PIKKU MARI JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

P. Päivärinta

Yrjö Weilin, Helsinki, 1903.

SISÄLLYS:

 Pikku Mari.
 Käkelän pikku Kerttu.
 Tukkimetsässä.
 Pullo-Heikki.
 Kilpelän veljekset.
 Ritulan Siina.

PIKKU MARI.

Oli kaunein kesäsydän. Auerta oli ilmassa ja auringonlämpö, ikäänkuin suudellen maaemoa, loihti sen povesta kaikellaista kauneutta esiin. Nurmi vihannoi rehevänä, tumman viheriänä, ja rehevää oli muukin kasvullisuus. Sinivuokot, voikot ja muut kukkaset heloittivat kaikessa kauneudessaan.

Ihana ilma houkutteli minut ulos. Lähdin maantietä myöten tavallista pitemmälle kävelymatkalle. Tiellä ei näkynyt laisinkaan ihmisiä, sillä maamiehet olivat kaikin mikä missäkin työssä. Olin kävellyt noin kolmisen kilometriä, kun tapasin maantienojan partaalla istumassa noin kahdeksanvuotiaan tyttösen. Tytöllä oli kaunis keltainen, pitkä tukka, mutta se oli aivan ruokkoamatonna ja riippui hartioilla valtoinaan. Hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja terävät, silmät vilkkaat, mutta vaatteet hyvin repaleiset; hame paikoin melkein vyötäreisiin asti halki.

Kun olin tullut tytön kohdalle, sanoi hän iloisesti: »hyvää päivää.»

Seisahduin.

»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyin.

»Niin, ettekö tunne minua», sanoi tyttö, nauraa kiherrellen ja väännellä kiemuroiden itseään.

»En todellakaan tunne sinua», vakuutin.

»Nyt narraatte minua, ihi, hi», sanoi tyttö nauraa hihittäen.

»Kyllä se on totta, etten tunne sinua; mutta voithan nyt sanoa minulle, kenen lapsia olet, että vasta tuntisin sinut.»

»No senhän minä olen Kalasen-Iskon tyttö. Tottahan tunnette vanhempani.»

»Kyllä tunnen. Onko vanhemmillasi montakin lasta?»

»Onhan meitä neljä, ja minä olen vanhin.»

»Onko teillä oma talo?»

»Eikä ole. Tuolla Rakolan puhdossa me asumme eräässä talossa huonemiehinä.»

»Ovatko vanhempasi rikkaita vai köyhiä?» kysyin, vaikka tiesinhän jo, etteivät he suinkaan rikkaita olleet.

»Sitäpä en minä tiedä, mutta arvelen, ettemme taida kovinkaan rikkaita olla —i—hi—. Mihin te nyt olette menossa?» Näin sanoen katsoi tyttö minua lempeän veitikkamaisesti silmiin.

»Lähdinpähän vaan huvikseni kävelemään. Mutta etpä sinäkään tunne minua.»

»Tunnenpa, tunnenpa —i—hi.»

»Sanopas, mistä olen?»

»Tuolta kirkon kohdalla olevasta talosta.»

»Kirkon kohdalla on monta taloa.»

»Siitä keltaisesta —i—hi—hi, ettekös olekin?»

»Siitä olen, oikeassa olet.»

»Enkös tuntenutkin —i—hi.»

»Tunsit, tunsit. Mutta mikäs se sun nimesi olikaan?»

»Mariahan se on vain.»

»Onko se mikään vain? Se on kylläkin kaunis nimi noin sievälle tyttöselle.»

»Enhän minä ole mikään sievä. Minulla on näin resuiset vaatteet», sanoi tyttö ja katseli repaleisia verhojaan.

»Kyllä silti tyttönen voi sievä olla, vaikkei olekaan eheitä ja kauniita vaatteita», sanoin häntä lohdutellen.

Seurasi tovi äänettömyyttä.

»Ettepä arvaa, mitä täällä minun helmassani on», sanoi tyttö, taasenkin ilostuen, ja katsoi hymyssä suin veitikkamaisesti minua silmiin. Hänellä oli vyöliinakulu, johon hän näytti jotakin käärineen.

»Mistäpä minä tietäisin, mitä sinä sinne olet tallentanut.»

»Onkos teillä lapsia?» kysyi hän sitten, ikäänkuin kääntäen puhetta toisaalle.

»Onhan niitä kuusi kappaletta», vastasin.

»Mutta ne ovat jo liian suuria.»

»Ei, ei. Vanhin on vähän sinua isompi, muut melkein järkiään sinun kokoisiasi.»

»Saankos minä jolloinkin käydä teillä?» sanoi tyttö ja katsoi minuun melkein rukoilevasti.

»Saat, saat, lapseni. Käy vaan niin usein kuin haluat. Siellä on meidän lapsilla leluja, ja saat niillä leikkiä meidän lasten kanssa.»

»Koska ette arvanneet, mitä täällä minun vyöliinassani on, niin nyt näytän ne teille», ja tyttö aukaisi käärönsä.

Siellä oli sinivuokkoja, voikkoja, lemmenkukkia, katinliekoja ynnä muita kukkia. Siellä oli myös muutamia mustikoita, mesimarjoja ja juolukoita. Näitä oli hän raapinut kokoon, huolimatta vähääkään siitä, olivatko ne kypsiä vai raakiloita. Ja marjakokoelma olikin suureksi osaksi heikkoja raakiloita.

»Saankos tarjota nämät teille, että veisitte ne lapsillenne minulta tuliaisiksi?» sanoi tyttö iloisesti.

»Enhän minä toki raski sinulta näitä ottaa.»

Tyttö hypähti ylös, syöksähti luokseni ja sanoi:

»Teidän täytyy ystävyytemme ja tuttavuutemme vuoksi ottaa nämät», ja samassa hän tuppasi ne minun takkini taskuun.

Tuo lapsen avonainen sydän ja mieli huvitti minua sanomattomasti.

»Tunnetko sinä rahaa, pikku Mari?»

»Kerran antoi vieras minulle ymmyriäisen lantin, jota sanottiin viisipenniseksi, mutta äiti otti sen pois. Sitä sanottiin rahaksi.»

Otin kukkarostani puolimarkkasen ja ojensin sen tytölle. »Tuosta saat nyt vähäisen rahaa.»

Tyttö otti rahan käteensä, katseli ja pyöritteli sitä.

»Tämä on paljon pienempi kuin se raha, jonka vieras minulle antoi. Tämä ei taida tehdä paljon mitään. Mutta miksi se on niin valkea, taitaa olla tinaa?»

Vakuutin hänelle, että tämä tekee paljon enemmän kuin se hänen viisipennisensä.

»Mutta kun se oli niin paljon isompikin ja ruskea.»

»Vaikka.»

»Paljonko tämä sitten oikeastaan tekee?» kysyi tyttö epäröiden.

»Se tekee kymmenen kertaa niin paljon kuin sinun viisipennisesi», vakuutin hänelle.

»Voi, niin paljon. Kun ei vaan äiti tätäkin minulta ottaisi», sanoi tyttö pyöritellen ja suudellen rahaa.

»Mitä nyt aiot sillä tehdä?»

»Ostan uuden katkismuksen, kun entinen on aivan resuna», sanoi tyttö, tarttuen käteeni ja kiitellen monikertaan.

»Osaatko sinä jo lukea?»

»Osaanpa hyvinkin. Sisältä luen hyvästi ja katkismustakin puoliväliin.»

* * * * *

Joitakin viikkoja oli kulunut. Kun kerran palasin kotiin asioiltani, oli pikku Mari meillä leikkimässä lapsiemme kanssa.

»Hyvää päivää! Nythän olen jo täällä», sanoi tyttö iloisesti ja tuli minua tervehtimään.

»Ole vain, semmoinenhan se oli puhekin», sanoin hänelle, taputtaen hänen vaaleankeltaista päätään.

Sitten laskeusi hän lattialle leikkimään toisten lasten kanssa.

Sanoin vaimolleni, että hän laittaisi erikseen lapsille ruokaa. Kun ruoka oli valmis, kutsuttiin lapset syömään ja niin pikku Marikin.

»En minä tule», esitti hän.

»No mikset?»

»Minulla on niin huonot vaatteet.»

»Ei se mitään tee, tule nyt vaan.»

»Sepä kummaa on, kun täällä ollaan niin hyviä; muualla haukutaan minua aina resuteiniksi», sanoi tyttö.

Kun lapset olivat päässeet syömästä, tuli pikku Mari kädestä pitäin kiittelemään ateriasta.

»Jopa teillä on hyvää ruokaa; onko teillä aina semmoista? Meillä ei ole milloinkaan niin hyvää ruokaa», sanoi tyttö sievästi niiaillen.

»Kyllä meillä aina on semmoista. — Jää nyt tänne minulle tytöksi, niin saat aina semmoista ruokaa», sanoin hänelle.

»En, en, en.»

»No, minkätähden et?»

»Äiti on niin hyvä.»

»Hyvähän minäkin olen sinulle.»

»Kyllä tekin olette hyvä, mutta ette niin hyvä kuin äiti», vakuutti tyttö.

Meidän tyttösillä oli posliinipäisiä nukkeja, joilla he yhteisesti leikkivät.

»Voi, voi, kuinka kauniita ne ovat. Minun nukkeni, jonka äiti teki, on vaan tuommoinen vaatepäinen tallukka; se ei ole mikään näihin verrattuna», arvosteli tyttö.

Kuiskasin muutamalle tytölleni, että he antaisivat yhden nuken pikku
Marille lahjaksi, ja lupasin ostaa heille toisen. Sitten poistuin.

Tovin ajan perästä juoksi pikku Mari luokseni nukke kädessä.

»Tuo teidän Saimi antoi minulle tämän nuken; saanko sen pitää?» sanoi
Mari ja katsoi niin toivovasti silmiini.

»Kun se kerran on sinulle annettu, niin saathan sinä sen pitää.»

Mari tarttui minua käteen ja kiitteli ja niiaili moneen kertaan.

»Paljonkohan tämä on maksanut?» kysyi hän sitten.

»Pääkin on maksanut puolitoista markkaa», sanoin hänelle.

»Montako viisipennistä siihen menee?» tiedusteli Mari.

»Kolmekymmentä.»

»Voi, kuinka paljon! Minä en saa koskaan niin paljon rahaa», sanoi Mari ja painoi nukkea rintaansa vasten.

Vaimoni antoi tytölle omain lastemme vanhan vaatekerran. Kun se puettiin hänen päälleen ja kun hänen kullankeltainen tukkansa oli siivottu ja palmikoitu, oli Mari hyvin kaunis lapsi.

»Mitähän äiti sanoo, kun minä menen näin komeana kotiin», arveli tyttö.

Ilta alkoi hämärtää, ja Mari lähti kotiinsa nukkeineen.

* * * * *

Pikku Marista oli nukke niin mieluinen, että se piti olla aina hänen näkyvissään.

Aika oli niin kulunut, että oli jo talvi. Usein nousi Mari yölläkin katsomaan nukkeansa. Kuutamoiltoina hän pistäysi ulos nukkeansa ihailemaan, kun huoneessa ei nähnyt. Avojaloin hän käväisi siellä, eikä hän välittänyt kylmästä, lumesta eikä purevasta pakkasesta niin mitään.

Kun hän oli saanut nukkensa katselluksi, kapaisi hän huoneeseen ja kääriintyi peittoihinsa maata.

Kerran hän meni taasenkin ulos nukkeansa katsomaan. Silloin hän huomasi, että lähimmässä talossa on valkea irti. Yösydän oli, ja kaikki nukkuivat sikeintä untansa.

Mari ei pitkin aprikoinut. Hän viskasi nukkensa hangelle ja alkoi avojaloin juosta vilistää taloa kohden. Hän pääsi tupaan, sillä ovet olivat auki. Siellä hän rupesi huutamaan niin paljon kuin jaksoi: »Valkea on irti, herätkää, herätkää!»

Talon väki kavahti ylös ja hädin tuskin he puolialastomina pelastuivat ovien ja akkunain kautta hirveästä kuolemasta. Valkea oli jo niin suuressa vauhdissa, että porstuassakin liekit leimahtelivat. Sen kautta syöksyi pikku Mari ulos, mutta hän sai valkean vaatteisiinsa. Pelastunut, talon aikainen poika huomasi vaaran. Hän sieppasi tytön syliinsä ja vyörytteli häntä lumihangessa. Sitten hän kantoi lapsen kotiinsa.

Vaikka tytön vaatteitten palo olikin saatu niin pian sammumaan, paloi kuitenkin hänen lanteensa pahanpäiväisesti.

Pian kertyi palopaikalle ihmisiä suuri joukko. Rivakasti ryhtyivät he sammutustyöhön, ja suurilla ponnistuksilla saatiin muut huoneet varjelluksi, mutta asuinrakennus paloi perustuksiaan myöten.

Melkein ensimäisinä saavuin minäkin palopaikalle. Sinne tultuani kerrottiin minulle, kuka tulipalon oli ensiksi huomannut ja ken oli hälyyttänyt vaaranalaisen väen hereille, pelastautumaan hirveästä kuolemasta. Myös kerrottiin minulle, kuinka pikku Mari oli saanut tulen vaatteisiinsa ja kuinka hän oli nyt kauheissa tuskissa kotonaan.

Kun väkeä oli melkein liiaksikin sammutustyössä, menin katsomaan Mari raukkaa.

Hän oli tuskittelemassa vuoteessaan, nukke käsissään. Heti kun hän kannettiin kotiin, oli hän pyytänyt, että hänen nukkensa käytäisiin hangelta hakemassa.

Kun astuin huoneeseen, koki raukka minulle hymyillä tuskansa välistä.

»Näin minun asiani nyt ovat. Voi, voi, kun polttaa ja kihelmöitsee», päivitteli tyttö kylläkin tuskaisesti, mutta ei hän parkunut eikä huutanut.

Olin tottunut antamaan ensimäistä apua kaikenmoisissa tapaturmissa. Tuotin kylmää vettä huoneeseen ja aloin moninkertaisilla pehmeillä kylmillä kääreillä peitellä palaneita paikkoja. Heti tyttö rauhoittui, ja kun kääreet vähänkään lämpenivät, muutin ne uudestaan.

Istuin aamuun asti tytön vuoteen vieressä, muutellen kääreitä, ja silloin oli viho jo poistunut palopaikoista. Voideltiin sitten palaneet paikat liinaöljyllä ja pantiin paksusti puuvillaa päälle; lakanalla käärittiin ne kiinni.

Mari oli nyt niin rauhallinen ikäänkuin ei hänelle olisi mitään tapahtunut, sillä hän ei tuntenut enää kipua.

»Voi, kuinka te olette minulle hyvä. Olisin tainnut kuolla, ellette olisi minua hoitanut.»

»Jos olisit jäänyt minulle tytöksi, et olisi palanut», sanoin leikilläni.

»Niin, mutta silloinpa olisi palanut toisen talon koko väki», sanoi tyttö oikeuden varmuudella.

»Niin olisi käynyt, lapseni», myönsin.

Hankkiuduin lähtemään.

»Käyttekö minua enää katsomassa?» kysyi tyttö ja katsoi minua niin rukoilevasti silmiin.

»Käyn, käyn; kyllä käyn», vastasin.

»Saankos minä vielä käydä teillä?» kysyi tyttö.

»Saat niin usein kuin haluat, kunhan ensin paranet.»

Hankin kalkkilinjamenttiä ja rupesin sillä voitelemaan ja hoitelemaan pikku Marin palaneita paikkoja, ja pian alkoikin vamma näyttää paranemisen merkkejä.

* * * * *

Tapaus liikutti niin paikkakuntalaisia, että päätettiin panna pieni rahankeräys toimeen pikku Marin hyväksi. Keräys tuotti seitsemänkymmentäviisi markkaa. Rahat annettiin minulle jätettäväksi pikku Marille. Odotettiin, kunnes hän oli täydellisesti parannut. Silloin kutsuttiin hän meille.

»Katsopas, lapseni! Tässä saat noin paljon rahaa», sanoin ojentaen samassa hänelle setelitukun.

»Mitä nämät ovat? Ovatko nämät lankanippujen kuvia?» kysyi tyttö selaillen seteleitä.

»Ei, kyllä ne ovat oikeita rahoja», koetin vakuuttaa.

»Paljonko nämät sitten tekevät?»

»Ne tekevät seitsemänkymmentäviisi markkaa.»

»Montako viisipennistä näissä on?»

»Näissä on tuhat viisisataa viisipennistä.»

»Voi kuinka paljon; en minä osaa niin paljoa lukeakaan. Mutta miksi minulle niin paljon rahaa annetaan?» sanoi tyttö.

»Kun pelastit toisen talon väen palamasta.»

»Kaikkeakin häntä… Minähän tein vaan mitä tehdä pitää.»

»Pidä vaan ne rahat, sinä olet ne kunnialla ansainnut», kehoitin häntä.

»Saisiko näillä rahoilla uudet vaatteet?» kysyi tyttö.

»Saa niillä vaikka lehmän», vakuutin.

»Voi, voi, me saamme nyt lehmänkin. Minä vien rahat isälle ja äidille ja käsken heidän mennä heti lehmänostoon», sanoi pikku Mari ja alkoi juosta kotiinsa, niin että kantapäät vilisivät.

KÄKELÄN PIKKU KERTTU.

Se oli silloin kun Pohjanmaan rautatietä tehtiin. Työväkeä tulvasi paikkakunnalle idästä ja lännestä ja kaikilta maailman tuulilta. Kokoontui silloin yhteen ryhmään monenkaltaisia ihmisluonteita, joilla oli erinäiset käsitteet sekä uskonnollisissa että kansallisissa ja taloudellisissa asioissa, aina sen mukaan, minkälaiset käsitteet kunkin kodissa ja paikkakunnalla olivat vallitsemassa.

Suuri ahdinko tuli paikkakunnalla asumuksista. Vaikka paikkakuntamme on tiheään asuttu, ei kuitenkaan ollut riittää asumuksia tuolle mahdottomalle väenpaljoudelle. Niinpä täytyi osan heistä asua saunoissa ja riihissä; kaikissa pienimmissäkin mökeissä ja tölleissä oli silloin majamiehensä, ja kaikkialla sai hyvä sopu antaa sijaa.

Kylän takalistolla oli eräs torppa. Tässä pienessä asumuksessa vallitsi kaikkialla puhtaus ja hyvä järjestys. Torpan isäntä ja emäntä olivat täsmällisiä ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet mitään tehtäviään ja velvollisuuksiaan. Paitsi näitä olivat he kristillismielisiä ihmisiä ja viettivät hyvin säännöllistä elämää. Muutamana iltana astui torpan tupaan kolme miestä. He olivat kookkaita miehiä ja sangen jykevää tekoa. Heidän kasvonsa olivat jotenkin karkeapiirteiset ja hyvin ahavoituneet. Eräällä heistä oli useampia pahoja arpia kasvoissa ja toisellakin miehellä pari semmoista.

»Saisiko tässä talossa majapaikkaa?» kysyi joku heistä.

»Mistä miehet ovat kotoisin?» kysyi torpan isäntä, mitellen ja tarkastellen heitä kiireestä kantapäihin saakka.

»Olemme Etelä-Pohjanmaalta», vastattiin.

»Ei käy antaminen teille majapaikkaa», sanoi isäntä yksikantaan.

»Minkätähden ei?»

»Etelä-Pohjanmaalla on pahoja tappelijoita, enkä minä tahdo sellaisten kanssa olla tekemisissä», sanoi isäntä.

»Emme me tahdo teidän kanssanne tapella.»

»Mutta minä näen, että olette aika tappelijoita, kun kasvonne on niin isoissa ja rumissa arvissa», arveli isäntä.

»Kyllä me muiden kanssa tappelemme, kun niin sattuu, mutta siivot ja rauhalliset ihmiset meiltä kyllä rauhan saavat.»

»Miksi sitä sitten tarvitsee tapella kenenkään kanssa?»

»Maailmassa on niin paljon pahoja ja ylpeitä ihmisiä, jotka tahtovat olla muita parempia, ja semmoisia emme kärsi. Vaadimme, että meitä pidetään ihmisinä niinkuin muitakin.»

»Saattaapa niinkin olla», sanoi isäntä.

»Mitenkä sen majapaikan laita onkaan, isäntä hyvä?»

»Kun lupaatte noudattaa ihmisten tapoja, niin jos ma antaisin teille majapaikan muutamiksi viikoiksi koetteeksi.» — — —

Miehet poistuivat, mutta pian palasivat he takaisin, kantaen kamuskoitaan, joita he olivat lähteneet noutamaan, ja nyt oli Käkelän torpassa kolmea henkeä enemmän asukkaita.

Käkelässä oli viidennellä vuodella oleva Kerttuniminen tyttö. Lapsi oli ketterä, täyteläinen ja kaunis tyttönen. Hänellä oli suuret siniset silmät ja paksu kullankeltainen tukka. Tyttö oli järkevä ikäisekseen ja hyvin puhelias. Usein hän sai sukkelilla mietteillään ja kummallisilla kysymyksillään vanhemmat ihmiset nauramaan ja kummastelemaan, mistä nuot kaikki lapsen mieleen johtuivat.

Ensimältä lapsi näytti pelkäävän ja kammovan noita partaisia ja karkeatekoisia miehiä. Mutta kun miehet koettivat kaikin tavoin lähennellä lasta, leperrellen hänelle hyväilysanoja ja mairitellen häntä kaikilla mahdollisilla keinoilla, rupesi tyttö vähitellen kesyttymään ja mieltymään heihin.

Kun miehet tulivat työstä, toivat he Kertulle minkä mitäkin tuliaisiksi. Milloin heillä oli kompiaisia, kulloin joitakin puusta vuoleskeltuja leluja, joita he olivat ruokalevon aikana pukarrelleet.

Pian kävi asia semmoiseksi, ettei Kerttu enää yhtään kammonut heitä. Kun miehet tulivat illalla työstä majapaikkaansa, oli Kerttu jo heitä vastassa lepertelemässä heille lapsellisia mietteitään. Hän kiipeili heidän polvilleen, kaivelemaan miesten taskuja, etteikö siellä taas jotakin olisi, samassa silitellen heidän karkeaa naamaansa ja tuuheaa partaansa. Miehet kiikuttelivat ja hyssyttelivät lasta polvellaan, samassa laulaa jurrotellen oppimiansa lauluja, jotka eivät suinkaan olleet ihanimpiin sävellaatuihin lasketut. Usein kävi niinkin, että Kerttu nukkui miesten polville, ja silloin riisuivat he lapsen ja kantoivat hänet hellävaroin kamariin vuoteeseensa.

Kun Käkelän isäntäväki huomasi, etteivät nuot majamiehet olleetkaan mitään rivoja ja pahanilkisiä ihmisiä, ei heidän muuttamisestaan tullutkaan mitään, vaan he olivat Käkelässä kolmatta vuotta yhteen mittaan.

Eräänä kertana sanoi Kerttu miehille: »Mutta eihän Kerttu vielä tiedä kyläisten nimiäkään, jotta Kerttu voisi teitä nimeltänne puhutella.»

»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän siltä, jonka naamassa oli enimmän arpia.

»Mattihan se on.»

»Nyt tiedän. Matti, Matti se on.»

»Entäs sinun?» kysyi tyttö siltä, jolla oli vähemmän arpia.

»Jussi.»

»Jopahan tiedän sinunkin nimesi. Entäs sinun?» kysyi tyttö arvettomalta.

»Jaska minun nimeni on, lapsukaiseni», sanoi Jaska ja koppasi samassa lapsen syliinsä.

Kerttu pyöräytti itsensä Jaskan sylistä ketterästi lattialle.

»Nytpä tiedän, nytpä tiedän. Maa-maa-maa Matti, juu-juu-juu Jussi, jaa-jaa-jaa Jaska», sanoi Kerttu, samalla sormellaan osoitellen kutakin heistä erikseen.

»Kenestä sinä enimmän pidät, Kerttu?» kysyi joku heistä.

»Isästä ja äidistä tietysti.»

»Kenestäkäs meistä enimmän pidät?»

»Matistapa tietenkin.»

»Minkätähden juuri Matista?»

»Hän enimmän tuopi namusia ja puuhevosia ja lehmiä. Hän enimmän pitää minua sylissään ja kiikuttelee minua polvellaan», sanoi Kerttu.

»Olemmeko me toiset sitten pahoja Kertulle?» kysyi Jaska.

»Ette tekään ole pahoja, mutta ette kuitenkaan niin hyviä kuin Matti», sanoi Kerttu ja käpäisi samassa Matin syliin.

Matti hyväili lasta kaikella hellyydellä. Hän silitteli Kertun kullankeltaisia kutreja, taputteli hellävaroin hänen poskiaan ja kiikutteli lasta polvillaan, laulaa jurrotellen samalla noita juroja laulujaan.

Kerttu oli lapsen lempeydellä ja ystävyydellä tehnyt syvän vaikutuksen noihin karkeihin, raakoihin miehiin, joiden ihanteena oli juominen ja tappelu. Tuntui siltä, etteivät he uskaltaneet Kertun ystävyyttä kadottaa eivätkä pahoittaa hänen mieltään, näyttämällä lapselle entisiä rivoja tapojaan. Miehet tulivat kotiin työstä aina täsmällisesti iltasella, ja he olivat kaikissa toimissaan lauhkeita kuin lampaat.

Majamiesten ja isäntäväen väli oli käynyt niin hyväksi, että edellisillä oli oikein ikävä, kun miehet olivat päivät poissa työmaallaan.

Joskus kesällä veivät miehet lapsen mukanaan työmaalle. Siellä he pitivät erinomaista huolta hänestä. Vaatteistaan laittoivat he Kertulle olopaikan, jossa hän sai istua tai maata, aina sen mukaan, kuinka häntä halutti. Miehet hankkivat ja hakivat hänelle sorasta monenmuotoisia ja -värisiä kiviä, joilla lapsi sai leikkiä.

Kun se aika tuli, että marjat kypsyivät, toivat miehet tullessaan iltamilla Kertulle marjoja. Useinkin kävivät he työstä päästyään hakemassa niitä puolenkin penikulman päästä, varsinkin hilloja, joita ei lähempänä ollut.

Eräänä iltana kun miehet asettelivat maata lauhturillensa, mässäsi ja mylleröitsi Kerttu heidän keskellänsä, tehden heille kaikenlaisia viattomia, lapsellisia kysymyksiä, jotka olivat useinkin hyvin sattuvia ja syvällisiä. Lapsen äiti tuli ottamaan Kerttua pois.

»Mitä sinä siinä hälppäät ja häliset? Tule pois nukkumaan omalle vuoteellesi, että miehetkin saavat nukkua», sanoi äiti.

»Ei, ei, antakaa lapsen olla; hän huvittaa meitä suuresti», sanoivat miehet yhteen ääneen.

Äiti poistui.

Miehet sijoittelivat nyt itseään ikäänkuin laittautuakseen todellakin nukkumaan.

»Nytkö te rupeatte nukkumaan?» kysyi Kerttu.

»Nyt.»

»Mutta ettehän te ole vielä siunanneetkaan», sanoi Kerttu.

»Emme ole», sanoivat miehet vähän häpeissään.

»Ettekö te siunaa milloinkaan maatapannessanne?»

»Ei ole tullut siunatuksi.»

»Kuinka te uskallatte siunaamatta panna nukkumaan?» sanoi Kerttu ja katsoi kiinteästi miehiä silmiin.

»Siunaako Kerttu?»

»Joka ilta maatapannessani ja joka aamu noustuani.»

»Mutta jos ette ole ennen siunanneet, niin siunatkaa nyt», jatkoi hän sitten.

»Me emme osaa.»

»Ettekö ennen lapsinakaan ole siunanneet?»

»Kyllä, sillä äitimme opetti meitä siunaamaan, mutta se on unohtunut.»

»Jos ette osaa, niin kyllä Kerttu opettaa. Sanelkaa te minun perässäni.»

Ja Kerttu alkoi:

»Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Jumala anna hyvää yötä, hyvän yön sanomaa, lepoa, rauhaa ja terveyttä. Ja anna kaikki minun syntini anteeksi poikasi ansion tähden. Amen.»

Miehet sanelivat Kertun perässä sana sanalta jokaikisen sanan.

»Kas niin! Nyt olitte kilttejä ja saattepa nähdä, että nukutte oikein hyvin», sanoi Kerttu ja meni kamariin nukkumaan.

»Hyvä Jumala tuota lasta!» sanoi Matti Kertun mentyä, ja hänen mielensä tuntui murtuneen.

Todellakin viettivät miehet levollisemman ja rauhallisemman yön kuin koskaan ennen. Lapsen viaton, rukoileva siunaus oli heihin tehnyt syvän vaikutuksen. Heidän sieluunsa oli tunkeentunut ikäänkuin uusi, ennen tuntematon valonsäde. Nukkuissaankin näkivät he kauniita unia ja heidän sielussaan soi tuo lapsen opettama iltasiunaus niin kauniilta ja valoisalta.

Semmoisenaan kului aika kuukauden, toista. Sama ystävyys, sama sävyisyys ja sopusointuisuus vallitsi isäntäväen ja majamiesten välillä kuin ennenkin. Majamiehet olivat erinomaisen palvelevaisia ja osaaottavaisia talonväen toimissa ja askareissa. Kun heillä oli vaan vähänkin aikaa, tekivät he kaikenlaista apua talonväelle.

Isäntäväki ei voinut kyllin ihmetellä noiden puolivilleiltä näyttävien miesten sävyisyyttä ja hyvänluontoisuutta. Varsinkin kummailivat he sitä, kun heidän juro luonteensa mukaantui tuon hälpän ja kielikellon tyttösen mukaiseksi, että he voivat hänen kanssaan leperrellä ja leikkiä.

Eräänä kertana kävi niin, etteivät miehet tulleetkaan oikealla ajalla kotiin. Isäntä ja emäntä odottelivat heitä myöhäiseen yöhön, kummailivat ja paapottivat, mikä nyt miehille on tullut, kun eivät kotiin tulleetkaan. Kerttu valvoi uskollisesti vanhempiensa kanssa, eikä mennyt maata, vaikka vanhemmat olisivat kuinka kehoittaneet. Kertulla se vasta hätä oli. Ehtimiseen hän päivitteli, mihinkä Matti, Jaska ja Jussi ovat joutuneet, kun eivät kotiin tulleetkaan? Tyttö kärtti vanhempiaan, että he menisivät miehiä hakemaan, mutta tätä eivät he katsoneet tarpeelliseksi.

Vihdoin väsyivät he odotukseen ja menivät maata.

Aamupuolella yötä heräsi isäntäväki hirmuisesta melusta eteisessä.
Sieltä kuului kolinaa, jyrinää, vastustelemisia ja karkeita kirouksia.

»Miks'en minä saa tulla huoneeseen niinkuin tekin, senkin ruojukengät», kuului eteisestä.

»Et sinä saa tulla tuossa tilassa», kuului vastustava ääni.

Se oli Matin ääni.

»Minkälaisessa tilassa, sanopas.»

»Olethan juovuksissa.»

»Mitä parempia te itse olette, olettehan tekin juovuksissa.»

»Olemmepa kylläkin, mutta me osaamme olla siivolla, mutta tuommoinen viiripää kuin sinä olet… Meillä on siivoa väkeä, joka ei suvaitse tuommoisia renttuja. Mitä Kerttukin sanoisi, kun pääsisit huoneeseen pitämään pahaa elämää; aivanhan hän kuolisi peljästyksestä.

»Renttuja! Sanotko minua rentuksi!»

»Mikäs muu sinä sitten olet?»

»Yhtä hyvä kuin kaikki te muutkin ja kenties parempikin, mutta minä näytän, että minä menen huoneeseen niinkuin tekin», äysti vastustaja.

»Sen sinä kuitenkin jätät tekemättä.»

Nyt tartuttiin ovenripaan, mutta samassa alkoi eteisessä aika jytinä.

»Pääsetkös ulos täältä.»

»En.»

»Siinä tapauksessa täytyy minun auttaa sinua», kuului kiivas ääni.

Miehet veivät hangottelijan pihalle ja kokivat hillitä hänen raivoaan, mutta mies ei lannistunut, vaan kävi päälle niinkuin tiikeri.

Vihdoin pääsivät miehet eteiseen ja saivat oven salpaan, mutta mies piti siellä pahaa elämää, jyskytti ja hakkasi ovea, uhaten särkeä sen, ellei vaan sitä avattaisi. Ei ollut muuta neuvoa, vaan Matin täytyi mennä häntä asettamaan.

»Älä sinä luule, ettei sinua voida kurittaa; säälistä ja ihmisten rauhan tähden on sinua kärsitty», sanoi Matti.

Mies ei totellut tätä varoitusta, vaan jatkoi päällekäymistään.

Matti lyödä läimisti miestä kämmenellään naamaan ja tollankoppina lensi mies pihalle selälleen.

Matti hyppäsi heti katsomaan, mitenkä miehen kävi. Mies oli liiallisesta päihtymyksestä, paljosta riehunnastaan ja saadusta iskusta niin herpaantunut, että hän nukkui kohta. Kun Matti näki, etteivät asiat senkään pahemmasti olleet, kantoi hän miehen heinävajaan, sillä oli jotenkin kylmä ilma ja alkoi sataa tihistää. Sitten sulkivat miehet eteisen oven ja hiipivät hiljaa kuin hiiret tupaan ja asettausivat lautturilleen maata.

Pitkistä ajoista oli miesten helmasynti saanut vallan. He olivat tuottaneet kaupungista viinaa, ryypiskelleet sitä toveriensa kanssa ja tulleet kelpo humalaan. Siitä oli seurauksena, että syntyi riita semmoinen, että jo tapella kahautettiinkin. Matti, joka oli pahin tappelupukari, sai kahakassa naamaansa useita verinaarmuja.

Kerttu ei ollut koko metelin aikana herännyt, ja miehet olivat siinä uskossa, ettei isäntäväkikään ollut tiennyt tästä mitään. Vaikka miehet olivatkin aika humalassa, toivoivat he kumminkin hiljaisella käytöksellään voivansa isäntäväeltä ja Kertulta peittää tämän ensimäisen rikoksen, jonka he majapaikassaan olivat tehneet.

Aamulla kun talonväki heräsi, nukkuivat miehet raskaasti lautturillaan.

Kerttu oli ensimäinen tarkastelemaan heitä.

»Miksi meidän miehet haisevat nyt niin pahalta? Eivät he ennen ole tuommoiselta löyhkältä haisseet», sanoi Kerttu nuuskien heitä.

Kertun siinä nuuskiessa ja hälistessä alkoivat miehet kähmiä ja hieroa silmiänsä. Kun Kerttu tämän huomasi, alkoi hän puhutella heitä.

»Miksette te illalla tulleet kotiin?»

»Me viivyimme kylässä.»

»Mutta miksikäs teidän henkenne löyhkää niin pahalta?»

»Löyhkääkö se? Eihän se löyhkänne pahemmalta kuin ennenkään.»

»Nyt valehtelette. Löyhkää se, ja minäpä tiedän, miksikä se löyhkää.»

»Sanopas, Kerttu.»

»Te olette juoneet viinaa. Mutta miksikäs Matin naama on verissä?»

»Lankesi.»

»Nyt taas Matti valehteli; Matti on tapellut.»

»Älä nyt, Kerttu, ole niin nenäkäs; tule tänne meidän keskellemme maata», sanoi Matti vältellen.

»En tule, koska haisette niin ilkeältä. Ja muutenkin olette viime aikoina olleet minulle tylyjä.»

»Mitenkä niin?»

»Ette ole tuoneet minulle yhtään leikkikalua.»

»Se on totta, lapsi kulta, mutta kerran tuon minä sinulle oikein hyviä leluja», sanoi Matti.

»Minkälaisia?» utaisi Kerttu, ja hänen silmänsä kirkastuivat.

»Semmoisia kauniita nukkeja, tanssivia poikia ja mikäpä sen vielä tietää, mitä kaikkea minä tuon», sanoi Matti.

»Milloin sinä tuot?»

»Jahka ma käyn kaupungissa, sillä täällä ei niitä ole.»

»Milloin sinä käyt?»

»Enpä vielä tarkkaan tiedä, mutta sittenkun tässä joudun.»

Kerttu tuli miettivämmän ja suopeamman näköiseksi, eikä pitänyt enää niin tarkkaa poliisitutkintoa miesten yöllisistä rikoksista. Miestenkin sydäntä helpoitti, kun huomasivat Kertun myöntyvän anteeksiantavaisuuteen, sillä olipa heillä paha omatunto, varsinkin kun Kerttu luki niinkuin kirjasta heidän yölliset rettelönsä.

* * * * *

Kylässä liikkui tulirokko, tuo lasten ankara surma. Vaikka Käkelä olikin syrjässä isosta kylästä, osui tauti kuitenkin sinne, ja Kerttu sairastui siihen. Kertun isä kävi penikulman päässä olevalta lääkäriltä neuvoja kyselemässä. Lääkäri antoikin tarpeellisia ohjeita sairaan hoidossa ja kirjoitti lääkkeitä. Vaikka noita apukeinoja koetettiin tarkoin seurata, tuli Kerttu kuitenkin hyvin heikoksi. Yöt ja päivät valvoi joku aina Kertun vuoteen ääressä. Paljosta valvomisesta uupuivat vanhempain voimat.

Kun majamiehet tuon huomasivat, tarjoontuivat he vuorostansa valvomaan sairasta.

Eräänä yönä istui Matti Kertun vuoteen vieressä, hartaasti pitäen silmällä, tarvitsisiko Kerttu jotakin. Huonosti palava talikynttilä loi himmeää valoa huoneeseen.

Yhtäkkiä avasi Kerttu silmänsä ja loi katseensa Mattiin.

»Matti», kuiskasi Kerttu tuskin kuultavasti ja ummisti silmänsä.

»Niin, kullannuppuseni, tahdotko mitään?» kysyi Matti hellästi.

»Ottaisin juomaa», kuiskasi lapsi.

Hellävaroin nosti Matti karkeilla käsillään sairaan istumaan vuoteeseen ja antoi hänelle virkistävää juomaa. Sitten valahti Kerttu jälleen maata.

Hellästi katsoi Matti Kerttua, kun tämä siinä voimatonna ja taudin kanssa kamppailevana puolihorroksissa heikkona riuvotti. Hän otti vaarin jokaisesta lapsen nykäyksestä, väreestä, jopa silmälautain värähtelemisistä.

Jonkun ajan kuluttua rupesivat Kertun kasvot värähtelemään ja huulet liikahtelemaan; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa. Hetken perästä avasi sairas silmänsä ja katsoi Mattiin.

»Etpä sinä tuonutkaan minulle niitä leikkikaluja», sanoi lapsi, ummisti silmänsä ja näytti vaipuvan uneen.

Tämä kävi kipeästi niinkuin puukonpisto Matin sydämeen. Hän tunsi, kuinka paha asia on, kun lapselle jotakin luvataan, eikä pidetä lupaustaan. Noin heikkona sairaanakin ollessaan muisti lapsi hänen lupauksensa, jota hän ei ollut täyttänyt. Lapsi luotti häneen ehdottomasti ja syyttää nyt häntä epärehellisyydestä. Kenties painaa se raskaana taakkana hänen mieltään ja lisää painoa hänen ankaralle taudillensa.

Kun aamu tuli, saapui äiti Kerttua hoitamaan ja Matti lähti pois.

Sinä päivänä ei Matti mennytkään työhön, vaikka toverit menivät, sillä hän oli kovin uupunut, kahtena yönä kun oli perätysten valvonut Kerttua; Matti tarvitsi nyt lepoa.

Kun toverit palasivat illalla työstä, syntyi heidän keskensä neuvottelu, mitä noiden Kertun kaipaamien lelujen kanssa olisi tehtävä.

Lähimäiseen kaupunkiin oli tekeillä olevan rautatien suuntaa myöten neljä penikulmaa ja maanteitse olisi matka tullut paljoa pitemmäksi.

»Onhan hankala lähteä niin pitkää matkaa kävelemään vähäpätöisen asian takia; paitsi sitä voipihan sen toimittaa myöhemminkin sopivassa tilaisuudessa», esitteli Jaska.

»Mutta minä en voi ottaa omalletunnolleni asian viivytystä, sillä se voisi maksaa tuon pikku enkelin hengen», sanoi Matti.

»Kuinka niin?»

»Onhan lapsi niin heikko, että sen elämä riippuu hiuskarvan nenässä. Voisihan olla, että meidän epärehellisyytemme vaivaisi taudin ohessa häntä niin, että tämä mielenpainon lisä tekisi olon niin tukalaksi, ettei hän voisi sitä kestää. En minä teitä vaadikaan lähtemään, kyllä minä sen matkan teen», arveli Matti.

»Sanotaan rautatien varrelle kokoontuneen kaikenlaisia roistoja, jotka koettavat muiden kustannuksella elää, rosvoten mitä vaan käsiinsä saavat, käyttäen tavasta väkivaltaakin», muistutti Jussi.

»Mitäpä siitä; kyllä minä ainakin kolme miestä ulohtaalla pidän», ylvästeli Matti.

Matti hankkiutui lähtemään.

»Näinkö myöhään yötä vasten aiot lähteä?»

»Ei ole aikaa viivytellä, sillä joka minuutti on kallis.» — —

Vettä satoi ankarasti ja vinha, kylmä tuuli vihelteli huoneitten nurkissa. Tästä huolimatta syöksyi Matti yön pimeyteen. — —

Seuraavan yön aamupuolella koputettiin kiivaasti eteisen ovea. Kun mentiin avaamaan, astui Matti huoneeseen. Hän oli märkänä kuin kuikka ja väsyksissä kuin koira, joka on pari päivää metsällä isäntänsä kanssa hypännyt. Heti huoneeseen saavuttuaan istui hän lavitsalle ja vohvotti niinkuin vasta kyydistä palannut hevonen. Toverit katsoivat Mattia kummeksuen. Verta näkyi Matin lakin alta valuvan hänen leveälle naamalleen.

»No, miten niiden lelujen laita on?» kysyivät toverit.

»Hyvästi; lelut ovat täällä.»

»Eipä niitä näy.»

»Ovat tuolla eteisessä.»

»No, minkätähden sinä olet noin onnettoman näköinen; vertakin valuu lakkisi alta ja olet märkänä kuin kuikka, vaikkei enää sadakaan?» kysyivät toverit.

»Olisittepahan itse olleet siinä löylyssä, ette tuommoisia kyselisi. Matka kävi onnellisesti. Perille päästyäni ostin lelut ja lähdin heti paluumatkalle. Mitään vastuksia en tavannut tiellä, ennenkuin tässä lähellä kylää. Noin kolme kilometriä tästä hyökkäsi metsästä kolme miestä kimppuuni. Toivoen kohta pääseväni perille en arvannut pitää varaani, ajatuksissani kun kävelin. Tämän tähden pääsi eräs heistä tietämättäni aivan lähelle minua. Hän tarttui minua kurkkuun, kähisten: 'Rahasi tänne, taikka…!' Samassa löi toinen kangella päähäni. Menin toiselta jalalta polvilleni. Hyppäsin ylös ja kieraisin itseni irti kuristajastani. Samassa annoin hänelle kämmenelläni semmoisen läimäyksen, että hän lensi tuotakin tuokemmaksi kovaan kivikkoon selällensä. Kankimies heilutteli sillä välin kankeansa huimaavaa vauhtia, mutta kun olin vapaallani, ei hän osannut minuun. Syöksyin käsiksi häneen, sain kangesta kiinni, nykäisin sen pois hänen käsistään ja aloin sillä huimia molempia miehiä takapuolille, sillä en uskaltanut heitä luille lyödä. Molemmat miehet lähtivät nyt käpälämäkeen niin kiireesti kuin kerkesivät, ja niin olin heistä päässyt», selitteli Matti.

»Eivätkö lelut menneet säpäleiksi tuossa kahakassa?»

»Eivät menneet, sillä nähdessäni mitä tulee ennätin ne pistää muutaman kiven suojaan.»

»Mutta entä tuo kastuminen?» utaisivat toiset.

»Nuot veitikat olivat hyvin harkinneet asiansa. Niinkuin tiedätte, on tällä välillä syvä puro, joka sateesta paisuneena oli tulvillaan. Ettei heidän uhrinsa pääsisi heidän käsistään pakenemaan kylään, olivat he kiskoneet puron yli laitetut portaat pois. Eihän minulla ollut muuta neuvoa kuin täytyi kahlata puron yli, ja vettä oli niin paljon, että menin muutamasti umpeenkin.»

»Eivätkö lelut kastuneet?»

»Eivät. Pidin niitä käsissäni korkealla pääni päällä», sanoi Matti.

»No, mutta riisuhan nyt toki nuot märät vaatteet yltäsi ja pue kuivat päällesi; aivanhan sinä palellut», muistuttivat toverit.

»Niinpä kylläkin, kylmältä alkaa tuntua.»

Matti riisui nyt kylmät ja märät vaatteet ja pukeutui kuiviin. Hän pesi kasvonsa ja toverit sitoivat jotenkuten päässä ammottavan haavan.

»Olen unhottanut kysyä, miten Kerttu voipi», sanoi Matti ikäänkuin säpsähtäen.

»Kerttu on samanlainen kuin ennenkin, mutta sangen heikko hän on.»

Nyt noudettiin eteisestä lelut tarkasteltaviksi. Matti oli ostanut niitä koko joukon. Niitä oli pari posliinipäistä, vaatetettua isoa nukkea, tanssiva rummunlyöjäpoika, haukkuva koira ja juokseva, kärryjä vetävä poika.

»Me lähdemme nyt viemään nämät Kertulle», sanoi Jussi.

»Sen te toki jätätte tekemättä; tahdon ne itse viedä. Olenhan niistä enimmän vaivaa nähnyt», sanoi Matti lujasti.

Sitten hän meni kamarinovelle, raoitti sitä ja kysyi kuiskaamalla valvovalta äidiltä: »Kuinka lapsi voipi?»

»Kerttu oli juuri valveella ja kysyi kuiskaten, eikö Matti ole jo tullut? Sitten hän taasen raukesi unen horroksiin», vastasi äiti.

Kertulle oli, näette, ilmoitettu, että Matti on mennyt leluja noutamaan.

Matti nouti nyt lelunsa ja istui niiden kanssa sairaan lapsen vuoteen ääreen, odotellen milloin Kerttu havahtuisi. Himmeästi valaisevan kynttilän valossa katsoi Matti niin hartaasti sairasta lempilastaan.

Kauankaan ei viipynyt, ennenkuin Kerttu avasi silmänsä. Hänen katseensa sattui Mattiin, ja lapsen suu näytti menevän vienoon hymyyn.

»Matti on tullut», kuiskasi hän sitten.

»Niin, kullannuppuseni. Matti on tullut ja on tuonut Kertulle leluja», sanoi Matti, samassa ojentaen lelut Kertulle.

Silminnähtävästi ilostuivat sairaan lapsen kasvot. Vapisevilla käsillään hän kokoili ne rintansa päälle ja painoi niitä hellästi rintaansa vasten. Pian kuitenkin rupesivat ne tuntumaan liian paljoilta, ja hän käski ottaa pois kärryt, koiran ja rummunlyöjäpojan, mutta nukkeja ei hän raskinut antaa; niitä hän painoi hellästi rintaansa vasten edelleenkin.

Sitten loi Kerttu riutuvan katseensa Mattiin ja kuiskasi: »Matti on hyvä.» Samassa vaipui hän unenhorroksiin.

Siinä oli Matille kylläksi kiitosta. Sairaan lapsen yksinkertainen, koruton lause teki Matin sieluun syvemmän vaikutuksen kuin pitkät ylistelyt ja korulauseihin puetut imartelut monelle ylemmillä asteilla olevalle henkilölle, joka niitä on oppinut viljalta niittämään. Nyt tiesi Matti, että pienokainen luotti häneen eikä pitänyt häntä enää epärehellisenä, sanaansa pitämättömänä miehenä.

Kyynelkarpaleet vierähtivät Matin silmistä hänen karheille poskillensa, ja hän vetääntyi huoneesta pois. Silminnähtävästi rupesi Kerttu nyt virkistymään. Ei kulunut montakaan vuorokautta, ennenkuin hän alkoi tahtoa ruokaa ja puhe alkoi selvitä. Nämät merkit nähtyään iloitsivat vanhemmat, mutta eivät suinkaan miehet vähemmän.

Sitätehden kuin Kerttu parani ja vahvistui, tahtoi hän hyljätyt lelunsa yksitellen haltuunsa. Ja kun lapsi parani täydellisesti, ei suinkaan Matilta silloin puuttunut Kertun ystävyyttä ja hyväilemisiä.

Miehet olivat rautatien työssä niin kauan, kunnes se tuli valmiiksi, ja koko tämän ajan pitivät he Käkelässä majaa. He olivat niin perehtyneet paikkakunnan oloihin, että he jäivätkin siihen ainaiseksi asumaan. Kukin heistä perusti itselleen torpan, naivat ja niin rupesivat elämään ominaista perheellistä ja vakavaa elämää.

TUKKIMETSÄSSÄ.

Oltiin tukkimetsässä. Iso tukkiyhtiö oli kruunulta ostanut laajan tukkimetsän kaikkein syvimmästä Suomen salosta. Penikulmaa lähempänä ei ollut minkäänlaista ihmisasuntoa ja netkin, mitkä olivat sen matkan päässä, olivat kolme toisistaan etäällä olevaa kurjaa mökkirähjää, joiden asukkaat olivat tiheistä kylistä lähteneet ahtautta pakoon, levittääkseen viljelystä tuohon synkkään korpeen. Pitäjän kirkolle oli salosta lähes neljä penikulmaa.

Kun tukinhakkuu ja vedätys alkoi tuolla ikivanhalla aarniosalolla, virtasi sinne mahdoton väenpaljous kaikilta ilmansuunnilta. Miehiä tuli suksilla, jalan ja hevosilla. Heillä oli kirveet kainalossa ja eväskontti selässä; hevosmiehet olivat varustautuneet lujilla sekä etu- että takareillä ja riittävillä köysivarastoilla.

Kun ensimäiset saapuivat perille, oli heidän ensi tehtävänsä hakata aukea paikka tiheään petäjikköön ja ruveta rakentamaan siihen metsäsaunaa, sillä eipä ollut lähitienoissa, missä olisi saanut lämmintä majapaikkaa yöksi kovasta työstä väsyneelle ja useinkin vilustuneelle ruumiillensa. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin kookas sauna oli valmiina, sillä eipä ollut puutetta rakennusaineista. Sylintäyteisiä petäjiä lyötiin päälletysten ja niitä koetettiin jotenkuten varatakin mukaan tuodulla seinävaralla. Sammalista oli paha puute, talvi kun oli, mutta pian siihenkin keino keksittiin. Muutamia miehiä meni ikivanhaan korpeen ja he nyhkivät sieltä kuusenluppoja, joita Tapio oli sinne runsaasti varannut. Näitä pantiin sammalen asemasta hirsien väliin, ja ne kyllä täyttivät tarkoituksensa. Tuosta väliaikaisesta asunnosta ei suinkaan tullut mikään taidelaitos. Sillä ympyriäisinä lyötiin hirret päälletysten ja salvettiin vain koirankaulaile. Lähellä olevalta kalliolta saatiin kiviä kiukaaksi ja ensi yötä jo vietettiin tuossa uudessa lämpimässä majassa.

Tämä uusi sauna ei kuitenkaan kauaksi riittänyt sille väenpaljoudelle, jota sinne myötäänsä tulvaili. Täytyi tehdä ehtimiseen uusia, ja niin muodostui tuonne synkkään saloon ikäänkuin jonkunmoinen intiaanikylä.

Omituista elämää viettivät tuolla kaukaisessa umpisalossa tukkimiehet. Ilta- ja aamupuhteet kertoilivat he kaikenlaisia satuja näkemistään ja kokemistaan pärevalkean loimottaessa, ja kaikesti eivät nuo kaskut olleet juuri siveellisintä laatua, sillä olihan enin osa miehistä tuota kulkevaa kansaa, joka ikänsä oli siirtyillyt työpaikasta toiseen ja niissä oppinut yhtä ja toista rivoakin.

Tässä tukkileirissä ei ollut ainuttakaan naista ja se synnytti miesten mielissä jonkunmoista kaipiota, sillä olivathan he oppineet olemaan yhteydessä kauniimman sukupuolen kanssa.

Tämmöisenään kului aika kuukauden päivät. Silloin tuli muutaman tukinajajan muassa leiripaikalle eräs Riikka-niminen nainen, joka oli ennenkin ollut tuommoisissa paikoissa kahvinkeittäjänä. Hän oli vanha tuttu usealle miehistä.

Mikä ilo nousikaan nyt miehissä, kun Riikka saapui perille! Jokainen olisi tahtonut häntä syleillä ja käsissään kantaa. Hänelle laitettiin erityinen makuusija, jota ei kukaan muu saanut käyttää, sillä se oli ikäänkuin jokin pyhäkkö.

Riikalla oli mukana puolen hehton säkki kahvia ja monta isoa sokeritoppaa ja kaikki tarpeelliset kahvinkeittokojeet.

Miehet rakensivat Riikalle heti pienen kodan tulisijoineen, jossa hän sai kahvia keittää, ja halulla he härppivät tuota lämmintä mielijuomaansa. Eikäpä se kumma ollutkaan, jos tuossa särpimettömässä paikassa, vilusta kohmettuneena, joikin särpimekseen ja viluunsa jonkun lämpimän kupin.

Tukinhakkaajien joukossa oli pari oikein renttumaista miestä. Toista heistä nimitettiin »Matka-Matiksi» ja toista »Riento-Jussiksi». Nämät nimet olivat he saaneet siitä, kun ei heillä ollut kotia missään, vaan he kulkivat paikasta toiseen, missä vaan isompaa työpaikkaa oli. Tällä tavalla kulkeentuivat he maakuntain ääristä toisiin. Joka paikan he tunsivat ja joka paikassa heidät tunnettiin.

Jo aikaisin olivat he tutustuneet ja kiintyneet niin toisiinsa, että olisi luullut heidän olevan veljeksiä, vaikkeivät olleet sukua ei syntyä toisilleen.

Kaikki mitä heillä oli, oli yhteistä, sillä mitä toisen paremman onnen sattuessa onnistui saamaan, siihen oli toinenkin osallinen.

He olivat juopporenttuja, jonka takia heillä ei ollut kunnollista vaatetta päällä, ainoastaan ränsistynyt repaleinen puku, josta ei ollut paljon ruumiin suojaa.

Huolimatta kaikesta tästä viheliäisyydestä, olivat he sangen iloisia ja kokkapuheisia ja tämän tähden olivat he koko tukkileirin ilona. He kärsivät vaikka minkälaista leikkiä ja pilapuhetta, mutta pisteleviä ja halveksivia juttuja eivät he suvainneet. Jos joku semmoista yritti, sai hän kohta tuta, kuka käski, sillä nämät toisillensa vieraat veljekset olivat osaavia ja liukkaita tappelijoita ja kun he raivostuivat, silloin oli leikki kaukana.

Työmaalle tultuaan ei näillä velikullilla ollut ruokaa eikä rahaa, vaan he saivat yhdeltä ja toiselta ensimäiseen maksuun asti ruokavaroja lainaksi ja aina he rehellisesti maksoivat velkansa.

Riikallekin olivat he vanhoja tuttuja. Kun he menivät ensi kerran Riikan luo, ilostuivat he molemmin puolin.

»Kah! Onhan täällä Matti ja Jussikin», huudahti Riikka iloisesti.

»Missäs lika muualla kuin rattaassa. Mutta antakaa, Riikka, nyt meille kahvia», sanoi Matti.

»Mikseikäs vanhoille tuttaville.»

»Mutta meillä ei ole taaskaan rahaa», sanoi Matti.

»Ei tee mitään; kyllähän te aina maksatte», vastasi Riikka.

Tavallista rataansa kulki elämä tukkimetsässä, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Se oli vaan semmoista oloa kuin niissä oloissa on mahdollista. Se vaan antoi tukkimiehelle puheenainetta, kun Riikka kevättalvella kävi nolommaksi ja vähäpuheisemmaksi. Hän haeskeli yksinäisyyttä ja vältteli muiden seuraa. Riikka ei ollut niin innokas kahviakaan keittämään kuin ennen; usein kävi niinkin, että kahvia ei ollut saatavissa silloinkaan, kun tukkimiehet olisivat sitä halusta juoneet.

»Mikähän Riikalle on mahtanut tulla, kun hän on niin alakuloinen», arveli eräänä kertana Matka-Matti Riento-Jussille.

»Sen ties taivas, mutta oikein hänen asiansa eivät ole. Eikö liene jotenkin kipeänä», vastasi Jussi.

»Minua huolettaa hänen tilansa. Ajatteles, jos hän tulisi sairaaksi täällä sydänmaalla, mikä silloin neuvoksi tulisi.»

»Älä muuta, äläkä toista. Minäkin olen sitä samaa miettinyt.»

»Eiköhän olisi paras, että kysyttäisiin häneltä itseltään, mikä häntä vaivaa?»

»Taitaisipa olla», myönsi Jussi.

Molemmat miehet vartoivat aikaa, milloinka saisivat Riikkaa tavata yksinään, ja tilaisuuden tultua menivät he hänen luoksensa.

»Mikä Riikkaa vaivaa, kun olet niin alakuloinen etkä välitä muista mitään?» kysyivät miehet.

»Mitä, eihän minua mikään vaivaa… Miksi sitä kysytte?» sanoi Riikka, ja selvästi näki, että hän oli kovasti hämmästyksissään.

»Kysymmehän vain. Ajattelimme, että jos tulisit sairaaksi, mikä silloin olisi neuvona», sanoivat miehet.

»Ei minua mikään vaivaa, saatte olla aivan huoletta», sanoi Riikka ja poistui tavallista tulehtuneempana.

Vaikka Riikka näin teetteli itsensä terveeksi, ei hän kuitenkaan saanut tukkimiehistä levottomuutta poistetuksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja yksinäisyydenhalunsa yhä vaan jatkui, vieläpä pahenikin.

Kun kevät kului ja lumi alkoi pehmetä, ei Riikka noussutkaan koko päivään ylös, ja hänen pahoinvointinsa näytti yltyvän.

Tämä havainto huoletti kovin tukkimiehiä, mutta enimmän kuitenkin Mattia ja Jussia.

»Eiköhän olisi parasta, että käytäisiin tarkastamassa kesken päivin, kuinka Riikan laita on? Kovinpa sen tila näytti aamulla epäiltävältä», esitteli Jussi Matille.

»Sitä juuri mietin tässä minäkin. Käypäs katsomassa», sanoi Matti, samassa kun suuri petäjä kaatui ryskyen maahan.

Toista käskyä ei Jussi tarvinnut, sillä paikalla, kun hän kuuli Matin myönnytyksen, alkoi hän juosta livistää metsäsaunoja kohden.

Perille päästyään ohjasi Jussi askeleensa Riikan luo. Tämä ei vieläkään ollut noussut ylös. Siinä hän vaan yhä loikoi kippuroiden ja väännellen itseänsä.

»Voi hyväinen aika! Mikä sinulle on tullut, kun olet noin kipeä? Minua rupeaa peloittamaan… Sano minulle, mikä sinua vaivaa?» koetti Jussi osanottavasti utaista päästyään Riikan luo.

»Voi, hyvä Jussi! Et sinä voi minua auttaa, ja kenties minä kohta kuolen», sanoi Riikka tuskitellen.

»Eihän nyt toki. Onhan täällä paljon ihmisiä, jotta ethän sinä aivan avutta ole», takaili Jussi.

»Voi, voi — ethän sinä ymmärrä … mi-minä saan — oi Jumalani! — — pi-pikkusia.»

Ei salaman isku taivaalta olisi kovemmin vaikuttanut Jussiin kuin tämä tieto. Yhdellä kertaa selvisi hänelle kaikki. Maailma musteni hänelle silmissään, ja hän vapisi niinkuin kahila virrassa. Oli luultu ja peljätty Riikan sairastuvan johonkin muuhun vähemmän vaaralliseen tautiin, joka ei olisi kaivannut niin hellää hoitoa. Mutta nyt! Mikä neuvoksi? Ei koko tukkileirissä ollut ainuttakaan naishenkilöä, joka semmoisessa tilaisuudessa voisi apua antaa, ja kuka miehistä siihen toimeen pystyisi. Nämät ajatukset risteilivät yhtenä myrskynä Jussi paran aivoissa, eikä hän ollut tajuta, mitä tässä olisi tehtävä.

Kun Jussi vihdoin toipui, lähti hän juoksemaan työmaalle niin paljon kuin sääristä pääsi. Suoraa päätä töhmisti hän Matin luo. Jussi oli hyvin hätääntynyt, sen Matti heti huomasi.

»Mitä sinne saunoille kuuluu?» kysäisi Matti.

Jussi kuiskasi jotakin Matin korvaan, sillä pari muuta miestä oli siinä lähellä.

Matti kävi kalpeaksi, ja kirves putosi hänen kädestänsä.

»Mikä nyt on hätänä?» kysyi toinen läsnäolevista miehistä.

Matti kuiskasi jonkun sanan miehen korvaan. Sekä Matti että Jussi lähtivät nyt niin äkkiä juoksemaan saunoja kohden, että lumi pölisi yhtenä suitsuna.

Perille päästyään siivosivat ja puhdistivat he kaikkein pienimmän ja somimman saunan. Hätäpikaa puhkaisivat he kattoon reiän ja asettivat siihen pohjattoman silakkanelikon torniksi; tämän sentähden, ettei tarvinnut pitää ovea auki, silloin kun saunaa lämmitettiin. He laittoivat saunaan pehmeän vuoteen heinistä ja hevosenloimista.

Sinne kantoivat he tuskittelevan Riikan ja kokivat parhaansa mukaan hoitaa ja lohdutella häntä, luvaten antaa apuansa, minkä vaan suinkin voivat.

»Voi, voi minun selkääni, kuinka se on kipeä», päivitteli Riikka.

»Hyvä Jumala! Onko se kovinkin kipeä?» sanoi Jussi ja alkoi hivutella ja painella hellävaroin kipeää selkää.

Tämä rauhoittikin Riikkaa, ja hän vaipui uneen.

Miehet rupesivat keskenään hiljaa puhelemaan.

»Jos niin onnellisesti kävisi, että lapsi syntyisi, mihin sen käärisimme?» sanoi Jussi.

»Minulla on laukussani puhdas paita, ja käyn sen varalta noutamassa», sanoi Matti.

»Mutta kun se on ainoa vaatekappale, mihinkäs lapsi silloin kääritään, kun sitä pestään?»

»Hätä keinon keksii. Kunhan nyt päästään vaan ensimäisestä hädästä», sanoi Matti ja lähti paitaansa noutamaan.

»Pahin asia on se, kun ei meillä ole minkäänlaista lääkettä antaa sairaalle. Eikö sinun pulloosi ole säästynyt enää tippaakaan?» tuumaili Matti takaisin tullessansa.

»Mitä vielä. Enemmänkin sitä olisi mennyt, kun vaan olisi ollut. Pakanalla on kuivat laidat. Mutta minä luulen tietäväni keinon», tuumaili Jussi.

»Annapas kuulua.»

»Ei ole kulunut kuin pari vuorokautta siitä, kun pehtorin asiamies kävi kirkolla hänen hevosellaan, ja minä luulen, että hän on tuonut sieltä miestä väkevämpääkin», arveli Jussi.

Miehet rakensivat oven eteen sisäpuolelle salvan, ettei joku varomattomuudessa olisi päässyt sisälle tulemaan.

Jussi jäi nyt Riikan luo, ja Matti lähti kahvia polttamaan ja keittämään.

Juuri kun hän sai keitoksensa valmiiksi, tuli pehtori kotiin. Oitis kävi Matti hänen kimppuunsa, ilmoitti hänelle, mitenkä asiat olivat ja mitä oltiin vailla, ja aivan oikein sai Matti pehtorilta puoli litraa hyvää konjakkia ja vielä puhtaan lakanankin. Ilomielin juoksi Matti saalistensa kanssa sairashuoneeseen. Kahvista ja konjakista tehtiin nyt hyvänlainen »plörö» ja tarjottiin tuskittelevalle sairaalle.

Tämä helpoitti tuskia, ja sairas vaipui taasen uneen.

»Tuntuisipa oikein hyvältä ottaa tuosta pullosta aika kulaus», sanoi
Jussi suutaan maiskutellen.

»Siitä ei ole puhettakaan; nyt tarvitaan lääkkeet parempiin suihin», sanoi Matti.

Miehet kokivat parhaansa mukaan pitää kaikista huolta. Sinkkinen hevosämpäri pestiin, puhdistettiin ja täytettiin lämpimällä vedellä ja vietiin saunaan.

Kulovalkean tavalla oli työmaalla miehestä mieheen lentänyt tieto, miten
Riikan asiat olivat, ja tämä herätti yleistä hämmästystä.

Kun ilta tuli, vetääntyivät miehet saunoille. Kaikin kokivat he välttää melua ja hiljaa hiipien toimittivat he tehtäviään. Joku tuli saunan ovelle, raoitti sitä ja kuiskasi hiljaa: »Onko tullut mitään muutosta?»

»Ei vielä», kuiskasi Matti vastaan.

Ennen maatapanoa tuli Tölin Matti saunan ovelle. Matti oli vanhanpuoleinen mies ja monen lapsen isä.

»Minkälainen on asiain meno? Ovatko tuskat lievät ja pitkäveteiset vai tiheät ja tuimat», kysyi Töli kuiskaten.

»Tiheät ja tuimat ovat», vastasi Matti, sillä Jussi oli hivuttelemassa taasenkin Riikan selkää.

»Hyvä siitä tulee, kun joutuu», sanoi Töli ja lähti pois.

Vanhalla miehellä oli kokemusta.

Aamulla aikaisin, ennenkuin leiri oli herännyt, oli Töli jo saunan ovella.

»Mitä tänne kuuluu? Onko asia päätöksessä?» kysyi hän.

»Kuuluu, kuuluu. Kaikki on hyvin», vastattiin.

»Poika vai tyttö?»

»Poika ja pulska.»

Juoksujalkaa lähti Töli pois. Pian oli tietona kaikilla, että tukkileiriin oli tullut yksi mies lisää. Kukin heistä tahtoi nähdä, kuinka tuo heikko joukko voi. Tungettelemalla tungettelivat he saunalle katsomaan tuota outoa tapausta. Rauhallisena makasi uusi tukkimies äitinsä rinnoilla, käärittynä Matka-Matin puhtaaseen paitaan. Jussi, joka oli kätevämpi Mattia, oli ottanut lapsen vastaan, pessyt sen varatussa sinkkiämpärissä, käärinyt Matin puhtaaseen paitaan ja pannut äitinsä viereen.

Tyytyväisenä oli Riikkakin, kun tuskat olivat loppuneet ja kun oli päässyt tuosta pälkähästä. Hän määräsi, että Matin ja Jussin tuli keittää hänen kahvivaroistaan koko tukkileirin miehistölle kahvit varpajaisiksi.

Kevät oli jo niin kehittynyt, että vedet alkoivat aukeilla. Laumoittain poistuivat miehet nyt tältä synkältä työmaalta, niin hevos- kuin muutkin miehet. Kernaasti olisivat he vieneet mennessään Riikankin pienoisineen, mutta hän oli niin heikko, ettei sitä voitu tehdä. Ei voitu häntä yksinkään jättää synkälle salolle. Kun tuli kysymys, ken jäisi häntä hoitamaan, tarjoontuivat siihen toimeen Matti ja Jussi.

Riikan paraneminen kävi hyvin hitaasti. Toinen miehistä oli aina hänen luonaan vartomassa, jos tuo heikko joukko jotakin tarvitseisi. Toinen miehistä tavallisesti oli puuhaamassa minkä mitäkin taloudentarvetta. Useat kerrat kävivät he penikulman päässä olevasta torpasta noutamassa maitoa hoidettavallensa. Miehet rakensivat muutamia pajumertoja, joilla pyysivät kaloja eräästä kahden lammen välillä olevasta purosta. Tämä toimi onnistuikin niin hyvin, että heillä oli myötäänsä tuoretta kalaa. He haeskelivat myös lampien rannoilta vesilintujen pesiä ja saivat niistä tuoreita munia. Näin tavoin oli noilla synkän salon asukkailla tavasta oikein herkulliset ateriat. Jonkun viikon kuluttua toipui Riikka niin paljon, että hän voi toimittaa emännän tehtävät, ja tämä helpoitti paljon miehiä, sillä kovin kömpelösti heiltä kävi emännöiminen.

Riikka päivitteli useasti, kuinka paljon vaivaa miehet hänestä näkivät. Mutta miehet vaan sanoivat: »Kuinka me olisimme voineet jättää sinut tänne salolle lapsinesi kuolemaan.»