Pikkupappilassa

— Minusta äidin kädet ovat niin hienot ja kauniit, sanoi Tyyra.

Ulla oli ääneti. Hän tunsi tällä hetkellä vastenmielisyyttä ihailtua ystävää kohtaan. Ja samalla ikään kuin jonkinlaista tyytymättömyyttä äitiin. Koko illan tätä tyytymättömyyttä sitten jatkui. Koti tuntui ikävältä, pikku pojat melusivat tavallista enemmän, ruoka oli mautonta. Nyrpeänä hän meni makuulle pieneen, kapeaan sänkyynsä Lotin vuoteen viereen.

Lotti oli pannut kaikki nukkensa, kasvattilapsi Berengaria mukaan luettuna, nukkumaan ja oli jo sikeässä unessa, kun Ulla yhä valvoi. Hän kääntelehti vuoteessaan, potki lakanan yhdeksi mytyksi jalkopäähän, muutti pielusta puolelle ja toiselle, huokaili ja voihki hiljaa itsekseen.

Miksi hän ei saanut unta? Oliko hän tehnyt syntiä? Isä oli usein sanonut, että paha omatunto on huono päänalainen.

Oliko hänellä paha omatunto? Ja mistä?

Hän näki äkkiä edessään kaksi laihaa, hiukan ryppyistä kättä, siniset suonet olivat koholla, sormia koristi vain kaksi kapeaa kultavannetta.

Kädet tuntuivat katsovan häneen, aivan kuin niillä olisi ollut silmät.
Ja nyt ne puhuivat.

— Ulla, sanoivat ne. Sinä halveksit meitä. Häpeät puolestamme. Niinko meidät palkitset? Oletko unohtanut mitä olemme puolestasi tehneet?

Olemme mekin kerran olleet hienot ja valkoiset, sileät ja täyteläiset.

Mutta siitä on kauan. Senjälkeen olemme ommelleet ja parsineet, pesseet ja keittäneet. Olemme kantaneet sinua, kun olit pieni, kostuttaneet polttavaa otsaasi, kun olit sairas. Sinun, sisartesi ja veljiesi tähden olemme kauneutemme kadottaneet.

Ja nyt sinä häpeät meitä. Häpeät äidin käsiä.

Ulla kavahti istumaan vuoteessaan.

— Äiti, äiti, nyyhkytti hän. Oi, anna anteeksi.

Hän astui varpaisillaan pelkässä paidassa äidin makuuhuoneen ovelle ja kurkisti sisään.

Äiti oli jo vuoteessa.

Ulla hiipi hiljaa vuoteen luo ja pujahti peitteen alle äidin viereen.

— Äiti, äiti, kuiskasi hän taas. Anna anteeksi. Ja hän puristi lujasti äitiä kaulasta.

— Mitä? kysyi äiti.

Ulla kohotti kädet poskeaan vastaan.

— Siunatut, rakkaat, väsyneet kädet, kuiskasi hän.

Äiti siveli hänen hiuksiaan hiljakseen.

Hän ymmärsi, että tämä herkkä, ajattelematon hetken lapsi saisi paljon kärsiä maailmassa.

YHDEKSÄS LUKU

Ulla istuu Keinumäen harjalla. Hän on kiivennyt suuren kahdeksan-aisaisen keinun keskilaudalle ja antaa vain silloin tällöin vauhtia raskaalle keinulle, joka hitaasti heilahtaa. Hän katsoo yli metsien ja harjanteiden, yli syvien lukkojen ja kiemurtelevan, keltaiselle hohtavan maantien.

Silmät sulkeutuvat, hän kuiskaa:

"Metsien kaukainen sini."

Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostain ihanasta salaperäisestä maailmasta.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, osuivat ne maantiellä juoksevaan olentoon. Se läheni ja muuttui pojaksi. Ullan kasvot vilkastuivat, hän kurottautui eteenpäin paremmin nähdäkseen. Poika pälyili levottomasti ympärilleen, nyt hän hiljensi vauhtiaan ja käveli hitaasti kahden vaiheilla minnepäin kulkisi.

Ullan uteliaisuus oli herännyt. Hän hypähti keinusta maahan ja lähti juoksemaan vuorta alas maantielle.

Hyväinen aika, sehän oli Harjulan Mark. Oli totta tosiaan. Minne hän oli matkalla? Pappilaan varmaan, koska hän tätä tietä kulki.

Tytön nähtyään poika säpsähti ja kiirehti kulkuaan aikoen hänet sivuuttaa. Mutta Ullasta ei niinkään vähällä päästy.

— Päivää, Mark, huusi hän hengästyneenä nopeasta juoksusta. Aiotko meille?

— En, kuului ynseä vastaus.

Ulla alkoi astua rinnan hänen kanssaan. Mark rypisti silmäkulmiaan.

— Minne tämä tie vie? kysyi hän hetkisen kuluttua Ullalta.

— Se vie kylään.

— Onko siellä poliisia?

— Poliisia?

Ulla oli hämmästyksen ilmikuva. Jännittyneenä hän katseli poikaa. Tämä heitti päänsä taaksepäin ja luoden mustat silmänsä tuikeasti Ullaan hän sanoi:

— Minä en tahdo nähdä poliisia. Minä olen karkumatkalla.

— Karkumatkalla! Oletko sinä karannut?

Ullan silmät loistivat, hänelle avautui uusia, ennen arvaamattomia näköaloja. Ihailunsekaisella kammolla hän katseli Markia ja kysyi:

— Oikeinko totta? Oletko karannut Harjulasta?

Poika nyökkäsi, hänen täyteläiset, kaunismuotoiset huulensa värisivät.

— He sanoivat minua kerjäläiseksi. Sanoivat, että syön armoleipää. Albert isä ja Berta äiti eivät koskaan niin sanoneet. He sanoivat, että olin heidän poikansa, heidän oma poikansa. Oi, mutta he ovat kuolleet, ja minä olen yksin. Harjulassa minua torutaan, torutaan aina.

— Minne sinä nyt aiot? kysyi Ulla osaaottavasti.

— Menen metsiin, asun luolassa, syön marjoja ja juuria. Ja soitan viulua.

Hän osoitti viulukoteloaan.

Ullan posket hehkuivat innostuksesta.

— Minä tiedän täällä lähellä mainion piilopaikan. Oikein sopivan luolaksi. Sitä ei tunne kukaan muu kuin minä.

Mark loi häneen epäluuloisen syrjäkatseen.

— Et kai sinä petä minua? Naiset ovat petollisia.

Ulla pärskähti halveksivasti.

— Tuo on niin poikien tapaista. Sama se, jos sellaista luulet — — —

Hän käännähti kantapäillään ja lähti astumaan pappilaan päin.

— Ei, ei, älä mene, sanoi poika hätäisesti. Kyllä minä uskon sinua.

— Tule sitten.

He poikkesivat kapealle syrjäpolulle, joka kulki aivan Keinumäen alitse. Se johti yli ahon, joka ennen oli ollut peltona, mutta nyt kasvoi vain laihaa heinää, suolaruohoja ja harakankelloja. Ahon toisella laidalla kohosi tuuhea metsä, ja sen suojassa oli pieni, ränsistynyt lato, jota tuskin saattoi huomata, niin piilossa se oli suurten, tuuheiden puiden kätkemänä.

— Tämä on minun luolani, selitti Ulla ja kömpi sisään oviaukosta — ovea ei ladossa ollut. Tänne minä tulen aina, kun — — — Hän keskeytti puheensa hämillään.

— Aina kun — — —? kysyi Mark katsellen tyttöä tummilla, ilmehikkäillä silmillään.

— Aina, kun olen yksinäinen ja hyljätty.

— Oletko sinäkin yksinäinen ja hyljätty?

Ulla nyökkäsi päätään ja huokasi.

— Mutta sinullahan on isä ja äiti ja sisaria ja koti. Eikä Mikkoa, joka kiusaa ja soimaa kerjäläiseksi.

— On minullakin suruja, katkeriakin. Sisaret ja veljet voivat kyllä olla hyviä, mutta kun meitä on niin monta, niin me välistä riitelemme, ja silloin saamme toruja, ja minun mielestäni minua torutaan joskus aivan turhistakin asioista. Katsos, minä olen meidän perheessä oikeastaan kekseliäin, ja juuri kun me, Lotti ja pikku pojat ja minä leikimme jotain oikein mojoa ja jännittävää, kummituksia ja sen semmoista, tulee joku isoista ja alkaa torua. Ja minä saan aina pahimman ryöpyn korvilleni. Silloin minä lähden pois ja tulen tänne ja olen kauhean onneton ja sorrettu. Ja sitten minä itken ja toivon, että he löytäisivät minut kuolleena täältä. Minä makaisin silmät ummessa ja kädet ristissä rinnalla ja kaunis hymy kalpeilla huulilla. Ja silloin he itkisivät ja sanoisivat: "Voi, Ulla rukka, me olimme liian ankaria hänelle. Kyllä hän sentään oli kiltti. Nyt hän makaa tuossa hiljaa ja vaaleana eikä enää koskaan herää."

Mark nyökäytti ymmärtävästi päätään.

— Entä sitten?

— Sellainen rauhoittaa, ja sitten minä makaan täällä ja kuuntelen puiden huminaa pääni päällä ja vähän ajan perästä unohdan koko suruni ja alan keksiä satuja.

— Keksitkö sinä satuja?

— Keksin. Se on hirveän hauskaa.

He olivat istuneet lattialle, joka oli kuivien sammaleiden ja sananjalkojen peitossa. Ulla oli sisustanut luolansa mukavaksi.

— Eikö olekin tämä hauska kätköpaikka? kysyi hän Markilta.

— On, myönsi poika. Minä jäänkin tänne asumaan. Kuljen ihmisille soittamassa ja nukun täällä öisin.

— Soitatko sinä mielelläsi?

— Soitan. Sen vuoksihan minä juuri karkasinkin, kun eivät Harjulan setä ja täti antaneet minun soittaa. He sanoivat, että se on turhaa ajanhukkaa. Ja Jaakko tahtoi takavarikoida viuluni. Silloin minä karkasin. Sillä viuluani en anna kenellekään. Albert isä osti sen minulle, ja Berta äiti lupasi, että saan opetella soittamaan. Ja kun kasvan suureksi, tulee minusta kuuluisa viuluniekka.

— Semmoinenko kuin räätälin Eetu, joka aina soittaa häissä?

— Paljon kuuluisampi, niinkuin Paganini tai joku muu sellainen. Sitten minä soitan sinullekin. Mutta Harjulalaisille en soita. Minä vihaan heitä. Ja kun tulen isoksi, kostan heille.

Ulla näytti huolestuneelta nähdessään pojan synkeät kasvot.

— Kuule, sanoi hän, ei saa kostaa. Se on jumalatonta ja syntistä.

— Olkoon vain, minä en siitä välitä. Minä vihaan heitä kaikkia, setää ja tätiä ja Jaakkoa ja Mikkoa — koko taloa.

Ulla ravisti päätään.

— Ei saa vihata. Koeta tehdä, niinkuin minä aina teen, kun olen oikein pahalla tuulella ja johonkin suuttunut. Heittäydy tuohon sammaleille pitkällesi, sulje silmäsi ja kuuntele puiden suhinaa. Sitten kuiskaat hiljaa:

"Metsien kaukainen sini."

— Onko se jokin loitsuluku? kysyi Mark. Jokin manaus pahalle hengelle?

— Ei, ei. Se on vain taikasana, joka rauhoittaa mielen. Luin sen kerran eräästä kirjasta. Kas näin se tehdään.

Tyttö heittäytyi pitkälleen lattialle, kohotti käsivartensa pään yli ja lausui hiljaa, uneksivasti, silmät ummessa:

"Metsien kaukainen sini."

Mark oli tehnyt samoin kuin Ulla. Sanat kuiskattuaan hän kääntyi Ullan puoleen.

— Entä sitten?

— Hiljaa, nyt kuulet metsän suhisevan, kaukaa, kaukaa tulee tuulen henki. Kuuletko?

Kesätuuli heilutti ladon kattoa varjostavia kuusenlatvoja. Molemmat lapset makasivat hiljaa henkeään pidättäen suljetuin silmin.

— Ymmärrätkö, mitä metsä puhuu? kuiskasi Ulla.

— Ymmärrän, kuiskasi Mark vastaan, mutta en osaa sitä selittää.
Viuluni kyllä osaa, se kertoo ajatukseni.

— En minäkään osaa sitä selittää, puheli Ulla hiljaa. Tuntuu vain niin ihanalta. Hän alkoi hiljaa hyräillä.

    Sa riida ma reena, su lang lang lang,
    fa viida, ka reena, so lei.

— Mitä kieltä se on? En ole koskaan sellaista kuullut.

— Se on minun omaa kieltäni. Sitä ei kukaan muu ymmärrä. Sävelkin on oma laatimani.

— Se on pelkkää pötyä, koko sävel, siinä ei ole mitään sointua.

— Niin, minä en olekaan musikaalinen, selitti Ulla tyynesti. —
Hyräilen vain omaksi ilokseni.

Pikkupappilasta kuului päivälliskellon kimeä ääni. Ulla hypähti pystyyn.

— Täytyy rientää kotiin.

Mark kohottautui myös istumaan.

— Et kai aio kieliä?

Ulla loi häneen musertavan silmäyksen.

— Sinulla näkyy olevan erinomaiset käsitykset tytöistä. Minä en koskaan kieli. Uskallanpa väittää, että Harjulan Mikko, niin poika kuin onkin, kielii kymmenen vertaa enemmän kuin minä.

— Se on totta, huudahti Mark kiihkeästi. Hän on hirveä kielikello, ja sellainen on Emmakin. Huh, minä halveksin sellaisia ihmisiä.

— Niin minäkin. Sen lisäksi halveksin sellaisia ihmisiä, jotka epäilevät toisten kielivän.

Ja tämän nuolen lingottuaan Ulla nopeasti käänsi selkänsä pojalle ja hyppäsi ulos ladosta.

— Ulla, Ulla, huusi Mark hänen jälkeensä kuroittaen päätään oviaukosta. Suutuitko minuun? Nyt kai et enää tule tänne?

— Saa nähdä, vastasi Ulla päätään kääntämättä ja juoksi ahon poikki kotiinpäin.

Hän myöhästyi aterialta. Isä loi häneen moittivan silmäyksen, ja äiti ravisti nuhdellen päätään. Hengästyneenä Ulla istuutui paikalleen Jojun viereen. Luotuaan pikaisen silmäyksen ruokapöytään hän huokasi helpotuksesta. Onni, että oli perunoita. Niitä saattoi aina jonkun kätkeä taskuunsa. Ja ohukaisia tai pannukakkua oli myös, koska pöydällä oli hillovati. Hän vetäisi ruokaliinansa syliin ja kääri siihen nopeasti pari perunaa sekä leipäviipaleen. Esiliinan tasku oli onneksi niin iso, että käärö mahtui siihen. Jälkiruoaksi oli todella pannukakkua. Ullan palanen katosi nopeasti taskuun sekin.

Ei kai Joju huomannut? Ja jos huomasikin, ei se haitannut. Itse hän usein kätki sokeria ja leipää taskuihinsa antaakseen hevosille.

— Sinähän olet tänään kovin nälissäsi, Ulla, sanoi äiti, kun Ulla hiljaisella äänellä pyysi neljättä leipäviipaletta. Ulla punastui. Hän oli todella nälkäinen, ja suurimman osan päivällisestään hän oli säästänyt Markille.

— Ulla ja Liisi, tulkaa puutarhaan herneitä poimimaan, sanoi Martta päivällisen jälkeen. — Me aiomme tänään ripustaa sokeriherneitä kuivumaan.

Tytöt tekivät tyytymättömiä vastaväitteitä.

— Ei lainkaan vastustella, sanoi Martta päättävästi. — Liisi on koko aamupäivän maleksinut sisässä lukemassa ja Ulla on juoksennellut metsissä. Nyt tehdään työtä. Eikö niin, äiti?

— Luonnollisesti, myönsi äiti. Totelkaa nyt vain napisematta. Tuossa on vasu kumpaisellekin.

— Tule sinäkin, Tyyra, koetti Liisi houkutella.

Tyyra väänsi pienen punaisen suunsa vastahakoiseen nipistykseen ja pudisti päätään.

— Tulisin kovin mielelläni, sanoi hän ystävällisesti, mutta minun täytyy kirjoittaa kirjeitä.

— Sinä kirjoitat aina kirjeitä, kun sinua pyydetään tekemään jotain vastenmielistä, sanoi Liisi.

— Todellako? Tyyra näytti kovin hämmästyneeltä. — Katso, minulla on hyvin paljon ystäviä, ja tiedäthän, että hyvin kasvatettu ihminen vastaa kirjeisiin, joita hänelle kirjoitetaan. Se kuuluu sivistykseen.

Liisi kohautti olkapäitään.

— Sormiani kihelmöi tuo Tyyran "hyvin kasvatettu". Jospa hän joskus edes suuttuisi, mutta hän on aina yhtä kohtelias ja hillitty, torui hän Ullalle astuessaan vasu käsivarrellaan puutarhaan.

— Hän on todellakin hyvin kasvatettu, huokasi Ulla, joka yhä ihaili
Tyyraa, joskaan ei enää niin sokeasti.

— Teeskentelijä hän on, itsekäs ja hemmoteltu olio. Pidän paljon enemmän Jojusta, vaikka hän on vallaton ja juonikas.

Liisi ja Ulla poimivat nyreinä herneitä. Liisi oli jättänyt kirjansa jännittävimpään kohtaan, siihen, missä Regina von Emmeritz saa tiedon Kustaa Aadolfin kuolemasta. Ulla puolestaan oli kuin tulisilla hiilillä. Hän ei vielä ollut ennättänyt tyhjentää taskuaan. Mitä jos käärö putoaakin maahan ja Liisi huomaa sen! Hänen liikkeensä kävivät varovaisiksi ja kömpelöiksi, kumartuessaan hän joka kerran painoi kädellä esiliinan taskua. Ellei Liisi olisi ollut niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ei sisaren omituinen käytös olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta suuresti häntä hämmästytti, kun Ullan vasu oli herneenpalkoja täynnä, silloin kun hänen omansa vasta oli puolillaan.

— Kas, joko sinä olet valmis, huudahti hän. Mikä sinuun nyt meni, kun olet noin harvinaisen joutuisa?

Ulla loi epäröivän katseen Liisiin. Mitä jos kertoisi hänelle Markista.
Liisi osasi mainiosti säilyttää salaisuuksia, aivan toisin kuin Martta,
joka oli tihkuva kuin seula. Tuokion hän punnitsi. Sitten hän muisti
Markin sanat: "Et kai aio kieliä?"

Hän kääntyi nopeasti poispäin jättäen Liisin tuskaisen näköisenä riipimään palkoja.

Ulla juoksutti vasunsa keittiöön, mutta juuri kun hän oli poismenossa, huomasi Martta hänet ja komensi:

— Älä mene vielä, Ulla, palot on pujotettava lankaan myös.

Ulla alistui kuolemaantuomitun toivottomalla tyyneydellä. Ei auttanut estellä, silloin kun äiti ja Martta olivat yhtä mieltä. Hermostunein sormin hän pujotteli palkoja lankaan ajatellen huolestuneena suojattiaan. Mitähän Mark arveli, kun hän niin kauan viipyi? Luuli varmaan hänen todella suuttuneen.

— Ulla, jos sinä teet noin hätäistä ja huolimatonta työtä, saat pujotella toisen mokoman lisäksi, keskeytti Martan ankara ääni hänen mietteensä.

Ulla loi sisareen vimmastuneen katseen. Kiusoittava Martta!

Vihdoin! Ullan rinnasta kohosi helpotuksen huokaus, nopeasti hän heitti herneenpalkorihman pöydälle Martan eteen ja kiiti ulos.

Mark loikoili sammaleilla, kun hänen suojelijattarensa nopeasta juoksusta hengästyneenä ryömi sisään oviaukosta.

— Minä jo luulin, ettet enää tulisikaan, sanoi poika nyrpeänä.

— En päässyt ennen tulemaan, vastasi Ulla nöyrästi. Tässä on sinulle vähän ruokaa.

Markin kasvot kirkastuivat.

— Mainio tyttö. Olenkin niin nälkäinen, kuin olisin seitsemän viikkoa paastonnut.

Syntyi lyhyt äänettömyys, jonka kuluessa Mark söi. Ulla katseli ääneti ihmetellen, miten sirosti ja hienosti poika osasi syödä, vaikka hänen täytyi tyytyä pelkkiin sormiin veitsen ja kahvelin asemesta.

— Ja nyt seikkailemaan, sanoi Mark karistellen viimeisenkin murun vaatteiltaan. — Viulu mukaan ja sitten matkaan.

— Mutta jos sattuu joku Harjulalaisista tai muu tuttava sinut näkemään?

— Pitäisi oikeastaan pukeutua valepukuun, virkkoi Mark otsa rypyssä.

Ulla hypähti pystyyn.

— Kuule, minä käyn noutamassa sinulle jonkun puvuistani.

— Tytöksikö pukeutuisin? Ei, se on noloa.

Mutta Ulla oli ihastuksissaan.

— Vaihdetaan nyt heti pukuja. Me voimme aivan hyvin olla mustalaispoika ja mustalaistyttö. Se on hirveän romanttista, eikä kukaan tunne meitä silloin.

Markin myöntymystä odottamatta hän syöksyi ulos ladosta, piiloutui pensaikkoon ja riisui nopeasti hameensa.

— Kas tässä sinulle! huusi hän, ja Mark näki paljaan ruskean käsivarren kiidättävän latoon vaatemyttyä.

Ladon ovesta lensi hyvin kuluneet housut ja takki.

— Siinä saat, mutta en minä tästä pidä, huusi Mark ladosta.

Tuokion kuluttua seisoi ladon edustalla kaksi varsin merkillisen näköistä olentoa. Molemmat loivat toisiinsa tarkastavan silmäyksen.

— En ymmärrä, mikä siinä on, arveli Ulla siristäen silmiään, mutta tuo puku ei näytä oikein sopivan sinulle. Käsivartesi pistävät hihoista kuin piipunvarret ja, sääret näyttävät hirveän pitkiltä. Sinä olet vähän hassunkurisen näköinen.

— Et kai sinäkään erittäin ihana ole, sanoi Mark loukkaantuneena. —
Ei ikinä minun housuni riipu noin kummallisesti pitkin sääriä.

— Ei se mitään tee. Sittenpähän eivät tunne meitä. Vaihdetaan vielä päähineitä.

Hän sitoi jäykäksi kangistetun päähineensä Markin kiharaiseen päähän ja kätki omat paksut palmikkonsa pojan haalistuneen olkihatun peittoon.

— Kas niin, nyt olemme valmiit. Sinun nimesi on Esmeralda, minä olen
Tonio. Maltahan.

Hän kumartui ottaakseen maasta linnunsulan ja kiinnitti sen hattuunsa.

— Korpinsulka, se sopii mustalaispojalle.

— Variksensulkahan se on.

— Korpin tai haukan tai ehkä kotkan. Niin juuri, kotkan.

— Pötyä, näkeehän sen selvästi, että se on variksen sulka.

Ulla käänsi punoittavat kasvonsa pojan puoleen.

— Sinulla sitten ei ole mielikuvitusta kynnen vertaa. Luuletko minua sokeaksi? Älä turhia väitä, lähdetään.

Mark pisti viulun kainaloonsa. He lähtivät astumaan niityn halki valtatielle.

— Kenelle minä oikeastaan soitan? kysyi Mark.

— Tietysti kaikille ihmisille, jotka tulevat meitä vastaan.

Mutkittelevalla metsätiellä he eivät kohdanneet ketään. Mutta kun he olivat kappaleen matkaa kulkeneet maantietä, kohosi heidän edessään pölypilvi, ja kun se läheni, tunsi Ulla kauhukseen pappilan Lujan, joka tasaiseen tapaansa juosta lonkkasi.

— Kamalaa, läähätti hän. — Siinä tulee isä. Hän palaa sairasmatkalta.

Ajopelit lähenivät. Pastori itse ajoi. Hän näytti vajonneen syviin ajatuksiin.

— Voi, voi, vaikeroi Ulla. — Eikä täällä pääse piiloonkaan.

Molemmat lapset seisoivat kuin maahanjuurtuneina. Ohitse ajaessaan loi pastori heihin hajamielisen katseen. Ulla oli vaistomaisesti vetänyt hatun silmilleen. Vielä kerran loi pastori heihin katseen, tällä kertaa se oli terävämpi, miltei kysyvä. Sitten Luja paransi vauhtiaan ja kiesit katosivat tienkäänteeseen.

Ulla katsoi pelästyneenä toveriinsa.

— Minä petin isän. Se oli kauheaa, mutta voi, kuinka kamalan jännittävää. Mikä onni, että isä on niin likinäköinen ja hajamielinen.

Kohtaus oli vaikuttanut jonkin verran lamauttavasti Ullan seikkailuintoon. Ääneti hän astui Markin rinnalla. Ei edes vanha mummo, joka tulla köpitti heitä vastaan ja jäi tiepuoleen ihmettelemään "maankiertäjiä", herättänyt hänen mielenkiintoaan.

Mutta tuokion kuluttua kohosi maantiellä uusi tomupilvi. Kaksi ratsastajaa kiiti tasaisella tiellä täyttä laukkaa.

Nyt Ulla innostui.

— Mark, Mark, huusi hän. — Noille sinun pitää soittaa. Oi, miten komeita he ovat! Varmaan joitakin ulkomaan kreivejä. Asetutaan tähän veräjän kohdalle, tässä on sopiva paikka. Sinä soitat, ja minä avaan heille veräjän. Pian, pian, tulevat.

Tuossa tuokiossa he olivat asettuneet veräjän luo. Mark kohotti viulun leukansa alle ja vetäisi tottuneesti käyrällä. Ulla seisoi vapisevin polvin hänen rinnallaan, käsi veräjän linkulla.

Veräjä aukeni. Ratsastajat pysähtyivät. Ihmettelevä katse sattui hullunkurisiin pikkuolentoihin. Toinen herroista loi uuden tutkivan katseen Markiin ja hätkähti. Kauniit hevoset seisoivat hiljaa, silloin tällöin vain hirnaisten. Mark soitti, mutta oli niin jännittynyt, että pari kertaa vetäisi väärin.

— Kiitos soitostasi, tyttöseni, sanoi toinen, pitempi ratsumiehistä.
— Soitat oikein hyvin. Oletteko paikkakunnan lapsia?

Mark loi soraansa maahan, häntä hävetti. Mutta Ulla astui esiin ja virkkoi niiaten:

— Me olemme mustalaisia, hyvä herra, minun nimeni on Tonio, ja sisareni on Esmeralda. Olemme köyhiä ja vainottuja.

Pitempi ratsastajista naurahti.

— Mustalaiseksi olet sinä, Tonio, varsin vaaleaverinen. Hyvää soitto-onnea, lapset.

Hän sanoi englanninkielellä jotain toverilleen ja ojensi hopearahan
Ullalle, toinen ratsastaja teki samoin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidättivät ratsut heidät pitkin pölisevää tietä.

— Loistavaa! Mainiota! huudahti Ulla säteillen onnea ja ylpeyttä. —
Tämähän sujui sunrenmoisesti. Ajatteles, neljä markkaa saimme.

Mutta hän vaikeni nopeasti luotuaan katseen Markiin. Poika oli tummanpunainen, hänen mustat silmänsä leimusivat ja huulet vapisivat.

— Aasi, aasi, aasi, mutisi hän hampaittensa välistä takoen nyrkkejään toisiinsa.

Hän oli hurjan, miltei villin näköinen.

— Kuka on aasi, Mark? Miksi olet suuttunut? huudahti säikähtynyt Ulla.
— Kaikkihan kävi hyvin.

— Hyvin. Niinkö luulet? Mark kääntyi tyttöön raivostuneena. — Aasi minä olin, kun rupesin tällaiseen narrimaisuuteen. Etkö huomannut, kuinka he nauroivat meille? Pilkkasivat. Ja minä soitin heille kauneimman kappaleeni.

— Mutta hehän kiittivät sinun soittoasi.

— Tarvitsiko sinun mennä heille puhumaan pötyä Toniosta ja
Esmeraldasta ja mustalaisista? Ja katso tukkaasi.

Ulla vei kätensä päähän. Molemmat palmikot törröttivät jäykkinä kummallakin puolen hatunreunoja. Kauheata! Ja hän oli kohottanut hattuaan! Mitähän kreivit ajattelivat!

— Kaiken päätteeksi sinä vielä niiasit heille. Kaunis poika!

Ulla oli niin masentunut, ettei saanut sanaa suustaan. Nöyränä, itkua niellen hän astui vimmastuneen Markin jäljestä. Poika harppasi yli maantienojan ja alkoi kiivaasti kävellä ylös metsänrinnettä kadoten lepikkoon.

Hetken kuluttua halkaisi pieni vaatemytty ilmaa pudoten Ullan jalkoihin.

— Ole hyvä ja heitä minun vaatteeni tänne, kuului kiukkuinen ääni lepikosta.

Ulla totteli ja pukeutui ääneti hameeseensa. Surullista kyllä oli Mark kiskaistessaan hilkan päästään katkaissut toisen nauhan, ja hameesta oli ainakin pari nappia poissa. Ulla huokasi alistuvasti. Se tiesi nuhteita kotona.

Hiukan myöhemmin vaelsivat Tonio ja Esmeralda syrjätietä ladolle ääneti ja masentuneina, Mark edellä, Ulla jäljessä. Ulla vaivasi päätään ihmettelemällä, mistä syystä Mark oli suuttunut. Hänen mielestään oli seikkailu täysin onnistunut — tuommoiset pikkuseikat kuin palmikkojen näkyminen hatun alta eivät merkinneet paljon — mustalaisistahan saattoi otaksua mitä tahansa. Miten mielenkiintoisilta ja romanttisilta molemmat ratsastajat näyttivät! He olivat varmasti kreivejä tai ehkäpä englantilaisia lordeja — hehän puhuivat englanninkieltä.

Mutta kohtaus isän kanssa oli nolo. Se painoi mieltä, vieläkin värisytti sitä ajatellessa.

Mahtoiko Jumala vaatia, että tällaisetkin jutut piti kertoa isälle ja äidille?

Sitä sieti ajatella.

Kun seikkailijat olivat saapuneet "luolalle", seisahtui Mark äkkiä
Ullan eteen.

— Anna anteeksi, sanoi hän. — Minä olin tuhma, oikein tuhma poika.

Hän otti hatun päästään ja taivutti kiharatukkaista päätään Ullan puoleen.

— Tuossa on. Tukista Markia. Paljon, oikein paljon.

— Miksi sinä, Mark, suutuit? kysyi Ulla, kun he taas kaikessa sovinnossa istuivat sammaleilla.

Mark rypisti silmäkulmiaan.

— He nauroivat meille. Minä en siedä, että nauretaan minun soitolleni.
Enkä minä huoli heidän rahoistaan.

— Mitä me niillä sitten teemme ja mistä sinä saat rahoja?

— Rahat annamme kerjäläisille. Ja minä soitan vain sellaisille, jotka eivät naura minulle.

Ennen kuin Ulla lähti kotiin, kokosivat lapset metsästä suojaavia risuja oviaukon eteen. Ulla juoksi pappilaan vielä noutamaan hevosloimen tallista peitteeksi Markille.

— Se haisee hirveästi hevoselle, valitti Mark nenäänsä nyrpistäen.

— Niin, mutta se on lämmin, eivätkä karkulaiset saa olla niin turhantarkkoja, selitti Ulla.

Illalla oli Liisillä uutisia. Hän oli käynyt postissa ja kuullut
Harjulan Miililtä, että Mark oli kadonnut.

— He ovat etsineet häntä joka paikasta, kyselleet asemalta ja muualta, mutta ei kukaan ole häntä nähnyt. Otaksuvat hänen karanneen, hän oli jotain sellaista uhkaillut Emmalle ja Mikolle.

— Siinä on nyt palkka sedälle ja tädille siitä, että ottivat orvon kotiinsa.

— Mutta he ovat olleet hyvin kovia Markille. Minusta ei ole ensinkään kumma, että Mark karkasi, huudahti Ulla kiihkeästi.

— Sinun ei sovi arvostella sedän ja tädin käytöstä. Ja sitä paitsi, mistä sinä tiedät, kuinka pahoja he ovat olleet?

— Mark on itse — — —

Ulla sulki äkkiä suunsa. Likellä piti, ettei hän paljastanut salaisuutta. Nopeasti hän lähti ulos huoneesta.

Minna loi pitkän silmäyksen hänen jälkeensä ja pudisti päätään.

KYMMENES LUKU

Heti aamiaisen jälkeen riensi Ulla ulos. Hän oli viettänyt levottoman yön ja ollut varhain jalkeilla, mutta kun hän ei uskaltanut luvatta ottaa syötävää ruokasäiliöstä, oli hänen täytynyt odottaa aamiaiseen asti voidakseen omasta osuudestaan säästää suojatilleen.

Juuri kun hän oli pujahtamassa pihaveräjästä ulos, kuuli hän Minnan äänen takanaan.

— Minne menet, Ulla?

Ulla sopersi jotakin epämääräistä. Hädissään hän pudotti maahan paperipussin, jossa säilytti Markille vietävän ruoan.

Minna riensi nostamaan sen ennen Ullaa. Hän katseli ensin pussia ja sitten punastuvaa sisartaan.

— Kenelle sinä ruokaa kuljetat?

Ulla seisoi syyllisen näköisenä.

— Nyt on kaikki hukassa, ajatteli hän.

Minna laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Nyt sinä rehellisesti kerrot minulle, mitä metkuja on mielessäsi. Kenelle sinä ruokaa kannat? Huomasin jo aamiaispöydässä, että itse olit syömättä ja kätkit osuutesi.

— Se on salaisuus, sopersi Ulla. — Olen luvannut olla vaiti.

Minna hymyili. — Luonnollisesti se on salaisuus. Eikä sinun tarvitse sitä minulle kertoa. Arvaan itsekin. Sitä et voi estää. Onko eilinen ja tämänpäiväinen omituinen käytöksesi jossakin yhteydessä Markin kanssa?

Ulla oli vaiti.

— Siis on. Sinä tiedät hänen piilopaikkansa. Mutta ymmärrätkö sinä myös, että teet hyvin väärin auttaessasi häntä? Mitä luulet isän ja äidin tästä sanovan?

Ulla purskahti itkuun.

— Hän on niin onneton — kuului nyyhkytysten välistä. — Ja minä olen luvannut, etten petä häntä. Ja hän aikoo rehellisesti elättää itsensä viulunsoitolla. Ja Harjulan setä ja täti ovat tyranneja. Ja kaikkia hyljätyltä pitää auttaa. Ja orpoja. Raamatussakin sanotaan niin.

— Tietysti. Mutta auttaa järkevästi. Vie minut Markin luo, niin koetan minä puolestani auttaa häntä.

Ulla taisteli kovan taistelun. Tuntui mahdottomalta pettää Mark, mutta olipa hän myös vahvasti ruvennut epäilemään, tokko Mark saattaisi omin neuvoin tulla toimeen. Olisi tietysti suuri helpotus, jos Minna olisi mukana salaisuudessa.

— Mutta sinä et saa ilmaista Harjulan tädille ja sedälle Markia, ellei hän itse tahdo. Lupaatko sen?

— Lupaan. Toivon saavani Markin järkiinsä.

Mark loikoi sammaleilla näppäillen hiljaa viulunsa kieliä, kun sisaret saapuivat luolalle. Heidät huomatessaan poika ponnahti pystyyn kuin joustin. Uhkamielinen katse sinkosi Minnaan, toinen sanomattoman halveksiva Ullaan.

— Petturi, kielikello, kuului yhteenpusertuneiden huulien välistä.

— Hän arvasi itse, änkytti Ulla syyllisen näköisenä.

Minna nyökkäsi ystävällisesti pojalle.

— Hyvää päivää, Mark. Sinähän olet löytänyt mainion pesäpaikan itsellesi. Saanko tulla sisään?

Mark oli odottanut musertavaa nuhdesaarnaa. Minnan iloinen, ystävällinen ääni saattoi hänet hämille. — Mutta se oli tietysti tyttöjen tavallisia metkuja. Hän murjotti äänettömänä, uhkamielisenä.

Minna ei ollut huomaavinaan pojan huonoa tuulta. Hän istui ladon kynnykselle ja otti hatun päästään estääkseen sitä rutistumasta. Auringonsäteet pujahtivat puiden oksien välitse kullaten hänen hiuksensa, nopea kävely oli kohottanut punan hänen muutoin kalpeille poskilleen. Mark tarkasti häntä salaa. Vähitellen pojan kasvojen piirteet pehmenivät, hänen kauneudelle herkkään mieleensä vaikutti Minnan hempeä sulo rauhoittavasti.

Tuokion kesti jännittynyttä, odottavaa hiljaisuutta. Sitten sanoi Minna lähettäen katseensa yli kesäisten, päivänpaisteessa kimmeltävien niittyjen ja vainioiden taustalla kohoavaan tummaan metsään:

— Kuinka kaunis aamu! Mark, etkö tahtoisi soittaa meille jotain?
Oletko soittanut Mozartia? Eikö totta, Mozart sopii tähän tunnelmaan?
Tai Schubert?

Mark hätkähti. Hänen silmiinsä tuli kysyvä, iloisen hämmästynyt katse. Mitä tämä oli? Hän oli valmistautunut kohtaamaan nuhteita, ja häntä pyydettiin soittamaan.

— Kyllä minä osaan soittaa Mozartia, vastasi hän miltei iloisesti.
Kasvattiäitini piti hänestä paljon.

— Rakastiko kasvattiäitisi soittoa?

— Rakasti. Ja isä myös. He antoivat minulle tämän viulun, ja minä sain opetella soittoa.

Pojan ääni alkoi väristä. Nopeasti hän tarttui viuluunsa, ja pian kaikuivat Mozartin leikkivät, päivänpaisteiset säveleet vanhassa ladossa. Siro, viehkeä menuetti kohotti hymyn kuuntelijain huulille ja pani Minnan kapean jalan liikkumaan hänen siinä istuessaan ladon kynnyksellä. Ulla loisti — olipa hyvä, että Minna sai nähdä, kuinka taitava Mark oli.

Vähitellen Mark antoi valoisten sävelien vaihtua tummempiin. Viulun kielet kertoivat surusta ja pettymyksestä, yksinäisyydestä ja orpoudesta. Päivänpaiste oli peittynyt pilviin, kirkas onnellinen kevät pimeään syksyyn.

Minna kuunteli liikuttuneena. Hän katseli pojan kalpeita, sielukkaita kasvoja, hänen siroa, hienorakenteista ruumistaan ja asetti hänet ajatuksissaan Harjulan karuun ja sulottomaan ympäristöön. Totisesti, siinä maaperässä ei Markin tapainen voinut menestyä.

Mark lopetti soittonsa ja loi arasti kysyvän katseen Minnaan. Tämä istui yhä ääneti pää käden nojassa. Viimein hän kohotti päänsä ja lausui vitkaan:

— Minä istun tässä ja ajattelen sinua, Mark. Sinua ja viuluasi. Sinä rakastat varmaan sitä hyvin paljon.

Mark nyökkäsi ääneti. Liikutus pusersi hänen kurkkuaan estäen häntä puhumasta.

— Rakastatko niin paljon, että sen vuoksi tahtoisit uhrata jotain?

Poika loi häneen silmänsä vakavasti.

— Rakastan.

— Katsopas, jos sinun nyt viulusi tähden täytyisi alistua siihen, mikä mielestäsi on ikävintä, jos sinun täytyisi mennä takaisin Harjulaan. Tahtoisitko?

— Mutta he eivät salli minun soittaa. Jaakko aikoi ottaa viuluni pois. He tahtovat lähettää minut Marttiselle puotipojaksi. Mutta minä en tahdo ruveta kauppiaaksi. En voi seistä siellä myymässä silliä ja saippuaa ja kaikenlaista muuta, mikä haisee niin pahalle. Ja miehet polttavat hirveätä tupakkaa, ja kauppias toruu, ja koko huone on likainen ja pimeä. Oih, en voi, en voi. Tahdon soittaa!

Tässä pojan tasapaino petti. Hän heittäytyi sammalille ja kätki kasvot käsiinsä.

— En tahdo, en voi, hoki hän kyyneliään pidättäen, hammasta purren.

Minna oli laskeutunut hänen viereensä polvilleen. Hän siveli hiljaa pojan hiuksia.

— Tiedätkö, Mark, mitä me nyt teemme? Ensiksikin lopetamme tämän lapsellisen latoseikkailun — sinähän olet jo suuri poika. — Markin poskille kohosivat veret. — Sitten menemme pappilaan. Ja siellä isä kyllä keksii jonkin neuvon. Pyydämme häntä puhumaan oikein kauniisti Harjulan sedälle.

— Setä ei olekaan niin kova, kuului sammaleiden seasta.

— Ja tädille myös. Ja arvaapas, mitä minä aion pyytää? Pyydän, että sinä saisit ainakin pari kertaa viikossa tulla pappilaan soittamaan minun kanssani. Sillä minä soitan hyvin mielelläni, ja me soitamme yhdessä, sinä ja minä, pianoa ja viulua. Soitamme Mozartia, Schubertia ja Chopinia. Mitä arvelet?

Mark oli kohottanut kyyneleiset kasvonsa tyttöä kohti. Hänen silmänsä säteilivät.

— Se olisi hirveän hauskaa.

— Eikö totta? Ja nyt lähdemme. Pappilassa syöt oikein hyvän aamiaisen.
Arvaan, etteivät Ullan tuomiset ole olleet kovinkaan runsaat.

Mark oli kuulevinaan pienen ivan väreen tytön äänessä. Taaskin karahtivat veret hänen poskiinsa. Hän suoristi itseään ylpeästi, karisti rikat vaatteistaan ja sanoi hiukan kopeasti:

— Olen ollut hyvin lapsellinen. Kiitän kutsustanne, hyvä neiti. Mutta on kai parasta, että menen suoraa päätä Harjulaan vastaamaan teostani.

— Se on oikein, Mark. Mutta etkö tahdo sanoa minua Minnaksi, se on paljon yksinkertaisempaa. Ja kun olet nain lähellä pappilaa, täytyy sinun todella ensin tulla meille isän kanssa neuvottelemaan.

— Siellä on niin paljon tyttöjä, mutisi Mark.

Minna nauroi hilpeästi.

— Tytöistä emme välitä, eivät he sinulle pahaa tee. Ullan ja minut sinä jo tunnet. Olemmeko mielestäsi niin pelottavia?

Mark yhtyi vasten tahtoaan hänen nauruunsa, ja Ulla, joka mykkänä katselijana oli seurannut tapauksen kulkua, hymyili ilo kasvoillaan.

Jos kerran isä ja Minna ottivat Markin huostaansa, oli asia oikealla tolalla. Sillä isähän oli pappi, ja Minnaa ei kukaan voinut vastustaa.

YHDESTOISTA LUKU

Pastori ja Minna istuivat Harjulan avarassa salissa, jossa kaikki oli kiiltävän puhdasta ja siistiä. Huonekalut oli peitetty valkoisilla palttinapäällyksillä, kynttiläkruunu ja suuri peili verhottu harsokankaalla suojaksi kärpäsiltä, lattiata peittivät valkoiset matot.

Minna katseli levottomana isän jalkoja. Kunpa hän vain ei jättäisi tahroja Elviira tädin putipuhtaille matoille. Toden totta — tuossa juuri hänen tuolinsa kohdalla oli maantienpölyä, ja täti oli sen huomannut, sen näki suusta, joka äkkiä pusertui kokoon silmien tarkatessa tahraa. Ja isäparka ei tiennyt mitään rikoksestaan, keinutteli vain tyytyväisenä kiikkutuolissa piippuaan poltellen.

— Anna ei vaan joutanut tulemaan, sanoi Harjulan rouva. — Hän melkein kuin karttaa meidän taloa.

— Annalla oli kaljanpano parhaillaan, selitti pastori. — Ja tämä Minna vaati minua nyt juuri tänään lähtemään Harjulaan. Hän tahtoi saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin mahdollista.

— Turhaa hoppua, sanoi Elviira rouva kuivasti. — Me emme anna kaikenlaisten päähänpistojen ja haaveiden vaikuttaa menettelytapaamme. Mark on köyhä poika, jonka itse täytyy ansaita elatuksensa. Hänet on siis valmistettava siihen.

— Elviira on aivan oikeassa, mutta poika on vielä niin nuori ja tuntee sitä paitsi ankaraa vastenmielisyyttä sitä kutsumusta kohtaan, jonka olette hänelle valinneet, lausui pastori kohteliaasti.

— Hui hai, pojalla on vastenmielisyys kaikkeen työhön. Viuluaan hän vinguttaisi, se on ainoa työ, joka ei hänelle ole vastenmielinen. Mutta sillä hän ei elä.

— Ehkäpä sentään, kuului Minnan ääni vienona. Hän oli istunut Mooses herran vieressä ja ahkerasti sopotellut hänelle. — Jos hänestä tulee etevä viulunsoittaja, voi hän kyllä elättää itsensä.

— Niin, jos — ja sitä paitsi, rakas Minna, kaikki taiteilijat ovat enemmän tai vähemmän huonoa väkeä, maankiertäjiä ja synnintekijöitä. Meidän kotimme on kristillinen koti, siinä ei kasvateta taiteilijoita.

— Äiti puhuu kuin minun suullani, yhtyi Jaakko puheeseen. — Markus on uppiniskainen poika ja tarvitsee lujaa ohjausta ja ennen kaikkea työtä.

Minna loi harmistuneen katseen itsetietoiseen ylioppilaaseen ja toisen, vetoavan Mooses herraan, joka tanakkana ja lempeänä pää vinossa istui tuolillaan.

— Setä, kuiskasi hän, — sinä lupasit auttaa Markia.

Mooses herra yskäisi pari kertaa ja ryhtyi harvakseen puhumaan silmät maahan luotuina.

— Minun mielestäni Mark voi vielä ainakin vuoden olla täällä meillä. Jos hän olisi oma poikamme, emme häntä niin varhain lähettäisi palvelukseen vieraisiin.

— Oma poikamme! Elviira rouvan ääni oli masentava. — Meidän poikamme ei koskaan vinguttaisi viulua. Marttinen on luvannut ottaa hänet puotiinsa, ja sinne hän saa mennä.

Mooses loi haileansinisistä silmistään tyynen katseen vaimoonsa. Hänen hyvänsuovilla kasvoillaan asui luja päättäväisyys.

— Ei poika nyt vielä mene minnekään. Ja jos Minna tahtoo pari kertaa viikossa soittaa hänen kanssaan, ei se minusta haittaa. Saamme silloin mekin kodissamme kuulla vähän soitantoa. Miksi meillä muuten on soittokone? Niin kallis kapinekin vielä.

Elviira rouvan suu oli kuin kapea viiva, mutta hän ei enää vastustanut. Kun Mooses kerran asettui takajaloilleen, oli turha panna vastaan. Se ei tapahtunut usein, mutta silloin hänen täytyi saada tahtonsa perille.

— No niin, Mooses hyvä, sanoi hän kylmällä äänellä, — sinä olet isäntä talossa. Mutta muista varotustani, jos pojasta tulee heittiö vielä kerran elämässä.

— Oi täti kulta, sanoi Minna iloisesti, — hän on niin kelpo poika, ei hänestä heittiötä tule. Kyllä tädin hyvät opetukset häneen sen verran vaikuttavat. Ja sedän esimerkki.

— Imartelija! — Elviira rouvan ääni oli kuitenkin hiukan leppeämpi.
— Kutsu Markus tänne, sanoi hän Jaakolle.

Mark tuli sisään kalpeana ja kiihtyneenä. Hän oli nähdessään pastorin ja Minnan ajavan Harjulaan arvannut, millä asioilla he kulkivat.

— Markus, puhui Elviira rouva tuimalla äänellä, — sinun ei huomenna tarvitse lähteä Marttisen puotiin. Setä on luvannut pitää sinut vielä vuoden kotona. Mutta tämä aika on sinun käytettävä oikein ja taidolla. Pastori on ystävällisesti tarjoutunut antamaan sinulle opetusta. Saat lukea yhdessä Joju Örnfeltin kanssa. Muista olla kiitollinen ja nöyrä ja palkitse sedän ja pastorin hyväntahtoisuus ahkeruudella. Et todellakaan olisi tällaista ansainnut viimeisen kepposesi jälkeen.

Mark kumarsi säteilevänä. Sitten hän nopeasti riensi Mooses herran ja pastorin luo ja painoi kumpaisenkin kädelle suudelman, luotuaan Minnaan kiitollisen katseen hän poistui.

Elviira rouva tohahti.

— Tuo oli niin hänen tapaistaan. Iso poika suutelee kädelle.
Komeljanttitemppuja!

— Hänen tunteensa ovat läikkyvämmät ja herkemmät kuin meidän pohjoismaalaisten, sanoi pastori. — Eikö hän olekin etelän lapsia?

— Jostain Saksasta Albert hänet löysi, orpokodista, sanoi Elviira rouva tuimasti. — Hän olisi ehkä kadunlakaisija muussa tapauksessa.

Naimi ja Miili tulivat sisään, ja keskustelunaihe vaihtui.

Kun pastori ja Minna pari tuntia myöhemmin ajoivat kotiin, istui Ulla piha-aidalla heitä odottamassa.

— Onnistuiko? huusi hän jo kaukaa. Hän oli kyllä arvannut, mille asioille oli lähdetty.

— Joju saa Markista lukutoverin, sanoi pastori vakavasti ja lyhyesti. Ja sen enempää ei Ulla saanut tietää. Mutta sekin riitti. Hän tiesi nyt, ettei Markin tarvinnut ruveta puotipojaksi Marttiselle. Ellei muusta, niin Minnan iloisista kasvoista hän sen huomasi.

KAHDESTOISTA LUKU

— Tytöt, kutka teistä tahtovat mennä tervehtimään Kristiina tätiä? Pelkään, ettei hän ole oikein terve, kun ei hän viime sunnuntaina ollut kirkossa, sanoi pastorin rouva.

— Minä kyllä mielelläni lähden, äiti, sanoi Minna.

— Minä myös. Saanko mennä Minnan mukaan? pyysi Ulla.

— Saat kyllä, lapseni, mutta älä väsytä tätiä lörpötyksilläsi.

— Ehkä Tyyrakin tahtoo mennä?

— Kiitos, täti, hyvin mielelläni, mutta minun jalkani ovat olleet hiukan kipeät. Pelkään rasittuneeni eilen, kun olimme Liisin kanssa postissa jalan.

Liisi hymyili ivallisesti. Tyyra ei ollut lainkaan valittanut väsymystä.

Polku, jota Minna ja Ulla astuivat Kristiina Blylodhin asumukselle, kulki syvän havumetsän halki. Tytöt kävelivät äänettöminä, kumpikin oli herkkä luonnon kauneudelle. Metsän syvä hiljaisuus oli selittämättömän suloinen. Kuului tuskin ainoatakaan ääntä, vanamoiden vieno tuoksu sekaantui mäntyjen pihkanhajuun, ja alhaalla tien oikealla puolen päilyi yksinäisen lammen musta kalvo kelluvine lumpeenlehtineen.

Minna hyräili hiljaa itsekseen. Ulla uneksi. Tuon tuostakin hän pysähtyi ja kuunteli suljetuin silmin.

Metsä puhui.

Tällaiset hiljaiset hetket metsän yksinäisyydessä olivat Ullan onnellisimmat.

Metsästä johti kapea polku niitylle. Silmiä huikaisi — niin äkillinen oli vaihdos pimennosta vuohensilmiä ja punaisia tervakukkia uhkuvaan aukeamaan.

Ulla syöksyi avosylin kukkien luo.

— Minä poimin tädille, huudahti hän ahneesti katkaisten kukkien varsia.

— Jätä kukat rauhaan. Ne ovat paljon kauniimmat omassa ympäristössään.
Sinullahan on jo vanamolta tädille.

Kristiina Blylodh asui Kaunialan entisen pehtorin luona kappaleen matkaa maantieltä. Pieni rakennus ympäristöineen oli siisti ja soma. Pihalla prameili keisarinkruunuja, korkeita punaisia harjaneilikoita, helakansinisiä kukonkannuksia ja punaisia ruusuja. Ikkunoilla näkyi runsaasti ruukkukasveja.

Taava, talon emäntä, oli nähnyt Minnan ja Ullan tulevan ja riensi heitä vastaan.

— Olipa hyvä toki, että pappilan neidit sattuivat tulemaan. Täällä on vanha fröökynä ollut sairaana jo pari päivää. Ei pahasti — ei pidä säikähtyä — mutta vuoteessa on ollut. Se leinihän se tahtoo vanhaa ihmistä kiusata. Hain kuppari-Mantan sitä hieromaan.

— Äiti arvasikin tädin sairastavan, sanoi Minna, — lähetti linjamenttia. Saan kai mennä sisälle tädin luo?

— Kysynpähän.

Taava pistäytyi porstuan toiselle puolen sijaitsevaan kamariin, missä
Kristiina neiti asui.

— Saa sinne mennä, ilmoitti hän takaisin tultuaan. Ja minä kysyisin, että voisikohan neidit olla täällä sen aikaa, kuu minä veisin ukolle kahvia niitylle. Lapset meni marjaan, ettei ole talossa ketään.

— Menkää vain rauhassa, Taava, kyllä me tädistä huolehdimme. — Ulla voi istua sen aikaa ulkona tai tuvassa, ettei häiritse tätiä.

Minna katosi tädin huoneeseen ja Ulla jäi istumaan kuistille seuranaan kaksi somaa kissanpoikasta. Niiden iloiset kujeet ja hullunkuriset hypähdykset valtasivat hänen huomionsa tykkänään. Hän juoksi niiden jäljestä ulos, heittäytyi vatsalleen nurmikolle ja veti ruohikossa hilkkaansa, jonka pitkiä nauhoja kissanpojat vaanien tavoittelivat.

— Hyvää päivää, pikku neiti.

Ulla ponnahti pystyyn. Nurmikolla hänen edessään seisoi pitkä solakka mies ratsastussaappaissa.

Ulla tunsi hänet heti. Kreivihän se oli. Kreivi itse.

Huh, kaikkea sitä sattuukin! Mitä ihmeitä hän täällä Tuomaalassa tekee? Ja tunsiko hän Ullan? Kamalaa se olisi. Ullan ensi ajatus oli puikkia pakoon, mutta luotuaan pelästyneen silmäyksen "kreiviin" hän jäi paikalleen.

Oikeastaan tämä ei näyttänyt lainkaan pelottavalta. Ei ainakaan tällä haavaa. Silmissä oli veitikkaa, ja huulien ympärillä värisi, vaikka hän koetti näyttää totiselta.

Tämän huomion tehtyään Ulla rohkaisi mielensä, niiasi syvään ja sopersi:

— Päivää.

Kreivi astui portaita ylös kuistille — aikoiko hän Kristiina tädin luo? Ulla juoksi hänen jälkeensä, niiasi uudestaan ja sanoi:

— Kristiina täti on sairas. Ei sinne pääse.

— Niinkö? Onko hän pahastikin sairas? Kreivi näytti huolestuneelta.

— Ei pahasti. Mutta häntä hierotaan. Minna on siellä sisällä ja kuppari-Manta.

— Onko Minna sisaresi?

— On.

— Sitten sinä varmaan olet Pikkupappilasta?

— Niin olenkin.

— Luulenpa, että jään tänne kuistille istumaan, kunnes saan kuulla, miten neiti Blylodh jaksaa. Ehkä pikku neiti suvaitsee tehdä minulle seuraa?

Kohteliaasti kumarrellen kreivi viittasi penkkiin. Ulla istuutui punoittavin poskin, kreivi asettui hänen viereensä.

Juteltiin niitä näitä. Ullan teki kovin mieli kysyä kreiviltä, oliko hän todella kreivi vaiko englantilainen lordi ja minne hänen toverinsa oli jäänyt.

Mutta yhtäkkiä kreivi kysyi:

— Kuinka Esmeralda jaksaa?

Ullan entisestään punaiset posket sävähtivät tulipunaisiksi. Sellainen viekastelijako kreivi olikin? Hän oli siis tietänyt koko ajan. Jospa Ulla sen olisi arvannut, ei olisi viereen istunut. Hän koputti kengän kärjellä lattiaa silmät maahan luotuina ja tunsi, miten itku hitaasti kohosi kurkkuun ja sieltä silmiin. Täytyi lähteä, ennen kuin vedet alkoivat tippua.

Hän nousi lähteäkseen mutisten jotain epäselvää. Mutta kreivi tarttui häntä käteen.

— Ettehän suuttune, pikku Tonio, pyysi hän. — Eihän ole minun vikani, että tunsin teidät.

Ulla koetti vetää kättään pois, mutta kreivi sulki sen sitä lujemmin kahteen kouraansa.

Ja yhtäkkiä Ulla muisti rahan, jonka hän oli saanut. Hänen tuli kuuma. Täytyi selittää, etteivät he olleet tavallisia kerjäläisiä. Hän suoristi ryhtiään.

— Me annoimme ne rahat suutarin lapsille, jotka aina ovat niin nälkäisiä ja repaleisia.

— Ahaa, te olitte siis jonkinlaisella hyväntekeväisyysretkellä.

— Ei, se oli oikeastaan Markin tähden.

— Markin?

— Niin. Ja nyt Ulla tunsi, että hänen täytyi kertoa koko asia, että kreivi ymmärtäisi, mistä syystä he olivat ryhtyneet semmoiseen seikkailuun. Hän kuvasi kaunopuheisesti Markin olennon, hänen soittohalunsa, hänen tukalan tilansa Harjulassa, jossa ei kukaan ymmärtänyt eikä rakastanut soittoa.

— Mutta nyt ovat isä ja Minna käyneet Harjulassa puhumassa Markin puolesta. Minna saa kyllä perille, mitä hän tahtoo, hän on niin ihmeellinen.

— Vai on Minna niin ihmeellinen, sanoi kreivi hitaasti.

— On, hän on vanhin sisareni, ja kaikki pitävät hänestä. Hän on talvisin Helsingissä vanhan hermostuneen rouvan seurana. Se on tietysti hirveän ikävää. Mutta nyt hän on kotona, ja minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta sisaresta.

— Mikä sinun nimesi on?

— Ulla, eli oikeastaan Ulriika. Minä olen äidin serkun, Ulrik Schöringin, kaima. Hän asui ennen Kaunialassa, mutta Kauniala myytiin ja hänen täytyi lähteä pois maasta, ja hän oli hirveän onneton ja surullinen. Ja hänellä oli morsian, Harjulan tädin ja Alma tädin nuorin sisar, mutta kun hän tuli köyhäksi, hylkäsi morsian hänet ja meni naimisiin vanhan rikkaan miehen kanssa. Eikö se ollutkin rumasti tehty?

— Se oli varsin viisasta.

Kreivin ääni oli omituisen katkera. Ulla loi hämmästyneenä häneen katseensa.

— Minä en ainakaan olisi niin tehnyt. Eikä Minnakaan.

— Eikö Minnakaan? Oletko siitä niin varma, pikku Ulla?

— Kyllä. Meillä on kotona valokuva-albumissa Ulrik Schöringin kuva, ja kun Minna kävi Haminassa tyttöopistossa, hän otti kuvan albumista ja kätki sen matkalaukkuunsa. Sitä ei kukaan muu nähnyt kuin minä, ja kuulin Minnan kertovan Martalle, että kaikilla tyttöopiston tytöillä oli oma ihanteensa, jonka kuvaa he säilyttivät tyynynsä alla ja salaa katselivat. Ja hän ihaili Ulrik Schöringiä.

— Sanoiko hän todella niin? kysyi kreivi kiihkeästi.

— Kyllä, ja sitten hän vielä sanoi, että sellainen tyttö, joka hylkää ystävänsä rahan tähden, on tunteeton. Ja että Ulrik Schöringin morsian oli sydämetön.

Ja kun hän tuli kotiin tyttöopistosta, kertoi hän Martalle, että kaikki tytöt olivat kauhean uteliaita nähdessään hänen ihanteensa. Ja kauhean kateellisia, sillä Ulrik Schöring on tosiaan hyvin komea poika kadettipuvussaan siinä kuvassa.

— Oikeinko totta? sanoi kreivi ja näytti miltei poikamaisen nuorelta.

— Mutta hyväinen aika, huudahti Ulla. — Nyt minä vasta huomaankin, että te olette hirveästi hänen näköisensä juuri tällä haavaa. Teillä on juuri sellainen suuri nenä kuin hänelläkin.

— Kuinka se voisi olla mahdollista, sanoi kreivi ja hieroi isoa nenäänsä. — Mutta kerrohan vielä Ulrik Schöringistä ja Minnasta, anteeksi, Minna neidistä.

Mutta nyt Ulla äkkiä huomasi olleensa liian avomielinen. Voi sentään! Mitähän Minna sanoisi, jos tietäisi, että hän istui täällä lörpöttelemässä hänen ihanteestaan ventovieraalle kreiville, joka lisäksi ehkä ei ollutkaan kreivi, ei edes englantilainen lordi, koska hän saattoi olla noin utelias? Ja mahtoiko hän suuttua siitä suuresta nenästä?

Nyt tuli Taava kotiin niityltä. Kreivin nähdessään hän hän iloisesti huudahti:

— Olipa hauskaa, että insinöörikin tuli fröökynää kattoon. Se onkin raukka jo ikävöinyt. Jahka ma käyn sisällä sanomassa.

Ulla jäi miettimään: insinööri! Kreivi suli kuin tina tuhkaan.

Taava astui kuppari-Mantan seurassa ulos Kristiina neidin huoneesta.

— Menkää sisään vain, insinööri. Fröökynä pyysi tulemaan.

— Saanko minäkin mennä? kysyi Ulla.

— Menee vaan.

Kristiina täti istui korkeaselkäisessä nojatuolissa suureen saaliin kiedottuna, musta pitsipäähine hiuksilla ja jakkara jalkain alla. Minna oli paraillaan asettamassa tyynyjä hänen selkänsä taakse, kun ovi aukeni ja insinööri, Ulla kintereillään, astui sisään.

Insinööri suuteli Kristiina tätiä kädelle ja kumarsi syvään Minnalle.

Mutta mistä syystä Minna punastui? Sillä punainen hän oli, siitä ei päässyt mihinkään.

Vai johtuiko se siitä, että hän oli ollut kumarassa korjatessaan tädin tyynyjä?

— Minna, sanoi Kristiina täti, ja hänen äänensä oli juhlallinen, mutta samalla selittämättömän onnellinen. — Tässä on Ulrik Schöring, sisareni Gustaavan ja lankoni Herman Schöringin poika. Hän on palannut kotiin.

Vanha nainen oli tarttunut Minnan käteen, toisella hän piteli vieraan miehen kättä.

— Tervehtikää toisianne, lapset.

Minna ojensi rauhallisesti kapean pienen kätensä ja lausui vienosti:

— Tervetuloa kotimaahan.

Kukaan ei huomannut, että Ulla oli rynnännyt ulos ovesta. Tulipunaisena, silmät vesissä hän oikopäätä syöksyi pihalle. Siellä parin korkean viinimarjapensaan suojassa hän heittäytyi maahan.

Että ihminen saattaakin olla niin viekas ja halpamielinen!

Ja toinen niin typerä ja avomielinen!

Kuinka monta kertaa olikaan isä sanonut hänelle: oma suu tikanpojan surma!

Hän oli lörppö, iankaikkinen, parantumaton lörppö, lörppöjen lörppö.

Liisi taas nauraisi, kun tietäisi.

Ja Tyyra! Hän kohottaisi sysimustia kulmakarvojaan ja sanoisi: Sinä olet aivan liian puhelias ja välitön, Ullaseni.

Entä Minna! Niin Minna!

Ulla painoi päänsä ruohikkoon ja voihkaisi tuskasta.

Hän oli paljastanut Minnan salaisuuden, oli avannut hänen sydämensä kirjan Ulrik Schöringin nähtäväksi.

Ei, luettavaksi, niinhän sitä sanotaan. Avannut sydämen kirjan ventovieraan luettavaksi.

Se oli hienosti sanottu. — Ulla jäi sitä ajattelemaan.

Sitten hän taas kiihkeni, takoi nyrkillään maata.

Katala Ulrik Schöring. Mokomakin urkkija. Ja hän, Ulla, oli luullut häntä kreiviksi.

Kaunis kreivi! Tosiaan.

— Ulla! Ulla!

Minna huusi. Huutakoon vain! Hän ei enää ikipäivinä näytä silmiään kenellekään ihmiselle maan päällä. Häntä on petetty, kohdeltu kavalasti.

Taas huudettiin.

— Ulla, joudu. Lähdetään kotiin.

Ulla kurkisti pensaan takaa.

Kas vaan. Kehtasi vielä kulkea Minnan rinnalla. Jos Minna tietäisi! Nyt he astuvat aivan sivuitse, ja Minna ihmettelee, minne hän on joutunut.

Kulkekoot. Hän ei ilmaise itseään. Minna menköön yksin kotiin. Hän ei näyttäydy, ennen kuin petturi on lähtenyt.

Kului hetkinen, äänet häipyivät. Sitten kohotettiin viinimarjapensaiden oksia varovasti ja Ulla tirkisti ympärilleen.

— Minna on kovin levoton, sanoo levollinen ääni.

Onko moista kuultu!

Siinä seisoo Ulrik Schöring itse ilmi elävänä ratsastuspiiska kädessä ja katselee häntä viattomana kuin kapalovauva.

Ulla kohosi seisomaan ja loi petturiin niin musertavan katseen kuin ikinä saattoi.

— Ulla, sinä et tervehtinyt serkkuasi, sanoo rikollinen ja kohtaa röyhkeästi tytön leimuavan katseen.

Ei vastausta.

— Mehän olemme kaimoja.

Synkkä äänettömyys.

— Ulla, oletko todella minuun suuttunut? Katsos, minä olen elänyt niin kauan Amerikassa villien joukossa, etten enää tiedä kuinka käyttäytyä päästyäni sivistyneitten pariin.

Nopea katse ilmoitti tytön mielenkiinnon heränneen.

— Ulla, emmekö polta rauhanpiippua?

Ullan kasvot vilkastuivat. Nyt kuului taaskin Minnan ääni.

— No mutta, Ulla. Missä sinä olit?

Ulla juoksi sisaren luo. Hän ei vastannut sanaakaan Minnan ihmetellessä, missä hän oli piillyt.

He kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Ulrik Schöring ja Minna astuivat rinnan, Ulla pysyttelihe jäljessä.

Kreivi — ei — Ulrik Schöring saisi kokea, että hän saattoi olla leppymätön.

Mutta jos hän joskus maailmassa vielä leppyy, täytyy hänen kertoa
Ullalle Amerikan villeistä. Oliko hän ehkä ollut intiaanien vankina?
Tai kaivanut kultaa Kaliforniassa ja tapellut saaliinhimoisten
kullankaivajien kanssa kultamöhkäleistä?

Joka tapauksessa hän tietysti oli kokenut jännittäviä seikkailuja.

Mahtoiko hän tulla pappilaan niitä kertomaan?