Pikkupappilassa

KOLMASTOISTA LUKU

Veräjällä kohtasivat Minna ja Ulla Hilda Hanénin. Jo kaukaa saattoi nähdä hänellä olevan uutisia.

— Tulen juuri teiltä, sanoi hän. Käväisin Harjulassa Elviiran luona enkä voinut samalla olla pistäytymättä pappilassa. Ajatteles, Minna, Ulrik Schöring on todella palannut Amerikasta.

— Tiedän sen.

— Tiedät. Mistä tiedät?

— Tapasimme hänet juuri Kristiina tädin luona.

— Enkö ollut oikeassa taannoin? Mutta Alma ja Elviira eivät uskoneet.
Eivät tahtoneet uskoa. Ihmekö se, niin pahasti kuin he käyttäytyivät
Ulrikia ja hänen äitiänsä kohtaan. Ohhoh. Ulrik rukka, nyt hän saa
ruveta pehtoriksi entiseen kotitaloonsa.

— Pehtoriksi!

— Niin tai isännöitsijäksi tai miksi sitä sanoisi? Hän on sen amerikkalaisen rahamiehen palveluksessa, hänen, joka on ostanut Kaunialan. Ei tainnut poikaparalla olla onnea Amerikassa. Köyhänä läksi, köyhänä palasi. Mutta tässä minäkin, vanha ihminen, seison höpisemässä. Käy katsomassa, Minna. Ja tuo äiti mukaasi.

Ulla pureskeli miettiväisenä huuliaan. Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut Ulrik Schöringin tuloa. Oli sentään vähän noloa ruveta pehtoriksi. Siinä ei ollut mitään romanttista. Se tuli pellolle ja lannalle.

Äiti oli iloinen ja kiihtynyt. Minnan täytyi monta kertaa perinpohjaisesti kuvata, miltä Ulrik Schöring oli näyttänyt, mitä hän oli sanonut, miten Kristiina täti häntä kohteli.

Martta ei ottanut osaa keskusteluun. Hän oli pettynyt. Hän tiesi nyt, että Minnan Rastasnokkakuningas oli Ulrik Schöring. Ja hän oli köyhä, hänestä tuli Kaunialan pehtori, niin oli Hilda täti sanonut.

Tyyra nyrpisti nenäänsä.

— Hän olisi voinut pysyä Amerikassa, tuo Ulrik Schöring, sanoi hän
Ullalle. Hän on meidän pikkuserkku ja — pehtori! Uh!

Ulla tunsi äkkiä voivansa antaa anteeksi. Raukka! Oliko hänen vikansa, ettei hän ollut löytänyt kultaa Kaliforniasta?

Seuraava päivä oli harmaa ja sateinen. Pastori ja rouva olivat lähteneet pitäjälle. Martta makasi huoneessaan kovan hammastaudin kourissa. Minna istui isän kamarissa, haukotteli salaa ja opetti Jojua ja Markia.

Lastenhuoneessa leikittiin paperinukeilla. Liisi piirusti ja maalasi paperinukkeja, toiset leikkivät. Oikeastaan oli tämmöinen homma alapuolella Liisin harrastuksien, mutta hän piirusti hyvin ja sitä paitsi hänelle oli myönnetty oikeus antaa nukeille nimet. Niillä onkin kaikilla karskit ja ylpeät historialliset nimet. Pojat olivat Lothareja, Waldemareja, Ataulfeja ja Klodovigeja, tyttönuket olivat ruhtinattarien kaimoja järjestään, oli Brunhilda, Teodosia, Klotilda ja Zenobia.

Lotti tenäsi koreita nimiä vastaan, ne olivat niin vaikeat lausua. Ja hänen paperinukkensa eivät olleet mitään ruhtinattaria tai sotapäälliköitä, ne olivat hänen omia pikkulapsiaan ja niillä piti olla pikkulasten nimet. Maija ja Kerttu ja Lassi ja Lilli.

Tyyran nukkein sukunimi oli von Silversvärd. He olivat kauhean ylhäisiä. Ullan nukkeperhe oli köyhä. Isä oli merillä, ja äiti sairasti keuhkotautia, lapsista yksi kävi kadulla soittamassa viulua, toinen lauloi, ja kolmas oli ihmeen ihana, niin että Klodovig prinssi rakastui häneen. Juoni oli jännittävä, ja toiset tytöt jättivät leikkinsä nähdäkseen, saisiko kaunis, mutta köyhä Zenobia prinssin vai pakotettaisiinko tämä ottamaan puolisokseen ylpeä Siegfrida herttuatar.

Juuri kaikkein jännittävimmässä kohdassa hyökkäsi Kaarlo sisään märkänä ja likaisena.

— Tulee vieraita, huusi hän hengästyneenä. Kaksi herraa.

Tytöt ryntäsivät ikkunaan niin kiireesti, että paperinuket lensivät pöydältä huiskin haiskin.

Todella. Portaiden eteen ajoivat kiesit, ja niistä nousi kaksi sadetakkeihin kietoutunutta herrasmiestä.

— Ulrik Schöring! kiljaisi Ulla.

— Ja amerikkalainen miljoonanomistaja tietysti se toinen, lisäsi Tyyra.

— Voi, voi, isä ja äiti ovat poissa!

— Ja Martta hammastaudissa.

— Pian kertomaan Minnalle.

Martta ilmestyi paksu kääre poskella levottomana ja huolestuneena.

— Minä en voi mennä tällaisena heitä vastaan. Missä Minna on?

Minna ilmestyi silittäen hätäisesti kädellään hiuksiaan.

— Lapset menevät kaikki siistiytymään, komensi hän. Kaarlo, sinähän olet likainen kuin possu.

Mark oli koonnut kirjansa ja riensi pois keittiötietä.

— En tahdo tavata heitä, sanoi hän ohijuostessaan Ullalle. He nauroivat minulle.

Hetkistä myöhemmin istuivat Ulrik Schöring ja mister Hassel salin mahonkisohvan viheriässä sylissä. Mister Hassel oli Amerikan saksalaisia ja puhui hyvin saksaa. Minna oli kiitollinen siitä vähäisestä saksankielentaidostaan, minkä oli tyttöopistossa saanut.

Ovea raotettiin.

— Minna, saammeko tulla sisään? kuului äänekäs kuiskaus.

Minna loi levottoman katseen vieraisiin. Ehkä he eivät pitäneet lapsista.

— Antakaa heidän tulla, sanoi Ulrik Schöring.

Samassa oli koko liuta sisällä. Kahdeksan uteliasta silmäparia tähtäsi katseensa harvinaisiin vieraisiin.

— Eihän heillä ole höyheniä päässään eivätkä he ole kuparikattilan näköisiä, kuului Laurin tyytymätön arvostelu. Hän oli luullut vieraita intiaaneiksi, kun oli kuullut heidän olevan Amerikasta.

— Olenko jo saanut anteeksi? kysyi Ulrik Schöring matalalla äänellä
Ullalta.

— Kyllä, kuiskasi Ulla punastuen.

Tyyra oli pukeutunut hienoksi. Hän tervehti kylmästi Ulrik Schöringiä.
Pehtori ei kiinnostanut häntä, paljon enemmän sitten rikas mister
Hassel.

Vieraat, varsinkin Schöring, pahoittelivat, etteivät saaneet tavata pastoria ja hänen vaimoaan.

— Kyllä he tulevat kotiin iltapuolella, huudahti Ulla.

— Jääkää meille päivälliseksi, pyysi Kaarlo. Hän oli pian tutustunut uuteen sukulaiseensa.

Minna punnitsi mielessään mahdollisuuksia. Isä olisi pahoillaan, jos vieraat pääsisivät menemään ennen hänen tuloaan. Isä oli niin vieraanvarainen. Ja ehkä äitikin pahoittelisi. Ulrik Schöring oli hänelle niin läheinen.

Hän uudisti lasten kutsun, ja vieraat suostuivat jäämään hetken epäröityään.

Martta vastaanotti tiedon päivällisvieraista ihailtavan alistuvasti. Pöhöttynein poskin, vahvasti kamfertille ja kreosootille tuoksuen hän ryhtyi nostelemaan patoja ja pannuja.

— Saavat tyytyä siihen, mitä talo tarjoo, vastasi hän filosofisella tyyneydellä Minnan huolestuneeseen tiedusteluun, mitä hän aikoi vieraille antaa. — Mutta Liisin ja Ullan voit lähettää avukseni.

He tulivat touhukkaina ja palvelusintoisina. Tyyrakin tarjoutui auttamaan. Martta komensi Liisin ja hänet kattamaan pöydän. Ulla sai olla keittiöapulaisena.

— Kuka tarjoilee, kun kaikki palvelijat ovat ulkotöissä? kysyi Liisi.

— Minä, kuului Martan vastaus.

— Mutta rakas Martta, eihän se sovi. Ajatteles, miltä se näyttäisi, jos pappilan oma tytär tarjoaa pöydässä, sanoi Tyyra.

— Niin, ei se mitenkään ole soveliasta, säesti Liisi Tyyraa.

— En minä aio esiintyäkään pappilan neitinä. Ei kumpikaan herroista ole minua nähnyt, ja jos he joskus jäljestäpäin minut näkevätkin, olen nyt niin pöhöttynyt, että heidän on mahdoton minua tuntea.

— Se on kyllä totta. Kyllä sinun naamataulusi on nykyään jokseenkin vaikeasti tunnettavissa, arveli Ulla luoden arvostelevan katseen Martan pieniin silmiin ja pulleihin poskiin.

— Pöytä on katettu, ilmoitti Tyyra. Mitäs arvelet, Martta, eikö se ole soma?

Tyyran työ oli tosiaan onnistunut hyvin. Lumivalkea liina, pappilan parhaat porsliinit, kiilloitetut hopeat ja kirkasväriset kukat antoivat ruokapöydälle soman ja aistikkaan näön.

— Kaunis on, sanoi Martta hyväksyvästi. Mutta avaapas ikkuna, Tyyra hyvä, täällä on minusta niin kummallinen haju.

— Se johtuu kai ammoniakista, jolla Liisi kirkasti hopeat, sanoi Tyyra heittäen ikkunan selälleen.

Vieraat kutsuttiin pöytään. Pikkupojat eivät päässeet mukaan, heidän oli määrä syödä jäljestäpäin Martan kanssa. Kun Martta hiukset jakaukselle tiukasti vedettynä, valkoinen pitsilaite päässä ja esiliina edessä ilmestyi sisään kantaen liemimaljaa, oli Minna kadottaa mielenmalttinsa, ja Joju huudahti puoliääneen:

— Martta! — Mitäs — — —

Mutta jotenkin kovakourainen nipistys Tyyran sormista sai hänet vaikenemaan.

Minna ei sanonut mitään. Hän näytti sekä pelästyneeltä että huvittuneelta. Vieraat silmäilivät kummastuneina vuoroin pyöreäposkista sisäkköä vuoroin nuoria emäntiään, joiden kasvot eivät vielä olleet tottuneet teeskentelyyn, joten niiden ilme oli selittämättömän hassunkurinen.

Mutta hassunkuriseksi muuttui heidän oma ilmeensäkin, kun he maistoivat lientä. Siinä oli omituinen maku.

Niin, liemi maistui todella ihmeelliseltä. Minna loi kysyvän katseen
Liisiin, Liisi silmäili Tyyraa, Tyyra Ullaa.

— Mitä kumman maustetta Martta oli sekoittanut liemeen? Se oli ilkeätä.

Jokainen tyhjensi kuitenkin lautasensa säädyllisesti ja mukisematta paitsi Joju, joka jokseenkin mielenosoituksellisesti työnsi omansa syrjään.

Seuraava ruokalaji oli onnistunut, samoin jälkiruoka, "köyhiä ritareita", ja mieliala, joka liemen aikana oli tuntuvasti laskeutunut, kohosi jälleen. Amerikkalaiset vieraat kuvasivat hauskasti Suuren Lännen oloja, he olivat huomanneet emäntiensä kiusallisen hämmennyksen ja tahtoivat haihduttaa sen. Niinpä soikin ruokasalista pian hilpeä nauru. Mutta keittiössä istui Martta raukka puulaatikolla tyhjentymätön liemilautanen edessään. Kyyneleet tippuivat pitkin hänen pöhöttyneitä poskiaan. Hän oli ilmetty suru ja epätoivo.

Hänen emännänylpeytensä oli saanut auttamattoman kolauksen. Mitä äiti sanoo maistaessaan lientä!

Ja mistä johtui ellottava maku? Ranssuhan oli vasta eilen illalla vääntänyt kanan niskan nurin. Ja se oli ohut terve kana.

Mikä oli tämä maku liemessä?

Äkkiä hän kirkaisi. Se oli bentsiinin maku. Liisi oli kirkastanut hopealusikat bentsiinillä. Niin sen täytyi olla!

Hän syöksyi ruokasaliin, missä Liisi ja Tyyra paraillaan tyhjensivät pöytää hekin matalalla äänellä keskustellen onnettomasta liemestä.

— Liisi, kiilloititko hopeat ammoniakilla?

— En, sanoi Liisi, bentsiinillä. Eikö niin pitänyt olla?

Martta vaipui istumaan lähimmälle tuolille.

— Sinä olet ikuisiksi ajoiksi häväissyt pappilan maineen, voihki hän.

Liisi mutisi nolona: — Bentsiinillähän tahrat pestään.

— Tietäähän sen lapsikin, että hopeat kiilloitetaan liitujauhoilla ja ammoniakilla. Siinä sen näkee, mitä siitä tulee, kun ei ole minkäänlaisia halua käytännöllisiin toimiin. Tule keittiöön pesemään onnettomat lusikkasi kuumalla vedellä.

Heti päivällisen jälkeen saapuivat pastori ja Anna rouva. Nyt saivat lapset poistua, sillä isällä ja äidillä oli vieraiden kanssa paljon sellaista puhumista, mikä ei ollut pikku korvia varten.

Anna oli syvästi liikuttunut tavatessaan lapsuudentoverinsa. Hän oli Ulrikia kymmenen vuotta vanhempi, mutta heillä oli paljon yhteisiä muistoja, sekä suloisia että katkeria. Katkeria vältettiin, mutta ne olivat mukana antaen keskustelulle hillityn, surunvoittoisen sävyn.

Insinööri Hassel oli hienotunteisesti vetäytynyt syrjemmälle. Hän jutteli Minnan kanssa. Hän oli raskasmielinen, mutta älykäs ja tietorikas mies. Minna kuunteli mielenkiinnolla hänen puhettaan.

— Kristiina täti muuttaa piakkoin Kaunialaan asumaan, kertoi Ulrik Schöring. Hän on luvannut auttaa minua ja emännöidä kuin kotonaan. Hän on nuortunut ja virkistynyt päästessään takaisin Kaunialaan. Anna on kai ystävällinen ja tulee sinne nyt pian. Teidän kahden, Kristiina tädin ja Annan, pitää auttaa minua saamaan koti entiselleen.

Anna loi häneen kysyvän katseen. Saiko Ulrik vallita Kaunialassa mielensä mukaan? Insinööri Hassel oli kai antanut hänelle täydet valtuudet.

— Kyllä minä tulen, sanoi hän iloisesti hymyillen ja lisäsi: Jospa äitisi vielä eläisi!

Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät.

— Minä en lainkaan tiennyt hänen kärsineen puutetta. Hän oli tottunut komeuteen ja mukavaan elämään ja sai elää köyhän tavoin. Elviira ja Alma tädeille on minun vaikea antaa anteeksi. He olivat kuitenkin läheisiä sukulaisia.

— He olisivat kumpikin ottaneet hänet luokseen, mutta hän muutti mieluummin Kristiina tädin luo. Ei hänelläkään paljon ollut, mutta Olivialle hän kyllä koetti asettaa elämän mukavaksi.

— Äiti parka. Kristiina täti on ollut suurenmoinen, Anna. Hän se antoi minulle matkarahat Amerikkaa varten. Häntä ja ystävääni Hasselia on minun kiittäminen siitä, että nyt olen mies ja seison omilla jaloillani.

Taaskin loi Anna kysyvän katseen, miltei surullisen, sukulaiseensa.

Noinko pienet vaatimukset oli Gustaava Blylodhin ja Herman Schöringin pojanpojalla? Oli tyytyväinen siihen, että sai toisen palkkalaisena vallita isäinsä kartanossa. Niin, niin, Jonatan sanoisi tietysti, että nöyryys ja vaatimattomuus on hyvä avu. Mutta sittenkin — korkeammalle hän oli toivonut Ulrik Schöringin lentävän. Ei koskaan vielä ollut kukaan Schöring ollut toisen käskyläinen. He olivat isästä poikaan olleet joko upseereita tai tilanomistajia, ylpeätä, käskevää, elämänkauneutta rakastavaa väkeä.

— Läksin täältä, kertoi Schöring edelleen isäntäväelleen, katkeroituneena, miltei toivotonna. Minulta oli mennyt koti, morsian, asemani. Suomeen en tahtonut jäädä, olin elänyt kuin rikkaan miehen poika, en tahtonut kärsiä köyhyyden häpeätä. Amerikka lupasi kultaa, ja minä olin lujasti päättänyt valloittaa itselleni rikkauksia. Nyt jäljestäpäin olen usein nauranut omaa lapsellista itseäni. Mitä merkitsin minä, pieni suomalainen vänrikki, tuossa jättiläiskuilussa, joka kurimoihinsa oli niellyt tuhansia? Mitä merkitsi joku Schöring kaukaisesta Suomesta ovelien, tarmokkaiden jenkkien joukossa? Ellei Fred Hassel olisi tullut avukseni, olisin kenties minäkin sortunut kuten moni ennen minua Amerikassa. Hän oli itse pari vuotta sitten tullut Amerikkaan. Tarmokas, sitkeä, viisas — hän taisteli vimmatun lailla. Hänellä oli Euroopassa pieni vaimo, ja hän kamppaili heidän yhteisen onnensa puolesta. Sattuma vei meidät yhteen, hän tuki ja kannusti minua. Paljon olemme kokeneet ja kärsineet yhdessä, mutta hänellä oli enemmän tietoja kuin minulla — oli Saksassa suorittanut insinööritutkinnon — ja hän saavutti vähitellen askel askeleelta itselleen aseman. Kerron joskus toiste teille hänen surullisen tarinansa.

Fred Hassel läheni nyt heitä.

— Eikö ole aika lähteä? kysyi hän.

— Hyvinkin, vastasi Ulrik Schöring nopeasti katsoen kelloaan. —
Olemme viipyneet täällä miltei koko päivän.

Vieraat olivat lähteneet. Pastori ja hänen vaimonsa keskustelivat vielä kauan vaikutelmistaan. Minna kiirehti Martan luo, joka surkeana makasi kapeassa vuoteessaan. Hänelle oli päivä ollut menetetty taistelutantere.

Minna lohdutti häntä kertomalla vieraista, varsinkin herra Hasselista.
Martta kuunteli jännittyneenä.

Miksi ei Minna maininnut sanaakaan Ulrik Schöringistä?

— Muistatko, miten häntä ennen ihailit?

Minna käänsi kasvonsa poispäin.

— Koulutytön hullutuksia. Teet minulle palveluksen, Martta, ellet puhu enää noista ajoista.

NELJÄSTOISTA LUKU

— En todella ymmärrä, miten saamme kaikki työt tehdyksi, valitti äiti. Ranssu on taas lähtenyt kotiin. Tällä kertaa hänen isänsä on lyönyt kirveellä polveensa ja on heikkona sairaana.

— Sepä surullista, sanoi pastori kohottaen hajamielisen näköisenä päänsä kirjastaan.

— Niin, surullista se kyllä on, varsinkin meille. Jos oikein tunnen Ranssun metkut, ei isän polvea vaivaa mikään. Mutta Ranssua tarvitaan kotona heinäniityllä.

— Se on minunkin käsitykseni asiasta, huomautti Martta. Aina kun on kiire aika, sairastuu joku Ranssun omaisista, ja me jäämme vaille renkipoikaa juuri silloin kun häntä paraiten tarvitsisimme.

Samaan aikaan kun Ranssun kotiinlähtöä pohdittiin pastorin työhuoneessa, käveli noin viisitoistavuotias poika pitkin maantietä pappilaan päin. Huolettomasti viheltäen Napoleonin marssia Alppien yli hän asteli, pieni tuohikontti oli hartioilla, kulunut lippalakki takaraivolla. Hänellä oli vaalea tukka, eloisat, harmaansiniset silmät ja hienopiirteinen suu. Solakkaa, joustavaa vartaloa verhosivat haalistunut pumpulipusero ja karkeat rohdinhousut.

Oli helteinen päivä ja poika näytti väsyneeltä.

— Puh, jupisi hän puoliääneen. Tämä on kuivaa. Oikein kurkkua polttaa.
Kunpa olisi edes kirnupiimää.

Pappilan rakennukset huomatessaan hän kiirehti askeleitaan.

— Näyttää herrastalolta, mutisi hän. Mutta oli mikä oli, sisään minä menen ja pyydän juotavaa.

Ulla ja Lotti olivat takapihalla kanoja syöttämässä, kun poika astui ohi suunnaten askeleensa keittiötä kohti.

— Ketä sinä haet? tiukkasi Lotti. Ei meillä päästetä sisään kulkureita.

— Ole vaiti, Lotti, etkö tiedä, että pappilassa annetaan syötävää ja juotavaa jokaiselle? Se on vanha tapa.

Ulla kääntyi pojan puoleen.

— Pyytäisin vain jotain juomista. Mikä talo tämä on? sanoi poika.

— Se on Pikkupappila. Astu sisään keittiöön, niin annan sinulle piimää.

— Ehkä hän on, raukka, nälissäänkin, ajatteli hän ja katseli poikaa jonkinlaisella kunnioituksella. Kaikki kerjäläiset herättivät Ullassa mielenkiintoa. He olivat hänen mielestään vapaita, onnellisia olentoja, jotka kulkivat minne tahtoivat ja saivat nähdä maailmaa.

Hän juoksi arkihuoneeseen.

— Siellä on keittiössä poika ja hänellä on varmaan nälkä. Hän on hauskan näköinen ja reipas.

— Siinä meillä renkipoika parahiksi, nauroi Minna ja seurasi Marttaa keittiöön.

Martta asetti pöydälle perunoita, leipää ja piimää. Poika kiitti ja söi halukkaasti.

— Mistä sinä olet? kysyi Martta.

— Tuolta vaan, pitäjän rajalta.

— Mikä on nimesi?

— Heikki Heikinpoika.

— Eikö sinulla ole työtä?

— Ei tällä kertaa.

— Kuinka noin suuri ja vahvannäköinen poika kehtaa kulkea maanteitä laiskana, sanoi Martta paraimmalla saarnaäänellään.

— Kyllä minä ottaisin työtä, kun joku antais.

Martta katosi sisään vanhempain kanssa neuvottelemaan.

— Hän näyttää siivolta ja näppärältä. Jospa todella ottaisimme hänet koetteeksi muutamaksi päiväksi, siksi aikaa kun Ranssu on poissa.

— Eikö ole uskallettua ottaa taloon palvelija suoraan maantieltä? virkkoi pastorin rouva. — Hänellä voi olla pahoja tapoja.

— Sitä suurempi on velvollisuutemme häntä kohtaan, sanoi pastori vakavasti. — Kutsu poika tänne, Martta.

Pastorin rouva hymähti. He olivat usein kokeilleet maantienkulkureilla ja muilla sentapaisilla. Ja aina he olivat pettyneet. Ihmisiä ei ollut niin helppo johtaa parannuksen tielle kuin Jonatan luuli.

Poika astui sisään. Ulla pyörähti uteliaana mukaan.

— Vai haluaisit sinä työhön, nuori mies, alkoi pastori.

Poika pyöritti hattua käsissään ja katseli veitikka silmissä pastoriin.

— Saishan tuota ruveta.

— Onko sinulla papinkirja tai työtodistus?

Heikki Heikinpoika näytti hölmistyneeltä.

— E-ei ei satu olemaan. En ole vielä paljon ollutkaan töissä.

— Hm, on vähän vaikeata ottaa työhön sellaista, jolla ei ole minkäänlaisia papereita. — Osaatko mitään?

— Osaan hoitaa hevosta ja kantaa vettä ja pilkkoa halkoja ja käyttää viikatetta.

Pastori kääntyi kysyvästi vaimonsa puoleen. Tämä nyökkäsi hyväksyen.

— Minkälaisen palkan tahtoisit?

— Olenpahan ensin ruokapalkalla, pastori määrää sitten työn mukaan.

Asia oli sillä päätetty. Heikki Heikinpoika otettiin pappilaan väliaikaiseksi renkipojaksi. Martta vei hänet väentupaan ja osoitti hänelle Ranssun vuoteen ja pienen kulmakaapin.

— Enköhän minä saisi maata jossakin vilpoisemmassa, sanoi Heikki luoden epäröivän katseen vuoteeseen.

— Miksikä ei. Jos mieluummin makaat luhdissa, on meillä yksi tyhjänä. Tuo tuossa pihan perällä. Nyt saat ensi työksesi pilkkoa halkoja ja tuoda minulle keittiöön.

Vähän ajan kuluttua kuului reipasta laulua halkovajasta. Uusi renkipoika siellä heilutti kirvestä paitahihasillaan, hattu niskassa.

— Kylläpä tässä talossa tyttöjä piisaa, huomautti hän iloisesti, kun Liisi ja Tyyra ja Ulla kulkivat halkovajan ohitse. — Nyt olen jo laskenut kuusi kappaletta. Onko teitä vielä useampia?

Tytöt pysähtyivät hämmästyneinä, ja Tyyra loi poikaan pitkän katseen ylhäältäpäin.

— Hirveän nenäkäs tuo poika, sanoi hän puoliääneen, mutta niin selvästi, että Heikki kuuli. Hänen harmaat silmänsä hymyilivät veitikkamaisesti ja kohottaen kätensä ohimolle hän virkkoi:

— Anteeksi, armollinen neiti, olen niin moukkamainen ja tottumaton herrastapoihin.

Tyyra poistui halveksivan näköisenä.

— Katso, Tyyra, hän ei osaa käyttäytyä, puolusti Ulla päättäen samalla ruveta kasvattamaan poikaparkaa.

— Täytyy olla jonkinlainen raja herrasväen ja renkien välillä, sanoi
Tyyra. Tulkaa, tytöt, mennään pelaamaan krokettia.

Heikki katseli naurusuin heidän jälkeensä.

— Pitäisipä vähän nujertaa armollista neitiä, mutisi hän.

Illalla kuului pihalta äänekästä melua, naurua ja huutoja. Äiti katseli ikkunasta ulos keksiäkseen syytä tähän tavallista suurempaan elämään.

Nurmikolla käveli uusi renkipoika päälaellaan. Kaarlo ja Lauri koettivat kirkuen seurata hänen esimerkkiään, ja Lotti heitti kuperkeikkaa. Äiti pudisti päätään.

— Martta kulta, tuo näyttää liian rajulta. Mene heitä hillitsemään.

Martta juoksi pihalle.

— Lotti, huusi hän. Taukoa heti. Noin suuri tyttö ja heittää vielä kuperkeikkaa.

— Meillä on kauhean hauskaa! kirkuivat pikku pojat kilvan. — Heikki näyttää meille sirkusta. Heikki, näytä tytöillekin, miten apina hakee kirppuja ja miten virtahepo ruiskuttaa vettä.

Heikki oli kohonnut seisomaan nähtävästi hämillään. Portailla seisoi koko pappilan tyttöparvi. Joju, Kaarlo ja Lauri kieppuivat innostuneina Heikin ympärillä.

— Heikki on paljon hauskempi renkipoika kuin Ranssu, huusi Kaarlo. —
Hän osaa veistää kaarnaveneitä.

— Ja minulle hän on luvannut laittaa leijan, kirkui Lauri. Heikki,
Heikki, älä mene vielä pois.

— Heikki menee nukkumaan, sanoi Martta päättävästi. — Heikin täytyy aikaisin nousta. Antakaa Heikin olla, pojat.

Vastahakoisesti pojat erosivat uudesta leikkitoveristaan.

— Ei häntä ainakaan hämäläinen hitaus vaivaa, sanoi Minna hymyillen katsellessaan poistuvan Heikin jälkeen.

— Kunpa ei vain olisi liian vilkas, arveli Martta päätään pudistaen.

— Hän on sopimattoman rohkea renkipojaksi, muistutti Tyyra. — En usko äidin pitävän siitä, että Joju seurustelee hänen kanssaan.

Uusi renkipoika tuotti monta päänvaivaa pappilan vanhemmalle väelle ja ennen arvaamatonta huvia nuoremmalle.

— Heikki ratsasti tänään aidan yli täyttä laukkaa Lujalla, kerrottiin — tai Heikki hyppäsi riihen katolta alas ja me kaikki jäljestä.

— Heikki nosti Jojun tallinylisille, kun hän teki minulle kiusaa, kerskui Lauri eräänä päivänä tytöille.

— Tämä on sietämätöntä, huudahti Tyyra. — Jos äiti tietäisi!

Hän juoksi talliin Ullan ja Lotin seuraamana. Siellä heitä kohtasi surkea näky. Joju istui nyrkkiä puiden silmät vesissä ylisillä, tikapuut oli nostettu pois.

— Ulla, mene heti pyytämään setää tänne, sanoi Tyyra. Hän oli aivan kalpea mielenliikutuksesta.

— Koetapas, huusi Joju kiukkuisesta. — Ja mitä te akkaväki täällä teette? Tiehenne. Luuletteko minun olevan tyttöjen varassa. Aja heidät ulos, Kaarlo. Kyllä ma itteni pärjään.

Tyyra oli sanattomana. Ulla nauroi.

— Joju alkaa miehistyä. Lähdetään pois.

— Mars matkaan, huusi Joju yläilmoista. Pötkikää ja heti kans.

— Joju kulta, sinä käytät kovin sivistymätöntä kieltä. Mitä äiti sanoisi, jos kuulisi.

— Kissa minä teidän sivistyksestänne, kuului uhmaileva vastaus.

— Sehän on kauheata, kuinka hän on muuttunut, valitti Tyyra. Samassa hän huomasi Heikin, joka seisoi oven suussa tadikko kädessä.

Tyyran ryhti jäykistyi. Hän kääntyi Ullan puoleen.

— Sano hänelle, Ulla, että hän heti pystyttää tikapuut ylisille tai menen kantelemaan sedälle.

— Uskallapas, kuului taaskin Jojun uhkaava ääni. — Uskallapas kannella, Tyyra.

Heikki nauroi niin, että valkoiset hampaat kiiluivat ja silmät säteilivät.

— Hei, Joju, sinusta alkaa mamselli karista. Pääsetkö sieltä?

— Pääsen kyllä.

Joju tarttui kiinni tallin parsiin ja alkoi varovasti hilata itseään alas. Ottaen hyvän vauhdin hän äkkiä päästi otteensa irti ja tulla kupsahti keskelle tyttöparvea. Likainen ja heinänkorsien vallassa hän oli, mutta ylpeä.

— Luulitko minua tyttökoululaiseksi? rehenteli hän Tyyralle.

— Kyllä minun mielestäni isän pitäisi nuhdella Heikkiä, sanoi Martta eräänä päivänä ruokapöydässä. — Hän villitsee pojat vallan tykkänään ja sitten hänen käytöksensä on aivan sopimaton.

— Onko hän uppiniskainen? kysyi pastori tuimasti.

— Ei hän juuri uppiniskainenkaan ole, mutta…

— Onko hän sopimaton puheissaan?

— En minä sitäkään voi sanoa, mutta…

— Hm, nauroi pastori. — En minäkään ymmärrä, mistä häntä oikein nuhtelisin. Hän on kohtelias ja palvelevainen, taitava hän tosin ei ole erinäisissä askareissa. Puutarhatöissä hän on laiska ja haluton, mutta hevoset hän hoitaa mallikelpoisesti. Hänen käytöksensä on tosin aika lailla eroava Ranssun käytöksestä, mutta en oikeastaan tiedä, mistä ottaa kiinni. Hän on raju, mutta ei häijy.

— Hän on ehkä liian tuttavallinen käytöksessään, huomautti äiti. — En minäkään pidä siitä, että tytöt ja pojat alinomaa ovat hänen seurassaan.

— Pojat ovat aina hänen luhdissaan, kun hän on vapaa, sekaantui Tyyra keskusteluun.

— Hän on niin metka, huusi Kaarlo suu täynnä ruokaa. — Ja hän antaa jöötä, niin että vinkuu, suutarin pojille, kun he tulevat meitä kiusaamaan.

— Ei hän pelkää Harjulan Mikkoakaan, kehui pikku Lauri.

— Hän osaa puhua ranskaakin, selitti Joju.

Kaikki purskahtivat nauruun.

— Kylläpä olet nenästä vedettävä, veikko rukka, ivaili Tyyra. —
Olisipa se hieno renkipoika, joka osaisi puhua ranskaa.

Iltapuolella ajoivat Tyyra ja Liisi kirkonkylään ostoksille. Heikki lähti ajomieheksi.

Tyyra oli pukeutunut hienosti, hän tahtoi vaikuttaa kirkonkyläläisiin.

— Kyllä tuo sinun komeutesi on turhanaikaista, sanoi Liisi. — Ei siellä ole ketään, joka osaa panna arvoa sinun hienouksiisi.

— Kuka tietää, voisinhan tavata esimerkiksi Hedda Gyllenheimin.

— Kuka hän on?

— Etkö tiedä? Hän on paroni Gyllenheimin tytär. Heillähän on iso maatila tässä pitäjässä. Etkö ole kuullut puhuttavan Sarvimäen kartanosta?

— Olen kyllä. Vai on hän Sarvimäen paronin tytär?

— On, ja hän on hirveän herttainen. Olimme viime vuonna samoissa kutsuissa setäni luona. Olisi kovin hauska tavata häntä.

— Onko heillä muita lapsia?

— Yksi poika. Häntä en ole nähnyt, kuuluu olevan sievä ja sukkela poika, mutta aika vekkuli ja laiska koulussa. Meidän luokan tytöt ovat hirveän ihastuneet häneen. — Kuule Liisi, sano Heikille, ettei hän vihellä. Se on niin kiusallista.

Tyyra ei milloinkaan puhutellut Heikkiä suoraan. Siten hän osoitti halveksimistaan. Hän ei voinut hyväksyä rengin käytöstä, joka oli hänen mielestään aivan liian vapaa ja tuttavallinen.

Kun tytöt saapuivat postitoimiston kohdalle, huomasivat he portaiden edessä pienet korivaunut. Niissä istui kaunis, vaaleaverinen tyttö.

— Mutta siinähän Hedda onkin, huudahti Tyyra. — Minun täytyy tavata hänet. Pysäytä, Heikki, hevonen tässä.

Mutta Heikki käänsikin äkkiä hevosen ja kiidätti sen päinvastaiseen suuntaan. Tyyra ennätti vain nyökätä päätään vaunuissa istuvalle tytölle.

— Seis, pysäytä, Heikki. Miksi et tottele? Meidänhän pitää mennä postiin.

Mutta Heikki oli kuuro. Vasta kauppiaan kohdalla hän seisautti Lujan.

Tyyra oli niin vimmastunut, että unohti käyttää Liisiä tulkkinaan.

— Miksi et tottele, kun sinua käsketään, torui hän Heikkiä.

— Pastori käski ostamaan tupakkaa täältä Marttiselta, kuului vastaus.

— Tyhmeliini! Olisithan ennättänyt saada tupakan sittenkin. Aja nyt takaisin postiin.

— Minun mielestäni neidit voivat kävellä sinne. Tässä on parempi syöttöpaikka hevoselle.

— Niin, kävellään, Tyyra, sanoi Liisi. — Mutta kyllä Heikin on toteltava, sillon kuin me sanomme. Heikki on hyvin uppiniskainen.

Heikki näytti niin ylenmäärin katuvalta, että Liisi epäili hänen teeskentelevän.

— Anteeksi, sopersi hän.

Tyyra riensi postitoimistoon, mutta Sarvimäen vaunut olivat jo ajaneet pois. Hän oli syvästi loukkaantunut Heikille.

— Hedda olisi varmaan kutsunut minut Sarvimäkeen, harmitteli hän kotimatkalla Liisille.

— Tuskinpa vaan, kuului takaistuimelta kuivasti.

Tyyra käännähti kuin ampiaisenpistosta.

— Minä pyydän Heikkiä säästämään nenäkkäät huomautuksensa. Tämä on sietämätöntä.

Ärsyttävä vihellys oli ainoa vastaus. Tyyra tunsi suureksi nöyryytyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä.

— Eikö häntä millään saa masennetuksi?

VIIDESTOISTA LUKU

Hei Maks!

Terve mieheen! Tässä se nyt tulee se lupaamani pöytäkirja. — V.V:n, toisin sanoen Vapaiden Veikkojen, sihteerin selostus kesähommistaan. Ne on kyllä luonnistuneet muutoin aika nasevasti, mutta Jeremias soikoon, itikat ja kuumuus ovat välistä viedä rohkeuden ja sitten vielä ne tytöt, joita täällä vilisee kuin harmaita katteja.

Mutta alanpahan alusta. Minun puolestani on suunnitelmamme täydessä vauhdissa. Kun tulin kotiin, oli "maman" (mun täytyy sanoa äitipuoltani sillä nimellä) matkavarustuksissa. Hän oli aikeissa lähteä kylpemään jonnekin suutarin hienoon kylpypaikkaan ja fatsin täytyi tietysti seurata mukana, vaikkei mieli tekiskään. Mun fatsini on näes perin kiva äijä, mutta tämä maman pyörtyy heti, ellei saa tahtoaan perille, ja silloin fatsi peljästyy ja myöntyy mihin tahansa.

Hedda ja minä, muistathan, että Hedda on naispuolinen veljeni, oltiin iloissamme, kun maman läksi. Kylläpä nyt elää kelpaa vapaudessa ja ihanuudessa kuin lintunen oksalla tai ryöväri metsässä.

Mutta hast du mir gesehen, kuten saksalainen sanoo. Kun vaunut, joilla maman ja fatsi lähtivät asemalle, palasivat kotiin, eivät ne olleetkaan tyhjät. Niissä istui kaksi olentoa, toinen pitkä ja laiha ja ruudullinen kuin tammilauta, toinen appelsiininvärinen mytty heleänpunainen päivänvarjo kädessään.

Hedda ja minä olimme juuri pihalla heittämässä volangia. Oliot tallustelivat nokka pystyssä meitä kohti.

— Bon jour, vikisee appelsiinin värinen mytty. Olemmeko Sarvimäellä?

Toinen tammipelilauta hirnuu:

— Good morning. How do you do? ja sitten vielä jotain siunattua mongerrusta.

— Herrasväki on tullut väärään paikkaan, sanon minä.

Hedda niiaa ja sanoo: — Pappa ja mamma ovat matkustaneet pois.

— Hiljaa, lapset, sanoo täti Louise, joka on tullut portaille. —
Nehän ovat uudet kotiopettajanne.

Uudet kotiopettajanne! Sano Maks, eikö ole hetkiä ihmiselämässä, jolloin lapsen kunnioituksen vanhempiaan kohtaan täytyy väistyä muitten inhimillisten tunteiden tieltä?

— Yes, yes, hirnuu tammipelilauta ja näyttää pitkiä kellertäviä hampaitaan. — I am mister Smith. Tämäkö olla young baron?

Appelsiininvärinen mytty purjehti sisään Louise tädin saattamana. Hän oli kovin "fatiguée". Mister Smith hiihti jäljestä. (Hänen jalkansa ovat nähtävästi kuuluneet ennen jollekin jättiläiselle.)

Tarvitseeko minun mainita, että Hedda ja minä olimme masentuneet?

Kaksi kotiopettajaa! Englantilainen ja ranskalainen!

Jää hyvästi vapaus! Tervetuloa kahleet, orjuus ja sorto.

Tyrannius kukoistaa.

Orjuuden ensimmäinen päivä.

Heräsin aikaisin aamulla kummallisiin maanalaisiin ääniin. Hyppäsin pystyyn ja ajattelin, että joku eriskummainen hirviö ulvoi oven takana. Mutta painaessani korvani ovea vasten, joka johti mister Smithin huoneeseen, huomasin, että brittiläinen kuorsasi. Mutta Jupiter soikoon, millä voimalla ja hartaudella tämä tapahtui. Jos kaikki englantilaiset kuorsaavat näin voimakkaasti, ymmärrän hyvin, miksi Britannia on maailmanvalta.

Kun tulin portaita alas — asun yläkerrassa — huomasin alimmalla astuimella ihmeellisen olion. Siinä istui paksu pyöreä kerä, hiukset täpötäynnä noita pieniä valkoisia paperisarvia, joita tyttöväki sanoo papiljoteiksi. Kerän yllä oli jotain vaaleanpunaista ja se itki haikeasti.

— Monsieur Henri, huusi hän kimeällä äänellä minut nähdessään ja peitti nopeasti päänsä.

— Anteeksi neiti, sanoin minä. — Miksi itkette?

— Oo, monsieur Henri, kaksi kauheata petoa, monstres, huoneessani.
Heräsin ja pakenin. Kauheata! Horrible!

— Olkaa huoleti, mademoiselle, minä ajan kyllä pedot pois, sanoin minä.

Astuin huoneeseen ja näen — kaksi ampiaista ikkunaruudulla, kaksi aikamoista junkkaria, jotka pörisivät täyttä päätä.

— Mon Dieu! huusi mademoiselle Favier. — Olen tullut barbaarien maahan. Tuollaisia hirviöitä!

Minä otin käteeni ensimmäisen aseen, minkä sain — luullakseni se oli mademoisellen päivänvarjo ja aloin hosua ampiaisia.

Kuten tiedät, Maks, voivat tuontapaiset otukset olla joskus aika itsepintaisia. Ne lentelivät ympäri huonetta, minä perässä. Mademoiselle seisoi nurkassa ja hosui käsillään. Viimein istahtivat molemmat vintiöt yhtaikaa paperikäärölle, joka oli mademoisellen yöpöydällä. Sieppasin käärön ampiaisineen käteeni ja heitin sen siekailematta ulos ikkunasta, jonka sitten suljin.

— Kas niin, mademoiselle Favier, nyt olette päässyt kiusanhengistänne, sanoin ja kumarsin kuin gentlemanni.

Mutta mitä luulet hänen sanoneen kiitokseksi?

— Pöllö! kirkaisi hän tulipunaisena kiukusta.

Sitten hän hyökkäsi soittokellon luo ja vetäisi nauhaa vimmatusti.

— Poistukaa, huutaa hän minulle. — Te olette loukannut minua.

Voiko kukaan rehellinen miessielu ymmärtää naista?

Menin miettiväisenä ulos. Heddan pieni Joy juoksi vastaani. Se retuutti suussaan jotain punertavaa. Minä koetin houkutella sitä luokseni, mutta se ei tullut, repi ja retuutti vain saalistaan.

Jäljestäpäin sain aikamoiset nuhteet Louise tädiltä. Ja arvaatko mistä syystä? Mademoiselle Favier oli valittanut minun loukanneen häntä.

Saatoinko minä arvata, että paperikäärössä oli hänen otsakiharansa? Ja oliko minun syyni, että Joy sattui olemaan ikkunan alla, kun heitin käärön alas?

Aamiaispöydässä istuin kuin mikäkin rikollinen. Mademoisellen silmät olivat punaiset ja hänen päänsä merkillisen pieni.

Opetus: Älä koskaan heitä paperikääröjä ulos ikkunasta. Niissä saattaa olla jonkun naisen tukkaa.

Orjuuden toinen päivä.

Sataa. Louise täti istuu sohvannurkassa koruompelu sylissä. (Nukkuu.) Mademoiselle Favier virkkaa ns. frivoliteettia. Hedda kirjailee fatsille tohveleita helmillä. Mister Smith lukee ääneen jotain englantilaista hölynpölyä. Minä istun suorana ja kärsin.

Maks, onko ihminen syntynyt kärsiäkseen?

Muistelen V.V:n iloisia istuntoja, kekseliäitä kepposiamme ja rohkeita suunnitelmiamme. Tämäkö on kaiken loppu? Tähänkö nuoren haukan lento päättyi!

Kalistelen voimattomuudessani kahleitani.

Silloin kuuluu mister Smithin haudansyvä ääni:

— Henry, te ette kuuntele, te ette olla kuullut sanaakaan. Te mennä omaan huoneeseenne. Lukea kymmenen sivua tätä kirjaa.

Mademoiselle näyttää voitonriemuiselta, Hedda surulliselta. Louise täti nukkuu yhä. Minä poistun kirja kädessä.

Väliverho.

Iltapuolella astelen ongenvapa olalla rantaan. Olemme, voudin Janne ja minä, päättäneet lähteä yhdessä ongelle. Tiellä tapaan mister Smithin. Hän ravistaa ihmetellen päätään ja osoittaa ongenvapaa.

— Te mennä yksin ongimaan, Henry?

— En, menen voudin Villen kanssa.

— No, no. Lady Gyllenheim sanoa: Henry ei seurustella halpasäätyisten kanssa. Henry paljon rakastaa heidän sällskaappi. Henry ei mennä foudi Villy kanssa.

— Mutta hän tietää paraat kalapaikat, sanon minä.

— Yks ja sama. Täyty totella rouva baronessa. Mister Smith tulla kanssas. Come along, my boy. Huvi ja hyötty. Puhu paljon English, saa paljon kala.

Istuimme kolme tuntia veneessä. Mongersimme koko ajan engelskaa. Saimme yhden (I) särjen!!

Opetus. Älä koskaan mene ongelle tammipelilaudan kanssa.

Orjuuden kolmas päivä.

Maks! Kuinka kauan voi rääkätty orja elää? Olen uudestaan syventynyt Rooman historiaan ja orjien kapinaan. Oi Spartacus, sinä olit suuri mies!

Tänään sanoi mister Smith, että isä on määrännyt minun lukemaan latinaa kesän kuluessa?

— Only yks tunti päivässä, my boy. Olla hyvin opettava. Ei saada vetelehtiä ulkona. Well.

Edessäni on Caesarin De bello Gallico. Ulkona paistaa päivä. Uusi haulikkoni riippuu seinällä. Varikset rääkyvät melkein nenäni edessä. Eikö Tantalus ollut joku sellainen äijä, joka näki variksia edessään eikä saanut niitä ampua?

Hedda on jo alistunut. Hän puhuu ranskaa kuin papukaija ja kähertää hiuksiaan mademoisellen käherrysraudoilla.

Opetus. Tytöillä ei ole luonnetta.

Orjuuden neljäs päivä.

Eilen mademoiselle ilmoitti, että tanssitunnit alkavat iltapuolella. Voudin Janne lähtee ravustamaan. Olin luvannut tulla hänen mukaansa muiden tietämättä. Meillä oli mainioita syöttejä. Vähän ennen tanssitunnin alkua hiivin joen rantaan.

Meillä oli ihana retki. Rapuja tuli tavattomasti, suuria könsiköitä, miltei hummerin kokoisia. Tulimme kotiin vasta aamuyöstä.

— Kyllä Louise täti leppyy, ajattelin, kun saa näin paljon rapuja.

Seuraavana päivänä istuin kotiarestissa. Mister Smith ja mademoiselle pistivät poskeensa rapuni.

Opetus. Poljetulla madolla on hampaat, joilla se voi puraista.

Orjuuden viides päivä.

Pikari on täysi. Pisara enää, ja se vuotaa yli.

Eilen oli mademoisellen syntymäpäivä. Hän kertoi sen Heddalle ja lisäsi, että hänen edellisessä paikassaan oli hänen syntymäpäiväänsä juhlittu suurellisesti. Noh, saamas pitää, ajattelin minä. Laitoimme Heddan kanssa mahtavan ukon minun huoneessani. Minä otin misterin vaatesäiliöstä hänen ruudulliset vaatteensa, leveäkärkiset kenkänsä ja korkean hattunsa ja maalasimme äijän pään aivan brittiläisen naamalajiin. Panimme hökötyksen istumaan kiikkutuoliin ja nauroimme katketaksemme — niin metka se oli, vallan kuin mister itse. Käsiin pistimme hirvittävän kukkaluudan. Aamulla aikaisin — mademoiselle nukkuu aina sikeästi aamuisin (lukee iltaisin puoliyöhön vuoteessa ranskalaisia romaaneja) nostimme ihanuuden kiikkutuolineen päivineen sisään mademoisellen ovesta. Itse pysyttäydyimme lähettyvillä. Hedda tahtoi välttämättä tietää, mitä mademoiselle sanoo huomatessaan onnentoivottajan.

Olimme odottaneet hetkisen, ja minä aloin hiljakseen rummuttaa ovea saadakseni mademoisellen hereille, kun yhtäkkiä kuuluu hirveä kirkaisu.

— Juostaan pois! kuiskaa Hedda pelästyen.

Läksimme livistämään. En malttanut olla taakseni katsahtamatta. Voi kauheata! — ovella seisoi mademoiselle hiukset papiljoteissa ja kauhean lyhyt tulipunainen alushame yllään.

— Hirveät lapset, hän huutaa. — Mon Dieu!

Ja sitten hän kaatua möksähtää lattialle kuin kivi.

Siitä syntyi hirveä juttu. Täti Louise uhkasi kirjoittaa fatsille, Hedda itki ja mister pauhasi punaisena kuin kukko. Jäimme ilman aamiaista ja syntymäpäiväkakkua. Mademoiselle oli koko päivän kärsivä pyhimys ja minä kurja barbaari.

Iltapuolen sain istua misterin huoneessa tutkimassa muuatta kirjaa, jonka nimi on "Kuinka nuoren kansan on opittava siveitä tapoja".

Opetus. Älä koskaan valmista kenellekään syntymäpäiväyllätyksiä.

Orjuuden kuudes päivä.

Olen päättänyt karata. KARATA! Vive la liberté! Alas tyrannit!

Voudin Ville on luvannut auttaa minua.

Se tapahtuu tänä iltana. Louise täti on lähtenyt kirkolle. Mademoiselle kirjoittaa kirjeitä. Mister Smith potee hammastautia.

Rubicon-virta odottaa, että Caesar soutaa sen yli.

Ihana vapaus.

Maks poika, oletkos koskaan kuullut puhuttavan Heikki Heikinpojasta. Hän on vapaa maankiertäjä, uljas kuin Roobin Hood, köyhä kuin Ravenswoodin kreivi, vapaa kuin metsän intiaani. Hän nukkuu yönsä heinäladoissa tai tallin ylisillä, tekee työtä milloin haluttaa, näkee nälkää, kun tarvitaan.

Huhhei! Kerran hän asui Sarvimäen suuressa hovissa, pänttäsi hikipäässä päähänsä engelskaa ja Vergiliusta ja piteli paksulle mademoiselle lankavyyhteä. Hänellä oli kiiltokaulus ja silkkipaita, nyt hänellä on voudin Villen rohdinhousut ja risainen pumpulimekko.

Pako onnistui mainiosti. Mister voihki hammastaudissa eikä kuullut mitään. Tyhjensin säästölaatikkoni, otin kaikki taskurahani ja veitseni, hiivin hiljaa portaita alas ja pääsin kenenkään huomaamatta ulos. Pujahdin puiston päässä olevaan huvihuoneeseen ja vaihdoin siellä vaatteeni toisiin, jotka Ville oli minulle tuonut. Omani kätkin vanhan omenapuun onteloon.

Ja sitten reppu selkään ja matkaan. Oli ihana yö ja minä marssin viheltäen kapeata metsäpolkua pitkin. Pari tuntia nukuin heinäladossa, ja sitten taas eteenpäin.

Aamulla tulin erääseen talonpoikaistaloon. Pyysin siellä työtä ja pääsin niittämään. Se maistui muulta kuin englannin kielioppi ja heksametrit.

Maks, olen päättänyt ruveta talonpojaksi, suomalaiseksi talonpojaksi.
Nain jonkun Riikan tai Mantan ja saan yhdeksän pellavapäistä poikaa.

En ikinä enää palaa mamanin hajuvesipullojen, misterin kieliopillisten esitelmien ja mademoisellen ranskalaisten tanssiuutuuksien helmaan. Luovun aatelisnimestä, talonpoika on yhtä hyvä kuin paroni.

Olen nyt ollut kaksi viikkoa vapaana. Kierrän talosta taloon niin kaukana kuin mahdollista Sarvimäestä, hakkaan halkoja, niitän heinää, paimennan karjaa.

Ja syön piimää ja talkkunaa. Yksi asia mua sentään juupelisti harmittaa. Haulikkoni jäi kotiin, mun uusi hyvä haulikkoni, jonka sain fatsilta nimipäivälahjaksi.

Renkipoikana pappilassa.

Palvelukseksenne: renkipoika Heikki Heikinpoika, sukii hevoset, kantaa halkoja ja vettä, kitkee otsansa hiessä rikkaruohoja puutarhassa ja passailee pappilan "fröökynöitä".

Tää on koko hauskaa. Pastori on kiivas, mutta hyvänsävyinen äijä, toruu välistä kovasti, mutta on kuin päivänpaiste jäljestäpäin. Rouva on sellainen kuin luullakseni papinrouvan pitääkin, vähän ylpeänlaiseksi moittivat palvelijat.

Ja tyttölapsia on talo täynnä, niin että kiehuu. Sinisilmäisiä ja mustasilmäisiä, paksuja ja hoikkia, tirskuvat, kuten tyttöväen on tapa, loukkaantuvat ja leppyvät.

Muistatkos Tyyra Örnfeltin, jonka aina välistä Bulevardilla näimme sun sisaresi kanssa yhdessä kävelevän? Hän on täällä. Hän ei tietystikään arvaa, kuka minä olen. Hirveän ylpeä ja koppava hän on, ja minä kiusaan tyttöpahaa minkä jaksan. Hänellä on veli, aikamoinen mamselli ja mammanpoika. Minä häntä kasvatan — ehkä hänestä vielä tulee mies aikaa myöten. Sisar koettaa estää häntä minun kanssani seurustelemasta — on se sentään mukavaa tämä säätyerotus. Niinhän minuakin kotona kiellettiin Villen kanssa olemasta. Ja nyt en kelpaa herraspoikien toveriksi, koska olen renkipoika.

Tekee hyvää tämä, kokea miltä tuntuu olla toisen käskyläisenä. Oppii katsomaan asioita renkipojan kannalta. Ja hauska on nähdä tätä kotikomentoa pappilassa. Se on toista kuin Sarvimäellä, jossa kaikki on niin kankeata ja jäykkää. Se on korutonta, työteliästä elämää. Köyhiä ovat, mutta tyytyväisiä.

Maks veikko, oletko koskaan lauantai-iltaisin lakaissut pihaa varsiluudalla? Tee se, niin tiedät, mitä V.V:n sihteeri kärsii aatteen puolesta.

On hauska kuulla, oletteko te toiset, Valter ja sinä ja Jon, täyttäneet lupauksen. Meidänhän piti tutustua kansaan tänä kesänä ja näyttää, että herraspoika kykenee muuhunkin kuin herrastelemaan.

On hauska olla vapaana, mutta silloin minä häpesin, kun Minna neiti, talon vanhin tytär, kiipesi luhtiini ja antoi minulle housuparin, jotka hän oli pienentänyt pastorin vanhoista nimettömistä.

Ciel! olisi maman sanonut. Siinä seisoin minä, Sarvimäen paronin ainoa poika, ja kiitin nöyrästi saadessani köyhältä pastorilta vanhat housut.

Täytyy tunnustaa, että silloin olin vähällä tunnustaa ja riisua naamioni.

Mutta oikeammin olisi minun pitänyt ylpeillä, sillä housut olivat ensimmäiset omalla työlläni ansaitut vaatekappaleet.

Kunpa vain kelpo Aiaani olisi täällä! Ikävöin sitä, uljasta ratsuani. Olen koettanut opettaa pappilan Lujaa ratsuhevoseksi, mutta se on sellainen säyseä, vanha tantta, ei siitä tahdo kalua tulla.

Kysyt, enkö koskaan kaipaa Sarvimäkeä ja sen mukavuuksia. Joskus — mutta siellä on brittiläinen, mademoiselle, Vergilius ja tanssitunnit.

KUUDESTOISTA LUKU

Takapihalta kuului naurua, poikaäänien hihkaisuja ja kimeitä hätähuutoja.

Heikki seisahtui kujan suuhun, hän tunsi Lotin äänen melun seasta.

— Pojan naskalit taas kiusaavat pikku prinsessaa, mutisi hän, pisti sirpin aidanseipäitten väliin ja harppasi hätään.

Hassunkurinen ja samalla liikuttava näky kohtasi hänen silmiään. Kaarlo, Joju ja muonamiehen Aatu hätyyttivät laihaa, surkean näköistä kissaa, joka näin kolmelta taholta ahdistettuna ei tiennyt minne paeta.

Keskellä poikaparvea seisoi Lotti keltaiset kiharat valloillaan, punaiset täplät poskilla.

— Ei saa, ei saa rääkätä minun kissaani, huusi hän.

Voimattomassa vihassaan hän pui pojille nyrkkiä.

— Häijyt pojat, minä sanon äidille. Antakaa kiltin kissani olla rauhassa. Se on loihdittu prinssi.

Pojat räjähtivät raikuvaan ivanauruun.

— Kyllä on hieno prinssi, ilvehti Joju. — Hei Aatu, ota kiinni. Tuossa se on. Pelosta pökertynyt kissa ryntäsi suoraa päätä Aatun sille asettamaan ansaan.

— No nyt se raato on kiinni, kiljui Aatu.

— Mitä sille teet? kysyi Kaarlo lapsen säälimättömällä uteliaisuudella.

— Vien ravunsyötiksi.

Lotti päästi sydäntäsärkevän hätähuudon. Kuin vastaukseksi sille paukahti tukeva korvapuusti, ja Aatu tupertui maahan.

— Vai te lurjukset rääkkäätte eläimiä, kuului Heikin vihainen ääni.

Aatu nousi seisomaan naukuva kissa yhä käsissään. Toista poskea kaunisti tulipunainen läikkä.

— Laske kissa paikalla vapaaksi.

— Enkä.

— Laske vapaaksi tai saat maistaa muutakin kuin korvapuustia.

— Mitä sinulla täällä on tekemistä? ryhtyi Joju kiukkuisesti puheeseen. Mene luomaan lantaa äläkä sekaannu meidän hommiin.

— Häpeä, Joju, olet olevinasi herrasmiehen poika ja käyttäydyt kuin siivoton sälli.

Nyt kuten niin monta kertaa ennen Heikin kanssa riidellessään Joju jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häpeissään Aatua ja kuiskasi:

— Päästä kissa, kun Heikki käskee.

— Heikki käskee, kivahti Aatu. — Mikä hän on käskijäksi? Mokomakin renki, maankiertäjä, kerjäläinen, kupinnuolija.

Joju ja Kaarlo loivat kauhistuneen katseen Heikkiin. Että Aatu uskalsi noin häpäistä häntä! Kyllä hän nyt saa!

Mutta heidän suureksi kummakseen loi Heikki vain halveksivan katseen vihasta puhkuvaan Aatuun ja naurahti.

— Ei suuret sanat suuta halkaise, sanoi hän.

Aatu oli peräytynyt joitakin askelia loitomma. Nähdessään, ettei Heikki hyökännyt kimppuun, hän laski kissan valloilleen.

— Menköön katti, sanoi hän huolettomasti, — ilmanhan minä vain kurillani. Tulkaa, pojat, mennään palloa lyömään.

Joju ja Kaarlo hävisivät taistelutantereelta. Jäljelle jäivät vain
Heikki, kissa ja kiitollinen Lotti.

— Sehän on kauhean ruma kissa, sanoi Heikki. — Mikä lienee kulkurikissa. Ja kyljessä sillä on haava.

— Siksi minä siitä juuri pidänkin, kun se raukka on kipeä. Ja kaikki sitä vihaavat. Ei sillä ole ketään muuta kuin minä. Marttakin ajoi sen pois lastenhuoneesta, ja Riikka kielsi sitä tulemasta keittiöön.

Lotti oli riisunut esiliinansa ja kietoi sen kissan ympärille. Laiha, takkuinen kissa kehräsi kiitollisena.

— Minä tiedän, sanoi Heikki, viedään se minun luhtiini.

Lotti loi häneen siniset lapsensilmänsä tutkivasti.

— Etkö sinä tee sille pahaa?

— En toki.

— Etkä anna toisten poikien kiusata sitä? Et Jojunkaan?

— En anna. Aatu ei saa tulla likelle koko luhtia. Laitetaan vuode nurkkaan, ja sinä tuot sille maitoa.

Iloisena Lotti suojatteineen kiipesi Heikin luhtiin. Vanha säkki täytettiin heinillä ja haavoittunut mirri vetäytyi tyytyväisenä leposijalleen.

— Heikki, sanoi Lotti, — sinä olet hyvin hyvä poika. Minä pidän sinusta. — Ja kun tulen isoksi, menen sinun kanssasi naimisiin, lisäsi hän juhlallisesti.

Heikki kohotti risaista hattuaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti.

— Kiitän, pikku prinsessa. Tahtonne on lakini.

— Olenko minä prinsessa? kysyi Lotti silmät suurina.

— Etkö sitä tiedä? Prinsessahan sinä olet, ja minä olen halpa tallirenki. Saduissa tallirengit aina saavat prinsessan. Ja nyt vie tallirenki prinsessan takaisin hänen valtakuntaansa keijujen luo kukkanurmikolle.

Heikki nosti Lotin syliinsä ja kantoi hänet alas luhdin portaita.

Vihreälle pihamaalle juhannuskukkasten keskelle hän laski tytön. Ja jatkoi sitten matkaansa kujaa myöten heinäniitylle.

Kun hän tuli kotiin muun heinäväen kanssa harava olalla reippaasti laulaen, juoksi Lotti häntä vastaan.

— Se kehrää siellä, kertoi hän iloisesti, — kehrää ja latkii maitoa.
Ja täällä on vieraita.

Heikki loi välinpitämättömän katseen pääportaiden edustalla seisovaan hevoseen ja kieseihin. Sitten hän hätkähti ja katosi nuolennopeasti talliin.

— Hiljaa, pikku prinsessa, ennätti hän ovella kuiskata Lotille, — älä kerro kenellekään, että olen täällä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kapusi ylisille ja hautautui heiniin.

Pienestä aukosta hän saattoi nähdä pihalle, saattoi nähdä, miten mister Smithin isot jalat astuivat kieseistä maahan ja hänen suuriruutuinen ruhonsa hitaasti seurasi jäljestä.

Mister Smith oli huolestuneen ja nääntyneen näköinen. Tähystäjä tunsi sopimatonta vahingoniloa.

Englantilainen marssi suoraa päätä pastorin virkahuoneeseen, istuutui tuolille, jonka pastori hänelle sysäsi ja pyyhkäisi pari kertaa otsaansa suurella nenäliinalla.

— Herra pastori, aloitti hän, — minä olla syvästi liikutettu, very unhappy, onneton. The young baron olla poissa, karannut.

Mister Smith lausui tämän jonkin verran kiihtyneellä äänellä, mutta hänen kasvonsa olivat aivan levolliset.

— Nuori paroni? Tarkoitatteko Sarvimäen paronin poikaa?

— Yes.

Mister Smith nyökkäsi murheellisena. Ja sitten hän alkoi selittää. Nuori paroni oli kadonnut kotoa kolme viikkoa sitten. Hän oli ilmoittanut sisarellensa lähtevänsä retkeilemään, ja että oli turha huolehtia hänen puolestaan. Hän oli ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa erään koulutoverinsa kanssa, ja arveltiin joistakin merkeistä päättäen hänen lähteneen tämän luokse. Mutta kun sieltä tiedusteltaessa vastattiin, ettei hän ollut siellä käynyt, alettiin kuulustella toisaalta. Mutta toistaiseksi olivat kaikki tiedustelut olleet turhat. Viimein oli heidän ollut pakko kirjoittaa paronille tapahtumasta. Tänä aamuna oli paroni palannut kotiin. Hän oli ollut kovin suuttunut ja kiihdyksissä. Mister Smith oli saanut oikean nuhderyöpyn niskaansa.

Ja poika pysyi yhä kadoksissa. Eikö herra pastori tahtoisi lukea ensi pyhänä kirkossa kuulutusta pojan katoamisesta? Rovasti oli matkoilla, ja häntä oli neuvottu tulemaan herra kappalaisen luo. Tähän asti oli tapahtumaa salattu, mutta nyt ei voitu muuta kuin tuoda se julkisuuteen.

Pastori kuunteli pitkää piippuaan imien englantilaisen kotiopettajan pitkää selitystä, ja hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.

Ikävä juttu. Osoitti suurta kurittomuutta ja hurjapäisyyttä nuoressa paronissa. Hän oli jonkun kerran tavannut Sarvimäen paronin pitäjän asioissa. Tämä oli tehnyt rehdin aatelismiehen vaikutuksen, jonkin verran ylpeän ja itsevaltiaan. Todella ikävä pulma. Ja missä taivaan nimessä poika saattoikaan olla?

Hän lupasi mister Smithille tehdä voitavansa. Englantilainen hyvästeli ja lähti pastorin saattamana.

— Onko Heikki täällä? kysyi pastori Jojulta ja Kaarlolta, jotka ulkona ihailivat Sarvimäen hevosta. — Hänen pitäisi juottaa vieraan hevonen.

— Heikki! huusivat pojat yhteen ääneen. Mutta Heikki oli kadonnut jäljettömiin, hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Vasta kun pyörien jyrinä ilmoitti mister Smithin lähteneen, hän uskaltautui jälleen ihmisten ilmoille. Mutta hänen käyntinsä ei nyt ollut yhtä reipas kuin ennen ja hänen katsannossaan oli jotain arkaa, kun hän hiipi pihan yli luhtiin.

— Hm, sanoi pastori vaimolleen illalla. — Omituinen juttu. Sellainen hurjapäinen poika.

Hän avasi paperin, minkä englantilainen oli antanut kuulutuksen pohjaksi. Se sisälsi nuoren Henrik Gyllenheimin pienoiskuvan ja tuntomerkit. Vaalea, ohimoilla kähertyvä tukka, eloisat, harmaansiniset silmät, hienopiirteinen suu, kapea nenä.

— Kas, sanoi äiti, joka isän olan takaa oli kurkistanut kuvaan. — Se muistuttaa koko lailla Heikkiä.

Pastori tuijotti hetken aikaa vaimoonsa. Sitten hän ponnahti pystyyn ja iski kämmenensä pöytään.

— Anna, sanoi hän, — me olemme lähempänä arvoituksen ratkaisua kuin aavistimmekaan. Lähetä heti noutamaan Heikki tänne.

Riikka juoksi pojan luhtiin ja väentupaan. Hän palasi hetken kuluttua ilmoittaen, että Heikkiä ei näkynyt missään.

— Poissa! Mahdotonta! huudahti pastori kiihtyneenä.

Hän sieppasi hatun naulakosta, etsi keppinsä nurkasta ja syöksyi ulos.
Anna riensi levottomana jäljestä.

— Jonatan kulta, huusi hän. — Mistä aiot häntä etsiä? Vaikea sinun on juosta nuoren pojan jäljestä.

Hän vaikeni äkkiä. Kujaa pitkin astui Heikki kantaen kissaa käsivarrellaan. Lotti juoksi hänen rinnallaan.

— Heikki tahtoi lähteä pois, kertoi tyttö äidille. — Mutta ensin hänen täytyi pestä Mosse ja kääriä sen käpälä. Enkä minä päästä häntä lainkaan pois.

Pastori loi renkipoikaansa tutkivan katseen.

— Heikki, tule minun työhuoneeseeni, sanoi hän lyhyesti.

Heikki puraisi huultaan.

Kas niin! Nyt sitä oltiin kiikissä. Saattoihan sen arvata, kun brittiläinen kerran oli liikkeellä. Hän kohotti päätään uhmamielinen katse silmissään ja astui pastorin jäljestä sisään.

Pastori sulki huoneensa oven ja ojensi pojalle Henrik Gyllenheimin valokuvan.

— Tunnetko hänet? kysyi hän.

* * * * *

Seuraavana aamuna tiesi koko pappila, karjapiiasta ja muonarengistä alkaen, että Heikki Heikinpoika, jota itsekukin oli komentanut ja renkinään pitänyt, joka oli ollut niin rivakka töissään ja naseva puheissaan, oli Sarvimäen paronin ainoa poika.

— Enkös minä sitä koko ajan ihmetellytkin, kun se oli niin nättiruokainen, päivitteli Riikka. — Ei meikäläiset niin vähällä elä.

— On niillä herrain nulikoilla metkunsa, tuumi vanha Ananias, ruotilainen.

Martta oli toisten ihmetellessä ja päivitellessä yks kaks toimittanut entiselle käskyläiselleen lämpimän kylvyn. Poikahan oli tahallaan pitänyt kasvonsa likaisina, jotta häntä olisi vaikeampi tuntea. Kai hänet oli puhtaana vietävä kotiin.