Kun pappi oli ehtoollisen antanut, tuntui Heikistä kuin raskas kivi olisi vyörähtänyt pois hänen sydämeltään ja tyyni rauha ja tyytyväisyys astunut sijaan.
Sitten tiedusteli pappi Heikiltä, mikä hänen nimensä on, että hän voipi kirkonkirjoihin merkitä hänet ripille lasketuksi mieheksi.
»Pullo-Heikiksi minua on kaiken ikäni sanottu», vastasi Heikki.
»Ei suinkaan se ole teidän oikea sukunimenne», sanoi pappi oudoksuen.
»Hinni Kelpala kuuluu äitini nimi olleen», sanoi Heikki.
Pappi kirjoitti sen muistiin.
Nyt rupesi pappi tarkastelemaan Heikin ruumiillista tilaa. Hän otti kääreen pois haavojen ympäriltä, pesi ja puhdisti sen kuivuneesta verestä ja muusta liasta ja kääri koko käden olkapäätä myöten puhtaisiin, paksuihin kääreihin. Pappi neuvoi vieressä seisovaa Sannaa, miten on meneteltävä, ja määräsi, että kääreet on muutettava neljä kertaa päivässä.
Pappi lähti nyt pois ja isäntä meni häntä kyytiin. Pappilan kotiapteekista lähetti nuori pappi voitehia isännän mukana Heikin käteen ja neuvoi, kuinka niitä käytetään.
Ihme kumma! rupesi käsi vähitellen parenemaan, vaikka kaikki luulivat Heikin olevan mennyttä miestä. Kauan eli Heikki vielä sen jälkeen kaikkien kunnioittamana.
Pitkin ikäänsä piti hän torveansa suuressa arvossa. Juhlallisesti se riippui hänen vuoteensa kohdalla naulassa. Paljosta ja ahkerasta pitelemisestä oli sen pinta mustunut ja tullut kiiltäväksi ikäänkuin se olisi kiilloitettu.
Kun kesäilloin tultiin työstä ja Heikki sattui olemaan mietteissään, sivui hän torvensa, meni tuvan takana olevan jylhän kuusikon reunaan isolle kivelle istumaan, ja silloin saatiin taasenkin kuulla: »Tuu, tuu, tuutia tuu», niin että metsä kahjahteli.
KILPELAN VELJEKSET.
Kilpelän uudistalo Hämeessä oli synkällä sydänmaalla isonlaisen Vierujärven rannalla. Talo sijaitsi eteläänpäin viertävällä rinteellä. Vihreätä koivu- ja lepikkometsää oli laajalti ympäristössä, mutta taampana oli laaja, neitsyeellinen ikihongikko, jossa ei vielä koskaan ollut kirveenisku kalskahdellut.
Neljä vuotta olivat Kilpeläiset asuneet tässä yksinäisessä salon sydämessä. Mutta vaikka asutusaika ei ollut sen pitempi, näkyi kuitenkin, että siinä oli paljon saatu aikaan. Mäellä seisoi puhdas, vanhoista hongista salvettu rakennus, jossa oli tilava pirtti ja toisessa päässä kaksi kamaria; tarpeelliset ulkohuoneet olivat myös kunnossa. Suuri ala peltoa oli tehty tuohon vieruun kankaaseen, jossa ei ollut kiviä kuin yksi kerros. Siinä kasvaa rehoitti jo hyötyisä ohra ja peruna. Taaempana oli iso kaski, jossa rehevänä kasvoi ruishalme.
Paikka oli mehevä; mansikoita ja muita marjoja kasvoi ympäristössä.
Järven rannalla oli nuottakota, johon isonlainen nuotta oli ahdettu.
Useasta ehkä tuntuu kummalliselta, kun niin vähässä ajassa on saatu niin paljon aikaan, mutta Kilpeläiset olivatkin oikeata hämäläisväkeä, joka ei suinkaan kammonut työtä eikä vähästä säikähtynyt.
Sopii luoda silmäys tuon uudistalon henkilökuntaan. Iisakki, perheenisä, oli iältään noin kuudenkymmenen vuoden paikoilla. Pituudeltaan oli hän yli kolmen kyynärän, ja hartiat olivat leveät kuin kuopankatto. Kun hän jykevillä kourillaan tarttui työhön käsiksi, ei silloin raskaskaan taakka näyttänyt paljon painavan. Hänen vaimonsa nimi oli Saara, kookas ja roteva oli hänkin. Rinnakkain olivat he pitkäaikaisen elämänsä taistelot taistelleet, yhtenä ilonsa iloinneet ja surunsa surreet. Heillä oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhimman pojan nimi oli Aaro, nuorimman Pentti; tyttärestä oli tehty äitinsä kaima.
Samaa maata olivat lapset kuin vanhemmatkin. Kumpainenkin pojista oli neljä tuumaa yli kolmen kyynärän. Niin jykeviä eivät he vielä olleet kuin isäukko, mutta täyteläisiä ja noreita he olivat kuin salon siroin honka. Saara tyttö oli myös kookkaimpia ja rotevimpia naisia mitä olla taitaa.
Suvun yleisenä tunnusmerkkinä oli suuret siniset silmät ja vaaleankeltaiset kutrit. Vanhuksilla oli tosin jo hapset harmaantuneet, mutta nuoremmassa polvessa olivat ne täydessä kukoistuksessaan. Muutenkin olivat he kaikin puolin kauniita ja miellyttäviä ihmisiä. Aaro oli täyttänyt kaksikymmentäkolme, Pentti kaksikymmentä ja Saara kahdeksantoista vuotta.
Piikoja ja renkejä olivat Iisakki ja Saara olleet, kun he naimisiin menivät. Kättensä työllä olivat he itsensä elättäneet ja lapsensa ihmisiksi kasvattaneet. Lopusta olivat he olleet muonarenkeinä muutamassa kartanossa ja tulleet siinä hyvästi toimeen.
Kun lapset kasvoivat aikuisiksi, pisti Iisakille mieleen, että olisi parempi, jos olisi oma kontu, vaikkapa kehnompikin, jossa saisi mielensä mukaan raataa; jäisihän tehty työ perillisten hyväksi, joka muuten nyt menee hukkaan.
Kun tämä kerran selkeni Iisakille, lähti hän sydänmaalle etsimään talonpaikkaa. Semmoisen hän löysikin Vierujärven rannalta, ja hänen valintansa onnistui hyvin.
Oitis muutti perhe tälle uudelle talonpaikalle ja työtä alettiin tehdä ankarasti. Heidän jättiläisvoimiensa ja ahkeruutensa edessä eivät paljon kaakarrelleet kivet eikä kannot. Heidän kävi tekeminen työtä paremmin kuin monen muun, sillä tarkkoja kun olivat, oli heillä säästössä viljaa ja varoja niin paljon, ettei heidän tarvinnut elatuksesta huolehtia, vaikk'eivät ensi vuosina maasta mitään saaneetkaan.
Kun kesäisin tuli sievä ilta, pistäysi perhe järvelle nuottaa vetämään, ja muutamalla kierroksella saivat he tuosta kalarikkaasta vedestä niin paljon kaloja kuin talouden tarpeissa meni. Eikä niitä kaupaksi kannattanutkaan pyytää, sillä mihinkäpä niitä olisi täällä synkällä salolla myöty. — Tämä kalainen järvi edisti paljon heidän toimeentuloansa särpimen puolesta, sillä ei heillä ollut vielä kuin pari lehmää.
Rauha, rakkaus ja yksimielisyys vallitsi perheessä, ja tämäkin auttoi suuresti heidän töitään ja pyrkimisiään. Nuoret rakastivat ja kunnioittivat vanhempiaan kaikella rakkaudella ja kuuliaisuudella. Isän pieninkin viittaus oli kylliksi, eikä kenenkään mieleen jolkahtanut tehdä mitään vastaväitteitä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä tuolla synkän korven keskellä ei nuorilla ollut mitään viettelevää seuraa, joka olisi voinut istuttaa heihin turmioon ja väärälle jäljelle viepiä intohimoja. Ainoastaan metsän tuore ja puhdas siimes ja linnut lauluineen olivat heidän ainaisina seurakumppaneinaan. Näistä ja toistensa kanssa seurustelusta saivat he hupinsa, ja siinä oli heille kylläksi. — —
Perheen miespuolisella henkilöllä oli jokaisella jykevä ja tarkka luodikkonsa. Näitä he hoitivat niinkuin silmäteräänsä ja ne olivat tulleet heille niin rakkaiksi kuin olisivat ne olleet heidän toinen sielunsa. Tarpeeseen olivatkin nämät aseet tuolla synkällä salolla, kun petoeläimet tahtoivat liika usein lähennellä heidän taloaan, vaanimaan heidän kotieläimiään. Usea kontiokin sai heille turkillaan maksaa liikanaisen rohkeutensa. Kun semmoinen vaara oli tarjolla, kävivät isä ja pojat yksissä neuvoin otson kimppuun. Pojilla oli pyssyt mukanaan, mutta isä oli varustettuna keihäällä, siltä varalta, jos luoti sattuisi pettämään. Vaikka kukin heistä oli varma ampuja, ei luoti aina sattunutkaan, ja silloin sai isä keihäällään vastaanottaa metsänkiivaan raivoisan ryntäyksen.
* * * * *
Harvoin kulki mitään viestejä ja tietoja muusta maailmasta tuohon tiestä syrjässä olevaan uudistaloon. Aikaisemmin oli vain kuulunut, että Venäjä uhkasi nostaa sodan Ruotsia vastaan. Kuitenkin olivat nämät tiedot ainoastaan kaukaisia kulkupuheita ja semmoisinaan ei niistä paljonkaan välitetty.
Jonkun ajan kuluttua meni Kilpelän Iisakki kirkolle, jonne oli kolme penikulmaa matkaa. Siellä sai hän tietää, että nuot huhut alkoivat toteutua. Venäjän tiedettiin varustelevan ja aikovan rikkoa rauhan ja rynnätä rajan yli Suomeen. Tämä tieto sai kaikki ihmiset huoliinsa, mutta syvimmin se tuntui koskevan Kilpelän Iisakkiin. Raskaalla mielellä palasi hän kirkolta kaukaiseen, yksinäiseen kotiinsa. Heti huomasivat kaikki, että perheenisä oli tavallista synkempi. Kuitenkaan ei kukaan tunkeutunut utelemaan syytä hänen raskasmielisyyteensä, koska he kaikin kunnioittivat melkeinpä arastellen häntä. He tiesivät ennestään, että kyllähän isä kuitenkin asiansa selittää, kun hän katsoo soveliaan ajan tulleeksi.
Iisakki oli väsynyt matkan vaivoista ja hän tarvitsi ruokaa ja lepoa. Kun hän oli levännyt, tuli hän pirttiin ja synkkä varjo pimitti hänen otsansa. Hän istuuntui pöydän päähän penkille, ja muu perhe kokoontui lähitienoolle, sillä he arvasivat isän nyt rupeavan kertomaan kirkkokuulumisia.
Iisakki päästi ensin syvän, pitkän huokauksen ja sitten hän alkoi puhua:
»Huolettavia uutisia on minulla teille kerrottavana. Kovat ajat ovat kansallamme odotettavissa. Ei voi edeltäpäin arvata, mitä kärsimyksiä aika tullessansa meille tuopi. Venäjä varustelee ja aikoo tulla maahamme suuren sotajoukon kanssa. Maamme on aivan varustamaton ja vähäinen sotaväkemme on hajoitettuna ympäri maata ja Ruotsista ei ole paljon apua toivomista, sillä Tanska on myös julistanut sodan Ruotsia vastaan. Isänmaa on vaarassa ja se tarvitsee jokaisen poikansa torjumaan vihollisen ryntäystä. Jumala rankaisee meitä kovakorvaisuutemme tähden, kun emme ole ottaneet vaaria hänen varoittavasta äänestään. Itse olen jo liian vanha aseisiin tarttumaan, niin mielelläni kuin sen tekisinkin, mutta Jumala on minulle lahjoittanut kaksi vankkaa poikaa, ja toivon, että he ilolla tarjoavat voimansa isänmaan palvelukseen.»
Kun isä oli puheensa lopettanut, kavahti Pentti ylös ja löi jykevän nyrkkinsä pöytään ja sanoi: »Se ei saa tapahtua; vihollinen on torjuttava pois maasta.» Aaro sieppasi luodikkonsa seinältä, puristeli ja tarkasteli sitä.
»Semmoiset aseet eivät sodassa kelpaa; kyllä se antaa aseet, joka työnkin. Mutta mitä te mietitte, aiotteko uhrata itsenne isänmaan palvelukseen», puheli isäukko.
»Se on hartain halumme, jos vaan te annatte suostumuksenne siihen», sanoivat veljekset innostuneina.
»Jumala teitä noista sanoistanne siunatkoon! Nyt voin rauhassa ja ilolla kuolla, kun minulla on tuommoisia poikia», sanoi ukko, pyyhiskellen kyyneleitä silmistään.
Äitiin ja sisareen tekivät nämät tiedot ja tuumat päinvastaisen vaikutuksen. Heidän sydäntään ahdisti kovin se tieto, että rakkaat pojat lähtisivät tuolle vaaralliselle retkelle, jossa voipi käydä niinkin, ettei sieltä hengissä palata. Mutta kun he olivat tottuneet alistumaan kaikissa isän tahtoon, eivät he nytkään panneet ainoallakaan sanalla sitä vastaan.
Hetimmiten ruvettiin laittamaan pojille varustuksia matkaa varten.
Viikon päästä lähtivät jo veljekset eväillä ja vaatteilla varustettuina matkaan. Sydämelliset jäähyväiset otettiin, ja isä varoitti heitä muistamaan sitä pyhää velvollisuutta, jota he nyt menivät täyttämään. Äiti ja sisar vuodattivat runsaita kyyneliä, vaan sekä isän että poikain mieli oli aivan murtumaton.
Nuorukaiset suuntasivat matkansa Hämeenlinnaa kohden, ja perille päästyänsä kirjoitettiin he kohta sotarulliin ja sijoitettiin harjoituskomppaniaan.
Nuot kauniit, voimakkaat ja siivot nuorukaiset herättivät pian huomiota ympäristössään, erittäinkin päällystössä. Tämän tähden kohdeltiin heitä ystävällisesti ja sävyisästi. Jonkun kerran sattui niin, että joku miehistä, joka oli oppinut olemaan kaikissa päälläpäsmärinä, yritti voimiinsa luottaen saamaan veljeksiä valtansa alle, mutta nämät työnsivät hyökkääjän niin voimakkasti pois luotaan, ettei hänen tehnyt mieli enää toista kertaa koettaa.
Kauan ei ollut aikaa uusia tulokkaita sotatemppuihin harjoittaa, sillä Venäjä julisti sodan ja alkoi marsittaa joukkojaan rajaa kohden. Näin oli 1808-1809 vuoden sota alkanut. Kun siellä täällä hajallaan olevat Suomen sotajoukot oli saatu hätäpikaa kootuiksi, lähetettiin osa niistä rajalle päin vihollista vastaan, ja niiden joukkoon komennettiin Aaro ja Penttikin. Niin tultiin Kymin joelle, jossa oli silloinen valtakunnan raja.
Kun vihollinen hyökkäsi rajan yli, perääntyi Suomen joukko vähälukuisuutensa vuoksi sen edestä. Siellä täällä syntyi kuitenkin pienempiä kahakoita, joissa suomalaiset sitkeästi pitivät puoliaan, vaikka kohta heidän täytyi väistyä ylivoiman alta.
Näissä kahakoissa osoittivat Pentti ja Aaro erinomaista kuntoa ja uljuutta. Muutamassa kahakassa saartivat venäläiset suomalaisten kapteenin, joten tämä oli vähällä joutua vangiksi. Tämän vaaran huomasivat veljekset. Hätäpikaa kokosivat he joitakin miehiä ympärillensä ja ryntäsivät kapteenia auttamaan. Vihollisen rivi murrettiin ja kapteeni pelastettiin.
Näin tavoin herättivät veljekset rohkeudellaan alusta saakka päällikköjen huomiota.
Veljekset rakastivat toisiaan todellisella veljenrakkaudella. Tappelunkahakoissa olivat he aina rinnakkain siellä, missä ottelu oli tuimin. Jos toinen oli vaarassa, siinä oli jo toinenkin, eikä siinä suinkaan säästetty iskuja.
Kauan eivät veljekset saaneet olla tässä osastossa. Sillä kun Viaporia alettiin varustaa riittävällä miehistöllä, komennettiin muiden muassa veljeksetkin sinne varustusväkeen. Siellä he asuivat molemmat samassa teltissä, sillä paljon varustusväen takia ei ollut linnoitusten huoneustoissa kaikille tilaa.
Näin kului aikaa joitakin viikkoja. Pentti alkoi käydä vähäpuheiseksi ja synkkämieliseksi. Tämä kummastutti kovin Aaroa, ja hän koetti keksiä syytä siihen, mutta turhaan.
»Miksi sinä, veliseni, olet tullut niin kummalliseksi?» kysyi Aaro eräänä kertana Pentiltä.
»Kuinka kummalliseksi?»
»Ethän tuota enää puhu, et pukahda mitään, vaikka olit aina ennen puhelias ja iloinen. Istua nollotat vaan itseksesi miettivän näköisenä ja ajatuksiisi vaipuneena. Pahoin pelkään, että sinua on ruvennut sota peljättämään.»
Pentti näytti säpsähtävän. Hän hyppäsi kiivaasti istualtaan ylös ja loi tuiman silmäyksen Aaroon.
»Semmoistako minusta luulet? Olenko antanut aihetta sinulle semmoiseen otaksumiseen? Siltäkö sinusta on näyttänyt käytökseni niissä kahakoissa, joissa olemme seisoneet vihollisen kanssa silmä silmää vasten? Ei veikkoni! jos joka mies pelkäisi sotaa ja tappelua sen verran kuin minä, eipä silloin olisi joukossamme ainuttakaan pelkuria», vakuutti Pentti.
Jonkun ajan kuluttua rupesi Pentti kulkemaan öillä ulkona ja usein hän tuli vasta aamun koittaessa telttiin.
»Missä, Herran nimessä, sinä öillä kuljet? Saatat ajattelemattomuudellasi henkesi vaaraan», sanoi Aaro kerran Pentille, kun hän palasi telttiin.
»Eipä siitä pelkoa; siitä saat olla aivan huoleti.»
»Mutta missä sinä sitten kuljet ja luihnaat? — Sinun retkesi eivät ole kunnollisia retkiä.»
»Sinun ei tarvitse sitä peljätä», sanoi Pentti, ja siihen se asia sillä kerralla jäi.
Muutaman viikon kuluttua oli Pentillä kourakaupalla kultarahoja, kun hän palasi aamulla telttiin. Niitä hän näytteli ja tarjosi niistä puolia Aarolle.
Aaro hämmästyi. Hän katsoi tuimasti Penttiä silmiin ja kysyi kiivaasti:
»Mitä tämä merkitsee?»
»Etkö tuota nyt ymmärrä? Sitä se merkitsee, että tässä on rahoja, jotka ovat meille kylläkin hyvään tarpeeseen», sanoi Pentti.
»Mutta mistä olet nuot rahat saanut? Ne eivät ole kunniallisia rahoja.»
»Löysin.»
»Valehtelet.»
Aaroa kovin huolestutti Pentin nykyinen käytös. Hänkin vaipui syviin mietteisiin, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. — »Jumalani… Olisiko se mahdollista?» pääsi Aarolta ikäänkuin itseksensä. Sitten hän taasen vaipui ajatuksiinsa ja silminnähtävästi kalpeni hän.
Vihdoin näytti Aaro havahtuvan mietteistään. Hän oikaisi itsensä suoraksi ja kuiskasi Pentin korvaan tuskin kuultavasti: »Isänmaan pettäjä.»
»Kuinka niin?» kysyi Pentti vaaleten.
»Olet myönyt nahkasi ja isänmaasi viholliselle.»
»Älä joutavia puhu. Ota nyt puolet näistä rahoista», sanoi Pentti, mutta hänen äänensä vapisi.
»En ikinä ota äyriäkään niistä rahoista, sillä ne ovat hirveän rikoksen palkka; kirous ja rangaistus seuraa niitä», sanoi Aaro lujasti.
Sinä päivänä ei puhuttu monta sanaa, ja veljesten väli oli iäksi rikkoontunut. Tosin pyyteli Aaro, että Pentti heittäisi pois tuon vaarallisen ja liukkaan tien, jolle hän oli antautunut, mutta Pentti ei vastannut siihen ainuttakaan sanaa.
Seuraavana yönä poistui Pentti taasenkin teltistä, mutta hän ei palannutkaan enää takaisin.
Kun aamuhuuto tuli, ei Penttiä ollutkaan. Kysyttiin Aarolta, mihin hän on joutunut, mutta Aaro vastasi vain: »En tiedä, olisiko saanut päälliköltä lomaa.»
Pentti ei palannut enää koskaan, ja vihdoin poistettiin hänet miesluettelosta.
Täytyy muutamalla sanalla selittää, miten Pentti joutui tuolle jäljelle.
Kuten ennen on jo mainittu, oli Pentti hyvin komea mies. Eräänä kertana oli hän lähetetty suojeluskirjalla varustettuna kaupunkiin jollekin kapteenin asialle. Heti kaupungin rantaan päästyään huomasi hän kauniin venäläisen naisen, joka häntä alituisesti tähtäili. Kun Pentti lähti liikkeelle, seurasi nainen hänen jäljessään. Muutaman hetken päästä laski joku kätensä Pentin olkapäälle. Pentti säpsähti ja katsoi taaksensa. Siinä seisoi tuo äskeinen nainen ja eräs venäläinen sotamies; tämä oli laskenut kätensä Pentin olkapäälle.
»Tämä neiti on kovasti mielistynyt teihin ja haluaisi likemmin tutustua kanssanne», sanoi sotamies selvällä suomen kielellä.
»Kuinka olisi mahdollista tutustua neidin kanssa, sillä minä selvästi huomaan, että hän on venäläinen ja asuu täällä kaupungissa vihollisten keskessä», sanoi Pentti ihmeissään.
»Siitä pidetään kyllä huolta, että saatte yön aikana kohdata toisenne.»
»Millä tavalla?»
»Teille hankitaan venäläisen sotamiehen puku, jonka puette päällenne, ennenkuin lähenette kaupunkia, ja mies, jonka tapaatte kappaleen matkaa rannasta jäällä, sanoo teille tunnussanan.»
»Mitä ihmisiä tämä neito sitten oikeastaan on?»
»Ei tällä kertaa sen parempi kuin venäläisen kapteenin taloudenhoitajatar.»
»Vaikka neito onkin erinomaisen viehättävä, on hän kuitenkin vierasta kansallisuutta ja vihollisemme joukkoon kuuluva. Niin ollen ei kannata ryhtyä tuohon vaaralliseen seikkailuun ja antautua toimiin, joissa saattaisi vielä henkensäkin menettää», päätteli Pentti.
»Älkää sanoko niin. Asia kyllä kannattaa miettimistä. Neito on äärettömän rikas ja hän on suurta sukuakin, vaikka isänmaansa rakkaus on hänet saattanut nykyiseen asemaansa. Hänellä on ollut loistaviakin naimatarjouksia, vaan hän on ne kaikki hyljännyt. Mutta heti teidät nähtyään mielistyi hän teihin ja tahtoisi nyt tutustua likemmin kanssanne. — Miettikääpä tätä asiaa», selitti tulkki.
Koko tämän keskusteluajan oli neito hyvin levoton ja vuoroin punastui ja vaaleni. Hän sijoitteli levottomasti itseään paikasta toiseen, katsellen vuoroin Penttiä, vuoroin tulkkia silmiin, saadaksensa selvän asiainmenosta.
Pentti mietti hetkisen. Kovaa taistelua taisteli hänen sisällinen ihmisensä. Loistava tulevaisuus, rikkaus ja kunnia oli hänen silmäinsä edessä tarjona, mutta toiselta puolen kielsi isänmaanrakkaus ja velvollisuus häntä vastaanottamasta tuota loistavaa tarjousta. Pentti oli ikäänkuin kahden tulen välissä. Vihdoin teki hän päätöksensä. Hän lupasi tulla, mutta ei ennen kuin neljäntenä yönä.
Kun tulkki käänsi tämän Pentin päätöksen neidolle, välähti tämän silmissä ilonleimaus ja hänen kasvonsa menivät mitä viehkeimpään hymyyn. Hän tarttui Pentin käteen, puristi hellästi ja kauan sitä, mutta neidon käsi vapisi. Tehtyään hennon ja sievän kumarruksen erkanivat he.
Tämä kohtaus se saatti Pentin vähäpuheiseksi Aaron luona ollessaan, sillä olipa hänellä nyt miettimisen aihetta.
Kun Pentti ensi kerran lähti yölliselle retkelleen, oli kaupungin rannassa sama sotamies häntä vastassa, joka oli ollut tulkkina hänen ja neidon välillä. Hän saatti Pentin perille asti, eikä mitään vastuksia ollut. Vahtisotamiehetkin olivat saaneet käskyn päästää esteettä sisälle yölliset kulkijat. Neito ei kapteenilta salannut, mihin seikkailuun hän oli antautunut, vaan selitti seikkaperäisesti hänelle kaikki asianhaarat. Kapteeni ei ensinkään pannut pahaksensa tuota seikkailua. Hänen mieleensä juohtui, että kun hän saisi Pentin suostumaan tuohon alkaneeseen yritykseen, saisi hän Pentistä oivallisen välikappaleen, jota hän voisi apunaan käyttää sotatarkoituksiinkin. Sillä hänhän tunsi Suomen sotavoimat, niiden tarkoitukset ja vehkeet; ja hän tunsi maan kauttaaltansa, sen vuoret, virrat ja järvet. Ottaen kaikki nämät lukuun, edisti kapteeni minkä voi Pentin ja neidon yhtymistä.
Eräänä kertana tuli kapteeni yöllä siihen huoneeseen, jossa Pentti ja neito olivat. Pentti säikähti tuota kohtausta, niin että oli henkensä heittää. »Älä pelkä, älä pelkä», koki kapteeni hokea, ja mukana oleva tulkki sai selittää, ettei kapteenilla ollut mitään pahoja tarkoituksia.
Tulkin avulla koki kapteeni kaikella venäläisellä liukkaudella Pentille selittää, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, jommoista ei tule osaksi edes yhdelle tuhannesta. Tästedes ei Pentillä tulisi olemaan mitään puutetta. Hän saisi haltuunsa suuret omaisuudet, paljon kunniaa ja kauniin puolison. Osoittaakseen Pentille tulevan elämän esimakua, antoi hän hänelle kourakaupalla kultarahoja.
Hurmaantuneena kaikesta siitä loistosta ja rikkaudesta, mitä edessään näki, alkoi Pentti taipua viettelykseen, vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä isänmaanpetoksesta.
Toisenlaista oli nyt Pentillä edessä kuin mitä oli oppinut ennen näkemään. Kaikki paikat huoneissa kuhisivat silkistä ja kulta loisti huonekalujen koristuksista. Jos istui johonkin sohvaan tai nojatuoliin, kuhahti niihin kainaloita myöten. Ja entä sitten tuo ihana naikkonen, jommoista hän ei ikinä ennen luullut tavanneensa!
Näistä kaikista hurmaantuneena oli Pentti täydellisesti voitettu ja keveällä sydämellä lähti hän noita Juudaksen penningeitä viemään veljensä Aaron luo. Näitä venäläiseltä kapteenilta saatuja kultarahoja hän sitten Aarolle näytteli.
Kukaan ei Viaporissa tiennyt, mihin ihmeeseen Pentti oli joutunut. Yleiseen kumminkin luuloteltiin, että hän olisi karannut. Aaro yksin tiesi, kunne Pentti oli vajonnut. Tämä tieto teki Aaron sydämelle niin kipeää, ettei hän tahtonut voida elää. Ei uni eikä ruoka hänelle maistanut, ja kaikki oudoksuivat, kun hän laihtui, niin ettei hänestä ollut muuta kuin varjo jäljellä. Aaron sielua painoi sanomaton tuska ja ahdistus, kun hänen veljensä, jota hän niin verrattomasti rakasti, piti joutua isänmaanpettäjäksi. Hänestä tuntui siltä kuin hänkin olisi ollut osallinen tuohon hirveään rikokseen, koska hänen suvussaan oli tuommoinen petturi. Pois oli nyt Aaron sydämestä haihtunut veljellinen rakkaus. Hän kirosi mielessään Pentin ja vihasi häntä enemmän kuin mitään vihollista. Kaikki tämä tunto ja tieto kävi sitäkin raskaammaksi Aarolle, kun hän sai sen yksin kantaa, sillä ei hän hirvinnyt yhdellekään ihmiselle avata sydäntään.
Vähitellen alkoi Aaro kuitenkin kostua, mutta ääretön viha ja ylönkatse
Penttiä kohtaan jäi hänen sydämeensä vallitsemaan.
Tämmöisenään kului aika siihen saakka, kun Viaporin antautuminen tapahtui. Yhtä raskaalla mielellä kuin muutkin sotilaat laski Aaro antaumisessa aseensa maahan.
Kun Aaro pääsi Viaporista vapaaksi, meni hän Suomen sotajoukkoihin ja joutui Adlercreutzin osastoon. Kaikissa niissä taisteluissa, mitä sillä osastolla oli kestettävänä, oli Aaro aina mukana ja hän osoitti entistä uljuutta ja rohkeutta. Mutta synkkämielinen, vähäpuheinen ja miettivä oli hän aina silloin, kun ei ollut tappelun tuoksinassa.
Tuli sitten Salmen tappelu. Vihollinen kävi suuremmalla miesvoimallaan ankarasti päälle, mutta sitkeästi pitivät suomalaiset puoliaan. Vihollisen joukosta karautti silloin eräs ratsumies muiden edelle, seisautti hevosensa ja huusi selvällä suomen kielellä: »Antaukaa, suomalaiset, vastustuksenne on turha, sillä meille on tulossa iso apujoukko.»
Tämän äänen kuultuaan säpsähti Aaro.
»Isänmaan pettäjä!» mutisi hän itsekseen.
Samassa nosti hän aseensa poskelleen, laukaus kuului ja päätään myöten suistui ratsastaja hevosen selästä maahan, ja hevonen hyppäsi täyttä laukkaa vihollisten joukkoon.
Samassa kun Aaron kivääri laukesi ja kun hän huomasi ratsastajan putoovan, kaatui hän itsekin tunnotonna maahan niinkuin luodin lävistämänä. Lähellä olevat luulivat hänen todellakin saaneen luodin rintaansa, eivätkä tappelun tuoksinassa pitäneet hänestä sen enempää lukua. Mutta Aaro olikin vain pyörtynyt, sillä hänen luotinsa oli kaatanut isänmaan kavaltajan, hänen oman veljensä — Pentin.
Kauan makasi Aaro tunnotonna, mutta kun tappelun tuoksina läheni häntä, tointui hän pyörtymyksestään. Kun viholliset tämän huomasivat, kääreentyivät useat heistä ottamaan Aaroa vangiksi. Siinä tuli tuima ottelu, ja Aaro kaasi yhden vihollisen, haavoitti toisen ja raivasi itselleen pääsyn omiensa luo.
Suomalaiset olivat voitolla tässä tappelussa, mutta aralta ylipääliköltä tuli perääntymiskäsky, juuri kun voitto näytti varmalta.
Salmen tappelun jälkeen korotettiin Aaro alaupseeriksi.
Kaikissa niissä kärsimyksissä, vaivoissa ja taisteluissa, joita Suomen sotajoukko sai kokea perääntyessään vihollisen edessä aina Länsipohjaan Ruotsin puolelle, oli Aaro osallisena. Oravaisten tappelussa oli hän yksi niitä, jotka uimalla merenlahden poikki samosivat omiensa luo.
Aaro oli Länsipohjassa mukana Hörneforsin tappelussakin. Hän taisteli Dunckerin rinnalla ja raivosi niinkuin karhu, jolta pojat on riistetty, levittäen kauhua ja tuhoa vihollisten keskessä. Mutta kun Duncker sai kuolinhaavan rintaansa ja kaatui, raivasi Aaro tiensä vihollisen rivien läpi ja pääsi eheänä siitäkin pälkähästä.
Silloin kohta tehtiin Haminan rauha, mutta Aaro ei päässyt lähtemään vieläkään omaistensa luo Hämeeseen, vaan hänen täytyi viipyä Länsipohjassa talven yli. Keväällä kun rauha oli vakaantunut, läksi Aaro muiden mukana rakkaille synnyinseuduilleen.
Paljon oli Kilpelä Aaron poissa ollessa muuttunut. Kovasti oli isäukko jo vanhennut, samaten äitikin, mutta ankaroita työihmisiä olivat he vieläkin, sillä he olivat noita kovia tervasjuurakoita, joihin ei ikä hevillä pysty.
Muuttunut oli Aarokin. Ennen niin iloinen ja vehmas nuorukainen oli tullut juroksi ja vähäpuheiseksi. Sodan ankarat vaivat ja kärsimykset olivat häntä kovasti runnelleet. Sota-asioista ei Aaro ottanut paljon puhuakseen, sillä isänmaan menettäminen kalvoi kovasti hänen sydäntään.
Todellista syytä Pentin kuolemaan ei Aaro ollut koskaan kenellekään maininnut; yksinkertaisesti oli hän kotiinsakin ilmoittanut Pentin kaatuneen Salmen tappelussa.
Aaro, päästyään vakaantumaan taloudellisiin toimiin, haki itselleen elämänkumppalin, köyhän ja iäkkään, mutta siveän palvelustytön. Moni rikas ja ylpeä neito kadehti tytön onnea, mutta Aaro ei heistä välittänyt; hän teki valintansa vaan oman sydämensä vaatimusten mukaan.
Tarmokkaasti ja yksistä neuvoin ryhtyivät he taloudellisiin toimiin, ja se heiltä menestyikin.
Vanhukset alkoivat heikontua, niin etteivät voineet enää työtä tehdä, mutta heille tuli nyt muuta mieluisaa tehtävää, sillä he saivat ruveta vaalimaan ja hoitelemaan Aaron lapsia, noita Kilpelän nousevia nuorteita vesoja.
Ainoastaan vaimolleen kertoi Aaro seikkaperäisesti Pentin vehkeet ja millä tavalla hän sai surmansa.
RITULAN SIINA.
I. Rukkaset.
Ritulan talo oli suuren kylän laiteella. Se ei ollut mikään kuuluisa rikas, mutta ei rutiköyhäkään. Sen isäntäväki kuului tuohon vakavaan kristillismieliseen suuntaan, joka on niin kauan kunnialla kansaamme pystyssä pitänyt. Heillä oli vain kaksi lasta, poika ja tyttö; pojan nimi oli Leonart, mutta häntä sanottiin sekä kylän kesken että kotona lyhemmittäin vain Nartiksi. Sisaruksista oli Nartti vanhin; tyttären nimi oli Siina.
Näitä lapsiaan vanhemmat koettivat kasvattaa parhaan taitonsa mukaan Jumalan pelvossa. Jok'ikinen päivä piti lasten lukea joku määrätty kappale raamatusta, ja vanhemmat kokivat sitä sitten selittää ja heidän mieliinsä painaa. Sitäpaitsi viljeltiin Ritulassa paljon muutakin kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Näiden avulla pääsivät Nartin ja Siinan henkiset voimat jo aikaisin kehittymään.
Lapset olivatkin siivoja, hiljaisia ja tottelevaisia, eivätkä koskaan panneet vanhempiensa tahtoa vastaan.
Näin tavoin kului aika niin, että Nartti oli kahdenkymmenen- ja Siina seitsemäntoistavuotias. Nartista oli sukeentunut kookas, voimakas ja uljas nuorukainen; sitävastoin ei luonto ollut Siinalle jakanut noita lahjojaan niin suuressa määrässä. Ensi näkemältä teki hän kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen. Hiusmarto oli melkein liian matalalla, nenä lähti liian jyrkästi otsasta ja aivan tarpeettomasti oli se noussut korkeaan kyömyyn. Hipiäkään ei ollut semmoinen kuin sen monen mielestä olisi pitänyt olla. Jotenkin mustantymperä se oli ja sen himmeän verhon seasta rusotti hieman jonkunmoista punaa. Mutta tarkemmin katsoessa näytti hänen hipiänsä siltä kuin hienonhieno läpikuultava samettinukka olisi sen peittänyt. Vartalo hänellä oli solakka ja hento ikäänkuin kaikkein hienoimmista pontimista kokoonpantu. Hänen käyntinsä oli notkeata ja sulavaa ja niin keveätä, ettei hänen askeltensa ääntä kuulunut; olisi luullut jonkun hengen siinä liihoittelevan.
Kun hän jotakin puhui, oli ääni hienoa, sulavaa ja hiljaista; se kuulosti melkein kuiskutukselta.
Nuorison joukossa oli Siina ujo ja kartteleva. Hän haki aina jotakin syrjäistä soppea ja siellä hän yksinään istua nuhjusteli, välittämättä muiden nuorten hommista ja riennoista yhtään mitään. Mutta mitä enemmän toiset nuoret saivat seurustella hänen parissaan, sitä enemmän kiintyi heidän huomionsa häneen. Sattuiko joku häntä puhuttelemaan, herätti oitis hänen pehmeä, kuiskuttava äänensä myötätuntoisuutta, mutta sitäkin enemmän hänen järkevät ja täsmälliset vastauksensa. Jos hän jossakin liikkui, olivat kaikkien silmät kääntyneet katsomaan tuota lyhyenläntää solakkaa, hentoa ja notkeaa olentoa.
Ei ollut kulunut vielä täyttä vuottakaan siitä, kun Siina ilmestyi nuorison joukkoon, ennenkuin kaikki kylän nuorukaiset olivat ehdottomasti kiintyneet häneen. Eivät nuorten leikit ja kisat olleet mistään kotoisin, ellei Siina ollut joukossa. Sattuiko hän joskus jäämään niistä pois, tunsi jokainen nuori mies salaista kaipuuta sydämessään.
Kerran tuli toisesta pitäjästä eräs pulska, keikarimainen nuori mies käymään Lenulan pitäjässä. Hän oli hyvin itsetietoinen paremmuudestansa ja etevämmyydestänsä muiden nuorten miesten suhteen. Tämä tieto määräsi hänen käytöksensä muita kohtaan. Hän oli röyhkeä ja suulas puheissansa, eikä suinkaan kaikesti punninut sanojansa, olipa muiden mieli musta tai valkea.
Pyhäpäivä oli. Heti kylään tultuansa haki hän nuorison seuraa. Siellä oli hän suuna, päänä, eikä näyttänyt välittävän kenestäkään vähän vähääkään, hölisi ja lausui vain arvosteluita kaikista, mitä hänen päähänsä sattui pöllähtämään. Kylän nuoriso oli hämmästyksissään tuommoisesta käytöksestä. Salaperäisesti silmäilivät he toisiaan, ja jos jollakin oli toiselle jotakin sanomista, teki hän sen kuiskaamalla.
Joukossa oli tietysti Ritulan Siinakin. Kun keikari hänet huomasi, astui hän Siinan eteen.
»Äkkimakea sinä olet», sanoa mällisti hän Siinalle vasten silmiä vähääkään häikäilemättä.
Kalman kalpeaksi kävi Siina, ja kaikki muutkin hämmästyivät sanomattomiksi, vilkaisten toisiansa silmiin. Keikari käänteli vaan itseänsä pöyhkeänä kuin kukko rikkatunkiolla.
Kun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi, sanoi Siina hiljaisella sointuvalla äänellä:
»Miksikä te niin sanoitte? Sanokaa minkä tähden minä olen äkkimakea… Olkaa hyvä… Itsenikin olisi varsin hyvä tietää, minkä vuoksi minä olen äkkimakea…»
Tämän jälkeen lähti Siina notkein, hennoin askelin kävelemään keikarin edestä toisten luo.
»Kyllä on melkein hävytöntä tuolla tavalla esiintyä, semminkin nuorta neitosta kohtaan», sanoi joku kylän pojista.
Yleinen nurina kuului nuorison joukosta.
»Minä teen mitä tahdon, enkä välitä kenestäkään yhtään mitään», sanoi keikari uhmaillen.
»Sanotteko niin! Mutta jos semmoisia mielipiteitä kannatatte, niin on paras, että poistutte seurastamme, sillä me emme aio sallia, että tuommoisia hävyttömyyksiä viskataan aiheettomasti viattomia ja kunniallisia ihmisiä vastaan», sanoi eräs roteva nuorukainen, astuen samassa keikarin eteen.
Tämä, toisesta pitäjästä kotoisin oleva Räimälän rikkaan talon ainoa poika, joutui nyt itsekin hämilleen. Hän huomasi, ettei täällä käynytkään laatuun rikkautensa ja etevämmyytensä nojalla pilkata ja ylönkatsoa ihmisiä. Hän kävi hiljaiseksi ja ujoksi, eikä vähään aikaan lausunut ainuttakaan sanaa. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: »Minä satuin sen ajattelemattomasti sanomaan.»
»Ei koskaan pidä ajattelemattomasti semmoisia sanoja suustaan päästää…
Ihminenhän Siinakin on ja paraitapa onkin», sanoi poika.
Tuo kohtaus oli saanut nuorison niin hämilleen ja raskasmieliseksi, ettei heidän haluttanut seurustelua enää jatkaa, vaan he erkanivat ja itsekukin meni kotiinsa.
Räimälän Kaalu ei tiennyt mitä tehdä. Ei hän kehdannut seurata nuoria, kun nämät lähtivät pois, vaan ypö yksikseen hän jäi nyt miettimään tilaansa.
Hänen sydäntänsä kaiveli kovasti, kun hän oli tullut noin suuresti nolatuksi.
Oikeastaan oli hänellä muutakin asiaa, ei ainoastaan kyläilemisen halu. Hän oli tullut naimiskauppaa hieromaan rikkaan Piirolan Hiljan kanssa ja sitä tarkoitusta varten aikoi hän viipyä Lenulassa useita viikkoja.
Hilja oli kylän parhaita tyttöjä. Hän oli kookas ja kaikin puolin pulska ihminen. Luonteeltaan oli hän tunnettu sävyisäksi ja muuten siveäksi käytökseltään. Hän oli rotevaliikkeinen ja sangen kätevä kaikissa naisten töissä; hän oli Siinan parhaita ystäviä.
Kun Piirolan Hiljakin oli tuossa nuorisojoukossa ja kun tuossa ensimäisessä kohtauksessa noin nolosti kävi, ahdisti Kaalun sydäntä kovin. Hän ei ollut Hiljaa koskaan ennen tavannut; tämä oli vasta tunnustelukohtaus. Hiljaa miellyttääkseen oli hän etevämmyyttään, tuota pöyhkeilemistään ja keikaroimistaan harjoittanut, mutta se menikin päin mäntyyn; selvästi oli hän huomannut, kuinka Hiljan otsa rypistyi tuon viimeisen tapauksen jälkeen.
Siinä istui Kaalu nyt yksinään miettien ajattelemattomuuttaan ja kovaa onneaan. Näinköhän hänen piti tyhjin toimin ja suurella häpeällä palata kotiinsa? Kaalusta tuntui siltä, että Piirolan suuret rikkaudet luiskahtivat aivan hänen ohitsensa ja kaikki tämä hänen oman tyhmyytensä takia. Surulliset ajatukset vaivasivat nyt Kaalua.
Vihdoin hän päätti, ettei hän asiaa siihen heitä, vaan koettaa sen saada perille ajetuksi. Hän lähti kävelemään kestikievariin, johon hän otti majapaikan, sillä ei hänen mielestään sopinut Hiljan kanssa tuon kovanonnen tapauksen perästä suoraa päätä mihinkään tuumiin ryhtyä.
Viikkokaudet käveli nyt Kaalu kylillä. Kun hän sattui tapaamaan jonkun nuorukaisen tahi neitosen, tekeytyi hän niin kohteliaaksi kuin suinkin mahdollista. Hän tervehti heitä ystävällisesti ja puheli heille mitä imartelevimmin. Näin tavoin tahtoi hän voittaa takaisin, mitä hän töykeydellänsä oli menettänyt.
Eräänä iltana kävi niin, että Ritulan Siina kauppamieheen mennessään tuli tiellä Kaalua vastaan. Jo kaukaa tunsivat molemmat toisensa ja kummankin sydän rupesi kovasti pamppailemaan. Kevyenä ja notkeana tulla hipsutteli Siina solvailijaansa vastaan. Mutta jo kaukana kohotteli Kaalu lakkiaan ja kumarrellen sanoi hyvän päivän. Kun he tulivat vastakkain, tarttui Kaalu Siinan käteen ja pyysi anteeksi tavatonta käytöstänsä häntä kohtaan. Siinan käsi hieman vapisi, mutta Kaalun mielestä se tuntui niin pehmoiselta ja lämpöiseltä.
»Mitäpä siinä on anteeksi annettavaa — enhän voi olla parempi kuin olen, eikä se ole minun vikani», sanoi Siina melkein kuiskaavan hiljaisesti.
Tähän ei Kaalulla ollut mitään sanomista, sillä mikään lauselma ei tuntunut sopivan tuohon Siinan terävään muistutukseen.
Niin he erkanivat, mutta kauan katseli Kaalu Siinan jälkeen, joka keveänä mennä liihoitteli tietä eteenpäin.
Tuo kohtaus kävi niin kipeästi Kaalun sydämeen, ettei hän voinut enää vierailujaan sinä päivänä jatkaa. Hän palasi majapaikkaansa ja koko yöntienooksi oli Kaalulle päänvaivaa tuon yksinkertaisen kohtauksen vuoksi.
Ensi pyhänä kokoontui kylän nuoriso erääseen taloon, ja sinne ohjasi Kaalukin askeleensa. Ujona ja ystävällisenä ilmeni hän heidän seuraansa, jopa niin ujona, että toisien täytyi kehoittaa häntä tulemaan ovipielestä peremmäksi. Näyttipä siltä kuin Kaalusta olisi kaikki paremmuutensa tunne kadonnut. Seurustelu kävikin laatuun, sillä ei nyt ollut mitään semmoista, joka olisi ristiriitaisuutta ja hankaluuksia nuorison kesken synnyttänyt. Kaaluakin kohtelivat kaikki ystävällisesti niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä koko viimepyhäisestä rettelöstä lausuttu sanaakaan. Siina ja Hilja seurustelivat myös Kaalun kanssa; kaikki näytti unhoittuneen.
Räimälän talo oli Piirolassa hyvissä kirjoissa rikkautensa takia — mikseikäs, sillä kyllähän rikkaat toisensa tuntevat —; hyvissäpä sen ainoa perillinenkin.
Kun Kaalu eräänä päivänä ilmestyi Piirolaan, otettiin hänet sangen ystävällisesti vastaan. Isäntäväki vei hänet heti vierashuoneeseen, syöttivät, juottivat ja hoitivat vierasta niinkuin parhaiten taisivat. Isäntä oli aina vieraan parissa, kysellen häneltä yhtä ja toista Räimälän talouden asioista, samalla ilmoitellen sitä ja tätä omasta taloudestansakin. Paljon tuli siinä ilmi asioita molemminpuoliseksi suureksi tyytyväisyydeksi.
Hyvä oli alku, mutta Hilja näytti vaan kylmältä ja yhtäkaikkiselta. Ei hän monasti silmää näyttänyt, ja jos Kaalu yritti hänelle jotakin puhua, vastasi hän vaan lyhyesti ja meni pois.
Vanhukset kehoittivat Kaalua jäämään taloon yöksi, mutta hän ei voinut sitä tehdä, semminkään kun Hilja näytti niin kylmältä. Kaalu lähti majapaikkaansa, mutta isäntäväki pyysi häntä pistäymään toiste talossa. Vanhukset eivät halunneet mitään sen paremmin, kuin että he olisivat saaneet tyttärensä naitetuksi niin kuuluisaan ja rikkaaseen taloon. He taivuttelivat ehtimiseen tytärtään siihen suuntaan, kehuskellen sitä onnea, mikä siitä seuraisi. Eikä Hilja olisi juuri vastenmielinen ollutkaan tuohon tuumaan, ellei olisi ollut tuota kohtausta Ritulan Siinan kanssa. Se halvensi paljon Kaalua hänen silmissään ja hän piti koko miestä tyhmänä ja tunnottomana pöyhkeilijänä.
Kaalu rupesi nyt tiheämmin käymään Piirolassa, ja vanhukset taivuttelivat väliaikoina Hiljaa. Vihdoin kesyttyi Hilja siihen määrään, että hän kohteli Kaalua paremmin. Asia kehittyi siten, että kihlajaiset päätettiin pitää parin viikon päästä.
Kaalu ilostui nyt niin tästä uuden onnensa koittehesta, että hän jäi vielä viikoksi Lenulaan. Kun hän useinkin oleskeli yksin majapaikassaan, pyöri hänen mielessään Ritulan Siina. Hän haki Siinan seuraa ja väliin kävi hän tämän kotonakin, vaikka hän muutoin enimmiten oleskeli Piirolassa Hiljan parissa. Mutta mitä useimmin Kaalu seurusteli Siinan luona, sitä enemmän alkoi tämä miellyttää häntä. Hiljassa ei ollut sitä hentoa ja sulavaa notkeutta, kuin Siinassa. Entäs sitten se vieno ja heläjävä, hieman värähtelevä ääni ja järkevä puhetapa, joka kaunisti Siinaa. Ritulan talossa vallitsi kaikkialla hyvä puhtaus ja järjestys, mutta erittäinkin Siinan huone oli niin siisti ja aistikkaasti järjestetty, että näytti siltä kuin se olisi itsestään semmoiseksi muodostunut.
Piirolassa sitävastoin vallitsi tavallinen arkipäiväinen siivo, eikä
Hiljan kamari ollut sen aistikkaampi kuin muutkaan huoneet.
Kun Kaalu vertaili näitä näkökohtia toisiinsa, havaitsi hän niissä suuren eron. Kaikki tämä ja Siinan aistikas vaatteus vaikutti sen, että Kaalu rakastui Siinaan korvia myöten. Ei Siina nyt näyttänyt Kaalusta ensinkään »äkkimakealta.»
Kaalun käyntiretket Ritulassa tihenivät tihenemistään. Iltamilla teki hän Siinan kanssa pitkiä kävelyretkiä, sillä Siina ei tahtonut kieltää Kaalulta ihmisellistä kohtelua. Kerran kävi tämmöisellä retkellä niin, että Kaalu yhtäkkiä pysähtyi Siinan eteen. Molemmat seisahtuivat. Kaalu katsoi kiinteästi Siinaa silmiin ja otti häntä kädestä kiinni. Ehdottomasti takaantui Siina pari askelta ja näytti hyvin hämmästyneeltä. Samassa vetäisi hän kätensä pois Kaalun kädestä.
»Minun sydämelläni on eräs asia, joka siellä raskaasti painaa», sanoi
Kaalu.
»Mikäs se sitten olisi?» sanoi Siina, tarkistaen kuuloaan ja huomaavaisuuttaan.
»Asia on sitä laatua, etten tiedä, uskallanko sitä ensinkään sanoa.»
»Olisi sitten ollut paras, ett'ette olisi ollenkaan sitä ilmoittanut», sanoi neito.
»Mi-mi-nä ra-kastan teitä sydämestäni», änkytti Kaalu.
Siina kalpeni, vetääntyi taammaksi, eikä voinut vähään aikaan virkkaa mitään.
»Kuinka te rohkenette semmoista sanoa? Te, jolla on jo melkein kihlattu morsian. Te, joka olette minua niin suuresti pilkannut ja halveksinut. Luuletteko, että naisen sydän on teidän leikkikalunne, jonka kanssa saatte menetellä niinkuin haluttaa. Teillä on häilyvä sydän, joka ei pidä mitään pyhänä, eikä minua haluta sitoa kohtaloani niin horjuvaan mieheen. Hävetkää toki vähän ja menkää morsiamenne luo ja pitäkää pyhänä liittonne, jonka kerran olette solmineet», sanoi Siina.
Kaalu oli niinkuin puusta pudonnut. Hän luuli kuvitellun etevämmyytensä nojalla olevansa oikeutettu saamaan kenen tytön suostumuksen hyvänsä. Ja nyt tuo Ritulan hento tyttö antoi hänelle rukkaset.
Äänetönnä lähtivät he kävelemään Ritulaa kohden. Kartanoon vievälle portille tultuaan ojensi Kaalu kätensä hyvästijätöksi Siinalle, ja äänetönnä puristi tämä hieman Kaalun tarjottua kättä.
Kaalu lähti nyt tallustelemaan Piirolaa kohden, mieli syttäkin mustempana.
Sinne tultuaan oli hän vähäpuheinen ja jörömäinen. Tämän huomasi talon väkikin ja he ihmettelivät, mikä on mahtanut sulhasmiehelle tulia, kun hänessä on tapahtunut sellainen mielenmuutos.
Niine puheineen lähti Kaalu pötkimään oitis kotimatkalle Räimälään, Monenlaisia mietteitä pyöri nyt hänen päässään ja mieli oli apeana. Kuitenkin lohdutteli hän itseänsä sillä, ettei toki Hiljan tietoon tulisi hänen seikkailunsa Ritulan Siinan kanssa. Niin muodoin olisi hänellä jäljellä Piirolassa turvapaikka, mihin olisi hyvä paeta tappionsa jälkeen; olihan siellä hänellä melkein kihlattu morsian.
Kun määräaika oli kulunut, ajoi Kaalu puhemiehen kanssa korskuvalla hevosella Piirolaan kihlajaisia viettämään. Heti kartanolle tultua huomasi Kaalu, etteivät asiat ole enää niinkuin ennen. Vieraita ei tultu kartanolle vastaanottamaan, eikäpä hevostakaan riisumaan eikä talliin viemään; itse he saivat hevosen riisua ja sitoa omiin rattaihinsa kiinni. Sitten he astelivat perheentupaan. Isäntä ja emäntä tulivat vieraita tervehtimään ja veivät heidät kamariin. Kun kahvit oli juotu ja tupakat pantu, alkoi puhemies esitellä asiaansa.
»Tämä meidän pitäjän uljain ja rikkain poika on katsonut hyväksi tulla kainaloiseksi kanakseen valitsemaan teidän kultanuppustanne ja pyytää nyt teiltä hänen kättään.»
»Me olemme antaneet täyden vallan tyttärellemme, tehköön hän itse kuinka tahtoo», sanoi tytön isä kylmänvoittoisesti.
»Kun asiat niin lienevät, niin olkaa hyvät ja kutsukaa Hilja tänne», pyysi puhemies.
Mutta Kaalu kävi yhä kalpeammaksi. Ujostellen tuli Hilja huoneeseen. Hän seisahtui ovipieleen ja oli tavallista punaisempi.
»Käypäs istumaan tänne peremmäksi, Hilja. Meillä olisi sinulle vähän asiaa», kehoitti puhemies.
»Pysynpä minä tässäkin», sanoi Hilja ujosti.
»Me olemme tulleet tänne perustelemaan ennen solmituita asioita ja tuomaan sinulle tämän uljaan nuorukaisen kihloja. Talon ja pojan tunnet jo ennestään, ettei minun tarvitse enää niitä ruveta selvittelemään», tuumaili puhemies.
Kihlat olivat kamarin pöydällä. Niitä oli kaksi isoa silkkisaalia, kolme vankkaa kultasormusta ja naisen kultakello. Nämät otti puhemies käteensä ja tarjosi niitä Hiljalle.
»Joko te olette asianne suorittanut Ritulan Siinan kanssa?» sanoi tyttö pisteliäästi, eikä ottanut kihloja vastaan.
»Minä kyllä en ymmärrä, mitä nuot sanat tarkoittavat, mutta ota vaan nämät kihlat vastaan ja päätetään kaupat. Minä takaan, ettet lyö kättäsi poroon, kun pääset tämän Räimälän Kaalun kanssa elämäsi päiviä viettämään», koki puhemies puhella, saadakseen asiansa hyvään loppuun.
»En ikinä, sillä olen huomannut, että koko mies on tyhjä kerskailija ja pöyhkeilijä, joka luulee saavansa naissydämen kanssa leikitellä kuinka kulloinkin haluttaa», sanoi neito ja pujahti samassa ovesta ulos.
Kaalusta tuntui siltä kuin kokonainen jäävuori olisi paiskattu hänen sydämeensä. Kaukaan aikaan ei hän kyennyt puhumaan mitään, ja hämilläänpä oli puhemieskin.
»Mikähän lienee Hiljalle tullut, kun hän on niin muuttunut?» sanoi Kaalu vihdoin ja kohautti vähän itseään.
»Mitä tuo lienee tuolta Ritulasta kuullut; kuului hän jotakin puhuvan 'äkkimakeasta', parempansa moninkertaisesta solvaisemisesta ja jotakin semmoista, jota en täydellisesti ymmärtänyt», sanoi Piirolan isäntä.
Nolona lähti nyt sulhasväki pois, eikä siinä pitkiä hyvästijättöpuheita pidetty; kylmä, mykkä kädenanto vain, siinä kaikki.
Kun Piirolan Hilja ja Ritulan Siina tapasivat sen jälkeen ensi kerran toisensa, itkivät he sylitysten kauan aikaa, sillä heidän sydämessään tuntui siltä kuin he olisivat suuresta vaarasta pelastuneet.
II. Siinan vaikutus nuorisoon.
Ritulan Siina rupesi nyt tuntemaan oman arvonsa. Selvästi huomasi hän, että hänellä on vaikutusvaltaa nuorisoon. Hän tiesi tarkoin, ettei hän suinkaan ollut mikään kaunotar, eikä sen nojalla voisi muiden huomiota puoleensa vetää. Mutta hän tunsi omaavansa muita lahjoja, joita usein puuttuu hyvinkin kauneilta neitosilta.
Tämän tietonsa ja itsearvonsa tunnossa ei Siina enää ensinkään ujostellut toisten nuorien seurassa. Notkeana ja hentona liihoitteli hän kuin keijukainen ja häikäilemättä puheli hän sointuisalla pehmeällä tavallaan kenen kanssa tahansa.
Varsin merkillistä oli, että kun ulkopitäjistä tuli nuoria miehiä Lenulaan naimapuuhissa, takertuivat he melkein poikkeuksetta Siinaan, kun vaan kerrankaan sattuivat hänen pariinsa tulemaan. Seurauksena tuosta kaikesta oli useinkin se, että aiottu naimiskauppa jäi sikseen.
Kun Siina kohteli vieraitaan aina ystävällisesti ja sävyisästi, ottivat nuoret miehet asian siltä kannalta, että Siina osoittaa heille erityistä huomaavaisuutta. Ja semmoisesta otaksumisesta seurasi, että he rupesivat Siinalle rakkaudentunnustuksiansa tekemään.
Mutta Siinapa ei ollutkaan niin vain ensi oksalta ammuttava. Oitis rupesi hän selittelemään, kuinka väärän käsityksen vieras oli hänestä saanut. Hän oli muka päättänyt aina olla naimatonna. Vieraalle olisi parasta, että hän menisi sen neitosen luo, jota varten hän oli tänne tullutkin.
Tavallisesti kävi niin, että nuoren miehen sydän oli kylmennyt tarkoitettua impeä kohtaan, ja apealla mielellä palasi hän kotiinsa.
Tämmöisiä tapauksia sattui niin usein, että ne rupesivat herättämään yleistä huomiota.
Joku muistutti kerran Siinalle, miksikä hän niin paljon eroittaa aiottuja avioliittoja.
»Enhän minä ole heitä hakenut enkä pyytänyt heitä tarkoittamistaan tytöistä erkanemaan; päinvastoin olen kehoittanut pysymään sen neitosen kimpussa, jota varten ovat tulleetkin», sanoi Siina vähän loukkaantuneena.
Tulipa taas kerran vieraasta paikkakunnasta eräs pulska nuorukainen käymään Lenulassa. Päätä pohkaa takertui hän Keimalan Tiinaan kiinni.
Tiina oli kaunis tyttö Jumalan luoman puolesta, mutta hän oli pahassa maineessa epäsiveellisyytensä takia. Hän oli muuten räivä ja rivopuheinen, kuten semmoiset tavallisesti ovat.
Tähän tyttöheisakkaan mieltyi tuo upea nuorukainen niin, ettei hän lyönyt ei laskenut muualle kuin Keimalan Tiinan pariin, eikä hän välittänyt muista kylän neitosista yhtään mitään.
Tiina ylpeili tuon pojan voitettuaan ja julkisesti käveli hän tämän kynkässä seurapaikoissa.
Tämä harmitti Ritulan Siinaa. Hän sovitti niin, että hän tuli kohdanneeksi tuon pojan.
Siina pani nyt kaiken viehättäväisyytensä ja vaikutusvaltansa liikkeelle. Hän kohteli nuorukaista ystävällisesti, puhua leperteli hänelle kaikenlaisia asioita sointuvalla tavallaan sekä kehoitti pojan käymään häntäkin katsomassa.
Jo ensi näkemältä teki Siinan olento poikaan hyvän vaikutuksen. Kutsua noudattaen meni hän tapaamaan Siinaa. Yhä suurempaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta osoitti Siina nuorukaiselle. Ja ennenkuin poika lähti Ritulasta iltasella pois, oli hän täydellisesti mieltynyt tyttöön.
Keimalan Tiina alkoi haihtua pois hänen mielestään, ja Siina sai siellä yhä enemmän sijaa. Hän ei hakenutkaan enää Tiinan seuraa, mutta Siinan luona käymiset tihenivät.
Ei ollut montakaan vuorokautta vielä kulunut, kun poika jo teki Siinalle rakkaudentunnustuksen.
Siina selitti nyt pojalle, ettei hän sitävarten ole ollut hänelle ystävällinen, että siitä semmoisia asioita koituisi, vaan että hän on ystävällinen kaikille ihmisille; samassa hän selitti haluavansa olla aina naimatonna.
Paikalla nousi poika ylös, ojensi kätensä Siinalle hyvästijätöksi ja pötki suoraa päätä kotiinsa käymättä edes Keimalassa.
»Jopahan taasenkin sait eroitetuksi rakastavaiset toisistaan», muistutettiin nytkin Siinaa.
»Sen tein aivan tahallani», sanoi Siina.
»Miksikä niin?»
»Poika olisi ollut liian hyvä mies Keimalan Tiinalle, ja minä en sallinut asian niin käydä. Poika kiittää kerran minua siitä, että eroitin hänet semmoisesta ihmisestä kuin Keimalan Tiina on», sanoi Siina levollisesti.
»Taisit mieliä poikaa itsellesi», sanottiin.
»Se on väärä syytös. Hänet olisin saanut vaikka kymmenin kerroin, jos vaan olisin halunnut», sanoi Siina päättävästi.
»Kosiko hän sitten sinua?»
»Sepä nyt on tietty — kuinkas muutoin», sanoi Siina oman arvonsa tunnossa.
»Mikset häntä sitten ottanut? Pulska poika eikä kuulu olevan varatonkaan», muistutettiin.
»Hän ei sopinut minun luonteelleni.»
»Mitä hänessä sitten oli moittimista? Siivo ja höyli poika.»
»Te ette ole oppinut tuntemaan ihmissydämiä. Törylän Erkillä on itsepintainen ja taipumaton luonne, joka ei anna vähääkään perään, minkä hän kerran luulottelee oikeaksi, ja semmoista en minä tahdo», selitti Siina.
Todellista aikomusta ei Siinalla ollutkaan olla ja elää naimatonna. Mutta hän oli mielestään perin tarkka tuntemaan ihmisiä. Aivan pian otti hän selvän kaikista oudoistakin henkilöistä, kun hän vaan sai hetken heidän kanssaan keskustella, Ja paikkakunnan nuoret miehet tunsi hän muka niin tarkkaan, että olisi voinut niinkuin kirjasta lukea, mitä kunkin sydämen pohjalla liikkui.
Niin ainakin Siina luuli ja tähän luuloon hän lujasti luotti.
III.
Siina valitsee.
Omassa pitäjässä oli Nytkälä-niminen talo. Se oli pitäjän vankimpia. Siinä oli neljä poikaa, ja nuorimman veljen nimi oli Tuomas eli Tommi niinkuin häntä yleiseen nimitettiin. Veljekset olivat kaikki muut tunnetut hiljaisiksi ja siivoiksi nuorukaisiksi, mutta jo aikaisin huomattiin Tommissa rajupäisyyttä. Muutkin veljekset olivat välttävän näköisiä ja kookkaita miehiä, mutta Tommi oli heistä kaikkein komein.
Jo varhaisesta lapsuudesta oli Tommi Ritulan Siinasta kylän somin poika. Iän varttuessa oli Tommi aina Siinan ajatusten ja tarkoitusten esineenä. Tommi oli paria vuotta nuorempi Siinaa, joten hän oli vielä ikäänkuin kehityksen alainen, ja Siina tarkoin tähysteli, mitä tuosta tulisi. Kukaan kuolevainen ei tiennyt mitään noista Siinan mietteistä, sillä hän oli järkevä tyttö, joka osasi kätkeä kaikki mielitekonsa sydämensä syvimpään sopukkaan.
Tommi kehittyi yhä rajupäisemmäksi. Hänellä oli taipumusta ryyppimiseen, ja vankka mies kun oli, joutuivat ihmiset välistä hänen kanssaan helisemään. Pohjaltaan hän kuitenkin oli hyväluontoinen nuorukainen. Kun nuot rajuuden puuskat olivat menneet ohi, katui hän katkerasti tekojaan, jopa niin että hän väliin itkikin. Hän pyysi anteeksi niiltä, joita vastaan oli rikkonut ja aikoi vakaasti ruveta hillitsemään rajua luontoansa.
Tämän kaiken huomasi Siina, vaan ei se vaikuttanut hänen mielipiteeseensä yhtään mitään.
Ritulan ja Nytkälän talojen väliä oli siksi pitkältä, etteivät Siina ja Tommi usein tavanneet toisiansa, semminkään kun Tommi ei ollut halukas pyhinäkään kylissä kulkemaan. Enimmiten istui hän kotona, lueskellen kirjoja.
Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana tuli Tommi kylille ja niin osui hän kylän nuorison joukkoon. Vähääkään häikäilemättä astui Siina oitis Tommia tervehtimään ja sanoi: »Näkeepä Tomminkin kerran nuorten joukossa.» Samassa ojensi hän kätensä Tommille tervehdykseksi.
Tommi tarttui tarjottuun käteen, mutta Siina ei niin pian heittänytkään hänen kädestään irti. Tommista tuntui tuo käsi niin pehmoiselta ja lämpöiseltä. Häntä oudostutti Siinan ystävällinen ja lempeä tervehdys, sillä ei hän ollut koskaan semmoista osakseen saanut. Tommi ei ollut vielä koskaan ollut tekemisissä vähän vähääkään neitosten kanssa. Siinan hän kyllä tunsi näöltään sekä tavoiltaan, mutta jotakin vastenmielisyyttä oli hän aina tuntenut sydämessään tyttöä kohtaan.
Nuoriso leikki vapaassa luonnossa viheriällä kentällä. Siellä juostiin leskeä, oltiin ruohonäkkisillä, kätkettiin sormusta ynnä muuta semmoista; oli siinä iloa ja hauskuutta.
Tommi istui syrjässä kivellä, katsellen toisten iloa. Hänen mielestään ei koko joukossa ollut niin hentoa, notkeaa ja kekseliästä neitosta kuin Siina. Tommi lämpeni hitaasti, mutta varmasti ja ei aikaakaan, kun hän jo yhtyi toisiin, ja pian oli hän leskeä juostessa Siinan parina —!
Tommin kylillä käymiset rupesivat nyt tihenemään. Hänestä tuntui siltä, ettei ollut oikein hyvä olla, ellei vaan Siina sattunut olemaan toisien joukossa. Ei hän tiennyt, miksikä se niin oli, mutta semmoiselta se vaan tuntui.
Vähitellen rupesi asia Tommille selkenemään. Mitähän jos…? mutta nuot veljet… — — —
Ei kovinkaan paljon aikaa kulunut, ennenkuin kylässä alkoi kuulua huhuja, että Siina ja Tommi ovat — kihloissa. Eikä kumpikaan heistä koettanutkaan sitä tyhjäksi tehdä. — Mitäs siitä, julkinen asia.
Tommia oli vaivannut ajatus veljistään. Kuinka kävisi tuoda vaimo niin monilukuiseen perheeseen. Eikä erotakaan sopinut; olisi jäänyt pienelle osalle. Mutta kylläpä Siina nyt jo osasi asioita johtaa.
»Mitäpä tuosta huolehdit, tule meille, onhan tässä tilaa.»
»Mutta tuo Nartti?»
»Mitäpä hän meitä haittaa, ihminenhän hänkin on. Ellei muuten sovi, jaetaan talo kahtia tai maksetaan Nartti pois», perusteli Siina uutta talouttaan.
»Millä rahoilla?»
»Oletkos ajattelematon? Tottahan sinäkin kotoasi jotakin saat. Muuten on meillä lupa tehdä työtä ja pyrkiä eteenpäin.»
Siihen täytyi Tommin tyytyä. — — —
Kun asia tuli vakavana totena kyläläisten tietoon, kummailtiin sitä suuresti. Siinalla oli ollut heidän mielestään loistaviakin tarjouksia, paljonkin parempia kuin Tommi, ja kaikki hän oli vaan karkoittanut luotaan! Tommi ei ollut missään hyvässä maineessa kyläläisten kesken rajupäisyytensä vuoksi ja Siinalle hän vaan kelpasi — hänelle, joka muiden suhteen oli ollut niin sanomattoman vaatelias.
Ei voitu Siinan vaalia kyllin ihmetellä.
»Kuinka sinä, ystäväni, tuohon Tommiin voit mieltyä?» kysyi eräs ystävä
Siinalta.
»Mitä moitittavaa hänessä sitten olisi?»
»Hän ryypiskelee ja on tavasta rajupäinen», sanoi ystävä.
»Kyllä minä hänet taltutan. Muuten on se minun oma asiani, eikä kuulu sinulle vähän vähääkään. Kyllä ymmärrän, että tämä on ensimäinen kontti, joita aiotaan minulle ruveta kantamaan, mutta sen sanon edeltäpäin, etteivät ne minuun tee toivottua vaikutusta. — Minä olen vaalini tehnyt», sanoi Siina päättävästi.
Siihen kontinkantamiset sitten jäivätkin, sillä tieto Siinan päätöksestä oli levinnyt kylälle.
Siina oli kihloissa ollessaankin yhtä ystävällinen ja kohtelias kaikille ihmisille kuin ennenkin.
Silloin hän sattui kerran seurustelemaan erään arvossa pidetyn pojan kanssa. He keskustelivat kauan, ja Siina oli avosydäminen kuten ennenkin. Vihdoin esitteli poika, että tekisivät pienen kävelyretken ihanan kesäillan viileässä. Siina suostui siihen, ja niin lähdettiin liikkeelle. He eivät hakeneet syrjäpaikkoja, vaan kävelivät yleisillä ja julkisilla teillä.
»Kuinka sinä voit tuohon Tommiin yhtyä», sanoi poika, ottaen Siinan kädestä kiinni.
»Mitä moitetta hänessä sitten olisi?» kysyi Siina, samassa vetäisten kätensä pois pojan kädestä.
»Semmoinen rajupäinen jörö.»
»Yhdellä on yksi vika, toisella toinen. Tommi on pohjaltaan hyväsydäminen, ja kun hän oppii hillitsemään rajun luontonsa, tulee hänestä miesten parahia. Siinä on varmasti minun osani, ja kukaan ei voi asiaa toiseksi muuttaa», sanoi Siina lujasti ja päättävästi.
Kun Tommi sai tietää, että Siina oli ollut kävelyllä tuon pojan kanssa, tuli hän sanomattoman mustasukkaiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena kulkea myrrysteli hän yksinään eikä puhunut kellekään monta sanaa.
Yhtäkkiä levisi kylälle tieto, että Tommi oli pieksää mukiloinut tuon pojan pahanpäiväiseksi, jopa niin, että poika joutui vuoteeseen.
Yleensä luultiin, että Siina ottaa nyt eronsa Tommista, mutta niin ei käynyt. Tapauksen tietoonsa saatuaan haki Siina heti Tommin käsiinsä. Sanaa lausumatta kävelivät he Ritulaan ja sulkeutuivat Siinan kamariin.
»Kuinka voit tuommoista tehdä? Oikein saa hävetä käytöstäsi», sanoi
Siina nuhtelevasti ja katsoi kiinteästi Tommia silmiin.
»Mitä hänen sitten tarvitsee tulla siihen liehtaamaan ja sukoistelemaan», sanoi Tommi jyrkästi.
»Oletko todellakin niin yksinkertainen, että voit tuommoiset asiat siltä kannalta ottaa! Pitääkö minun tekeytyä vihamieliseksi kaikille ihmisille senvuoksi, kun olemme päättäneet kohtalomme yhdistää? Sinä olet aivan syyttömästi lyönyt viatonta nuorukaista, sillä mitään sen enempää ei siinä kohtauksessa ollut kuin tavallinen kohteliaisuus, jota me olemme velkapäät kaikille ihmisille osoittamaan», sanoi Siina.
»Sinä siis aiot hyljätä minut», sanoi Tommi jurosti.
»En, sitä en tee, vaikka vielä mitäkin tulisi. Mutta sinun tulee pyytää anteeksi ja muutenkin hyvittää hänet, sillä minä en suvaitse, että jättäisitte noin ruman rikoksen sovittamatta», sanoi Siina ja samassa kiersi hän kätensä Tommin kaulaan.
Tommi heltyi ja tuli nöyräksi kuin lammas; Siina olisi voinut kääriä hänet vaikka sormensa ympärille. Kyyneleet vierivät Tommin silmistä ja hän lupasi mennä oitis sovittamaan rikoksensa.
Siina kävi usein hoitelemassa syyttömästi rusikoidun pojan haavoja, mitkä eivät kovin pahoja olleetkaan, ja pian toipui potilas.
Tällä tavoin saatiin tuo ruma asia sovitetuksi niin, ettei se mitään pahempaa jälkeä jättänyt.
IV.
Hankauksia.
Häät pidettiin ja Tommi siirtyi Ritulaan asumaan, sillä hän oli lunastanut Nartin osan, ja Siinan vanhemmat luovuttivat kaiken taloudenhoidon nuorelle parille.
Ankaraa huolta piti nyt Siina kotinsa järjestyksestä ja puhtaudesta. Ja hän saikin talon tässä suhteessa vähitellen siihen kuntoon, että Ritulaa mainittiin esikuvaksi monessa ympäristön pitäjässä.
Ei sitä vierasta käynyt Lenulassa, joka ei olisi pistäynyt katsomassa tuota kuuluisaa Ritulaa. Ja yhtä kohtelias, vierasvarainen ja ystävällinen oli emäntä kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin. Köyhiä ei hän tosin vienyt vierashuoneeseen, mutta aina oli hänen kätensä ojennettuna auttamaan heitä ja hartaasti otti hän osaa heidän suruihinsa. Muutoin kehoitti hän heitä istumaan, istui itse heidän rinnallensa ja kuunteli kärsivällisesti, mitä heillä kullakin oli sanomista.
Arvokkaammat vieraat vei hän heti vierashuoneeseen, jossa hän koetti saada heidät viihtymään.
Kun hänen itsensä täytyi mennä laittamaan vieraille suunavausta, komensi hän Tommin sillä välin pitämään vieraille seuraa.
Tommi koki kyllä parhaansa mukaan huvittaa ja viihdyttää vieraita, mutta hiljainen ja juro kun hän luonteeltaan oli, ei se ottanut onnistuakseen. Yritettiinkö jotakin puhelemaan, loppui se aivan pian ja ikävä äänettömyys sai taas vallan. Mutta kun emäntä joutui vierasten pariin, kyllä silloin kielet pääsivät valloilleen ja ikävyys haihtui.
Isännästä oli vastenmielistä tuo ylöllinen vierasten käynti. Hän oli luonteeltaan säästäväinen ja tarkka, ja hänelle kävi peloksi, että alinomainen vierasten kestitseminen tuottaa häviötä taloudelle. Tämäkin osaltaan vaikutti siihen, että isäntä oli niin vastahakoinen ja juromainen vieraita kohdellessaan.
»Ei meidän taloutemme kestä tuota alituista tavaran ja ajan hukkaa, joka meillä on tullut melkein jokapäiväiseksi tavaksi alinomaisten vierasten vuoksi», sanoi isäntä.
Emäntä päästi iloisen naurunhohotuksen.
»Sanotko — ajatteletko niin? Eivät vieraat kuluta kovinkaan suuria summia. Hyvästi järjestetyssä talossa on aina jotakin, jota sopii vieraille suunavaukseksi tarjota. Ole koko asiasta aivan huoletonna, kyllä minä itse huolehdin sinunkin puolestasi. Sen vaan voin sinulle vakuuttaa, ettemme me sen takia maalta merelle joudu. Meidän tulee osoittaa kohteliaisuutta kaikille ihmisille. Miltä se tuntuisi sinustakin, jos olisimme ihmisiä kohtaan tylyt ja jurot kuin puukonnielijät ja siten poistaisimme kaikki vieraat luotamme», selitteli emäntä.
Isännällä ei ollut siihen mitään sanomista ja siihen hänen täytyi tyytyä, vaikka vähän vastenmielisesti.
Rakastivatko Siina ja Tommi toisiaan?
Tommi rakasti vaimoansa melkein liiaksikin. Hän oikein jumaloitsi häntä, ja siitä seurasi, että hänellä oli melkein aina hienoa mustasukkaisuutta vaimoansa kohtaan. Ainoa vastenmielisyys, mikä tavasta ilmeni hänessä vaimoonsa, oli tuon ankaran puhtauden vuoksi, jota emäntä ehdottomasti kaikilta vaati, mutta äänetönnä koetti Tommi kärsiä sitäkin.
Siina rakasti myös ehdottomasti miestään, vaikka tavasta olikin erimielisyyttä heidän välillänsä. Kun vaan Tommi totteli häntä kaikissa ja alistui hänen tahtoansa noudattamaan, niin oli kaikki hyvin. Mutta tämäkin alistuminen tuntui Tommista vastenmieliseltä. — — —
Lenula oli luonnonihana paikka. Viljelykset olivat laajat ja hyvästi hoidetut. Talot olivat hyvästi raketut, ja puhtaus vallitsi kaikkialla. Aivan kylän laidassa oli iso kalarikas Lenujärvi. Kylä sijaitsi sen itäpuolella, ja viljelykset ulottuivat aivan järven rantaan saakka. Kaunis oli näköala järvelle, joka kesäisinä aamuina aukesi peilikirkkaana monine kauniine, lehtevine saarineen ja useine pitkine niemineen ja lahdelmineen katsojan eteen. Kaunispa oli järveltäkin katsella tuota muhkeata kylää viljavine vainioineen, ja melkein sen keskellä sijaitsevaa korkeahuippuista valkeaksi kalkittua kivikirkkoa.
Tuon luonnon ihanuuden vuoksi tuli Lenulaan aina paljon herrasväkeä kesävieraiksi. He majoittuivat sinne tänne kylässä, mutta mieluimmin valitsivat he majapaikakseen järveä likimpänä olevia taloja. Järven viileä henki loi vilpastusta kesän kuumuuteen ja kalastelemaan mennessä pääsi pikemmin järvelle. Heillä oli melkein kaikilla kalastusneuvoja mukanaan, yhdellä yhdenlaisia, toisella toisenlaisia. Kun sää oli kaunis, näki järvellä useita valkopurjeisia venheitä kiitävän, yhden sinne, toisen tänne.