VIERAILU
Kuvittele mielessäsi, jos voit, kuinka loppuosa yötä kului. Tytöt hiipivät valkean ääreen, joka leimusi ja näytti niin hauskalta pienessä uunissa. He nostelivat kulhojen kansia ja löysivät maukkaita, lämpimiä ruokalajeja, voileipiä, paahdettua leipää ja teeleipiä niin paljon, että siitä riitti heille molemmille.
Becky sai käyttää pesupöydän tuoppia teekuppina, ja tee oli niin hyvää, ettei heidän suinkaan tarvinnut ajatella, että se oli olevinaan jotain muuta. Heidän oli lämmin olla ja he olivat sekä kylläisiä että onnellisia, ja oli aivan Saaran tapaista, että hän, huomatessaan ihmeellisen onnensa todelliseksi, koko sielustaan nautti siitä, mitä oli saanut. Hän oli niin tottunut elämään mielikuvituksessaan, että hän oli aivan valmis hämmästymättä kokemaan minkälaisia kummallisia asioita tahansa.
— En tiedä ketään koko maailmassa, joka olisi voinut tehdä tämän, hän sanoi, — mutta joku on tehnyt sen. Ja tässä me istumme valkean ääressä — ja — ja tämä on totta. Ja kuka hän lieneekin — ja missä lieneekin — minulla on ystävä, Becky — joku on minun ystäväni.
Ei voi kieltää, että he istuessaan leimuavan valkean ääressä ja syödessään ravitsevaa, hyvää ruokaa tunsivat väliin pelkoa ja katselivat toisiansa ikään kuin epäillen.
— Ettekö te, Becky änkytti kerran kuiskaten, — ettekö te luule, että tämä voi häipyä pois? Eikö olisi paras kiiruhtaa?
Ja hän työnsi nopeasti koko voileivän kerrallaan suuhunsa. Jos tämä oli vain unta, niin täytyihän antaa anteeksi keittiössä opitut tavat.
— Ei, tämä ei häivy, lohdutteli Saara, — minähän olen syönyt tätä teekakkua. Eihän unessa voi syödä. Silloin vain luulee syövänsä. Sitä paitsi minä nipistin itseäni; ja äsken minä koetteeksi liikutin kuumaa hiiltä.
Miellyttävä raukeus, joka lopuksi valtasi heidät, oli ihana. He tunsivat mielihyvää, jollaista kylläinen, onnellinen lapsi voi tuntea, ja he istuivat tulen ääressä ja nauttivat siitä, kunnes Saara tuli katsoneeksi muuttunutta vuodetta.
Siinä oli niin monta huopapeitettä, että niitä riitti Beckyllekin, eikä hän koskaan olisi voinut uneksiakaan viereisen kopin kapeaa vuodetta niin hauskaksi kuin se tänä iltana oli.
— Mistä tämä kaikki on tullut? Becky huudahti. — Hyvänen aika, neiti, kuka tämän on tehnyt?
— Ei kysellä, Becky! Jollen kernaasti tahtoisi kiittää tästä kaikesta, minusta olisi parempi olla tietämättä, mistä kaikki tulee. Se on kauniimpaa niin.
Tästä hetkestä alkaen elämä muuttui päivä päivältä ihmeellisemmäksi. Satu jatkui todellisuudessa. Melkein joka päivä tuli jotakin uutta. Joka ilta, kun Saara avasi huoneensa oven, sinne oli ilmestynyt jokin hyödyllinen tavara tahi koriste-esine, kunnes komero lyhyen ajan kuluessa oli muuttunut kauniiksi pieneksi huoneeksi, jossa oli kaikenlaisia hauskoja tavaroita.
Rumat seinät peittyivät vähitellen tauluilla ja verhoilla, kirjahylly seinällä oli täynnä kirjoja, ja silloin tällöin ilmestyi älykkäästi keksittyjä kokoonlaskettavia huonekaluja ja kaikenlaisia sopivia ja hyödyllisiä esineitä, niin että tuskin voi enää muuta toivoa.
Kun Saara aamulla meni alas, oli pöydällä illallisen tähteitä; ja kun hän palasi illalla huoneeseensa, ne olivat poissa, ja noitaukko oli pannut uutta ruokaa tilalle.
Neiti Minchin oli yhtä kova ja riidanhaluinen kuin ennenkin, neiti Amelia yhtä nyreissään ja palvelijat yhtä halpamaisia ja raakoja. Saara lähetettiin kaupungille asioille tuulella ja tyynellä, hän sai toruja, ja häntä komenneltiin sinne tänne. Hän sai tuskin puhua Ermengarden ja Lottien kanssa, Lavinia pilkkasi hänen yhä enemmän kuluneita vaatteitaan, ja toiset tytöt katselivat häntä uteliaasti, kun hän näyttäytyi kouluhuoneessa.
Mutta mitä hän välitti kaikesta tästä, kun hän eli salaperäistä, ihmeellistä satuelämäänsä! Se oli runollisempaa ja viehättävämpää kuin kaikki kuvitelmat, joita hän oli keksinyt lohduttaakseen janoavaa nuorta sieluaan ja pelastuakseen epätoivosta. Joskus, kun häntä toruttiin, hän voi töintuskin olla hymyilemättä.
— Jospa tietäisitte! hän tuumi itsekseen. — Jospa te tietäisitte!
Mielihyvä ja onni, jota hän tunsi, antoivat hänelle voimia ja täyttivät hänen ajatuksensa. Kun hän tuli kotiin kaupungilta märkänä, väsyneenä ja nälissään, hän tiesi päästessään ullakkokoppiinsa pian lämpenevänsä ja saavansa nälkänsä tyydytetyksi. Vaikeimpinakin päivinä hän saattoi tuntea iloa, kun mietti, mitä hän saisi nähdä avatessaan ovensa, ja ihmetteli, mikä uusi miellyttävä yllätys häntä odottaisi.
Ennen pitkää hän alkoi näyttää lihavammalta. Hänen kasvonsa saivat väriä, eivätkä hänen silmänsä enää olleet liian suuret hänen kasvoihinsa.
— Saara Crewe on merkillisen reippaan näköinen, sanoi neiti Minchin moittien sisarelleen.
— Niin, vastasi typerä neiti Amelia parka. — Hän on todellakin lihonnut. Hän oli aikaisemmin aivan kuin nälkiintynyt variksenpoika.
— Nälkiintynyt! huusi neiti Minchin suutuksissaan. — Ei hänen ole suinkaan tarvinnut nähdä nälkää. Aina hänellä on ollut kylliksi ruokaa.
— Niin — tietysti, — Amelia neiti myönsi nöyrästi peläten, että hän — niin kuin tavallisesti — oli sanonut jotain hullua.
Tietenkin myös Becky alkoi lihoa eikä näyttänyt niin säikähtyneeltä.
Hän ei voinut välttää sitä. Hänelläkin oli osansa salaisessa sadussa.
Hänellä oli kaksi patjaa, kaksi pielusta ja riittävästi peitteitä, ja
hän sai joka ilta ruokaa ja lämmitteli valkean ääressä.
Joskus Saara luki ääneen jotakin kirjaansa, joskus hän luki omia läksyjään, joskus hän istui katsellen tuleen ja arvaillen, kuka hänen ystävänsä voi olla ja toivoen voivansa sanoa hänelle, mitä hänen sydämensä tunsi.
Eräänä päivänä tapahtui jotakin muuta merkillistä. Taloon tuli mies tuoden useita myttyjä ja kääröjä. Kaikissa oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu osoite:
"Oikeanpuoleisen ullakkokopin pienelle tytölle."
Saara lähetettiin avaamaan ovea, ja hän otti tavarat vastaan. Hän pani kaksi suurinta kääröä eteisen pöydälle ja katseli osoitetta, kun neiti Minchin laskeutui portaita ja huomasi hänet.
— Vie tavarat sille nuorelle neidille, jolle ne ovat, hän sanoi ankarasti; äläkä jää siihen seisomaan ja tuijottamaan niihin.
— Ne ovat minulle, sanoi Saara levollisesti.
— Sinulle? ihmetteli neiti Minchin. — Mitä sinä tarkoitat?
— En tiedä, mistä ne tulevat, mutta ne on osoitettu minulle. Minä asun oikeanpuoleisessa ullakkokopissa, Becky toisessa.
Neiti Minchin meni hänen luokseen ja katseli uteliaasti kääröjä.
— Mitä niissä on? hän kysyi.
— En tiedä, vastasi Saara.
— Avaa ne, johtajatar komensi.
Saara teki työtä käskettyä. Kun kääröt oli avattu, neiti Minchinin kasvojen ilme muuttui merkillisesti. Hän näki muhkeita vaatteita — erilaisia vaatteita: kenkiä, sukkia ja lämpimän kauniin viitan. Oli siellä myös hauska hattu ja sateensuoja. Kaikki oli hyvää ja hyödyllistä, ja viitan taskuun oli nuppineuloilla kiinnitetty paperi, johon oli kirjoitettu:
"Käytettäväksi joka päivä — uusia tulee tilalle tarvittaessa."
Neiti Minchinistä tämä nähtävästi tuntui epämiellyttävältä. Olisiko mahdollista, että hän sittenkin olisi erehtynyt ja että laiminlyödyllä lapsella olisi rikas, mutta omituinen ystävä — kenties joku ennen tuntematon sukulainen, joka yhtäkkiä oli päässyt selville hänen olinpaikastaan ja tahtoi pitää huolta hänestä moisella salaperäisellä ja kummallisella tavalla? Sukulaiset ovat joskus sangen omituisia — varsinkin rikkaat, vanhat poikamiehet, jotka eivät tahdo lapsia läheisyyteensä. Sellainen mies piti mahdollisesti parempana kauempaa valvoa nuoren sukulaisensa menestystä. Mutta sellainen henkilö olisi varmaan kylliksi oikullinen ja tuittupäinen loukkaantuakseen helposti. Ei olisi miellyttävää tulla tekemisiin sellaisen henkilön kanssa, varsinkin jos hän saisi selvän koko totuudesta, ohuista, kuluneista vaatteista, niukasta ruoasta ja kovasta työstä. Hän oli todellakin pahalla, levottomalla mielellä ja vilkaisi salaa Saaraan.
— Niin, aloitti hän, eikä hän ollut käyttänyt sellaista äänensävyä Saaraa kohtaan sen jälkeen kun kapteeni Crewe oli kuollut. — Joku näkyy olevan hyvin ystävällinen sinulle. Koska vaatteet on lähetetty tänne ja sinä saat uusia, kun nämä ovat kuluneet, voit kernaasti pukeutua näihin, niin että olet siistimmän näköinen. Ja kun olet pukeutunut, voit tulla kouluhuoneeseen lukemaan läksyjäsi. Sinun ei tarvitse tänään mennä asioille.
Puoli tuntia myöhemmin kouluhuoneen ovi avautui ja Saara astui huoneeseen hämmästyttäen kaikkia oppilaita.
— Herranen aika! huudahti Jessie töytäisten Laviniaa kyynärpäällään.
— Katso prinsessa Saaraa!
Kaikki katsoivat, ja kun Lavinia katsoi samaan suuntaan, hän punastui.
Siinä oli tosiaankin prinsessa Saara. Ainakaan ei Saara ollut kertaakaan ollut tämän näköinen sen jälkeen, kun hän oli ollut prinsessa. Hän ei ollut heidän mielestään sama Saara kuin se, joka oli tullut takaportaita muutama tunti sitten. Hänellä oli sellainen puku, jonka vuoksi Lavinia ennen oli kadehtinut häntä. Sen väri oli lämmin ja kaunis, ja se oli hyvin ommeltu. Hänen hoikat jalkansa olivat samanlaiset kuin silloin, kun Jessie oli ihaillut niitä, ja kiharat hiukset, jotka hajallaan riippuessaan tekivät Saaran melkein Shetlannin ponihevosen näköiseksi, oli sidottu nauhalla.
— Kenties joku on lahjoittanut hänelle omaisuuden? kuiskasi Jessie. — Olen aina uskonut, että hänelle tapahtuisi jotakin. Hän on niin merkillinen.
— Kenties on löydetty uusia timanttikaivoksia, sanoi Lavinia pilkallisesti. — Älä ilahduta häntä katselemalla, senkin tyhmyri!
— Saara, kuului neiti Minchinin kova ääni, — tule tänne istumaan.
Ja sillä aikaa kun kaikki kouluhuoneessa katselivat ja töykkivät kyynärpäillään toisiaan tuskin edes yrittäen salata uteliaisuuttaan, meni Saara entiselle kunniapaikalleen ja kumartui katsomaan kirjojaan.
Kun hän samana iltana oli tullut huoneeseensa ja hän ja Becky olivat syöneet illallisensa, hän istui kauan aikaa tuijottaen totisena tuleen.
— Keksittekö te jotakin, neiti? kysyi Becky hiljaa. Kun Saara istui hiljaa katsellen haaveksien tuleen, se merkitsi tavallisesti, että hän keksi jonkin uuden kertomuksen. Mutta tällä kertaa ei ollut niin, ja hän pudisti päätänsä.
— Ei! Minä tuumin, mitä minun pitäisi tehdä.
Becky katseli häntä yhä ihaillen. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta kaikkea kohtaan, mitä Saara sanoi ja teki.
— En voi olla ajattelematta ystävääni, selitti Saara.
— Jos hän itse tahtoo pysyä tuntemattomana, olisi epäkohteliasta koettaa saada selvä siitä, kuka hän on. Mutta tahtoisin niin mielelläni hänen tietävän, kuinka kiitollinen olen hänelle — ja kuinka onnelliseksi hän on tehnyt minut. Minä toivon — minä toivon —
Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen katseensa sattui johonkin pöydällä olevaan esineeseen. Siinä oli pieni lipas, jossa oli paperia, kyniä, kirjekuoria ja mustetta. Pari päivää aikaisemmin hän oli löytänyt sen tullessaan huoneeseensa.
— Voi, miksi en tullut ennen ajatelleeksi sitä! Hän otti lippaan tulen ääreen.
— Minä voin kirjoittaa hänelle! sanoi Saara iloisesti, — ja jättää kirjeen pöydälle. Kenties se henkilö, joka korjaa pois tavarat, ottaa senkin. En aio kysyä mitään. Mutta uskon varmasti, ettei hän paheksu sitä, että kiitän häntä.
Saara kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:
"Toivon, ettette pidä minua epäkohteliaana, kun kirjoitan teille, vaikka näytte tahtovan pysyä tuntemattomana. Pyydän teitä uskomaan, ettei aikomukseni ole olla epäkohtelias eikä koettaa saada jostakin selvää. Tahtoisin vain kiittää teitä, kun olette ollut minua kohtaan niin hyvä — niin taivaallisen hyvä — ja tehnyt kaikki minulle ikään kuin saduksi. Olen teille kiitollinen ja olen niin onnellinen — ja niin on Becky myös. Becky tuntee kiitollisuutta niin kuin minäkin — kaikki on yhtä kaunista ja ihmeellistä hänelle kuin minullekin. Olimme niin yksin ja viluisia ja nälkäisiä, ja nyt — ajatelkaa kuinka te olette muuttanut kaikki toisenlaiseksi! Sallikaa minun sanoa ainoastaan nämä sanat. Mielestäni minun täytyi sanoa ne. Kiitos — kiitos — kiitos!
Pieni ullakkohuoneen tyttö."
Seuraavana aamuna hän jätti kirjeen pienelle pöydälle, ja illalla se oli viety pois muiden tavaroiden mukana. Hän tiesi siis, että noitaukko oli saanut sen, mikä ajatus teki hänet onnelliseksi.
Kerran illalla, kun Saara luki uutta kirjaansa Beckylle juuri ennen kuin heidän piti mennä maata, herätti Saaran huomiota ikkunan luota kuuluva kolina. Hän katsoi ylös kirjastaan ja näki, että Beckykin oli kuullut melun, sillä hän oli kääntänyt päätään katsellakseen ja kuunteli hieman levottomana.
— Siellä on joku, neiti, hän kuiskasi.
— Niin, sanoi Saara hiljaa. — Kuului melkein siltä kuin kissa olisi pyrkinyt sisään.
Hän nousi seisomaan ja meni ikkunan luo. Hän kuuli kummallista ääntä, aivan kuin heikkoa raapimista. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin, ja hän naurahti. Hän muisti lystikkään pienen olennon, joka kerran ennen oli löytänyt tien ullakolle. Hän oli juuri samana iltapäivänä nähnyt sen istuvan sangen alakuloisena pöydällä, joka oli ikkunan edessä intialaisen herran huoneessa.
— Ajattele! hän kuiskasi hyvin iloisena ja innoissaan, — ajattele, jospa se olisi apina, joka on taas karannut.
Hän kiipesi tuolille, avasi ikkunan hyvin varovaisesti ja katsoi ulos. Oli satanut lunta koko päivän, ja lumessa, aivan hänen vieressään, istui pieni, vapiseva olento kokoon lyyhistyneenä. Kun apina näki hänet, se rypisti surkeasti pientä mustaa otsaansa.
— Siellä on apina! huusi Saara. — Se on ryöminyt ulos toisesta ullakkokopista, ja se näki valoa.
Becky juoksi hänen luoksensa.
— Aiotteko te päästää sen sisään, neiti? hän kysyi.
— Kyllä, Saara vastasi iloisesti. — Ulkona on apinoille liian kylmä.
Ne ovat arkoja. Houkuttelen sen sisään.
Hän ojensi kätensä ja puhui hyväilevällä äänellä.
— Tule, pikku apina, hän sanoi. — En tee sinulle pahaa.
Apina ymmärsi, ettei hän tekisi sille pahaa. Se ymmärsi sen ennen kuin Saara tarttui siihen hyväilevällä, pienellä kädellään ja veti sen luoksensa. Se oli tuntenut inhimillistä ystävällisyyttä Ram Dassin tummissa käsissä, ja se tunsi sitä näissä käsissä. Apina antoi nostaa itsensä ikkunasta sisään, ja kun se oli Saaran sylissä, se painautui hänen rintaansa vasten, piti kiinni hänen kiharoista hiuksistaan ja katsoi häntä silmiin.
— Kiltti apina! Kiltti apina! sanoi Saara hyväillen sitä. — Voi, minä pidän niin paljon pienistä eläimistä.
Marakatti oli kovin iloinen, kun oli päässyt lämpimään, ja kun Saara oli ruvennut istumaan pitäen sitä polvillaan, se katseli vuoroin häntä vuoroin Beckyä hiukan uteliaasti.
— Kylläpä se on ruma, neiti, eikö teistäkin? kysyi Becky.
— Se on kuin hyvin ruma lapsi, vastasi Saara nauraen. — Pyydän anteeksi, apina, mutta minua ilahduttaa, ettet sinä ole ihmisen lapsi. Äitisi ei todellakaan voisi ylpeillä sinusta, eikä kukaan uskaltaisi sanoa, että olisit sukulaistesi näköinen. Mutta minä pidän sinusta kuitenkin.
— Kenties siitä on ikävää, että se on ruma, jatkoi Saara sitten, — ja kenties se ei voi unohtaa sitä. Onkohan sillä mitään ajatuksia?
Mutta apina ojensi laihan kätensä ja raapi päätänsä.
— Mitä me teemme sille? kysyi Becky.
— Annan sen nukkua luonani tämän yön ja vien sen sitten huomenaamuna intialaiselle herralle. On ikävä viedä sinut takaisin, apina, mutta sinun täytyy mennä. Sinun pitäisi olla eniten kiintynyt omaan perheeseesi, enkä minä ole oikea sukulainen.
Ja kun Saara meni nukkumaan, hän laittoi vuoteensa jalkapuoleen tilan apinalle, ja se kyyristyi siihen ja nukkui kuin lapsi tyytyväisenä yösijaansa.
"HÄN ON SE LAPSI"
Seuraavana iltapäivänä istui kolme ison perheen jäsentä intialaisen herran kirjastossa tehden parhaansa ilahduttaakseen häntä.
Sairas herra oli jonkin aikaa elänyt jännittävässä odotuksessa, ja tänään häntä hermostutti erikoisesti eräs tapaus. Herra Carmichael oli nimittäin palannut kotiin Moskovasta. Hänen siellä olonsa oli pidentynyt viikon toisensa perästä.
Kun hän ensin saapui outoon suureen kaupunkiin, hänen oli ollut mahdotonta päästä sen perheen jäljille, jota hän etsi. Kun hän vihdoin varmasti tiesi löytäneensä sen ja oli käynyt heidän kotonaan, oli hänelle ilmoitettu, että he olivat matkoilla. Hänen yrityksensä päästä yhteyteen heidän kanssaan olivat turhia, minkä vuoksi hän päätti jäädä Moskovaan siksi, kunnes he palaisivat matkaltansa.
Herra Carrisford istui lepotuolissaan, Janet lattialla hänen vieressänsä. Hän piti paljon Janetista. Nora oli löytänyt jakkaran, ja Donald istui hajareisin ratsastaen tiikerillä, jonka pää koristi sen nahasta tehtyä mattoa, vieläpä hän ratsasti aika rajusti.
— Älä reuhtoile niin kovasti, Donald, nuhteli Janet.
— Kun olemme tulleet tänne ilahduttamaan sairasta, ei pidä meluta noin! Kenties meidän "ilahduttamisemme" on liiaksi meluavaa, herra Carrisford?
— Ei ollenkaan, tämä vastasi taputtaen häntä olalle.
— Se estää minua ajattelemasta liikaa.
— Kas, tuolla tulevat ajurinrattaat! huudahti Janet heti sen jälkeen.
— Ne seisahtuivat portille. Se on isä!
Kaikki juoksivat ikkunaan ja katsoivat ulos.
— Se on isä! ilmoitti Donald. — Mutta ei hänellä ole mitään pientä tyttöä mukanaan.
Kaikki kolme juoksivat viipymättä ja riemuiten ulos huoneesta eteiseen. Tällä tavalla he aina lausuivat isänsä tervetulleeksi. Saattoi kuulla heidän hyppelevän ja taputtavan käsiään sekä kuinka heitä nosteltiin ja suudeltiin.
Herra Carrisford yritti nousta tuoliltansa, mutta vaipui siihen takaisin.
— Ei maksa vaivaa koettaakaan, hän sanoi. — Minkälainen raukka minä olenkaan!
Herra Carmichaelin ääni kului sanovan:
— Ei, lapset, te saatte tulla sisään sitten, kun minä olen puhunut herra Carrisfordin kanssa. Menkää nyt Ram Dassin luo leikkimään.
Sitten hän avasi oven ja tuli sisään. Hän näytti entistäkin kukoistavammalta ja toi mukanaan terveyden ja reippauden tuulahduksen, mutta hänen silmissään oli pettymyksen ja levottomuuden ilme, kun hän kohtasi sairaan hartaasti kysyvän katseen.
— Mitä uutta? kysyi herra Carrisford. — Mitä tiedät tytöstä, jonka venäläinen perhe otti lapseksensa?
— Hän ei ole se lapsi, jota me etsimme, kuului herra Carmichaelin vastaus. — Hän on paljon nuorempi kuin kapteeni Crewen pieni tyttö. Hänen nimensä on Emily Carew. Olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan. Venäläiset eivät voineet antaa minulle kaikkia tietoja.
Kuinka väsyneeltä intialainen herra näyttikään!
— Sitten täytyy aloittaa tiedustelut uudelleen, hän sanoi. — Siinä on kaikki, mitä voimme tehdä. Mutta ole hyvä ja paina puuta.
Herra Carmichael istuutui. Hän oli vähitellen oppinut pitämään tästä onnettomasta miehestä. Hän oli itse hyvinvoipa ja onnellinen ja häntä ympäröivät hilpeys ja rakkaus, joten yksinäisyys ja sairaus tuntuivat hänestä sietämättömiltä ja surkuteltavilta.
— Niin, niin, hän sanoi iloisesti, — kyllä me hänet viimein löydämme.
— Meidän täytyy aloittaa heti. Aikaa ei saa hukata, puuttui herra Carrisford kiihkeästi puheeseen. Voitko tehdä jotakin uutta ehdotusta — mitä tahansa?
— Kenties, vastasi herra Carmichael. — Muuan ajatus juolahti päähäni miettiessäni tätä asiaa matkalla Doverista.
— Mikä se oli? Jossakinhan hänen täytyy olla, jos hän elää.
— Niin, jossakin hän on. Olemme etsineet Pariisin kouluista. Jätetään Pariisi rauhaan ja ruvetaan etsimään Lontoosta. Se oli ajatukseni — etsitään Lontoosta.
— Lontoossa on paljon kouluja, sanoi herra Carrisford. — Todellakin, viereisessä talossakin on yksi.
— No hyvä, parasta aloittaa siitä. Emmehän voi aloittaa lähempää kuin viereisestä talosta.
— Emme kylläkään, sanoi Carrisford. — Siellä on lapsi, joka on herättänyt mielenkiintoani, mutta hän ei ole oppilaana siellä. Se on pieni, tumma, hylätty raukka ja on niin vähän Crewe-paran näköinen kuin yleensä kukaan lapsi voi olla.
Mahdollisesti taikavoima vaikutti juuri tällä hetkellä — hyvä taikavoima. Siltä tosiaankin näytti. Mikä muuten olisi tuonut Ram Dassin huoneeseen juuri kun hänen isäntänsä puhui.
Ram Dass tervehti kunnioittavasti, mutta hänen tummat silmänsä välähtivät innostuksesta.
— Sahib, hän sanoi, — lapsi on itse tullut — lapsi, jota sahibin oli niin sääli. Hän on tullut tuomaan apinan, joka taas on karannut hänen ullakkokoppiinsa. Olen pyytänyt häntä odottamaan hetkisen. Ajattelin, että sahibia huvittaisi nähdä hänet ja puhutella häntä.
— Kuka hän on? kysyi herra Carmichael.
— Jumala sen tietää, vastasi herra Carrisford. — Sama lapsi, josta juuri puhuin. Koulun pienin palvelustyttö.
Hän viittasi Ram Dassille ja sanoi hänelle:
— Kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä hänet. Mene hakemaan hänet.
Heti sen jälkeen Saara tuli huoneeseen. Hänellä oli marakatti sylissään, eikä se ollenkaan näyttänyt haluavan erota, sillä se piteli lörpöttäen kiinni hänestä.
— Teidän apinanne karkasi taas, selitti Saara. — Se tuli minun ikkunani taakse eilen illalla, ja minä päästin sen sisään, kun oli niin kylmä. Olisin tuonut sen heti takaisin, mutta oli jo myöhäinen ilta, ja kun tiesin, että olette sairas, en tohtinut häiritä teitä.
Intialainen herra katseli häntä uteliaasti.
— Se oli oikein hyvin ajateltu, hän sanoi. Saara katsoi Ram Dassiin, joka seisoi ovella.
— Jätänkö minä sen hindulle? hän kysyi.
— Miten sinä tiedät, että hän on hindu? vastasi intialainen herra hieman hymyillen.
— Voi, kyllä minä tunnen heidät, sanoi Saara antaen pois vastahakoisen apinan. — Minä olen syntynyt Intiassa.
Intialainen herra nousi äkisti istumaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui niin, että Saara miltei säikähti.
— Oletko sinä syntynyt Intiassa? hän huudahti. — Oikeinko totta? Tule tänne!
Hän ojensi kätensä. Saara meni hänen luoksensa ja pani kätensä hänen käteensä, koska hän näkyi tahtovan sitä.
— Sinä asut viereisessä talossa? hän kysyi.
— Niin, asun neiti Minchinin täysihoitolassa.
— Mutta et ole hänen oppilaitaan?
Saara hymyili oudosti.
— Luulen, etten oikein tiedä, mikä minä olen, hän vastasi.
— Miksi et tiedä?
— Ensin olin oppilas ja minulla oli kaksi omaa huonetta, mutta nyt —
— Sinä olit oppilas! Mikä sinä olet nyt?
Taas Saara hymyili surullisesti.
— Minä asun ullakkokopissa astianpesijätytön vieressä, hän selitti. — Juoksen keittäjättären asioilla — teen kaikkea, mitä he käskevät — ja opetan pikkutytöille läksyjä.
— Kysy häneltä, Carmichael, sanoi Carrisford vaipuen takaisin makaavaan asentoon ikään kuin olisi menettänyt kaikki voimansa. — Minä en jaksa.
Ja ison perheen suuri, ystävällinen isä tiesi, miten pieniltä tytöiltä on kysyttävä. Saara ymmärsi, kuinka paljon kokemusta hänellä oli, kun hän puhui hänelle ystävällisellä, rohkaisevalla äänellään.
— Mitä sinä tarkoitat, lapseni, kun sanot "ensin?" hän kysyi.
— Kun isäni ensin toi minut tänne.
— Missä sinun isäsi on?
— Hän on kuollut, kertoi Saara. — Hän kadotti kaikki rahansa, eikä minulle jäänyt mitään. Eikä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut pitää minusta huolta tai maksaa neiti Minchinille.
— Meidän ei pidä säikähdyttää häntä, sanoi herra Carmichael syrjään hiljaisella äänellä ja lisäsi kovemmin Saaralle: — Ja sitten sait mennä ullakkokoppiin, ja sinusta tuli pieni palvelustyttö. Eikö niin?
— Ei ollut ketään, joka olisi voinut pitää minusta huolta. Eikä minulla ollut ollenkaan rahaa. Ja olin aivan yksin.
— Kuinka sinun isäsi menetti rahansa? intialainen herra puuttui läähättäen puheeseen.
— Ei se ollut hänen oma syynsä, vastasi Saara, joka joutui yhä enemmän hämilleen. — Hänellä oli ystävä, josta hän paljon piti — hän piti hänestä paljon. Hänen ystävänsä otti hänen rahansa. Hän luotti liiaksi ystäväänsä.
— Kenties ei ystävän aikomus ollut vahingoittaa häntä? huomautti herra
Carrisford. Kenties oli syynä erehdys?
Saara ei tiennyt, kuinka julmalta hänen levollinen äänensä kuului, kun hän vastasi. Jos hän olisi voinut aavistaa sellaista, hän olisi varmaan puhunut lempeämmin intialaisen herran vuoksi.
— Se koski kuitenkin isääni sangen kovasti. Se vei häneltä hengen.
— Kuka isäsi oli? kysyi intialainen herra. — Sano se!
— Hänen nimensä oli Ralph Crewe, vastasi Saara hiukan levottomana. —
Kapteeni Crewe. Hän kuoli Intiassa.
Riutuneet kasvot vääntyivät, ja Ram Dass juoksi isäntänsä luo.
— Carmichael! läähätti sairas, — hän on se lapsi — se lapsi!
Saara luuli hetkisen, että intialainen herra kuolisi siihen paikkaan. Ram Dass kaatoi pullosta jotakin lääkettä hänen suuhunsa. Saara seisoi vieressä hiukan vavisten. Hän katsoi neuvottomana herra Carmichaeliin.
— Mikä lapsi minä olen? hän kuiskasi.
— Hän oli sinun isäsi ystävä, vastasi herra Carmichael. — Älä säikähdä. Me olemme etsineet sinua kaksi vuotta.
Saara vei kätensä otsalleen ja hänen huulensa vapisivat. Hän puhui ikään kuin unessa, puoleksi kuiskaten:
— Ja minä olen koko ajan ollut neiti Minchinin luona. Seinä vain välillä!
MINÄ KOETIN
Kiltti rouva Carmichael sai selittää asian Saaralle. Hänelle lähetettiin heti sana, ja hän tuli syleilemään Saaraa ja kertomaan hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut. Kerrassaan odottamaton asiain käänne oli hetkeksi kokonaan lamauttanut sairaalloisen herra Carrisfordin.
Kun ehdotettiin, että pieni tyttönen menisi toiseen huoneeseen, hän kuiskasi väsyneenä herra Carmichaelille:
— Minä vakuutan, että minusta tuntuu, kuin en voisi olla katselematta häntä.
— Minä pidän hänestä huolen, sanoi Janet, — ja äiti tulee heti. Janet talutti hänet pois.
— Olemme hyvin iloisia, kun olemme löytäneet sinut, hän selitti. — Et tiedä, kuinka iloisia me olemme.
Donald seisoi kädet taskussa ja katseli Saaraa miettien, tavallaan soimaten itseänsä:
— Jos minä vain olisin kysynyt, mikä sinun nimesi on, silloin kun annoin sinulle kuusi pennyä, sinä olisit sanonut, että nimesi on Saara Crewe, ja silloin olisimme heti löytäneet sinut.
Ja sitten tuli rouva Carmichael. Hän näytti hyvin liikuttuneelta, sulki
Saaran syliinsä ja suuteli häntä.
— Sinä olet hämilläsi, lapsi raukka! Eikä se ole yhtään ihmeellistä.
Saaran täytyi vain ajatella erästä asiaa.
— Oliko hän, sanoi Saara katsoen kirjastohuoneeseen vievää ovea, joka oli kiinni, — oliko hän se paha ystävä? Voi, sanokaa minulle se!
Rouva Carmichael itki suudellessaan uudelleen Saaraa. Hänen mielestään Saaraa oli suudeltava hyvin usein, koska ei kukaan ollut suudellut häntä pitkään aikaan.
— Ei hän ollut paha, rakas lapseni, hän selitti. — Hän ei todellakaan hävittänyt isäsi rahoja. Hän vain luuli hukanneensa ne, ja kun hän oli kovasti kiintynyt isääsi, niin hän tuli surusta niin sairaaksi, että hän jonkin aikaa oli hiukan sekaisin. Hän oli kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja jo kauan ennen kuin hän alkoi parantua, oli sinun isäsi kuollut.
— Eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi minut, mutisi Saara. — Ja minä olin niin lähellä.
Hän ei voinut unohtaa, että hän oli ollut niin lähellä.
— Hän luuli, että olit koulussa Ranskassa, selitti rouva Carmichael, — ja aina hän joutui väärille jäljille. Hän on etsinyt sinua kaikkialta. Kun hän näki sinun kulkevan tästä ohi surullisena ja laiminlyötynä, ei hän voinut uneksiakaan, että sinä olit hänen rakkaan ystävänsä lapsiraukka. Mutta koska sinäkin olit pieni tyttö, hänen oli sinua sääli, ja hän tahtoi tehdä sinut onnellisemmaksi. Niinpä hän käski Ram Dassin kiivetä ikkunan kautta huoneeseesi ja tehdä huoneesi hauskemmaksi.
Saara päästi ilonhuudon. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan.
— Ram Dassko sen teki? hän huudahti. — Käskikö hän Ram Dassin tehdä sen? Hänkö aiheutti unen, joka muuttui todellisuudeksi?
— Niin, lapseni — niin! Hän on ystävällinen ja hyvä, ja hänen oli sääli sinua kadonneen Saara Crewen vuoksi.
Kirjastohuoneen ovi avautui, ja herra Carmichael tuli kutsumaan Saaraa.
— Herra Carrisford voi jo paremmin. Hän tahtoo, että tulet hänen luoksensa.
Saara ei viivytellyt. Kun hän tuli huoneeseen, intialainen herra katseli häntä ja huomasi, että hänen kasvonsa olivat pelkkää aurinkoa.
Saara meni hänen luoksensa ja asettui hänen tuolinsa viereen seisomaan kädet ristissä rinnallansa.
— Tekö lähetitte tavarat minulle? hän kysyi iloisesti. — Ne kauniit, kauniit tavarat? Tekö ne lähetitte?
— Niin, rakas lapsi, minä ne lähetin.
Pitkällinen tauti ja huolet olivat heikontaneet hänet, mutta kun hän katseli Saaraa, hänen katseessansa oli jotakin, mikä muistutti Saaran isän silmiä — siinä oli rakkautta ja halua sulkea hänet syliinsä. Saara vaipui polvilleen hänen viereensä, niin kuin hän ennen oli polvistunut isänsä viereen, kun he olivat parhaimmat ystävykset maailmassa.
— Tekö siis olette minun ystäväni? Tekö olette minun ystäväni! Ja hän painoi kasvonsa hänen laihaa kättänsä vasten ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.
— Carrisford paranee entiselleen kolmen viikon kuluessa, sanoi herra
Carmichael salaa vaimolleen. — Sen voi nyt jo nähdä hänen kasvoistansa.
Hän oli todellakin muuttunut. Tässä oli 'pikku emäntä', ja hänellä oli jo paljon uutta ajattelemista ja tuumimista. Ensiksikin neiti Minchin. Hänen kanssaan oli puhuttava ja hänelle oli annettava tieto hänen oppilaansa muuttuneista varallisuussuhteista.
Saara ei enää ollenkaan saanut mennä takaisin täysihoitolaan. Siinä kohden intialainen herra oli hyvin luja. Hänen täytyi pysyä siellä missä oli, ja herra Carmichael saisi mennä tapaamaan neiti Minchiniä itseään.
— Olen iloinen, kun minun ei tarvitse mennä sinne takaisin, tunnusti Saara. — Hän suuttuu varmasti kauheasti. Hän ei pidä minusta, mutta siihen olen kenties itse syypää, sillä minäkään en pidä hänestä.
Mutta merkillistä kyllä neiti Minchin säästi herra Carmichaelilta sen vaivan, sillä hän ilmestyi itse etsimään oppilastaan. Hän oli tarvinnut Saaraa jollekin asialle, ja kun hän oli kysynyt tyttöä, hän oli saanut kuulla hämmästyttäviä asioita. Eräs sisäköistä oli nähnyt Saaran hiipivän ulos kätkien jotakin vaippansa alle ja oli myös nähnyt hänen menevän viereiseen taloon.
— Mitähän se merkitsee? sanoi neiti Minchin Amelia neidille.
— Siitä ei minulla todellakaan ole aavistustakaan, vastasi Amelia neiti. — Ehkä Saara on ystävystynyt intialaisen herran kanssa, koska hän itse on ollut Intiassa?
— Olisi juuri Saaran tapaista tunkeutua hänen luokseen ja koettaa jollakin hävyttömällä tavalla herättää hänessä sääliä, tiuskaisi neiti Minchin. — Hänen on täytynyt olla siellä pari tuntia. Sellaista julkeutta en salli. Menen itse kysymään, miten asia on, ja pyytämään anteeksi hänen röyhkeyttään.
Saara istui jakkaralla herra Carrisfordin vieressä kuunnellen kaikkea, mitä tämä piti tarpeellisena koettaa selittää hänelle, kun Ram Dass ilmoitti vieraan tulon.
Saara nousi vastahakoisesti seisomaan ja kalpeni vähän, mutta herra Carrisford näki, että hän pysyi rauhallisena eikä osoittanut lapsellisen säikähtymisen tavallisia merkkejä.
Neiti Minchin tuli huoneeseen arvokkaana ja totisena. Hän oli moitteettomasti pukeutunut ja kohtelias mutta jäykkä.
— Olen pahoillani, kun minun täytyy häiritä teitä, herra Carrisford, hän aloitti. — Mutta minun täytyy antaa teille selitys. Olen neiti Minchin, tässä vieressä olevan tyttöjen koulun omistaja.
Intialainen herra tarkasti häntä hetkisen ääneti. Hän oli sangen kiivasluontoinen mies, mutta hän ei tahtonut, että hänen kiivas luontonsa pääsisi valloilleen.
— Vai niin, te olette neiti Minchin?
— Niin olen.
— Siinä tapauksessa, jatkoi intialainen herra, — te olette saapunut oikeaan aikaan. Asiamieheni, herra Carmichael, aikoi juuri tulla luoksenne.
Herra Carmichael kumarsi hieman, ja neiti Minchin katsoi hämmästyneenä hänestä herra Carrisfordiin.
— Teidän asiamiehenne! hän sanoi. — En ymmärrä. Velvollisuudentunto on tuonut minut tänne. Olen juuri huomannut, että eräs oppilaani — jota pidän luonani armeliaisuudesta — on ollut kyllin julkea tunkeutuakseen asuntoonne. Tulen selittämään, että hän on tehnyt sen ilman minun tietoani!
Hän kääntyi Saaran puoleen.
— Mene heti kotiin! hän komensi tuimasti. — Saat ankaran rangaistuksen. Mene heti kotiin!
Intialainen herra veti Saaran lähemmäksi ja taputti hänen kättänsä.
— Ei hän mene minnekään.
Neiti Minchinistä tuntui, että hän oli menettämäisillään järkensä.
— Eikö hän mene? hän toisti.
— Ei, herra Carrisford sanoi lujasti. — Hän ei mene "kotiin" — jos annatte talollenne sen nimen. Hänen kotinsa on tästä lähtien minun luonani.
— Teidän luonanne! Teidän luonanne, sir! Mitä se merkitsee?
— Ole hyvä ja selitä asia, Carmichael, sanoi intialainen herra, — ja tee se niin nopeasti kuin mahdollista.
Niin hän sai Saaran takaisin istumaan ja otti hänen kätensä omiensa väliin — siten oli Saaran isänkin ollut tapana tehdä.
Sen jälkeen Carmichael selitti asian tyynesti ja selvästi kuten ainakin mies, joka on perehtynyt tehtäväänsä ja tietää sen laillisen merkityksen, ja neiti Minchin ymmärsi, mutta se ei suinkaan ilahduttanut häntä.
— Herra Carrisford, aloitti herra Carmichael, — oli kapteeni Crewe-vainajan hyvä ystävä. Hän oli tämän yhtiötoverina suurissa liikeyrityksissä. Kapteeni Crewen omaisuus, jonka hän luuli kadottaneensa, on saatu takaisin, ja se on nyt herra Carrisfordin hallussa.
— Omaisuus! huudahti neiti Minchin ja lausuessaan tämän sanan hän kalpeni. — Saaran omaisuus?
— Niin, sen omaisuuden Saara saa, sanoi herra Carmichael hiukan ylpeästi. — Oikeastaan omaisuus on jo nyt Saaran. Erinäisistä syistä se on suunnattomasti suurentunut. Timanttikaivoksista on saatu hyvät tulot.
— Timanttikaivoksista, läähätti neiti Minchin. Hänen mielestänsä ei koko hänen elämässään ollut tapahtunut mitään niin kauheaa kuin tämä — jos se todellakin oli totta.
— Timanttikaivoksista, toisti herra Carmichael, eikä hän voinut olla — lakimiehen tavoista poiketen — ivallisesti hymyillen lisäämättä: — Tuskin lienee montakaan prinsessaa, neiti Minchin, jotka olisivat niin rikkaita kuin teidän armeliaisuutta nauttinut oppilaanne Saara Crewe. Herra Carrisford on etsinyt häntä lähes kaksi vuotta; nyt hän on vihdoinkin löytänyt hänet ja aikoo pitääkin hänet.
Sen jälkeen hän pyysi neiti Minchiniä istumaan ja selitti hänelle lähemmin olosuhteita ja yksityisseikkoja saadakseen hänet täysin ymmärtämään, että Saaran tulevaisuus oli turvattu, että omaisuus, joka luultiin menetetyksi, oli saatu kymmenkertaisena takaisin, ja että herra Carrisford oli Saaran suojelija ja ystävä.
Neiti Minchin ei ollut erikoisen älykäs, ja kiihtyneessä mielentilassaan hän oli kyllin typerä tehdäkseen epätoivoisen yrityksen sen takaisin voittamiseksi, minkä hän hyvin kyllä ymmärsi kadottaneensa oman järjettömyytensä vuoksi.
— Hän on ollut minun hoidettavanani, hän väitti. — Olen tehnyt voitavani hänen hyväkseen. Jollei minua olisi ollut, hän olisi kuollut nälkään.
Nyt intialainen herra kadotti kärsivällisyytensä.
— Mitä siihen tulee, että kärsitään nälkää kadulla, hän huomautti, — ei hän olisi siellä ollut sen enemmän nälissään kuin teidän kopissanne.
— Kapteeni Crewe jätti hänet minun hoidettavakseni, toisti neiti Minchin itsepintaisesti. — Hänen täytyy tulla takaisin luokseni, kunnes hän on täysi-ikäinen. Hän saa tulla uudelleen erikoisia oikeuksia nauttivaksi oppilaakseni. Hänen kasvatuksensa on saatettava päätökseen. Laki tuomitsee varmasti minun edukseni.
— Kas niin, kas niin, neiti Minchin! puuttui herra Carmichael puheeseen. — Laki ei ratkaise tätä asiaa. Jos Saara itse haluaa palata luoksenne, olen varma siitä, ettei herra Carrisford kiellä häntä. Saara saa ratkaista asian.
— Silloin vetoan Saaraan. Kenties en ole hemmotellut sinua, hän sanoi hiukan hämillään tytölle, — mutta sinä tiedät, että sinun isäsi oli tyytyväinen edistymiseesi ja — hm — minä olen aina pitänyt sinusta.
Saara katsoi neiti Minchiniin vihreänharmailla silmillänsä, ja niissä oli se ilme, joka oli tälle erikoisen vastenmielinen.
— Oletteko te, neiti Minchin, pitänyt minusta? hän ihmetteli. — Sitä en ole tiennyt.
Neiti Minchin punastui ja oikaisihe.
— Sinun olisi pitänyt tietää se. Mutta pahaksi onneksi lapset eivät koskaan tiedä, mikä on heidän parhaakseen. Amelia ja minä sanoimme aina, että sinä olit koulun ymmärtäväisin lapsi. Etkö sinä halua täyttää velvollisuuttasi isääsi kohtaan ja tulla kotiin minun luokseni?
Saara astui askeleen häntä kohti ja jäi seisomaan hiljaa. Hän ajatteli sitä päivää, jolloin hänelle oli ilmoitettu, ettei hänellä ollut ketään omaista ja että hän oli vaarassa joutua kadulle. Hän ajatteli niitä tunteja, jotka hän viluissaan ja nälissään oli viettänyt ullakkokopissa Emilyn ja rotan kanssa. Hän katsoi neiti Minchiniä suoraan silmiin.
— Te tiedätte, neiti Minchin, minkä vuoksi minä en tahdo tulla luoksenne. Te tiedätte sen varsin hyvin.
Kuuma puna nousi neiti Minchinin jäykille katkeroituneille kasvoille.
— Sinä et koskaan enää saa nähdä tovereitasi, hän alkoi puhua. — Minä kyllä pidän siitä huolen, että Ermengarde ja Lottie pysyvät sinusta loitolla.
Herra Carmichael keskeytti hänet kohteliaasti, mutta vakavasti:
— Anteeksi! Saara saa tavata ketä tahtoo. Neiti Crewen toverien vanhemmat eivät varmaankaan kiellä lapsiaan tulemasta kutsuihin hänen luokseen hänen holhoojansa kotiin. Herra Carrisford kyllä järjestää sen asian.
Neiti Minchinin täytyi antautua. Tämähän oli pahempi kuin yltiöpäinen vanhapoika, jolla olisi ollut äkäinen luonne ja joka olisi helposti voinut loukkaantua siitä, miten tyttöä kohdeltiin. Halpamainen, saita nainen saattoi helposti käsittää, että useimmat ihmiset eivät kieltäisi lapsiansa olemasta ystäviä pienen timanttikaivoksien perijättären kanssa. Ja jos herra Carrisford kertoisi muutamille neiti Minchinin suojelijoille, kuinka pikku Saara Creweä oli kohdeltu, niin siitä voisi olla seurauksena montakin ikävyyttä.
— Tehtävä, jonka otatte suorittaaksenne, ei suinkaan ole helppo, sanoi neiti Minchin intialaiselle herralle aikoessaan lähteä huoneesta. — Sen saatte sangen pian huomata. Tyttö ei pysy totuudessa eikä ole myöskään kiitollinen. — Ja Saaraan päin kääntyen hän lisäsi: — Sinä kai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?
Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää hänen kuvittelujansa.
— Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa, — silloinkin, kun minun oli kylmä ja nälkä.
— Nyt sinun ei enää tarvitse koettaa, sanoi neiti Minchin happamesti, kun Ram Dass kumartaen avasi hänelle oven.
* * * * *
Neiti Minchin palasi kotiinsa ja mentyään vierashuoneeseensa hän kutsui Amelia neidin luoksensa. Sisarensa kanssa hän istui suljetun oven takana koko iltapäivän, ja neiti Amelia parka sai elää vaikeita hetkiä. Hän itki monet itkut ja hieroi silmiänsä aikalailla. Eräs hänen onnettomista muistutuksistaan sai hänen sisarensa miltei hyökkäämään hänen kimppuunsa, mutta kohtaus päättyikin harvinaisella tavalla.
— Minun täytyy sanoa, virkkoi Amelia neiti, — että olen monta kertaa ajatellut, että sinun ei olisi pitänyt olla niin ankara Saara Crewelle. Sinun olisi pitänyt huolehtia, että hän olisi ollut lämpöisemmin ja paremmin puettu. Tiedän, että hän sai tehdä ikäisekseen liian kovaa työtä ja tiedän, että hän sai vain puolet siitä ruokamäärästä, minkä hän olisi tarvinnut —
— Kuinka uskallat sanoa sellaista? huudahti neiti Minchin.
— En tiedä, kuinka uskallan, sanoi Amelia neiti rajusti, — mutta kun nyt kerran olen alkanut, niin voin lopettaakin, tapahtukoon sitten mitä tahansa. Lapsi oli ymmärtäväinen ja hyvä, ja hän olisi palkinnut pienimmänkin ystävällisyytesi. Mutta sinä et osoittanut hänelle yhtään ystävällisyyttä. Asia oli niin, että hän oli mielestäsi liian älykäs, ja siksi et sinä koskaan hänestä pitänyt. Hän huomasi tarkoituksemme —
— Amelia! läähätti hänen vihan vimmaan joutunut vanhempi sisarensa ja olisi ollut valmis antamaan hänelle korvapuustin tai lyömään myssyn hänen päästään, kuten hänen oli tapana tehdä Beckylle.
Mutta suuttumus oli tehnyt neiti Amelian niin hillittömäksi, ettei hän välittänyt mistään.
— Hän huomasi! Hän huomasi! hän kirkui. — Hän huomasi tarkoituksemme. Hän ymmärsi, että sinä olit kovasydäminen nainen ja minä heikko houkka, ja että me molemmat olimme halpamaisuudessamme valmiit matelemaan ja polvistumaan hänen edessään, niin kauan kuin hänellä oli rahoja, mutta käyttäytymään moitittavasti heti kun hän kadotti rahansa — ja kuitenkin hän itse käyttäytyi kuin prinsessa myös silloin, kun hän oli kerjäläinen. Niin hän käyttäytyi — aivan kuin prinsessa!
— Ja nyt sinä olet menettänyt hänet, jatkoi neiti Amelia, — ja jokin toinen koulu saa hänet ja hänen rahansa, ja jos hän olisi samanlainen kuin muut lapset, niin hän kertoisi, kuinka häntä on kohdeltu, ja me menettäisimme kaikki oppilaamme ja joutuisimme perikatoon. Ja sen me ansaitsisimme, mutta sinä sen ansaitsisit paremmin kuin minä, sillä sinä, Maria Minchin, olet kovasydäminen, itsekäs, maalliseen tavaraan kiintynyt nainen!
Ja tästä hetkestä alkaen — sen voin mainita — vanhempi neiti Minchin rupesi osoittamaan hiukkasen kunnioitusta sisartaan kohtaan, joka ilmeisesti ei ollut aivan typerä, vaikka hän siltä näytti, ja joka osasi sanoa ihmisille totuuksia, jotka eivät olleet heille mieluisia.
Kun oppilaat sinä iltana olivat kokoontuneet valkean ääreen kouluhuoneeseen, niin kuin heidän oli tapana tehdä ennen maatapanoa, Ermengarde tuli sisään kirje kädessään ja merkillinen ilme pyöreissä kasvoissaan. Ihastuksen ja hämmästyksen ilme hänen kasvoissaan tuntui oudolta siksi, että se näytti johtuvan äsken saadusta, yllättävästä uutisesta.
— Mitä on tapahtunut? huusi heti pari ääntä.
— Onko se missään tekemisissä sen melun kanssa, jota on kuulunut? kysyi Lavinia kiihkeästi. — Neiti Minchinin huoneessa on ollut kauhea hälinä. Amelia neidillä on ollut jonkinlainen hysteerinen kohtaus, ja hänen on täytynyt mennä levolle.
Ermengarde vastasi heille hitaasti, aivan kuin puoleksi huumauksissa:
— Olen juuri saanut tämän kirjeen Saaralta! Ja hän näytti heille sen, että he näkisivät, kuinka pitkä se oli.
— Saaralta! kaikki huusivat yhteen ääneen.
— Missä hän on? uteli Jessie.
— Viereisessä talossa, vastasi Ermengarde hitaasti. — Intialaisen herran luona.
— Missä? Onko Saara lähetetty pois? Tietääkö neiti Minchin sen? Senkö vuoksi siellä oli kova melu? Minkä vuoksi hän kirjoitti? Sano! Sano!
Syntyi valtava hälinä, ja Lottie rupesi itkemään.
Ermengarde vastasi heille hitaasti, ikään kuin hän olisi ajatellut vain sitä, mikä tällä hetkellä näytti tärkeimmältä, sitä, mikä saattoi selittää kaikki.
— Timanttikaivokset! hän sanoi ylpeästi. — Timanttikaivokset!
Suu auki ja silmät tuijottaen kaikki seisoivat hänen ympärillään.
— Ne olivat oikeita, hän kiiruhti jatkamaan. — Siinä oli vain väärinkäsitystä. Jotakin tapahtui, ja herra Carrisford luuli, että he joutuisivat perikatoon.
— Kuka herra Carrisford on? huusi Jessie.
— Intialainen herra. Voi, kapteeni Crewe luuli myös — ja hän kuoli. Ja herra Carrisford sairastui aivokuumeeseen ja matkusti pois — ja hän oli vähällä kuolla. Eikä hän tiennyt, missä Saara oli. Ja kävi ilmi, että kaivoksissa oli miljoonittain timantteja; ja puolet niistä oli Saaran; ja ne olivat hänen silloinkin, kun hän asui ullakkokopissa, eikä hänellä ollut muuta ystävää kuin rotta, ja keittäjätär komensi häntä sinne ja tänne. Ja herra Carrisford löysi hänet tänä iltapäivänä, ja Saara on hänen kodissaan — eikä hän tule koskaan tänne takaisin — ja hän on enemmän prinsessa kuin milloinkaan ennen — sataviisikymmentätuhatta kertaa enemmän. Ja minä saan mennä häntä tervehtimään huomenna iltapäivällä. Siinä sen kuulette!
Tuskinpa itse neiti Minchinkään olisi voinut ehkäistä yleistä hämmennystä, eikä hän sitä yrittänytkään, vaikka kuuli melun. Hän ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut kestää enempää kuin mikä hänellä oli kestettävänä omassa huoneessaan, jossa neiti Amelia makasi itkien vuoteessa. Hän ymmärsi, että uutinen jollakin salaperäisellä tavalla oli tunkeutunut seinien läpi ja että palvelijat sekä lapset menisivät levolle puhuen siitä.
Ja niin tapahtui, että kaikki koulun lapset — aavistaen, että tällä hetkellä voi rankaisematta rikkoa koulun sääntöjä vastaan — olivat Ermengarden ympärillä kouluhuoneessa miltei puoliyöhön asti kuullaksensa luettavan yhä uudelleen kirjettä, joka sisälsi yhtä ihmeellisen kertomuksen kuin ne sadut, joita Saara itse oli keksinyt ja jonka viehätystä lisäsi se, että tämä oli tapahtunut Saaralle itselleen ja viereisen talon salaperäiselle intialaiselle herralle.
Beckyn, joka myös oli kuullut uutisen, onnistui hiipiä portaita ylös tavallista aikaisemmin. Hän tunsi halua päästä pois ihmisten seurasta ja mennä katsomaan vielä kerran pientä lumottua huonetta. Hän ei tiennyt, miten sen kävisi. Varmastikaan ei neiti Minchin saisi pitää tavaroita. Luultavasti kaikki vietäisiin pois, ja ullakkokoppi jäisi taas tyhjäksi ja autioksi.
Iloinen hän oli Saaran vuoksi, mutta kuitenkin hänellä oli outo tunne kurkussansa ja kyynelet silmissä, kun hän kiipesi viimeisiä portaita ylöspäin. Tänä iltana ei huoneessa palaisi valkeaa eikä tuli loistaisi punaisen lampunvarjostimen läpi, ei olisi illallista eikä prinsessaa, joka istuisi valkean ääressä ja lukisi tai kertoisi — ei olisi prinsessaa!
Hän nielaisi nyyhkytyksen, avasi oven ja päästi heikon huudahduksen.
Lamppu paloi huoneessa, uunissa leimusi valkea, illallinen odotti, ja
Ram Dass seisoi siellä hymyillen ja katseli häntä.
— Missee Sahib muisti, hän selitti. — Hän kertoi kaikki Sahibille. Hän tahtoi, että sinä saisit kuulla suuresta onnesta, joka on häntä kohdannut. Tarjottimella on kirje. Hän on kirjoittanut. Hän ei tahdo, että sinä menet onnettomana nukkumaan. Sahib tahtoo, että sinä tulet huomenna hänen luoksensa. Sinä saat olla missee Sahibin kamarineito. Tänä yönä minä vien kattoa myöten pois nämä tavarat.
Kun hän säteilevin kasvoin oli sanonut tämän, hän tervehti ja luisui ikkunan kautta ulos niin hiljaa ja ketterästi, että Becky näki, kuinka helposti se oli häneltä ennenkin käynyt.
ANNE
Ei koskaan ollut sellainen riemu vallinnut ison perheen lastenhuoneessa, eikä tämä perhe koskaan ollut uneksinutkaan riemusta, joka oli seurauksena tutustumisesta pikku tyttöön, "joka ei ollut kerjäläinen".
Jo Saaran kärsimykset ja seikkailut saivat hänet tuntumaan kalliilta aarteelta. Jokainen tahtoi yhä uudelleen kuulla kerrottavan kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut.
Kun istuttiin ihanan valkean ääressä suuressa valoisassa huoneessa, oli oikein viehättävää kuulla, kuinka kylmä ullakkokopissa saattoi olla.
Hauskinta oli kuitenkin kuulla juhla-ateriasta ja unesta, joka toteutui. Saara kertoi siitä ensimmäisen kerran seuraavana päivänä sen jälkeen kun hänet oli "löydetty".
Useita ison perheen jäseniä oli tullut hänen luokseen teelle, ja kun he istuivat tai loikoilivat matolla uunin edessä, hän kertoi tapauksen omalla tavallaan, ja intialainen herra kuunteli ja katseli häntä. Lopetettuaan kertomuksensa Saara laski kätensä pelastajansa polvelle ja katsoi häneen.
— Tämä oli minun osani; etkö sinä nyt tahdo kertoa omasta osastasi, Tom setä? Herra Carrisford oli pyytänyt, että Saara sanoisi häntä "Tom sedäksi". — En oikein tunne sinun osuuttasi vielä, ja se on tietysti kaunis.
Ja herra Carrisford kertoi, kuinka hän oli ollut yksin, alakuloinen ja sairas ja kuinka Ram Dass oli koettanut viihdytellä häntä kuvaamalla hänelle ohikulkijoita, joista eräs pieni tyttö oli kulkenut ohi useammin kuin kukaan muu.
Tyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa — osaksi kenties sen vuoksi, että hän ajatteli niin paljon erästä pientä tyttöä, ja osaksi sen vuoksi, että Ram Dass oli kertonut käynnistään ullakolla marakattia ajaessaan.
Hän oli kertonut, kuinka kehno ja iloton tuo huone oli, ja oli kuvannut pienen tytön käytöstä ja tapoja — hän ei näkynyt kuuluvan palvelijain luokkaan. Vähitellen Ram Dass oli tehnyt yhä useampia havaintoja hänen onnettomista oloistaan. Hän oli myös huomannut, kuinka helppo oli kiivetä katolle ne muutamat metrit, jotka erottivat tytön ikkunan hänen omastaan, ja tämä oli kaiken tapahtuneen alku.
— Sahib, hän oli kerran sanonut, minä voisin kiivetä katolle ja lämmittää uunia lapselle jonakin päivänä, kun hän on kaupungilla asioilla. Kun hän sitten tulee kotiin märkänä ja viluisena ja näkee loimuavan valkean huoneessansa, hän luulee, että siellä on käynyt noitaukko.
Tämä ajatus oli tuntunut niin hupaisalta, että herra Carrisfordin surullisilla kasvoilla oli häivähtänyt hymyä, mistä Ram Dass oli ihastunut niin, että oli kehittänyt tuumaansa ja selittänyt isännälleen, kuinka helppoa olisi saada aikaan paljon muutakin.
Hän oli ollut lapsellisen iloinen ja osoittanut suurta kekseliäisyyttä, ja valmistukset tuuman toimeenpanemiseksi muodostivat harrastuksen, joka täytti monta päivää, jotka muuten olisivat kuluneet ikävystyttävässä yksitoikkoisuudessa.
Samana iltana kun myttyyn mennyttä "juhla-ateriaa" oli yritetty, Ram Dass oli ollut vartioimassa mukanaan kaikki Saaralle hankitut tavarat, ja henkilö, joka oli ollut hänen apunansa, oli myös siellä ja yhtä huvittuneena tästä oudosta seikkailusta kuin Ram Dass itse.
Ram Dass oli maannut vatsallaan katolla, kun "juhla-ateria" loppui niin nolosti! Varmistuttuaan siitä, että uupunut Saara oli vaipunut sikeään uneen, hän oli hiipinyt huoneeseen mukanaan salalyhty, ja hänen toverinsa oli sillä aikaa seisonut ulkopuolella ja ojentanut hänelle tavarat. Niin pian kuin Saara oli hiukankin liikahtanut, Ram Dass oli sulkenut lyhdyn ja laskeutunut lattialle pitkälleen.
Tästä ja monesta muusta huvittavasta asiasta lapset ottivat selvän tekemällä tuhansia kysymyksiä.
— Olen niin iloinen, sanoi Saara, — niin iloinen siitä, että sinä,
Tom setä, olit se minun ystäväni.
Näistä kahdesta tulikin niin hyvät ystävät, että tuskinpa sellaisia ennen on ollutkaan. He näyttivät sopivan erinomaisen hyvin yhteen. Intialaisella herralla ei ollut koskaan ollut toveria, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin Saarasta. Kuukauden kuluttua hän oli, niin kuin herra Carmichael oli ennustanut, aivan kuin uusi ihminen. Hän oli hilpeä ja hänellä oli kaikenlaisia harrastuksia, ja rikkauskin, joka ennen oli tuntunut raskaalta taakalta, alkoi nyt tuottaa hänelle iloa.
Kerran kun herra Carrisford kohotti katseensa kirjastaan, hän näki pienen toverinsa istuvan liikahtamatta tuleen tuijottaen.
— Mitä sinä mietit, Saara? hän kysyi.
Saara katsoi häneen, ja hänen poskilleen nousi keveä puna.
— Ajattelen sitä päivää, jolloin olin niin nälissäni ja jolloin tapasin sen pienen kerjäläistytön, jolla oli vielä kovempi nälkä kuin minulla. Ja ajattelin, että olisi hauska, jos voisin tehdä jotakin…
— Mitä aikoisit tehdä? Saat tehdä, mitä tahdot, prinsessa!
— Minä mietin, sanoi Saara hiukan epäröiden, — sinähän sanot, että minulla on paljon rahaa — mietin, voisinko mennä leipurinrouvalta pyytämään, että hän, jos nälkäisiä lapsia istuutuu hänen portailleen tai seisoo ja katsoo ikkunasta sisään — varsinkin tuollaisina hirmuisina päivinä — kutsuisi heidät sisään ja antaisi heille syötävää ja lähettäisi sitten laskun minulle. Voinko minä tehdä niin?
— Sen saat tehdä jo huomispäivänä, vastasi intialainen herra.
— Kiitos! Katso, minä tiedän, miltä tuntuu olla nälissään, ja kuinka vaikea on olla, kun ei edes voi kuvitella olevansa kylläinen.
Seuraavana aamuna, kun neiti Minchin katsoi ulos ikkunastaan, hän näki jotakin, jota hän kenties kaikista vähiten olisi toivonut näkevänsä.
Intialaisen herran komeat hevoset ja vaunut ajoivat viereisen portin eteen, ja niiden omistaja sekä pieni, pehmoisiin, hienoihin turkiksiin pukeutunut olento tulivat ulos ja nousivat vaunuihin.
Pieni olento oli eräs tuttu tyttönen, joka muistutti neiti Minchinille kuluneista päivistä. Häntä seurasi toinen yhtä tuttu tyttönen, jonka näkeminen häntä erikoisesti ärsytti. Se oli Becky, joka Saaran kamarineitona aina ja ihastuneena seurasi nuorta emäntäänsä kantaen vaunuihin huopapeitteitä. Becky oli jo muuttunut pyöreä- ja rusoposkiseksi.
Vähää myöhemmin vaunut pysähtyivät leipämyymälän kohdalle, ja herra Carrisford ja Saara laskeutuivat vaunuista juuri kun leipurinrouva asetti tuoreita lämpöisiä pyöryköitä ikkunaan.
Kun Saara tuli myymälään, nainen kääntyi ja meni myymäläpöydän taakse. Hän katseli hetkisen Saaraa tarkasti, sitten hänen hyväntahtoiset kasvonsa kirkastuivat.
— Luulen varmasti, että olen nähnyt teidät ennen, neiti! Ja kuitenkin…?
— Niin, Saara vastasi, te annoitte minulle kerran kuusi pyörykkää neljällä pennyllä, ja…
— Ja te annoitte viisi niistä kerjäläistytölle, sanoi leipurinrouva. — En koskaan unohda sitä. En ensin voinut ymmärtää. — Hän kääntyi intialaisen herran puoleen.
— Pyydän anteeksi, sir, mutta ei monikaan lapsi huomaisi nälkäisiä kasvoja ja välittäisi niistä. Antakaa anteeksi rohkeapuheisuuteni, neiti, hän sanoi Saaralle, — mutta te olette paljoa punakamman ja terveemmän näköinen kuin silloin…
— Kiitos, voin kyllä paremmin, sanoi Saara. — Ja olen paljon onnellisempi — ja olen tullut pyytämään, että te tekisitte minulle palveluksen.
Nojaten myymäläpöytään Saara teki hänelle pienen ehdotuksensa vaikeiden päivien ja nälkäisten kulkurilapsien hyväksi.
Leipurinrouva katseli ja kuunteli häntä hämmästyneenä.
— Hyvänen aika, hän huudahti kuultuansa kaikki, — mielelläni minä toki teen sen. En voi koskaan unohtaa, kuinka te annoitte pois lämpimät pyörykkänne, vaikka itse olitte niin nälkäinen ja viluisen näköinen.
— Oletteko nähnyt tyttöä sen perästä? kysyi Saara. — Tiedättekö missä hän on?
— Kyllä tiedän, vastasi nainen, ja hänen hymynsä oli vielä hyväntahtoisempi kuin ennen. — Hän on tuolla sisällä, neiti; hän on ollut luonani kuukauden, ja hänestä alkaa tulla oikein kelpo tyttö, ja minulle on hänestä hyvä apu sekä kaupassa että keittiössä!
Hän meni huoneeseen, ja heti sen jälkeen tuli hänen mukanaan pieni tyttö. Hän oli tosiaankin tuo kerjäläistyttö, mutta nyt puhtaassa ja siistissä asussa, ja näytti siltä, että hänen ei pitkään aikaan ollut tarvinnut nähdä nälkää.
Hän oli ujon näköinen, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kun hän ei enää ollut hoidon puutteessa ja kun vauhko ilme oli hävinnyt hänen silmistänsä.
Hän tunsi heti Saaran ja seisoi ja katseli häntä ikään kuin ei koskaan voisi katsella häntä kylliksensä.
— Asia on niin, sanoi leipurinrouva, — että minä käskin hänen tulla tänne, kun hänen oli nälkä, ja kun hän tuli, annoin hänelle tavallisesti jotakin tekemistä. Kun huomasin hänet halukkaaksi työhön, rupesin pitämään hänestä. Ja lopuksi annoin hänelle paikan kodissani; hän auttaa minua, ja se näkyy luonnistuvan hyvin. Hän on niin kiitollinen kuin tyttönen suinkin voi olla. Hänen nimensä on Anne. Muuta nimeä hänellä ei ollut.
Lapset seisoivat ja katselivat toisiansa hetkisen; sitten Saara otti kätensä puuhkastaan ja ojensi sen Annelle. Anne tarttui siihen, ja he katsoivat toisiansa silmiin.
— Olen niin iloinen, kun sinun on käynyt hyvin, sanoi Saara. — Ja olen juuri ajatellut jotakin. Kenties rouva Brown tahtoo antaa sinun tehtäväksesi jakaa leipää ja pyöryköitä lapsille. Kenties sinä mielelläsi tekisit sen, koska tiedät, miltä tuntuu olla nälissään?
— Kyllä, neiti, sanoi tyttö.
Ja Saara tunsi, että Anne ymmärsi häntä, vaikka hän puhui niin vähän ja vain seisoi liikahtamatta ja katseli, kun hän meni intialaisen herran kanssa ulos ja he nousivat vaunuihinsa ja ajoivat pois.