XIII.
Paluu kotiin.
A Neljännestunnin kuluttua oli kanervakangas jo jäljellä. He ratsastivat suurta maantietä ja hiirakko hirnui joka esineelle, kuin hän tunsi. Pikku Petter kertoi isälleen, mitä oli käsittänyt tämän päivän tapauksista.
"Kun me menimme sinne", sanoi hän, "tuli tuo mies heti puhuttelemaan pikku Marieta lammasnavettaan, jonne me heti menimme katselemaan kauniita lampaita. Minä olin nurkassa leikkimässä eikä mies nähnyt minua. Hän sanoi Marielle hyvää päivää ja suuteli häntä."
"Annoitko sinä hänen suudella itseäsi, Marie?" kysyi Germain suutuksissaan mieheen.
"Minä luulin sitä vain ystävyydeksi, sen seudun tavaksi ottaa vastaan uusia palvelijoita, niin kuin anoppinnekin suutelee uusia piikojansa, näyttääkseen, että hän ottaa heidät perheen jäseniksi ja kohtelee heitä kuin äiti."
"Ja sitte", jatkoi pikku Petter, ollen muka suurikin mies, koska tiesi jotakin kertoa, "sanoi se mies sinulle jotakin pahaa, jota sinä kielsit minua koskaan lausumasta ja koskaan muistamasta; minä unhotinkin sen heti. Mutta jos isä tahtoo, niin minä kerron hänelle, mitä se oli."
"Ei, Petter, en minä huoli sitä kuulla etkä sinä saa koskaan muistaa sitä."
"Kyllä minä sen heti unhotan", sanoi poika. "Ja sitte näytti se mies pahastuvan, koska Marie sanoi lähtevänsä pois. Hän lupasi antaa, mitä vain Marie tahtoi, vaikka sata francia! Mutta silloin pahastui myöskin pikku Marie. Mies meni hänen luoksensa ikään kuin tekemään hänelle jotakin pahaa. Minä peljästyin, juoksin Marien luo ja tartuin häneen ja huusin. Silloin se mies sanoi: Mitä tämä on? Mistä tuo poika tuli? Aja pois hänet! Ja hän nosti keppinsä, lyödäkseen minua, mutta pikku Marie esti ja sanoi näin: Saammepahan sitte puhua; nyt minun täytyy saattaa tämä pikku poika Fourcheen ja sitte sieltä palaan minä. Heti kuin se mies meni pois navetasta, sanoi Marie minulle: Tule pois Petter, meidän pitää heti joutua pois täältä, sillä tuo mies on häijy ja hän tekisi vain pahaa meille. Me astuimme latojen taitse pienen niityn poikki ja tulimme Fourcheen sinua etsimään. Mutta sinä et ollut siellä eivätkä ne antaneet meidän jäädä odottamaan sinua. Silloin se mies ratsasti meidän jäljestämme mustalla hevosella ja me juoksimme kauas pois ja kätkeydyimme metsään. Ja hän tuli sinnekin, ja kun me kuulimme hänen tulevan, menimme me piiloon metsään. Ja kun hän ratsasti ohitse, aloimme me taas juosta, päästäksemme kotiin, ja sitte tulit sinä ja löysit meidät. Niin se kaikki tapahtui. Sanos, pikku Marie, olenko minä unhottanut mitään."
"Et, Petter, se on ihan ilmeinen tosi. Nyt te, Germain, saatte olla minulla todistajana ja sanoa kaikille ihmisille siellä kotona, että jos en voinut pysähtyä Ormauxiin, niin se ei tapahtunut rohkeuden eikä työhalun puutteesta."
"Ja sinä, Marie", sanoi Germain, "ajattele tarkkaan, onko kahdeksankolmatta ikäinen mies liian vanha puolustamaan naista ja rankasemaan hävytöntä lurjusta. Olisipa hauska tietää, tokkohan Bastien tai kuka muu kaunis poika hyvänsä, joka on niin rikas, että on kymmenen vuotta nuorempi minua, olisi voinut kurittaa sitä mustaa miestä, kuten pikku Petter sanoo, vai mitä sinä luulet?"
"Minä luulen, Germain, että te teitte minulle suuren hyväntyön ja että minun tulee olla siitä kiitollinen teille koko ikäni."
"Siinäkö kaikki?"
"Isä", sanoi poika, "minä en muistanutkaan sanoa pikku Marielle sitä, kuin lupasin sinulle. Minulla ei ollut aikaa, mutta kyllä minä siitä puhun kotona ja puhun myöskin mummolle."
Tämä pikku pojan lupaus saattoi Germainin ajattelemaan. Nythän oli selitettävä asia appivanhuksille ja kerrottava, minkä tähden hän oli tyytymätön Guerinin leskeen, vaan jätettävä sanomatta, mitkä muut aatteet hänet olivat tehneet tarkkanäköiseksi ja vaativaiseksi. Jos ollaan onnellinen, tuntuu helpolta saada toisetkin vahvistamaan sitä onnea; mutta jos ollaan hyljätty toisella ja moitittu toisella taholla, niin eipä se tunnu juuri hauskalta.
Onneksi pikku Petter nukkui kotiin saapuessa ja Germain laski hänet herättämättä vuoteelle. Sitte hän antoi kaikki selitykset, kuin suinkin osasi. Maurice ukko istui kolmijalkaisella tuolillaan oven suussa ja kuunteli vakavasti, ja vaikka hän olikin tyytymätön matkan päätökseen, kun Germain kertoi lesken vehkeilemisistä ja kysyi apeltaan, oliko hänellä aikaa käydä siellä liehakoimassa joka sunnuntai yli koko vuoden, sitte ehkä saadakseen rukkaset, niin ukko arvelematta vastasi: "siinä teit oikein, Germain, se ei olisi käynyt päinsä." Ja kun Germain sitte kertoi, miten hänen oli täytynyt tuoda pikku Marie takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista kärsimästä häijyltä isännältä loukkauksia, ehkäpä väkivaltaakin, nyökkäsi ukko vielä kerran, sanoen: "siinä teit ihan oikein, Germain, niin oli tehtäväkin." Kun Germain sai selitellyksi kaikki syynsä ja lopetti kertomuksensa, katsahtivat appivanhukset toinen toistansa silmiin ja huokasivat syvään, vaikka taipuvaisesti välttämättömään kohtaloon. Sitte nousi perheen isä ja sanoi: "Niin, tapahtukoon Herran tahto. Tunteita ei voi käskeä."
"Tule syömään illallista, Germain", sanoi anoppi. "Ikävä kyllä, ett'ei käynyt paremmin, mutta se ei liene ollut Jumalan tahto, kuten näyttää. Saammepahan katsella toiselta taholta."
"Niin", yhtyi siihen ukkokin, "sinä olet oikeassa, saatamme katsella toiselta taholta."
Hiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana aamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä enää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia, vaipui hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen ajattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin leikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.
Germain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin alakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat. Hän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen, ja kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi, millä niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut uskaltanut pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi, ja hän kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta sitä Marien ei tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni puuvarastonsa ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä, vaikka illalla jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita. Joku hiipi vinnin luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle, herättämättä ketään ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette tuli siitä sekä iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä olemaan puhumatta koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo ihme, niin luultaisiin häntä noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan hengen olevan osallisena noissa vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä suututtamaan eikä kirkkoherraa lukemaan manausta hänen asunnossansa; hän ajatteli, että ehtiihän tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee vaatimaan hyvistä töistään korvaukseksi hänen sieluansa.
Pikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei uskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet pelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen tähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi mitään huomannut.
XIV.
Maurice mummo.
Eräänä päivänä Maurice mummo, ollen kahden kesken Germainin kanssa hedelmäpuutarhassa, sanoi hänelle ystävällisesti: "rakas vävy, te ette luullakseni ole oikein terve. Te ette syö yhtä vahvasti kuin ennen, te olette lakannut nauramasta ja tulette yhä äänettömämmäksi. Onko kukaan täällä kotona tai olemmeko ehkä me itse tietämättämme ja tahtomattamme tehneet vastoin mieltänne?"
"Ei kukaan, hyvä äiti", vastasi Germain, "te olette aina olleet yhtä hyvä minulle kuin ihan oma äitini, ja minä olisin perin kiittämätön, jos valittelisin teistä tai teidän miehestänne tai kestään kotiväestä."
"Siinä tapauksessa, poikaseni, on se surua vaimonne kuolemasta; se se varmaan teitä rasittaa. Se surunne ei näy haihtuvan aikaa myöten, vaan päin vastoin tulevan yhä pahemmaksi, ja teidän pitää välttämättä tehdä, kuten appenne viisaasti neuvoi: naikaa uudestaan!"
"Niin, äiti, sitä minäkin olen ajatellut; mutta ne naiset, joita te olette neuvoneet kosimaan, eivät sovi minulle. Kun näen heitä, johdun vain yhä enemmin ajattelemaan Katarinea, enkä suinkaan häntä unhottamaan."
"Me emme liene arvanneet oikeata. Teidän pitää siis auttaa meitä ja sanoa, miten asia oikeastaan on. Tietysti jossakin on nainen, joka on luotu teitä varten, sillä Herra ei ole antanut kenenkään syntyä tähän maailmaan luomatta myöskin toista olentoa, joka on määrätty hänelle onneksi. Jos tiedätte, missä sellainen nainen on, jota tahdotte, niin etsikää hänet ja olkoonpa hän sitte kaunis tai ruma, nuori tai vanha, rikas tai köyhä, niin olemme mieheni ja minä päättäneet hyväksyä vaalinne, sillä me olemme jo kyllästyneet näkemään teitä aina suruisena, emme me itse voi olla tyytyväiset eli' ette tekin ole."
"Äiti, te olette hyvä kuin Jumala itse, ja anoppi samoin, mutta teidän osanottonne ei voi parantaa miun suruani, sillä se tyttö, jonka minä tahtoisin, ei huoli minusta."
"Varmaankin sen tähden, että hän on hyvin nuori. Järjetöntä olisi teidän kiintyä nuoreen tytön lepakkoon."
"Niin, äiti, minä olen ollut niin tyhmä, että olen kiintynyt ihan nuoreen tyttöön ja sitä olen katkerasti katunut. Minä kyllä kaikin voimin koetan olla häntä ajattelematta, mutta joko olen työssä tai levossa, kirkossa tai kotona, lasteni tai teidän kanssanne, niin aina minä vain ajattelen häntä enkä voi muuta ajatellakaan."
"Tehän sitte olette ihan kuin noiduttu, Germain, eikä siihen ole muuta
keinoa kuin että tyttö kääntyy toisiin ajatuksiin ja luopuu teistä.
Paras on minun ryhtyä asiaan ja katsoa, mitä minä saan tehdyksi.
Sanokaas, missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on."
"Voi, rakas äiti, minä en uskalla, te vain pilkkaisitte minua."
"En minä pilkkaa, Germain, sillä te surette enkä minä tahdo panna kiveä taakan lisäksi. Eikö se ole Fanchette?"
"Ei äiti, ei se hän ole."
"Taikka Rosette? Eikö? Sanokaa sitte itse, sillä minä en lakkaa, vaikka minun pitäisi luetella kaikki seudun tytöt."
Germain painoi alas päänsä, saamatta vastatuksi.
"No, jätänpähän teidät rauhaan tänään; ehkä teillä on enempi luottamusta huomenna taikka ehkä natonne osaa keksivämmin kysellä."
Mummo otti korinsa ja läksi levittämään pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan.
Germain teki kuten lapset, jotka päättävät tehdä, mitä heiltä pyydetään, kun näkevät, ett'ei viitsitä heitä kauemmin maanitella. Hän astui anoppinsa luo ja mainitsi viimein vapisevalla äänellä Guilletten pikku Marien.
Hyvin mummo kummastui; viimeksi hän toki vasta olisi ajatellut Marieta. Mutta arkatuntoisuudessaan hän ei kummastellut kovalla äänellä, vaan teki muistutuksensa hiljaa itsekseen. Nähtyään, että hänen vait'olonsa saattoi Germainin yhä enemmän pahoilleen, tarjosi hän hänelle koria sanoen: "ei teidän ainakaan sen tähden tarvitse olla auttamatta minua tässä työssäni. Pitäkääs tätä raskasta koria ja puhelkaamme vähän tarkemmin asiasta. Oletteko oikein tarkkaan ajatelleet, Germain? Ja oletteko lujasti päättäneet?"
"Rakas äiti, niin minulla ei ole oikeutta sanoa; minä olisin päättänyt, jos minulla olisi siitä mitään hyötyä; mutta koska minä vain saisin rukkaset, niin minä olen päättänyt unhottaa kaikki tyyni, jos vain voin."
"Entä jos ette voi?"
"Kaikella on rajansa, äiti; kun hevonen pannaan vetämään liian raskasta kuormaa, kaatuu se, ja kun härkä ei saa syödäksensä, kuolee se."
"Ettäkö te kuolisitte, jos ette onnistu? Herra varjelkoon, Germain. Minusta ei ole hyvä, että sellainen mies kuin te, puhutte tuollaisista, sillä jos te kerran sitä sanotte, niin te sitä ajattelettekin. Teillä on luja tahto ja heikkous onkin vaarallinen voimakkailla miehillä. Kas niin, olkaa nyt rohkea. En minä käsitä, mitenkä supi köyhä tyttö, jolle teidän tarjouksenne on suuri kunnia, voisi antaa teille rukkaset."
"Mutta niin se kuitenkin on, hän ei huoli minusta."
"Ja mitä hän sanoo syyksi?"
"Että te aina olette tehneet hänelle paljon hyvää, että hän ja äitinsä ovat teille suuressa kiitollisuuden velassa ja että hän ei tahdo tehdä vastoin teidän mieltänne eikä estää minua ottamasta rikasta vaimoa."
"Jos hän niin sanoo, niin osoittaa se jaloa mieltä ja on kunniaksi hänelle. Mutta kun hän puhuu siten, se ei suinkaan merkitse mitään erinomaista, Germain, sillä minä siitä huomaan, että hän samalla pitää teistä ja tulisi vaimoksenne, jos me vain tahtoisimme."
"Ei, sepä juuri on pahin! Hän ei sano tuntevansa mitään vetoa minun puoleeni."
"Jos hän niin sanoo, vaikka ajattelee toista, niin tekee hän sen, saadakseen vain teitä luopumaan hänestä ja sen tähden hän ansaitsee, että te rakastatte häntä ja että me jätämme hänen nuoruutensa huomaamatta hänen suuren ymmärryksensä tähden."
"Niin, eikö totta?" sanoi Germain ja ihan uusi toivo alkoi välkkyä hänelle. "Olisihan se hyvin jalosti tehty ja hyvin omaa voittoa pyytämättömästi. Mutta minä pelkään, että hän on niin ymmärtäväinen ainoastaan sen tähden, että minä en miellytä häntä."
"Germain", sanoi mummo, "teidän täytyy nyt luvata pysyä levollisena koko viikko, unhottaa ikävänne, syödä, maata ja olla iloinen kuten ennen. Minä puolestani puhun mieheni kanssa, ja jos saan hänen suostumuksensa, niin voitte sitte kuulustella, mikä mieli tytöllä oikeastaan on teitä kohtaan."
Germain lupasi ja koko viikko kului ukko Mauricen puhumatta sanaakaan erityisesti hänelle eikä ukko näyttänyt edes aavistavankaan mitään. Vävy koetti pysyä levollisena, mutta hän oli kalpeampi ja levottomampi kuin koskaan.
XV.
Pikku Marie.
Sunnuntai-iltana kirkosta tullessa kysyi anoppi Germainilta, miten pitkälle hän oli selvinnyt tytön kanssa siitä asti, kuin he viimeksi puhelivat puutarhassa.
"En minä ole päässyt mihinkään asti", vastasi hän, "minä en ole puhellut hänen kanssansa."
"Mitenkä hänet sitte saatte taipumaan, jos ette puhuttele häntä."
"Minä olen puhutellut häntä kerran", sanoi Germain. "Se tapahtui silloin, kuin yhdessä matkustimme Fourcheen; sen jälkeen en ole sanonut hänelle sanaakaan. Hänen vastauksensa teki minut niin murheelliseksi, että minä mieluisimmin tahdoin päästä kuulemasta häneltä sitä uudestaan, että hän ei huoli minusta."
"No, poikaseni, nyt teidän täytyy puhutella häntä; appenne sallii sen. Kas niin, päättäkää nyt, sanon minä, ja minä käsken myöskin, jos tarvitaan, sillä ei teidän käy ikäänne olla tietämättömyydessä."
Germain totteli ja läksi Guilletten mökille alla päin ja epäröivänä. Pikku Marie istui yksin lieden edessä niin vaipuneena ajatuksiinsa, ett'ei huomannut Germainin tuloa. Nähdessään hänet edessään vavahti tyttö kummastuksesta ja sävähti kasvoiltaan ihan punaiseksi.
"Pikku Marie", sanoi Germain, käyden istumaan hänen viereensä, "nyt minä tulen saattamaan sinua pahoillesi ja ikävystyttämään, sen kyllä tiedän, mutta meidän vanhukset tahtovat, että minun pitää puhutella sinua ja pyytää sinua tulemaan minun vaimokseni. Sinä tietysti et tahdo, arvaan minä."
"Germain", vastasi pikku Marie, "ihanko todella te rakastatte minua?"
"Se on sinulle vastenmielistä, tiedän kyllä, mutta ei se ole minun vikani; jos sinä voisit muuttaa mielesi, tulisin minä kerrassaan, jopa liiankin iloiseksi, enkä minä ansaitse sellaista onnea. Katsohan minuun, Marie, olenko minä sitte niin hirveän ruma?"
"Ette, Germain", vastasi hän hymyillen, "te olette kauniimpi kuin minä."
"Älä pilkkaa. Älä huoli minun vanhuudestani, kyllä minulla vielä on kaikki tukkani ja kaikki hampaani jäljellä. Silmistäni kyllä näet, että minä rakastan sinua. Katso niihin, niissä se on kirjoitettuna, ja joka tyttöhän osaa lukea sitä kirjoitusta."
Marie katsoi iloisesti ja levollisesti Germainia silmiin, käänsi sitte äkisti pois päänsä ja alkoi vavista.
"Hyvänen aika, minähän pelotan sinua!" sanoi Germain, "sinä katsot minuun, kuin olisin minä Ormeauxin herra. Älähän nyt pelkää minua, se tekisi minulle niin hyvää. Minä en puhu sinulle mitään pahaa enkä suutele sinua vastoin tahtoasi, ja jos tahdot, että lähden tieheni, niin viittaa vain ovea. Pitääkö minun välttämättä lähteä, että sinä lakkaisit vapisemasta?"
Marie ojensi hänelle kätensä päätänsä kääntämättä ja sanaakaan sanomatta.
"Minä käsitän", sanoi Germain, "sinä surkuttelet minua, sillä sinä olet hyväsydäminen; sinä olet pahoillasi, että teet minut onnettomaksi, mutta et kuitenkaan voi huolia minusta."
"Miksi puhutte niin, Germain?" vastasi pikku Marie viimein. "Tahdotteko saada minut itkemään?"
"Pikku tyttö parka, sinulla on hyvä sydän, sen kyllä tiedän; mutta sinä et rakasta minua, sinä kätket minulta kasvosi, kun pelkäät näyttää tyytymättömyyttäsi ja vastenmielisyyttäsi. Ja minä, enhän minä uskalla ottaa sinua edes kädestäkään. Metsässä kun poikani nukkui ja sinä myöskin, olin vähällä suudella sinua ihan varovaisesti. Mutta ennen olisin kuollut, kuin pyytänyt sinulta siihen lupaa, ja minä kärsin sinä yönä kuin paistettaissa vienolla tulella. Siitä hetkestä asti olen minä nähnyt sinusta unta joka yö, ja miten minä olen suudellut sinua, Marie! Mutta sinä olet koko ajan nukkunut unia näkemättä. Tiedätkös, mitä minä nyt ajattelen? Jos sinä kääntäisit kasvosi ja katsoisit minuun sellaisilla silmillä kuin minun ja toisit kasvosi lähemmäksi, niin luulenpa, että minä kuolisin ilosta. Ja sinä ajattelet, että jos mitään sellaista tapahtuisi minulle, sinä kuolisit harmista ja häpeästä."
Germain puhui kuin unissaan, kuulematta itse, mitä sanoi. Pikku Marie vapisi vielä, mutta Germain ei sitä enää nähnyt, koska hän itse vapisi vielä kovemmin. Äkisti kääntyi Marie, hän itki ja katsoi vähän nuhtelevasti. Germain parka luuli sitä armoniskuksi ja odottamatta tuomiotansa nousi lähtemään, mutta tyttö pidätti häntä syleillen molemmin käsin ja piilottaen päänsä hänen syliinsä sekä sanoen itkunsa seasta:
"Voi Germain! Ettekö sitte ole käsittäneet, että minä rakastan teitä?"
Germain olisi ehkä kadottanut järkensä, ell'ei hänen poikansa olisi juuri silloin tullut tupaan häntä etsimään, ratsastaen keppihevosella, seljässä pikku sisar, joka suomi ratsuansa pajuvesalla. Germain nosti pojan käsivarrelleen, laski hänet kihlattunsa syliin ja sanoi:
"Useampia kuin yhden olet sinä tehnyt onnelliseksi sillä, että minua rakastat."