VIIDES LUKU.
Lehtori ja rouva olivat iltapäivällä vieraissa. Laura Leenan kanssa kotona. Kumpikin oli iloinen, semminkin Leena. Vaikka Leenan jalat olivat kuin kaksi lahonnutta pökkelöä, joita väliin piti kaksin käsin siirrellä ja nostella, niin olisi hän ollut valmis Lauran kanssa vaikka tanssimaan, jos tämä olisi saanut sellaisen päähänpiston. Mutta Lauralla ei ollut aikaa tällaiseen huvitteluun nyt, hän järjesteli tavaroitaan, joita oli saanut, ja kulki huoneesta huoneeseen laulellen ja somistellen ja kysyen Leenan mieltä.
»Leena on hyvä ja tulee taas katsomaan tätä.»
Suurella vaivalla pääsee Leena seisoalleen, menee katsomaan ja katsottuaan sovittelee itsensä lähimmälle tuolille. Parahiksi päästyään istumaan kuuluu toisaalta:
»Onko tämä Leenasta kaunis?»
Ei taaskaan muuta kuin: ota jalkasi ja käy. Ja Leena tekee sen nurkumatta.
»Leena.»
Tällä kertaa kuului sänkykamarista.
»Leena ei ole nähnyt tätä?»
»Mikä se on?»
»Pojan puku.»
»Niinpä todella on. Ja niin kaunis. Herttulalee, miten kaunis», ihaili Leena täydestä sydämestä ja vakuuttamalla vakuutti: »Sitä vielä tarvitaan.»
»Tänään», sanoi Laura.
»Ei sitä toki tänään vielä tarvita», sanoi Leena ja nosti jalkansa tuolille lepuuttaakseen niitä ja asettui selin seinään nojaten mukavasti istumaan, kun huomasi, että Lauralla kuitenkin menee hyvä aika järjestäessään vaatteita takaisin laatikkoon.
»Veli tulee tänään», väitti Laura istuen laatikkonsa ääressä, pannen hyvin huolellisesti vaatteet laskoksiin ja kädellään silittäen rypyt.
»Isä on lähettänyt sähkösanoman.»
Leena ei virkkanut siihen mitään.
»Lääkärisetä sanoi, että veli tulee lentokoneella.»
Leena hyväksyi äänettömyydellään.
»Mutta osaakohan veli tänne meille, kun ei ole ennen käynyt?» Lauran piti purkaa takki laskoksistaan, kun se tuli huonosti, ja laskea se uudelleen. Sitä tehdessään hän jatkoi puhettaan: »Eihän Leenan sisarkaan, joka maalta tuli Leenan luo, osannut. Meni väärään taloon, ensin kellariin ja sitten toisia portaita vinnille. Poliisi hänet sitten toi. Muistaako Leena?»
Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi Laura katsomaan.
Leena nukkui.
Laura kävi levottomaksi nyt, kun hän tunsi olevansa kuin yksin.
»Ikkunain takana on jo mustaa, eikä veli vielä ole tullut. — Jos on eksynyt väärään taloon?»
Laura meni etehiseen, puki päällysvaatteet ja lähti kiireesti laskeutumaan portaita kadulle.
Leena heräsi, kun puudutti selkää. Lepo tuntui suloiselta. Ja hän istui odottaen, milloin Laura taas käskee jostakin toisesta huoneesta, kun näkyi jo järjestäneen vaatteet ja menneen. Mutta kauanpa hän sai nyt rauhassa istua. Niin kauan, että hän siihen viimein kyltyi ja lähti katsomaan, missä Laura on.
Ei kuulunut ei näkynyt.
»No onkohan se tyttö taas mennyt sinne makkarapuodin ikkunaan katsomaan sitä pientä sianporsaan kuvaa, joka hänestä on niin sievä.»
Leena meni etehiseen ja näkikin, että Lauran päällysvaatteita ei ollut siellä. Hän oli kahden vaiheella, mennäkö hakemaan vai vielä odottaa. Avasi kuitenkin ovea kuunnellakseen, olisiko Laura tulossa käytävässä.
Lauran ääni kuuluikin kirkkaana. Hän puheli jonkun kanssa, mutta käytävä kaikui niin, ettei saanut selvää. Puheen joukkoon kuului raskaat, kolisevat askeleet. Vähitellen puheen ja askeleitten ääni koveni ja sekaan raikui silloin tällöin Lauran naurua.
»Mikä kumma siellä on tulossa?»
Leenan uteliaisuus kasvoi yhtämittaa.
Viimein saapui näkyviin tuo kumma. Laura talutti olentoa, jolla oli suuri risainen vaate käärittynä huivin tavoin päähän. Jonkunmoinen takki, jonka pitkistä hihoista ei yltänyt olennon kädet näkymään, oli nuoralla sidottu ruumiin ympäri ja takin helmuksien alta näkyi vähän sarkahousujen lahkeita ja suuret kengät, jotka portaissa pitivät tavatonta kolinaa.
Kun joukkue saapui ovelle, niin Leena kysyi ihmetellen:
»Mistä Laura sitä tuo?»
»Täti antoi.»
»Mikä täti?»
»No, se kiltti täti.»
Leena hyvin ymmärsi, että asia oli väärällä tolalla, mutta tiesi myöskin, ettei tässä suhteessa ollut hänen yrittääkään selittelyihin. Se piti jättää lehtorin ja rouvan tuloon.
»Tyttökö se on vai poika?»
»Poika on!» kuului huivikäärön sisästä niin heleä-ääninen ja reipas vastaus, että Leena oikein ihastui.
Etehisessä Laura purki vaatekäärön pojan ympäriltä, jolloin tuli näkyviin vaalea- ja pitkätukkainen pää miellyttävine lapsen kasvoineen, suurissa silmissä avonainen, hieman veitikkamainen katse ja suu oli naurava.
»Leena pesee pojan silmät», sanoi Laura hyvin äidillisesti.
»Mutta, hyvä Laura», alkoi Leena aivan kuin joitakin esteitä tuoda.
»Leena on hyvä ja pesee», uudisti Laura ja lisäsi: »Leena on hyvä ja myöskin kampaa pojan tukan.»
Poika vietiin kyökkiin puhdistusta varten.
»Mikä sinun nimesi on, lapsi raukka?» kysyi Leena syvällä säälillä.
»Heikki minä olen, vaan pojaksi vain minua aina sanotaan», vastasi poika.
»Hyvä Jumala armahtakoon!» siunaili Leena avattuaan pojan takin. »Eihän sinulla raukalla ole paitaakaan.»
»Mutta onpa aikamiehen takki», vastasi poika puoleksi kehuen, toiseksi niin leikkisästi, että Leena naurahteli kyyneleittensä joukkoon.
»Taitaa olla isän takki?» kysyi sitten Leena.
»Ei ole isän, on vain maailman takkeja.»
»Ei taida sinulla isää ollakaan?»
»En minä isätön ole, vaikka paidaton», nauroi poika.
»Missä isäsi on?»
»Missä muutkin kuolleet.»
Laura toi omia paitojaan ja laatikon, jossa oli Veli Erkki-puku. Se oli hieman tiukka, vaan ei haitalle asti. Matalat kiiltonahkakengät eivät mahtuneet jalkaan, mutta niiden sijaan keksi Laura uudet kalossinsa, jotka mainiosti kävivät kiiltokengistä.
Katsellessaan tätä Lauran kiltiltä tädiltä saamaa poikaa Leena hyväntuulisesti naurahti, ajatellen:
»Lehtorin herrasväkenä minä ottaisin tuosta pojan ja ilmoittaisin lehdissä: Syntynyt pulska ja reipas poika. Lauramme ikäinen, ehkä hieman vanhempi.»
Mutta ajatellessaan tätä odottamatonta tapausta, joka oli niin yhtäkkiä tullut ja oli kuin totta satua, Leena alkoi sitä sovitella merkilliseen uneensa, johon se sopikin erinomaisesti joka kohdassaan, mitä hän vain ajatteli.
»Ihan kuin puntista prikkuun», lausui hän ihastuksella itsekseen, kun hän kerran tapasi lapset salissa seisomassa suuren kuvastimen edessä hymyillen sinne toisilleen.
Entäs Kirstin ikuinen unikin? Sen kävi näin:
Kun poika Lauran kuljettamana tuli lehtorin rouvan kamariin, kiinnitti hän heti huomionsa tuohon pieneen rakennukseen, Päivölään, jota ihmetellen ja naurusuin katseli. Paremmin sinne sisään nähdäkseen hän yhtäkkiä nosti toisen kattopuolikkaan pois ja ilahtuen sanoi:
»Tuollahan makaa ihan kuin pieni, elävä ihminen.»
»Ei se ole elävä, se on kuollut», sanoi Laura.
Poika sieppasi Kirstin käteensä ja päästi helakan, herttaisen naurun ja käski Leenaa, käyttäen Lauralta kuulemaansa puhuttelutapaa:
»Leena on hyvä ja katsoo, kuollutko noin kurkistelee!»
Leenan sydämessä kierteli autuaallinen tunne nähdessään Kirstin taas kirkkain, taivaansinisin silmin hymyilevän kuin muinoin onnensa päivinä, josta tuntui Leenan mielestä olevan pitkä aika, pitkä ja raskas. Nyt oli hautakumpu avattu, ikuisen unen kahleet katkaistu, kuolema muuttunut elämäksi. Pelastaja oli tullut, tuossa seisoi hajasäärin ja selkäkenossa pitäen ojennetussa kädessään Kirstiä, jota hymyillen katseli, ja joka hymyili vapauttajasankarilleen. Leenalta pyrki yhtä aikaa nauru ja itku.
»Siinä on sinun lapsesi», sanoi poika leikillisesti ja asetti Kirstin
Lauran syliin istumaan.
Leena oli niin ihastunut oloonsa lasten kanssa, että hän ei olisi tahtonut malttaa toimiinsakaan lähteä. Mutta täytyi mennä valmistelemaan illallista herrasväen kotiin tulemaksi.
Lapset palasivat saliin ja siellä poika istui sohvaan tähystelemään joulukuusta, joka ennenkin oli hänen huomiotaan kiinnittänyt erikoisesti. Laura istui hänen viereensä ja alkoi puhella vilkkaasti.
»Rooma on suuri ja kaunis kaupunki. Onko?»
»On», myönsi poika niinkuin myönnetään silloin, kun ajatukset ovat muualle kiintyneet.
»Sveitsi on kaunista. Siellä on vuoria ja laaksoja ja alppimajoja ja vesiputouksia. Onhan?»
»On.»
»Parisissa on lasten hyvin hauska. Onko?»
»On», myönsi joulukuusen uskollinen tähystäjä.
Niin saavuttiin suureen kaupunkiin, jossa talot ovat kirkkaasti valaistut ja sisältä kuuluu kaunista soittoa. »Mutta ovet ovat lukossa, ettei minnekään pääse sisälle. Niinhän?»
»Niin», vastasi kuusen tähystäjä vähän elävämmin ja lisäsi: »Ja koirat vihaisia.»
»Onko siellä koiria?» kysyi Laura uteliaana uudesta kuvasta, jonka sai suureen kaupunkiinsa, ja ihastuneena, kun puhetoverinsa viimein sanoi muutakin kuin lyhyen sanan. »Ovatko ne suuria?»
»No, on suuriakin», vastaa poika jo katsahtaen kysyjään. »Niin suuria kuin mökin hevonen! Ja on pieniäkin. Ja paljo niitä häjyjä on. Ja niin iljetyn vihasia minulle, pienet ja suuret.»
»Eikö sinua pelottanut?» kysyi Laura kauhistuneena.
»Eipä siinä pelko auta, kun on pakko.»
»Sinne sinä olisit kuollut?» sanoi Laura jo surullisena.
»Ei tiedä minne kuolee… Ovatko nuo syötäviä tuossa kuusessa?»
»Ovat nuo omenat. Tahdotko sinä?»
Poika kääntyi Lauraan päin ja hymyillen sanoi:
»Kyllä minä söisin.»
Laura toi hänelle omenan, otti itselleen toisen ja istui pojan viereen sitä syömään.
Ovikello soi Leenan kyökissä ja Leena arvaten, että lehtori ja rouva tulevat, meni kiireellä avaamaan.
»Täällä on vieraita», sanoo hän merkillisesti hymyillen.
»Ketä vieraita?»
Leena ei virka mitään. Lehtori ja rouva kuulevat salista iloista puhelua, Lauran äänen ja pojan äänen. Uteliaina he päällysvaatteita riisumatta lähestyvät salin ovea tirkistääkseen sisään. Mutta vastaisella salin seinällä olevasta suuresta kuvastimesta he jo näkevät: sohvalla istuu Laura ja toisena tuntematon poika Veli Erkiksi puettuna. Omenaa syövät ja toisilleen hymyillen puhelevat.
Lehtori ja rouva katsoivat toisiaan aivan kuin toisiltaan kysyen: Mitä tämä on?
»Kenen lapsi se on?» kysyivät he Leenalta palatessaan riisumaan päällysvaatteitaan.
Leena kertoi tapauksen ja teki selkoa, minkä tiesi ja osasi. Sanoi telefonilla ilmoittaneensa poliisiasemalle, että jos sieltä kysellään hukkaan joutunutta lasta, niin täällä on muuan.
Kun lehtori ja rouva astuivat saliin, niin Laura hymyili heille kirkkaimman hymynsä. Poika katsoi heihin suurin silmin, mutta niissä oli avonainen, leikillinen katse ja suu väreili naurun hymyssä. Ja kolmannenkin iloisen olennon näkivät he sohvalla lasten välissä istumassa: kuolleista heränneen Kirstin. Niin että oli paljasta säteilevää, kirkasta onnea.
Hämillään ja sanattomia olivat vanhemmat ison aikaa. Kumpikin neuvoton, miten asia oli otettava. Yllätys oli niin äkillinen ja omituinen. Hyvin verkalleen kävi heidän keskustelunsa, kun he viimein saivat sen alkuun neuvotellakseen, mitä oli tehtävä. Asiassa oli monta muttaa.
Lapset olivat nyt vilkkaassa puhelussa ja toimessa. Väliin toinen ja sitten toinen nauroi sydämellisesti. Ja aina kun poika laski helakan naurunsa, lehtori ja rouva jäivät kuuntelemaan sitä, niinkuin kuunnellaan keväällä ensimäisen käen kukahduksia.
Poika oli antautunut leikkiin niin täydellisesti, että näytti kerrassaan unohuttaneen oudon ympäristönsä ja pukunsa, käyttäytyen vapaasti ja luontevasti. Niinpä Leena, tullessaan ilmoittamaan, että illallispöytä oli katettu, sanoikin jääden katsomaan lasten leikkiä:
»Hyvä Jumala, tuota poika raukkaa. Niin hän on kuin pieni eksynyt koiranpentu, joka on tavannut sopivan leikkitoverin: ei ajattele, että hän on vieraalla pihalla, eikä muista, ettei tiedä kotiaan.»
Poika oli keksinyt Lauran suuren leikkihevosen kärryineen ja kuin mitä tottunein hevosmies hän sen valjasti salin keskilattialle. Laura ihastuneena odotti.
»Nouse kärryihin», sanoi poika saatuaan kaikki kuntoon. »Ei sinne.
Tuohon eteen, minä taakse.»
Laura istui eteen ja poika taakse.
»Liinakkovarsa ja nappulirattahat, ja itte pidän suittista kiinni. Kun vertaistansa rakastaa, ei tarvitte olla fiini.»
Tuskin muitten kuin Leenan huomio kiintyi sanoihin, joille Leena nauroi sydämestään. Lehtori ja rouva ihmettelivät itsekseen pojan äänen täyteläisyyttä ja kaunista sävyä.
»Sinähän olet laulajapoika», sanoi lehtori ihastuneena.
»Olen minä laulanut lantin edestä, vaan en minä nyt tahdo lanttia», selitti poika.
Laura nousi kärryissä seisomaan kääntyen päin poikaan ja otti kaulasta:
»Minä pidän sinusta.»
»Elä, elä pidä!» vastusti poika hätäillen.
»Pidän minä», väitti Laura.
»Meidän käy hullusti, jos pidät minusta», hätäili yhä tuimemmin poika.
Kärryt keikahtivat taaksepäin, ja poika ja Laura nurin niskoin lattialle niin pahasti, että katsojat säikähtivät. Mutta siihen, kun he ehtivät liikahtaakaan, oli poika jo pystyssä ja vikkelästi nosti Lauran jaloilleen. Hän sitten katsoi Lauraa läheltä silmiin ja hymyili aivan kuin houkuttelemalla houkutellen Lauraakin hymyilemään. Ja kun hän sai hymyilemään, hän yhä katsoen läheltä silmiin sanoi:
»Enkö minä sanonut sinulle, muori, että elä pidä minusta, meidän käy hullusti.»
Sitten hän nauroi ääneen taas houkutellen Laurankin nauramaan. Ja hetkisen aikaa he nenät vastakkain nauroivat kaatumiselleen.
»Emme välitä koko onnettomuudesta», sanoi poika. »Emmehän?»
»Emme», vastasi Laura vakuuttavasti.
Kun poika alkoi uudestaan hommata hevosta kuntoon, Leena kuin tulkiten selitti hänelle:
»Laura tarkotti äsken, että hän sinusta tykkää.»
»Kyllähän minä sen ymmärsin», sanoi hevosmies. »Mutta Laura ei ymmärtänyt minua, kun minä koetin toimittaa, että jos hän pitää minua kaulasta, niin kärryt keikkaa. Mutta nyt minä asetan, ettei keikkaa.»
Pojan määräyksen mukaan Laura tällä kertaa meni istumaan pojan viereen.
»Nyt saat pidellä minusta, miten haluat.»
Läimäyttäen suitsiperillä hevosta poika huudahti:
»Hei, hevonen!»
Laura huiskutti kättään isälle ja äidille sanoen äänekkäästi kuin huutaen kauas:
»Hyvästi, hyvästi! Me menemme ulkomaille.» Ja kääntyen poikaan hän sanoi: »Eikö niin?»
»Niin.»
Laura tarttui pojan käsikoukkuun ja poika lauloi:
»Minä pidin sinusta ja sinä pidit minusta, ja ero piti tulla meistä, eikä mun silmäni kesken kuivu eron kyyneleistä.»
»Nyt ollaan perillä!» Ja kuin houkutellen myöntävää vastausta kysyi poika: »Ollaanhan?»
»Ollaan», vastasi Laura, vaikka olisi vielä halunnut ajella.
Poika nousi. Jätti hevosen siihen ja katsoi taas tähystävästi joulukuusta vakavan näköisenä. Sitten yhtäkkiä sanoi kirkkaalla äänellä:
»Hyvästi vain ja kiitoksia paljon.»
»Minne sinä menet?»
Mietittyään hetken aikaa poika vastasi:
»Johonkin.»
»Äidinkö tykö?» kysyi lehtori.
»Ei se ollut äiti», ehätti sanomaan Laura ja sanoikin tiukasti. »Se oli vain se kiltti täti.»
»Niin, niin», myönsi lehtori Lauralle ja kysyi häneltä: »Missä sinä heidät tapasit?»
Laura selitti:
»Tämä istui kadulla makkarapuodin seinää vasten. Siihen tuli sitten se kiltti täti ja minä kysyin: Saanko minä tämän? Kiltti täti sanoi: Ota, hyvä enkelini, ja Jumala sinua siunatkoon. Ja me lähdimme kotia. Sillä kiltillä tädillä oli vielä toinenkin lapsi sylissä. Vei kai jollekin sen.»
Siihen poika kuin vastaväitteeksi huomautti:
»Ei siinä ollut viemistä kenellekään: se oli jo kuollut.»
»Kuollut!» huudahtivat aikaiset.
»Niin. Se oli tyttö, pikku Kaisa. Kuoli kadulla.»
»Sinä kai tiedät, minne äiti on mennyt?» kysyi lehtori pojalta.
Poika viivytti vastausta aivan kuin ei olisi ollut oikein varma paikasta ja sanoi viimein:
»Äiti aikoi junan alle.»
Lehtorin kivettyessä ja rouvan ja Leenan parahtaessa itkemään Laura meni pojan luo, kääri kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
»Sinä olet minun veljeni ja sinusta tulee tohtori.»
Poika Lauralle hymyili ja sanoi hiljaisella äänellä kuin puolittain kuiskaten:
»Mutta minulla on kauhea nälkä. Annatko vielä yhden omenan?»
* * * * *
Leena illalla, laitettuaan pojan nukkumaan lehtorin rouvan kamarin leposohvalle, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli kääntänyt pahan unen hyväksi.
Unessa sanottiin:
Lauran veli kuolee siinä suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Tämä merkitsi nyt pitkää ikää ja suurta mainetta.
ARKA KOHTA
Kreikkalaisesta sankarista Akilleesta kerrotaan, että hänen ruumiistaan kilpistyivät nuolet ja keihäät haavoittamatta. Mutta toinen kantapää oli altis: se oli hänen arka kohtansa.
Arka kohtansa oli kummallakin Pekalla, niin sankareita kuin olivatkin.
Toinen oli Pekka Myllylä, lyhemmässä muodossa Mylly-Pekka, jota nimeä poikajoukossa käytettiin, toinen vain Pekka eli — kaikessa salaisuudessa sanottuna — Paljas-Pekka.
Mylly-Pekka oli pisin poika joukossa, vaikka ei ollutkaan vanhimpia. Siro kuin kangasmänty, notkea kuin koivunvarpa. Luotu merimieheksi, joka hänestä sitten tulikin. Sen ikäisille pojille oli kunniaksi jo se, että pääsivät frekatin märssykoriin saakka, mutta Mylly-Pekka kiipesi ylimmälle raalle ja siinä makasi selällään. Sitä sillankäsipuuta ei ollut, jota hän ei olisi uskaltanut kävellä, ei niin leveää ojaa, jonka yli ei hypännyt, ei aitaa, josta ei yli päässyt. Hän oli ainoa, joka kävi maneesin, kaupungin laidassa olevan vanhan aution sotilaskasarmin katolla, jonne ei ollut tikapuita, ja jonka sudenkaulalle salvetut nurkat olivat laudoitetut. Parhaimmat kyllä kiipesivät räystään alle asti, vaan siinä nurkkauksen ulkoneva hattulaudoitus pani eteen voittamattoman esteen. Turhaa yrittääkään ylemmäksi, niin turhaa, että Mylly-Pekka ei ollut viitsinyt kiivetä räystään alle koettamaankaan. Mutta kerran toinen Pekka sai päähänpiston sanoa hotaista:
»Minäpä käväisen tuolla maneesin katolla.»
Minäpä käväisen! Aivan kuin sinne olisi ollut käsipuilla varustetut portaat. Ja poikajoukon ällistykseksi hän juoksujalassa menee nurkkaukselle ja alkaa kiivetä. Mutta poikajoukossa jännitys loppuu siihen, mihin Pekan kiipeäminenkin: räystään alle. Siellä oli Paljas-Pekka ennenkin käynyt, niin että se ei ollut mitään uutta, ja pojat ratkesivat nauraa hohottamaan ja rupesivat ivailemaan.
Paljas-Pekka oli erehtynyt: hän oli leikillään kehunut, vaan toiset olivatkin ottaneet todeksi. Ja niin hän oli ajattelemattomasti pannut arvonsa ja kunniansa alttiiksi. Mutta hän oli viisas poika, hän ei sanonut: Ettekö te tomppelit leikkiä ymmärrä? Silloin ne vasta olisivatkin ivailleet. Maahan tultuaan hän rauhallisesti nosteli housujaan, jotka olivat hienon nuoravyön varassa, ja kysyi:
»Pääseekö Mylly-Pekka?»
Pojat töllistelemään toisiaan suu auki aivan kuin että: Niin tosiaankin? Ja he jäivät äänettöminä tuumimaan itsekseen: Eihän kukaan voi päästä maneesin katolle! Mutta toisakseen taas: Minnekkä ei Mylly-Pekka pääsisi? Ja näin pojilla oli edessään kaksi vastakkaista mahdottomuutta: mahdotonta kenenkään päästä maneesin katolle, mahdotonta Mylly-Pekan olla pääsemättä.
Paljas-Pekka hymyillen katsoi äänettömiä poikia, että joko alkavat leikin ymmärtää. Mutta muuan poika, vähäpätöisin joukosta, sellainen, jota ei pidetty oikein viisaanakaan, sanoi kehumatta, vaan täydellä uskolla ja luottamuksella:
»Kyllä Mylly-Pekka pääsee.»
Ei kukaan edellistä puhujaa kannattanut, vaan eipä, Paljas-Pekan suureksi hämmästykseksi, yksikään vastustanutkaan. Asia oli siis huonolla tolalla. Paljas-Pekka ymmärsi, ettei ollut mitään hyötyä ruveta selittämään tuolle tyhmälle, ettei sinne voi päästä kuin lentävä lintu, sillä tuo tyhmä olisi väittänyt vain: Kyllä sinne Mylly-Pekka pääsee. Ratkaistakseen asian yhdellä iskulla Paljas-Pekka sanoi:
»Pannaan veto.»
»Pannaan vain», sanoi se tyhmä poika.
Paljas-Pekka ällistyi.
Toiset pojat jo alkoivat virnuilla ja kuului ääni:
»Ei Pekka uskallakaan panna vetoa, jänistää.»
Pekka määritteli ankarat vetoehdot.
Se tyhmä poika suostui sittenkin empimättä.
Nyt oli asia jännittävä.
»Kyllä sinä, raukka, nyt hävisit pahasti», säälitteli Paljas-Pekka. Hän todella sääli toveriaan.
Mutta se tyhmä poika sanoi mahtipontisesti:
»Ei ole vielä senaatissa päätetty, kumpi meistä häviää.»
Pojista toiset kallistuivat tyhmän pojan puolelle, mutta toiset jo olivat varmoja, että tietysti hän häviää.
No, ei muuta kuin hakemaan Mylly-Pekkaa koko joukolla ja suurella touhulla.
Mylly-Pekka oli hoitelemassa pientä sisartaan äidin ollessa jollakin asialla kaupungilla. Hän selitti, ettei hän pääse, ennenkuin äitinsä tulee, sillä ei voinut jättää lasta yksin. Mutta toisista asia oli niin tärkeä, että se piti saada heti ratkaistuksi, ja he ehdottivat, että otetaan tyttö mukaan, eihän tuo paljon paina. Niin lähdettiin, Mylly-Pekka kantaen sylissä Liisaa, joka maneesin luo tultua istutettiin hiekalle leikkimään ja jolle muuan leipurivaimon poika antoi taskustaan, ainaisesta varastostaan, palan nisuleipää mutusteltavaksi.
Mylly-Pekka katseli nurkkausta puolelta ja toiselta, pudisti epäröivästi päätään, mutta sitten viskasi lakkinsa maahan ja lähti kiipeämään vikkelästi kuin kissa. Puolitiessä menossa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:
»Pitäkää huoli, ettei lapsi itke.»
»Kyllä, kyllä», huudettiin, ja se nisutasku tarjosi Liisalle nisupalaa toiseenkin käteen. Mutta Liisa ei huolinut, vaan hyvin levottomana katseli etsivästi poikajoukkoon.
»Liisa! Veli on täällä!» huusi Mylly-Pekka, ja Liisa hänet huomattuaan hymyili iloisesti ja huiskutti käsiään riemastuneena.
Mylly-Pekka räystään alle tultuaan kopeloi ja tapaili tapailemistaan, vaan ei saanut sopivaa tukipistettä. Hän jo asettui liikkumattomaksi, ruumiin paino varauksien raossa olevien sormenpäitten ja varpaitten varassa, ja pää kenossa katseli ylös. Näytti siltä, että hänenkin tiensä päättyy siihen, mihin muittenkin oli päättynyt. Mutta hetken katseltuaan hän kuljetti toisen kätensä hattulaudoituksen reunaa myöten rakennuksen päätypuolelle ja ojennetun kätensä yltämällä kahmasi kourin kiinni laudoituksen reunaan. Soviteltuaan sormiaan muutamia kertoja hän heittäysi tuon yhden käden varaan riippumaan, niin siirtyen rakennuksen päätypuolelle, jossa hänen ruumiinsa lekkui siellä korkealla seinällä kuin kellon heiluri.
Hirvittävää! Poikajoukko seisoi ja tähysti henkeä pidättäen.
Pikku Liisa nauroi kirkkaasti.
»Voi hyvä Jumala… Voi taivaan Isä … voi rakas Pekka…» kuului hätääntynyt ääni. Mylly-Pekan äiti oli siinä ja rukoili.
Mylly-Pekka, kun hänen ruumiinsa oli herennyt heilumasta koukisti käsivarttaan kohottaen itseään, että pääsi kiinni hattulaudoituksesta toisellakin kädellä.
Helpotuksen huokaus pääsi poikajoukosta. Ei näyttänyt enää niin hirveältä, kun hän nyt riippui kahden käden varassa. Mutta mihin hän siitä pääsee? Jaloilla ei mitään tukea, ne roikkuivat joutilaina ilmassa, käsiään hän ei siis voinut siirtää mihinkään. Ei pääse ylös eikä pääse alas. Ja alla oli päätyseinässä olevan oven porraskivitys, johon putoaa.
Mylly-Pekan äiti juoksi lähimpään taloon hakemaan apua ja tikapuita.
Mylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä, joka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa. Mutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä hattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan, jäi hampaistaan riippumaan ja — kädet olivat vapaina. Molemmin käsin hän kurotti kiinni katon päätylaudasta, kohotti keveästi ruumistaan, sai toisen jalan hattulaudoitukselle, sitten muutamia vikkeliä liikkeitä ja hän oli katolla mahallaan. Pyörähdettyään istualleen hän katseli alas ja huusi herttaisen hymyilevällä äänellä:
»Liisa! Missä veli?»
Liisa remahti nauramaan oikein sydämen pohjasta niinkuin kotona leikkiessä veljen kanssa piilosilla. Ja hän huiskutti käsiään aivan kuin hänkin olisi tahtonut katolle.
Mylly-Pekka laskeutui räystäälle ja toisten aavistamatta hänen aijettaan heittäysi lentoon hypäten hiekalle jonkun matkaa Liisasta.
»Jalat poikki, varmasti!» huudettiin.
Mutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki jäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten repi veljen punaista tukkaa.
Tämä Mylly-Pekan punainen tukka oli hänen arka kohtansa.
Jos joku hänen tovereistaan pikastuessa tahi painissa kiihtyessään tarttui häntä tukkaan ja kiskoi minkä jaksoi, niin siitä hän ei välittänyt, hymyili vain niinkuin pikku sisarelleen tämän repiessä, niin että se näytti hänestä olevan vain hauskaa. Mutta pilantekoa tukastaan, sitä hän ei sietänyt.
Oikeastaan ei olisi ollutkaan hänen tukassaan mitään pilkkaamista. Päinvastoin se oli kaunis, kauniin värinen ja kiharainen. Se väliin, auringon sopivasti siihen paistaessa, aivan kuin loimusi punaisin liekein. Kerran muuan lapsi olikin osottaen Mylly-Pekan tukkaa sanonut: Palaa! Siitäpä sitten oli kehittynytkin Mylly-Pekkaa tarkottava hokema: »Mylly palaa!»
Näillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui hartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen vuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin oli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka vähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon halusta.
Aivan toisellainen oli toinen Pekka — Paljas-Pekka, joksi häntä sanottiin poikain kesken, mutta ei hänen itsensä kuullen, sillä tämä nimi oli taas hänen arka kohtansa. Auta armias sitä, joka siihen kosketti!
Tämä nimi oli syntynyt siten, että Pekalla poikain tieten ei ollut sukunimeä, vanhemmat ihmiset kun hänestä puhuessaan aina sanoivat vain: Se Karhulammin Matleenan poika. Siihen ei taas pojilla ollut aikaa noin pitkään nimittelyyn. Yksistään Pekan nimellä hän kulki siihen saakka, kun Mylly-Pekka tuli tähän osaan kaupunkia vanhempainsa muutettua tänne kaupungin toiselta laidalta. Silloin oli Mylly-Pekka ja Pekka. Mutta sehän oli pahasti ontuvaa. Siis Mylly-Pekka ja paljas Pekka.
Nimi oli siis aivan viaton, mutta hieman leikillinenkin. Ja tämän merkityksen joku viisas joukossa kehitti näkyviin keksimällä hokeman: Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa. Se huvitti poikajoukkoa — paljonkos siihen tarvitaan joukon huvittamiseen. Mutta Pekka närkästyi — paljonkos siihenkään tarvitaan, että asianomainen närkästyy. Ja joukon lysti loppui lyhyeen. Paljas-Pekka antoi kuuman korvapuustin neroniekalle keksijälle.
Siitä alkaen hän ei suvainnut enää nimenään Paljas-Pekkaa. Siinä silmänräpäyksessä kun hän kuuli tuon nimen jonkun suusta, hän puotalti korvalle tahi antoi nyrkin iskun, jotta onneton esine tuiskahti kenttään kuin salaman iskemänä. Harvoin häneltä pakoon pääsi, jos oli ulompanakin. Hän ampasi jälkeen kuin nuoli, oli niskassa kiinni ennenkuin toinen aavistikaan ja silloin iskuja sateli kuin rakeita, sillä hän antoi »vähän juoksuvaivoistaankin». Pakoon pääsemällä pelastui ainoastaan toistaiseksi, ensinäkemään. Hän ei unohuttanut eikä anteeksi antanut, ei heltynyt rukouksilla, sulanut ei mairitteluilla, eikä lahjoillakaan leppynyt. Hän oli järkähtämätön.
Kerran poikajoukkoon, joka oli kuningaspalloa lyömässä kentällä, toi muuan toveri viestin, että Paljas-Pekka on ottanut varkaan kiinni.
Viestintuoja oli pieni kyssäselkä olento, teerevä ja touhukas, vähän naurettavan miehekäs ja totinen sanoissaan. Innokkaana urheilun ystävänä hän oli Pekkojen harras ihailija, niin että anteliaasti jakoi heille ristiäisnisuistaan, joita hänellä oli runsaasti ja usein, kun hänen äitinsä oli kätilö. Paljas-Pekka oli hänen jumalansa. Hän itse oli nähnyt tuon suuren tapauksen, käynyt kertomassa taloissa ystäville ja tuttaville jos tuntemattomille ja juossut sitten tänne kentälle niin, että oli aivan lääpästyksissään.
Poikain leikki jäi kesken, kaikki kerääntyivät maratonjuoksijan ympärille kuuntelemaan yhteen ahtautuneina kuin lampaat.
Tapaus lyhimmittäin oli seuraava:
Pekka näkee miehen juoksevan katua ja kauempana jäljessä toisia miehiä huutaen: Ottakaa varas kiinni! Mies poikkeaa muutamaan pihaan. Pekka jälkeen. Mies hyppää talojen väliselle aidalle mennäkseen toiseen pihaan. Mutta siihen kun mies on mahallaan aidalla, on Pekka jalassa kiinni kuin ankkuri. Mies koettaa potkia reutoa, mutta Pekka pysyy jalassa kuin takkiainen. Mies laskeutuu maahan ja potkaisee Pekan irti jalastaan, hyppää uudelleen aidalle, mutta silloin taas on Pekkakin sääressä kiinni kuin sisukas koira. Mies laskeutuu toisen kerran alas ja sieppaa tupestaan puukon. Mutta silloin kuuluu ääni: Seis, mies, muuten ammun! Polisi oli ehtinyt siihen.
Maratonjuoksija lopetti kertomuksensa ylistyksellä:
»Ei koko Suomessa eikä Timpuktussakaan ole sellaista poikaa toista kuin
Paljas-Pekka!»
Ahtautuneen joukon läpi tunkeutui kiireellä sankari itse, joka kertomuksen aikana oli saapunut paikalle. Tuimana hän asettui kertojan eteen ja tiuskasi:
»Mitä sinä sanoit?»
Kaikki ymmärsivät mistä oli kysymys: luvattomasta nimestä. Mutta puoltajia ilmestyi. Selitettiin, että syytetty oli vain kiittänyt, kehunut ja ylistänyt Pekkaa. Joku, joka oli huomannut Pekan tulon, sanoi:
»Olithan itsekin kuulemassa, miten hän ylisti sinua.»
»Mutta mitä varten hänen tarvitsi *niin* sanoa?»
Paljaaksi-Pekaksi, ymmärrättehän!
Todistettiin yhteen ääneen, että kanteenalainen ei ollut *niin* sanonut kuin yhden ainoan kerran innostuksen vallassa.
»Ei kertaakaan eikä milloinkaan!» kuului laki.
Pekan Homeros pyysi, ettei Pekka löisi häntä kuin kämmenellä poskelle yhden kerran ja vain vaaksan päästä.
Sen verran Pekka myöntyi. Mutta maratonjuoksijan haahmo oli koko päivän kuin puolikypsä puolukka: toinen puoli punainen, toinen valkoinen.
Niin järkähtämätön oli tuo pieni, mutta vanttera, muuten aina hyväntuulinen ja naureskeleva, mutta vihassa tuimakatseinen ja lyömään nopsa- ja ropsakätinen Pekka.
Itse hän ei myöskään koskaan käyttänyt toisille haukkumanimiä eikä arkaan kohtaan koskettelua, ei vihamiehilleenkään — paitse yhden ainoan kerran sankaritoverilleen ja kaimalleen, ja omaksi niinkuin kaikkien muittenkin ihmeeksi hyvin huonolla menestyksellä.
Sakki oli silloin ongella Pitkänsillan, muutaman kauas mereen pistävän aallonmurtajan päässä. Se oli eräillä tuulilla erinomainen onkipaikka, josta sai paljon ja suuria ahvenia. Mutta senpä vuoksi siitä oli usein tapeltavakin. Niinpä nytkin tämän sakin oli pitänyt apaja valloittaa myllytullilaisilta ja sitten torjua suurempilukuisten kuusiluotolaisten ryntäys. Lujasti ja hurjasti oli sakki saanut taistella, mutta sen vaivat ja urhoollisuuden palkitsikin kalajumala harvinaisen runsaalla saaliilla.
Mikä lienee ollut vikana, ettei Ahti suosinut kuitenkaan Paljas-Pekkaa. Kun muut nyhtivät sillalle ahvenenkörrejä minkä ehtivät, niin hän sai vain silloin tällöin erehdyksen kaupalla kaikkein tyhmimpiä ahvenia, niinkuin Mylly-Pekka lasketteli leikillisesti. Onneton Pekka koetti siirtyä paikasta toiseen, anastaen sijan aina siltä, joka enin sai. Tätä menettelyä vastaan alettiin napista. Mutta Pekka selitti, että hänellä on oikeus valita, minkä paikan vain tahtoo:
»Katsokaa!»
Hän näytti housujaan, joitten toinen lahe oli halki takaa haaroja myöten. Se oli merkki, että hän oli ollut taistelussa mukana.
Toiset olivat ääneti. Sehän täytyi myöntää, että Paljas-Pekka oli tapellut kuin poika. Ja niin alistuivat siihen, että kun vain Paljas-Pekka viittasi jotakin poikaa siirtymään pois, että hän pääsee tilalle, niin seurasi toinen viittausta kuin nöyrin alamainen.
Sitten sai Mylly-Pekka oikein suuren ahvenen, ahventen ahvenen, niinkuin hän sanoi. Hän nosti pian toisen melkein yhtä suuren. Silloin Paljas-Pekka nousi, meni Mylly-Pekan luo ja viittasi häntä siirtymään.
»Ongi sinä, kaima, eläkä herrastele tyhjää», sanoi Mylly-Pekka leikin viistoon eikä ollut tietävinään Pekan vaatimuksesta.
»Minä tulen siihen onkimaan», sanoi Paljas-Pekka.
»Sinä kuljeksit ja turmelet kaikkien kalaonnen. Vetehinen ei huoli sinun huonoista onkimadoistasi. Mistä lienevät pahanhajuisesta tunkiosta», saneli Mylly-Pekka hänelle ominaisella leikkisällä äänensävyllä ja pitkäveteisyydellä.
»Se on minun asiani», sanoi Paljas-Pekka ja komensi: »Siirry, että minä pääsen siihen.»
»Mihin siihen?»
»Siltä kohtaa onkimaan, toljake, etkö ymmärrä?»
»Ei tähän mahdu, kaima kulta, kun tässä on jo mylly ja Pekka», vastasi
Mylly-Pekka ja taas nosti ahvenen.
»Senpä vuoksi mene sinä siitä pois», sanoi Paljas-Pekka jo kiihkeänä.
»Elähän vielä, kyllä sinäkin sentään sovit tähän: tule minun syliini istumaan», jurotteli Mylly-Pekka päästellen ahventa ongesta.
Toiset pojat nauramaan.
Paljas-Pekka huomautti pojille, että Mylly-Pekka ei ollut tappelemassa, ei myllytullilaisia eikä kuusiluotolaisiakaan vastaan, vaan oli tullut vasta paljon myöhemmin.
»Kun olit täällä ennemmin, niin olisit valinnut tämän paikan ja onkinut kaikki suuret ahvenet, ettei minulle olisi jäänyt tätäkään», sanoi tämä tarkottaen suurta ahventa, jonka taas nosti.
Paljas-Pekka huomasi, ettei hän millään saa kaimaansa lähtemään paikoiltaan, kun tämä väisti kaikki tuolla leikillään, jolle toiset nauroivat hyväksyvästi. Tappeluun saakka taas ei ollut aihetta eikä se vähällä olisi tullut mieleenkään, kun hän ei ollut koskaan Mylly-Pekan kanssa tapellut, niin että se oli aivan outo asia hänelle. Hän ei olisi enää välittänyt Mylly-Pekan paikalle pääsemisestä, vaan harmitti se, että hän jäisi alakynteen tässä yrityksessään ja niin nolosti alakynteen, sillä toiset naureskelivat jo hänen siinä toimetonna seistessä, kun Mylly-Pekka saatuaan ongesta irrotetuksi viimeisen ahvenen viskasi taas onkensa veteen.
Paljas-Pekka poistui ja astui onkimiesten riviä toiseen päähän, ja silloin kuului nauruntyrskettä. Mutta Paljas-Pekka ajatteli: antaa niiden nauraa, nauravat vielä Mylly-Pekallekin. Ja istuttuaan sinne kauas rivin toiseen päähän hän viskattuaan ongen veteen huusi:
»Mylly-Pekka, hoi!»
Siihen vastasi Mylly-Pekka:
»Hoi, kaima! Joko kala keppiäsi syö?»
»Ei, vaan mylly palaa!» oli Pekan vastaus.
Sellainen naurun purskahdus kuului pitkin riviä, että se oli kuin räjähdyslaukaus. Ja pojat kurottausivat katsomaan, minkä näköisenä Mylly-Pekka lähtee pois.
Varmaan nyt itkee!
Mylly-Pekka istui paikallaan ja hiljaisuuden tultua sanoi:
»Kuules, kaima! Minä näiltä ahvenilta en jouda sammuttamaan myllyä.
Mutta juokse sinä, jolla niin on hyvää aikaa.»
Pojat hölmistyivät, mutta Paljas-Pekka ei. Hän nousi ja sanoi:
»Pojat! Katsokaa: minä lähden tulipaloon.»
Ongenvapa kädessä hän juoksi lyhyvin mutta tihein askelin matkien siten kiireistä juoksua. Juoksi Mylly-Pekan luokse. Hän suuntasi ongenvavan Mylly-Pekan päätä kohden kuin ruiskunletkun ja sihitti suullaan matkien ruiskusta tunkevaa vesisuihkua.
Onginta lakkasi, ja kaikki nousivat katsomaan tätä uutta näytelmää. Pekkakin nousi. Hän rauhallisesti kokosi kalansa ja laittoi tavaransa lähtöä varten valmiiksi. Paljas-Pekka intoutui ruiskuttamisessa: suu sihisi ja suhisi ja ratisi ja paukkui kuin tavattomalla voimalla ruiskusta purkautuva vesisuihku. Ja pojat nauroivat hohottivat.
Mylly-Pekka keskellä tätä voimakkainta ruiskutusta kääntyi katsomaan kaimaansa ja aivan kuin merkiksi, että jo riittää, nosti pystyyn — peukalonsa.
Poikain nauru katkesi kuin puukolla leikaten, sillä jokainen jännittyi odottamaan, mikä nyt seuraa tätä odottamatonta käännettä.
Se oli niin merkillisesti pystyssä tuo peukalo, että Paljas-Pekka heti hölmistyneenä lopetti ruiskutuksensa ja ruiskunletku putosi maahan kuin herpoutuneista käsistä.
Vaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: »Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa», niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin suututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo.
Miten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta kerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää pituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.
Mylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia liikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä päällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi iskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa tappaissaan sen.
Hänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka puulautuu kuin pölkky päistikkaa — mereen.
Loiskaus! Vesi pärskyy korkealle ilmaan ja sillalla seisovien poikain kasvoille. Vedenpinnalle jää Paljas-Pekan ruskeat housut suurena kuplana kellumaan aalloille. Ja haudan hiljaisuuden vallitessa Mylly-Pekka pojille sanoo, hyvänsävyinen hymy lapsekkailla kasvoilla:
»Vieläkö, pojat, mylly palaa, vai joko sammui?»
Pojat äänettöminä katsoivat häntä kuin aivan vierasta henkilöä, jota eivät koskaan olleet nähneet. Hän näytti heistä nyt niin suurelta, jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla puhaltaa mereen kuin höyhentukon.
Tuota jättiläistäkö he olivat pilkkailleet, ajattelematta ja arvaamatta, että hän olisi voinut rutistaa ja lutistaa jokaisen heistä sormensa päällä niinkuin he rutistivat imevän sääsken.
Poikia kauhistutti!
Mylly-Pekka lähti joukosta ongenvapa olkapäällä ja suuri kalakimppu riippuen vartaassa kädestä, astui taakseen katsomatta. Pojat tähystivät hänen jälkeensä niin kauan kuin hän näkyi.
Sitten joku sanoi:
»Minkähän vuoksi se ei ole meitä kurittanut koskaan?»
Se tyhmä poika sanoi:
»Ei varmaan ole viitsinyt meitä raukkoja.»
Paljas-Pekka ui siltaa kohden housut hampaissa. Päästyään joukkoon hän iski märän housumyttynsä siltaan että losahti, asettui seisomaan poikain eteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:
»Näittekö te, pojat, miten hän minut viskasi?»
Nyökäytettiin päätä.
Paljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi:
»Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!»
* * * * *
Toiset olivat vielä lasten kirjoissa ja lasten toimissa, ongella sillan päässä ulapan äärellä, kun suuri frekatti pullistunein purjein lähti aurinkoiselle ja aaltoilevalle merelle, ja kyssäselkä maratonjuoksija tuli läähättäen ja viittasi laivaa sanoen:
»Tuossa ne nyt menevät, Pekat.»
Ne olivat jo meripoikia.
Menivät avaraan maailmaan kiipeämään miehen tasalle.
Kuuluu nyt toinen heistä, Mylly-Pekka, olevan kapteenina omassa pienessä laivassaan, jolla purjehtii suuria maailman meriä, toinen Pekka perämiehenä ulkomaalaisessa höyrylaivassa. Ja kunnon miehiä kuuluu tulleen kummastakin. Mikäs on tulla kunnon miehiä kunnon pojista.
Tavatessaan toisensa kai puhelevat lapsuutensa aikaisista tuhmuuksista, nauravat niille ja omillekin heikkouksilleen. Paljas-Pekka nauraa peukalolle ja toinen Pekka myllyn palolle. Tuskin huomaavat, että heillä on vieläkin arka kohtansa kummallakin, vaikka se vain on siirtynyt johonkin toiseen paikkaan. Se on heillä niinkuin se on kaikilla. Eikä siitä kukaan pääse ennenkuin kuolee — silloin pääsee!
IIKKA RAUKKA
Kastamaton oli poika ollut, kun isä oli lähtenyt Amerikkaan, sanoen lähtiessään vaimolleen, joka itki poika käsivarsillaan:
»Kun minä tulen, niin tuollaisen tuon kultaa.» Eväslaukullisen näet. »Sillä ostan pojalleni koko pitäjän. Ja minä tulen pian, en kirjoita ennen tuloani.»
Ei ollut tullut vielä siihen, kun poika olisi jo ollut rippikouluijässä, jos olisi kouluun kyennyt.
Hän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin karhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä ijässä, jolloin vielä leikitään hevosta.
Sitä leikki hän mielellään ja aina ja koko ikänsä.
Hevosta leikkien hän oli äidin apulaisena ollut tämän rakentaissa pientä turpasmökkiä muutamaan mäenrinteeseen metsän helmaan syrjässä maantieltä. Ja hevosta leikkien hän kuljetti kaupunkiin kuorman toisensa perästä luutia, joita valmisti ja jotka hän kaupitteli kaupungissa pyytäen luutaparista »yhden lantin».
Ne olivat hauskoja hänestä nämä kaupunkimatkat. Iloisesti hirnahtaen hän lähti taipaleelle, olipa pyry tahi pakkanen. Sillä siellä kaupungissa sai leikkiä, siellä oli leikkitovereita ja paljon.
Luutakuormansa kaupaksi saatuaan hän näet meni maantien suuhun ja siinä odotteli ja hirnahteli ja silloin oli pian pikku poikia lauma hänen ympärillään. Usein he olivat valmiina odottamassa häntä. Sillä heillä oli hauskaa leikkiä hevosta Hepo-Iikan kanssa, kun Hepo-Iikka oli niin mainio hevonen. Lantilla, vaikka se olisi ollut pennikin, ja leivänpuoliskolla sai sellaista kyytiä puolenkilometrin taipaleen, että ei parhaimmallakaan kaupungin porvarin hevosella sellaista.
Hengästyneenä hän leikin loputtua lähti kotiinsa, mutta ylpeänä ryhdiltään ja tyytyväisenä mielessään. Ihmekö? Pojat olivat kehuneet, että hän on hyvä hevonen, ja vasussa hänellä oli leipää ja kukkarossa lantteja, joista äiti on mielissään.
Maantieltä poikettuaan mökille johtavalle metsätielle, jossa ei ollut talvella kuin hänen kuormansa uurtama ja hänen polkemansa ura, hän hirnasi kuuluvasti ilmoittaen siten äidille tulonsa. Ja mökin näkyville tultuaan hän porhalsi täyteen juoksuun ruumis pystönä ja kaula kaarevana kuin olisi ollut mikäkin orhi. Ja täyttä juoksua lasketti pihalle asti kiertäen kaaressa kelkkoineen mökin oven eteen, johon pysähtyi kääntäen sivulle päätään ja katsoen äitiä, joka seisoi mökin ovella odottamassa.
»Iikka raukka», lausui äiti.
Sitä Iikka juuri odottikin. Hän piti sitä ylistelynä, se oli kuin taputtelu hevoselle. Ja silloin hän muka päästettiin valjaista, ja toimitti sitten ajomiehen tehtävät.
Ajomies kantoi vasun huoneeseen ja antoi rahat.
»Jumalalle olkoon kiitos, siunatkoon Hän hyviä ihmisiä!» lausui vaimo nähdessään rahat ja leivän paljouden.
Hänestä tuntui, että he ovat rikkaita. Sillä niin ahtaalla hän oli ollut, monet onnettomuudet ja taudit kun olivat kohdanneet väliin häntä, väliin poika raukkaa. Nyt oli elämä ollut myötäistä kauan. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Täällä asunto aurinkoisen mäen rinteessä, loppumaton leipä ja ansiota niin pojalla kuin hänelläkin, vähän rahaa säästössäkin. Ja hän oli tyytyväinen Iikkaan, jopa iloinenkin hänestä. Olihan ollut hyvin katkeraa, ja paljon hän oli Jumalaa vastaan nurkunut Iikan onnettomuuden takia, mutta olihan Iikka hänen toverinsa, tottelevainen jopa nöyrä, aina tyytyväinen, aina iloinen. Miten kaipaisikaan hän, jos poika kuolisi, jota ennen oli joskus toivonut. Hänellä oli hätä ja tuskakin, jos Iikka kaupunkimatkoillaan joskus viipyi kauemmin kuin tavallisesti. Tosin hänen sydäntään omituisesti tuimasi, kun hän kuuli hirnunnan tienristeyksestä, mutta toisakseen se oli ilahduttavaa.
* * * * *
Pojat olivat taas leikkimässä hevosta maantiellä. Oli kaunis, leppoisa talvipäivä. Iikka oli juoksuinnossa ja ansio oli hyvä.
Muuan mies pysähtyi katselemaan poikia, jotka olivat leikkimässä maantiellä pitäen iloista, raikasta ääntä.
»Hevosillako te olette?»
Iikka, jota joku parasta aikaa taputteli kuin hevosta ja kehui, hirnasi iloisesti kuin paraskin orhi, ja pojat rupesivat ääneen nauramaan.
Suurimmat pojat häpeissään vetäysivät syrjään, mutta pienemmät alkoivat toimessa selittää.
»Se on semmoinen pöljä poika», kävi selittämään muuan poika miehelle, kun tämä pitkistään katseli Iikkaa, joka oli puolta pitempi toisia ja päitset päässä.
»Minkä vuoksi raukkaa hevosena pidätte?»
»Siitä on se vain lystiä, ja se saa meiltä rahaa ja leipää. Viidenpennin lantin tai leipäpalan kun antaa, niin se vetää puolikilometriä ja juoksee minkä käpälästä lähtee. Se on hyvä juoksemaan.»
Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka tuntuikin surulliselta.
»Ja on se niin vankka, että tuolta Ylikylästä asti vetää niin suuren kuorman luutia, ettei hevonenkaan vetäisi.»
»Ylikylästäkö tämä on?»
»Ylikylästä», vastattiin.
»Kenen poikia?»
Sitä ei kukaan pojista tiennyt.
»Kenen poika sinä olet?» kysyi mies Iikalta.
»Äidin poika.»
Pojat purskahtivat nauraa rähättämään.
»Mikä sinun nimesi on?»
»Hepo-Iikka se on», ehättivät pojat yhteen ääneen.
»Iikka raukka», lisäsi Iikka itse.
»Tosiaankin Iikka raukka. Kaimamies kuitenkin. Tiedätkö missä Koistisen vaimo asuu siellä Ylikylässä?»
»Ei Iikka tiedä, mutta kyllä äiti tietää.»
»Missä äitisi asuu?»
»Siellä se asuu kotona», vastasi Iikka.
»No kun sinulla on samalle päin matka, niin lähde kotiasi ja ota kelkkaasi tuo kapsäkki. Minä maksan hyvästi.»
»Istukaa tekin kelkkaan», toimitti Iikka toimessaan jo siitä, että oli saanut silatun, välkkyvän kapsäkin.
»Istukaa vain! Se on vankka, kyllä se jaksaa», toimittivat heti pojatkin, ja joku vallattomin työnsi miestä niin, että tämä varatonna lysähti istualleen kelkkaan. Silloin ei Iikka joutanut muuta odottamaan, ei päitsiäänkään pojille antamaan, vaan puhalsi innoissaan täyteen juoksuun.
Koistinen ei voinut muuta kuin harmitella poikain vallatonta tepposta ja odotella Iikan herkeämistä juoksemasta, jotta pääsisi kelkasta. Mutta Iikka juoksi, juoksi yhtämenoa niin, että lumitierat vain miehen silmille sinkoilivat.
Käännyttiin metsätielle.
Äiti oli jo odotellut ja kaipaillut Iikkaa, vaikka eihän tuo vielä ollut tavallista aikaa enemmän viipynyt. Mutta kaipasi hän niinkuin kaipasi aina. Oli jo monta kertaa höristänyt korvaansa. Muutamilla ilmoilla ja tuulilla hirnuntaa ei oikein kirkkaasti kuulunut tänne asti.
Nyt kuului, ja niin iloinen hirnunta! Nyt Iikalla on mielestään paljon leipää ja rahaa.
»Poika raukkani», lausui äiti, kuin säälien ja hellien.
»Mitä? Toinen hirnunta! Mikä nyt on niin iso asia?»
Äiti meni jo mökin ovelle.
Iikka tuli näkyviin ja vielä hirnasi iloisesti. Äiti koetti katsoa, onko mitään erinomaisempaa kelkassa, mutta kun tie kulki suoraan kohti, ei sopinut näkemään Iikan taakse.
Iikka paransi juoksuaan ja kohenti komeaa hevosryhtiään ja pyörähytti kelkkansa mökin oven eteen kuormineen.
Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.
»Herra siunaa! Voi onneton poikani!»
Mies kohahti kelkasta kuin salama.
»Koistinen! Mieheni!»
Ja vaimo purskahti itkemään.
»Tuoko on poikani?» sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia.
»Tuoko on poikani?»
»Se, hevosesi!»
Koistisen kädet puristausivat nyrkkiin.
»Tuoko minun poikani, tuo pöljä!» huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.
»Mitä merkitsevät nyt minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin. Kiusa ja kuolema!»
Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustansa.
Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Hän nojautui mökin seinää vasten koettaen jännittää pyörrytystä vastaan. Kun hän vihdoin tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jälettömiin.
Useita päiviä haettiin häntä koko kylän väellä, mutta turhaan.
* * * * *
Iikka oli pillastunut, niinkuin pillastuvat hevosetkin, kun säikähtävät jotakin. Oli porhaltanut suoraan metsään ja umpihankeen laskettanut menemään pitkältä jos pitkältä halki metsän, poikki muutaman järven jäisen selän, painuen yhä kauemmas asumattomia seutuja, kunnes seuraavan päivän illalla saapui muutaman mökin luo, josta jo kauas oli pilkottanut valo talviseen yöhön.
Uupuneena hän hirnahti mökin ikkunan takana. Mökistä tultiin katsomaan, ja kun nähtiin aikaiseksi saapa poika päitset päässä ja kelkka perässä, luultiin hulluksi, raivopäiseksi, eikä laskettu sisään.
Toisen kerran hirnasi, niin hevonen tallista vastasi, ja Iikka meni sinne yöksi. Sieltä hänet aamulla löydettiin. Kun poika ei näyttänytkään olevan mikään raivohullu, vietiin hänet huoneeseen ja ruokittiin.
Ei ollut pojassa kotinsa selittäjää, nimekseen ei tiennyt muuta kuin Hepo-Iikka eli Iikka raukka. Ja Hepo-Iikan nimellä hän oli jäänyt mökkiin olemaan ja elämään, sillä hän oli vankka puskurityöhön ja varsinkin hevostyöhön hevosena parempi kuin mökin laihat konit, joita Iikan oloaikana vaihtui monet, niinkuin vaihtui isäntäkin, mökin pojan varttuessa aikaiseksi.
Tyytyväinen oli nykyinen isäntä Iikkaan, niinkuin oli ollut entinenkin, jo kuollut vanhus. Ja hyvä ystävä oli nykyinen ruuna niinkuin olivat olleet kaikki entisetkin hevoset. Ne hirnuivat Iikan nähdessään, ja kesäisin kun haettiin hevonen laitumelta, meni Iikka ja hirnui, ja hevonen tuli, vaikka oli kellonäänen kantamattomissa.
Mutta Iikka kantoi salaista kadetta nykyiselle ruunalle, samaa kademieltä kuin oli kantanut entisillekin tovereille. Senvuoksi, että niitä käytettiin kirkko- ja kaupunkimatkoilla eikä hänellä käyty koskaan, vaikka hän oli parempi juoksemaan, sehän oli koetettu niin monta kertaa.
Mutta sitten koitti onni kerran Iikallekin.
Torpan emäntä sairastui. Ja kun ruunalla oli menty halonhakuun, niin pääsi Iikka viemään emäntää kirkolle rovastiin, joka oli vähän lääkärikin. Rovasti määräsi sairaan heti suoraa päätä vietäväksi kaupunkiin saamaan lääkärinhoitoa, muuten sairas voi kuolla käsiin.
Ruuna, jos olisi kotonakin ollut, olisi ollut kaukana, mutta kun ei ollut kotonakaan, niin Hepo-Iikka vetämään. Ja sehän sopi hyvin, kun Iikka oli joutuisampikin kuin ruuna.
»No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, — kaupunkiin», tuumi isäntä
Iikalle. »Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?»
Turha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili kaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja limunaatia sairaalle. Ja kun taipaleelle vihdoin päästiin, niin eipä oltu pitkiin aikoihin nähty Iikassa sitä hevosryhtiä kuin nyt.
Talvisen taivaan yöksi tähittyessä lähtivät he tielle, ja kun seuraava päivä hämärtyi, olivat he kaupungissa. Kuin vasta tallista jaloittelemaan laskettu varsa hirnahteli Iikka iloisesti, kun saapuivat ensimäisen kadun suuhun. Isäntä pysähdytti ja puheli Iikalle:
»Elä viitsi Iikka kaupungissa hirnua. Eikä täällä saakaan hirnua.
Lupaatko ettet hirnu?»
»Eikö ollenkaan? Sehän on komeaa.»
»Saat nisua paljon, jos et hirnu.»
Iikka lupasi olla hirnumatta.
Ja isäntä heti ensimäisen leipurin luo päästyään osti vesikorppuja suuren pussillisen.
Iikka ei hirnunutkaan, mutta isäntä oli levoton kuitenkin, sillä hän ei ollut nähnyt sellaista intoa ennen Iikassa kuin nyt. Majatalo oli toki lähellä.
Mutta sillä aikaa kuin isäntä talutti sairaan sisälle, karkasi hevonen resloineen ja siinä olevine tavaroineen, mitä vain eväistä oli jälellä. Ei ollut isännällä aavistustakaan, minne Iikka oli kadonnut.
Iikka juoksi jo kaukana toisessa päässä kaupunkia silloin, kun isäntä hänen kadonneen huomasi. Juoksi toiselle maantielle ja hirnahteli tuon tuostakin.
Maantien suuhun tultuaan tutulle paikalle, jossa ennen oli poikajoukkoa kyydinnyt omaksi ja niiden iloksi, hän pysähtyi katsoakseen oliko poikia.
Ei ollut.
Hirnui niitä.
Ei tullut.
Iikka ei ymmärtänyt, että entiset pojat olivat jo aikamiehiä, parrakkaita niinkuin hänkin. Niillä olisi kyllä ollut leikkiin pystyviä poikia, vaan ne eivät hänestä tienneet muuta, kuin mitä isiltään olivat kuulleet heidän kertoessaan lapsuutensa ajoista.
Iikka päätti vain, että pojat eivät tule sen vuoksi, kun on jo ilta. Hän oli pahoillaan, kun ei saanut lantteja ja leipää. Mutta katsellessaan reslaansa hän muistikin, että siellä on tavaraa, ja tarkasteltuaan varaston hän tuli hyvin iloiseksi. Oli paljon tavaraa! Ei koskaan ollut näin runsaasti ollut hänen kelkassaan.
»Nyt äiti on hyvillään. Sanoo: Iikka raukka.»
Hän porhalsi juoksuun. Yhtä painoa lasketti tiehaaraan saakka, josta hän ennen oli poikennut metsään ja kotimökille. Siinä oli nyt leveä tie, vaan sitä ei joutanut ajattelemaan. Hirnasi kerran iloisesti ja kirkkaasti. Juoksi, juoksi. Hirnasi toisen kerran. Ja juoksi.
Höröstyneenä hän pysähtyi viimein, kun talo tuli vastaan. Katseli ympärilleen etsien äidin mökkiä. Ja kun ei saanut mitään selvää, rupesi hän hirnumaan niinkuin varsa emäänsä kaivatessa.
Talon tallista vastasi puolikymmentä hevosta ja talosta syöksyi koira pihalle haukkumaan. Koiran harvinaisen äsäkästä haukuntaa oudoksuen tulivat rengit ja piiat pian pihalle, josta alkoi kuulua siunauksia ja hämmästyksen huutoja, ja niiden seasta hirnuntaa, joka kiihdytti melua ja herätti naurua.
Isäntääkin ehdittiin hakemaan.
»Mikä täällä sitten on?» sanoi tanakka, harmajatukkainen isäntä astuessaan portaille.
»Ei ole hullua ihmistä kummempi», vastasi renki.
»No tuokaa sisään pakkasesta, katsotaan mitä on tehtävä.»
»Jos se on raivohullu?» sanoivat miehet ja poistuivat syrjään.
Iikka hirnui niin kutsuvasti, että kaikki hevoset vastasivat yhteen ääneen.
»Herra siunatkoon!» sanoo emäntä, vanhus, joka kiirein askelin tulee pihalle. Hän joukon läpi astuu oudonnäköisen olennon luo, jota silmää.
»Iikka raukka, oma onneton, kaivattu poikani!»
Iikka heittää kelkan jutkon maahan: hän on päässyt valjaista. Hän alkaa toimittaa ajomiehen tehtävää: ottaa vasun ja mytyt kainaloonsa. Sanoo hymyillen äidille:
»Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.»
»Iikka raukka.»
»Iikka!» lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. »Mikä Iikka se on?»
»Sinun veljesi», vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.