
"Tahdonpa mielelläni nähdä, mihin nämä pohjan miehet kelpaavat", sanoi
Osmond.
"Oh! nämä ovat vain tanskalaisia eivätkä norjalaisia, eikä oikeita viikinkejä enää olekaan, sellaisia kuin ennen vanhaan kun Ragnar teki tuhojaan…"
"Poika, poika! onko tämä oikeata puhetta lapsen kuullen?" keskeytti rouva Astrida. "Sopivatko tämmöiset sanat kristitylle ritarille?"
"Suokaa anteeksi, äiti!" sanoi harmaahapsinen sotilas hellästi. "Mutta vereni käyvät kuohuksiin kuullessani pohjoismaalaisen laivaston olevan niin lähellä ja ajatellessani Osmondin saavan paljastaa miekkansa merikuninkaan johdolla."
Seuraavana aamuna talutettiin Osmondin uljas sotaori oven eteen ja kaikki soturit, jotka vaan voitiin luovuttaa Senliin linnan väestä, olivat valmiit lähtemään mukaan. Pojat seisoivat portailla, toivoen hekin olevansa kylliksi vanhoja lähtemään taistelutanterelle sekä ihmettelivät, miksi Osmoud viipyi. Kun ovi vihdoinkin aukeni, näkivät he ihmeekseen pajan matalassa holviportissa punaisen, hehkuvan uunin edessä Osmondin seisovan puettuna kimmeltävään, teräksiseen sotisopaan, jonka hienoista renkaista tulenliekki kirkkaana heijasti, ja kypärissään oli hänellä pari kultasiipeä, joka merkki myös somisti hänen pitkää suippoa kilpeään.
"Sinun siipesi! Meidän siipemme!" huudahti Rikhard, "Centevillen vaakunamerkki!"
"Lentäkööt ne vihollisen perässä, vaan ei edellä", sanoi herra Eerikki. "Lähde matkaan Jumala kerallasi, poikani — osoittaudu mieheksi — elä anna tanskalaisille heimolaisillemme aihetta sanomaan meidän oppineen ranskalaisia temppuja pohjoismaalaisten iskujen asemesta."
Tämmöisillä jäähyväissanoilla evästettynä lähti Osmond Senliistä. Molemmat pojat riensivät ylös linnan harjalle seuratakseen häntä silmillään niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Korkein torni tuli siitä hetkestä heidän pää-olinpaikakseen, ja alinomaa he tähystelivät sille taholle, jonne Osmond oli kadonnut. Mutta ajan oloon he väsyivät vahdinpitoonsa ja palasivat leikkeihinsä linnan pihaan.
Eräänä päivänä olivat he lohikäärmeisillä, ja Alberic oli olevinaan lohikäärme. Hän makasi selällään, läähättäen täyttä väkeään, siten muka osoittaen purskuttavansa hirmuisesti tulta ja savua Rikhardin, ritarin päälle. Tämä taas koki suurine puumiekkoineen ja seiväspeitsineen kolhia sitä kuoliaaksi. Mutta leikin kuumimmillaan ollessa taukosi lohikäärme äkkiä puhkumasta, kapasi pystyyn ja osoitti sormellaan vartijata ylhäällä tornissa. Tämä oli pannut torven suulleen ja tuossa tuokiossa räikähti kimeä signaali tornista.
Äänekkäästi huutaen syöksyivät molemmat pojat suoraa päätä portaita ylös ja tulivat tasakatolle niin hengästyksissään, etteivät voineet edes vartijalta tiedustaa, mitä hän näki. Vartija osoitti sormellaan tasangolle päin, ja tarkkanäköinen Alberic huudahti: "Minä näen jotakin, hyvä prinssi, ettekö tekin erota mustaa pilkkua kaukana nummella?"
"En, en niin mitään! Missä, oi, missä?"
"Se meni nyt kummun taa, mutta — kas tuossa se on taas! Miten nopeasti se ratsastaa!"
"Niin käypi kuin linnun lento", sanoi Rikhard, "niin nopeasti, niin nopeasti…"
"Eihän karkuuttanekin vain pakoon", sanoi Alberic, hieman levottomana katsahtaen vartijaan, sillä hän oli rajalta kotoisin ja kauhistuttavia juttuja Contentin kreivin tuhoovasta maahankarkauksesta kerrottiin päivät päästään Epten ympäristöllä.
"Eikä mitä, nuori herra", sanoi vartija, "sitä ei tarvitse pelätä.
Kyllä minä tiedän millä lailla miehet ratsastavat sodasta paetessaan."
"Ei tosiaankaan, tuon hevosen juoksu ei tiedä mitään pahaa", sanoi herra Eerikki, joka nyt oli saapunut yhteen joukkoon.
"Minä näen hänet paremmin! Näen hevosen!" huusi Rikhard, hyppien innoissaan, niin että herra Eerikin oli pakko tarttua häneen kiinni ja varoittaa: "Jollette pysy aloillanne, prinssi, niin saatatte pian luisua alas linnan harjalta. Enemmin kuulisin tappelussa hävityn kuin soisin semmoisen tapahtuvan."
"Sill' on jotain kädessään", sanoi Alberic.
"Lippu tahi ratsulippu", sanoi vartija, "minusta hän ratsastaa nuoren vapaaherran tavoin."
"Niin totta tosiaan! Ripeä poikani! Hän on suorittanut asiansa oivallisesti!" huudahti herra Eerikki, ratsastajan tultua paremmin näkyviin. "Tanskalaiset ovat saaneet nähdä, kuinka me kasvatamme poikiamme!"
"Hänen siipensä tuovat hyviä uutisia", sanoi Rikhard. "Antakaa minun mennä, herra Eerikki; minun täytyy kertoa tästä Astrida rouvalle."
Nostosilta laskettiin alas, raskas ristikkoportti avattiin ja linnan kaikkien asukkaiden seistessä pihalla ajaa karahutti sisään soturi kypärissä siivet ja kädessä liehuva lippu, jonka hän tullessaan laski levälleen Normandian pikku herttuan jalkain juureen. Hämmästyksen huuto pääsi kaikilta nähdessään lipussa Ranskan kultaiset liljat, ja hätäilevin, loppumattomin kysymyksin keräytyivät he hänen ympärilleen.
"Suuri voitto — kuningas vankina, Montreuil tapettu!"
Rikhard tarttui nuoren ritarin käteen, vieden hänet saliin, missä kaikki sijottuivat hänen ympärilleen kuullakseen uutisia. Hänen isänsä ensimmäinen kysymys oli, mitä hän piti heidän heimolaisistaan, tanskalaisista.
"Sivistymättömiä tovereja, isä, se täytyy minun tunnustaa", sanoi Osmond hymyillen ja päätään pudistaen. "Minä en voinut maljaani juoda heidän onnekseen ihmisenkallosta — niin kultakoristeinen kuin se olikin."
"Mutta eivät siltä huonompia soturia," sanoi herra Eerikki. "No niinpä niin, ja sinä tietenkin olit siksi hieno ja turhamainen, ettet käsittänyt tuota vanhaa hyvää tapaa repiä koko lammasta palasiksi. Sinun kai piti leikata viipaleesi hienolla ranskalaisella veitsinykerölläsi."
Osmond ei voinut käsittää, että mies voisi olla urhoollisempi ollessaan raaka kuin metsäläinen, mutta hän katsoi viisaammaksi olla vaiti ja Rikhard pyysi kärsimätönnä saada kuulla taistelusta sekä missä se oli suoritettu.
"Diven rannalla," sanoi Osmond. "Oi isä! syystäpä saatatte kutsua vanhaa Harcourtia ovelaksi — Revonsydän se pitäisi hänen nimensä olla, eikä Karhunsydän! Kuulkaahan kummaa kun hän oli lähettänyt frankeille sanan, että tanskalaiset olivat hyökänneet hänen päällensä koko voimallaan, ja pyysi näitä tulemaan avukseen."
"Toivon, ettei siinä ollut kavallusta. Mitään vilppiä ei saa minun nimessäni tehdä!" huudahti Rikhard semmoinen arvokkuus äänessä ja liikkeissä, että he kaikki sillä hetkellä tunsivat hänet todellakin ruhtinaakseen kokonaan unohtaen hänen nuoren ikänsä.
"Ei, luulisitteko minun sitte sotatapahtumista kertovan näin ilomielin," sanoi Osmond. "Bernardin tarkoitus oli vain saattaa yhteen kuninkaat näyttääkseen Ludvigille, että teillä, herttuani, oli ystäviä, jotka kykenivät puolustamaan laillista asiaanne. Hän koetti vain välttää verenvuodatusta."
"Entä sitte?"
"Tanskalaiset olivat leiriytyneet Liven rannalle, ja samassa kun frankit tulivat näkyviin, lähetti Harald Sinihammas airueen Ludvigin luo, kehoittamaan häntä poistumaan Normandiasta ja jättämään maan teille, sen lailliselle haltijalle. Ludvig, joka mesikielin toivoi voittavansa hänet puolelleen, halusi keskustella hänen kanssansa persoonallisesti."
"Missä sinä olit, Osmond!"
"Siellä, missä tuskin maltoin olla. Bernard oli koonnut meidät kaikki, rehelliset normannit, ja asettanut meidät kuninkaan ratsulipun, tämän samaisen lipun alle, ikäänkuin puolustamaan sitä tanskalaisia vastaan. Kaikesta päättäen oli hän ihan yhtä maata Ludvigin kanssa, johti häntä neuvoillaan ja tuntui tosiaankin olevan hänen paras ystävänsä ja neuvonantajansa. Mutta yhdessä asiassa ei hän saanut valtaa: tuo kiittämätön, arka konna, Montreuilin Herluin, tuli kuninkaan mukana, nähtävästi toivossa saada olla osallisena saaliinjaossa meidän jouduttua perikatoon. Kun Bernard neuvoi kuningasta lähettämään hänet kotiinsa takaisin, koska yksikään uskollinen normanni ei sietänyt häntä silmiensä edessä, vannoivat nuo tuittupäiset frankit, ettei ainoakaan normanni voisi estää heitä tuomasta kerallaan ketä halusivat.
"Sitte pystytettiin teltta joen rannalle, jossa molemmat kuninkaat yhdessä Bernardin Bretagnen Allanin ja kreivi Hugon kanssa pitivät kokousta. Me kaikki seisoimme ulkopuolella, ja molemmat sotajoukot alkoivat sekaantua toisiinsa, jolloin me normannit teimme tanskalaisten tuttavuutta. Siellä oli muuan metsäläisen näköinen punatukkainen miehenkarhu, joka sanoi olleensa Anlaffin kanssa Englannissa, ja tiesi paljon kertoa Norjan kuninkaan Hakonin urostöistä. Äkkiä osoitti hän muuatta lähellämme seisovata ritaria, joka puheli erään Continin seuralaisen kanssa, ja tiedusti minulta hänen nimeään. Vereni kiehuivat vastatessani, että se oli Montreuil itse. 'Hän, joka on ollut syynä herttuanne kuolemaan!' huudahti tanskalainen. 'Haa! Te normannit olette kehnoja, turmeltuneita Odinin poikia, salliessanne hänen elävän'."
"Toivon sinun sanoneen, poikani, ettemme noudata Odinin lakeja," lausui
Astrida rouva.
"Sanaakaan sanoa en kerinnyt, täti, kun tanskalaiset jo ottivat koston itse toimekseen. Siinä silmänräpähtämässä syöksyivät he kamaline sotakirveineen Herluinin kimppuun ja kurikoivat onnettoman kuoliaaksi. Nyt se vasta rytäkkä nousi! Jokainen iski ympärilleen, tietämättä ketä ja miksi. Muutamat huusivat Thor auta, toiset Dieu aide, jotkut taas Montjoie S:t Denis! Pohjoismaalaisveri frankkilaista vastaan — se oli ainoa ohjeemme. Minä seisoin tämän ratsulipun juurella ja ankarasti oli minun oteltava ennen kuin sain sen lopultakin haltuuni."
"Entä kuninkaat?"
"He kiiruhtivat ulos teltasta, kuten näytti, yhtyäkseen taas miehiinsä. Ludvig nousi ratsaille. Mutta tiedättehän vanhastaan, hyvä prinssi, että hän on kehno ratsastaja, ja niinpä kiidätti hevonen miesparan ihan tanskalaisten sankimpaan joukkoon. Kuningas Harald vangitsi hänet omin käsin ja jätti hänet neljän ritarin vartioitavaksi. Mutta sitte se hyväkäs onnistui joko lahjomaan vartijansa taikka, kuten he väittivät, karkaamaan heidän ryöstäessään hänen telttaansa. Kuinka se kävi päinsä, en osaa sanoa; se vaan oli varma, että kun Harald vaati kuningasta takaisin, oli hän tipotiessään."
"Tiessään! Ja sinä sanot kuninkaan olevan vankina!"
"Malttakaahan. Hän ratsasti neljä peninkulmaa ja tapasi Rouenissa erään katalan porvarin, jonka lahjoi kätkemään itsensä Halavaluotoon. Bernard pani kuitenkin tarkan peräänkuulustelun ja sai selville, että tuon veijarin oli nähty keskustelevan ranskalaisen ratsastajan kanssa. Siitäpä Bernard veti kovalle hänen vaimonsa ja lapsensa, uhaten heidät siihen paikkaansa surmata, jolleivät ilmaisisi salaisuutta. Kuninkaan oli siis pakko ryömiä kauniisti esiin piilopaikastaan ja nyt istuu hän lukkojen ja salpojen takana Rolfin tornissa, missä tanskalainen soturi sotakirves olalla on jokaisessa portaiden käänteessä vartioimassa."
"Haa, haa!" huudahti Rikhard. "Tahtoisinpa tietää, mitä hän pitää olostaan! Olisipa hauska kuulla, tokko hän enää muistaa, kuinka hän nosti minut ikkunalle ja vannoi juhlallisesti tahtovansa ainoastaan — minun parastani!"
"Niin, ja te uskoitte häntä, hyvä prinssi," sanoi Osmond veitikkamaisesti.
"Olin silloin pikku poika," vastasi Rikhard ylpeästi. "Mutta nyt — muurienkin täytyy muistuttaa häntä valastaan sekä Bernardin sanoista, että taivas on maksava hänelle samalla mitalla kuin hän kohtelee minua."
"Muista se, lapseni, kavahda rikottuja valoja," lausui isä Luukas, "mutta elä muistele vahingonilolla vihollisesi kaatumista. Olisi parempi, että menisimme kaikki kappeliin lausumaan kiitoksemme Hänelle, jolle ne yksin kuuluvat!"
Kymmenes luku.
Lähes vuosikautisen vankeuden perästä täytyi kuninkaan sitoutua maksamaan lunnaat ja siihen saakka, kunnes oltiin yhtä mieltä ehdoista, olivat hänen molemmat poikansa annettavat panttivangeiksi normanneille, jota vastoin kuningas sai palata omaan valtakuntaansa. Prinssit piti lähettää Bayeuxiin, jonne Rikhard oli palannut Centevillein katsannon alla ja jossa hänellä oli nyt lupa kävellä tahi ratsastaa vapaasti ympäriinsä, tosin suojelusvahdin seuraamana.
"Onpa hupaista, kun Carloman tulee tänne. Minä olen koettava parastani, että hän viihtyy hyvin luonamme", sanoi Rikhard. "Mutta Lotharin en toivoisi tulevan mukana."
"Kunpa hän sentään tulisi", sanoi hyvä isä Luukas, "jotta saisitte tilaisuuden osoittaa, onko isänne viimeinen opetus saanut sijaa sydämmessänne ja voitteko palkita pahan hyvällä."
Herttuan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän ja Alberic asettuivat uudestaan paikallensa vahtitornissa. Vihdoin näkivät he ratsastajaparven lähenevän, keskellään hyvin ummistettu kantotuoli, jota kaksi hevosta välillään kantoi. "Nuo eivät voi olla prinssit," sanoi Alberic, "se on varmaankin joku sairas nainen."
"Toivon, ettei olisi kuningatar!" huudahti Rikhard nurjalla mielellä. "Mutta eläpäs, Lotharhan se on semmoinen pelkuri. Pelkäsi vannaankin ratsastaa, eikä kuningatar arvatenkaan tohtinut lähettää lemmikkiään matkaan, vaatehtimatta häntä kuin mitäkin pikku mamselia. Mutta lähdetäänhän alas, Alberic; min'en sano mitään tylyjä sanoja Lotharille, jos vain maltan olla sen tekemättä."
Rikhard tuli prinssejä vastaan pihalla, vaaleakiharainen pää paljaana.
Hän kumarsi tulleille niin miellyttävän kohteliaasti, että rouva
Astrida pukkasi poikaansa käsivarteen kysyen, eikö hänestä ollut heidän
pikku herttuansa kaunein ja rakastettavin lapsi koko kristikunnassa.
Synkin katsein laskeusi Lothar kantotuolista, mutta ei osoittanut pikku herttualle vähintäkään huomaavaisuutta, menihän vaan saliin, kärttyisästi käskien hovipoikansa Charlotin seuraamaan itseään. Täällä hän sanaakaan sanomatta heittäysi ylimmäiselle kunnia-istuimelle ja käski Charlotin hankkimaan viiniä.
Silläaikaa kurkisti Rikhard kantotuoliin ja näki Carlomanin ryömineen yhteen nurkkaan vapisten ja nyyhkyttäen kauhistuksesta.
"Carloman, rakas pikku Carloman! Elä itke, tule ulos — se olen minä, sinun oma Rikhardisi. Etkö salli minun toivottaa sinua tervetulleeksi?"
Carloman silmäsi arasti ylös, tarttui innokkaasti ojennettuun käteen ja heittäytyi Rikhardin kaulaan.
"Oo Rikhard, lähetä meidät takaisin! Elä anna niiden villien tanskalaisten tappaa meitä."
"Kukaan ei tule tekemään teille vähintäkään pahaa. Ei täällä ole tanskalaisia. Sinä olet minun vieraani, ystäväni, veljeni. Silmät auki! Tässä on minun oma, hyvä kasvattajani, Astrida rouva."
"Mutta äiti sanoi normannien tappavan meidät, kun me pidimme sinua vankina. Hän itki ja parkui eikä tahtonut päästää meitä, mutta ne häjyt miehet hilasivat meidät pois väkisin. Voi, anna meidän mennä kotiin jälleen!"
"En voi sitä tehdä," sanoi Rikhard, "te kun olette Tanskan kuninkaan vankeja ettekä minun. Mutta minä pidän sinusta niin ihmeesti ja sinä saat kaikki mitä minulla on, jollet vain itke, kiltti Carloman. Voi, rouva Astrida, mitä minun pitää tehdä? Ettekö te voi lohduttaa häntä" — jatkoi herttua, kun poikaraukka nyyhkien riippui kiinni hänessä.
Rouva Astrida läheni, tahtoi tarttua hänen käteensä, puhutellen häntä hyväilevin äänin, mutta Carloman hypähtäen vavahti takaisin ja huudahti uudelleen kauhistuksesta. — Kookkaine vartaloineen, korkeine myssyineen ja ryppyisine kasvoineen näytti rouva Astrida hänestä noita-akalta, ja kun hän ei osannut puhua ranskaa, ei Carloman ymmärtänyt hänen ystävällisiä sanojaan. Vihdoin suostui prinssi kuitenkin Rikhardin taluttamana lähtemään saliin, missä Lothar nyreänä istui kunnia-istuimella toinen jalka allaan ja sormi suussa.
"No senpä sanonen, herttua herraseni," lausui hän, "eikö tässä vanhassa hökkelissä ole niin mitään suuhun pantavaa? Eikö tilkkaakaan Bourdeaux'ta?"
Rikhard voi vaivoin hillitä harmiaan tämän epäkohteliaan puhuttelemisen johdosta. Tyynesti vastasi hän kuitenkin, ettei mitään sellaista luullut löytyvän, mutta kyllä sen sijaan hyvää normannilaista hedelmä- tahi omenaviiniä.
"Aivan kuin minä kävisinkin härppimään teidän talonpoikaisjuomianne!
Olen käskenyt tuomaan iltaseni sisään — miksi sitä ei tule?"
"Siksi kun te ette ole herra tässä talossa", pyöri Rikhardin huulilla, mutta hän hillitsihe ja vastasi, että iltanen olisi koht'sillään valmis. Carloman katsoi rukoilevasti veljeensä sanoen: "Elä ärsytä heitä, Lothar!"
"Mitä! Yhäkö sinä itket, tyhmä poika," sanoi Lothar. "Etkö tiedä, että jos uskaltavat suututtaa meitä, niin isä kurittaa heitä ansionsa mukaan? Tuokaa sisään iltanen, sanon minä, ja antakaa minulle ortolan-piirakainen."
"Semmoisia ruokia ei meillä ole — nyt ei ole se vuodenaika," sanoi
Rikhard.
"Ette kai arvele antaa minulle mitään, josta pidän? Sanon teille, että se käypi teille kalliiksi."
"Kananpoikia paistavat paraikaa," yritti Rikhard.
"Minä vähät teidän kananpojistanne, — olenhan sanonut tahtovani ortolaneja."
"Jollen minä pian nöyryytä tuota poikaa, älköön nimeni olko Eerikki", mutisi vapaaherra.
"Kuinkahan lapsiraukkamme onkaan saanut kärsiä hänen tähtensä", päivitteli rouva Astrida, "mutta tuota toista poikasta tulee minun surkuni. Niin pieni ja heikko! Mutta meidän pikku herttuatapa kannattaa katsella, miten hellästi hän kohtelee häntä."
"Hän on liian uljas ja vahva ollakseen muuta kuin lempeä", sanoi Osmond. Ja tuo vilkas, innokas poika oli tosiaankin lempeä ja hellä kuni tyttö tälle heikolle, aralle lapselle. Ystävällisin sanoin maanitteli hän hänet syömään, lohdutteli kaikilla tavoin ja sen sijaan että olisi nauranut hänen pelolleen, pysyttelihe hänen ja suuren verikoiran Hardigrasin välissä ja vei koiran aina edemmäksi, kun se yritti tulla liian lähelle.
"Aja pellolle tuo koira!" sanoi Lothar käskevästi.
Ei kukaan liikahtanut totellakseen häntä, ja koira leivänmuruja etsiessään läheni taas Lotharia.
"Aja pois se", toisti hän potkaisten sitä jalallaan. Koira härähti, ja Rikhard hyppäsi pystyyn närkästyneenä. "Prinssi Lothar", sanoi hän, "en pidä väliä mitä te muutoin suvaitsette tehdä, mutta koirani ja väkeni on teidän annettava olla rauhassa."
"Sanon sinulle, että olen prinssi! Teen mitä tahdon! Haa, ken se on, joka nauraa tuolla?" kirkui pahasisuinen poika, polkien lattiaan.
"Ei ole niinkään helppoa Ranskan prinssien pieksättää täällä vapaasukuisia normanneja", lausui Walter Metsästäjän karkea ääni. "On kaiketi vielä palkinto sitäkin piiskaniskua varten, jonka hänen armonsa herttua kärsi minun tähteni."
"Vait, vait, Walter!" sanoi Rikhard. Mutta Lothar oli siepannut käteensä jakkaran ja oli juuri lähättää sillä metsästäjää, kun joku tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Osmond, joka hyvin tunsi hänen ilkeän tapansa, piteli häntä kiinni molemmin käsin, huolimatta hänen hurjasta kirkumisestaan ja ponnistuksistaan, mikä muistutti metsäläisen käytöksestä.
Herra Eerikki pauhasi sill'aikaa normandiansekaisella ranskankielellään: "Teen tiettäväksenne, nuori herraseni, niin prinssi kuin olettekin, että olette meidän vankimme ja saatte istua vankeudessa vedellä ja leivällä, jollette ota mukautuaksenne."
Lothar, joka ei joko kuullut tai ei uskonut näitä sanoja, rimpuili vain kahta kauheammin, mutta nuoren, karskin sotilaan kourat olivat kylliksi kovat pitääkseen ponnistelijan aisoissa. Ja lopuksi kannettiin tuo potkiva ja kirkuva poika Rikhardin rukoilemisista huolimatta salista pois ja sulettiin yksikseen tyhjään huoneesen.
"Antaahan nulikan olla hetkisen itsekseen", sanoi herra Eerikki, työntäen herttuan syrjään. "Kun hän on oppinut tuntemaan väkevämpänsä, saadaan lepo ja rauha taloon jälleen."
Rikhardin täytyi kääntyä tyynnyttämään Carlomania, joka oli ryöminyt pakoon pimeään nurkkaan, missä hän istui itkien ja vapisten kuin haavan lehti. Hän aivan hätkähti kauhistuksesta, kun Rikhard kosketti häneen.
"Voi, elä pane minuakin vankeuteen! Min' en voi olla yksin pimeässä."
Rikhard koki taas lohduttaa häntä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan eikä huolivan siitä. "Oi, voi, meille sanottiin, että sinä löisit ja kiusaisit meitä ja kostaisit siten kaiken sen ilkeyden, jolla me kohtelimme sinua, mutta enhän ainakaan minä polttanut sinun poskeasi!" vaikerteli hän.
"Emme tahdo sinua kiusata ei vaikka mikä olisi, kiltti Carloman! Eikä Lothar ole vankeudessa, on vain sulettuna huoneesen, kunnes tulee kiltiksi."
"Lothar se poltti sen", toisti Carloman. "Etkä sinä saa todellakaan olla minulle paha, sillä äitini suuttui kauheasti, kun en pidättänyt Osmondia tavatessani hänet olkikupoineen. Hän tuli niin vimmoihinsa, että antoi minulle semmoisen sätkäyksen, että keperryin siinä paikassa selälleni. Mutta olitko sinä todellakin siinä kuvossa, Rikhard?"
Rikhard kertoi jutun ja oli hyvillään nähdessään Carlomanin sille hymyilevän. Sitte neuvoi rouva Astrida häntä saattamaan pikku ystävänsä vuoteelle. Carloman ei tahtonut panna maata, ennenkun sai vieläkin pitää Rikhardia kädestä. Eikä pikku herttuakaan säästänyt vaivojaan tyynnyttääkseen ja hellitelläkseen ystäväänsä, sillä hän tiesi itse, miten katkerata on olla hylättynä vankina kaukana omaistensa piiristä.
"Luulin, että sinä olisit minulle hyvä", sanoi Carloman. "Mitä Lothariin tulee, niin teethän vallan oikein kohdellessasi häntä kuten hän sinua."
"Ei toki, Carloman; jos minulla olisi veli, en koskaan puhuisi hänestä sillä tavoin."
"Mutta Lothar on niin häjy."
"Niin kyllä, mutta meidän on oltava hyviä niille, jotka ovat meille pahoja."
Lapsi nousi kyynärpäilleen ja katsoi Rikhardia totisena kasvoihin.
"Sitä ei ole kukaan sanonut minulle ennen."
"Kyllä, Carloman, eikö veli Hilarius ole?"
"En kuuntele koskaan veli Hilariusta — hän on niin pitkäpiimäinen ja väsyttävä. Sitä paitsi ei kukaan ole milloinkaan hyvä vihamiehilleen."
"Isäni oli…" sanoi Rikhard ajatuksissaan.
"Ja tappoivat hänet!" ihmetteli Carloman.
"Niin tekivät", jatkoi Rikhard, tehden ristinmerkin, "mutta hän on mennyt taivaasen."
"Tahtoisinpa tietää, onko siellä onnellisempaa kuin täällä", sanoi Carloman. "Min' en ole onnellinen. Mutta sanoppa mulle, minkä tähden meidän tulee olla hyviä niille, jotka meitä vihaavat."
"Koska hurskaat pyhimykset olivat — ja katso ristiinnaulitun kuvaa, Carloman. Ristiinnaulitseminen tapahtui niiden tähden, jotka vihasivat Vapahtajaa. Ja etkö tiedä, mitä Paternosterimme sanoo?"
Pikku Carloman rukka osasi ainoastaan ulkomuistilta Herran rukouksen latinaksi eikä hänellä ollut aavistustakaan sen sisällyksestä; Rikhard sitä vastoin oli saanut siinä huolellista opetusta isä Luukkaalta. Hän alkoi selittää sitä, mutta ei ennättänyt montakaan sanaa lausua, kun pikku Carloman oli vaipunut uneen. Herttua hiipi hiljaa pois pyytääkseen lupaa mennä Lotharin luo. Sitte astui hän huoneesen, jossa oli aivan pimeä, kädessä tulisoihtu, joka hulmusi ilmanvedossa niin, ettei hän alussa nähnyt mitään, mutta lopulta erotti epäselvän esineen lattialta.
"Prinssi Lothar", sanoi hän, "täällä on…"
Lothar keskeytti hänet. "Liputa tiehesi", sanoi hän kiivaasti. "Jos sinun vuorosi on nyt, niin kaiketi tässä vielä minunkin tulee. Toivon, että äiti olisi pitänyt sanansa ja puhkaisuttanut silmäsi."
Rikhardin luontainen luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi sietänyt moista vastausta. "Teette häpeällisesti puhuessanne tuolla tavalla, kun tulin tänne ainoastaan tehdäkseni teille hyvää. Mutta samantekevä, minä annan teidän myöskin olla täällä koko yön, enkä pyydä herra Eerikkiä laskemaan teitä ulos." Ja hän paukahutti raskaan oven jälkeensä kiinni, niin että käytävissä kaikui. Mutta hänen omatuntonsa soimasi häntä lukiessaan rukouksiaan ja muistaessaan, mitä hän Carlomanille oli sanonut. Hän ei voinut nukkua lämpimällä vuoteellaan Lotharin viruessa kylmän, tuulisen huoneen lattialla. Herra Eerikki oli tosin sanonut että se tekisi hänelle hyvää; mutta herra Eerikki tuskin tiesi, kuinka arkoja Ranskan prinssit olivat.
Rikhard hiipi siis takaisin pimeässä, veti pois salvan ja huusi puoliääneen: "Prinssi, prinssi, olen pahoillani kun vihastuin. Tulkaa pois ja koetetaan olla ystävykset."
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Lothar.
"Tulkaa pois kylmästä ja pimeästä. Täällä minä olen. Näytän teille tietä. Missä on kätenne? Ai, miten kylmä! Suokaa minun taluttaa teidät alas takkavalkealle saliin."
Pelko, kylmä ja pimeä olivat lannistaneet Lotharin ja hän antoi Rikhardin taluttaa itsensä tyynesti alas. Tulen ympärillä salin alapäässä kuorsasi puoli tusinaa asesotamiehiä. Ylälieden ääressä makasi ainoastaan Hardigras, joka poikain sisään tullessa kohotti päätään. Rikhardin kuiskaukset ja ystävälliset viittoilemiset rauhoittivat valppaan vartijan kuitenkin heti, ja molemmat pienet prinssit istahtivat yhdessä lieden viereen, Lothar kummissaan mutta nureamielisenä. Rikhard kohenteli hiiliä saadakseen ne hehkumaan lämpimämmin ja sanoi sitte: "Prinssi, ettekö suvaitse, että olisimme ystävykset?"
"Kaiketi minun täytyy, jos olen vallassanne."
"Toivoisin teidän olevan vieraani ja toverini."
"Hyvä! minä olen, sitä kun ei voi auttaa."
Rikhard ajatteli itsekseen, että hänen ystävällisyytensä olisi Lotharin puolelta ansainnut sydämmellisempääkin vastakaikua, ja kun ei Lotharin vastaus kehoittanut häntä pitempiin puheihin, vei hän prinssin vuoteelleen, heti kun hän oli tarpeekseen lämmitellyt.
Yhdestoista luku.
Kuten vapaaherra oli ennustanut, saatiin talossa nyt enemmän rauhaa, Lotharin opittua tuntemaan, että hänen täytyi mukautua ja ettei kukaan välittänyt hänen uhkauksistaan. Hän oli hyvin kärttyisä ja nurpeissaan, ja otti Rikhardin kärsivällisyyden tiukalle, mutta mitään uusia puuskia ei kuitenkaan sattunut, ja jonkun ajan perästä saattoi huomata edistystä parempaan. Hän ei voinut aina kopeilla niin sävyisätä ja herttaisen hyvää luontoa vastaan kuin pikku herttuan. Ja itse se seikka, että häntä nyt pidettiin ohjissa, vaikutti häneen edullisesti, hän kun tähän saakka oli saanut kotonaan harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta.
Osmondinkin kuultiin kerran sanovan, että oli vahinko, kun poika ei saanut olla panttivankina koko elinaikaansa, johon herra Eerikki vastasi: "Niin, kun pääsisimme vain vaivasta kasvattaa hänet."
Pikku Carloman lakkasi kuitenkin vähitellen pelkäämästä linnan asukkaita, paitsi Hardigraa, jonka lähestyessä hän aina vapisi ja vetäysi pakoon. Hän uusi vanhan ystävyytensä Osmondin kanssa, ei hätkähtänyt enää herra Eerikin sisään astuessa, nauroi Albericin hilpeille ilveille ja istui mielellään rouva Astridan polvilla ja kuunteli hänen lauluaan, vaikk'ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta suurinta mieltymystä osoitti hän yhä vielä ensimmäistä ystävätään, herttua Rikhardia kohtaan. Käsi kädessä kulkivat he kaikkialla yhdessä ja Rikhard nosteli häntä jyrkissä portaissa sekä säälien hänen heikkouttaan pysyi erillään meluisista leikeistä. Hän sai Carlomaninkin ottamaan osaa opetukseen, jota kelpo isä Luukas joka perjantai- ja sunnuntai-iltapuolina antoi lapsille linnan kappelissa. Tämä hyvä pappi seisoi alttarin askelmalla lapset puoliympyrässä ympärillään: asesepän poika ja tyttö, metsästäjän pikku poika, Montémarin nuori vapaaherra, Normandian herttua ja Ranskan prinssi — kaikkia hän täällä yhtäläisesti opetti, selittäen heille asioita, joita heidän oli opittava uskomaan ja tuntemaan. Eikä Carloman niin muodoin enää ihmetellyt, miksi Rikhard piti oikeana olla hyvä vihollisilleen. Vaikkakaan hän alussa ei ollut tiedoissa vetänyt vertoja tuolle pienelle, karkeaan nahkaturkkiin puetulle metsästäjälle, näytti hän kuitenkin oppivan pyhät opetukset syvemmin kuin kukaan muu, niin — hän näytti koettavan noudattaakin niitä. Heikko terveytensä näytti ainoastaan olevan hänelle apuna saamaan paljoa paremman käsityksen niiden lohduttavasta merkityksestä, paremman kuin itse Rikhard ja Alberic. Ja isä Luukas kertoi kohta rouva Astridalle, että tällä lapsella oli pyhimyksen mieli.
Carlomanilla oli todella paljoa enemmän taipumusta syvempään ajatuselämään juuri sen vuoksi, kun hän saattoi niin tuiki vähän ottaa osaa toisten poikain leikkeihin. Kilpajuoksu pihan ympäri meni hänen voimainsa yli, raitis tuuli ylhäällä linnan harjalla vilusti ja värisytti häntä, ja äänekkäät, työläät leikit kauhistivat häntä kerrassaan. Ennen oli hänellä ollut tapana itkeä, kun Lothar sanoi, että hänen olisi parasta ajattaa tukkansa ja ruveta munkiksi; mutta nyt hän vallan tyynenä sanoi mielelläänkin rupeavansa siksi, jos hän vain voisi tulla kyllin hyväksi.
Rouva Astrida huokaili ja pudisti päätään, sillä hän pelkäsi, ettei lapsiraukka koskaan eläisi tullakseen joksikin täällä maan päällä. Vaikka erotus Carlomanin ja Rikhardin välillä oli jo alusta pitäen ollut suuri, oli se kuitenkin nyt paljoa suurempi. Rikhard oli vain kymmenvuotiaaksi harvinaisen iso ja vahva poika, oli suora ja harteva korkeankaarevine rintoineen ja kasvoi rivakasti. Carloman sitä vastoin näytti kuihtuvan, oli heikkoudesta eteenpäin kumarassa, ja hänellä oli hienot, terävät, jyrkät kasvonpiirteet sekä kalpeat, kuopallaan olevat kasvot. Hän näytti pimeässä kasvaneelta kasvilta.
Vanha vapaaherra sanoi kyllä karaisevien, terveellisten elämäntapojen vahvistavan ja ripeyttävän sairaita lapsia, ja Lothar voimistui kyllä terveydeltään ja samalla luonteeltaankin, mutta hänen pikku veikollaan ei ollut tarpeeksi voimaa kestämään tämmöistä muutosta. Hän kuihtui ja surkastui yhä enemmän päivä päivältä. Ja kun syksy saapui ja tuuli kävi kylmäksi ja kosteaksi, huononi hän huononemistaan ja poistui tuskin milloinkaan hyvän Astrida rouvan polvilta. Ei se ollut mitään tiettyä tautiakaan, mutta siitä huolimatta heikkoni ja riutui hän vaan. Hänelle tehtiin pieni vuode tulen ääreen ja suuri kunnia-istuin pantiin tämän ja oven väliin, jottei veto kävisi. Siellä hän sitte parhaasta päästä oleskeli kärsivällisesti tunti tunniltaan, puhuen heikolla äänellä tahi hymyillen ja näyttäen tyytyväistä mieltä, kun joku, josta hän piti, tuli hänen luokseen. Hyvillä mielin otti hän myös vastaan isä Luukkaan, kun hän tuli rukouksia lukemaan, ja aina valaisi kalpeita kasvoja ilonsäde, kun hänen rakas, pikku herttuansa tuli ja iloisella tavallaan kertoili hänelle ratsastuksistaan ja metsästysseikkailuistaan. Sairas vieraansa antoi Rikhardille paljo ajattelemisen aihetta. Hän ei tahallaan viipynyt koskaan useampia tuntia poissa hänen luotaan eikä unhoittanut koskaan olla hiljentämättä askeliaan ja ääntään astuessaan saliin, ettei vaan häiritsisi Carlomania, jos hän olisi sattunut nukahtamaan.
"Rikhard, sinäkö se olet?" sanoi tuo pikku poika eräänä päivänä, kun nuori, jäntevä vartalo varovasti hiipi penkin ympäri jo hämärtävässä huoneessa.
"Niin olen. Kuinka on ollaksesi nyt, Carloman, oletko parempi?"
"Kiitos, kiltti Rikhard, en ole parempi", ja pienet laihtuneet sormet tapailivat hänen kätösiään.
"Onko särky taas tullut?"
"Ei, olen venynyt hiljaa vuoteessani ja ajatellut; — Rikhard, kyllä min'en koskaan parane…"
"Voi, elä sano niin! Paranet sinä, varmasti paranet, kunhan kevät joutuu."
"Tuntuu kuin minun olisi kuoltava", sanoi pikku poika. "Uskon kyllä niin käyvänkin, mutta elä sure, Rikhard. Min'en ole paljoa peloissani. Sinä sanoit aikoja sitte siellä oltavan onnellisempia kuin täällä, ja nyt minä sen tiedän."
"Siellä, missä rakastettu isäni on", sanoi Rikhard ajatuksissaan, "mutta oi, sinä olet kovin nuori kuolemaan."
"En halua elää. On kova, riidanhaluinen maailma täällä alhaalla, täynnä julmia, pahoja ihmisiä, mutta tuolla ylhäällä on rauha. Sinä olet vahva ja rohkea, tulet tekemään heitä paremmiksi; mutta minä olen heikko ja herkkämielinen, huokailisin vaan ja surisin."
"Oo Carloman! Carloman! Min'en voi olla ilman sinua. Pidän sinusta aivan kuin olisit oma veljeni. Sin'et saa kuolla — sinun täytyy elää nähdäksesi jälleen vanhempasi!"
"Sano heille sydämmelliset terveiseni", sanoi Carloman. "Minä menen Isäni luo taivaasen. Olen iloinen, että olen sinun luonasi, Rikhard — ennen en ole ollut koskaan näin onnellinen. Olisin kyllä pelännyt kuolemata, jollei isä Luukas olisi opettanut minulle, kuinka syntini ovat anteeksiannetut. Mutta nyt uskon, että enkelit ja pyhimykset odottavat minua."
Hän puhui heikolla äänellä ja viimeiset sanat sammuivat tuskin kuultavaan kuiskaukseen. Hän nukahti sitte, ja kun iltanen tuotiin sisään, arveli Astrida rouva pienten kasvojen näyttävän tavallista kalpeammilta ja kuultavammilta, mutta hän ei herännyt. Illalla kantoivat he hänet sänkyynsä ja hän heräsi silloin puoleksi tuntoonsa ja vaikeroi kun häntä muutettiin. Rouva Astrida ei tahtonut jättää häntä, ja isä Luukas valvoi hänen kanssansa.
Puoliyön aikana heräsivät linnan asukkaat kuolinkellojen kumeisiin, juhlallisiin läpsäyksiin, jotka kehoittivat heitä nousemaan ylös ja rukouksiinsa sulkemaan sielun, joka teki lähtöä viimeiselle matkalleen. Rikhard ja Lothar olivat tuota pikaa sängyn vieressä. Carloman nukkui yhä edelleen, kädet ristissä rinnan yli, mutta hengitys tuntui voipuneelta ja läähättävältä. Isä Luukas rukoili hänen puolestaan, ja vahakynttilät olivat asetetut sängyn molemmille puolin. Kaikki oli hiljaa, pojat eivät uskaltaneet puhua eikä paikaltaan hievahtaa. Vihdoin he kuulivat pitkän hengenvedon ja sielu oli liihoitellut toiseen maailmaan. Carloman oli poissa, hän oli tosiaankin mennyt onnellisempaan kotiin, todellisempaan kuninkaallisuuteen kuin mitä milloinkaan olisi voinut tulla hänen osakseen maan päällä.
Ja nyt riehahti poikain suru valloilleen. Lothar huusi ääneensä äitiään ja parkui nyyhkyttäen, että hänkin kuolisi — hänen täytyy matkustaa kotiin. Rikhard seisoi mykkänä sängyn vieressä. Suuria kyyneleitä vieri hiljalleen hänen poskensa yli ja hänen rintansa aaltoili hillityistä nyyhkytyksistä. Astrida rouva talutti pojat pois huoneesta ja vei heidät takaisin vuoteelleen. Lothar itki itsensä pian uneen; mutta Rikhard venyi valveilla, suruisena ja syvissä mietteissä, juhlallisen näyn Rouenin tuomiokirkossa taas hänelle näyttäytyessä. Vaikka siitä, kun tuo näky oli hänen edessään ensi kerran, oli nyt lähes kaksi vuotta, oli se jättänyt niin valtavan ja syvän vaikutuksen hänen sydämmeensä, että hän nyt näki sen taas edessään yhä kirkkaammassa valossa.
"Minnehän minä joutunen, konsa oma kuolinhetkeni tulee, jos en ole kostanut pahaa hyvällä?" Ja päätös kypsyi pikku herttuan mielessä.
Kun aamu tuli, tajusi Rikhard vielä selvemmin, että hän oli kadottanut ystävällisen pikku leikkitoverinsa. Ja hän itki taas, aivan kuin ei koskaan voisi lohtua, nähdessään verhotun vuoteen, mistä tuo kärsivällinen hymyily ei koskaan enää häntä tervehtinyt. Hän käsitti nyt rakastaneensa Carlomania varsinkin juuri hänen heikkoutensa ja avuttomuutensa vuoksi.
Mutta hänen surunsa, ei ollut Lotharin surun tapaista, sillä Lotharissa oli se yhtyneenä itsekkääsen pelkoon: hän huusi myötäänsä kuolevansa, jollei pääsisi vapaaksi. Kiivas itkeminen tekikin hänen päänsä kipeäksi ja raskaaksi.
Pikku ruumis, palsamoituna ja lyijykirstuun sulettuna, oli lähetettävä takaisin Ranskaan saadakseen levätä esi-isäinsä haudassa Rheimsin kaupungissa. Lotharista tuntui tämä vieläkin kovemmalta kolaukselta. Hän oli melkein pois suunniltaan epätoivosta ja rukoili kaikkia ihmisiä, kutakin erikseen, lähettämään hänet kotiin, hyvin tietäen, etteivät he voineet sitä tehdä.
Kahdestoista luku.
"Herra Eerikki", sanoi Rikhard, "sanoitte minulle, että Falaisessa pidetään kreivi Bernardin ja Tanskan kuninkaan kesken neuvottelu. Aijon olla siinä saapuvilla. Tahdotteko tulla kanssani, vai lähteekö Osmond ja te jäätte tänne pitämään prinssiä silmällä?"
"Mikäs nyt on, prinssi Rikhard, teitähän ei tavallisesti huvita olla mukana neuvotteluissa?"
"Mutta minulla on jotakin sanottavaa", vastasi Rikhard. Vapaaherra ei tehnyt vastaväitteitä, sanoihan vaan äidilleen herttuan olevan ihmeteltävän järkevän lapsen ja että hän kyllä pian voisi ottaa hallituksen omaan huostaansa.
Lothar puhkesi uuteen valitukseen nähdessään, että Rikhard tuli matkustamaan pois. Tämän läsnäollessa tuntui hänestä turvallisemmalta, ja hän kuvitteli mielessään, että he nyt, kun Carloman oli kuollut, kostaisivat hänelle hänen entiset vääryytensä. Herttua vakuutti hänelle moneen kertaan ettei hän aikonut muuta kuin hyvää hänelle ja lisäsi: "Kun tulen takaisin, saat tietää jotakin, Lothar." Uskoen hänet sitte rouva Astridan, Osmondin ja Albericin hyväntahtoiseen huostaan, läksi Rikhard matkalle, ratsastaen pikku hevosellaan herra Eerikin ja kolmen soturin seuraamana. Rikhard tunsi mielensä angervoksi katsoessaan takaisin Bayeuxin linnaan ja ajatellessaan, ettei siellä enää ollut hänen rakasta pikku ystäväänsä. Mutta oli kirkas, raikas talviaamu, kentät olivat hopeanvalkoisessa peitteessä, huurretta kimmelsivät pensaat ja routautunut maa rimasi iloisesti hevosen kavioiden alla. Sitä mukaa kuin aurinko kohousi vaivaloisesti läpi harmaiden sumujen, jotka himmensivät sen kirkkautta, ja helotti lopulta täydessä loistossaan sinisen taivaan laella, vilkastui myöskin Rikhardin mieli. Hän nauroi ja päästi ilmoille kovia riemuhuutoja, kun jänis tahi kaniini kiiti kanervikon halki tahi varis raakkuen lensi hänen päänsä päällitse, räpytellen leveillä siivillään.
Yötä olivat he muutamassa luostarissa, missä saivat kuulla Parisin Hugon kulkeneen ohitse, ollakseen hänkin saapuvilla Falaisen kokouksessa. Seuraavana päivänä ratsastivat he edelleen.
Illan suussa osoitti vapaaherra sormellaan riviä korkeita kallioisia kukkuloita, joidenka huipulla kohosi suunnattoman suuri linnoitettu torni. "Tuolla loittona", sanoi hän Rikhardille, "on teidän linnanne Falaise, Normandian lujin linnoitus."
Maa kävi yhä karummaksi ja epätasaisemmaksi, mitä enemmän he lähenivät. Keskenään vaihtelivat korkeat, jyrkät vuoret ja ahtaat, metsäiset, kallioiden siellä täällä sulkemat laaksot.
"Oivallisia metsästysmaita!" sanoi herra Eerikki ihaillen. Ja kun Rikhard näki vuohipeuraparven syöksyvän salaman nopeudella metsä-aukeaman ohi, huudahti hän, että heidän täytyi tulla tänne syksyllä joksikin aikaa metsästämään.
Tuntui olevankin metsästäjiä metsässä, sillä kirkkaan talvi-ilman halki kuului tuon tuostakin koirien haukuntaa, metsästäjäin huutoja ja toisinaan kimakasti kaikuvia metsästystorven toitotuksia. Rikhardin silmät loistivat, kasvot hehkuivat innosta kiihoittaessaan ripsakkajalkaista hepoaan yhä kovemmin ja kovemmin eteenpäin, välittämättä siitä, että seurueen raskaammat miehet ja hevoset eivät voineet pysyä hänen rinnallaan epätasaisella maalla ja sakeassa varvikossa.
Äkkiä kuului kummallista murinata ja ulvontaa ihan hänen läheltään. Hevonen viskautui sivulle eikä sitä saanut eteenpäin menemään, jonka tähden Rikhard laskeutui alas ja murtautui jalkaisin tiheikön läpi. Eräällä aukealla paikalla jyrkän, synkän, murattia kasvavan kallion juurella, joka kohousi pystysuorana kuin seinä, huomasi hän hirveän suuren harmaan suden ja ison koiran ottelemassa elämästä ja kuolemasta. Näytti kuin ne olisivat pudonneet tahi vierineet yhdessä äkkijyrkännettä alas huomaamatta sitä raivoissaan. Molemmista vuoti verta ja molempain silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet pimeässä varjossa kallion kupeella. Koira oli alla, melkein voitettuna, teki enää heikkoa vastarintaa. Ja seuraavassa tuokiossa olisi susi valmis syöksymään yksinään olevan lapsen kimppuun…
Mutta pelko ei siltä Rikhardia vallannut hänen itsensä vuoksi, — koiran pelastaminen oli hänen ainoana ajatuksenaan. Silmänräpäyksessä oli hän paljastanut tikarinsa, jota kantoi vyöllään, kiiruhti nyt taistelevien eläinten luo ja survasi aseen koko voimallaan suden kurkkuun, koiran kaikeksi onneksi pitäessä vielä sitä hampaillaan kiinni.
Paininlyönti taukosi. Susi hellitti ja vierähti raskaasti sivulle kuolleena. Koira, virui läähättäen ja hurmeissaan, ja Rikhard pelkäsi sen olevan pahasti haavoitetun. "Poloinen poikaseni! Muhkea koira! Mitä mä nyt teen sinua auttaakseni?" Ja hän silitteli säälien tummaa täplikästä päätä.
Silloin kuului kimeä huuto. Tämän tutun äänen kuullessaan koetti koira nousta ylös ja kohotti päätään, kun samassa metsästyspukuun puettu mies näkyi laskeutuvan alas kallioista polkua. Tulija oli tavattoman kookas mies, kaunisruumiinen, jaloine kasvonpiirteineen. "Haa! Hollah! Vige! Vige! Miten on laitasi, rivakka koirani?" sanoi hän pohjoismaalaiskielellä, vaikk'ei ihan samalla lailla ääntäen kuin Rikhard oli tottunut kuulemaan. "Oletko vialla?"
"Pahoin raadeltuna pelkään", huusi Rikhard vastineeksi, kun uskollinen eläin heilutti häntäänsä ja koki turhaan nousta mennäkseen herraansa vastaan.
"Haa, poikani! Ken olet?" huudahti metsästäjä kummastuneena nähdessään lapsen seisovan kuolleen suden ja haavoitetun koiran välillä. "Näytät joltakin noista ranskalaistutetuista normannilais-aateliskeikareista hienoine kiharoinesi ja koristettuine vöinesi, mutta sanasi ovat pohjoismaalaiset. Kautta Thorin vasaran! Siinähän johottaa tikari suden kurkussa!"
"Se on minun", sanoi Rikhard. "Tapasin koiranne puolikuolleena ja riensin sitä pelastamaan."
"Niinkö teit? Hyvin tehty! Vigeä en olisi tahtonut menettää kaikista Italian aarteista. Olen sulle kiitollisuuden velassa, urhea, nuori ystäväni", sanoi vieras, kaiken aikaa tarkastellen ja hyväillen koiraansa. "Mikä nimesi? Et voi olla etelämaalainen syntyjäsi."
Hänen puhuessaan kuului toisia ääniä huutelevan ja vapaaherra de
Centeville syöksähti esiin viidakosta, pitäen Rikhardin hevosta ohjista.
Samassa tuokiossa lähestyi niinikään metsästysseura polkua myöten.
Näiden etunenässä oli Bernard Tanskalainen.
"Haa!" huudahti hän, "mitäpä näen? Nuori herttuani! Mikä tuopi teidät tänne?" Ja pikaisella kumarruksella vastaanotti Bernard Rikhardin ojennetun käden.
"Tulin tänne ollakseni läsnä kokouksessa", vastasi Rikhard. "Minulla on eräs armonosoitus pyydettävänä Tanskan kuninkaalta."
"Jokainen armonosoitus, joka Tanskan kuninkaalla on vallassaan sinulle antaa, on jo myönnetty", sanoi koiran isäntä lyödessään pikku herttuata olalle suoralla, sydämmellisellä tuttavallisuudella, mikä tätä hämmästytti. Rikhard katsoi häneen ylpeyden sekaisella epävarmuudella, kunnes totuus äkkiä selveni hänelle, ja hän otti lakin päästään huudahtaen: "Kuningas Harald itse! Suokaa anteeksi, herra kuningas!"
"Anteeksi, jaarli Rikhard! Mitä tahdot minun anteeksiantamaan? Kunko olet pelastanut Vigen hengen? Ei mitään ranskalaisia kohteliaisuuksia minulle! Sano toivomuksesi ja se on täytetty! Otanko sinut kerallani jollekin viikinkiretkelle rosvoamaan Irlannin lihavia munkkeja?"
Rikhard vetäysi hieman taakse päin uudesta ystävästään.
"Ohoh! unhoitin, että ovat tehneet sinusta kristityn, sen pahempi! Näytät olevan niin kelpo pohjan poika, että vallan unohdin sen. Tule, astu rinnalleni ja esitä pyyntösi. Sven, hoi, kanna Vige linnaan ja hoida sen haavoja! Ja nyt, nuori jaarli, sano suoraan asiasi."
"Anomukseni on, että antaisitte vapauden prinssi Lotharille."
"Mitä, sille nuorelle frankilleko? Kuinka! Hehän pitivät sinua vankina, polttivat poskesi ja olisivat tuhonneet koko miehen, jollei vain urhea aseenkantajasi olisi sinua pelastanut."
"Se on ollutta ja mennyttä, Lothar on niin onneton. Veljensä on kuollut, hän on surusta sairaana, sanoo kuolevansa hänkin, jollei pääse kotiinsa."
"Se se vasta mainio asia olisikin, jos tuo kurja, petollinen suku kuolisi hänessä! Miksi sinä hänestä huolehdit — hän on sinun vihollisesi?"
"Olen kristitty", vastasi Rikhard lyhyesti.
"Hyvä: lupasin sulle, mitä vain pyytäisit. Kaikista oikeuksistani, joita minulla on hänen linnoihinsa tahi persoonaansa, olkoonpa hän vapaa tahi vanki, luovun minä eduksesi. Sinun tarvitsee sopia niistä ainoastaan omien jaarliesi ja vasalliesi kanssa."
Rikhard pelkäsi tämän käyvän vaikeaksikin, mutta apotti Martti saapui kokoukseen ja asettui hänen puolelleen. Sitä paitsi ajatus, että heidän panttivankinsa kuolisi heidän käsiinsä ja ettei heidän ja kuninkaan välillä enää olisi siis mitään yhdyssidettä, painoi paljo vaakakupissa. Ja pitkän neuvottelun perästä suostuivat he päästämään Lotharin vapaaksi ilman lunnaita, mutta ainoastaan ehdolla, että Ludvig takaisi Rikhardille maan rauhallisen omistuksen aina St. Clairiin asti Epten varrella, mikä kauan oli ollut riidanalaisena — joten Alberic nyt kieltämättä tuli Normandian vasalliksi.
Rikhardille oli se päivä kenties elämänsä onnellisin, kun hän ratsasti takaisin Bayeuxiin sanoakseen Lotharille, että hän saisi pian seurata häntä S:t Clairiin, jossa hän jätettäisiin isänsä huostaan.
Täällä kohtasivat he kuningas Ludvigin, vakavana ja suruissaan, kuultuaan pikku Carlomanin kuolleeksi ja ainakin tässä tilaisuudessa näytti hän katuvan petollista menettelyään Normandian isätöntä perillistä kohtaan.
Hän painoi herttuan syliinsä ja hänen suudelmansa oli tällä kertaa vilpitön, kun hän sanoi: "Herttua Rikhard, emme ole tätä teiltä ansainneet. En kohdellut minä teitä sillä tavoin, kuin te olette kohdellut lapsiani. Tahdomme tästä lähtien olla toisillemme uskollisia herrana ja vasallina."
Lotharin viimeiset sanat olivat: "Hyvästi Rikhard, jos eläisin yhdessä kanssasi, voisin ehkä tulla niin hyväksi kuin sinä. En koskaan unhoita, mitä olet minulle tehnyt."
Kun Rikhard vielä kerran saapui juhlakulussa Roueniin ja hänen alamaisensa hurmaantuneina kohottivat riemuhuutoja hänen ympärillään, niin valtasi hänet kuitenkin suloisempi tunnelma kuin mitä kaikki tämä kunnia ja loistavuus saattoi hänessä synnyttää, astuessaan tuomiokirkkoon ja notkistaessaan polvensa isänsä haudalla puhtaalla omallatunnolla ja täydellä tiedolla siitä, että oli koettanut noudattaa isänsä viimeistä tahtoa.
LOPPU.
Vuosia oli vierinyt. Ludvigin valat ja Lotharin lupaukset olivat rikkoutuneet, ja Flanderin Arnulf, herttua Wilhelmin murhaaja, oli kiihoittanut heitä uudistettuihin ja petollisiin hyökkäyksiin Normandiaa vastaan, jotta Rikhardin oli täytynyt neljäntoista vanhasta kuuteenkolmatta ikävuoteen saakka käydä lakkaamatonta sotaa maansa puolustamiseksi. Mutta tämä oli ollut hänelle kunniakas sota, ja hänen rohkeat urotyönsä olivat syystä hankkineet hänelle lisänimen "Rikhard Pelkäämätön", nimi, jonka hän hyvin ansaitsi, sillä hän pelkäsi vain yhtä seikkaa — vääryyden tekemistä.
Vähitellen pääsi hän kuitenkin voitolle vihollisistaan ja rauha palautui. Kun Flanderin Arnulf huomasi, ettei Rikhardia voitu julkisella väkivallalla kukistaa, koetti hän kavaluudella kolmasti salaa murhata hänet, niin kuin isänsäkin. Mutta kaikki nämä murhayritykset olivat epäonnistuneet, ja nyt oli Rikhard saanut monena vuonna nauttia häiritsemätöntä ja kunniakasta rauhaa, vihollisten kadottua näkyvistään.
Kuningas Ludvig saavutti kuolemansa pudotessaan hevosen selästä. Lothar kuoli varhaisessa nuoruudessaan ja hänessä loppui Kaarlo Suuren veltostunut aatelissuku. Ranskan valtaistuimelle nousi Hugo Capet, Rikhardin vanhan ystävän Hugo Valkosen poika. Ollen Rikhardin lanko ja varma liittolainen, kääntyi hän aina tämän puoleen saadakseen neuvoja ja apua kaikissa yrityksissään.
Rouva Astrida ja herra Eerikki olivat kauan uinuneet hiljaisissa haudoissaan. Osmond ja Alberic olivat Rikhardin uskotuimpia neuvonantajia ja parhaita sotapäälliköitä. Apotti Martti johti vielä vanhoilla päivillään Jumiègesin luostaria. Mielellään kävi Rikhard, niinkuin isänsäkin oli tehnyt, häntä siellä katsomassa puhellakseen hänen kanssaan ja nauttiakseen rauhaisassa luostarissa virkistävää lepoa hallitushuolien ja sodan myrskyjen jälkeen.
Ja Rikhard oli itse nyt harmaahapsinen mies kookkaine vartaloineen ja majesteetillisine ryhtineen. Hänen vanhin poikansa oli nyt vanhempi kuin hän itse oli ollut tullessaan "pikku herttuaksi". Ja isänsä unelman tavoin halusi hän viettää vanhuutensa päivät rauhassa ja yksinäisyydessä.
* * * * *
Muutamana kesäiltana sattuu niin, että herttua Rikhard istui tuon valkopartaisen apottivanhuksen rinnalla galleriassa luostarin portin edessä, katsellen mailleen menevää aurinkoa, jonka vienot säteet valaisivat pylväitä ja holvikaaria. He puhelevat keskenään Rouenin hautajaisista ja hopea-avaimesta, sillä apotin suurin ilo on vieläkin kertoa kertomasta päästyä kaikista Wilhelm Pitkämiekan hyvistä teoista ja sanoista.
Heidän siinä istuessaan tulee luostarin portille vanha, ryppyinen ja kumarassa käyvä mies heikoin ja horjuvin, mutta kuitenkin kiireisin askelin, aivan kuin jonkun takaa-ajamana koettaen ponnistaa viimeiset voimansa turvapaikkaan ennättääkseen.
"Voiko tuommoinen vanha ja heikko mies olla pahantekijä, jota takaa ajetaan?" sanoo herttua kummastuneena.
Herttuan nähdessään välähtää pelästyksen salama vanhuksen silmistä. Hän lyö tuskaisesti kätensä yhteen ja kääntyy ikäänkuin paetakseen, mutta kun tuntee olevansa siihen kykenemätön, heittäytyy maahan Rikhardin jalkain juureen.
"Armoa, armoa! jalo, korkeasukuinen herttua!" saa hän vaan änkytetyksi.
"Nouse ylös, elä polvistu minun edessäni! En voi sallia, että mies, joka voisi olla isäni, tekee siltä tavoin", sanoo Rikhard, koettaan nostaa häntä seisoalleen. Mutta vanha mies sanat kuullessaan päästää valittavan liikutuksen ja käyristyy kokoon yhä enemmän.
"Ken olet?" kysyy herttua. "Tässä pyhässä huoneessa olet turvattu, mitä tahansa lienet rikkonutkin. Puhu! — ken olet?"
Etkö tunne minua? sanoo vanhus rukoilevasti, "oo, lupaa mulle laupeutta, ennenkun kuulet nimeni."
"Nuo kasvot olen nähnyt kypärin alta", sanoo nyt herttua. "Olet
Flanderin Arnulf."
Syntyy syvä äänettömyys.
"Ja mitä varten tulet tänne?" kysyy taas herttua.
"En tahtonut tunnustaa heti Ranskan kuningasta, Hugoa. Hän on nyt valloittanut kaupunkini ja hävittänyt maani. Jokainen ranskalainen ja jokainen normanni on vannonut tappavansa minut, kostaakseen teitä kohtaan, jalo herttua, tekemäni rikokset. Minua on ajettu sinne ja tänne, olen ollut ainaisessa hengen vaarassa, kunnes tulin ajatelleeksi, että herttua Rikhardia ylistetään paitsi pelkäämättömyydestä, myöskin armeliaisuudesta, jolle yksikään ruhtinas ei vertoja vedä. Koetin joutua tänne, toivossa, että pyhä isä, apotti, nähdessään katkeran katumukseni, sovittaisi minut luonanne, korkeasukuinen ruhtinas, ja hankkisi minulle anteeksiannon ja turvallisuuden. Oo, jalo herttua, suokaa anteeksi, säälikää minua!"
"Nouskaa ylös, Arnulf", lausuu Rikhard. "Mihin Herran käsi on käynyt, siinä ei ole ihmisten asia kostaa. Isäni kuoleman olen jo ammon aikoja antanut anteeksi, ja teidän vehkeilynne minua itseäni vastaan ovat Jumalan armon kautta tyhjiin rauenneet. Normanneilta ei teiltä ainakaan ole mitään pelättävissä, ja huolenani tulee olemaan hankkia teille lankoni, kuninkaan, anteeksianto. Tulkaa ruokasaliin — tarvitsette virkistystä — kunnianarvoinen apotti on vieraan varaisesti ottava teidät vastaan."
Kiitollisuuden ja vilpittömän katumuksen kyyneltulvalta ei Arnulf saa sanaakaan lausutuksi. Hän antaa nostaa itsensä ylös maasta, vaikka hänen noustessaan onkin pakko nojautua herttuan käsivarteen.
[Rikhardin toimesta annettiin Arnulfille takaisin Arras ja useita muita flaamilaisia kaupunkeja. Rikhard kuoli kahdeksan vuotta sen jälkeen, vuonna 996, jättäen jälkeensä useita lapsia. Näistä mainitaan hänen tyttärensä Emma Englannin historiassa, jouduttuaan naimisiin ensiksi Ethelred Vitkallisen kanssa ja sitte Knuutin, hänen ystävänsä ja liittolaisensa pojanpojan, Harald Sinihampaan, kanssa. Hänen poikansa oli Rikhard, jota sanottiin Hyväksi, hänen pojanpoikansa oli Robert Muhkea, hänen pojanpojanpoikansa Wilhelm Valloittaja, jonka kanssa nonnannilaisrotu siirtyi Englantiin. Harvat nimet historiassa loistavat niin puhtaalla ja himmenemättömällä loistolla kuin Rikhardin, jota ensiksi kutsuttiin Pikku herttuaksi, sitte "Richard aux longues jambes", mutta aina "Richard sans peur". Tarkoituksena tällä pienellä kertomuksella on ainoastaan ollut kuvata vaaroja hänen lapsuutensa aikana. Hänen ensimmäinen miehuudenikänsä oli täynnä seikkailuja, joissa hän osoittihe aina urhoolliseksi, jalomieliseksi, rehelliseksi, hurskaaksi ja sovinnolliseksi. Mutta kaikki näinä seikkailut on lukijaimme itsensä etsittävä Ranskan keskiajan historiasta. Ja kaikki, mitä he sieltä sankaristamme löytävät, on ainoastaan omansa hänen luonteensa jaloutta korottamaan.]
Kunnioitettava apotti nousee verkalleen istualtaan, kohottaa kätensä, tehden sillä juhlallisen, siunaavan liikkeen ja lausuu:
"Armollisen Jumalan armo levätköön syntisen yli, joka pahalta tieltään kääntyy! Kymmentuhatkertainen siunaus, armo ja rauha ovat jo tulleet hänen osakseen, joka on ojentanut kätensä anteeksiantamaan, hyvittämään ja auttamaan sitä, joka kerran oli hänen sovittamattomin vihollisensa!"