BECKY
Suurin mahti, joka Saaralla oli ja joka hankki hänelle enemmän liittolaisia kuin hänen rikkautensa ja maineensa mallioppilaana, se mahti, jonka vuoksi Lavinia ja muutamat muut tytöt häntä kadehtivat ja joka heitä samalla vastoin heidän tahtoaan viehätti, oli hänen kykynsä kertoa tarinoita ja saada sadun tuntua kaikkeen, mitä hän jutteli, olipa se sitten satua tai ei.
Saara ei ainoastaan osannut kertoa tarinoita, vaan tarinoiminen tuotti hänelle myös nautintoa. Kun hän seisoi kuuntelijoittensa keskellä ja alkoi keksiä ihmeellisiä kertomuksiaan, hänen vihreänharmaat silmänsä suurenivat ja loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja tietämättään hän alkoi näytellä ja teki kertomuksensa viehättäväksi tai kaameaksi joko kohottaen tahi alentaen ääntään, taivuttaen notkeata ruumistaan sekä liikuttaen käsiään niin kuin näytelmässä. Hän unohti, että hän kertoi kuunteleville lapsille; hän eli itse sadussa, niiden kuninkaiden ja kuningattarien ja kauniiden naisten parissa, joiden seikkailuista hän kertoi. Joskus lopettaessaan kertomuksensa hän oli aivan hengästyksissään mielenliikutuksesta, painoi kätensä huohottavalle rinnalleen ja nauroi hiljaa ikään kuin itselleen.
— Kertoessani ei tarina tunnu minusta keksityltä, hänellä oli tapana sanoa. — Se tuntuu todellisemmalta kuin mitä itse olemme, todellisemmalta kuin kouluhuone. Tuntuu siltä, kuin itse olisin jokaisena henkilönä kertomuksessa — vuorotellen kunakin. Se on tosiaankin merkillistä.
Saara oli ollut neiti Minchinin koulussa jotenkin tasan kaksi vuotta, kun hän eräänä sumuisena iltapäivänä talvella laskeutuessaan vaunuistaan lämpimään samettiin ja turkiksiin pukeutuneena ja ulkomuodoltaan ylhäisemmän näköisenä kuin itse tiesikään huomasi likaisen pienen olennon, joka seisoi portaiden vieressä säleaidan takana ja kurotti kaulaansa nähdäkseen hänet. Kaihomielisissä, ujoissa, likaisissa kasvoissa oli jotakin, mikä sai Saaran tarkemmin katselemaan lasta, ja silloin hän hymyili niin kuin hänen tapansa oli hymyillä ihmisille.
Mutta likaisen naaman ja suurten silmien omistaja nähtävästi säikähti, kun oli huomattu hänen tarkastelevan yhtä koulun huomattavimmista oppilaista. Hän hävisi näkyvistä niin kuin vieteriukko rasiaan ja kiiruhti keittiön ovelle, josta hän pujahti sisään niin nopeasti, että Saaran olisi ollut vaikea olla hänelle nauramatta, ellei hän olisi ollut köyhän ja hylätyn näköinen pieni olentoparka.
Samana iltana Saaran istuessa kouluhuoneen nurkassa keskellä kuuntelevaa tyttöryhmää tarinoita kertomassa sama olento tuli ujosti huoneeseen. Hän kantoi hiilitaakkaa, joka näytti olevan hänelle aivan liian raskas, ja laskeutui polvilleen kamiinan eteen lisätäkseen siihen hiiliä ja lakaistakseen pois tuhkan.
Hän oli puhtaampi kuin säleaidan läpi katsoessaan, mutta hieman säikähtäneen näköinen. Nähtävästi häntä pelotti katsella lapsia tai se, että hän näyttäisi kuuntelevan. Hän pani sormillaan hiiliä kamiinaan varovaisesti, ettei suinkaan syntyisi häiritsevää kolinaa, ja käytteli pölyharjaa yhtä varovasti. Mutta Saara huomasi parissa minuutissa, että häntä kovin huvitti kaikki, mitä huoneessa tapahtui ja että hän toimitti tehtävänsä hiljaa toivoen saavansa silloin tällöin siepatuksi muutamia sanoja. Ja sen huomattuaan Saara korotti ääntään ja puhui selvemmin:
— Merenneitoset uiskentelivat hiljaa kristallinkirkkaassa vedessä ja vetivät perässään kalaverkkoa, joka oli kudottu oikeista helmistä. Prinsessa istui valkoisella kalliolla ja katseli heitä.
Se oli ihmeellinen kertomus prinsessasta, joka rakasti meren prinssiä ja meni elämään hänen kanssaan merenpohjan loistaviin saleihin. Pieni palvelija kamiinan luona lakaisi ja lakaisi, ja kun hän oli lakaissut kaksi kertaa, hän lakaisi vielä kolmannenkin ja sitä tehdessään hän viehättyi kuuntelemaan, eikä jaksanut vastustaa kiusausta, vaan unohti, ettei hänellä ollut oikeutta kuuntelemiseen, unohti kaiken muun. Hän kyykistyi kamiinamatolle, ja harja riippui liikkumattomana hänen sormiensa välissä. Sadunkertoja jatkoi kertomustaan ja vei hänet mukanaan meren sokkeloisiin luoliin, jotka kimmelsivät vienon kirkkaassa, sinisessä valossa ja joiden lattiat olivat kultahiekalla peitetyt. Hänen ympärillään keinui ihmeellisiä meren kukkia ja ruohoja, ja kaukaa kuului hiljaista laulua ja soittoa.
Harja putosi työssä karkeaksi käyneestä kädestä, ja Lavinia Herbert katsahti taakseen.
— Tuo tyttö on kuunnellut! hän tiuskaisi. Syyllinen tarttui harjaansa ja kavahti pystyyn. Hän otti hiilikopan ja harppasi kuin säikähtänyt kaniini ulos huoneesta.
Saara kiivastui:
— Tiedän kyllä, että hän kuunteli. Miksi hän ei saisi kuunnella?
Lavinia nakkeli niskojaan ylpeän näköisenä.
— No niin, hän virkkoi, — en tiedä, pitäisikö sinun äitisi siitä, että kerrot satuja palvelustytöille, mutta sen tiedän, ettei minun äitini pitäisi siitä, jos minä niin tekisin.
— Minun äitini! sanoi Saara omituisen näköisenä. — En luule, että hän välittäisi vähääkään siitä. Hän tietää, että sadut ovat jokaisen omaisuutta.
— Luulin, että äitisi on kuollut, puuttui Lavinia terävästi puheeseen.
— Kuinka hän siis voi tietää mitään?
— Luuletko, ettei hän tiedä mitään? sanoi Saara ankarasti. Joskus hänen äänensä saattoi olla ankara.
— Saaran äiti tietää kaikki, Lottie pisti väliin. — Ja minun äitini myös. Saara on tosin äitini neiti Minchinin luona, mutta minun toinen äitini tietää kaikki. Kadut ovat kiiltävät, ja siellä kasvaa liljoja vainiolla, ja kaikki poimivat niitä. Saara kertoo siitä minulle iltasella, kun hän asettaa minut nukkumaan.
— Sinä jumalaton olento, huudahti Lavinia kääntyen Saaraan päin, — kuinka sinä voit kertoa satuja taivaasta?
— Ilmestyskirjassa on vielä oivallisempia kertomuksia, vastasi Saara. — Voit itse lukea. Kuinka sinä tiedät, että minun kertomukseni ovat satuja? Mutta minä sanon sinulle, Saara lisäsi, eikä juuri taivaallisessa mielentilassa, — että sitä sinä et koskaan saa tietää, jollet ole ystävällisempi ihmisille kuin nyt. — Tule, Lottie!
Hän lähti huoneesta ja melkein toivoi näkevänsä pienen palvelustytön jossakin, mutta ei huomannut häntä enää, ei vilahdukseltakaan mennessään eteiseen.
— Kuka on se pikkuinen tyttö, joka pitää huolen kamiinoista? hän kysyi illalla Mariettelta.
Marietten vastaus tuli kuin virran juoksu:
— Niin, sitä on todellakin syytä kysyä. Hän on hylätty raukka, joka on otettu astioiden pesijäksi, mutta joka sitä paitsi saa toimittaa kaikenlaista muuta. Hän kiillottaa kenkiä ja kamiinanristikkoja, hän kantaa raskaita hiilitaakkoja portaita ylös, pesee lattioita ja ikkunoita ja on sitä paitsi jokaisen käskettävänä. Hän on neljätoistavuotias, mutta niin kitukasvuinen, että häntä luulisi kaksitoistavuotiaaksi. — Marietten oli häntä todellakin sääli. Hän oli niin ujo, että jos häntä sattumalta puhutteli, hänen silmäraukkansa näyttivät säikähdyksestä putoavan pois päästä.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi Saara, joka istui pöydän ääressä leuka käsien nojassa ja kuunteli jännittyneenä Marietten puhetta.
— Hänen nimensä on Becky. Joka viides minuutti Mariette kuuli alhaalla huudettavan: "Becky, tee tämä!" ja "Becky, tee tuo!"
Saara istui katsellen tuleen ja ajatteli Beckyä kotvan aikaa vielä sen jälkeen, kun Mariette oli mennyt. Hän kyhäsi mielessään kertomuksen, jossa Becky oli huonosti kohdeltuna sankarittarena. Hänen mielestään Becky oli sen näköinen kuin hän ei olisi koskaan saanut syödä itseään kylläiseksi. Hänen silmänsäkin näyttivät nälkäisiltä. Saara toivoi tapaavansa hänet uudelleen, mutta vaikka hän useita kertoja näkikin tytön vilahdukselta tämän kantaessa tavaroita portaita ylös ja alas, hänellä näytti aina olevan kiire, ja hän näkyi aina pelkäävän, että joku huomaisi hänet. Siten oli mahdotonta puhutella häntä.
Mutta eräänä toisena sumuisena iltapäivänä muutamia viikkoja myöhemmin Saara näki melkeinpä liikuttavan näyn tullessaan huoneeseensa. Hänen omassa mielinojatuolissaan istui leimuavan valkean ääressä Becky — pieni nokitahra nenällään ja useita esiliinassa, pieni kehno myssy päästä putoamaisillaan ja tyhjä hiiliastia vieressään lattialla — syvään uneen vaipuneena, lopen uupuneena liian rasittavasta työstä.
Hänet oli lähetetty laittamaan makuuhuoneet yökuntoon. Huoneita oli monta, ja hän oli juossut asioilla koko päivän.
Saaran huoneet Becky oli jättänyt viimeiseksi. Ne eivät olleet samanlaiset kuin toiset, jotka olivat aivan yksinkertaiset. Tavalliset oppilaat saivat tyytyä välttämättömimpään. Saaran mukava huone näytti astioidenpesijästä kerrassaan ihmeelliseltä, vaikkei se todellisuudessa ollut muuta kuin tavallinen sievä, valoisa, pieni huone.
Siellä oli tauluja ja kirjoja ja merkillisiä intialaisia esineitä. Siellä oli sohva ja matala pehmoinen tuoli. Emily istui omalla tuolillaan jumalattaren kaltaisena, ja aina siellä paloi valkea takassa ja takan ristikko oli kiiltävän kirkas. Iltapäivätöistään Becky jätti tämän viimeiseksi, sillä häntä virkisti meneminen tähän huoneeseen, jossa hän toivoi saavansa istua pari minuuttia pehmoisessa tuolissa, katsella ympärilleen ja ajatella tuon lapsen ihmeellistä onnea, hänellä kun oli niin kauniita esineitä ympärillään ja hän kun sai kylmän tullen pukeutua niin kauniisiin hattuihin ja päällystakkeihin, että niitä kannatti katsoa edes vilahdukselta säleaidan läpi.
Kun hän tänä iltapäivänä oli istuutunut tuoliin, se oli tuntunut ihmeellisen ihanalta levolta hänen särkeville jaloilleen, jopa helpotukselta koko hänen ruumiilleen. Takkavalkean miellyttävä lämpö vaikutti häneen uuvuttavasti, ja kun hän katseli punaisia hiiliä, levisi hänen likaisille kasvoilleen väsynyt hymy. Hänen päänsä painui rinnalle huomaamatta, silmät menivät umpeen, ja hän vaipui syvään uneen.
Hän oli todellakin ollut ainoastaan kymmenen minuuttia huoneessa, kun Saara tuli sinne, mutta hän nukkui niin sikeästi, kuin hän olisi prinsessa Ruususen tavoin nukkunut sata vuotta. Mutta Becky parka ei ollut ollenkaan prinsessa Ruususen näköinen. Hän oli ruma, likainen ja väsynyt astioidenpesijä.
Saara oli niin erilainen, että olisi voinut luulla häntä toiseen maailmaan kuuluvaksi.
Tänä iltapäivänä hänellä oli ollut tanssitunti, ja ne päivät, joina tanssinopettaja kävi koulussa, olivat melkein juhlapäiviä, vaikka hän kävikin siellä joka viikko. Oppilaat pukeutuivat sievimpiin leninkeihinsä, ja koska Saara tanssi erittäin hyvin, hän sai usein esiintyä, ja Mariette sai käskyn pukea hänet niin hienoksi ja kauniiksi kuin mahdollista.
Tänään hänellä oli yllään ruusunpunainen puku. Mariette oli ostanut eläviä ruusunnuppuja, sitonut niistä seppeleen ja pannut sen hänen mustille kiharoilleen. Hän oli saanut oppia uuden, kauniin tanssin, jossa hän leijaili ympäri huonetta ruusunpunaisena perhosena, ja ilo ja liikunto olivat nostaneet kauniin punan hänen kasvoillensa.
Omaan huoneeseensa hän astui kevein askelin ja — siinä istui Becky unissaan, pää nyökällään ja myssy vinossa.
— Voi, tyttö raukkaa! huudahti Saara huomatessaan hänet.
Hänen mieleensäkään ei johtunut suuttua nähdessään pienen likaisen tytön istuvan mielituolissaan. Todellisuudessa hän oli iloinen nähdessään hänet siinä. Kun hänen satunsa huonosti kohdeltu sankaritar heräisi, hän puhuisi tälle. Saara hiipi varovaisesti hänen luokseen, seisoi siinä ja katseli häntä. Becky kuorsasi hiljaa.
— Toivon, että hän heräisi itsestään, arveli Saara. — En tahtoisi herättää häntä. Mutta neiti Minchin suuttuisi, jos saisi tietää tämän. Taidan odottaa pari minuuttia.
Hän istahti pöydän reunalle, heilutteli ruusunpunaisia jalkojaan ja mietti, mitä olisi tehtävä. Neiti Amelia voisi tulla huoneeseen minä hetkenä tahansa, ja jos niin kävisi, Becky saisi varmasti nuhteita.
— Mutta hän on niin väsynyt, Saara tuumi sitten. — Hän on kovin väsynyt!
Samassa hehkuva hiili teki lopun hänen epäröimisestään. Se irtaantui suuresta kekäleestä ja putosi säkeneristikolle. Becky säpsähti ja avasi pelästyneenä silmänsä. Hän ei tiennyt, että oli nukahtanut. Hän oli vain hetkiseksi istahtanut ja tuntenut miellyttävää lämpöä — ja nyt hän tuijotti kovasti huolissaan ihmeelliseen oppilaaseen, joka oli ilmestynyt hänen viereensä ikään kuin ruusunvärinen haltiatar ja katseli häntä myötätuntoisesti.
Becky hyppäsi pystyyn ja tarttui myssyynsä. Hän tunsi sen roikkuvan korvallisellaan ja koetti hurjasti saada sen paikoilleen. Voi, voi! Mikähän rangaistus häntä nyt odottikaan? Kun oli sopimattomasti nukahtanut sellaisen nuoren neidin tuoliin! Tietysti hän saisi eron toimestaan ilman palkkaa! Kuului tukahdutettu nyyhkytys.
— Voi, neiti! Voi, neiti! hän änkytti. — Voi, anteeksi, anteeksi, neiti!
Saara hyppäsi maahan ja tuli hänen luokseen.
— Älä pelkää, hän sanoi ystävällisesti. — Ei se tee yhtään mitään.
— En voinut sille mitään, soperteli Becky. Takkavalkea lämmitti — ja olin niin väsynyt. Ei se ollut tunkeilevaisuutta.
Saara laski kätensä hänen olalleen.
— Olit väsynyt, hän sanoi, — etkä voinut sille mitään. Et ole oikein hereillä vieläkään.
Yhä enemmän ihmeissään Becky parka tuijotti häneen. Hän ei todellakaan koskaan ennen ollut kuullut niin kaunista ja ystävällistä sointua kenenkään ihmisen äänessä. Tavallisesti hän oli kuullut vain komentelua ja torumista ja tiuskimista. Ja tämä, ruusunpunaisessa tanssipuvussaan, katsoi häneen, ikään kuin hän ei olisikaan syntipukki, ikään kuin hänellä olisi oikeus olla väsyksissä, vieläpä nukahtaakin. Pienen hennon käden kosketus oli ihaninta, mitä hän koskaan olisi voinut ajatella.
— Ettekö ole suutuksissa, ettekö todellakaan? hän huohotti. — Ettekö aio kertoa tästä neidille?
— En toki! huudahti Saara. — Sitä en suinkaan tee.
Huolestunut ilme nokisissa kasvoissa saattoi hänet äkkiä niin pahoilleen, ettei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan taputteli Beckyä poskelle.
— Samanlaisiahan me olemme; minä olen vain pieni tyttö niin kuin sinäkin. Sattumasta johtuu, etten minä ole sinä ja sinä minä.
Tästä ei Becky ymmärtänyt hitustakaan. Hänen aivonsa eivät voineet sulattaa niin merkillisiä ajatuksia. "Sattuma" merkitsi hänelle samaa kuin onnettomuus, kun jonkun yli ajettiin tai joku tuupertui portaita alas ja vietiin sairashuoneeseen.
— Sattuma, neiti? hän kuiskasi kunnioittavasti, — niinkö?
— Niin juuri, vastasi Saara ja katseli häntä hetkisen haaveksien. Mutta heti hän taas puhui toiseen tapaan. Hän ymmärsi, ettei Becky käsittänyt hänen tarkoitustaan.
— Oletko saanut työsi valmiiksi? hän kysyi. — Uskallatko viipyä täällä muutaman minuutin?
Becky joutui taas hämilleen:
— Täälläkö, neiti? Minäkö?
Saara juoksi ovelle, avasi sen, katseli ja kuunteli.
— Ei ole ketään lähellä, hän selitti. — Jos makuuhuoneet ovat yökunnossa, voit kenties viipyä täällä hetkisen. Ajattelin, että sinä kenties pitäisit kakkupalasesta.
Seuraavat kymmenen minuuttia olivat Beckylle kuin hurmaavaa unta. Saara avasi kaapin ja antoi hänelle suuren palasen kakkua. Hän nautti nähdessään, miten ahmien raukka söi sen. Saara jutteli ja kyseli ja naureskeli, kunnes Beckyn pelko alkoi hävitä, ja hän jo pariin kertaan rohkaisi mielensä, niin että uskalsi kysyä jotakin, vaikka hän pitikin sitä julkeana.
— Onko tuo, hän uskalsi änkyttäen kysyä tarkastaen ruusunpunaista pukua, — onko tuo paras leninkinne?
— Se on tanssipukujani, vastasi Saara. — Minä pidän siitä. Pidätkö sinäkin?
Becky seisoi hetken aikaa ihailusta sanattomana. Sitten hän kertoi vapisevalla äänellä:
— Kerran minä näin prinsessan. Seisoin väkijoukossa kadulla Covent Gardenin ulkopuolella ja katselin teatteriin menevää herrasväkeä. Erästä heidän joukossaan kaikki eniten tarkastelivat. Ihmiset sanoivat toisilleen: "Tuossa on prinsessa!" Hän oli täysikasvuinen nuori nainen ja hänen pukunsa oli pelkkää harsoa — leninki ja viitta ja kukat, kaikki olivat ruusunpunaista. Minä muistin hänet heti, kun näin teidän istuvan pöydällä. Olitte niin hänen näköisensä.
— Olen usein ajatellut, sanoi Saara miettivällä äänellään, — että olisin mielelläni prinsessa. Miltähän se tuntuisi? Jospa rupeaisin kuvittelemaan olevani prinsessa!
Becky tuijotti häneen ihaillen, mutta taaskaan hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Hän tarkasteli Saaraa tavallaan jumaloiden. Saara havahtui pian haaveilustaan ja kääntyi hänen puoleensa.
— Becky, hän kysyi, — etkö sinä kuunnellut tuota satua?
— Kuuntelin, Becky tunnusti taaskin hieman levottomana. — Tiedän, ettei minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta satu oli niin kaunis, etten voinut olla kuuntelematta.
— Minusta oli hauskaa, että kuuntelit. Kun kertoo satuja, ei mikään ole niin mieluisaa kuin kertoa ihmisille, jotka kuuntelevat. En tiedä, miksi niin on. Tahtoisitko kuulla sadun loppuun?
Taas Becky oli sanattomana.
— Minäkö saisin kuulla? hän vihdoin sopersi. — Aivan niin kuin olisin joku oppilaista? Saisinko kuulla prinssistä — ja pienistä valkoisista merenlapsista, jotka uiskentelivat ja naureskelivat ja joilla oli — tähtiä hiuksissa?
Saara nyökkäsi.
— Pelkään, ettei sinulla nyt ole aikaa kuunnella satua, hän virkkoi, — mutta jos sanot, mihin aikaan tulet siivoamaan minun huoneitani, niin koetan olla täällä silloin, ja kerron sinulle vähän joka päivä, kunnes pääsemme sadun loppuun. Se on aika pitkä, ja minä lisään siihen yhä jotakin uutta.
— En välitä siitä, että hiiliastia on raskas, enkä siitäkään, mitä keittäjä minulle tekee, kuiskasi Becky hartaasti, — jos saan ajatella tätä.
— Tietysti saat, vakuutti Saara. — Kerron sinulle kaikesta.
Kun Becky laskeutui portaita, ei hän enää ollut sama Becky, joka oli hilannut niitä ylös raskasta hiilitaakkaa. Hänellä oli palanen kakkua taskussaan, ja hän oli saanut ravintoa ja lämpöä enemmänkin kuin sen, minkä kakku ja tuli hänelle antoivat. Jokin muu oli häntä lämmittänyt ja ravinnut, ja sen oli Saara tehnyt.
Kun Becky oli mennyt, Saara istahti mielipaikalleen pöydänreunalle. Hän nojasi jalkojaan tuoliin, kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä.
— Jos olisin prinsessa — oikea prinsessa, hän mutisi, — voisin antaa lahjoja ihmisille. Mutta vaikka vain kuvittelen olevani prinsessa, voin kuitenkin keksiä heille jotakin pientä hauskuutta. Tämäntapaista kuin nyt. Olihan Becky niin onnellinen. Aivan kuin olisi saanut suuren lahjan. Tahdon kuvitella, että annan lahjoja joka kerran, kun voin tehdä ihmisille jotakin, josta he pitävät. Kuvittelen antavani lahjoja.
TIMANTTIKAIVOKSET
Vähän aikaa tämän jälkeen tapahtui jotakin, mikä herätti suurta mielenkiintoa. Ei yksin Saara kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan koko koulu, ja siitä puhuttiin monta viikkoa vielä jälkeenpäin.
Kapteeni Crewe oli kerran kirjeessään kertonut erittäin mielenkiintoisen jutun. Eräs hänen ystävänsä ja entinen koulutoverinsa oli aivan odottamatta käynyt Intiassa tervehtimässä häntä. Tämä omisti suuren maa-alueen, josta oli löydetty timantteja, ja kaivoksissa työskenneltiin parastaikaa. Jos kaikki kävisi, niin kuin oli syytä otaksua, hänestä tulisi niin suurten rikkauksien omistaja, että päätä huimasi niitä ajatellessakin. Koska hän oli hyvin kiintynyt lapsuudenystäväänsä, hän oli tarjonnut tälle tilaisuuden päästä rikkauksista osalliseksi rupeamalla osakkaaksi liikeyritykseen.
Niin Saara ainakin oli ymmärtänyt hänen kirjeensä. Tosin ei mikään muu liikeyritys, kuinka suurenmoinen tahansa, olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan eikä muidenkaan koululaisten, mutta timanttikaivokset! — sehän oli aivan kuin "Tuhannesta yhdestä yöstä" otettua, eikä sen vuoksi kukaan voinut pysyä välinpitämättömänä.
Saara kuvitteli ne loihdituiksi ja keksi satuja Ermengardelle ja Lottielle maanalaisista sokkelokäytävistä, joiden seinät, lattia ja katto olivat hohtokivien peitossa ja joissa tummaihoiset miehet hakkasivat irti kiviä raskailla kaivoskoukuilla. Ermengarde oli hyvin ihastunut kertomukseen, ja Lottie tahtoi joka ilta kuulla sen uudelleen. Laviniaa harmitti! Hän sanoi Jessielle, ettei hän uskonut sellaisia timanttikaivoksia olevankaan.
— Minun äidilleni on timanttisormus, joka on maksanut neljäkymmentä puntaa, hän sanoi, — eikä se ole suinkaan suuri. Jos olisi oikein kaivoksia täynnä timantteja, niin ihmiset tulisivat ihan naurettavan rikkaiksi.
— Kenties Saarasta tulee naurettavan rikas, hihitti Jessie.
— Hän on naurettava olematta rikas, Lavinia sanoa sävähdytti.
— Minä luulen, että sinä vihaat häntä, tuumi Jessie.
— En suinkaan, Lavinia tiuskaisi. — Mutta en usko olevan kaivoksia, jotka olisivat täynnä timantteja.
— Ihmistenhän täytyy kuitenkin saada timanttinsa jostakin, huomautti
Jessie ja kysyi uudelleen hihittäen: Tiedätkö, mitä Gertrude sanoo?
— En, enkä siitä välitäkään, jos se koskee tuota siunattua Saaraa!
— Häntä se juuri koskeekin. Hän on nyt keksinyt, että hän muka on prinsessa. Sitä hän aina leikkii. Koulussakin. Hän sanoo oppivansa läksynsä paremmin sillä tavalla. Hän tahtoisi, että Ermengardekin olisi prinsessa, mutta Ermengarde sanoo olevansa liian lihava.
— Hän onkin liian lihava, ja Saara liian laiha. Taaskin Jessie nauraa hihitti.
— Hän sanoo, ettei se riipu siitä, minkä näköinen on tai mitä omistaa.
Se riippuu vain siitä, mitä ajattelee ja tekee.
— Kai meidän täytyy sanoa hänelle "teidän kuninkaallinen korkeutenne", ilkkui Lavinia.
Päivän oppitunnit olivat päättyneet, ja tytöt istuivat takkavalkean ääressä kouluhuoneessa ja viettivät aikaansa mielensä mukaan.
Lavinian puhuessa ovi avautui ja Saara tuli huoneeseen mukanaan Lottie, jonka oli tapana seurata hänen kintereillään kuin pieni koira.
— Tuossa hän on, tuo kamala penikka! kuiskasi Lavinia. — Jos Saara on häneen niin ihastunut, niin miksi ei hän sitten pidä häntä omassa huoneessaan? Varmaankin hän rupeaa kirkumaan, ennen kuin on kulunut viittäkään minuuttia.
Lottieta oli yhtäkkiä haluttanut leikkiä kouluhuoneessa, ja hän oli pyytänyt "kasvatusäitiänsä" seuraamaan häntä sinne. Hän meni muutamien pienokaisten seuraan, jotka leikkivät huoneen nurkassa.
Saara kiipesi ikkunakomeroon, avasi kirjan ja alkoi lukea. Kirjassa kerrottiin Ranskan vallankumouksesta, ja pian hän oli syventynyt kertomukseen Bastiljin vangeista. Nämä miehet olivat viettäneet niin monta vuotta vankiluolissa, että kun heidän vapauttajansa päästivät heidät ulos, heidän kasvonsa olivat melkein kokonaan pitkän tukan ja parran peitossa, ja he olivat melkein unohtaneet, että oli maailmaa heidän vankilansa ulkopuolella.
Hän oli kaukana kouluhuoneesta, eikä ollut suinkaan miellyttävää joutua sinne takaisin, kun Lottie yhtäkkiä päästi kimakan ulvonnan. Saarasta ei mikään ollut niin vaikeaa kuin malttaa mielensä, jos joku häiritsi häntä, kun hän oli syventyneenä kirjoihin.
Hänen täytyi väkisin tukahduttaa ärtyisyyden tunne, kun hän pani pois kirjansa ja hyppäsi alas sopestaan.
Lottie oli laskenut luikua lattialla, oli ärsyttänyt Laviniaa ja Jessietä melullaan ja vihdoin kellahtanut kumoon ja satuttanut lihavan polvensa. Hän huusi ja hyppeli keskellä ystävien ja vihollisten piiriä, jotka milloin hyväilivät, milloin toruivat häntä.
— Suu kiinni, irvisuu! Heti paikalla! komensi Lavinia.
— Minä en ole irvisuu — en ole irvisuu! valitti Lottie. — Saara!
— Jollei hän vaikene, niin neiti Minchin kuulee, sanoi Jessie.
Saara juoksi huoneen poikki, laskeutui polvilleen ja syleili Lottieta.
— Kas niin, Lottie! hän sanoi. Lottie pieni, sinähän lupasit
Saaralle!
— Hän sanoi, että minä olen irvisuu, nyyhkytti Lottie.
Saara hyväili häntä, mutta puhui totisella äänellä, jonka Lottie tunsi.
— Jos sinä itket ja parut, niin sinusta tulee sellainen, pikku Lottie.
Sinähän lupasit!
Lottie muisti, että oli luvannut, mutta huusi vain kovemmin.
— Minulla ei ole äitiä! hän julisti. — Ei äitiä ollenkaan.
— Onhan sinulla sentään, sanoi Saara ystävällisesti. — Oletko unohtanut? Etkö tiedä, että Saara on sinun äitisi? Etkö huoli Saaraa äidiksesi?
Lottie painautui häntä vasten, ja hänen nyyhkytyksensä hiljenivät.
— Tule ikkunakomeroon luokseni istumaan, jatkoi Saara, — niin kuiskutan sinulle sadun.
— Kerrotko sinä? Lottie ihasteli lopettaen nyyhkytyksensä. Kerrotko minulle — timanttikaivoksista?
— Timanttikaivoksista! tirskahti Lavinia. — Ilkeä lellitelty penikka, tahtoisin pieksää häntä!
Saara hyökkäsi äkisti ylös. Täytyy muistaa, että hän oli ollut syventyneenä kertomukseen Bastiljista ja että hänen oli täytynyt nopeasti palauttaa mieleensä kasvattinsa ja hoivata häntä. Hän ei ollut enkeli, eikä suinkaan pitänyt Laviniasta.
— Niin, hän sanoi kiivaasti, — mutta minäpä tahtoisin pieksää sinua — mutta en nyt tee sitä kuitenkaan, hän lisäsi hilliten itsensä. — Emmehän ole katulapsia. Olemme kylliksi vanhoja ymmärtääksemme.
Nyt sai Lavinia toivomansa tilaisuuden.
— Niinpä niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne! hän virkkoi ivallisesti. — Mehän olemme luullakseni prinsessoja — ainakin eräs meistä. Koulun maineen pitäisi kohota korkealle nyt, kun neiti Minchinillä on prinsessa oppilaana.
Saara juoksi hänen luoksensa. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut antaa
Lavinialle korvapuustin. Kenties hän aikoikin.
Hänen tapansa kuvitella kaikenlaista tuotti hänelle paljon iloa. Näistä kuvitelmistaan hän ei kertonut koskaan sellaisille tytöille, joista hän ei pitänyt. Uutta "keksintöään", että hän oli prinsessa, hän oli pitänyt sydämenasianaan ja pelkäsi kovasti, että joku saisi siitä vihiä. Hän oli pitänyt sitä salaisuutena, ja nyt Lavinia pilkkasi sitä melkein koko koulun kuullen.
Hän tunsi veren kohoavan poskilleen ja suhisevan korvissaan. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa.
Prinsessa ei saanut joutua raivon valtaan. — Hänen kätensä vaipui alas, ja hän seisoi hetkisen aivan hiljaa. Kun hän sitten puhui, hänen äänensä oli levollinen ja vakava. Hänen päänsä oli pystyssä, ja kaikki kuuntelivat häntä.
— Se on totta, hän sanoi. — Joskus kuvittelen olevani prinsessa voidakseni koettaa käyttäytyä niin kuin prinsessa käyttäytyisi.
Lavinia ei voinut keksiä sopivaa vastausta. Monta kertaa hän oli huomannut, ettei hän voinut löytää tyydyttävää vastausta joutuessaan riitaan Saaran kanssa.
— Vai niin, hän sanoi vihdoin. — Toivon, ettet unohda meitä, kun nouset valtaistuimelle.
— En unohda, vastasi Saara ja katseli vaieten ja vakavasti Laviniaa, joka näki parhaaksi kääntyä, tarttua Jessien käsivarteen ja poistua.
Tämän jälkeen ne tytöt, jotka kadehtivat Saaraa, sanoivat häntä "Saara-prinsessaksi", kun milloin tahtoivat erikoisesti näyttää halveksivansa häntä. Ne, jotka pitivät hänestä, käyttivät samaa nimitystä hyväilynimenä.
Beckyn mielestä se oli Saaralle sopivin nimi, mitä koko maailmasta voi löytyä. Tuttavuus, joka oli alkanut sinä sumuisena iltapäivänä, jolloin hän oli säikähtyneenä herännyt mukavassa tuolissa, oli kehittynyt ja kasvanut neiti Minchinin tietämättä siitä mitään.
Joskus Becky uskalsi viipyä vain muutaman minuutin valoisassa, lämpöisessä huoneessa, jolloin tytöt saattoivat ainoastaan vaihtaa muutaman sanan ja Saara pistää vain jonkin pienen lahjan Beckyn avaraan taskuun.
Makupalojen etsiminen ja löytäminen ja kääriminen pieneen pakettiin tuotti Saaralle uutta huvia. Kun hän oli kaupungilla kävelemässä tai ajelemassa, hänen oli tapana tarkastella kauppojen ikkunoita. Kun hän ensimmäisen kerran oli tuonut mukanaan kotiin kaksi pientä piirakkaa, hän oli mielestään tehnyt oikein hyvän keksinnön. Beckyn silmät loistivat ihastuksesta, kun hän näki ne.
Vähitellen Beckyltä alkoi tämän ylimääräisen kestityksen vaikutuksesta hävitä alituinen näläntunne, eikä hiilikoppa tuntunut hänestä enää niin sietämättömän raskaalta kuin ennen.
Ja vaikka se olikin aika raskas ja keittäjä pahalla tuulella, ja vaikka työt, jotka sälytettiin Beckyn tehtäväksi, olivatkin raskaita, niin olihan odotettavissa iltapäivän lohduttava hetki, toivo, että Saara neiti olisi huoneessaan. Olisi hän ollut iloinen ilman lihapiirakoitakin, kunhan vain sai nähdä Saaran.
Becky-poloinen oli joutunut koko elämänsä ajan raatamaan, ja hän tuskin tiesi, mitä nauru olikaan. Saara sai hänet sekä hymyilemään että nauramaan ja nauroi itse mukana, ja vaikkei kumpikaan heistä oikein ymmärtänyt sitä, tämä nauru oli yhtä ravitsevaa kuin lihapiirakatkin.
Pari viikkoa ennen kuin Saara täytti yksitoista vuotta, hän sai isältään kirjeen, jota kirjoittaessaan isä ei näyttänyt olleen yhtä poikamaisen hyvällä tuulella kuin tavallisesti. Hän ei ollut oikein terve, ja timanttikaivoksen aiheuttamat puuhat nähtävästi rasittivat häntä liiaksi.
— Katso, pikku Saara, hän kirjoitti, — isäsi ei ole liikemies, ja numerot ja asiakirjat vaivaavat häntä. Hän ei ymmärrä niitä ja kaikki touhu tuntuu niin hankalalta. Jollei minulla olisi kuumetta, en luultavasti pysyisi öisin valveilla heittelehtien vuoteellani puolelta toiselle. Jos oma pikku emäntäni olisi täällä, luulen, että hän antaisi minulle monta vakavaa, hyvää neuvoa. Antaisithan, pikku emäntäni?
Kapteeni Crewe oli leikillään sanonut Saaraa "pikku emännäkseen" tytön pikkuvanhan käytöksen vuoksi.
Hän oli ryhtynyt suurenmoisiin valmisteluihin Saaran syntymäpäiväksi. Muun muassa oli Pariisista tilattu uusi nukke, ja sen vaatetuksesta oli pidetty erinomainen huoli.
Syntymäpäivää aiottiin viettää suurin juhlallisuuksin. Tarkoituksena oli koristaa koulusali ja panna siellä toimeen illanvietto.
Laatikot ja lahjapaketit avattaisiin juhlallisesti, ja neiti Minchinin yksityisissä huoneissa vietettäisiin loistavat juhlat.
Kouluhuone koristettiin rautatammen lehvistä sidotuilla seppeleillä, pulpetit nostettiin pois, ja penkit peitettiin punaisella kankaalla ja asetettiin seinäviereen ympäri huonetta.
VIELÄ KERRAN TIMANTTIKAIVOKSET
Iltapäivällä Saara astui koristettuun kouluhuoneeseen ensimmäisenä oikein juhlasaatossa.
Neiti Minchin, joka oli sonnustautunut hienoimpaan silkkipukuunsa, talutti häntä kädestä. Heitä seurasi miespalvelija kantaen rasiaa, jossa uusi nukke oli, sisäkkö kantoi toista rasiaa, ja viimeisenä tuli Becky kantaen kolmatta. Päivän kunniaksi hänellä oli puhdas esiliina ja uusi myssy.
Saara olisi paljon mieluummin tahtonut tulla sisään niin kuin tavallisesti, mutta neiti Minchin oli kutsunut hänet luokseen huoneeseensa ja esittänyt hänelle toivomuksensa.
Sen vuoksi siis Saara talutettiin sisään näin suurenmoisella tavalla, ja hän ujosteli vähän tullessaan huoneeseen, kun suuret tytöt tuijottivat häntä tyrkkien toisiansa kyynärpäillään, ja pienet, jotka istuivat riveissä, alkoivat kuiskia ja iloisesti liikahdella.
— Hiljaa, nuoret neidit! varoitti neiti Minchin. — James, pane laatikko pöydälle ja ota kansi pois. Emma, pane rasiasi tuolille. — Becky! hän sanoi sitten jyrkästi ja ankarasti.
Becky oli innoissaan aivan unohtanut itsensä ja nauroi Lottielle, joka vääntelehti ihastuksissaan. Hän oli pudottaa rasiansa, sillä hän säikähti paheksuvaa ääntä, ja kun hän pelästyneenä niiasi ikään kuin anteeksi pyytäen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät.
— Sinun ei sovi tirkistellä nuoria neitejä, torui neiti Minchin. —
Unohdat, miten on käyttäydyttävä. Pane rasia pois!
Becky totteli peloissaan ja riensi kiireesti ovelle.
— Saatte mennä, ilmoitti neiti Minchin viitaten kädellään palvelijoille.
— Ettekö voisi sallia, neiti Minchin, sanoi Saara äkkiä, — että Becky saisi jäädä?
Se oli rohkea pyyntö. Neiti Minchin säpsähti hieman. Sitten hän otti lornjenttinsa ja katseli Saaraa sangen kiihtyneenä.
— Beckykö! hän huudahti. — Mutta… Saara kulta!
— Pyydän sitä, sillä tiedän, että hän mielellään tahtoisi nähdä lahjat, selitti Saara. — Hänhän on myös pieni tyttö.
— Mutta Saara kulta! sanoi neiti Minchin nuhdellen… Beckyhän on keittiötyttö, eivätkä sellaiset ole… eivät ole… pikkutyttöjä.
Hänen mieleensä ei tosiaankaan ollut koskaan juolahtanut ajatella heitä pikku tyttöinä. Keittiötytöt olivat koneita, jotka pesivät astioita, kantoivat hiilikoppia ja panivat tulen uuniin.
— Mutta Becky on kuitenkin pikkutyttö! väitti Saara.
— Ja minä tiedän, että hänellä olisi hauskaa. Olkaa hyvä ja antakaa hänen jäädä — koska on minun syntymäpäiväni.
Neiti Minchin vastasi hyvin arvokkaasti:
— Koska pyydät sitä suosionosoituksena syntymäpäivänäsi — niin jääköön. Rebecka, kiitä Saara neitiä hänen suuresta ystävällisyydestänsä! Hän viittasi kädellään oven lähellä olevaan nurkkaan.
— Mene tuonne seisomaan! hän komensi. — Ei liian lähelle nuoria neitejä!
Becky niiasi ja kiitti ja meni hymyillen paikalleen. Hän ei välittänyt siitä, missä hänen piti seisoa, oli vain onnellinen, kun sai jäädä huoneeseen sen sijaan, että hänet olisi lähetetty keittiöön astianpesuun näiden juhlien ajaksi.
— Minulla on vähän sanomista teille, nuoret neidit, lausui neiti
Minchin selvitettyään kurkkuansa merkitsevällä tavalla.
— Hän aikoo pitää puheen, kuiskasi joku tytöistä. — Kunpa se olisi lyhyt!
Saaraa ei tämä ollenkaan miellyttänyt. Koska juhla oli hänen kunniakseen, oli otaksuttavaa, että puhekin koskisi häntä. Ei ole miellyttävää seisoa kouluhuoneessa ja kuunnella puhetta, joka koskee asianomaista itseään.
— Te tiedätte, nuoret neidit, aloitti neiti Minchin, — että rakas
Saara täyttää tänään yksitoista vuotta.
— Rakas Saara, mutisi Lavinia.
— Useat teistäkin ovat täyttäneet yksitoista vuotta, mutta Saaran syntymäpäivä on vähän erilainen kuin muiden pienten tyttöjen. Kun hän tulee vanhemmaksi, hän saa periä suuren omaisuuden, ja hänen velvollisuutensa on käyttää sitä ansiokkaalla tavalla. Kun hänen isänsä, kapteeni Crewe, tuli hänen kanssaan tänne Intiasta ja jätti hänet minun huostaani, hän sanoi minulle leikillisesti: "Pelkään, että hänestä tulee hyvin rikas, neiti Minchin!" Minun vastaukseni kuului: "Hänen kasvatuksensa minun koulussani tulee olemaan suurimmallekin varallisuudelle kunniaksi." Saarasta on tullut paras oppilaani. Hänen ranskankielentaitonsa ja tanssinsa tuottavat koululle kunniaa. Hänen käytöksensä, joka on antanut teille aihetta sanoa häntä prinsessa Saaraksi, on mallikelpoinen. Hän osoittaa herttaisuuttansa kutsumalla teidät tähän illanviettoon. Minä toivon, että te pidätte arvossa hänen auliuttansa. Minä toivon, että ilmaisette tyytyväisyytenne sanomalla ääneen ja yhtaikaa: Kiitos, Saara!
Kaikki nousivat seisomaan, niin kuin he olivat tehneet tuona ensimmäisenä aamuna, jonka Saara niin hyvin muisti.
— Kiitos, Saara, he sanoivat, ja Lottie hyppeli innoissaan. Saara oli hetkisen hiukan ujon näköinen. Hän niiasi — niiasi sievästi.
— Kiitos, hän sanoi, — kun tahdoitte tulla tänne.
— Hyvä, oikein hyvä todellakin! sanoi neiti Minchin hyväksyen. —
Juuri noin tekee oikea prinsessa, kun kansa taputtaa käsiään hänelle.
Ja nyt minä lähden, että voitte huvitella mielenne mukaan.
Kaikki syöksyivät rasioiden kimppuun. Saara kumartui yhden ääreen ihastuneen näköisenä.
— Tässä on kirjoja, sen tiedän!
Pikkulapset mutisivat pettymyksestä, ja Ermengarde oli aivan hämillään.
— Lähettääkö isäsi sinulle kirjoja syntymäpäivälahjaksi? hän huudahti. — Silloin hän on yhtä ankara kuin minun isäni. Älä viitsi avata sitä laatikkoa, Saara!
— Minä pidän niistä, sanoi Saara nauraen, mutta meni suurimman laatikon luo. Kun hän otti siitä "viimeisen nuken" — niin kuin hän sitä sanoi, koska ajatteli, ettei hän tästedes enää huolisi uusia, lapset suorastaan huusivat riemusta.
— Se on melkein yhtä suuri kuin Lottie, joku väitti hengästyneenä.
— Tässä on sen matkalaukku, sanoi Saara. — Avataan se ja katsotaan, minkälaisia tavaroita siellä on.
Hän istuutui lattialle ja väänsi avainta. Lapset tunkeutuivat meluten hänen ympärilleen, kun hän tutki, mitä matkalaukun eri osastot sisälsivät. Eikä kouluhuoneessa ollut koskaan ennen ollut sellaista hälinää kuin nyt.
Kaikenlaistapa matkalaukusta löytyikin: siinä oli pitsikauluksia, silkkisukkia ja nenäliinoja, siellä oli jalokivilipas, jonka sisästä löytyi kaula- ja otsakoriste, jotka näyttivät olevan oikeista timanteista tehtyjä, siellä oli kylpy viittoja ja kävelypukuja, hattuja ja viuhkoja.
Lavinia ja Jessiekin unohtivat olevansa liian suuria välittääkseen nukeista, huudahtelivat ihastuksesta ja tarkastelivat kapineita.
Silloin neiti Amelia ilmestyi äkkiä huoneeseen.
— Saara, hän sanoi, — isäsi asiamies, herra Barrow, on tullut tänne tapaamaan neiti Minchiniä. Hän tahtoo puhutella neiti Minchiniä kahdenkesken, ja koska virvokkeet ovat kaikki hänen vastaanottohuoneessansa, niin on parasta, että te kaikki tulette nyt sinne viettämään juhlaanne, niin että sisareni voi pyytää herra Barrow'n tänne kouluhuoneeseen.
Virvokkeita nauttimasta ei kukaan kieltäytynyt, milloin tahansa niitä tarjottiinkin, ja monet silmät loistivat, kun lapset menivät huoneesta jättäen "viimeisen nuken" istumaan tuolille keskelle komeuttaan.
Heti sen jälkeen neiti Minchin tuli huoneeseen. Häntä seurasi pieni, kuivannäköinen, teräväpiirteinen herra. Neiti Minchin istuutui jäykän arvokkaasti ja viittasi tuoliin.
— Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra Barrow!
Herra Barrow ei heti istuutunut. Hänen huomionsa näkyi kiintyneen "viimeiseen nukkeen" ja sitä ympäröiviin tavaroihin. Hän pani silmälasit nenälleen ja tutki kaikkea hermostuneen paheksuvasti.
— Syntymäpäivälahjoja sadan punnan arvosta! hän huomautti arvostellen, — yksitoistavuotiaalle lapselle! Mieletöntä tuhlausta!
Neiti Minchin oikaisihe loukkaantuneena.
— Kapteeni Crewe on rikas, hän huomautti. — Jo timanttikaivokset…
Herra Barrow kääntyi häneen päin.
— Timanttikaivokset saattavat useammin perikatoon kuin rikkauteen. Kun mies, joka ei itse ole liikemies, joutuu tekemisiin "rakkaan ystävän" kanssa, olisi hänen paras pysytellä visusti erillään rakkaan ystävän timanttikaivoksista ja kultakaivoksista, yleensä kaivoksista kuin kaivoksista, joihin tuo rakas ystävä tahtoo käyttää hänen rahojansa. Kapteeni Crewe vainaja…
Tässä keskeytti hänet neiti Minchinin läähätys.
— Kapteeni Crewe vainaja! hän huudahti. — Vainaja! Ette suinkaan aio kertoa, että kapteeni Crewe on…?
— Hän on kuollut, vastasi herra Barrow lyhyesti ja tylysti. — Kuollut liejukuumeeseen ja rahahuoliin. Liejukuume ei olisi tappanut häntä, jollei hän olisi tullut hulluksi rahahuolista, eivätkä rahahuolet olisi vieneet hänen henkeänsä, jollei hänellä olisi ollut liejukuumetta. Kapteeni Crewe on kuollut!
Neiti Minchin vaipui tuoliinsa. Herra Barrow'n sanat tekivät hänet levottomaksi.
— Mitkä rahahuolet? hän kysyi. — Mitkä? Mitkä?
— Timanttikaivokset, herra Barrow vastasi, — ja hyvä ystävä — ja vararikko.
Neiti Minchin oli tukehtumaisillaan.
— Vararikko! hän läähätti.
— Menetti jok'ainoan rovon. Nuorella kapteenilla oli liian paljon rahaa. Rakas ystävä teki hullun yrityksen timanttikaivoksellaan. Hän pani siihen kaikki rahansa ja kaikki kapteeni Crewen rahat myös. Sitten rakas ystävä karkasi — kapteeni Crewe makasi kuumeessa jo silloin, kun sai tiedon tästä. Isku oli hänelle liian ankara. Hän kuoli mielisairaana houraillen pikku tytöstään. Eikä häneltä jäänyt penniäkään!
Nyt neiti Minchin ymmärsi, mistä oli kysymys, eikä hän ollut eläessään saanut sellaista iskua. Yhtäkkiä hän menettäisi parhaimman oppilaansa ja parhaimman suosijansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut rosvouksen ja pahoinpitelyn alaiseksi, ja hänen mielestään kapteeni Crewe, Saara ja herra Barrow olivat kaikki yhtä moitittavia.
— Onko tarkoituksenne, hän huudahti, — sanoa minulle, ettei häneltä jäänyt mitään? Ettei Saaralla ole lainkaan omaisuutta? Että lapsi on kerjäläinen? Että hänet jätetään minulle köyhäinhoitolaisena eikä perijättärenä?
Herra Barrow oli ovela liikemies ja piti parhaana viipymättä vapautua kaikesta edesvastuusta.
— Hän on tullut kerjäläiseksi, hän vastasi. — Ja hän on jäänyt teidän huostaanne — koska hänellä ei tietääksemme ole ketään sukulaista koko maailmassa.
Neiti Minchin tuijotti eteensä. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut avata oven ja syöksyä ulos huoneesta keskeyttämään juhlallisuudet, jotka jatkuivat meluavina ja riemuisina virvokkeiden ääressä.
— Se on ennenkuulumatonta! Tyttö on parast'aikaa vierashuoneessani ja pitää kutsuja minun kustannuksellani.
— Jos hän pitää kutsuja, hän pitää ne teidän kustannuksellanne, selitti herra Barrow levollisesti. — Barrow & Skipworth ei vastaa mistään. Harvoin on kenenkään miehen omaisuus täydellisemmin sulanut olemattomiin. Kapteeni Crewe kuoli maksamatta meille viimeistä laskuamme — ja se lasku oli suuri.
Neiti Minchin kääntyi takaisin ovelta yhä enemmän kiihdyksissään. Asia oli pahempi kuin kukaan olisi voinut uneksiakaan.
— Pitipä tämän nyt sattua! hän huusi. — Olin niin varma hänen maksuistaan, että panin rahaa suorastaan naurettaviin asioihin tuon lapsen vuoksi. Minä maksoin tuon naurettavan nuken ja sen naurettavan eriskummallisen koristelun. Tytönhän piti saada mitä ikinä halusi. Hänellä on vaunut ja ponihevonen ja kamarineito, ja kaikesta minä olen maksanut sen jälkeen, kun sain viimeisen maksuosoituksen.
— Paras on olla maksamatta mitään, jollette tahdo antaa lahjoja tuolle nuorelle neitoselle, muistutti herra Barrow. — Ei kukaan muista teitä kuitenkaan. Hänellä ei ole pennin pyöreääkään, jota voisi sanoa omakseen.
— Mutta mitä minun pitää tehdä? kysyi neiti Minchin, ikään kuin hänen mielestään herra Barrow'n ilmeinen velvollisuus olisi ollut järjestää asia.
— Siinä ei ole mitään tekemistä, sanoi herra Barrow ottaen nenältään silmälasinsa ja pistäen ne taskuunsa.
— Kapteeni Crewe on kuollut. Lapsi on rutiköyhä. Te olette hänestä vastuussa. Te eikä kukaan muu.
— Minä en ole hänestä vastuussa, en nyt enkä koskaan!
Neiti Minchin ihan kalpeni kiukusta. Herra Barrow kääntyi lähteäkseen.
— Asia ei koske minua, hän sanoi välinpitämättömästi. — Barrow &
Skipworth ei ole hänestä vastuussa.
— Jos kuvittelette, että voitte tyrkyttää hänet minulle, niin erehdytte suuresti! läähätti neiti Minchin. — Minut on ryöstetty ja petetty; minä heitän hänet kadulle!
Jollei hän olisi ollut niin raivoissaan, hän olisi pitänyt varomattomana sanoa näin paljon. Hänelle tyrkytettiin lasta, joka oli saanut kalliin kasvatuksen ja joka oli häntä aina harmittanut; hän menetti kokonaan mielenmalttinsa.
Herra Barrow meni levollisena ovea kohti.
— Minä en tekisi niin. Se ei näyttäisi hyvältä. Siitä syntyisi ikävä juttu, josta juorupuheet saisivat vettä myllyynsä. Oppilas kadulle ilman rahaa ja ilman ystäviä! Parempi on pitää tyttö ja käyttää häntä hyödykseen, kun hän tulee vanhemmaksi.
— Kyllä kai minä hänestä hyödyn! neiti Minchin huudahti katkerasti.
— Siitä olen varma, sanoi herra Barrow hieman häijysti hymyillen. —
Hyvästi!
Hän poistui kumartaen ja painoi oven kiinni mennessään.
Neiti Minchin jäi seisomaan paikalleen useaksi minuutiksi tuijottaen oveen.
Kohta sen jälkeen neiti Amelia avasi oven, mutta peräytyi säikähtyneenä askelen huomatessaan neiti Minchinin muuttuneet, vihan vääristämät kasvot.
— Mitä on tapahtunut, sisar? hän kysyi.
— Missä Saara Crewe on? vastasi neiti Minchin tylysti.
Neiti Amelia hämmästyi.
— Saarako? hän kysyi änkyttäen. — Hän on tietysti toisten lasten kanssa sinun huoneessasi.
— Mene sanomaan hänelle, että hän riisuu päältään tuon koristellun hienon silkkipuvun ja pukeutuu mustaan, olipa se sopiva tai pieni. Nyt tuli hänen koristelemisistaan loppu.
Silloin alkoi neiti Amelia väännellä lihavia käsiänsä ja itkeä.
— Voi sisar! hän nyyhkytti. — Voi, sisko, mitä on tapahtunut?
Neiti Minchin ei tuhlannut sanojaan.
— Kapteeni Crewe on kuollut, hän aloitti. — Kuollut jättämättä penniäkään omaisuutta. Tuo lellitelty, pilattu haaveksiva lapsi on jätetty köyhäinhoitolaisena huostaani. Satoja puntia olen tuhlannut kaikenlaiseen turhuuteen hänen vuokseen, enkä saa pennyäkään takaisin. Lopeta hänen naurettavat kutsunsa! Sano, että hän muuttaa leningin heti paikalla!
— Minäkö? läähätti neiti Amelia. — Pi-pitääkö minun mennä sanomaan se hänelle nyt?
— Silmänräpäyksessä! kuului ankara vastaus. Äläkä istu siinä ja tuijota kuin lehmä uutta konttia! Mene!
Neiti Amelia raukka oli tottunut siihen, että häntä sanottiin milloin miksikin.
Hän hieroi nenäliinallaan silmänsä punaisiksi ja lähti huoneesta uskaltamatta sanoa sanaakaan. Kun hänen vanhempi sisarensa oli sen näköinen kuin nyt ja puhui niin kuin nyt, oli viisainta totella käskyä napisematta.
Kun Saara muutamaa hetkeä myöhemmin tuli noudattaen neiti Minchinin käskyä tämän luo, johtajatar oli ankaramman ja armottomamman näköinen kuin koskaan ennen.
Jo silloin Saarasta tuntui, että syntymäpäiväjuhla oli joko uni tai tapaus, joka oli vuosikausia sitten sattunut jonkun toisen tytön elämässä.
Kaikki juhlan merkit oli jo poistettu; rautatammiseppeleet olivat poissa, ja pulpetit ja penkit oli nostettu paikoilleen.
— Sisar, oli neiti Amelia sanonut, — merkillisempää lasta en koskaan ole nähnyt. Hän on niin hiljainen. Kun kerroin hänelle, mitä on tapahtunut, hän seisoi aivan rauhallisena ja katseli äänettömänä minuun. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan ja hän meni kalman kalpeaksi. Kun olin lopettanut kertomukseni, hän seisoi tuokion hiljaa tuijottaen, sitten hänen leukansa alkoi vapista, ja hän kääntyi, juoksi ulos huoneesta ja portaita ylös. Toisista lapsista alkoivat useat itkeä, mutta hän ei huomannut eikä kuullut muuta kuin mitä minä sanoin. Minun oli oikein paha olla, kun en saanut mitään vastausta.
Ei kukaan muu kuin Saara itse tiennyt, mitä tapahtui hänen huoneessaan sen jälkeen, kun hän oli juossut sinne ja sulkenut oven. Ei hän itsekään muistanut muuta kuin että hän kulki edestakaisin ja toisti toistamistaan aivan vieraalla äänellä:
— Minun isäni on kuollut! Minun isäni on kuollut! Kerran hän seisahtui
Emilyn eteen, joka istui tuolissaan ja katseli häntä, ja huusi rajusti:
— Emily! Kuuletko sinä? Kuuletko sinä — isäni on kuollut! Hän on kuollut Intiassa — tuhannen peninkulman päässä täältä.
Kun hän neiti Minchinin käskyä noudattaen tuli vierashuoneeseen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärillä oli tummat renkaat. Hänen suunsa oli jäykistynyt, aivan kuin hän ei olisi tahtonut ilmaista, miten hän oli kärsinyt ja yhä kärsi. Hän ei ollut vähääkään sen ruusunvärisen perhoslapsen näköinen, joka oli leijaillut koristetussa kouluhuoneessa aarteensa luota toisen luo. Hän oli kuin mikäkin vieras, hylätty, melkein omituinen pieni olento.
Ilman Marietten apua hän oli pukenut ylleen kuluneen mustan samettileningin. Se oli liian lyhyt ja liian ahdas, ja hänen hoikat säärensä näkyivät pitkinä ja laihoina lyhykäisen hameen alta. Hän ei ollut löytänyt mitään mustaa nauhaa, minkä vuoksi hänen paksut mustat kiharansa olivat valtoiminaan hänen kasvojensa ympärillä ja tekivät niiden kalpeuden silmiinpistäväksi. Toisella kädellään hän piti rintaansa vasten painettuna Emilyä, jonka hän oli käärinyt mustaan kangaspalaseen.
— Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. — Mitä varten sinä sitä tänne kuljetat?
— Ei, vastasi Saara, — en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki, mitä omistan. Isä antoi sen minulle.
Hän oli aina saanut neiti Minchinin pahalle tuulelle, niin nytkin. Hän ei ollut puheessaan epäkohtelias, vaan pikemminkin kylmän levollinen, ja tätä hänen levollisuuttaan vastaan oli neiti Minchinin vaikea taistella — kenties sen vuoksi, että hän aikoi käyttäytyä sydämettömästi ja epäinhimillisesti.
— Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, hän sanoi. — Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla hyödyksi.
Saara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.
— Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. — Otaksun, että neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?
— On, vastasi Saara. — Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään rahaa. Olen aivan köyhä.
— Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä enemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. — Näyttää olevan niin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi pitää sinusta huolta.
Saaran kalpeat laihat kasvot värähtivät, mutta hän vaikeni yhä.
— Mitä sinä tuijotat? kysyi neiti Minchin tuimasti. — Oletko niin tyhmä, ettet ymmärrä? Minä sanon sinulle, että olet aivan yksin maailmassa, ettei sinulla ole ketään, joka pitäisi sinusta huolta, jollen minä tee sitä armeliaisuudesta.
— Kyllä ymmärrän, vastasi Saara hiljaa, ja kuului siltä kuin hän olisi kiivaasti nielaissut jotakin, mikä kohosi hänelle kurkkuun. Kyllä minä ymmärrän.
— Tuon nuken, sanoi neiti Minchin osoittaen komeaa syntymäpäivälahjaa, joka oli lähellä tuolilla, — tuon naurettavan nuken ja sen kalliit koristukset — olen minä maksanut!
Saara kääntyi tuoliin päin.
— Olkaa hyvä ja ottakaa se sitten. Minä en tarvitse sitä.
Jos hän olisi kirkunut tai nyyhkyttänyt tai ollut säikähtyneen näköinen, neiti Minchinillä olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä. Hän oli nainen, joka tahtoi hallita ja tuntea valtansa, mutta nähdessään Saaran pienet, kalpeat, tyynet kasvot ja kuullessaan hänen levollisen äänensä hän tunsi mahtinsa joutuvan alakynteen.
— Älä huoli ylpeillä. Siihen ei sinulla enää ole syytä. Sinä et enää ole mikään prinsessa. Vaunusi ja ponihevosesi lähetetään pois — kamarineitosi erotetaan palveluksestasi. Saat pukeutua vanhimpiin ja huonoimpiin vaatteisiisi — paremmat eivät sovi nykyiseen asemaasi. Sinä olet Beckyn vertainen, ja sinun täytyy tehdä työtä hankkiaksesi elatuksesi.
Yllätyksekseen hän huomasi heikon valonpilkahduksen lapsen silmissä, helpotuksen merkin.
— Saanko tehdä työtä? kysyi Saara. — Jos minä voin tehdä työtä, niin ei tunnu yhtä vaikealta. Mitä minä saan tehdä?
— Saat tehdä kaikkea, mihin sinua käsketään! Sinä olet sangen ymmärtäväinen lapsi, ja sinun on helppo oppia. Sinä puhut sujuvasti ranskaa; ja saat olla apuna pienten lasten hoidossa.
— Saanko minä? huudahti Saara. — Voi, saanhan minä! Minä pidän niin paljon pienistä lapsista, ja he pitävät minusta.
— Älä puhu joutavia, että ihmiset muka pitävät sinusta, tiuskaisi neiti Minchin. — Tulee sinulle muutakin tekemistä kuin pienten opettamista. Saat juosta asioilla ja auttaa sekä keittiössä että kouluhuoneessa. Jollen ole sinuun tyytyväinen, niin lähetän sinut pois. Muista se! Mene nyt!
Saara seisoi hetkisen hiljaa ja katseli neiti Minchiniä. Hänestä tuntui niin kummalliselta ja hänen mielessään liikkui syviä ja ihmeellisiä ajatuksia. Sitten hän kääntyi lähteäkseen huoneesta.
— Seisahdu! sanoi neiti Minchin. — Etkö aio kiittää minua?
Saara seisahtui, ja hänestä tuntui vielä omituisemmalta.
— Mistä? hän kysyi.
— Hyvyydestäni sinua kohtaan, vastasi neiti Minchin. — Hyvyydestäni, kun annan sinulle kodin.
Saara kulki pari askelta lähemmäksi neitiä. Hänen pieni rintansa kohosi ja laski, ja hän puhui vieraalla, ankaralla, kaikkea muuta kuin lapsellisella äänellä:
— Te ette ole hyvä; te ette ole hyvä, eikä tämä ole mikään koti.
Ja hän juoksi ulos huoneesta, ennen kuin neiti Minchin ennätti estää tai tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa vihasta mykkänä.
Saara kiipesi hitaasti portaita, mutta hänen henkeään ahdisti, ja hän painoi Emilyä lujasti rintaansa vasten.
Hän aikoi mennä huoneeseensa, heittäytyä pitkäkseen suurelle tiikerintaljalle, painaa poskensa pedon täytettyä päätä vasten ja miettiä, miettiä, miettiä.
Mutta samassa kun hän pääsi välikäytävään, neiti Amelia tuli hänen huoneestaan, pani oven kiinni ja asettui hermostuneen näköisenä sen eteen seisomaan. Asia oli niin, että hän salaa häpesi sitä, mihin häntä oli käsketty.
— Sinä… sinä et saa mennä sinne, hän änkytti.
— Vai en saa? huudahti Saara peräytyen askelen taaksepäin.
— Se ei ole enää sinun huoneesi, sanoi neiti Amelia punastuen hiukan.
Saara ymmärsi heti. Hän ymmärsi, että tämä oli sen muutoksen alkua, josta neiti Minchin oli puhunut.
— Missä minun huoneeni on? hän kysyi.
— Saat maata Beckyn huoneen vieressä ullakkohuoneessa.
Saara tiesi missä se oli. Becky oli puhunut ullakkohuoneesta. Hän kääntyi ja kiipesi vielä kahdet portaat ylös.
Kun hän saapui ullakkohuoneen ovelle ja avasi sen, hän tunsi ahdistusta mielessään.
Hän painoi oven kiinni, asettui sitä vasten seisomaan ja katseli ympärilleen.
Huone oli valkaistu, ja siinä oli viettävä katto. Väri oli likaista ja lohkeillut pois monista paikoista. Takan ristikko oli ruostunut, ja vanhassa rautasängyssä oli kova patja ja haalistunut peite.
Kattoikkunan alla, josta ei näkynyt muuta kuin kaistale harmaata taivasta, oli vanha, rikkinäinen, punainen jakkara. Saara istuutui sille.
Hän itki harvoin eikä hän itkenyt nytkään. Hän asetti Emilyn polvelleen, painoi päänsä sitä vasten, kietoi käsivartensa sen ympärille ja istui aivan hiljaa.
Jonkin ajan kuluttua kuului hiljainen koputus ovelta — se oli niin hiljainen ja nöyrä, ettei hän sitä ensin kuullut eikä havahtunut mietteistään, ennen kuin ovi ujosti avattiin, ja näkyviin tulivat itkettyneet kasvot.
Ne olivat Beckyn kasvot. Becky oli varkain itkenyt tuntikausia ja hieronut silmiään astialiinalla, niin että hän oli sangen kummallisen näköinen.
— Voi, neiti! hän sanoi kuiskaten. — Saanko minä — sallitteko te, että tulen sisään?
Saara kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän koetti hymyillä, mutta ei jaksanut. Hän ojensi kätensä ja sanoi nyyhkyttäen:
— Voi, Becky, sanoinhan sinulle kerran, että olimme aivan samanlaisia — kaksi pientä tyttöä vain. Nyt näet, kuinka totta se on. Nyt ei ole mitään eroa. Minä en ole enää mikään prinsessa.
Becky juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä rintaansa vasten, polvistui hänen viereensä ja nyyhkytti kiintymyksestä ja surusta.
— Kyllä, neiti, prinsessa te olette, hän sanoi murtuneella äänellä. — Vaikka tapahtuisi mitä tahansa — niin, mitä tahansa — te olette kuitenkin prinsessa — eikä mikään voi muuttaa sitä.