ULLAKKOHUONEESSA
Saara ei koskaan voinut unohtaa ensimmäistä yötä, jonka hän vietti ullakkohuoneessa. Hän kärsi silloin surua ja sieluntuskia, joista hän ei koskaan puhunut kenellekään. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Oli tosiaankin hyvä, että vieras ympäristö kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, kun hän valveilla makasi pimeässä. Oli kenties myös hyvä, että hänen oli pakko muistaa ruumiillisia asioita, sillä muuten hänen olisi ollut mahdoton kestää sieluntuskaansa. Mutta yön kuluessa hän tuskin muisti, että hänellä oli ruumista tai ylipäänsä mitään muuta, sillä hän muisti vain yhden asian.
— Isä on kuollut! hän kuiskaili alituiseen itseksensä. — Isä on kuollut!
Vasta kauan perästäpäin hän muisteli, että hänen vuoteensa oli ollut kova, että hän oli heittelehtinyt kyljeltä toiselle löytääkseen paikan, jossa voisi levähtää, että pimeys tuntui hänestä sankemmalta kuin koskaan aikaisemmin ja että tuuli ulvoi katolla savupiipuissa aivan kuin joku olisi valittanut. Mutta vieläkin pahemmalta tuntui melu ja rapina ja vinkuminen seinissä ja lattianraoissa. Hän tiesi, mitä se merkitsi, sillä Becky oli kertonut siitä. Se merkitsi sitä, että rotat ja hiiret siellä mellastivat ja tappelivat. Pari kertaa hän myös kuuli teräväkyntisten käpälien kiitävän yli lattian, ja muisti perästäpäin, kuinka hän vavisten nousi vuoteessaan istumaan ja laskeutuessaan takaisin makuulle veti peitteen päänsä yli.
Muutos hänen elämässään ei tapahtunut vähitellen, vaan se tuli yhtäkkiä.
Hänen täytyy aloittaa niin kuin hänen on jatkaminenkin, neiti Minchin sanoi neiti Amelialle. Hänen täytyy heti oppia ymmärtämään, mikä häntä odottaa.
Mariette oli lähtenyt talosta seuraavana aamuna. Kun Saara meni entisen huoneensa ohi, hän näki vilahdukselta avonaisesta ovesta, että kaikki oli siellä muutettu uuteen kuntoon. Hänen koruesineensä ja ylellisyystavaransa oli viety pois, ja huone oli järjestetty uudelle oppilaalle.
Tullessaan alas aamiaiselle hän näki, että hänen paikallaan neiti Minchinin vieressä istui Lavinia. Saara huomasi, että neiti Minchin puhui hänelle kylmästi:
— Saat aloittaa uudet velvollisuutesi menemällä nuorempien lasten luo pienempään pöytään. Sinun pitää katsoa, että he ovat hiljaa, käyttäytyvät hyvin eivätkä tahraa pöytäliinaa. Sinun olisi pitänyt olla aikaisemmin täällä. Lottie on jo kaatanut teekuppinsa.
Tällainen oli alku, ja päivä päivältä Saaran tehtävät lisääntyivät. Hän opetti nuorimmille lapsille ranskaa ja kuulusteli heidän läksynsä. Tämä oli helpoin hänen tehtävistään. Huomattiin, että hän voi olla hyödyksi monella tavalla. Hänet saattoi lähettää asioille mihin aikaan ja millä ilmalla tahansa. Hänet sai käskeä tekemään, mitä toiset olivat laiminlyöneet. Keittäjä ja sisäkkö ottivat neiti Minchinistä esimerkkiä ja melkein nautinnokseen komensivat "penikkaa", josta kauan oli pidetty suurta melua. Heitä ei voinut sanoa kunnon palvelijoiksi, eivätkä he olleet hyviä, eivät tavoiltaan eivätkä mielenlaadultaan. Aina heillä piti olla joku, jota he voivat syyttää.
Kahtena ensimmäisenä kuukautena Saara luuli, että hän koettamalla tehdä tehtävänsä mahdollisimman hyvin ja ottamalla vastaan moitteet vaieten voisi saada lempeämmiksi nuo ihmiset, jotka pakottivat hänet niin ankaraan työhön. Ylpeydessään hän tahtoi, että he näkisivät, kuinka hän koetti ansaita elatuksensa ja olla ottamatta vastaan almuja.
Mutta aikaa myöten hän huomasi, ettei kukaan heltynyt, ja kuta kerkeämpi hän oli tekemään mitä käskettiin, sitä enemmän sisäkkö komensi ja vaati ja sitä enemmän riitaisa keittäjä torui häntä.
Jos hän olisi ollut vanhempi, neiti Minchin olisi antanut hänen opettaa suurempia tyttöjä, sillä olisihan häneltä silloin säästynyt yhden opettajan palkka, mutta niin kauan kuin hän oli lapsi ja näytti lapselta, hänestä oli suurempi hyöty asiatyttönä. Tavallinen asiatyttö ei olisi ollut yhtä reipas ja luotettava. Saaralle saattoi uskoa toimeksi vaikeita monimutkaisiakin asioita. Hän saattoi mennä laskujakin maksamaan. Sitä paitsi hän osasi tomuuttaa huoneen hyvin ja asettaa kaikki paikoilleen.
Hänen omat oppituntinsa kuuluivat menneeseen aikaan. Hänelle ei opetettu mitään, ja vasta pitkän kiireisen päivän jälkeen, kun hän oli juossut jokaisen käskystä sinne ja tänne, hänelle annettiin vastahakoisesti lupa mennä vanhoine kirjoinensa tyhjään kouluhuoneeseen, jossa hän luki yksinään myöhään illalla.
— Jollen kertaa, mitä olen oppinut, unohdan kenties kaiken, hän tuumi itseksensä. — Minähän olen melkein astiainpesijä, ja jos olen sellainen astiainpesijä, joka ei tiedä mitään, minusta tulee samanlainen kuin Becky parka.
Miltei merkillisintä Saaran uudessa olossa oli hänen muuttunut suhteensa oppilaisiin. Sen sijaan että häntä ennen oli pidetty tavallaan kuninkaallisena henkilönä, häntä nyt tuskin hyväksyttiin heidän joukkoonsa. Hän oli aina niin touhussa, että hänellä tuskin oli tilaisuutta puhua heidän kanssaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että neiti Minchin näki mieluummin hänen pysyttelevän erillään niistä, jotka kuuluivat kouluhuoneeseen.
— En tahdo, että hän on tuttavallinen ja juttelee toisten lasten kanssa, sanoi tuo arvoisa nainen. — Tytöt kuuntelevat mielellään toisten valituksia, ja jos hän alkaa kertoa runollisia kertomuksia itsestään, hänestä tulee pahoinpidelty sankaritar, ja lasten vanhemmat saavat vääriä käsityksiä. Parempi, että hän elää erillään olosuhteittensa mukaan. Minä annan hänelle kodin, enempää ei hän voi minulta odottaa.
Saara ei odottanut paljoa ja oli aivan liian ylpeä koettaakseen olla yhä edelleen tuttavallinen tovereilleen, jotka eivät näyttäneet tietävän, miten suhtautua häneen. Neiti Minchinin oppilaat olivat nimittäin hitaita käsittämään ja mielikuvitusta vailla. He olivat tottuneet rikkauteen ja mukavuuteen. Kun Saaran puvut kuluivat ja kävivät yhä lyhyemmän ja kummallisemman näköisiksi ja kun hänen kenkänsä menivät rikki ja hän kantoi kaupungilta korilla kotiin maustetavaroita, heistä alkoi tuntua melkein kuin he olisivat puhutelleet palvelijaa keskustellessaan hänen kanssaan.
— Kuinka voi ajatella, että hän on sama tyttö, joka omisti timanttikaivoksia! huomautti Lavinia. — Häntä on surkea katsella. Ja kummallisempi hän on kuin koskaan ennen. En ole juuri milloinkaan pitänyt hänestä, mutta hänen tapansa tarkastella toista puhumatta mitään on sietämätön — aivan kuin hän tahtoisi tunkea toisen läpi.
Saara ei koskaan kujeillut eikä sekaantunut toisten asioihin. Hän teki työtä kuin juhta, riensi märkiä katuja kantaen myttyjä ja koreja, teki parhaansa opettaakseen ranskaa lapsellisen huolimattomille pikkulapsille; kun hänen vaatteensa kävivät kuluneiksi ja kehnoiksi, hän sai kuulla, että hänen oli paras syödä ateriansa keittiön puolella. Häntä kohdeltiin kerrassaan välinpitämättömästi, ja hän loukkaantui sisimmässään ja kävi ylpeäksi, mutta ei koskaan kertonut kenellekään, mitä tunsi ja ajatteli.
— Sotilaat eivät valita, hänellä oli tapana ajatella hammasta purren.
— Enkä minäkään aio valittaa. Tahdon kuvitella olevani sodassa.
Oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänen lapsensydämensä melkein olisi voinut pakahtua, jollei olisi ollut kolmea henkilöä.
Ensimmäinen näistä, se on tunnustettava, oli Becky — juuri Becky. Ensimmäisestä ullakolla vietetystä yöstä alkaen Saaraa oli lohduttanut suuresti tieto, että toisella puolella seinää, jonka lokeroissa rotat tappelivat ja vinkuivat, oli toinen nuori ihmisolento. Ja seuraavina öinä tämä lohdutuksen tunne kasvoi.
Harvoin heillä oli tilaisuutta päivän kuluessa jutella keskenään. Kummankin täytyi pitää huoli askareistaan, ja jokaista juttelemisyritystä olisi pidetty laiskottelemisen haluna ja ajan hukkana.
Mutta jo ennen päivän valkenemista Becky tavallisesti hiipi Saaran koppiin napittamaan hänen pukuaan ja muutenkin auttamaan häntä, ennen kuin itse meni alas laittamaan valkeaa keittiön uuniin. Ja kun tuli ilta, Saara kuuli aina nöyrän koputuksen, joka merkitsi sitä, että hänen kamarineitonsa oli valmis auttamaan, jos hänen apuaan tarvittiin.
Ensimmäisinä viikkoina Saara suri niin, ettei hän voinut puhua, minkä vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he alkoivat tavata toisiaan useammin ja käydä toistensa luona. Beckyn sydän sanoi hänelle, että oli parasta jättää sureva rauhaan.
Toinen lohduttavassa kolmikossa oli Ermengarde, mutta merkillisiä asioita tapahtui, ennen kuin Ermengarde löysi sijansa siinä.
Kun Saara taas rupesi tajuamaan elämää ympärillään, hän huomasi unohtaneensa kokonaan Ermengarden olemassaolon. He olivat aina olleet ystäviä, vaikka Saara oli mielestään useampia vuosia vanhempi. Ei voinut kieltää, että Ermengarde oli yhtä typerä kuin Saaraan kiintynyt. Hän turvautui Saaraan yksinkertaisena ja avuttomana; hän tuli läksyineen Saaran luo saadakseen apua, hän kuunteli jokaista hänen sanaansa ja aneli alituisesti, että Saara kertoisi satuja. Mutta hänellä ei itsellään ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa ja hän inhosi kirjoja sanomattomasti. Oikeastaan hän ei ollut sellainen, joita surun valtaamana muistetaan, joten Saara unohti hänet.
Vielä helpompi oli unohtaa hänet sen vuoksi, että hän oli matkustanut kotiinsa muutamiksi viikoiksi. Kun hän tuli takaisin, hän ei nähnyt Saaraa pariin viikkoon, ja kun hän tapasi tämän ensimmäisen kerran, Saara tuli häntä vastaan käytävässä syli täynnä vaatteita, jotka hänen piti viedä korjattavaksi. Saara itse oli jo saanut oppia korjaamaan niitä. Hän oli kalpea ja muuttunut ja pukeutuneena kummalliseen, pieneksi käyneeseen pukuun.
Ermengarde oli liian typerä suoriutuakseen kunnialla sellaisesta tilanteesta. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei koskaan ollut voinut kuvitella Saaraa tuon näköiseksi — hänhän oli niin kummallinen ja köyhä, melkein kuin palvelustyttö. Hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi eikä voinut muuta kuin naurahtaa lyhyesti ja huudahtaa ajattelemattomasti tarkoittamatta mitään:
— Kas Saara! Sinäkö se olet?
— Niin olen, sanoi Saara punastuen.
Hän piti vaatekantamusta sylissään tukien sitä leuallaan. Hänen rehellisessä katseessaan oli jotakin, mikä sai Ermengarden vielä enemmän hämilleen. Hänestä tuntui, että Saarasta oli tullut aivan toinen tyttö ja ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut häntä. Kenties tämä oli niin muuttunut siksi, että hän yhtäkkiä oli tullut köyhäksi ja että hänen täytyi korjata vaatteita ja tehdä työtä niin kuin Becky.
— Voi! hän änkytti. — Kuinka — kuinka sinä jaksat?
— En tiedä, vastasi Saara. — Entä sinä itse?
— Minä olen — minä voin aivan hyvin, sanoi Ermengarde ujostellen. Sen jälkeen hän koetti sanoa jotakin soveliaampaa. — O — oletko sinä — hyvin onneton? hän kysyi kiireesti.
Silloin Saara ymmärsi Ermengardea väärin. Hänen sydänparkansa oli aivan pakahtua, ja hän ajatteli, että kun joku on noin typerä, niin on paras poistua hänen luotaan.
— Mitä luulet? hän vastasi tiukasti. — Luuletko, että olen hyvin onnellinen?
Ja hän lähti tiehensä puhumatta muuta.
Vähitellen Saara huomasi, että hän surunsa vuoksi oli unohtanut, että Ermengarde raukka aina oli kömpelö, ja kuta enemmän hän tarkoitti hyvää sitä typerämpi hän oli.
— Hän on samanlainen kuin muutkin, oli Saara ajatellut. — Hän ei tahdo puhua minun kanssani. Hän tietää, ettei kukaan enää puhuttele minua.
Ja siten oli monta viikkoa aivan kuin juopa heidän välillään. Jos he joskus sattumalta tapasivat toisensa, Saara katsoi syrjään. Ja Ermengarde jäykistyi ja meni yhä nolommaksi eikä voinut puhua. Joskus he ohimennen nyökkäsivät toisilleen, mutta joskus he eivät edes tervehtineet.
— Jollei hän mielellään puhu minun kanssani, ajatteli Saara, minun on paras väistyä hänen tieltään. Neiti Minchin tekee sen minulle helpoksi.
Neiti Minchin teki sen niin helpoksi, että he pian eivät ollenkaan nähneet toisiaan. Pian ruvettiin huomaamaan, että Ermengarde oli entistä typerämpi ja että hän näytti toivottomalta ja onnettomalta. Hänen oli tapana kyyristyä penkille ikkunakomeroon ja äänetönnä tuijottaa ikkunasta ulos. Kerran Jessie ohi kulkiessaan tarkasteli Ermengardea uteliaasti.
— Mitä sinä itket, Ermengarde? hän kysyi.
— En minä itke, vastasi Ermengarde hiljaa epävarmalla äänellä.
— Kyllä sinä itket, väitti Jessie. — Nenääsi pitkin vieri juuri suuri kyynel.
— Entä sitten? Olen pahoilla mielin, eikä kenenkään tarvitse siitä välittää.
Hän käänsi Jessielle selkänsä, otti nenäliinansa ja kätki kasvonsa siihen.
Samana iltana Saara meni tavallista myöhemmin ullakkokoppiinsa. Häntä oli pidetty työssä yli sen ajan, jolloin oppilaat panivat maata, ja sitten hän oli mennyt kouluhuoneeseen lukemaan. Kun hän kiipesi portaita huoneeseensa, hän ihmeekseen näki oven raosta valoa.
— Eiväthän siellä tavallisesti käy muut kuin minä, mutta joku on sytyttänyt kynttilän.
Joku oli todellakin sytyttänyt kynttilän, eikä se palanut siinä kynttilänjalassa, jonka Saara oli saanut keittiöstä käytettäväkseen, vaan sellaisessa kynttilänjalassa, joka kuului alakerran makuuhuoneisiin. Ja rikkinäisellä jakkaralla istui joku, jolla oli yllä ryppyinen yöpaita ja punainen liina. Se oli Ermengarde.
— Ermengarde! huudahti Saara. Hän ällistyi niin, että miltei pelkäsi.
— Sinulle tulee tästä ikävyyksiä.
Ermengarde nousi horjuen jakkaralta. Hän laahusti yli lattian liian isoissa tohveleissaan. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat punaiset itkusta.
— Tiedän, että tulee ikävyyksiä — jos tämä tulee ilmi, hän myönsi. — Mutta en välitä siitä — en välitä siitä hituistakaan. Voi, Saara, ole kiltti ja puhu minulle. Mitä sinä ajattelet? Miksi et enää pidä minusta?
Saara tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa kuullessaan Ermengarden äänen.
Tämä puhui niin yksinkertaisesti ja liikuttavasti aivan kuin entinen
Ermengarde, joka oli pyytänyt, että he olisivat "parhaita ystäviä".
Tuntui siltä, että hän ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli näyttänyt
tarkoittavan viime viikkoina.
— Minä pidän sinusta, vastasi Saara. — Mutta ajattelin — sillä kaikkihan on nyt toisin. Minä luulin, että sinäkin olit muuttunut.
Ermengarde avasi itkettyneet silmänsä.
— Sinähän olit muuttunut! hän huudahti. — Sinä et tahtonut puhua minulle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä. Sinä olit aivan toisenlainen, kun minä tulin takaisin.
Saara mietti hetkisen. Hän huomasi erehtyneensä.
— Minä olen muuttunut, vaikken sillä tavalla kuin sinä luulet. Neiti Minchin ei tahdo, että minä puhun tyttöjen kanssa. Useimmat heistä eivät liioin tahdo puhua minun kanssani. Ajattelin, että sinä kenties et myöskään tahtoisi. Ja sen vuoksi koetin väistää sinua.
— Voi Saara! Ermengarde melkein vaikeroi epätoivoissaan. He katsoivat vielä kerran toisiinsa ja juoksivat toistensa syliin, ja Saaran pieni musta pää nojasi muutaman minuutin punaisen liinan peittämää olkapäätä vasten. Ermengarde katseli ihastuksissaan noita merkillisiä, suurisilmäisiä kasvoja.
— En voinut kestää kauemmin, hän toimitti. — Luulen, että sinä voit elää ilman minua, Saara, mutta minä en voinut elää ilman sinua. Minä olin melkein kuin kuollut. Ja tänä iltana, kun makasin itkien peitteen alla, päätin yhtäkkiä hiipiä ylös sinun luoksesi ja pyytää, että olisimme ystäviä taas.
— Sinä olet kiltimpi kuin minä! Minä olin liian ylpeä pyrkiäkseni uudelleen ystäväksesi. Kun koettelemukset tulivat, näyttivät ne, niin kuin näet, etten minä ole mikään kiltti lapsi. Pelkäsin, että niin kävisi. Kenties — Saara rypisti otsaansa pikkuvanhasti — ne ovat minua kohdanneet juuri sen vuoksi.
— Minä en voi nähdä niissä mitään hyvää, sanoi Ermengarde rohkeasti.
— En minäkään, jos sanon totuuden, myönsi Saara rehellisesti. — Mutta otaksun, että koettelemuksista voi olla jotakin hyötyä, vaikkemme sitä huomaakaan.
Ermengarde katseli ympärilleen melkein pelokkaan uteliaasti:
— Saara, luuletko, että voit kestää täällä asumista? Saara katseli myös ympärilleen.
— Jos kuvittelen, että täällä on aivan toisenlaista, voin kestää, hän vastasi. — Tai jos kuvittelen, että tämä kaikki on satua.
Hän puhui hitaasti. Hänen mielikuvituksensa alkoi elää. Se ei ollut elänyt kertaakaan hänen kokemansa suuren surun jälkeen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hänellä olisikaan enää mielikuvitusta.
— Onhan monella ollut huonompikin asunto. Ajattele Monte Criston kreiviä Ii-linnan vankiluolissa. Ja ajattele Bastiljia!
— Bastiljia, Ermengarde puoleksi kuiskasi katsellen Saaraa ikään kuin lumottuna. Hän muisti Ranskan vallankumouksesta kertomukset, jotka Saaran oli onnistunut kuvittelutaidollaan opettaa hänelle. Ei kukaan muu kuin Saara olisi voinut tehdä sitä.
Saaran silmiin syttyi tuttu hehku.
— Niin! hän sanoi käsivarret polvien ympäri kierrettyinä. — Tässä paikassa on hyvä kuvitella. Minä olen Bastiljin vanki. Olen ollut täällä vuosikausia, äärettömän kauan, ja kaikki ovat unohtaneet minut. Neiti Minchin on vanginvartija, ja Becky — äkillinen valonvälähdys lisäsi hehkua hänen silmissään — Becky on viereisen kopin vanki.
Hän kääntyi Ermengardeen päin ja oli aivan entisen Saaran kaltainen.
— Kuvittelen näin. Saan siitä paljon lohtua. Ermengarde heti sekä innostui että pelästyi.
— Ja kerrotko sitten minulle kaikesta? hän kysyi. — Saanko minä hiipiä tänne illalla, kun kaikki on hiljaista, ja kuulla, mitä sinä olet päivän kuluessa keksinyt? Tuntuu siltä, kuin me olisimme parempia ystäviä kuin koskaan ennen.
— Niin kyllä, vastasi Saara nyökäyttäen päätään. — Vastoinkäymiset koettelevat ihmistä, ja minun vastoinkäymiseni ovat koetelleet sinua ja näyttäneet, kuinka hyvä sinä olet.
TAASKIN LOTTIE
Kolmas Saaran ystävä oli Lottie. Pieni raukka, joka ei tiennyt mitään suruista ja huolista ja joka oli hyvin hämillään nähdessään, millainen muutos hänen kasvatusäitinsä elämässä oli tapahtunut. Hän oli kuullut kerrottavan, että Saara oli kokenut merkillisiä asioita, mutta ei voinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli niin muuttunut — minkä vuoksi hänellä oli vanha, musta puku ja minkä vuoksi hän tuli kouluhuoneeseen ainoastaan opettamaan, sen sijaan että olisi istunut kunniapaikallaan ja itse saanut opetella läksyjä.
Paljon oli kuiskuteltu pienokaisten kesken, kun huomattiin, ettei Saara enää asunut niissä huoneissa, joissa Emily niin kauan oli ollut näytteillä.
— Oletko sinä nyt hyvin köyhä, Saara? hän oli viattomasti kysynyt ensimmäisenä aamuna, jolloin hänen ystävänsä alkoi opettaa ranskaa pikkulapsille. — Oletko sinä yhtä köyhä kuin kerjäläinen? Hän pisti palleroisen kätensä Saaran laihaan kouraan, ja hänen pyöreät silmänsä olivat kyynelissä. — Minä en tahdo, että sinä olet köyhä kuin kerjäläinen.
Hän näytti rupeavan itkemään, mutta Saara ehätti lohduttamaan:
— Kerjäläisellä ei ole asuntoa, mutta minulla on.
— Missä sinä asut? jatkoi Lottie. — Sinun huoneessasi asuu uusi tyttö, eikä se ole enää kaunis.
— Minä asun toisessa huoneessa.
— Onko se kaunis? jatkoi Lottie. — Minä tahdon mennä katsomaan.
— Et saa jutella. Neiti Minchin katsoo meihin. Hän suuttuu, jos minä annan sinun kuiskata.
Hän oli jo huomannut, että kaikki mitä tapahtui pantiin hänen syykseen. Jos lapset olivat tarkkaamattomia, jos he juttelivat, jolleivät he istuneet hiljaa, hän sai toruja.
Lottie oli kuitenkin itsepintainen. Jollei Saara tahtonut sanoa, missä hän asui, pienokainen aikoi jollakin toisella tavalla ottaa selvän asiasta. Hän puheli ikäistensä kanssa, kierteli vanhempien tyttöjen seurassa ja kuunteli heidän puhettaan ja sai heidän huomaamattaan erinäisiä tietoja, joiden johdosta hän lähti eräänä iltapäivänä löytöretkelle. Hän kiipesi portaita, joiden olemassaolosta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan, kunnes tuli ullakkokerrokseen. Siellä hän näki kaksi ovea vieretysten, ja kun hän avasi toisen niistä, hän huomasi rakkaan Saaransa, joka seisoen jakkaralla katseli ulos ikkunasta.
— Saara! hän huusi hämillään. — Saara äiti! Hän säikähti huomatessaan, että huone oli autio ja ruma ja tuntui olevan kaukana muusta maailmasta. Hän oli mielestään kiivennyt satoja portaita.
Saara kääntyi äkisti kuullessaan hänen äänensä. Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Mitähän nyt tapahtuisi? Jos Lottie alkaisi huutaa ja joku kuulisi, he olisivat molemmat pulassa. Hän hyppäsi alas jakkaralta ja juoksi lapsen luo.
— Älä huuda, älä melua! hän rukoili. — Minua torutaan, jos sinä huudat, ja minua on jo toruttu koko päivän. Ei tämä — ei tämä ole mikään huono huone, Lottie!
— Eikö se ole huono? läähätti Lottie ja puri huultaan tarkastellessaan sitä. Hän oli tosin lellitelty lapsi, mutta hän rakasti kasvattiäitiään ja koetti sen vuoksi hillitä itseään. Sitä paitsi hän ajatteli, että mikä paikka tahansa voisi muuttua hauskaksi, kun Saara tuli sinne asumaan.
— Miksi se ei ole huono, Saara? hän kuiskasi.
Saara veti hänet luoksensa ja koetti nauraa. Pehmoisen lapsenruumiin lämpö tavallaan lohdutti häntä. Hänellä oli ollut vaikea päivä ja hän oli tuijottanut ulos ikkunasta kuumin silmin.
— Täältä voi nähdä kaikenlaista, jota sieltä alhaalta ei näe.
— Mitä sitten? kysyi Lottie uteliaana.
— Savupiippuja aivan meidän lähellämme, ja savua, joka kiertelee ylöspäin renkaina ja pilvinä ja häviää ilmaan; ja varpusia, jotka hyppelevät ja juttelevat keskenään aivan kuin ihmiset — ja toisia ullakkoikkunoita, joista koska tahansa voi näkyä joku ihmisen pää, ja silloin haluaisi tietää, kenen se on. Ja kaikki tuntuu olevan niin korkealla, aivan kuin olisi jossakin toisessa maailmassa.
— Voi anna minun katsella! pyysi Lottie. — Nosta ylös.
Saara nosti hänet ylös, ja he seisoivat vieretysten vanhalla pöydällä, nojautuivat katossa olevaan ikkunaan ja katselivat ulos.
Se joka ei ole kertaakaan tehnyt samoin, ei tiedä, kuinka toisenlaisen maailman he sieltä näkivät. Peltikatto levisi heidän ympärillään viettäen räystäskourua kohti. Varpuset olivat siellä kuin kotonaan, hyppelivät ja visertelivät pelkäämättä. Kaksi istuutui savupiipun reunalle riidellen kiivaasti, kunnes toinen nokki toista ajaen sen pois. Viereinen ikkuna, joka kuului toiseen taloon, oli suljettu, sillä talossa ei asunut ketään.
Taivas näytti olevan paljon lähempänä täällä kuin kadulla, ja Lottie oli innoissaan. Kaikki alhaalla oleva tuntui häipyvän. Saattoi tuskin uskoa, että neiti Minchiniä ja neiti Ameliaa ja kouluhuonetta oli olemassakaan, ja vaununpyörien jyrinä kuului kuin toisesta maailmasta.
— Voi Saara! huudahti Lottie puristaen hänen suojelevaa käsivarttaan. — Minä pidän tästä ullakosta — minä pidän siitä! Se on hauskempi kuin huoneet tuolla alhaalla.
— Katso tuota varpusta, kuiskasi Saara. — Toivoisin, että minulla olisi muruja heittää sille.
— Minulla on! huusi Lottie. — Minulla on palanen kakkua taskussa.
Kun he heittivät katolle muutamia muruja, varpunen hyppäsi pois ja lensi lähellä olevalle savupiipulle. Se ei nähtävästi ollut tottunut tuttavallisuuteen, joten odottamattomat murut tekivät sen levottomaksi. Mutta kun Lottie oli aivan hiljaa ja Saara piipitti vienolla äänellä — melkein kuin itse olisi ollut varpunen — lintu huomasi, että se, mikä oli säikähdyttänyt sitä, olikin vieraanvaraisuutta. Se tarkasteli pää kallellaan ja säihkyvin silmin murusia. Lottie tuskin malttoi pysyä hiljaa.
— Tuleekohan se? Tuleekohan se? hän kuiskasi.
— Silmistä päättäen se tahtoisi, kuiskasi Saara takaisin. — Se miettii, uskaltaako. Kyllä se tulee, se tulee.
Varpunen lensi katolle ja hyppi muruja kohden, mutta pysähtyi muutaman tuuman päähän niistä, kallisti taas päätänsä ja näytti harkitsevan, voisivatko Saara ja Lottie muuttua suuriksi kissoiksi ja karata kimppuun. Vihdoin se tunsi sydämessään, että he olivat kiltimpiä kuin olisi luullut, hyppäsi lähemmäksi ja lähemmäksi, tarttui yhdellä nokkaisulla isoimpaan muruun ja vei sen savupiipun toiselle puolelle.
— Nyt se tietää, ja se tulee kyllä takaisin hakemaan lisää.
Se tuli takaisin; vieläpä sillä oli ystävä mukanaan. Ja ystävä lensi pois ja palasi tuoden mukanaan sukulaisen; siitä syntyi oikeat pidot. Ne visertelivät, juttelivat ja piipittivät. Silloin tällöin ne seisahtuivat ja pää kallellaan tutkien tarkastelivat Lottieta ja Saaraa.
Lottie oli niin ihastuksissaan, että hän aivan unohti, kuinka ensin oli säikähtänyt, kun näki Saaran huoneen. Kun he laskeutuivat alas pöydältä ja palasivat entiseen maailmaansa, Saara kykeni näyttämään hänelle huoneessa kaikenlaista kaunista, jonka olemassaoloa hän ei itsekään ollut aavistanut.
— Se on niin pieni ja kaiken muun yläpuolella, sanoi hän huoneestaan, — että se on melkein kuin linnunpesä oksalla. Kalteva katto on niin lystikäs. Katso, sinä tuskin voit seisoa suorana tällä puolella huonetta; ja kun aamu koittaa, minä voin vuoteessani maaten ikkunasta nähdä taivaan. Näen ikään kuin nelikulmaisen valopaikan. Kun aurinko paistaa, leijailee helakoita pieniä pilviä ohi, ja mielestäni voisin aivan koskea niihin. Kun sataa, loiskivat ja ratisevat pisarat aivan kuin ne kertoisivat jotakin kaunista. Ja kun taivas on tähdessä, voi maatessaan koettaa laskea, kuinka monta tähteä sopii valopaikkaan. Aika paljon siihen sopiikin. Ja katsopa tuota pientä, ruosteista uuninristikkoa nurkassa! Ajattele, kuinka hauskalta se näyttäisi, jos se olisi kiilloitettu kirkkaaksi ja tuli palaisi uunissa. Niin kuin näet, tämä on todellakin pieni, hauska huone.
Hän kulki ympäri huonetta pitäen Lottieta kädestä ja selitti käsien liikkeillä kaikkea kaunista, mitä hän oli näkevinään. Ja Lottie näki kaiken semmoisena kuin Saara sen hänelle esitti, sillä Saara sai hänet aina uskomaan kertomuksiansa.
— Katso, Saara taas aloitti, — lattialla voisi olla paksu pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja kysyisivät, saisivatko tulla sisään.
— Voi Saara! huudahti Lottie, — minä asuisin mielelläni täällä.
Saara houkutteli Lottieta menemään takaisin alakertaan, ja kun hän oli auttanut pikku tytön matkalle ja palannut huoneeseensa, hän seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ympärilleen. Lumo, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut Lottielle, oli haihtunut. Vuode oli kova, ja siinä oli likainen peite. Valkaistulla seinällä näkyi kuluneita paikkoja, lattia oli kylmä ja paljas, uuninristikko ruosteinen ja rikkinäinen, ja risainen jakkara, joka oli vinossa rikkinäisillä jaloillaan, oli ainoa istumapaikka. Hän istahti sille ja nojasi päätään käsiinsä. Vain se, että Lottie oli käynyt siellä ja taas mennyt pois, sai esineet näyttämään huonommilta. Varmaan vangitkin tuntevat itsensä hylätymmiksi sen jälkeen, kun joku heidän luonansa käynyt on poistunut jättäen heidät yksinäisyyteen.
— Täällä on autiota. Joskus minusta tuntuu, että tämä on yksinäisin paikka maailmassa.
Viikkoa myöhemmin oli sellainen harvinainen ilta, jolloin Ermengarde uskalsi hiipiä ullakolle. Hän naputti sormenpäillään oveen, mutta kului pari minuuttia Saaran tulematta avaamaan. Oli niin hiljaista, että Ermengarde luuli Saaran nukkuvan. Mutta sitten hän kuuli ihmeekseen tämän hiljaa nauravan ja puhuvan hyväillen jollekulle.
— Katsos tässä! kuuli Ermengarde hänen sanovan. — Ota se ja mene kotiin, Melkisedek! Mene kotiin vaimosi luo! Sen jälkeen Saara avasi oven ja näki Ermengarden seisovan levottomana kynnyksellä.
— Ke-kenelle sinä puhut, Saara? hän läähätti.
Saara työnsi hänet varovaisesti sisään iloisen näköisenä.
— Sinun täytyy luvata, ettet pelkää — etkä suinkaan huuda, sillä muuten en voi kertoa mitään.
Ermengarden teki kovasti mieli huutaa samassa, mutta hän sai sentään hillityksi itsensä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään.
— Onko täällä jotakin, joka voi säikähdyttää? hän kysyi.
— Muutamat pelkäävät niitä. Minäkin ensin pelkäsin, mutta en nyt enää.
— Onko täällä kummitus?
— Ei toki, sanoi Saara nauraen. — Minulla on rotta.
Ermengarde hyppäsi suoraan pieneen likaiseen vuoteeseen. Hän veti jalkansa yöpaitansa ja punaisen liinan alle. Hän ei huutanut, mutta huohotti pelosta.
— Voi! Hyi! hän kuiskasi. — Rotta! Rotta!
— Arvasin, että pelkäisit. Mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minä parastaikaa kesytän sitä. Se jo tuntee minut hyvin ja tulee tänne, kun houkuttelen. Minä olen pannut sille nimeksi Melkisedek. Etkö sinä uskalla katsoa sitä?
Asia oli niin, että aikaa myöten keittiöstä saatujen murujen avulla tämä tuttavuus oli kehittynyt; Saara oli vähitellen unohtanut, että arka olento, johon hän oli niin hyvin tutustunut, oli tavallinen rotta.
Ensin Ermengarde oli niin säikähtynyt, ettei hän uskaltanut muuta kuin istua vuoteeseen kyyristyneenä ja vetää jalat alleen, mutta kun hän näki Saaran rauhalliset kasvot ja kuuli kertomuksen Melkisedek-rotan ensimmäisestä esiintymisestä, hän alkoi käydä uteliaaksi ja kumartui vuoteen laidan yli katselemaan, kun Saara laskeutui polvilleen lattiassa olevan reiän eteen.
— Eihän se vain hyppää vuoteeseen? hän kysyi.
— Ei toki. Se osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin mekin. Se onkin ihmisen kaltainen. Pidä nyt varasi!
Hän vihelsi aivan hiljaa, toisti vihellyksensä moneen kertaan ja näkyi kokonaan syventyvän yritykseensä. Ermengardesta tuntui siltä kuin Saara lukisi jonkinlaisia loitsuja. Ja vihdoin tuli reiästä esiin viiksekäs kirkassilmäinen pää. Saaralla oli muutamia muruja kädessä. Hän pudotti ne lattialle, ja Melkisedek tuli rauhallisesti syömään ne. Suurimman palasen se tietenkin vei kotiinsa.
— Katso, tuon se vei vaimolleen ja lapsilleen. Se on hyvin kiltti. Se syö vain pienet muruset. Sitten se menee kotiinsa, ja minä voin aina kuulla, kuinka sen perhe piipittää iloisesti.
Ermengarde rupesi nauramaan.
— Voi Saara! Sinä olet merkillinen — mutta sinä olet niin hyvä ja hauska!
Samassa kuului kaksi kovaa koputusta seinään. Ermengarde säikähti niin, että oli hypätä pois vuoteesta. Saara nousi seisomaan ja vastasi varsin juhlallisesti:
— Se on viereisen kopin vanki.
— Becky! huudahti Ermengarde ihastuksissaan.
— Niin juuri. Saat kuulla: kaksi koputusta merkitsee: "Vanki, oletko siellä?"
Hän koputti itse kolme kertaa seinään vastaukseksi.
— Se merkitsee: "Kyllä, minä olen täällä ja kaikki on hyvin."
Beckyn puolelta seurasi neljä koputusta.
— Se merkitsee, Saara selitti: "Siis, onnettomuustoveri, nukutaan rauhassa. Hyvää yötä!"
Ermengarde säteili ihastuksesta.
— Voi, Saara! hän kuiskasi iloisesti, — tämähän on aivan kuin satua!
Saara istui ja jutteli, niin että Ermengarde unohti itse olevansa tavallaan karannut vanki, ja Saaran täytyi muistuttaa hänelle, ettei hän voinut jäädä Bastiljiin koko yöksi, vaan että hänen täytyi hiljaa hiipiä alas ja kiivetä takaisin vuoteeseensa.
INTIALAINEN HERRA
Ermengarden ja Lottien vaellukset ullakolle olivat uskaliaita. He eivät koskaan varmasti tienneet, oliko Saara siellä. Tuskin he myöskään voivat olla varmoja siitä, ettei neiti Amelia kierrellyt juuri silloin tarkastelemassa makuuhuoneita, joissa oppilaiden tuli olla nukkumassa.
Sen vuoksi he vain harvoin kävivät Saaran luona, ja Saara vietti yksinäistä elämää. Kun hän oli alhaalla, elämä tuntui hänestä vieläkin yksinäisemmältä kuin ullakkokopissa. Hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhua. Ja kun hänet lähetettiin asioille ja hän, pieni hylätty olento, kulki katuja pitkin kantaen koria tai myttyjä, tuulisella ilmalla pidellen hattuaan ja sateisella tuntien veden sirisevän kengissään, hänen mielestään ohitse rientävät ihmisjoukot tekivät hänen yksinäisyytensä yhä suuremmaksi. Kun hän oli prinsessa Saara, joka ajoi kaduilla hienoissa vaunuissaan tai käveli Marietten seuraamana, hänen säteilevät pirteät pienet kasvonsa, kauniit hattunsa ja viittansa olivat usein kiinnittäneet ihmisten huomion häneen, niin että he seisahtuivat katselemaan häntä. Onnellinen ja hyvin puettu pieni tyttö herättää tietenkin huomiota. Repaleiset ja köyhästi puetut lapset eivät ole kylliksi harvinaisia ja kauniita saadakseen ihmiset seisahtumaan ja hymyilemään.
Saara oli alkanut kasvaa nopeasti, ja kun hänelle oli annettu ainoastaan hänen entisen vaatevarastonsa yksinkertaisimmat jäännökset, hän tiesi olevansa varsin merkillisen näköinen. Kaikki paremmat vaatteet oli otettu pois ja toisia hän sai käyttää niin kauan kuin ne vähänkin pysyivät koossa. Joskus, kun hän kulki myymälänikkunan ohi, jossa oli kuvastin, hän nauroi melkein ääneen nähdessään vilahdukselta kuvansa, mutta joskus hän punastui, puri huultaan ja kääntyi pois.
Kulkiessaan iltaisin talojen ohi, joiden ikkunanluukkuja ei vielä ollut suljettu ja joiden huoneistot olivat valaistut, hän pysähtyi katsomaan ikkunoista lämpöisiin huoneisiin.
Siten hän oli tutustunut moniin perheisiin, jotka asuivat saman torin varrella kuin neiti Minchin. Sitä perhettä, josta hän eniten piti, hän nimitti "isoksi perheeksi". Siihen kului kahdeksan lasta, iso, punaposkinen äiti ja iso, punaposkinen isä, sekä iso, punaposkinen äidinäiti, sitä paitsi koko joukko palvelijoita.
Saara oli kerrassaan ihastunut heihin ja antoi heille kirjoista saamiansa aika romanttisia nimiä. Milloin hän ei nimittänyt heitä isoksi perheeksi, hän sanoi heitä Montmorency-nimellä. Paksu, pullea kapalovauva, jolla oli pitsimyssy päässä, oli Ethelberta Beauchamp Montmorency; seuraavaksi pienin oli Violet Cholmondeley Montmorency; pikkuinen poika, jolla oli pyöreät jalat ja joka juuri oli alkanut kävellä, oli Sydney Cecil Vivian Montmorency, ja sitten tuli Lilian Evangeline Maud Marion, Rosalind Gladys, Guy Clarence, Veronica Eustacia ja Claude Harold Hector.
Eräänä iltana tapahtui jotain oikein hullunkurista, vaikkei se oikeastaan ollut sellaista.
Useat Montmorencyistä olivat luultavasti lähdössä lastenkutsuihin, ja juuri kun Saaran piti kulkea heidän porttinsa ohi, he olivat nousemassa odottaviin vaunuihin. Veronica Eustacia ja Rosalind Gladys valkoisissa pitsihameissa, joissa oli kaunis vyö, olivat juuri nousseet vaunuihin, ja viisivuotias Guy Clarence seurasi heitä. Poika oli kovin hauska. Hänellä oli punaiset posket ja siniset silmät, ja hänen pientä sievää päätään ympäröi kihara tukka. Saara unohti kokonaan korinsa ja kuluneet vaatteensa — niin, hän unohti kaiken ja tahtoi hetkisen katsella poikaa. Sen vuoksi hän pysähtyi.
Oli joulun aika, ja suuri perhe oli kuullut monta kertomusta lapsista, jotka olivat köyhiä ja joilla ei ollut vanhempia, jotka olisivat voineet antaa heille joululahjoja — lapsista, jotka olivat ohkaisissa ja huonoissa pukimissa. Kertomuksissa oli aina ystävällisiä ihmisiä, joskus hyväsydämisiä lapsia, jotka näkivät köyhät lapset ja antoivat heille rahaa tai muita lahjoja tahi veivät heidät kotiin ja tarjosivat heille hyvän päivällisen. Guy Clarence oli samana iltapäivänä aivan itkenyt liikutuksesta kuullessaan sellaisen kertomuksen, ja hän oli hartaasti toivonut tapaavansa köyhän tytön antaakseen hänelle kuuden pennyn rahan, jonka hän omisti ja jolla hän luuli voivansa muuttaa tytön koko elämän. Hän oli ihan varma siitä, että kuusi pennyä voisi hankkia tytölle hyvät olot.
Kun hän kulki punaisella matolla, joka oli pantu katukäytävälle portin ja vaunujen väliin, hänellä oli juuri tämä raha lyhkäisten housujensa taskussa. Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan katsellen nälkäisin silmin häntä.
Hän luuli Saaran silmien näyttävän nälkäisiltä siksi, ettei hänellä kenties ollut pitkään aikaan ollut mitään syömistä. Hän ei tiennyt, että Saaran silmissä kuvastui halu päästä hänen kotinsa lämpöiseen, iloiseen elämään, josta hänen punaiset poskensa kertoivat, ja että Saaran olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä. Hän tiesi vain, että Saaralla oli suuret silmät, laihat kasvot ja hoikat sääret sekä huono kori käsivarrellaan ja kehnot vaatteet yllään. Siksi hän otti rahan taskustaan ja meni ystävällisesti hänen luokseen:
— Katso tässä, pikku tyttö raukka! Tässä on kuuden pennyn raha. Tahdon antaa sen sinulle.
Saara säpsähti. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli niiden köyhien lasten kaltainen, joiden hän oli parempina päivinään nähnyt seisovan katukäytävällä katsellen häntä, kun hän nousi vaunuistaan. Monta kertaa hän oli antanut näille lantin. Hän vuoroin punastui ja kalpeni ja luuli ensin, ettei hän voisi ottaa rahaa vastaan.
— Ei! Ei! hän sanoi. — Ei kiitoksia, en todellakaan voi ottaa sitä vastaan.
Hänen äänensä ei ollenkaan muistuttanut tavallisen katulapsen ääntä, ja hänen käytöksensä oli kuin hyvän kasvatuksen saaneen henkilön konsanaan, minkä vuoksi Veronica Eustacia (jonka oikea nimi oli Janet) ja Rosalind Gladys (oikeastaan Nora) kääntyivät kuuntelemaan.
Mutta Guy Clarence ei tahtonut, että hänen hyväntekeväisyytensä saisi näin nolon lopun. Hän pisti rahan tytön käteen.
— Kyllä sinun täytyy se ottaa, köyhä tyttö! tyrkytti poika. — Voit ostaa sillä jotakin syötävää. Siinä on kokonaista kuusi pennyä.
Poika näytti kiltiltä ja ystävälliseltä ja olisi varmaankin ollut pahoillaan, jollei Saara olisi huolinut rahaa. Sen vuoksi Saara ei voinut kieltäytyä. Hän ei saanut olla ylpeä, se olisi ollut julmaa; siksi hän voitti ylpeytensä, mutta hänen poskensa hehkuivat.
— Kiitoksia, hän sopersi, — sinä olet oikein kiltti ja herttainen poika.
Kun poika iloisena kiipesi vaunuihinsa, Saara lähti tiehensä koettaen hymyillä, vaikka hänen rintaansa ahdisti ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet. Hän oli tiennyt olevansa merkillisen näköinen, mutta tähän asti hän ei ollut tiennyt, että häntä voisi luulla kerjäläiseksi.
"Ison perheen" vaunujen vieriessä pois lapset juttelivat innokkaasti keskenään.
— Voi, Donald (se oli Guy Clarencen nimi), huudahti Janet levottomana. — Miksi sinä annoit rahasi tuolle pienelle tytölle? Olen varma siitä, ettei hän ollut kerjäläinen.
— Hän ei puhunut niin kuin kerjäläinen, puuttui Nora puheeseen. —
Eikä hän kerjäläiseltä näyttänytkään.
— Eikä hän myöskään kerjännyt. Pelkäsin niin, että hän suuttuisi sinuun. Katsos, ihmiset suuttuvat, jos heitä luullaan kerjäläisiksi, jolleivät he ole sellaisia.
— Ei hän suuttunut, sanoi Donald hiukan epävarmalla äänellä, mutta rauhallisena. — Hän nauroi vähän ja sanoi, että minä olin oikein kiltti ja herttainen pieni poika.
Ja niin minä olinkin, hän lisäsi varmaa varmemmin. Annoinhan hänelle kuusi pennyä. Janet ja Nora katselivat toisiinsa.
— Ei kerjäläinen koskaan olisi sanonut niin kuin tämä, päätteli Janet. — Hän olisi sanonut: "Paljon kiitoksia, nuori herra" — "kiitos, hyvä herra" ja olisi luultavasti niiannut syvään.
Saara ei tiennyt mitään tästä keskustelusta, mutta siitä päivästä "iso perhe" ajatteli häntä yhtä paljon kuin hän perhettä. Monta silmäparia oli ikkunassa, kun hän kulki ohi, ja usein hänestä puhuttiin takkavalkean ääressä.
— Hän on jonkinlaisena palvelijana täysihoitolassa, selitti Janet. Luulen, ettei hänellä ole sukulaisia. Luulen, että hän on orpo. Mutta kerjäläinen hän ei ole, vaikka hänellä onkin kuluneet vaatteet.
Ja sitten hän sai nimen: "Pikku tyttö, joka ei ole kerjäläinen", mikä tietysti oli pitkänlainen nimi ja kuului kummalliselta, varsinkin kun nuoremmat lapset lausuivat sen nopeasti.
Saaran onnistui porata reikä saamaansa kuuden pennyn rahaan, ja hän pujotti hienon nauhan sen läpi ja kiersi sitten nauhan kaulaansa. Hänen kiintymyksensä isoon perheeseen lisääntyi — niin kuin myös hänen kiintymyksensä kaikkeen, jota hän saattoi rakastaa. Hän piti yhä enemmän Beckystä ja odotti ikävöiden niitä kahta aamua viikossa, jolloin hän sai mennä kouluhuoneeseen opettamaan ranskaa pienille lapsille. Hänen pienet oppilaansa pitivät hänestä ja koettivat kilvan päästä hänen viereensä seisomaan ja pistää pienen kätensä hänen käteensä. Hänen nälkäinen sydämensä tunsi, että he turvautuivat häneen, ja se teki hänelle hyvää.
Varpusten kanssa hän tuli oikein hyväksi ystäväksi. Kun hän nousi huoneensa pöydälle, kumartui ulos ikkunasta ja piipitti, kuului heti vastaukseksi siipien suhinaa ja viserrystä, ja pieni joukko likaisia kaupungin lintuja lensi katolle juttelemaan hänen kanssaan ja syömään muruja, joita hän niille jakeli.
Talvi-iltoina, kun hän tuli upi-uupuneena, viluisena ja nälkäisenä huoneeseensa, hän tunsi selvimmin itsensä onnettomaksi ja hylätyksi.
Hän oli kovin toivonut, että joku vuokraisi asumattoman naapuritalon. Sen ullakkohuoneen ikkuna oli aivan lähellä hänen omaansa, ja hänestä olisi ollut hyvin hauska nähdä se jonakin päivänä valaistuna, ja hauskaa olisi ollut myös, jos jonkun pää ja hartiat olisivat kurottautuneet ulos nelikulmaisesta aukosta.
— Jos sieltä näkyisi miellyttävä pää, hänen oli tapana ajatella, — minä sanoisin: "Hyvää päivää", ja kaikenlaistahan voisi tapahtua. Mutta tietysti ei ole luultavaa, että sinne tulisi asumaan muita kuin joku palvelijoista.
Kerran aamulla, kun hän käytyään maustekaupassa, teurastajalla ja leipurissa kääntyi torin kulmasta kotiin, hän näki ilokseen huonekaluvaunut, jotka olivat hänen poissa ollessaan pysähtyneet naapuritalon eteen. Portit olivat auki, ja miehet kulkivat paitahihasillaan edestakaisin kantaen taloon raskaita laatikoita ja huonekaluja.
— Talo on vuokrattu! hän tuumi itsekseen. — Se on todellakin vuokrattu. Voi, toivoisin niin, että ullakon ikkunasta kurkistaisi hyvä pää.
Huonekaluvaunut kulkivat edestakaisin pitkin päivää. Monta kertaa Saara näki, kuinka tavaroita kannettiin sisään. Ja hän oli nähtävästi oikeassa arvatessaan, että taloon muutti rikkaita ihmisiä. Huonekalut olivat kallisarvoisia ja kauniita, ja suuri osa niistä oli peräisin itämailta. Sinne tuotiin ihmeellisiä mattoja, verhoja ja koriste-esineitä, paljon tauluja ja kirjoja, niin että olisi saanut kokonaisen kirjastohuoneen täyteen. Muiden muassa oli siellä myös erinomainen Budhan kuva kauniissa kehyksessä.
— Joku perheestä on varmaankin käynyt Intiassa, ajatteli Saara. — He ovat tottuneet intialaisiin tavaroihin ja pitävät niistä. Olen niin iloinen. Minusta rupeaa varmaan tuntumaan, että he ovat minun ystäviäni, vaikkei ullakonaukosta kurkistaisikaan minkään valtakunnan päätä.
Illalla, kun päivän työt oli tehty, tuli Becky tervehtimään vankilatoveriaan ja kertomaan hänelle uutisia.
— Naapuritaloon muuttaa intialainen herra, hän kertoi. — En tiedä, onko hän musta, mutta intialainen hän on. Hän on hyvin rikas ja sairas, ja se herra, jolla on iso perhe, on hänen neuvonantajansa. Hänellä on ollut paljon huolia, siksi hän on tullut sairaaksi ja vähän omituiseksi. Hän palvelee epäjumalia, neiti! Hän on pakana ja kumartaa puita ja kiviä. Minä näin, kuinka taloon kannettiin epäjumala. Hänelle pitäisi lähettää kirkollinen lehti. Pennyllähän sellaisen voi saada.
Saara naurahti.
— En luule, että hän palvelee sitä epäjumalaa. Muutamista ne ovat muuten hauskoja, joten he katselevat niitä mielellään. Minunkin isälläni oli sellainen kuva, mutta ei hän sitä palvellut.
— Minulla ei ole koskaan ollut pakanoita naapurina, Becky toimitti. —
Tahtoisin nähdä, kuinka he oikein ovat ja elävät.
Kului monta viikkoa, ennen kuin hän voi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin kävi ilmi, ettei uudella vuokralaisella ollut vaimoa eikä lapsia. Hän oli aivan yksinäinen, perheetön mies, ja oli selvää, että hänen terveytensä oli murtunut ja että hän oli onneton.
Kerran vaunut seisahtuivat talon eteen. Palvelija hyppäsi kuskinpenkiltä avaamaan vaunun ovea. Sieltä tuli ensimmäisenä "ison perheen" isä, ja häntä seurasi virkapukuinen sairaanhoitaja. Samassa tuli talosta kaksi palvelijaa isäntäänsä vastaan, ja sairaanhoitajan kanssa he auttoivat hänet ulos vaunuista. Hän oli sairaan ja surullisen näköinen, äärettömän laiha ja kääriytynyt turkkeihin. Hänet kannettiin portaita ylös, ja ison perheen isä kulki hänen vieressään levottoman näköisenä. Heti sen jälkeen ilmestyivät talon eteen lääkärin vaunut, ja lääkäri meni sisään — tietenkin katsomaan sairasta herraa.
RAM DASS
Joskus näkyi torinkin luota kauniita auringonlaskuja. Niitä voi nähdä savupiippujen lomitse ja kattojen yläpuolelta. Keittiön ikkunoihin ei niitä ollenkaan näkynyt, mutta olipa paikka, jonne ne näkyivät kaikessa komeudessaan: punaisia ja kullalle hohtavia pilviä lännessä, häikäisevän valoreunaisia rusopilviä tai pieniä ruusunvärisiä hattaroita, jotka liidellessään sinitaivaalla muistuttivat lentävää kyyhkysparvea. Se paikka, josta voi kaikkea tätä katsella ja jossa samalla voi hengittää puhtaampaa ilmaa, oli tietysti ullakkohuone.
Kun tori yhtäkkiä alkoi hehkua lumoavassa hohteessa näyttäen ihmeelliseltä nokisista puistaan ja pystyaidoistaan huolimatta, tiesi Saara, että pilvissä tapahtui jotakin. Jos silloin oli mahdollista lähteä keittiöstä tarvitsematta pelätä, että häntä kaivattaisiin tai huudettaisiin takaisin, hän hiipi aina pois, juoksi rappusia huoneeseensa, kiipesi vanhalle pöydälle ja kurottautui ulos ikkunasta niin kauas kuin mahdollista. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän hengitti aina syvään katsellen ympärilleen. Hänestä tuntui, että taivas ja koko maailma olivat olemassa ikään kuin häntä varten.
Toisista ullakonikkunoista ei kukaan koskaan katsellut ulos. Tavallisesti ne olivat kiinni, mutta silloinkin, kun ne olivat auki tuuletettaessa, ei näkynyt ketään niiden läheisyydessä. Ikkunassa Saaran oli tapana katsella sinitaivasta, joka näytti olevan niin ystävällinen ja lähellä, aivan kuin kaunis holvikatto. Hän katseli läntistä taivaanrantaa, jossa tapahtui ilmeellisiä asioita: pilviä, jotka haihtuivat tai kiitivät eteenpäin tai pysähtyivät muuttaakseen väriä ruusunpunaisesta karmosiininpunaiseksi, lumivalkoiseksi, tulipunaiseksi tai vaalean siniharmaaksi.
Sellainen auringonlasku oli muutamia päiviä sen jälkeen, kun intialainen herra oli muuttanut uuteen kotiinsa. Kun kaikeksi onneksi iltapäivän työt keittiössä olivat lopussa eikä kukaan ollut käskenyt Saaraa tekemään mitään eikä menemään minnekään, hänen oli tavallista helpompi päästä pakoon ullakolle.
Hän kiipesi pöydälle, seisoi ja katseli ympärilleen. Oli ihmeellinen hetki. Kultainen meri peitti taivaan lännessä aivan kuin loistava nousuveden aalto olisi tulvinut yli maailman. Suuri ja laaja keltainen valo levisi ilmaan, ja linnut, jotka lentelivät kattojen yllä, näyttivät aivan mustilta sitä vasten.
— Tämä on suurenmoinen auringonlasku, tuumi Saara mieli heltyneenä itsekseen. — Minua melkein pelottaa, aivan kuin tapahtuisi jotakin outoa.
Yhtäkkiä Saara käänsi päätänsä, sillä hän kuuli merkillisen äänen muutaman kyynärän päästä; oli aivan kuin joku olisi nauranut lyhyesti ja kimakasti. Ääni tuli viereisen kopin ikkunasta. Joku katseli auringonlaskua niin kuin hänkin.
Ikkunasta näkyi pää ja osa ihmisen ruumista, mutta ne eivät olleet pienen tytön eikä sisäkön, vaan synnynnäisen Intian asukkaan outo, valkoisiin puettu vartalo ja pää, johon oli kiedottu valkoinen turbaani.
— Se on intialainen palvelija, arvasi Saara heti, ja naurun oli päästänyt pieni marakatti, jota mies piteli sylissään aivan kuin hän olisi ollut siihen kiintynyt. Marakatti painautui lörpötellen hänen rintaansa vasten.
Kun Saara katsoi sinnepäin, mieskin katsoi häneen. Saaran ensimmäinen vaikutelma oli, että mies oli surullinen ja että hän ikävöi kotiansa. Varmaankin hän oli tullut katsomaan aurinkoa, koska hän harvoin näki sen Englannissa ollessaan ja kaipasi sitä. Saara katseli miestä ja hymyili sitten hänelle. Hän oli oppinut ymmärtämään, että hymyilystä voi olla lohdutusta, vaikkakin hymyilijä olisi vieras. Hänen hymyilynsä nähtävästi huvitti miestä.
Miehen ilme muuttui, ja kun hän hymyili takaisin, tulivat hänen hampaansa näkyviin, ja ne olivat niin kiiltävän valkoiset, että ne ikään kuin valaisivat hänen tummat kasvonsa. Saaran ystävälliset silmät tekivät aina hyvää, kun ihmiset olivat väsyksissä tai surullisia.
Luultavasti silloin kun mies tervehti Saaraa, marakatti pääsi häneltä irti. Se oli juonikas eläin, aina valmis kepposiin. Se loikkasi peltikatolle, juoksi lörpötellen kattoa myöten Saaran luo, hyppäsi hänen olkapäälleen ja siitä hänen huoneeseensa. Se nauratti ja huvitti Saaraa, mutta hän tiesi, että se oli saatava takaisin isäntänsä luo — lieneekö hindu sitten ollut sen isäntä. Hän tuumaili, voisiko hän saada sen kiinni vai olisiko se juonikas eikä antautuisi hänen käsiinsä, vaan karkaisi vielä pitkin kattoa ja joutuisi kadoksiin. Eihän se mitenkään kävisi laatuun. Kenties se olikin intialaisen herran oma, ja kenties herraraukka oli siihen kiintynyt.
Hindu vastasi oikealla sanatulvalla. Hän oli missee Sahibin palvelija. Marakatti oli kiltti eläin eikä purrut, mutta valitettavasti sitä oli vaikea saada kiinni. Se saattoi paeta paikasta toiseen salaman nopeasti. Se oli tottelematon, mutta ei häijy. Ram Dass tunsi sen kuin oman lapsensa, ja joskus se totteli Ram Dassia, mutta ei aina. Jos missee Sahib sallisi, niin hän tulisi kattoa pitkin ja ikkunan kautta Saaran huoneeseen ottamaan kiinni tottelemattoman pienen elukan. Mutta hän pelkäsi, että Saara pitäisi häntä liian rohkeana eikä antaisi hänen tulla. Mutta Saara antoi hänelle heti luvan.
— Voitteko te tulla tänne? hän kysyi.
— Voin tulla hetkiseksi, vastasi hindu.
— Tulkaa sitten. Marakatti hyppii huoneen toiselta puolelta toiselle, ikään kuin se pelkäisi.
Ram Dass kiipesi ulos ikkunastaan ja kulki Saaran ikkunan luo niin varmasti ja kevyesti kuin hän olisi tottunut aina katolla kävelemään. Hän pujahti sisään ikkunasta ja hyppäsi alas aivan äänettömästi. Sitten hän kääntyi Saaran puoleen ja tervehti häntä uudelleen. Marakatti näki hänet ja päästi pienen kirkaisun. Varmuuden vuoksi Ram Dass heti sulki ikkunan ja alkoi sitten ajonsa. Sitä ei kestänyt kauan. Marakatti pitensi sitä muutamia minuutteja nähtävästi ainoastaan huvin vuoksi, mutta hyppäsi pian lörpötellen Ram Dassin olkapäälle, istuutui siihen ja piti kiinni hänen kaulastaan pienellä laihalla käsivarrellaan.
Ram Dass kiitti Saaraa nöyrästi. Saara oli nähnyt, että Ram Dass oli alkuasukkaille ominaisella nopeudella huomannut huoneen tyhjyyden ja kehnouden, mutta hän ei ollut näkevinään mitään, vaan puhutteli Saaraa kuin pientä rajahin tytärtä. Hän uskalsi viipyä vain hetken saatuaan marakatin, mutta tämän hetken hän käytti ilmaistakseen vielä kohteliaasti syvää kiitollisuutta Saaran hyväntahtoisuuden vuoksi.
Kun Ram Dass oli mennyt, Saara seisoi keskellä huonetta ja mietti kaikenlaisia asioita, jotka olivat juolahtaneet hänen mieleensä, kun hän näki Ram Dassin. Hänen pukunsa ja syvästi kunnioittava tapansa palauttivat Saaran mieleen monta vanhaa muistoa. Oli kummallista ajatella, että hän — asiatyttö, jota keittäjä tunti sitten oli parjannut niin pahasti — oli vielä muutama vuosi sitten ollut ihmisten ympäröimänä, jotka kaikki kohtelivat häntä niin kuin Ram Dass oli häntä kohdellut, jotka tervehtivät häntä, kun hän kulki ohi, joiden otsa melkein koski maahan, kun hän puhutteli heitä, ja jotka olivat hänen palvelijoitansa ja orjiansa. Se oli kuin unennäköä. Kaikki oli mennyttä eikä koskaan voinut uudistua.
Tuntui varmalta, että muutosta ei mitenkään voinut tapahtua. Hän tiesi, minkälaiseksi neiti Minchin oli ajatellut hänen tulevaisuutensa. Niin kauan kuin hän oli liian nuori tavalliseksi opettajaksi, käytettäisiin häntä asiatyttönä ja palvelijattarena, mutta siitä huolimatta hänen täytyisi sekä muistaa se, minkä oli lukenut, että jollakin salaperäisellä tavalla oppia lisää. Useimmat illat hänen piti käyttää lukemiseen ja epämääräisten väliaikojen perästä häntä kuulusteltiin. Hän tiesi hyvin saavansa ankarat nuhteet, jollei hän ollut edistynyt niin kuin odotettiin. Kun hän tulisi vanhemmaksi, saisi hän ylenmäärin aherrella kouluhuoneessa, niin kuin hän nyt sai uurastaa eri paikoissa talossa. Olisihan heidän pakko antaa hänelle siistimpiä vaatteita, mutta varmaankin ne olisivat rumia ja huonoja, niin että hän näyttäisi palvelijattarelta.
Tämmöiseltä hänen tulevaisuutensa näytti ja hän seisoi monta minuuttia miettien sitä.
Mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, joka sai hänen poskensa punoittamaan ja silmänsä säteilemään… Hän oikaisi pienen laihan ruumiinsa ja kohotti päätään. — Mitä tahansa tapahtuneekin, on sentään jotain, jota ei voi muuttaa. Vaikka olenkin repaleinen ja ryysyinen, voin kuitenkin sisimmässäni olla prinsessa. Helppo olisi olla prinsessa, jos olisin puettu kultavaatteisiin, mutta kunniakkaampaa on olla prinsessa, kun ei kukaan sitä näe, niin kuin Maria Antoinette, kun hän menetettyään kruununsa oli vankilassa mustassa puvussa ja harmaahapsisena, kun roskaväki loukkasi häntä sanoen häntä Capet'n-leskeksi. Paljon ylevämpi kuningatar hän oli silloin kuin ollessaan iloinen ja kaiken ollessa suurenmoista. Minä pidän hänestä eniten semmoisena. Ulvova roskaväki ei saanut häntä säikähtämään.
Tämä ei ollut mikään uusi ajatus. Se oli lohduttanut häntä monena katkerana päivänä, ja hänen kasvoissaan oli silloin ollut ilme, jota neiti Minchin ei voinut ymmärtää ja joka kovasti harmitti arvoisaa neitiä, sillä lapsi näytti elävän elämää, joka korotti hänet muun maailman yläpuolelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi kuullut raakoja ja häijyjä sanoja, joita hänelle sanottiin, tai jos hän ne kuuli, ei olisi välittänyt niistä. Joskus neiti Minchin saattoi kesken tuiman, käskevän puheensa huomata lapsen katseen kohdistuneen häneen itseensä ja siinä jonkinlaisen hymyilevän, ylpeän ilmeen. Hän ei voinut aavistaakaan, että Saara silloin mietti itsekseen:
— Sinä et tiedä, että sanot kaiken tämän prinsessalle ja että minä voisin, jos tahtoisin, viitata riistämään hengen sinulta. Armahdan sinut, koska minä olen prinsessa ja sinä yksinkertainen, epäystävällinen, halpamainen vanha olento, raukka, joka ei ymmärrä parempaa.
Tämä tavallisesti huvitti häntä ja kiinnosti häntä enemmän kuin mikään muu, ja tämä hänen ihmeellinen haaveilunsa toi hänelle lohdutusta. Kun hän haaveili näin, hän ei voinut olla raaka ja epäkohtelias niille, jotka olivat raakoja ja epäkohteliaita hänelle.
— Prinsessan täytyy olla kohtelias, hän tuumi itsekseen.
Ja kun palvelijat — jäljitellen emäntäänsä — olivat röyhkeitä ja komensivat häntä juoksemaan kaikenlaisille asioille, hän piti päänsä pystyssä ja vastasi heille kohteliaasti, mikä usein sai heidät ihmetellen tuijottamaan häneen.
SEINÄN TOISELLA PUOLEN
Kun asuu rivitalossa, on mielenkiintoista ajatella, mitä mahtanee tapahtua ja mitä puhuttaneen toisella puolen sen huoneen seinää, jossa itse asuu. Saara mietti huvikseen, mitä mahtoi tapahtua toisella puolen sitä seinää, joka erotti täysihoitolan intialaisen herran talosta. Hän tiesi, että kouluhuone oli intialaisen herran työhuoneen vieressä, ja toivoi, että seinä olisi niin paksu, ettei melu, joka joskus vallitsi oppituntien loputtua, häiritsisi häntä.
— Minä alan oikein pitää hänestä, hän sanoi Ermengardelle. — En tahtoisi, että hän häiriytyisi. Olen ottanut hänet ystäväkseni. Voi pitää ihmisiä ystävinään, vaikkei koskaan puhu heidän kanssaan. Voi kiinnittää huomionsa heihin, ajatella heitä ja olla heidän puolestaan huolissaan, kunnes he melkein tuntuvat sukulaisilta.
— Minulla ei ole monta sukulaista, sanoi Ermengarde miettiväisesti, — ja olen siitä iloinen. En pidä niistä, joita minulla on. Molemmat tätini sanovat aina: "Varjelkoon, Ermengarde, miten lihava sinä olet! Sinun ei pidä syödä niin paljon makeisia!" Ja setä kysyy minulta aina: "Milloin Edvard kolmas nousi valtaistuimelle?" tai muuta sen tapaista.
Saara nauroi:
— Ihmiset, joille ei koskaan puhu mitään, eivät voi tehdä sellaisia kysymyksiä, ja olen varma, ettei intialainen herra tekisi sellaisia, vaikka tuntisinkin hänet oikein hyvin. Minä pidän hänestä.
Hän oli ihastunut isoon perheeseen siksi, että se näytti onnelliselta, mutta intialaisesta herrasta hän piti sen vuoksi, että tämä oli onnettoman näköinen. Nähtävästi hän ei ollut täydellisesti parantunut ankarasta taudistaan. Keittiössä, jossa jollakin salaperäisellä tavalla saatiin tietää kaikki asiat, puhuttiin paljon hänestä. Oikeastaan hän ei ollut intialainen, vaan englantilainen, joka oli asunut Intiassa. Hän oli joutunut suuriin onnettomuuksiin, jotka olivat — niin kuin hän luuli — nielleet koko hänen omaisuutensa, niin että hän uskoi olevansa puilla paljailla. Tämä isku oli koskenut häneen niin kovasti, että hän oli ollut kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja siitä asti oli hänen terveytensä ollut heikko, vaikka hän oli saanut omaisuutensa takaisin ja oli uudelleen tullut varakkaaksi. Hänen liikehuolensa ja häviönsä olivat johtuneet kaivosyrityksistä.
— Hänellä oli samanlaisia huolia kuin isällä, ajatteli Saara. — Hän oli sairaana niinkuin minun isänikin, mutta hän ei kuollut.
Siten Saara tunsi sydämessään yhä enemmän vetovoimaa tuntemattomaan. Kun Saara iltaisin lähetettiin asioille, hän tunsi itsensä joskus oikein iloiseksi, sillä ainahan oli mahdollista, että verhot viereisessä talossa eivät vielä olleet alhaalla, vaan hän voisi katsella lämpöiseen huoneeseen ja nähdä uuden ystävänsä. Kun ei ketään ollut läheisyydessä, hän seisahtui joskus, piteli kiinni rautaisesta käsipuusta ja toivotti hänelle hyvää yötä aivan kuin tämä olisi voinut kuulla.
Hänen sydämensä lämpeni tästä ja sai lohtua. Hänen myötätuntonsa oli niin suuri, että hänen mielestänsä vieraan herran täytyi jollain lailla tuntea se istuessaan yksin nojatuolissaan tulen ääressä, melkein aina suuressa yönutussaan pää käteen nojaten tuijottaen tuleen.
— Hän näyttää aina siltä, kuin hän miettisi jotakin, joka yhä vielä tuottaa hänelle tuskaa, tuumi Saara itsekseen; mutta hänhän on saanut takaisin rahansa ja paranee vähitellen aivokuumeestaan, eikä hänen siksi pitäisi olla tuon näköinen. Onkohan hänellä muita huolia?
Oliko hänellä niitä, sen varmaankin tiesi ison perheen isä, jota Saara nimitti herra Montmorencyksi. Herra Montmorency kävi usein tervehtimässä häntä, rouva Montmorency ja lapset myös, vaikkeivät yhtä usein. Hän näkyi erikoisesti pitävän vanhemmista tytöistä, Janetista ja Norasta, jotka olivat olleet niin levottomia, kun heidän pieni veljensä Donald oli antanut Saaralle kuuden pennyn rahan. Hänellä oli muutoin lämmin sydän kaikkia lapsia, varsinkin pieniä tyttöjä kohtaan.
— Häntä on sääli, sanoi Janet, — ja hän sanoo, että me olemme hänelle hauskuudeksi. Koetetaan saada hänet iloiselle tuulelle.
Janet oli sarjan vanhin ja piti toisia kurissa. Hän tiesi, milloin saattoi pyytää intialaista herraa kertomaan Intiasta, ja hän huomasi, milloin herra oli väsynyt ja lasten oli aika hiljaa poistua ja käskeä Ram Dass isäntänsä luo.
Intialaisen herran nimi oli herra Carrisford, ja Janet kertoi hänelle "pikku tytöstä, joka ei ollut kerjäläinen". Herraa tämä huvitti suuresti, ja hänen mielenkiintonsa kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli Ram Dassin kertovan marakatista ja sen seikkailusta katolla. Ram Dass esitti hänelle elävästi aution ullakkohuoneen — sen paljaan lattian, rikki murenevan rappauksen, ruosteisen, tyhjän tulisijan ja kovan, kapean vuoteen.
— Carmichael, sanoi intialainen herra ison perheen isälle kuultuaan tämän kuvauksen, — kuinkahan monta tuollaista komeroa lienee tämän torin varrella ja kuinkahan monta onnetonta pientä palvelustyttöä nukkunee noin kovilla vuoteilla samalla aikaa kun minä kääntelehdin untuvapatjoillani ja minua painavat ja vaivaavat rikkaudet, jotka suurimmaksi osaksi — eivät ole omiani.
— Hyvä ystävä, vastasi Carmichael ystävällisesti, — kuta pikemmin herkeät kiusaamasta itseäsi tuolla tavoin, sitä parempi sinulle.
Herra Carrisford istui tuijottaen hiillokseen.
— Luuletko sinä, hän sanoi hitaasti oltuaan vähän aikaa vaiti, — luuletko mahdolliseksi, että se toinen lapsi — lapsi, jota varmaan en koskaan voi olla ajattelematta — olisi — voinut joutua sellaiseen asemaan kuin tuo pieni olentoraukka tässä viereisessä talossa?
Herra Carmichael katseli häntä levottomana. Hän tiesi, että pahin, mitä toinen voi tehdä terveydelleen, oli juuri sen asian ajatteleminen.
— Jos se lapsi, joka oli rouva Pascalin koulussa Pariisissa, oli etsimäsi, hän vastasi rauhoittaen, — hän näyttää joutuneen ihmisten luo, jotka voivat pitää hänestä huolta. He ottivat hänet omaksi lapsekseen, koska hän oli ollut heidän kuolleen pikku tyttönsä paras ystävä. Heillä ei ollut omia lapsia, ja rouva Pascal sanoi, että he olivat hyvin varakkaita venäläisiä.
— Ja tuo kurja nainen ei edes tiennyt, minne he olivat matkustaneet, huudahti herra Carrisford.
Herra Carmichael kohautti olkapäitään.
— Hän on viekas nainen, joka luultavasti tuli hyvinkin iloiseksi päästessään niin mukavasti lapsesta, joka isän kuoltua jäi puille paljaille.
— Mutta sinä sanot: "jos" lapsi oli etsimäni. Sinä sanot "jos". Emme ole varmoja. Nimi kuulosti vähän erilaiselta.
— Rouva Pascal äänsi sen Carew Crewen asemesta — mutta ero voi riippua ääntämisestä. Muutenhan asianhaarat olivat merkillisen samanlaiset. Englantilainen upseeri Intiasta oli pannut äidittömän pikku lapsensa kouluun. Upseeri kuoli äkkiä menetettyään omaisuutensa.
Herra Carmichael vaikeni hetkeksi, ikäänkuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus.
— Oletko varma siitä, hän kysyi, — että lapsi pantiin kouluun
Pariisissa? Oletko varma, että hänet jätettiin Pariisiin?
— Hyvä ystävä, vastasi Carrisford katkerasti, — en ole mistään varma. En ole koskaan nähnyt äitiä enkä lasta. Ralph Crewe ja minä kiinnyimme toisiimme jo poikina, mutta kouluajan päätyttyä emme olleet tavanneet toisiamme ennen kuin Intiassa. Olin aivan haltioissani kaivosten suurenmoisista mahdollisuuksista. Hän innostui myös. Kaikki oli niin mahtavaa ja houkuttelevaa, että meiltä molemmilta meni pää ihan pyörälle. Kun tapasimme toisemme, me tuskin puhuimme muusta. Tiedän vain, että lapsi oli lähetetty jonnekin kouluun. En edes voi muistaa, miten minä sain tietää sen.
Hän alkoi tulla liikuttuneeksi. Niin kävi aina, kun hänen vielä heikkoja aivojansa häiritsivät menneisyyden tuskalliset muistot.
— Mutta sinun oli syytä otaksua, että koulu oli Pariisissa?
— Oli, kuului vastaus, — sillä hänen äitinsä oli kotoisin Ranskasta, ja olin kuullut hänen toivoneen, että lapsi saisi kasvatuksensa Pariisissa. Tuntuihan todenmukaiselta, että hän olisi siellä.
— Niin, se tuntuu hyvinkin luultavalta. Intialainen herra kumartui eteenpäin ja löi laihtuneen kätensä pöytään:
— Carmichael, minun täytyy löytää se tyttö! Jos hän elää, niin hän on jossakin. Jos hän on ilman ystäviä ja rahaa, se on minun syyni. Kuinka voi päästä voimiinsa, kun täytyy ajatella tällaista? Äkillinen onnellinen käänne, joka tapahtui kaivoksien kannattavaisuudessa, on toteuttanut rohkeimmatkin unelmamme, ja Crewe paran lapsi kenties kerjää kaduilla!
— Ei! Ei! Koeta rauhoittua. Lohduta itseäsi sillä tosiasialla, että tavatessasi hänet voit antaa hänelle suuret rikkaudet.
— Miksi en voinut pysyä pystyssä silloin, kun kaikki näytti synkältä? Luulen, että olisin voinutkin, jollen olisi ollut vastuussa toisten rahoista yhtä paljon kuin omistani. Crewe-parka oli pannut yritykseen jok'ainoan pennyn, jonka hän omisti. Hän luotti minuun. Hän piti minusta. Ja kuoli siinä luulossa, että olin saattanut hänet perikatoon — minä — Tom Carrisford, joka pelasin krikettiä hänen kanssaan Etonissa. Minkälaiseksi roistoksi hän lienee luullutkaan minua!
— Älä soimaa itseäsi noin katkerasti.