— En minä soimaa itseäni sen vuoksi, että yrityksemme näytti menevän myttyyn — soimaan itseäni siksi, että mieleni masentui. Livistin pakoon kuin keinottelija tai rosvo, sillä en voinut katsoa parasta ystävääni silmiin ja sanoa hänelle, että olin saattanut häviöön hänet ja hänen lapsensa.
Ison perheen hyväsydäminen isä laski lohduttaen kätensä hänen olalleen.
— Sinä lähdit tiehesi, koska sieluntuskat olivat vaikuttaneet lamauttavasti aivoihisi. Sinä olit jo puoleksi hermosairas. Jollet olisi ollut sellaisessa tilassa, olisit pysynyt paikoillasi ja taistellut taistelun loppuun asti. Kaksi päivää lähtösi jälkeen olit sairaalassa, vuoteenomana, aivokuumeessa houraillen. Muistatko sen?
Carrisford nojasi otsaansa käsiinsä.
— Hyvä Jumala! Niin, hän sanoi, minä tulin hulluksi pelosta ja kauhusta. En ollut nukkunut moneen viikkoon. Sinä yönä, jona hoipertelin ulos kodistani, tuntui koko ilma olevan täynnä kaikenlaista kaameaa, ja kaikki pilkkasi ja solvasi minua.
— Siinä on jo selitystä tarpeeksi. Kuinka voisi mies, joka jo oli sairastumaisillaan aivokuumeeseen, toimia niinkuin terve!
— Ja kun toinnuin siitä, Crewe parka oli jo kuollut ja haudattu. En voinut muistaa paljon mitään. En muistanut lasta moneen kuukauteen. Vielä silloinkin, kun aloin muistaa, että hän oli olemassa, kaikki oli ikään kuin sumun peitossa.
Hän vaikeni vieden käden otsalleen.
— Vieläkin on kaikki sumun vallassa, hän jatkoi, — kun koetan muistella jotain. Varmaankin olen jossakin yhteydessä kuullut Crewen puhuvan koulusta, jonne hänet lähetettiin. Etkö luule niin?
— Kenties hän ei sentään ole sitä maininnut. Ethän sinä ole kuullut hänen oikeaa nimeänsäkään.
— Hän oli antanut tytölle ihmeellisen hyväilynimen. Hän sanoi tätä "pikku emännäkseen". Onnettomat kaivokset saivat kaikki muut ajatukset häipymään päästämme. Jos hän on puhunut koulusta, olen unohtanut sen — unohtanut. Enkä koskaan voi muistaa sitä.
— No niin, no niin, rauhoitteli Carmichael. — Kyllä me löydämme hänet. Etsitään yhä edelleen rouva Pascalin hyväntahtoisia venäläisiä. Hän näkyi aavistavan, että he asuivat Moskovassa.
— Jos kykenisin matkustamaan, lähtisin mukaasi, mutta minusta ei ole muuhun kuin kääriytymään turkkiin ja tuijottamaan tuleen. Näin tässä istuessani olen näkevinäni Crewen iloiset nuorekkaat kasvot. Hän näyttää katselevan minua ja kyselevän jotakin. Joskus yöllä näen hänestä unta… ja aina hän seisoo edessäni kysyen minulta samaa asiaa. Voitko arvata, mitä hän kysyy, Carmichael?
Herra Carmichael vastasi hiljentäen ääntään:
— En, en oikein.
— Hän sanoo aina: "Tom, veliseni — Tom, missä on 'pikku emäntäni'?" Hän tarttui Carmichaelin käteen ja piti lujasti siitä kiinni. — Minun täytyy osata vastata hänelle — minun täytyy! hän toisti. — Auta minua löytämään hänet. Auta minua!
"KANSAN LAPSI"
Talvi oli hyvin ankara. Monta päivää oli satanut taukoamatta; oli koleaa, kadut olivat lokaiset ja ilma täynnä ilkeää, kylmää sumua. Kaikkialla oli likaa — tahmeaa Lontoon likaa — kaikkialla usvaa ja vihmasadetta.
Tietysti oli käytävä asioilla pitkän matkan päässä — ainahan niitä oli! — ja Saara lähetettiin ulos uudelleen ja yhä uudelleen, niin että hänen kuluneet vaatteensa olivat lopulta läpimärät. Vanhat pörröiset sulat hänen haalistuneessa hatussaan olivat lerpallaan ja entistä enemmän porhollaan, ja hänen linttaan poljetut kenkänsä olivat likomärät. Sen lisäksi hän oli jäänyt ilman päivällistä, neiti Minchin oli rangaissut häntä sillä tavalla.
Hän oli niin viluissaan ja nälissään ja riutuneen näköinen, että silloin tällöin joku hyväsydäminen ohikulkija katsahti häneen myötätuntoisesti säälien. Hän ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän kiiruhti eteenpäin ja koetti ajatella jotakin muuta. Se olikin kovin tarpeen. Hän koetti kaikin voimin elää mielikuvituksessaan, mutta tällä kertaa se oli todella vaikeampaa kuin koskaan ennen. Jopa hän pari kertaa ajatteli, että kuvittelut saivat hänet tuntemaan itsensä vieläkin viluisemmaksi ja nälkäisemmäksi, eikä päinvastoin. Mutta kuitenkin hän koetti "kuvitella" herkeämättä, ja kun likainen vesi sirisi hänen kengissänsä ja tuuli oli riistää häneltä hänen ohkaisen nuttunsa, hän eteenpäin pyrkiessään jutteli itseksensä, vaikkei ääneen, ei edes liikuttamalla huuliansa.
— Olisipa minulla nyt kuivat vaatteet! Ja olisipa minulla hyvät jalkineet ja pitkä, paksu viitta ja pehmoiset villasukat ja pieni sateensuoja. Ja sitten minä — sitten minä löytäisin kuuden pennyn rahan — joka ei olisi kenenkään oma, juuri leipurikaupan edustalta, jossa olisi kaupan lämpöisiä vehnäpyöryköitä. Ja jos minä löytäisin rahan, menisin kauppaan ja ostaisin kuusi lämpöisintä pyörykkää ja söisin ne kaikki, toisen toisensa perästä.
Joskus tapahtuu merkillisiä asioita tässä maailmassa.
Saaralle tapahtui tosiaankin jotakin kummallista. Juuri näin ajatellessaan hän kulki kadun poikki. Lokaa oli hirveästi. Hänen täytyi melkein kahlata. Hän kulki niin varovaisesti kuin osasi, mutta vaikeaa se oli. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli katsoa eteensä joka askeleella, ja katsoessaan alas juuri kun hän tuli katukäytävälle, hän näki loassa jotakin kiiltävää. Siinä oli todellakin hopearaha — ohut lantti, jota monet jalat olivat polkeneet, mutta joka sentään vielä vähäsen kiilsi. Ei se ollut juuri kuuden pennyn raha, mutta kyllä neljän.
Heti sen jälkeen se oli hänen pienessä kylmässä sinisenpunaisessa kädessään.
— Voi! Tämä on totta! hän läähätti. — Tämä on totta!
Ja sitten hän katsoi suoraan myymälään, joka oli hänen edessään. Se oli leipurin myymälä, ja lihavahko, ystävällisen näköinen, punaposkinen nainen tyhjensi juuri peltiä, jolla oli ihania vehnäpyöryköitä, korkeita sileitä pyöryköitä, joissa oli korinttejakin.
Saaran päätä oikein pyörrytti hänen nähdessään vehnäpyörykät ja tuntiessaan ihanan leivänhajun, joka tunki ulos leipurin kellarikerroksen ikkunasta.
Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut epäillä, mihin hän käyttäisi pienen rahasen.
— Mutta minun täytyy kysyä leipurin rouvalta, onko hän kadottanut tämän rahan, hän tuumi hiukan vastahakoisesti itsekseen.
Niin hän kulki katukäytävän poikki ja nousi portaille. Samassa hän näki jotakin, joka sai hänet pysähtymään.
Siinä oli pieni olento, joka oli häntä itseään vielä kurjempi — pieni raukka, joka ei ollut juuri kummempi kuin ryysykäärö, josta pistivät esiin paljaat, punaiset, likaiset jalat, joita hän turhaan koetti peittää liian lyhyillä ryysyillään. Vaaterepaleiden yläpuolella näkyi vanukkeinen tukka ja likaiset kasvot, joissa oli suuret syvälle painuneet nälkäiset silmät.
Samassa silmänräpäyksessä kun Saara näki ne, hän ymmärsi, että ne olivat nälkäisen silmät, ja hänen tuli äkkiä sääli lasta.
— Tuo on kansan lapsi, hän tuumi itsekseen, ja hän on vielä nälkäisempi kuin minä.
"Kansan lapsi" tuijotti Saaraan ja väistyi vähän syrjään antaakseen tietä. Hän oli tottunut väistymään jokaisen tieltä. Hän tiesi, että niin pian kuin poliisi sattuisi näkemään hänet, tämä käskisi hänen "mennä eteenpäin".
Saara puristi kovemmin rahaansa ja hiukan epäiltyänsä kääntyi hänen puoleensa.
— Onko sinun nälkä? hän kysyi. Lapsi väistyi repaleineen vielä vähän.
— Että onko minun nälkä? hän sanoi käheällä äänellä. — Nälkähän minun juuri onkin.
— Etkö ole syönyt päivällistä? kysyi Saara.
— En ole syönyt päivällistä — vielä käheämmin ja yhä väistyen. —
Enkä aamiaista, enkä illallista, enkä yhtään mitään.
— Kuinka pitkään aikaan? kysyi Saara.
— En tiedä. En ole tänään saanut rahtuakaan mistään, vaikka olen kerjännyt kerjäämistäni.
Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen:
— Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
— Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle. Saara meni myymälään. Siellä oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Leipurin vaimo asetteli lämpimiä vehnäpyöryköitä ikkunalle.
— Anteeksi, kysyi Saara, — oletteko kadottanut hopearahan — neljä pennyä?
Ja hän ojensi pienen rahan rouvalle.
Nainen katseli rahaa ja katseli Saaraa — hänen totisia pieniä kasvojansa ja tahraantuneita, ennen hienoja vaatteitaan.
— En, en suinkaan, hän vastasi. — Oletko sinä löytänyt sen?
— Olen, myönsi Saara. — Tuolta katuloasta.
— Pidä se sitten, sanoi nainen. — Se on kenties ollut siinä jo viikkomääriä, ja Jumala tietää, kuka sen on kadottanut. Et sinä siitä koskaan saa selvää.
— Tiedän sen, mutta ajattelin, että minun pitäisi kysyä teiltä.
— Sitä ei monikaan olisi viitsinyt tehdä, virkkoi nainen näyttäen samalla hämmästyneeltä, huvittuneelta ja hyväntahtoiselta.
— Tahdotko ostaa jotakin? hän lisäsi huomatessaan Saaran katselevan vehnäpyöryköitä.
— Voisinko saada neljä vehnäpyörykkää. Noita, jotka maksavat pennyn kappale.
Nainen meni ikkunan luo ja pisti muutamia pussiin. Saara näki, että hän pani kuusi.
— Anteeksi, mutta minä sanoin neljä, hän huomautti. — Minulla on vain neljä pennyä.
— Minä panen kaksi kaupanpäälliseksi, sanoi nainen ystävällisesti. —
Ajattelen, että voit joskus syödä ne. Eikö sinun ole nälkä?
Saaran silmät kostuivat.
— On, hän vastasi, — minun on hyvin nälkä, ja olen hyvin kiitollinen ystävällisyydestänne; ja hän aikoi juuri lisätä, että ulkona oli lapsi, jolla oli kovempi nälkä kuin hänellä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli kauppaan pari ostajaa, joilla näytti olevan kiire, minkä vuoksi hän ehti vain kiittää naista ja poistua.
Kerjäläistyttö istui yhä rappujen nurkkaan kyyristyneenä. Hän oli hirveän näköinen märissä, likaisissa ryysyissään. Hän tuijotti suoraan eteensä, hänen katseensa oli kärsivä ja tylsä. Saara näki hänen karhean tumman kätensä selkämyksellä pyyhkäisevän silmistään kyynelet, jotka väkisin tunkeutuivat esiin. Hän mutisi jotakin itseksensä.
Saara avasi pussinsa ja otti sieltä lämpimän vehnäpyörykän, joka jo oli vähän lämmittänyt hänen omia viluisia käsiänsä.
— Kas tässä, hän sanoi laskiessaan pyörykän tyttöparan syliin, — se on hyvä ja lämmin. Syö se, niin sinun ei ole niin nälkä.
Lapsi säpsähti ja tuijotti Saaraan ikäänkuin äkillinen onni olisi säikähdyttänyt häntä. Sitten hän tempasi leivän ja alkoi ahmia sitä.
— Voi rakas! Voi rakas! kuuli Saara hänen kuiskaavan.
Saara otti vielä kolme pyörykkää ja antoi ne tytölle.
— Hän on nälkäisempi kuin minä, toisteli Saara itseksensä. — Hän näkee nälkää. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän otti esiin neljännen pyörykän. Minä en kärsi nälkää, hän ajatteli ottaen esiin viidennen.
Lontoon pieni, ahne, villi lapsi ahmi yhä leipäänsä, kun Saara lähti hänen luotaan. Hän söi liian ahneesti huomatakseen kiittää, vaikka häntä olisikin opetettu kohteliaisuuteen, mitä ei kuitenkaan oltu koskaan tehty.
Hän muistutti pientä villiä eläintä.
— Hyvästi!
Kun Saara oli kulkenut kadun poikki, hän katsoi taakseen. Tytöllä oli vehnäpyörykkä kumpaisessakin kädessään, ja hän tuijotti hänen jälkeensä. Saara nyökäytti hänelle päätään, ja luotuaan uudelleen katseensa Saaraan — merkillisen, ikävöivän katseensa — kadun lapsi kumarsi vastaukseksi pörröistä päätään.
Samassa leipurin rouva katsahti ulos ikkunasta.
— No enpä ole ennen nähnyt moista! hän huudahti.
— Eikö tuo tyttöparka antanut vehnäsiänsä kerjäläistytölle! Eikä hän sitä tehnyt siksi, ettei itse olisi huolinut niitä. Ei suinkaan, sillä näyttipä hänellä itselläänkin olevan kova nälkä.
— Tule sisään, hän sitten sanoi kerjäläistytölle pitäen ovea auki.
Lapsi nousi ja meni sisään. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseen, joka oli täynnä leipiä! Se tuntui uskomattomalta. Tyttö ei tiennyt, mitä vielä tapahtuisi. Eikä hän siitä välittänytkään.
— Lämmittele nyt siinä, virkkoi nainen osoittaen pienen myymälähuoneen uunissa räiskyvää tulta. — Ja kuule — kun sinun on vaikea saada leipää, voit tulla täältä sitä hakemaan. Minä tahdon antaa sinulle leipää tuon tytön vuoksi!
* * * * *
Oli jo pimeä, kun Saara ehti torille, jonka varrella täysihoitola oli. Kaikkialta taloista loistivat valot. Verhot olivat vielä ylhäällä siinä huoneessa, jossa hän melkein aina näki vilahdukselta ison perheen jäsenet. Tähän aikaan hän näki usein herran, jota hän nimitti herra Montmorencyksi, istuvan suuressa tuolissa lapsijoukon ympäröimänä. He juttelivat ja nauroivat ja kiipesivät hänen käsivarrelleen ja syliinsä ja nojasivat häneen.
Tänä iltana oli koko perhe hänen ympärillään, mutta hän ei istunut paikallaan. Päinvastoin näytti talossa olevan levotonta. Oli selvää, että joku heistä aikoi lähteä matkalle, ja tämä oli itse herra Montmorency.
Vaunut odottivat portin edessä, ja suuri matkalaukku oli kannettu ulos. Lapset hyppelivät ja juttelivat isänsä ympärillä. Kaunis kukoistava äiti seisoi hänen vieressään ja hän näytti tekevän viimeisiä kysymyksiä. Saara seisahtui hetkiseksi katsellakseen, kuinka isä suuteli ensin pienokaisia ja sitten suurempia.
— Aikooko hän viipyä kauankin poissa, tuumaili Saara. — Matkalaukku on aika suuri. Kylläpä he kaipaavat häntä. Minäkin kaipaan häntä, vaikkei hän edes tiedä olemassaolostani.
Kun portti avattiin, hän meni pois, mutta näki matkapukuisen Montmorencyn yhä vanhempien lastensa ympäröimänä tulevan ulos ja hänen taustanaan lämpöisen valaistun eteisen.
— Onko Moskova ihan lumen peitossa? kysyi pikku Janet. — Onko siellä kaikkialla jäätä?
— Kyllä minä kirjoitan ja kerron kaikesta, sanoi isä nauraen. — Mutta juoskaa sisään nyt. On kovin kosteaa tänä iltana. Minä jäisin mieluummin tänne teidän luoksenne kuin matkustaisin Moskovaan. Hyvää yötä! Hyvää yötä, pienokaiset! Jumala olkoon kanssanne! Ja hän juoksi portaita alas ja hyppäsi vaunuihin.
— Jos tapaat sen pienen tytön, sano hänelle terveisiä meiltä! huusi
Guy Clarence hypellen oven edessä matolla.
Sen jälkeen he menivät sisään ja sulkivat oven.
Saara kulki torin poikki neiti Minchinin keittiöportaille tuntien itsensä aika väsyneeksi ja heikoksi.
— Kukahan se pieni tyttö on, hän ajatteli, — se pieni tyttö, jota hän matkustaa etsimään?
Ja hän kiipesi portaita kantaa retustaen koria, joka hänestä tuntui sangen raskaalta, ison perheen isän ajaessa asemalle matkalla Moskovaan, josta hän toivoi löytävänsä kapteeni Crewen kadonneen pienen tyttären.
VIELÄKIN RAM DASS
Samana iltapäivänä, kun Saara oli ulkona, tapahtui ullakolla jotakin ihmeellistä.
Ikkuna avautui salaperäisellä tavalla. Tumma naama katseli huoneeseen; pian sen jälkeen näkyi toinen naama, ja molemmat tarkastelivat varovaisesti ja uteliaasti pientä komeroa. Katolla, ikkunan ulkopuolella, oli kaksi miestä, ja he yrittivät hiipiä sisään ikkunasta. Toinen oli Ram Dass, ja toinen, nuori mies, oli intialaisen herran sihteeri.
Ram Dass laskeutui ikkuna-aukosta niin helposti ja notkeasti, ettei syntynyt pienintäkään kolinaa.
Vaaleaverinen nuori sihteeri hyppäsi ikkunasta sisään yhtä hiljaa kuin
Ram Dass ja huomasi samalla rotanreikään vilahtavan hännän.
— Oliko se rotta? hän kysyi kuiskaten Ram Dassilta.
— Rotta se oli, sahib, vastasi Ram Dass hiljaa. — Seinissä on monta rotankoloa.
— Hyi! huudahti nuori mies. — Merkillistä, etteivät ne pelota lasta.
Ram Dass viittasi kädellään ja hymyili kunnioittavasti. Hän tunsi olevansa Saaran tuttava, vaikka hän vain kerran oli puhunut tytön kanssa.
— Hän on kaikkien ystävä, sahib, selitti Ram Dass. — Hän ei ole samanlainen kuin muut lapset. Minä hiivin monena yönä katolle katsomaan, miten hänen laitansa on. Tutkin häntä ikkunastani, kun hän ei tiedä minun olevan lähellä. Hän seisoo tuolla pöydällä ja katselee taivasta, ikään kuin se puhuisi hänelle. Varpuset tulevat hänen luokseen, kun hän kutsuu niitä. Rottaa hän on syöttänyt ja on yksinäisyydessään kesyttänyt sen. Talon orjaparka tulee lohduttamaan häntä. Eräs pieni tyttö käy salaa hänen luonaan; toinen, vanhempi tyttö jumaloi häntä. Tämän minä olen huomannut katolta. Koulun johtajatar, joka on ilkeä nainen, kohtelee häntä niin kuin paariaa, mutta hän käyttäytyy kuin lapsi, jonka suonissa on kuninkaallista verta!
— Sinä näytät tietävän melko paljon hänestä, sanoi sihteeri.
— Minä tunnen hänen jokapäiväisen elämänsä, vastasi Ram Dass. — Tiedän, koska hän menee ulos ja koska hän tulee takaisin; tiedän, kuinka häntä palelee ja kuinka hän on nälissään. Minä näen hänen keskellä yötä lukevan kirjojansa. Tiedän, milloin hänen ystävänsä salaa hiipivät hänen luokseen, ja silloin hän on onnellisempi, niin kuin lapset voivat olla keskellä köyhyyttään, sen vuoksi, että ystävät tulevat, ja hän voi nauraa ja puhella kuiskutellen heidän kanssaan. Jos hän olisi sairas, niin tietäisin sen ja tulisin palvelemaan häntä, jos se kävisi päinsä.
— Oletko varma, ettei täällä käy muita kuin hän itse ja ettei hän yllätä meitä? Hän säikähtäisi jos näkisi meidät täällä, ja sahib Carrisfordin tuuma menisi myttyyn.
Ram Dass meni hiljaa ovelle seisahtuen siihen.
— Tänne ei tule muita kuin hän itse, sahib, hän selitti. — Hän meni kaupungille koreineen ja viipyy kyllä poissa monta tuntia. Jos minä seison tässä, voin kuulla, kun joku tulee, ennen kuin hän ehtii viimeiseen porras jaksoon.
Sihteeri otti povitaskustaan kynän ja muistikirjan ja katseli ympärilleen.
Ensiksi hän meni kapean vuoteen ääreen. Hän painoi kädellään ja huudahti hämmästyneenä.
— Kova kuin kivi! Tämä täytyy muuttaa toisenlaiseksi jonakin päivänä, kun tyttö on kaupungilla.
Hän nosti peitettä ja tarkasti ainoaa ohkaista pielusta.
— Peite on likainen ja kulunut, vuodevaatteet repaleiset ja paikatut. Onko tällainen vuode muka sopiva lapselle nukkumasijaksi — ja vielä talossa, joka on olevinaan hyvässä maineessa! Ja katsellen ruosteista kamiinaa hän lisäsi: — Tuota ei ole lämmitetty moneen päivään.
— Ei niin pitkään aikaan kuin minä olen sen nähnyt. Neiti Minchin ei ole sellainen ihminen, joka muistaa, että muitakin voi palella kuin häntä itseään.
Sihteeri teki nopeasti muutamia muistiinpanoja. Hän repäisi lehden kirjastaan ja pisti sen taskuunsa.
— Tämä on oikeastaan hieman outo menettelytapa, hän sanoi katsahtaen ylös. — Kuka sen keksi?
Ram Dass kumarsi ujosti kuin anteeksi anoen.
— Ensimmäinen ajatus oli tosin minun, mutta se oli vain ajatus. Minä pidän tuosta lapsesta; me olemme molemmat yksin. Hänellä on merkillinen tapa kertoa toivomuksistaan ystävilleen. Eräänä iltana, kun olin alakuloisella mielellä, makasin lähellä avonaista ikkunaa ja kuuntelin. Hän kuvaili, minkälainen tämä kurja huone olisi, jos se sisustettaisiin vähän mukavammin. Hän oli näkevinään sen kertoessaan siitä, ja hän lämpeni ja tuli iloiseksi. Seuraavana päivänä, kun sahib oli sairas ja onneton, kerroin hänelle tästä huvittaakseni häntä. Se tuntui silloin vain haaveelta, mutta se miellytti sahibia. Hänen oli helpompi olla kuunnellessaan kertomustani lapsen ajatuksista. Hän tunsi mielenkiintoa tyttöseen ja hän kyseli kaikenlaista hänen oloistansa. Lopuksi hän päätti huvikseen toteuttaa lapsen unelmat.
— Luuletko, että sen voi tehdä hänen nukkuessaan? Ajattele, jos hän heräisi, sanoi sihteeri, ja mikä suunniteltu tuuma lienee ollutkin, oli selvää, että se huvitti häntä yhtä paljon kuin sahib Carrisfordiakin.
— Minä voin liikkua ikään kuin jalkani olisivat samettia, vastasi Ram Dass. — Lapset nukkuvat sikeästi — myös silloin kun ovat onnettomia. Monena yönä minä olisin voinut tulla tähän huoneeseen hänen edes kääntymättä vuoteellaan. Kunhan toinen auttaa minua antamalla tavarat ikkunasta, voin järjestää kaikki herättämättä häntä. Kun hän herää, hän luulee varmaankin noitaukon käyneen täällä.
Hän hymyili aivan kuin hänen sydämensä olisi lämmennyt valkoisen takin alla, ja sihteeri hymyili myös.
— Se tulee olemaan aivan kuin "Tuhannen yhden yön" satu. Ainoastaan itämaalainen olisi voinut keksiä sellaista. Se ei kuulu Lontoon sumuihin.
Nuorta sihteeriä näkyi kaikki huvittavan. Hän kirjoitti lattiasta, tulensijasta, rikkinäisestä jakkarasta, vanhasta pöydästä ja seinistä, joita hän yhtä mittaa kosketteli, ja näytti aika tyytyväiseltä huomatessaan, että niihin oli lyöty nauloja useaan paikkaan.
— Niihin voi ripustaa esineitä, hän tuumi. Ram Dass hymyili salaperäisesti.
— Eilen, kun lapsi oli ulkona, tulin tänne, ja minulla oli mukanani pieniä, teräviä nauloja, joita voi painaa seinään tarvitsematta takoa vasaralla. Minä painoin niitä rappaukseen useita.
Intialaisen herran sihteeri seisoi hiljaa ja katseli ympärilleen pistäen muistiinpanokirjan taskuunsa.
— Luulen, että olen kirjoittanut kylliksi muistiin. Nyt voimme mennä. Sahib Carrisfordilla on lämmin sydän. On todellakin sangen ikävää, ettei hän ole löytänyt kadonnutta lasta.
— Jos hän löytäisi lapsen, niin hän varmaankin voimistuisi, tuumi Ram
Dass. — Hänen Jumalansa voi tuoda lapsen hänen luokseen.
Sitten he kiipesivät ulos ikkunasta yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.
TAIKATEMPPU
Kun Saara kulki täysihoitolan vieressä olevan talon ohi, hän näki Ram
Dassin sulkevan ikkunaluukkuja ja katsahti silloin siihenkin huoneeseen.
— Pitkä aika on kulunut siitä, kun näin tuollaisen hauskan huoneen sisältäpäin, hän ajatteli.
Siellä paloi niin kuin tavallisesti leimuava takkavalkea, ja intialainen herra istui sen ääressä. Hän nojasi päätään käteensä ja oli yhtä hylätyn ja onnettoman näköinen kuin ennenkin.
— Miesraukka, ajatteli Saara. — Mitähän sinä mietiskelet?
Näin intialainen herra mietiskeli juuri silloin:
— Otaksutaan, että Carmichael löytää nuo ihmiset Moskovasta, mutta pieni tyttö, jonka he ottivat madame Pascalin koulusta Pariisista, ei ole se, jota etsimme. Otaksutaan, että se on aivan toinen lapsi. Mitä minun sitten pitää tehdä?
Kun Saara tuli sisään, hän tapasi neiti Minchinin, joka oli tullut keittiön puolelle torumaan keittäjätärtä.
— Missä sinä olet ollut aikaa tuhlaamassa? tiuskaisi neiti heti. —
Sinähän olet ollut ulkona monta tuntia.
— Oli niin märkää ja likaista, vastasi Saara, — ja oli vaikea kävellä, kun kenkäni ovat rikki ja minä yhtä mittaa liukastelin.
— Älä puolusta itseäsi, äläkä puhu valheita!
Saara meni keittäjättären luo. Tämä oli saanut aika nuhteet ja oli sen vuoksi hirveällä tuulella. Hän oli oikein mielissään, kun sai jollekin purkaa raivoaan, ja Saara oli niin kuin tavallisesti siihen sopivin.
— Miksi et ollut koko yötä poissa yksin tein? hän tiuski.
Saara laski tavarat pöydälle.
— Tässä ovat ostokset.
Keittäjätär katseli niitä muristen. Hän oli todellakin aika pahalla tuulella.
— Voinko minä saada jotakin syödäkseni? kysyi Saara melkein epäröiden.
— Olemme juoneet teetä aikoja sitten, ja se on nyt lopussa. Luulitko kenties, että minä pitäisin sitä sinulle lämpimänä?
Saara seisoi hetkisen ääneti.
— En saanut minkäänlaista päivällistä, hän sanoi sitten hyvin hiljaa.
Hän puhui niin hiljaa, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä vapisisi.
— Kaapissa on vähän leipää. Muuta et voi saada tähän päivän aikaan.
Saara etsi kaapista leivän. Se oli vanhaa, kovaa ja kuivaa.
Oli raskasta lapsen kiivetä kolmen kerroksen pitkät portaat ullakkokomeroon. Useinkin hänen ollessaan väsyksissä ne olivat tuntuneet hänestä jyrkiltä ja pitkiltä, mutta tänä iltana niistä ei tuntunut loppua tulevankaan. Monta kertaa hänen täytyi pysähtyä lepäämään.
Kun hän vihdoin pääsi viimeiselle portaalle, hän ilostui nähdessään valoa oven raosta. Se merkitsi, että Ermengarden oli onnistunut hiipiä tervehtimään häntä. Tämä lohdutti Saaraa. Olihan parempi niin, kuin tulla tyhjään ja autioon huoneeseen. Punaiseen liinaansa kääriytyneen paksun ja kiltin Ermengarden näkeminenkin hiukan lämmittäisi häntä.
Kun hän avasi oven, Ermengarde oli tosiaankin huoneessa. Hän istui vuoteessa ja oli varmuuden vuoksi vetänyt jalat allensa.
— En odottanut sinua tänä iltana, Ermie, sanoi Saara. Ermengarde kääri liinan ympärillensä.
— Neiti Amelia on tervehtimässä jotakin vanhaa tätiä, hän selitti. — Ei kukaan muu käy makuuhuoneissamme sen jälkeen kun olemme menneet nukkumaan. Voisin jäädä tänne vaikka huomenaamuun, jos tahtoisin.
Hän osoitti ikkunan alla olevaa pöytää. Saara ei ollut katsonut siihen lainkaan tultuaan huoneeseen. Pöydälle oli pantu koko joukko kirjoja, ja Ermengarde oli alakuloisen näköinen.
— Isä on lähettänyt minulle lisää kirjoja. Tuossa ne ovat.
Saara nousi ja kiiruhti pöydän luo, otti päällimmäisen kirjan ja selaili sitä innokkaasti. Hän unohti hetkeksi surunsa ja vaivansa.
— Voi kuinka hauskaa! hän huudahti. — Carlylen Ranskan vallankumous. Olen niin toivonut, että saisin lukea sen!
— Mutta minä en, sanoi Ermengarde. — Ja isä suuttuu kovasti, jollen lue sitä. Hän odottaa, että minä tunnen koko kirjan sisällön, kun tulen kotiin loma-ajaksi. Mitä minä nyt teen?
Saara lakkasi selailemasta kirjaa ja katseli häntä posket punaisina innostuksesta.
— Kuulehan! Jos sinä tahdot lainata nämä kirjat minulle, minä luen ne — ja kerron sitten sinulle kaikesta, mitä niistä olen lukenut — ja kerron niin, että sinä muistat.
— Voi! mainiota! huudahti Ermengarde. — Mutta luuletko sinä osaavasi?
— Tiedän, että osaan, vastasi Saara. — Pikkulapsetkin muistavat aina, mitä minä kerron heille.
— Voi Saara, sanoi Ermengarde toiveikkaasti, — jos sinä haluat ja voit saada minut muistamaan, mitä olet lukenut, niin minä — minä annan sinulle jotakin.
— En tahdo, että annat minulle mitään, huomautti Saara. — Minä tahdon lukea kirjasi — kaipaan niitä. Ja hänen silmänsä suurenivat ja hän hengitti syvään.
— Ota ne sitten. Toivoisinpa, että itsekin tahtoisin lukea ne, mutta en voi. Minulla ei ole hyvää päätä, mutta isällä on, ja hänen mielestään minullakin pitäisi olla.
Saara avasi kirjan toisensa perästä.
— Mitä sinä sanot isällesi? hän kysyi epäröiden.
— Eihän hänen tarvitse tietää mitään, vastasi Ermengarde. — Hän luulee tietysti, että minä olen lukenut kirjat.
Saara pani kirjan pois pudistaen päätään.
— Se olisi melkein narraamista. Ja katso, valehteleminen ei ole ainoastaan rumaa — se on myös halpamaista. Joskus, — hän sanoi miettien, — olen ajatellut, että voisin tehdä jotakin rumaa — minä voisin yhtäkkiä raivostua ja tappaa neiti Minchinin, kun hän kohtelee minua pahasti — mutta en voisi ruveta halpamaiseksi. Miksi sinä et voisi kertoa isällesi, että minä olen lukenut kirjat?
— Hän tahtoo, että minä itse luen ne, sanoi Ermengarde hiukan alakuloisena asian odottamattomasta käänteestä.
— Hän tahtoo, että sinä tunnet kirjojen sisällön. Ja jos minä osaan kertoa sen sinulle yksinkertaisella tavalla, niin että sinä muistat sen, isäsi on luullakseni siihen tyytyväinen.
— Hän on tyytyväinen, kunhan minä vain opin jotakin millä tavalla tahansa, sanoi Ermengarde surkealla äänellä. — Olisithan sinäkin tyytyväinen, jos olisit isäni?
— Ei ole sinun syysi, että sinä —, Saara aloitti, mutta vaikeni äkkiä. Hän oli aikonut sanoa: Ei ole sinun syysi, että olet typerä.
— Että mitä?
— Ettet sinä voi oppia niin pian, korjasi Saara puhettaan. — Kun et voi, niin et voi. Jos minä voin — niin voin. Siinä koko juttu.
He sopivat niin, että herra St. Johnille annettaisiin tieto heidän tuumastansa ja kirjat jäisivät toistaiseksi Saaralle.
— Kerrotaan nyt toisillemme elämästämme ja olostamme. Miten on ranskantuntiesi laita?
— Olen osannut paljoa paremmin sen jälkeen kun viimeksi olin täällä ja sinä selitit verbien taivutuksen. Neiti Minchin ei voinut ymmärtää, miten minun kirjoitukseni onnistui niin hyvin sinä ensimmäisenä aamuna.
Saara nauroi ja kietoi käsivartensa polviensa ympäri.
— Hän ei ymmärrä, minkä vuoksi Lottie laskee niin hyvin, mutta Lottie hiipii myös tänne ja minä autan häntä.
Hän katsoi ympärilleen.
— Tämä komero olisi melkein hauska — jollei se olisi niin hirveä, hän sanoi nauraen taas. — Täällä on hyvä kuvitella.
Asia oli niin, ettei Ermengarde tiennyt mitään ullakkoelämän melkein sietämättömistä varjopuolista, eikä hänellä ollut tarpeeksi mielikuvitusta kuvitellakseen sitä paremmaksi. Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän voi tulla Saaran huoneeseen, hän näki sen vain semmoisena, jollaiseksi Saara miellyttävien kertomuksiensa avulla kuvasi sitä. Hänen käyntinsä olivat pikemminkin seikkailun tapaisia, ja vaikka Saara olikin joskus kalpea ja kieltämättä kovasti laihtunut, hän oli kuitenkin siksi uljasluontoinen, ettei ruvennut valittelemaan.
Siten Ermengarde ei tiennyt heidän siinä istuessaan, että Saara oli väsynyt ja nälissään ja että hän tuskin saisi unta nälältään jäätyään yksin. Saarasta tuntui, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin nälkä kuin nyt.
— Toivoisin, että olisin yhtä hoikka kuin sinä, Saara! Luulen, että sinä olet laihempi kuin ennen. Sinun silmäsi näyttävät niin suurilta, ja katso tuota terävää pientä luuta, joka pistää esiin kyynärpääsi kohdalta.
Saara veti alas hihansa, joka oli kääriytynyt ylös.
— Minä olen aina ollut laiha lapsi ja minulla on aina ollut suuret, vihreät silmät, hän sanoi.
— Minä pidän sinun ihmeellisistä silmistäsi, sanoi Ermengarde katsellen niitä ihaillen. — Ne näyttävät aina katselevan etäisyyteen. Minä pidän niistä ja siitä, että ne ovat vihreät — vaikka mustiltahan ne tavallisesti näyttävät.
— Ne ovat kissan silmät, sanoi Saara nauraen, — mutta en voi nähdä niillä pimeässä — olen koettanut, mutta en voinut. Toivon, että voisin!
Juuri silloin oli ikkunan luukulla joku, mutta ei kumpikaan heistä huomannut sitä. Jos jompikumpi olisi sattumalta kääntynyt ja katsonut sinnepäin, hän olisi nähnyt tummat kasvot, jotka katselivat huoneeseen ja hävisivät yhtä pian ja melkein yhtä hiljaa. Saara, jolla oli hyvä kuulo, kääntyi äkkiä ja katseli kattoon päin.
— Etkö kuullut mitään?
— E-en, kuiskasi Ermengarde. — Kuulitko sinä?
— Kenties en kuullut, vaikka olin kuulevinani. Kuului aivan siltä kuin joku olisi varovaisesti liikkunut katolla.
— Mitä se voi olla? Voiko se olla — rosvo?
— Ei toki, aloitti Saara iloisesti. — Täällä ei ole mitään…
Hän keskeytti samassa. Molemmat kuulivat äänen, joka sai heidät vaikenemaan. Se ei kuulunut katolta, vaan alhaalta, portaista, ja se oli neiti Minchinin kiukkuinen ääni. Saara hyppäsi ylös vuoteesta ja sammutti kynttilän.
— Hän toruu Beckyä, kuiskasi Saara pimeässä. — Ja Becky itkee.
— Tuleeko hän tänne? kuiskasi Ermengarde kauhuissaan.
— Ei, hän luulee minun nukkuvan. Älä liikahda. Aniharvoin neiti
Minchin kiipesi portaita ylös asti.
Saara muisti hänen tehneen sen ainoastaan kerran ennen. Mutta nyt hän oli kylliksi vihoissaan tullakseen perille saakka ja tuntui siltä, kuin hän olisi ajanut Beckyä takaa.
— Sinä hävytön, epärehellinen penikka, he kuulivat hänen kirkuvan. —
Keittäjätär sanoo, että hän alinomaa kaipaa jotakin.
— En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. — Nälkä minulla kyllä oli, mutta en minä ottanut, en!
— Ansaitsisit joutua vankilaan! Näpistelet ja varastat. Kokonaisen lihavanukkaan!
— En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. — Olisin kyllä voinut syödä kokonaisen — mutta minä en ole edes katsellut sitä.
Neiti Minchin oli aivan tukehtua kiukusta ja rasituksesta kiivetessään ylös jyrkkiä portaita. Lihavanukas oli aiottu hänelle itselleen illalliseksi.
— Älä valehtele! Mene huoneeseesi heti paikalla.
Sekä Saara että Ermengarde kuulivat läjähdyksen, sitten he kuulivat Beckyn juosta kopsuttavan ylös portaita huoneeseensa. He kuulivat, kuinka hän pani oven kiinni, ja ymmärsivät, että hän heittäytyi vuoteeseen.
— Olisin jaksanut syödä kaksikin, mutta en ottanut palastakaan. Keittäjätärhän sen antoi poliisilleen! he kuulivat Beckyn nyyhkyttävän pielukseensa.
Saara seisoi keskellä pimeää huonettaan. Hän puri hammasta ja pui kouristuksentapaisesti nyrkkiään. Töin tuskin hän malttoi seisoa hiljaa, mutta ei uskaltanut liikkua, ennen kuin neiti Minchin oli mennyt alas ja kaikki taas oli hiljaista.
— Tuo kamala, ilkeä ihminen! hän huudahti. — Keittäjätär itse ottaa ja syyttää sitten Beckyä varkaudesta. Becky ei varasta! Sitä hän ei tee! Hänen on joskus niin nälkä, että syö leipäkannikoita roskalaatikosta!
Hän painoi kätensä kovasti kasvojaan vasten ja purskahti kiivaaseen itkuun, ja Ermengarde, jolle tämä oli aivan uutta, säikähti. Saara itki! Voittamaton Saara! Sitä hän ei koskaan olisi voinut ajatella. Mitä jos —! Mitä jos —? Hänen hitaissa aivoissaan heräsi kauhean mahdollisuuden aavistus. Hän kiipesi vuoteesta lattialle, haparoi pimeässä pöydän luo ja sytytti kynttilän. Sitten hän katseli Saaraa, ja hänen äskeinen aavistuksensa kasvoi peloksi.
— Saara, hän aloitti ujolla, melkein pelokkaalla äänellä, o-oletko — sinä et ole koskaan sanonut minulle — mutta oletko sinäkin joskus nälissäsi?
Se oli liikaa juuri tällä hetkellä. Muuri luhistui. Saara otti kädet pois kasvojensa edestä.
— Olen! hän sanoi kiivaasti. — Kyllä olen. Juuri nytkin olen niin nälissäni, että melkein voisin syödä sinut. Ja nälkäni tulee yhä pahemmaksi, kun kuuntelen Becky raukkaa. Hän on vielä nälkäisempi kuin minä.
Ermengarde hengitti raskaasti.
— Voi! Voi! hän huudahti vaikeroiden. — Enkä minä ole tiennyt siitä mitään.
— En ole tahtonut, että tietäisit. Silloin olisin tuntenut itseni kerjäläiseksi. Tiedän, että näytän kerjäläiseltä.
— Ei! Ei! Et sinä näytä — et näytä, puuttui Ermengarde puheeseen. — Sinun vaatteesi ovat vähän oudot — mutta sinä et voisi näyttää kerjäläiseltä. Sinulla ei ole kerjäläisen kasvoja.
— Eräs pieni poika antoi minulle kerran almuna kuusi pennyä, sanoi Saara naurahtaen. — Tässä se on. Ja hän veti esiin ohuen nauhan kaulaltansa. — Hän ei olisi antanut minulle joulurahaansa, jollei hän olisi luullut minun tarvitsevan sitä.
Kuinka olikaan, tällä Saaralle kallisarvoisella rahalla oli hyvä vaikutus heihin molempiin. Se sai heidät vähäsen nauramaan, vaikka molemmilla oli kyynelet silmissä.
— Kuka sen antoi? kysyi Ermengarde katsellen sitä ikään kuin se ei olisi ollut mikään tavallinen kuuden pennyn hopearaha.
— Se oli pieni herttainen poika, jonka juuri piti lähteä ajelemaan. Hän kuuluu isoon perheeseen — pieni paksujalkainen poika, jolle olen antanut nimeksi Guy Clarence. Otaksun, että hänen lastenhuoneensa oli täynnä joululahjoja ja koreja, joissa oli kakkuja ja muuta hyvää, ja hän näki, etten minä ollut saanut mitään.
Ermengarde säpsähti. Yhtäkkiä hän muisti ja keksi jotakin.
— Voi Saara! kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole ajatellut sitä!
— Mitä sitten!
— Kuulehan! toimitti Ermengarde innoissaan. — Juuri tänään iltapäivällä sain kaikkein kilteimmältä tädiltäni paketin. Se oli täynnä herkkuja. En ole koskenut siihen, sillä sain paljon vanukasta päivälliseksi ja olin sitä paitsi pahoillani isän lähettämien kirjojen vuoksi. Siinä on kakkuja ja pieniä lihapiirakoita ja hedelmäleivoksia ja vehnäpyöryköitä ja viinimarjamehua ja viikunoita ja suklaata. Minä hiivin heti huoneeseeni ja tuon ne tänne, niin syömme ne nyt.
Saara melkein horjui. Kun on nälästä pyörtymäisillään, on ruoan mainitsemisella joskus kummallinen vaikutus. Hän tarttui Ermengarden käteen.
— Luuletko, että — että voisit?
— Kyllä! Tiedän, että voin! vastasi Ermengarde ja juoksi ovelle, avasi sen varovasti, pisti päänsä ulos ovesta ja kuunteli. Sitten hän palasi Saaran luo. — Kaikkialla on pimeää ja kaikki ovat menneet nukkumaan, sanoi hän. Voin hiipiä alas kenenkään kuulematta.
Tämä oli niin viehättävää, että he puristivat toistensa käsiä ja Saaran silmät alkoivat säteillä.
— Ermie, hän sanoi. — Leikitään, että meillä on kutsut! Ja etkö sinä tahtoisi kutsua niihin myös viereisen kopin vankia?
— Tietysti! Tietysti! Koputa nyt seinään. Vanginvartija ei kuule.
Saara meni seinän viereen. Hän saattoi sen läpi kuulla, että Beckyn itku oli hiljennyt. Hän koputti viisi kertaa.
— Se merkitsee: Tule luokseni salaista käytävää myöten, joka on muurissa, hän selitti. — Minulla on jotakin sanomista sinulle.
Vastaukseksi kuului kuusi koputusta seinään.
— Hän tulee, sanoi Saara.
Melkein heti sen jälkeen ovi avautui, ja Becky ilmestyi näkyviin. Hänen silmänsä olivat punaiset ja myssy oli putoamaisillaan hänen päästänsä, ja huomatessaan Ermengarden hän alkoi levottomasti hieroa kasvojaan esiliinaansa.
— Älä välitä minusta vähääkään, Becky! rauhoitti Ermengarde häntä.
— Ermengarde on kutsunut sinut tänne, selitti Saara. — Hän aikoo tuoda tänne laatikollisen herkkuja.
Becky innostui niin, että hänen myssynsä oli kokonaan pudota.
— Syötäväksikö? Onko se syötäväksi kelpaavaa?
— On kyllä; ja me aiomme leikkiä, että täällä on kutsut.
— Ja sinä saat niin paljon kuin jaksat syödä, lisäsi Ermengarde. —
Minä menen heti.
Hänellä oli niin kiire, että hän hiipiessään varpaillaan ullakkokopista pudotti punaisen liinansa huomaamatta sitä. Ensiksi ei kukaan huomannut sitä. Becky oli aivan odottamattoman, suuren onnen lumoissa.
— Voi hyvänen aika! hän läähätti. — Tiedän teidän pyytäneen, että minä saisin tulla. Mi-minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä.
Ja hän meni Saaran luo ja katseli häntä palvoen. Saara pudisteli Beckyä ystävällisesti.
— Ei! Ei! Et saa itkeä. Meidän täytyy kiiruhtaa kattamaan pöytää.
— Kattamaan pöytää? sanoi Becky katsellen ympärilleen. — Millä me sen katamme?
Saara katseli ympärilleen huoneessa.
— Ei täällä näy olevan paljon pöydälle panemista, hän sanoi hiukan nauraen.
Samassa hän näki jotakin lattialla ja nosti sen ylös. Se oli
Ermengarden punainen liina.
— Tässä on liina, hän sanoi. — Tiedän, ettei hän ole siitä pahoillaan. Saamme siitä kauniin punaisen pöytäliinan.
He vetivät esille vanhan pöydän ja peittivät sen liinalla. Punainen väri on sangen lämmin ja miellyttävä. Se teki huoneen melkein kalustetun näköiseksi.
— Kuinka kaunis olisikaan punainen matto lattialla, huokasi Saara. —
Kuvitellaan, että meillä on sellainen.
Hän katseli paljasta lattiaa ihaillen. Mielikuvituksessaan hän jo oli pannut maton siihen.
— Kuinka pehmoinen ja paksu se on! Becky kuuli hänelle niin tutun naurun. Ja Saara nosti jalkaansa ja asetti sen varovaisesti alas taas aivan kuin hän olisi tuntenut maton sen alla.
— Niin on! sanoi Becky katsellen häntä juhlallisena ja ihastuksissaan.
— Hän oli aina juhlallinen.
— Mitä me nyt keksimme? sanoi Saara ja seisoi hiljaa varjostaen kädellään silmiänsä. — Kyllä se selviää, kunhan vähän tuumin ja odotan. Noitaukko neuvoo minua, hän lisäsi lempeästi ja hartaasti.
Eräs kuvitelma, jota hän erikoisesti rakasti, oli se, että ajatukset odottivat "ulkopuolella" päästäkseen sisään. Becky oli monta kertaa ennenkin nähnyt hänen seisovan ja odottavan ja tiesi, että hänen kasvonsa muutaman sekunnin kuluttua näyttäisivät iloisilta ja hymyileviltä.
Niin kävi nytkin.
— Kas niin! hän huudahti, — nyt tiedän. Nyt se on selvinnyt. Minun täytyy tutkia vanhaa arkkua, jota käytin silloin, kun olin prinsessana.
Hän juoksi nurkkaan, jossa arkku oli, ja kumartui tutkimaan sen sisältöä. Sitä ei ollut nostettu hänen mukavuudekseen, vaan siksi, ettei sille muualla ollut tilaa. Eikä sinne ollut jätetty mitään muuta kuin romua.
Yhdessä nurkassa oli niin mitättömän näköinen paketti, että se oli jäänyt huomaamatta, ja kun Saara itse löysi sen, hän oli säilyttänyt sitä kuin pyhäinjäännöstä. Siinä oli tusina pieniä valkoisia nenäliinoja. Hän otti ne ihastuksissaan ja juoksi pöydän luo. Hän alkoi järjestellä niitä punaiselle pöytäliinalle, silitteli ja käänteli ja muodosteli niitä niin, että kapeat pitsit olivat kähäränä reunana ympärillä.
— Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.
— Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä juhlallisemmaksi.
— Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se tuntuu myös siltä.
— Katso tätä!
Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppele, ja sen hän otti irti.
— Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. — Se täyttää ilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne pöytäkoristeiksi.
Becky antoi hänen pyytämänsä tavarat.
— Mitä ne nyt ovat? hän kysyi. — Luulisin, että ne ovat savesta — mutta tiedän, etteivät ne ole sellaisia.
— Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä ottamiaan oksia siihen, — ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen saippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, — on jalokivillä koristettua puhtainta alabasteria.
Hän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen hymy.
— Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.
— Mutta mihin panisimme Ermien herkut? mutisi Saara. Minä tiedän — ja hän kiiruhti kirstun luo — muistan, että näin äsken jotakin.
Siellä oli vain hiukan villalankaa, joka oli kääritty silkkipaperiin, mutta pian silkkipaperi oli muodostettu pieniksi vadeiksi, jota paitsi siitä osa käytettiin yhdessä jäljellä olevien kukkien kanssa koristamaan kynttilänjalkoja. Ainoastaan taikatempun avulla olisi siitä voinut tulla muuta kuin vanha pöytä, joka oli peitetty punaisella liinalla ja katettu romulla. Mutta Saara katseli kaikkea muutaman askeleen päästä ja näki ihmeitä. Ja Becky oli aivan ihastuksissaan ja puhui hiljaa.
— Onko tämä, hän tuumi katsellen huonetta, — onko tämä nyt Bastilji — vai onko se muuttunut joksikin toiseksi paikaksi?
— On kyllä, aivan toiseksi. Se on sali, jossa aiotaan syödä juhla-ateria.
— Herranen aika, Saara neiti! Becky päivitteli. — Sali, jossa syödään juhla-ateria? Ja hän katseli kovin hämmästyneenä kaikkea.
— Niin, sanoi Saara, — suuri huone, jossa pidetään juhlia. Siinä on holvikatto, soittoparvekkeita ja suuri uuni täynnä leimuavia puita, ja sitä valaisevat vahakynttilät, jotka loistavat kaikkialla.
— Herranen aika! huudahti Becky uudelleen.
Nyt ovi avautui, ja Ermengarde tuli sisään melkein horjuen, sillä hänen korinsa oli raskas. Hän hämmästyi ja huudahti ilosta, sillä tullessaan ulkoa pimeästä oli hänelle punaisella verhottu, valkoisilla liinoilla ja kukilla koristeltu juhlapöytä aivan odottamaton näky, ja hän ymmärsi, että valmistukset olivat olleet suurenmoiset.
— Voi Saara! hän huudahti. — Sinä olet ihmeellisin tyttö, mitä koskaan olen nähnyt.
— Eikö tämä ole kaunista? Löysin tavarat vanhasta arkustani. Kysyin neuvoa noitaukoltani, ja hän kehoitta minua katsomaan sinne.
— Mutta odottakaa, neiti, sanoi Becky, — kunnes hän kertoo teille, mitä tämä kaikki on. Eivät nämä ole juuri — voi, Saara neiti, olkaa hyvä ja kertokaa hänelle! Becky pyysi.
Ja Saara kertoi ja sai taikavoimansa avulla Ermengarden näkemään melkein kaikki: kultaiset lautaset, holvikattoisen huoneen, leimuavan valkean ja loistavat vahakynttilät. Kun sitten tavarat oli otettu korista — sokeroidut leivokset, hedelmät ja makeiset — tuli juhlasta suurenmoinen.
— Meillähän on oikein pidot! huudahti Ermengarde.
— Tämä on aivan kuin kuningattaren pöytä, huokasi Becky.
Silloin Ermengarde keksi jotakin loistavaa:
— Minä sanon sinulle jotakin, Saara! Leikitään, että sinä olet prinsessa ja että tämä on kuninkaallinen juhla.
— Mutta sehän on sinun juhlasi, sanoi Saara. — Sinun pitää olla prinsessa, ja me olemme sinun hovineitojasi.
— Voi, en minä osaa! esteli Ermengarde. — Minä olen liian lihava enkä tiedä, miten pitää käyttäytyä. Sinä saat olla prinsessa.
— No niin, jos sinä tahdot, sanoi Saara.
Mutta yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi jotain muuta ja juoksi ruosteisen kamiinan luo.
— Kamiinassa on koko joukko paperia ja muuta roskaa, hän sanoi. — Jos me sytytämme ne, niin saamme leimuavan tulen muutamiksi minuuteiksi, ja meistä tuntuu, että meillä on oikea takkavalkea.
Hän sytytti romun palamaan; tuli leimahteli ja valaisi koko huoneen.
Hän hymyili seistessään siinä leimuavan tulen valossa.
— Eikö kaikki näytä aivan toisenlaiselta? hän kysyi. — Nyt me aloitamme juhlan.
Hän osoitti tien pöytään ja teki armollisen kädenliikkeen Ermengardelle ja Beckylle. Hän eli kokonaan haaveessaan.
— Käykää juhlapöytään istumaan, soreat neitoset, hän sanoi onnellisella, unelmoivalla äänellään. — Jalo isäni, kuningas, joka on poissa pitkällä matkalla, on kehoittanut minua pitämään juhlat teille.
Hän kääntyi huoneen nurkkaan päin.
— Kuulkaa, soittajat! hän huusi. — Virittäkää viulunne ja fagottinne. Prinsessoilla — hän selitti kiireesti Ermengardelle ja Beckylle — oli aina soittajia, jotka soittivat heidän juhlissaan. Tuolla nurkassa on olevinaan soittoparveke. Nyt me aloitamme.
Tuskin he olivat ennättäneet ottaa kakkupalasen käteensä — ei kukaan heistä ollut ennättänyt enempää — kun kaikki kolme hypähtivät paikaltaan kääntäen kalpeat kasvonsa oveen päin — kuuntelivat — kuuntelivat.
Joku kiipesi portaissa. Ei voinut mitenkään erehtyä siitä, kuka se oli. Jokainen heistä tunsi neiti Minchinin raskaat askeleet ja tiesi, että nyt oli loppu tulossa.
— Se on — neiti! Becky sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä ja pudotti kakkupalasensa lattialle.
— Niin! sanoi Saara ja hänen silmänsä laajenivat pienissä kalpeissa kasvoissa. Neiti Minchin on saanut tietää, että meillä on jotakin tekeillä.
Neiti Minchin työnsi oven auki. Hän oli kiukusta kalpeana. Hän katsoi pelokkaista kasvoista juhlapöytään ja juhlapöydästä viimeisiin kamiinassa palaviin paperikaistaleisiin.
— Olen epäillyt jotakin tämän tapaista, hän sanoi, — mutta en voinut uneksiakaan tällaisesta röyhkeydestä. Lavinia puhui totta.
Siten he saivat tietää, että Lavinia oli jollakin tavoin päässyt selville heidän salaisuudestansa ja antanut heidät ilmi. Neiti Minchin meni Beckyn luo ja löi häntä korvalle toisen kerran.
— Sinä hävytön olento! Sinä lähdet tästä talosta huomispäivänä!
Saara seisoi aivan hiljaa; hänen silmänsä laajenivat ja hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän. Ermengarde purskahti itkuun.
— Voi, älkää panko häntä pois! hän nyyhkytti. — Tätini lähetti minulle korin. Pidimme vain pitoja.
— Minä näen sen, virkkoi neiti Minchin kuivasti. — Ja prinsessa Saara istui kunniaistuimella. Hän kääntyi kiivaasti Saaran puoleen. — Sinä tämän keksit, sen tiedän, hän kirkui. — Ermengarde ei olisi koskaan ajatellut sellaista. Sinä tietysti pöydänkin koristit — tuolla romulla.
Hän kääntyi Beckyn puoleen ja polki jalkaansa lattiaan.
— Mene huoneeseesi! hän komensi, ja Becky hiipi pois kätkien kasvonsa esiliinaan ja itkusta hytkien.
Sitten oli taas Saaran vuoro.
— Kyllä minä muistan huomenna. Et saa aamiaista etkä päivällistä etkä illallista.
— En ole tänäänkään saanut päivällistä enkä illallista, sanoi Saara hiljaa.
— Sitä parempi. Saat jotakin muistamista. Älä seiso siinä. Pane nuo takaisin koriin.
Hän alkoi itse syytää kaikkea koriin ja huomasi Ermengarden uudet kirjat.
— Ja sinä — hän huusi Ermengardelle — olet ottanut uudet kauniit kirjasi tänne ullakkokoppiin! Ota ne ja mene takaisin vuoteeseesi. Saat maata siinä koko huomisen päivän, ja minä kirjoitan isällesi. Mitä hän sanoisi, jos tietäisi, missä olit tänä iltana?
Samassa hän huomasi jotain erikoista Saaran totisessa vakavassa katseessa ja kääntyi kiivaasti tämän puoleen.
— Mitä sinä ajattelet? Miksi katsot minuun tuolla tavalla?
— Minä mietin, vastasi Saara aivan samoin kuin hän oli vastannut tuona merkillisenä päivänä kouluhuoneessa.
— Mitä sinä mietit?
Tämä muistutti paljon kohtausta kouluhuoneessa. Saara ei käyttäytynyt mitenkään nenäkkäästi. Hän oli ainoastaan murheellinen ja levollinen.
— Minä mietin, hän sanoi hiljaisella äänellä, — mitä minun isäni sanoisi, jos tietäisi, missä minä olen tänä iltana.
Neiti Minchin raivostui kuten hän oli ennenkin raivostunut, ja hänen kiukkunsa purkaantui niin kuin ennenkin hyvin hillittömällä tavalla.
— Sinä hävytön, niskoitteleva lapsi! Kuinka sinä uskallat?
Hän otti kirjat pöydältä, viskeli muut tavarat sikinsokin koriin, heitti sen Ermengardelle ja työnsi hänet edellään ulos ovesta.
— Jätän sinut miettimään, hän sanoi. — Mene heti nukkumaan!
Lumous oli haihtunut. Viimeinen kipinä kamiinasta oli sammunut, ainoastaan tuhkaa oli jäljellä; pöytä oli tyhjä, kultaiset lautaset, koruompeleiset lautasliinat ja seppeleet olivat muuttuneet vanhoiksi nenäliinoiksi, punaisiksi ja valkoisiksi paperinpalasiksi ja tekokukiksi, jotka olivat hajallaan lattialla; soittajat olivat hiipineet pois soittoparvekkeelta, viulut ja fagotit olivat vaienneet. Emily istui selkä seinää vasten ja tuijotti jäykästi eteensä. Saara huomasi sen, meni ja otti sen vapisevin käsin syliinsä.
— Juhla-ateria on päättynyt, Emily! hän selitti. — Eikä enää ole mitään prinsessaa. Ei ole jäljellä muuta kuin Bastiljin vangit.
Ja hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä.
Ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei hän juuri sillä hetkellä olisi kätkenyt kasvojaan tai jos hän olisi katsonut ikkunaan sopimattomalla hetkellä — kenties tämän luvun loppu olisi silloin ollut aivan toisenlainen. Sillä jos hän olisi katsonut ikkunaan, hän olisi varmaankin hämmästynyt näkemästään.
Hän olisi nähnyt samat kasvot, jotka aikaisemmin iltapäivällä, kun hän jutteli Ermengarden kanssa, katselivat häntä ikkunasta painautuneina sen ruutua vasten.
Mutta Saara ei katsonut ylös. Hän istui hetken pieni musta pää käsivarsien varaan painuneena. Niin hänen oli tapana istua aina, kun hän koetti ääneti kestää jotakin. Sitten hän nousi ja meni hitaasti vuoteeseen.
— En voi kuvitella mitään toisenlaiseksi niin kauan kuin olen hereillä, hän tuumi. — Ei maksaisi vaivaa yrittääkään. Jos menen nukkumaan, niin tulee mahdollisesti uni ja muuttaa kaikki toisenlaiseksi.
Yhtäkkiä hän tunsi olevansa — kenties ravinnon puutteesta — niin väsynyt, että hän uupuneena lysähti vuoteen laidalle.
— Mitäpä, jos kamiinassa olisi leimuava tuli ja pienet liekit leikkisivät siinä! hän mutisi. — Entä jos sen ääressä olisi mukava tuoli ja tuolin vieressä pieni pöytä, — hän veti ohuen peitteen päällensä — mitäpä jos tämä olisi kaunis, pehmoinen vuode, jossa olisi villaiset peitteet ja suuret untuvapielukset. Mitäpä jos — mitäpä —
Ja hänen väsymyksensä oli hänelle hyödyksi, sillä hänen silmänsä painuivat umpeen, ja hän vaipui sikeään uneen.
Hänen heräämisensä tapahtui hyvin äkkiä, eikä hän tiennyt, että mikään erityinen olisi häntä herättänyt.
Oikeastaan hän oli herännyt meluun — todelliseen meluun, sillä ikkunaluukku paukahti sulkeutuessaan notkean olennon perässä, joka kiipesi siitä ulos ja laskeutui pitkäkseen katolle juuri sen viereen, tarpeeksi lähelle voidakseen nähdä mitä ullakkokopissa tapahtui, mutta ei niin lähelle, että häntä itseään näkyi sinne.
Ensiksi Saara ei avannut silmiään, sillä häntä nukutti — ja merkillistä kyllä — hänen oli lämmin ja hyvä olla. Hänen oli niin hyvä ja lämmin olla, ettei hän uskonut olevansa oikein hereillä. Ei hänen koskaan ollut näin lämmin ja hyvä muulloin kuin mahdollisesti nähdessään suloista unta.
— Voi kuinka kaunis uni! hän mutisi. — Minun on oikein lämmin. Minä — en — tahdo — herätä.
Tietysti tämä oli unta. Tuntui aivan kuin hänen ympärillään olisi ollut lämpöisiä, ihania vuodevaatteita. Hän saattoi ihan kosketella peitettä, ja kun hän ojensi kätensä, se sattui johonkin, joka oli aivan kuin satiinilla päällystetty haahkanuntuvapeitto. Hän ei saanut herätä tästä suloisuudesta — hänen täytyi maata aivan hiljaa, niin että sitä jatkuisi.
Mutta hän ei voinut; vaikka hän painoi kiinni silmänsä, ei hän voinut. Jokin pakotti hänet heräämään — jokin, joka oli huoneessa. Tuntui aivan kuin kamiinassa olisi ollut tuli — leimuava, räiskyvä tuli.
Hänen silmänsä avautuivat vasten hänen tahtoansa. Ja sitten hän todellakin hymyili — sillä mitä hän nyt näki, sitä ei hän koskaan ennen ollut nähnyt ullakolla eikä vastakaan koskaan näkisi.
— Voi, enhän minä kuitenkaan ole herännyt, hän kuiskasi nojaten kyynärpäähänsä ja katsellen ympärilleen. — Näen vieläkin unta.
Tietysti tämä kaikki oli unta, sillä eihän sitä voinut olla olemassa silloin, kun hän oli hereillä.
Kamiinassa oli leimuava valkea, ja takan arinalla oli pieni, poriseva kuparikattila; lattialla oli paksu, lämpöinen, punainen matto; tulen ääressä oli pehmustettu saranatuoli, tuolin vieressä pieni valkoisella liinalla peitetty laskupöytä, jolle oli asetettu pieniä kulhoja, kuppi, kerma-astia ja teekannu; vuoteessa oli uusia lämpimiä huopapeitteitä ja satiinipeitto, huopatohvelit ja muutamia kirjoja. Koko huone oli ikään kuin taikaiskusta muuttunut — ja sinne tulvi valoa, sillä pöydällä oli kirkkaasti loistava lamppu, jossa oli punainen varjostin.
Hän nousi istumaan ja hengitti kiivaasti.
— Uni ei häivy, hän läähätti. — Voi, en ole koskaan ennen nähnyt tällaista unta!
Hän uskalsi tuskin liikahtaa, mutta vihdoin hän sentään työnsi vaatteet sivulle ja pisti hurmaantuneena hymyillen jalkansa lattialle.
— Näen vain unta — nousen vuoteesta, hän kuuli oman äänensä puhuvan, ja kun hän sitten seisoi katsellen kaikkea ympärillään, hän lisäsi: Näen unta, että kaikki tämä on totta. Se tuntuu kaikki todelliselta. Kaikki on kuin lumottua — tai minä itse lienen lumottu. Minähän luulen vain, että todella näen kaiken tämän. Hän alkoi puhua nopeammin. — Jos tätä unta vain voisi jatkua, muu on samantekevää.
Hän seisoi hetkisen huohottaen, sitten hän virkkoi:
— Voi! eihän se ole totta! Ei se voi olla totta. Mutta todelliselta se näyttää!
Leimuava valkea houkutteli häntä, ja hän laskeutui polvilleen sen eteen ja pani kätensä niin lähelle sitä, että kuumuus pakotti hänet peräytymään.
— Tuli, josta näen unta, ei voi polttaa, hän tuumi. Hän hyppäsi ylös, kosketteli pöytää, vateja, mattoa; hän meni vuoteen ääreen ja tunnusteli huopapeitteitä. Hän otti pehmoisen, vanulla sisustetun aamunutun ja painoi sitä rintaansa ja kasvojansa vasten.
— Se on lämmin. Se on pehmoinen! hän melkein nyyhkytti. — Se on totta. Sen täytyy olla totta!
Hän heitti sen hartioilleen ja pisti tohvelit jalkaansa.
— Ne ovat myös todelliset. Kaikki on totta! hän huudahti. — Minä en näe unta.
Melkein horjuen hän meni kirjojen luo, otti niistä päällimmäisen ja avasi sen. Jotakin oli kirjoitettu nimilehdelle, ja Saara luki:
"Pienelle ullakontytölle. Ystävältä."
Kun hän näki tämän, niin hän — eikö se ollut merkillistä? — painoi päänsä kirjaan ja purskahti itkuun.
— Joku välittää hiukan minusta, en tiedä, kuka. Minulla on ystävä!
Hän otti kynttilänsä ja hiipi huoneestansa Beckyn huoneeseen ja asettui hänen vuoteensa viereen seisomaan.
— Becky! Becky! hän kuiskasi niin kovasti kuin uskalsi. — Herää!
Kun Becky heräsi ja nousi säikähtyneenä istualleen naama likaisena itkusta, hänen vuoteensa vieressä seisoi pieni olento, jolla oli yllä kallisarvoinen, vanulla sisustettu aamunuttu. Ja hän näki ilosta säteilevät ihmeelliset kasvot. Prinsessa Saara, semmoisena kuin hän hänet muisti, seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä.
— Tule! hän sanoi. — Voi, Becky, tule!
Becky ei uskaltanut puhua. Hän seurasi Saaraa ääneti suu ja silmät selällään.
Ja kun he olivat tulleet kynnyksen yli, Saara sulki varovaisesti oven ja veti hänet lämpöiseen huoneeseen keskelle kaikkia houkuttelevia tavaroita, jotka huimasivat hänen päätään ja lisäsivät hänen nälkäänsä.
— Tämä on totta. Tämä on totta! Saara huusi. — Olen kosketellut kaikkea. Kaikki on yhtä todellista kuin mekin. Noitaukko on käynyt täällä ja tehnyt tämän, Becky, sillä aikaa kun me nukuimme — noitaukko, joka ei tahdo, että pahin tapahtuisi.