Sarvimäen nuori paroni istui jonkin verran nolona pastorin huoneessa. Pastori oli puhunut hänelle pitkään ja isällisesti. Henrik oli tottunut toisenlaiseen äänilajiin kotonaan. Selkäpiitä karmi hänen ajatellessaan äitipuolen soimauksia ja ruikutusta.
— Paljon huolta olet isällesi ajattelemattomuudellasi tuottanut, sanoi pastori. — Hänen on täytynyt keskeyttää kylpykautensa, jättää paronitar Saksaan ja yksin matkustaa Suomeen.
— Mitä! huudahti Henrik ja hypähti pystyyn — onko maman jäänyt Saksaan? No silloin on kaikki hyvin, isän kanssa kyllä tulen toimeen. Hän toruu ja pauhaa kyllä kovin, mutta leppyy pian. Ja tietääkö pastori, suoraan sanoen isä on iloinen päästessään takaisin rakkaaseen Sarvimäkeensä. Hän on uhrilammas, jota maman nauhasta taluttaa kylpypaikkoihin.
— Poika, poika, varoitti pastori. — Sopimatonta on noin puhua vanhemmistaan.
Mutta Henrikin paha tuuli oli nyt kuin poispyyhkäisty. Hän rakasti isäänsä ja iloitsi, kun kerrankin ilmaantui tilaisuus oleskella hänen kanssaan kotona ilman äitipuolen häiritsevää läsnäoloa.
Lastenhuoneessa oli tapahtuma herättänyt vilkkaan hälinän ja ajatusten vaihdon.
— Kuinka hirveän romanttista, selitti Ulla. — Ajatelkaa, täällä hän kantoi vettä ja halkoja Riikalle ja lakaisi pihan ja hoiti hevoset ja sen semmoiset ja nukkui luhdissa ja söi väen kanssa keittiössä. Ja Sarvimäellä hänellä on palvelija joka sormelle ja hienot vaatteet ja höyhenpatjat. Sehän on aivan kuin Alfred Suuri tai Kustaa Waasa. — Kai hänestä vielä tulee Suomen vapauttaja vai mitä luulet, Liisi?
— Kyllä varmaan, kehui Kaarlokin. — Heikki on niin rohkea ja pelkäämätön.
Tyyra ei ollut vaihtanut sanaakaan keskustelun aikana. Hän oli syvästi masentunut.
Hedda Gyllenheimin veli! Ja hän oli kohdellut häntä kuin sivistymätöntä renkiä. Mutta missä ihmeessä hänen järkensä oli ollut, kun ei hän huomannut, että Heikki sentään oli hienompi kuin tavalliset renkipojat!
— Kyllä nyt Tyyraa harmittaa, sanoi Joju armottomasti. — Ei kai sinua tänä kesänä Sarvimäkeen kutsuta.
— Tämä on meille kaikille hyvä opetus, sanoi Minna, — ihmistä tulee kohdella hänen ansioittensa mukaan eikä vain säätyyn katsoen.
Heikki oli tullut sisään ja pysähtynyt ovelle. Hän oli painanut umpeen toisen silmänsä ja tirkisti pahankurinen ilme kasvoillaan Tyyraa.
Kaarlo ja Lauri hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
— Heikki, menetkö nyt kotiisi? huusivat he. — Meille tulee sinua kauhean ikävä.
Heikki nyökkäsi.
— Minkä sille voi? Pastori on erottanut renkipoikansa.
Hänen katseensa osui Lottiin. Pikku tyttö oli vetäytynyt nurkkaan ja istui siinä matalalla jakkarallaan kasvot käsien peitossa.
Heikin kasvoille levisi miltei hellä ilme. Hän astui Lotin luo ja veti kädet syrjään. Niiden takaa paljastui kyyneleinen silmäpari, joka moittivana kohdistui häneen.
— Sinä et ollutkaan tallirenki. Sinä petkutit minua.
— Pikku prinsessa, pikku prinsessa, tallirengithän usein saduissa muuttuvat kuninkaanpojiksi. Ja minä tulen varmasti sinut noutamaan vielä kerran.
— Kuudella maidonvalkoisella hevosellako ja kullatuilla vaunuilla?
— Varmasti.
Lotti nauroi kiharoitaan pudistaen.
— Kyllä minä tiedän, että se on satua, mutta se on niin hauskaa.
Heikki katseli häntä hymyillen. Ja hänen kehittymättömässä pojanmielessään heräsi aavistus toisesta Lotista, pitkästä, keltakutrisesta tytöstä, jolla oli pikku prinsessan siniset lapsensilmät ja hellä äidillinen sydän.
— Heikki, hevonen on valjaissa, ilmoitti pastori. Hän tahtoi itse viedä pojan Sarvimäkeen.
Hyvästijättö oli sydämellinen. Heikki oli ollut jokaisen suosima. Nyt eron hetkellä muistui elävästi mieleen hänen avoin, reipas luonteensa, kohtelias avuliaisuutensa ja iloinen mielensä.
— Me emme enää koskaan saa niin mojoa renkipoikaa, valitti Kaarlo.
— Niin myöntäkää, että ainakin mitä hevosten hoitoon tulee, minä olin Ranssua etevämpi, naureskeli Henrik. — Rikkaruohot ne tosin olivat kompastuskiveni, mutta hevoset suin hyvästi.
Hän kiipesi kieseihin, mutta ei millään muotoa suostunut istumaan pastorin rinnalle.
— Ollaan nyt vain vielä niinkuin ennenkin. Ja enhän minä ole vielä oikein herrasvaatteissakaan.
Hän heilutti iloisesti vanhaa hattureuhkaansa portailla seisovalle pappilan väelle.
— Kyllä minä pian tulen takaisin, huusi hän. — Ratsastan Aiaalla tai tulen vaunuilla noutamaan teidät Sarvimäkeen.
He ajoivat niityn ohi. Siellä hyöri pappilan väki vielä viimeisiä heiniä tehden.
— Saanko sanoa heille hyvästi? kysyi Henrik.
Pastori nyökkäsi. Poika hyppäsi alas kääseistä ja harppasi aidan yli. Hän kätteli jokaista erikseen. Miehet löivät kättä, mutta eivät niin vapaasti kuin ennen, tytöt niiasivat ja toivottivat menestystä nuorelle paronille.
Heikki tunsi pistoksen rinnassaan. Miksi he nyt olivat niin toisenlaisia? Ennen reippaita ja toverillisia, nyt jäykkiä ja vieraita.
Täytyikö maailmassa aina olla niin?
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Oli lauantai-iltapuoli. Avoimista ikkunoista kantautui lehmänkellojen kalkatus, iloisia ääniä ja krokettipallojen pauketta.
Minna istui soittokoneen ääressä säestäen Markia, jonka päivettyneet siromuotoiset sormet kuljettivat jousta.
Kesätuuli kohotti ikkunaverhoja.
— Ei, sanoi Mark, — tänään en osaa soittaa. Liian paljon ääniä ulkona, tahdon nauraa ja juosta.
— Niin minäkin oikeastaan tahtoisin, Mark, sanoi Minna.
Hän heitti päänsä taaksepäin ja hymyili silmät ummessa.
— Ja itkeä minä myös tahtoisin, Mark.
Poika katsoi häntä ihaillen. Hän jumaloi Minnaa.
— Mene ulos juoksemaan, Mark, siellä ovat muutkin. Krokettikentällä luullakseni.
— Lähden heti. Mutta Minna, laula minulle ensin pieni laulu.
Minna nyökkäsi hymyillen. Hänen sormensa liukuivat koskettimilla kuin etsien, hapuillen. Viimein hän vienosti alkoi hyräillä.
Laps seutuin outojen, miks sieltä siirryit, oi? Sa kauko-lintunen, ken tänne tiesi toi?
Sydämen liekkiväks sä kylmän kuinka loit? Ylimmäks ystäväks kuink' outo, tulla voit?
Ovi oli hiljaa auennut. Ulrik Schöring ja Fred Hassel seisoivat kynnyksellä. Mark huomasi heidät ensiksi.
Hänen silmäkulmansa rypistyivät. Ensi kertaa hän nyt taas silmästä silmään kohtasi vihatut ratsastajat. Tähän asti hänen oli aina onnistunut välttää heitä.
Miksi katseli toinen herroista häntä niin tarkkaan? Hän teki levottoman liikkeen, ja silloin Minnakin huomasi kuuntelijat. Heleä puna peitti hänen kuulakat poskensa, ja herkät huulet värisivät.
— Anteeksi, sanoi Ulrik Schöring. — Tunkeudumme sisään kuin varkaat, mutta talon koko väki tuntuu olevan tipotiessään. Pihalla ei ollut ketään, portailla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ja niin me uskalsimme tänne asti.
Minna sulki pianon.
— Lapset ovat krokettikentällä ja äiti ja Martta leivintuvassa. Isä kai kirjoittaa saarnaa työhuoneessaan. Meillä oli täällä Markin kanssa pieni soittohetki.
— Onko Mark sukulaisenne? kysyi Fred Hassel.
— Ei, hengenheimolainen vain, vastasi Minna ystävällisesti hymyillen pojalle.
— Hän on orpo, lisäsi hän pojan poistuttua huoneesta. — Hänen vanhemmistaan ei oikeastaan tiedetä mitään.
Ja hän kertoi muutamin sanoin pojan tarinan.
Fred Hassel kuunteli jännittyneenä.
— Hän on niin jonkun näköinen, sanoi hän hitaasti. — Melkein voisi luulla — — — Jumalani, ei, se on mahdotonta. Schöring, old boy, päätäni huimaa.
Hän istuutui raskaasti nojatuoliin kätkien pään käsiinsä. Schöring loi häneen huolestuneen katseen.
— Rauhoitu, ystävä. Hän viittasi Minnalle.
— Jättäkäämme hänet hetkeksi, sanoi hän. — Vanhat katkerat muistot valtaavat hänen mielensä. Tule puistoon, niin kerron hänen tarinansa.
He astuivat pitkin vanhojen lehmusten varjostamaa käytävää. Ulrik kertoi:
— Fred Hasselin vaimo kuoli nuorena kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen miehensä lähti Amerikkaan. Se oli vanha tarina, tyttö oli kaunis, mutta köyhä. He menivät naimisiin vastoin molempien vanhempien tahtoa. Fred Hasselin vanhemmat olisivat suoneet poikansa ottavan rikkaan vaimon, ja sen lisäksi he halveksivat miniänsä sukua. Isä oli italialainen soittoniekka Fredin kotikaupungissa. Saadakseen nopeammin hyvän toimeentulon Fred Hassel matkusti Amerikkaan kuten niin moni muu.
Kaksi vuotta hän raatoi ja teki työtä kuin orja, mutta sitten hän olikin vallannut itselleen riittävän toimeentulon. Hän lähetti rahaa vaimolleen ja pyysi häntä tulemaan Amerikkaan. Heidän pieni sievä kotinsa oli valmis, Hassel odotti malttamattomana laivan saapumista, luki päivät, hetket.
Hänen vaimonsa ei koskaan saapunut Amerikkaan, häneltä ei myöskään saapunut tietoja, miehen kirjeet palautettiin. Ei ole tavattavissa, oli niihin lyhyesti merkitty. Silloin hän itse epätoivoissaan lähti Eurooppaan. Saksassa hän sai kuulla, että vaimo todella oli lähtenyt matkalle. Hän oli matkustanut Hampuriin, mutta siihen laivaan, jolla hänen piti matkustaa, ei hän koskaan ollut tullut. Sen verran hän pitkien vaivalloisten tiedustelujen jälkeen sai selville, että hänen vaimonsa oli joutunut rautatieonnettomuuden uhriksi ja kuollut muutamassa sairaalassa Hampurissa. Hänellä oli ollut mukanaan vuoden vanha poika, mutta kukaan ei voinut antaa onnettomalle isälle tietoja lapsesta. Se oli kadonnut jäljettömiin.
Oliko lapsi kuollut rautatieonnettomuudessa vai elikö vielä jossain tuntemattomien ihmisten luona — kenties orpokodissa nimettömänä?
Fred Hassel palasi takaisin Amerikkaan murtuneena miehenä ja ryhtyi jälleen työhön. Hän teki työtä koneellisesti, kaikki onnistui hänelle, mutta hän ei iloinnut rikkauksistaan. Hänen sydämensä oli kuollut, hänen aivoissaan kierteli yhä kysymys: Missä oli hänen poikansa?
Sinä näit hänen liikutuksensa äsken. Pikku Mark on herättänyt muistoja. Hän ajattelee taaskin kuten niin usein ennen: "Voisiko hän olla lapseni?"
Pelkään, että hän tälläkin kertaa pettyy. On tapahtunut, että sydämettömät huijarit ovat käyttäneet väärin hänen isänrakkauttaan tyrkyttäen hänelle lasta, joka todistettavasti ei ole ollut hänen poikansa.
Minna oli kuunnellut jännittyneenä sukulaisensa kertomusta, hänen poskensa hehkuivat innostuksesta.
— Mutta Mark voisi todella olla hänen poikansa. Se ei ole mahdotonta. Albert Kemell kävi Saksassa usein laivamatkoillaan, miksi ei hän olisi voinut käydä Hampurissakin. Meidän on otettava selkoa asiasta. Säälin sydämeni pohjasta herra Hasselia. Tule, mennään puhumaan isälle.
He tapasivat Hasselin portailla. Hän oli nyt levollisempi, mutta Minnan sydäntä viilsi hänen raskasmielinen ilmeensä.
— Olen häirinnyt teitä huolillani, rakas Minna neiti, sanoi hän anteeksi pyytäen.
— Voi, herra Hassel, meidän täytyy mennä isän luo kertomaan tästä, sanoi Minna, ajatelkaa jos — —
— Jos, puuttui Hassel kiihkeästi puheeseen. — Luuletteko olevan mitään mahdollisuuksia?
Ulrik Schöring loi varoittavan katseen Minnaan. Olisi ollut julmaa antaa isälle toiveita, jotka kenties olivat petollisia.
— En tiedä — — — Minna epäröi — sitten hän lisäsi vilkkaasti: —
Mutta oi, minä toivon — minä luulen, sydämeni sanoo, että niin on.
Schöring pudisti paheksuen päätään. Tosiasiain oli puhuttava, ei tunteiden.
Mutta Hasselin kasvot kirkastuivat, hän kohotti nuoren tytön käden huulilleen lausuen: — Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista. — — —
* * * * *
Vielä samana iltana ajoivat pastori ja herra Hassel Harjulaan. Amerikkalaisen miljoonanomistajan käynti herätti perheessä suuren hälinän. Elviira rouva komensi Miilin ja Naimin pukeutumaan parhaimpiinsa. Hienoimmat porsliinit otettiin esiin, vieläpä pullo vanhaa madeiraa, jota oli säilytetty niiltä ajoilta, jolloin kapteeni Kemell toi sitä taloon merimatkoiltaan.
Mutta kun pastori varovasti ja harkitusti alkoi kysellä Markin kasvatusvanhempia, hänen syntymävuottaan ja muita lähempiä tietoja, pudisti Elviira rouva päätään. He eivät paljon tienneet Markista. Orpokodista hän oli otettu aivan pienenä, ja kapteeni Kemell oli pitänyt häntä kuin omaa lastaan.
Vasta kun vieraat olivat poislähdössä, virkkoi Mooses Kemell hitaaseen vitkalliseen tapaansa:
— Muistuu tässä mieleeni, että veljeni joskus mainitsi lapsen pelastuneen jostakin rautatieonnettomuudesta.
Herra Hassel kalpeni huomattavasti.
— Oletteko varma siitä? kysyi hän koettaen hillitä kiihtymystään.
Mooses herra katsoi häneen sinisillä lapsensilmillään hyväntahtoisesti.
— Kyllä minä luulen, että se niin oli. Mutta parhaimmat tiedot saa herra kai Hampurin papinkansliasta. Sieltä kai pojan papinkirja otettiin.
Pastori hymyili hienosti. Mooses kuvitteli nähtävästi Hampuria joksikin maalaisseurakunnaksi.
Mutta Hassel sanoi päättävästi.
— Neuvonne on hyvä. Matkustan huomenna Hampuriin. Mutta pyydän, älkää mainitko sanaakaan käynnistämme pojalle.
Mark seisoi toisten lasten kanssa pihalla, kun vieraat läksivät. Herra
Hassel loi häneen vielä viimeisen, tutkivan katseen.
Sitten hän kääntyi pastorin puoleen.
— Hän on vaimoni näköinen. Minä huomasin sen jo nähdessäni hänet maantiellä tytön puvussa. Mutta en uskaltanut toivoa, olin pettynyt niin usein ennen.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Satoi. Satoi ja myrskysi. Kaunis kesä, joka viikkokausia oli hymyillyt päivänpaisteisena ja leppeänä, oli äkkiä suuttunut ja murjotti pahantuulisena.
Pappilan arkihuoneessa polki Ulla rukkia, nyrpeänä hänkin. Ihme ja kumma, ettei hän saanut syntymään tasaisia käämejä. Ja äiti oli niistä niin hirveän tarkka. Kas niin — siinä taas syntyi sellainen onneton tekele, joka toisesta päästään oli pyöreä kuin sammakko ja toisesta litteä kuin sisilisko. Hän loi salavihkaa katseen Minnaan, joka istui kangaspuiden ääressä.
Uskaltaisikohan kätkeä käämin hameen taskuun ja ryhtyä uutta kehräämään?
Ei, vasta eilen oli Martta, jokapaikassa-nuuskija, löytänyt viisi sotkeutunutta käämiä uunin takaa ja nostanut siitä aika metakan.
On tämä elämä sentään raskasta. Kun on ruma ilmakin. Ei edes pääse metsään kuljeksimaan.
Mikähän Minnaakin nykyään vaivaa? Hän on tullut niin omituiseksi.
Toisinaan iloinen ja hilpeä, toisinaan surullinen, itkeekin joskus.
Esimerkiksi eilen. Ulla istui lastenhuoneessa, ja ovi oli raollaan arkihuoneeseen. Martta ja Minna olivat kangasta luomassa. Martta kuuluu sanovan Minnalle:
— Minun mielestäni Ulrik serkku voisi naida Naimin. Hänen pitäisi saada rikas vaimo, kun ei hänellä itsellään ole varoja.
— Se sopisi mainiosti, vastaa Minna. — Naimi sen lisäksi on niin käytännöllinen.
Ja sitten hän yhtäkkiä alkaa vilkkaasti nauraa ja puhella. Mutta kun Ulla hetken kuluttua tulee huoneeseen, istuu Minna yksin kangaspuiden ääressä ja itkee.
Voiko sellaista ymmärtää?
Se myöskin on harmillista, että vanhemmilla sisarilla aina on niin paljon salaisuuksia. Ja jos joku nuorempi sattuu lähettyville, niin aina kuuluu: "Pikku padoilla on korvat."
Tyhmiä he ovat. Ikään kuin hän, Ulla, ei käsittäisi, että padoilla tarkoitetaan lapsia. Ja ikään kuin hän ei arvaisi, mistä he juttelevat istuessaan kuutamossa tai hämärissä.
Martta tuli huoneeseen keskeyttäen Ullan mietiskelyt. Nyt hän tietenkin alkaa torua huonoista käämeistä.
Mutta Martta ei luonut katsettakaan Ullaan. Hän astui Minnan luo ja sanoi matalalla äänellä:
— Mene sinä isän ja äidin luo, minä kudon.
Minna loi katseen Martan itkettyneisiin silmiin.
— Onko jotain ikävää tapahtunut?
Martta nyökkäsi.
— Mene ulos, Ulla, sanoi hän. — Saat levätä vähän aikaa.
Ulla hymähti ivallisesti.
Tietysti taaskin "pikku padat". Martta ei kyllä muutoin pitänyt huolta hänen "lepäämisestään". Hän sulki oven jälkeensä mielenosoituksellisesti.
— Kerro, Martta, pyysi Minna.
Mutta Martta istuutui kangaspuiden penkille ja purskahti itkuun.
— Martta kulta, älä minua kiduta, pyysi Minna. Ja sitten äkkiä kalveten:
— Ei kai äiti liene sairas? Tai isä?
— Ei, ei, nyyhkytti Martta pyyhkien silmiään. — Martan itku oli aina erikoisen liikuttavaa. Hän itki välittömästi kuin pieni lapsi, kasvot vääntyivät ja nyyhkytykset nousivat sydämen sisimmästä.
Minna antoi hänen itkeä. Kietoen käsivartensa sisaren vyötäisille hän kärsivällisesti odotti.
— Me toivoimme, että kaikki alkaisi selvitä, alkoi Martta itkettyään hetken aikaa. — Isä on kuukausittain maksanut velkojaan. Mutta nyt tänään postissa hän sai kirjeen Mattlinilta — tiedäthän — viljakauppiaalta. Isä on hänelle velkaa kaksituhatta markkaa, ja hän vaatii koko summan nyt yhtaikaa kahden viikon kuluessa.
— Kaksituhatta markkaa! Sehän on hirveä summa!
— Onpa kyllä, mutta tarvittiin niin paljon nyt juuri, kun kaikki oli maksettava, maanviljelyskalut, siemenviljat, palvelijain palkat, muutto tänne pappilaan. Olemme kyllä koettaneet säästää, puolusteli Martta. Ja Mattlin lupasi, että isä saa maksaa kuukausittain. Mutta nyt hän on itse rahan tarpeessa, kireät ajat ja suuria rahallisia tappioita, kirjoittaa hän.
Minna puristi kätensä yhteen ja käveli tuskaisen näköisenä edestakaisin lattialla.
— Jumalani, kuiskasi hän puoliääneen — nämä ikuiset rahahuolet. On hirveätä olla riippuvainen rahoista.
Martta hillitsi heti oman surunsa nähdessään sisaren liikutuksen.
— Täytyy keksiä jokin keino, sanoi hän, — älä tätä niin raskaasti ota.
Minna pysähtyi kävelyssään.
— Onko jotain keinoa?
Martta katseli miettivänä eteensä.
— Luuletko, että herra Hassel tai ehkä Ulrik Schöring?
Minna iski häneen säihkyvän katseen.
— Ei milloinkaan, sanoi hän kiivaasti. — Kuinka voit sellaista ajatellakaan!
— Minä vain arvelin — lainaksi tietysti.
— Herra Hassel on meille aivan vieras, ja Ulrik serkku on itse köyhä.
Senhän tiedät.
— Ehkä Mooses setä voisi auttaa, kuului Liisin ääni oven luota. Hän oli keskustelun aikana toisten huomaamatta pujahtanut sisään.
— Harjulalaiset ovat liian saitoja, vastusti Martta.
— Nyt kai minä en voi syksyllä päästä kouluun, pääsi Liisiltä soinnuttomasti. — Pellavatkin kasvavat niin huonosti.
Sade rapisi ikkunoita vasten. Ääneti, pää painuksissa, harmaiden ajatusten vallassa istuivat tytöt. Köyhyyden taakka painoi raskaana heidän hentoja hartioitaan.
Ovi aukeni. Äiti astui sisään. Yksi ainoa silmäys tyttäriin riitti selvittämään hänelle mielialan. Hänen omilta väsyneiltä kasvoiltaan katosi huoli ja suru kuin poispyyhkäistynä. Levollisesti hän astui kangaspuiden ääreen.
— Sinä olet kutonut jo pari kyynärää tänään, Minna, sanoi hän iloisesti. — Katsopas vaan, sinusta tulee vielä hyvä kutoja. Mutta tuon keskimmäisen punaisen juovan minä panisin kapeammaksi. Vai mitä Martta arvelee?
Tytöt katsoivat hämmästyneinä äitiin. Kuinka hän saattoi olla niin levollinen?
Äiti vastasi kärsivällisesti hymyillen heidän sanattomaan kysymykseensä.
— Tyttöseni, sanoi hän lähestyen heitä ja sivellen Liisin hiuksia otsalta.
— Oletteko unohtaneet, että Jumala on taivaassa?
* * * * *
Äiti koetti parastaan, mutta painostava mieliala ei ottanut hälvetäkseen kodin piiristä. Se tunkeutui kaikkialle, pastorin työhuoneeseen, missä hän istui laatien suunnitelmia, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä hylättiin, pujahti saarnaan, jota hän sunnuntaiksi valmisti, se sumensi Jumalan rakkauden, vääristi Hänen evankeliuminsa.
Jokainen kodin jäsen kärsi. Minna kutoi kangasta ääneti, kasvoilla jäykistynyt ilme, hänen hilpeä laulunsa oli vaiennut, Martta raatoi askareissaan kymmenkertaisesti, laski ja säästi.
— Vartioi joka suupalasta, jonka syömme, valitti Lotti.
Liisi oli kadottanut lukuhalunsa, nyt kun kouluunpääsytoiveet olivat niin vähäiset, murjotti ja oli ärtyinen. Tyyra tarkasti viisain silmin jokaista erikseen, hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea rahahuolia, mutta hän tunsi vaistomaisesti painajaisen läsnäolon. Ulla oli harvinaisen hiljainen. Hänen aivonsa askaroivat kuumeisesti. Milloin hän odotti äkkiarvaamatonta rahalähetystä tuntemattomalta taholta, milloin teki rohkeita päätöksiä mennä Harjulaan tai Kaunialaan herra Hasselilta pyytämään lainaksi rahoja, jotka hän kyllä kerran kuuluisaksi kirjailijaksi tultuaan maksaisi takaisin.
Toistaiseksi hän ei ollut suuria suunnitelmiaan toteuttanut. Rohkeus petti viime hetkessä.
Ja yhä satoi. Vihmoi pientä tiheätä sadetta, kaikki oli harmaata, toivotonta.
Äiti laski käsistään Liisin liinavaatteet, joita hän oli korjannut, ja tuijotti ulos harmauteen. Hänen kalpeat kasvonsa saivat päättävän ilmeen.
Tänään se oli tehtävä. Sitä ei voinut enää sysätä. He kärsivät kaikki, isä, vanhemmat tyttäret ja lapsetkin.
Hän nousi, meni hiljaa eteiseen, puki sadetakin ylleen ja lähti ulos.
Lauri juoksi hänen jälkeensä.
— Äiti, minne äiti menee? Pääseekö Lauri mukaan?
— Ei, poju, sinä et voi tulla äidin mukaan. Juokse takaisin sisään.
Kastut täällä ulkona.
Poika jäi katsomaan hänen jälkeensä. Itku ei ollut kaukana.
— Kunpa vain pääsisin, niin ettei kukaan näkisi, ajatteli äiti.
Kas niin, siinä tuli Ulla juosten väentuvasta.
— Äiti, meillä on siellä hauskaa. Vanha Maija ja Josefiina raastavat perunajauhoja ja kertovat vanhoja juttuja. Mutta minne äiti on matkalla? Sateessa?
— Harjulaan, lapseni, älä seiso täällä kastumassa. Äidillä on kiire.
Ulla katseli äidin jälkeen. Miksi äiti oli niin hätäinen? Aivan kuin pelkäisi jotain.
Harjulaan hän sanoi menevänsä. Ulla vetäisi pitkään henkeänsä.
Harjulaan! Voi hyvänen aika! Hän ymmärsi mille asialle. Äiti raukka.
Ullan teki mieli itkeä.
— Rakas Jumala, rukoili hän, — älä anna äidin astua turhaan raskaita askeleitaan.
Harjulan rouva seisoi pihalla hameet korkealle nostettuna, harmaa, kotikutoinen löysä nuttu yllään ja torui emäntäpiikaansa.
— Kuusi naulaa voita yhdessä viikossa. Se on kuulumatonta, kerrassaan sietämätöntä, sanon minä Mimmille. Jos Mimmi luulee, että patruunalla ja minulla on kultakaivoksia, niin Mimmi erehtyy.
Portin saranat narisivat. Pastorin rouva astui pihalle. Elviira rouva nyökytti päätään.
— Mene sisään vaan, Anna, minä tulen kohta jäljestä.
Harjulan rouva jatkoi torumistaan. Annan sydän pusertui kokoon hänen sitä kuullessaan. Äänetön tuska kouristi hänen sydäntään.
Hyvä Jumala, kuinka vaikeata tämä oli. Mutta hänen täytyi, Jonatanin tähden, lasten tähden — —
Hän oli puhunut asiansa. Elviira rouva sekoitti lusikalla kahvikuppiaan ja istui ääneti. Erehtyikö Anna vai vilahtiko todella hänen kasvoilleen jotakin vahingonilon tapaista?
Harjulan rouva mietti. Kaksituhatta markkaa oli suuri summa. Ja pastori oli muullakin taholla velkaantunut. Ja tuli aina olemaan. Maanviljelystä hän ei ymmärtänyt, mutta luuli ymmärtävänsä ja teki rohkeasti tyhmyyksiä. Anna ei myöskään ollut malliemäntä. Antelias ja runsaskätinen hän aina oli ollut. "Pikkumainen säästäväisyys on muka matalaa."
Sen hän oli kerran sanonut, ja se oli aiottu hänelle, Elviira Kemelille.
Ei, siihen taloon ei kannata rahoja lainata. Parasta antaa heidän kokemuksen kautta tulla huomaamaan, kuinka tärkeätä "pikkumainen säästäväisyys" on.
Jos Mooses olisi ollut kotona, olisi hän ehkä suostunut. Hän oli niin löperö pappilaisten suhteen.
— Niin, totisesti, Anna hyvä, tällä kertaa meidän on mahdoton auttaa. Mooseksella on niin paljon menoja nyt juuri. Hyväinen aika, joko sinä nyt menet? Etkö juo toista kuppia?
Annan huulet värisivät.
— Kiitos, minun täytyy rientää kotiin. Aion värjätä vielä tänään matonkuteita.
Harjulan rouva seisoi hetkisen epäröiden, kun ovi Annan jälkeen oli sulkeutunut.
Olisiko sittenkin pitänyt auttaa?
Tuntui niin pahalta sydänalassa.
Hän otti pari askelta ovea kohti, mutta pysähtyi.
— On paras odottaa, saavatko he muualta. Sittenhän vielä on aikaa. —
Äiti astui takaisin samaa lokaista maantietä, jota äsken oli Harjulaan kulkenut.
Olisihan hänen pitänyt arvata. Eikö ollut turhaa näin nöyrtyä? Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän oli väsynyt, elämä oli harmaata, lohdutonta.
Pikkupappilassa odotettiin malttamattomasti hänen tuloaan. Ulla oli kertonut Minnalle ja Martalle, että äiti oli mennyt Harjulaan, ja he arvasivat hänen asiansa. Minna pusersi tuskaisesti kätensä ohimoilleen. Martan sydämessä syttyi toivon kipinä.
Mooses setä oli kyllä itara, mutta hän oli hyvä. Kunpa äiti saisi hänelle puhua.
— Nyt äiti tulee, huudahti Ulla.
Tytöt juoksivat ikkunalle. Ja maantiellä he näkivät äitinsä pyrkivän eteenpäin sateessa ja tuulessa, hameen liepeet loassa, märkänä, väsyneenä, hartiat kumarassa.
He saattoivat lukea hänen olemuksestaan käynnin tuloksen.
Ja seistessään siinä ikkunan ääressä toisiinsa lujasti pusertuneina sisaret tunsivat, etteivät he koskaan, koskaan elämässään tulisi tätä näkyä unohtamaan.
Heidän kaunis, ylpeä äitinsä nöyrtyneenä, murtuneena.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Entistä synkeämpi oli mieliala pappilassa äidin Harjulassa-käynnin jälkeen. Mutta lapsen mieli ei kauan jaksa kestää surua, ja kun aurinko aamulla loisti pilvettömällä taivaalla tuntui Ullasta, että hänen oli mahdoton surra tänään niinkuin eilen. Jotain täytyi tapahtua.
Ja tapahtuikin.
Aamiaisen jälkeen ajoi pihalle ihka uudet vaunut, ja kuskilaudalta hypähti poika, jonka leveät hämäläiskasvot huomattavan itsetyytyväisinä muhoilivat komean kuskinhatun alta. Hän ojensi paikalle rientäneille lapsille kirjeen.
Se oli Kristiina tädiltä ja kuului seuraavasti:
Rakas Anna! Olisin iloinen, jos vaunuissa voisitte tulla Kaunialaan. Sinua odotan malttamattomasti. Minnaa samoin. Martta luultavasti estelee, mutta ota hänet mukaan. Nuoremmista lapsista niin monta kuin tahdot ja vaunuihin sopii.
Jos Jonatan saattaa tulla, olen hyvin iloinen.
Ulrik pyytää lausua kunnioittavimman tervehdyksensä perheellesi.
Sinua tervehtii vilpittömästi vanha ystäväsi
Kristiina Blylodh.
— En tahtoisi jättää isää nyt, kun hänellä on vaikeuksia, sanoi äiti.
Te nuoret voitte lähteä.
Tähän ei pastori millään suostunut. Äidin oli lähdettävä, hän tarvitsi virkistystä. Minna ja Martta kilpailivat kumpikin siitä, kumpi jäisi kotiin.
— Te lähdette kumpikin, sanoi isä. Tunnettehan siksi hyvin Kristiina tädin, että hän pahastuu, ellei hänen kutsuaan noudateta. Riikka pitää kyllä huolen talosta, ja Liisi jää hänen avukseen. Nuoremmista pääsee Ulla mukaan, ellei Tyyra mahdollisesti tahdo lähteä.
Tyyra kieltäytyi kohteliaasti. Hän ei tiennyt, mitä äiti siitä sanoisi.
Ja sitä paitsi hän ei voinut jättää Jojua yksin.
Ulla oli ylen onnellinen istuessaan vaunuissa Martan vieressä vastapäätä äitiä ja Minnaa. Pitkästä aikaa tuntui elämä taas kevyeltä.
Kuka tietää, mitä seikkailuja kohti he ajoivat! Ulla lähti pienimmällekin matkalle siinä mielessä, että jotain ihmeellistä ja satumaista tapahtuu juuri sillä retkellä.
Matka suoritettiin äänettömyyden vallitessa. Silloin tällöin vain Ulla ja Martta vaihtoivat jonkun sanan. Äiti ja Minna istuivat ajatuksiinsa vaipuneina. Minnan kasvoilla oli jäykkä, luoksepääsemätön ilme.
Kristiina täti oli portailla vastassa, kun vaunut ajoivat perille. Hänen leveät, voimakkaat kasvonsa loistivat hyväntahtoisuutta ja vilpitöntä iloa. Sydämellisesti hän sulki Annan syliinsä.
— Tervetuloa Kaunialaan, Anna Schöring.
Annan kasvot kirkastuivat. Hän ojensi hymyillen kätensä Ulrikille, joka myös oli rientänyt vastaanottamaan vieraita.
— Tämähän on melkein kuin ennen. Kristiina täti ja Ulrik toivottamassa vieraita tervetulleiksi.
— Kauniala on ränsistynyt siitä, kun sinä viimeksi olit täällä, Anna.
Anna huomasi sen. Häntä värisytti. Kaameata oli liikkua tyhjissä huoneissa, nähdä hävitystä ja rappiota kaikkialla. Alastomina irvistivät seinät, haljenneista katoista ammotti tyhjyys, lattiat, joita monen sukupolven Schöringit olivat polkeneet iloisina ja surullisina päivinä, olivat kuluneet ja ihmeellisen vieraat, kun niitä suojaavat matot oli pois riistetty.
Mutta ikkunoihin oli pystytetty telineitä sekä ulko- että sisäpuolelle ja reipas kalkutus ja maalin haju ilmoitti korjaustyön olevan hyvässä vauhdissa. Alakerran suuren salin kattomaalausta korjailtiin parhaillaan ja seinäpapereita kiinnitettiin suurella kiireellä.
Yläkerrassa oli kodikkaampaa. Kristiina tädin vanha huone oli laitettu kuntoon. Hänen huonekalunsa olivat entisillä paikoillaan, seinillä riippuivat perhemuotokuvat, kirjakaapissa näkyivät Fryxell, Kierkegaard, Tegnér ja Runeberg, tädin lempikirjailijat, ikkunoilla vihannoivat kameliat ja geraniumit — kaikki oli entisellään.
Kristiina tätikin — kaksikymmentä vuotta oli pois pyyhkäisty hänen elämästään — oli virkeä ja tarmokas, ja hänen raikas naurunsa, jota ei kukaan saattanut kuulla siihen yhtymättä, soi kuin ennen hyvinä, onnellisina päivinä.
— Täällä minä nyt majailen ja pidän huolta isosta pojastani.
Kristiina tädin iso, kaunismuotoinen käsi laskeutui hyväillen Uhrikin olkapäälle.
— Ja hemmottelen hänet pilalle, voisi täti lisätä, lausui Ulrik iloisesti kohottaen käden huulilleen.
Kahvipöydässä keksi Annan silmä jälleen vanhoja tuttuja. Kahvimyssy punaisine tulpaaneineen, vihreät kupit, joiden kyljissä paimenpoika soitti huilua karjalleen, suuri hopeainen sokerimalja — kaikki oli kotoista ja ennen nähtyä.
Puheltiin menneistä ajoista, Kaunialan loistokaudesta, vanhasta kenraali Schöringistä, Annan ja Herman Schöringin isoisästä, komeasta itsevaltiaasta sotilaasta, joka oli aatelismies kiireestä kantapäähän, Gustaava Blylodhista, Kaunialan tarmokkaasta emännästä ja hänen miehestään, hienosti sivistyneestä Ulrikista sekä Annan isästä, aikaisin kuollesta Carl Gustavista.
Päivällinen syötiin ympyrän muotoisella verannalla, jonka seinät olivat värillistä lasia. Anna huomasi ihmeekseen Kaunialan pöytähopeat. Mistä ne olivat ilmestyneet? Hän tiesi sukuhopeoidenkin menneen vieraille huutokaupassa, joka majurin jälkeen pidettiin Kaunialassa.
— Martta, sanoi Kristiina täti, kun päivällisen jälkeen toiset valmistautuivat lähtemään puistoon, minun jalkani tahtovat levätä. Jää sinä luokseni, niin voimme jutella uudesta raanunmallista, joka minun mielestäni olisi sopiva pappilan vierashuoneeseen.
Tuskin oli ovi sulkeutunut toisten jälkeen, kun Kristiina täti kiinnitti teräksenharmaat silmänsä Marttaan ja alkoi:
— Kas niin, anna nyt kuulua, mikä teitä vaivaa?
— Mikäkö meitä vaivaa? sopersi Martta avutonna.
— Niin juuri. Vai luuletko minua sokeaksi ehkä? Täällä te istutte ja juttelette ja nauratte, kuin kaikki olisi erinomaista ja sileätä, niinkuin olla pitää. Mutta koko ajan tirkistää huoli ja levottomuus verhojen takaa. Ikäänkuin en huomaisi äidin silmissä pidätettyä ahdistusta ja Minnan lempeän suun ympärillä katkeraa piirrettä. Sinä itse olet olennoitu pelko ja hätä. Mikä teidän on?
— Hiukan huolia, mutisi Martta poloinen. Minna oli ankarasti kieltänyt häntä sanallakaan mainitsemasta heidän ahdistuksestaan Kaunialassa.
— Hiukan huolia! Rahahuoliako?
Rehellinen Martta vääntelihe tuolilla. Hän oli tottumaton teeskentelemään ja oi — olisi ollut suuri helpotus uskoa huolensa Kristiina tädille.
Vanha neiti kääri käsityönsä kokoon ja veti tuolinsa lähemmäksi Marttaa.
— Teillä on siis rahahuolia, ja niitä ei uskota Kristiina tädille, perheen vanhalle ystävälle. Niin, niin, ajatellaan kai — mummo on vanha ja köyhä, ei hän kuitenkaan voi auttaa.
— Mutta täti kulta — täti erehtyy, Martta säikähtyi tädin tuikeata ääntä. Hetkisen hän vielä epäröi, sitten hän vieritti kuormansa tädin kuultavaksi.
Kristiina täti hieroi silmälasejaan.
— Kaksituhatta markkaa! Entä mistä isä luulee saavansa rahat?
Martan pää painui alas.
— Hän on kyllä koettanut saada kaupungista lainaa. Mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Olemme koettaneet kääntyä Kemellien puoleen. Mutta se oli turha yritys.
— Kemellien puoleen, huudahti Kristiina täti tulistuen. — Sen olisi voinut ennakolta teille sanoa. Mooses ehkä lainaisi, Elviira ei koskaan.
Hän mietti hetkisen.
— Suo minun järjestää tämä asia, sanoi hän levollisesti.
Martta esteli. Ei, ei, se oli mahdotonta. Äiti ja isä eivät ikinä siihen suostuisi. Eikä Minnakaan.
— Kuka on sanonut, että minä kysyn heidän suostumustaan. Kerroin vain sinulle, että Ulrik on maksanut takaisin rahat, jotka hänelle lainasin Amerikan-matkaa varten. Ja ne minä aion käyttää oman mieleni mukaan. En kysy lupaa ylpeältä Anna Schöringiltä enkä hänen yhtä ylpeältä tyttäreltään tai epäkäytännölliseltä mieheltään. Sinä olet ainoa järkevä koko perheessä. Anna minulle tuon koronkiskurin osoite, niin selvitän asian. Ja estä isääsi parin päivän kuluessa ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin.
Martta häpesi ääretöntä onnen tunnetta, joka täytti koko hänen olemuksensa. — Hänen olisi kai pitänyt estellä pontevammin. Oli väärin turvautua vanhan tädin pieniin varoihin. — Hän muisteli isän huolestuneita kasvoja ja kodin raskasta mielialaa ja teki päätöksensä.
Hän oli kyllä pitävä huolen siitä, että täti sai omansa takaisin.
Mutta kun äiti ja Minna palasivat puistosta, vältti hän heidän katsettaan. Ja samalla hän olisi voinut ääneen riemuita, niin kevyeltä tuntui olo. Kotimatkalla hänen oli vaikea hillitä hyvää mieltään. Olisi ollut ihanaa saada kertoa äidille ja Minnalle. Mutta suu kiinni, Martta, he olisivat vielä voineet turmella kaiken.
Ellei Minna olisi ollut niin omien ajatuksiensa vallassa, olisi hän epäilemättä huomannut sisaren omituisen mielentilan. Mutta hän istui silmät ummessa nojautuen vaunujen tyynyihin. Katkera piirre suun ympäriltä oli kadonnut.
Ulla katseli kuuta ja sommitteli kertomusta, jonka päähenkilöitä olivat ihana linnanneito ja uljas, köyhä ritari. Neidolla oli Minnan piirteet ja ritarilla Ulrik serkun miehevä olemus. Mutta taustalla väijyi neidon julma ja kovasydäminen isä viljakauppias Mattlinin hahmossa. — — —
Oli kulunut kaksi päivää Kaunialan retkestä. Martta odotti hermostuneena postia. Mitä jos Kristiina tädin ei ollutkaan onnistunut järjestää asiaa? Jos jokin este oli sattunut viime hetkessä.
Isä ja äiti olivat alakuloisia. Martta kuuli isän aikovan kaupunkiin samana päivänä.
— Ei asia parane viivyttelystä, sanoi pastori raskaasti huoaten.
Martta tarjoutui lähtemään isän mukaan, jos isä malttaisi odottaa iltapuoleen. Sitä ennen hänen muka oli mahdoton päästä askareiltaan.
Ulla ja Liisi olivat postissa. Martan mielestä he viipyivät luonnottoman kauan. Hän pälyi ikkunasta, juoksi tuon tuostakin portille ja lähetti pikku pojat tien kaarteeseen katsomaan, eikö tyttöjä näkynyt.
Siinä he tulivat. Maleksien kuin etanat, kiduttaen häntä tietämättään.
Martta sieppasi postilaukun heidän käsistään. Sisälsikö se tietoja
Mattlinilta tai tädiltä?
Hän avasi postilaukun, vaikka tiesi isän pahastuvan, jos joku muu kuin hän itse teki sen.
Pari kolme virkakirjettä, sanomalehti ja isälle osoitettu paksu kirje.
Isä silmäili kirjettä, hätkähti nähdessään sen päällekirjoituksen, avasi sen vapisevin sormin ja huudahti:
— Äiti, äiti, tule pian tänne.
Äiti riensi paikalle. Pastori syleili häntä ja heilutti ilmassa paperia.
— Mattlinin velkakirja. Velka on maksettu.
— Jumalalle olkoon kiitos! pääsi äidin huulilta. — Mutta kuka sen on tehnyt? Ja meidän tietämättämme.
Hänen katseensa osui Marttaan. Tyttö seisoi kyynelsilmin hymyillen, onnellisena katsellen vanhempiaan. Ja siinä samassa selvisi äidille tyttären omituisen salaperäinen käytös, joka häntä oli viime päivinä ihmetyttänyt.
— Martta, sinä tiesit tästä?
Martta heittäytyi äidin syliin.
Kuinka hän olisi voinut salata vanhemmilta jotain? Pastori ja hänen vaimonsa saivat täyden tunnustuksen.
He olivat syvästi liikuttuneita.
— Rakas kelpo Kristiina täti!
KAHDESKYMMENES LUKU
Elettiin kesän viimeisiä viikkoja. Puutarhassa georgiinit ja asterit loistivat kirjavassa väriprameudessaan. Täysinäiset elokuhilaat pellolla lupasivat viljaa talven varaksi. Kevättouot hohtivat kellertävinä, karviaismarjapensaat ja omenapuut houkuttelivat pikkupoikia luvattomille teille.
Pappilassa päivät kuluivat alituisessa kiireessä. Pellava oli nyhdettävä, marjat korjattava, elo puitava.
Ja kaiken lisäksi sekä Minna että Liisi laitettava kuntoon syksyyn mennessä.
Kauppaneuvoksetar oli pyytänyt Minnaa saapumaan syyskuun alussa Helsinkiin, ja Liisin oli määrä suorittaa pääsytutkinto tyttökouluun elokuun viimeisenä päivänä.
Arkihuoneessa leikattiin ja ommeltiin, korjattiin vanhoja pukuja, värjättiin ja parsittiin.
Liisi seurasi mielenkiinnolla heidän puuhiaan. Hän oli nöyrä ja taipuvainen, luki ehtymättömällä tarmolla, kertasi historian vuosilukuja ja maantietoa.
Öisin hän joskus heräsi läpimärkänä hiestä. Hän oli nähnyt unta sisäänpääsytutkinnosta, opettajat olivat ivailleet hänen tietojaan ja käskeneet hänen lähteä takaisin maalle.
Hän kulki kirja kädessä yhden luota toisen luo ja pyysi:
— Kuulusta minua, olen vähän epävarma kymmenmurtoluvuissa, tai: —
Kyselepä minulta kaasukset, en osannut niitä eilen oikein.
Tyyra ja Ulla alkoivat häntä välttää. Ei ollut hauska yhtä mittaa kuulustaa toisen tietoja.
Everstinna Örnfelt saapui noutamaan lapsiansa. Hän oli entistään
hienompi ja rakastettavampi. Kylpymatka oli ollut erittäin onnistunut,
Noora oli saanut monta ihailijaa ja — taivas, kuinka me täällä
Suomessa elämme jäljessä ajastamme, mitä muoteihin tulee.
— Tyyra, ma chère, sinä näytät terveeltä, liiankin terveeltä, ulkomailla ovat nuoret tytöt kalpeampia ja hoikempia. Et kai aio lihoa paksuksi, tyttöseni? Ja hipiäsi on päivettynyt. Oletko käyttänyt iltaisin coldcreamia ja mantelijauhoja, kuten äiti käski? Joju, rakkaani, olet saanut pienen vivahduksen maalaista, joka ei sinua somista. Ja kuinka ruskeat kätesi ovat, horrible, kultaseni. No niin, se kaikki korjaantuu, kun taas tulemme kaupunkiin ja sivistyneihin oloihin.
— Maaelämä on ihanaa, idyllimäistä, mutta se ei sovi ajan pitkään meille, joiden tulee edustaa.
Tyyra iloitsi päästessään kaupunkiin, mutta Joju mukisi. Hän oli sitonut lujia ystävyydenliittoja poikien kanssa, joiden pelkkä ulkonäkö sai mamma Örnfeltin parkaisemaan, niin likaisia ja resuisia he olivat. — Oh, äiti, älä sure Jojun maalaistumista, sanoi Tyyra. Kaupungissa hän unohtaa tämän kaiken ja muodostuu uudelleen. Joju on pehmeätä ainesta.
Rouva Örnfelt katseli ihaillen kaunista tytärtään. Tyyra oli viisain hänen lapsistaan, viisain ja järkevin. Mikä ero hänen ja Ullan välillä, toinen käytöksessään hillitty, joka liike kaunis ja harkittu, toinen kulmikas, kömpelö, välitön ja avomielinen.
Siinä hän nytkin tulla tupsahtaa huoneeseen punaisena, tukka pörröllään.
— Heikki on täällä, ajatteles, hän on tullut ratsain. Ja hän saa jäädä meille pariksi päiväksi.
Tyyran kasvoille kohosi heikko puna. Henrik Gyllenheimin nimi herätti ikäviä muistoja hänessä. Pihalta kuului riemuhuutoja ja hälinää.
— Heikki, minun leijani on rikki. — Sinun pitää korjata laivani,
Heikki. — Toitko karamelleja, niinkuin lupasit, Heikki?
Henrik Gyllenheim istui raudikkonsa selässä ja torjui nauraen luotaan poikia, jotka kieppuivat hänen ympärillään ihastuneina.
— Tuonnemmaksi, muutoin en pääse alas. Siivolla, Lauri, niin pääset ratsastamaan.
Pikku Lauri kirkui ilosta. Henrik nosti hänet eteensä satulaan ja ratsasti ympäri pihamaata. Toiset seurasivat kateellisin silmin.
— Missä Lotti on? kysyi Henrik turhaan katseltuaan pikku prinsessaansa muitten joukosta lastenhuoneessa, jonne meluava lapsiparvi hänet kuljetti.
— Hän syötti äsken kanoja takapihalla, kertoi Ulla.
Lottia ei näkynyt missään. Henrik naurahteli, hän tunsi pikku tytön oikut.
— Sepä ikävä, etten tapaa Lottia, huokasi hän ja istuutui lastenhuoneen pitkälle pöydälle. Hän otti taskustaan pienen käärön. Minulla oli hänelle pieni tuominen.
Vaatesäiliön ovi aukeni raolleen, pieni käsi piteli sitä.
— Täytyy lähteä kotiin vähitellen, jatkoi Henrik luotuaan silmäyksen oveen. Sanokaa Lotille terveisiä. — Käärö suljahti takaisin taskuun.
Vaatesäiliön ovi aukeni selälleen, ja Lotin vaaleakiharainen pää tirkisti esiin.
— Tuolla hän on, huusivat pojat. Hän on mennyt piiloon.
Hämillään, kiharoitaan ravistaen pujahti Lotti kädet silmillä esiin.
Kesti kauan ennen kuin hän suvaitsi lähestyä Henrikiä.
Tämä oli uudelleen ottanut käärön taskustaan ja avasi sen.
— Lotti, tule katsomaan.
Pieni rasia tuli näkyviin. Henrik otti siitä siron kultasydämen vitjoineen.
— Tämä on sinulle, sanoi hän ja ripusti korun tytön kaulaan.
— Ah! pääsi tyttöjen ihastuneilta huulilta.
Lotti juoksi peilin eteen ja tarkasti kuvaansa pää vinossa.
— Olenko nyt prinsessan näköinen? kysyi hän totisesti.
— Voi sinuas, turhamainen naissielu, nauroi Henrik. Tietenkin olet prinsessan näköinen, koska olet prinsessa.
— Lotti on naurettava, sanoi Tyyra nyreästi kääntyen Ullan puoleen, ja
Henrik on yhtä naurettava ja lapsellinen.
Everstinna Örnfelt oli Henrikiä kohtaan sulaa ystävyyttä ja päivänpaistetta.
Joju oli niin kiintynyt nuoreen paroniin. Hän suorastaan jumaloi häntä. Ja Tyyra ihaili niin suuresti Hedda Gyllenheimiä. Heidän täytyi usein olla yhdessä Helsingissä.
Tyyra rypisteli silmäkulmiaan äidin imartelevaa puhetta kuullessaan. Häntä hävetti — miksi äiti oli niin mairea — siksikö, että Henrik oli paroni?
Hän loi silmäyksen Anna tätiin, joka levollisena ja lempeänä istui paikkaamassa Kaarlon housuja. Hän ei kohdellut Henrikiä toisin kuin Markia, köyhää orpopoikaa, hän oli tasainen ja ystävällinen kaikille. Tyyra huomasi myös, miten kunnioittavasti, miltei hellästi Henrik kohteli pastorin rouvaa. Hän ei milloinkaan vastannut hänelle eikä pastorille liioin ylimielisesti ja kopeasti, kuten hänen tapansa usein oli.
Iltapuolella lähti koko perhe kerppu- eli tupputalkoille Niemelään. Hanéneilla oli lehmä, mutta koska heillä oli heinämaata vain pieni niitty, pidettiin siellä joka vuosi tällaiset tupputalkoot, jolloin jokaisen talkoovieraan oli tuotava heinä- tai kerpputuppu lehmän talviruokinnaksi. Sitä paitsi nyhdettiin samalla joukolla heidän pellavansa.
Pappilasta lähtivät kaikki nuoret tarkoin, Harjulasta samoin. Henrik Gyllenheim tuli tyhjin käsin, mutta lupasi pyytää isäänsä lähettämään heiniä Sarvimäeltä.
Hilda rouva seisoi pihalla Viivin ja Samulin kanssa vieraita vastaanottamassa. Hän loi jokaisen heinätuppuun tarkastavan katseen, niiasi ja kiitti. Kirjuri itse, kuiva, keltaihoinen mies mitteli pahantuulisen näköisenä salin lattiaa. Hän ei sietänyt vieraskutsuja ja antoi vieraiden selvästi sen tunteakin. Silloin tällöin hän pistäytyi keittiössä torumassa rouvaa ja tytärtä.
Aikoivatko he saattaa talon vararikkoon tuhlaavaisuudellaan? Tuommoiset läjät nisuleipää! Ja noin paksut viipaleet!
Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi reunat pois viipaleista. — Sisus tarjotaan aikuisille ja reunat lapsille. Se riittää. Ja kahviin sai panna sikuria puoleksi.
Viivi vetosi äitiin.
Mahdoton oli heidän viedä vieraille tuollaisia typisteltyjä leipäviipaleita. Mutta äiti ravisti päätään. Isää oli toteltava. Hänellä oli tänään taas vaikea päivänsä.
Nuoriso ei voinut salata iloaan, kun kahvitarjotin tuotiin pöytään. Vallaton Mikko pisti kourallisen leivänreunoja suuhunsa, ja Emma tirskui käsi suun edessä. — Oltiin Harjulassakin säästäväisiä, mutta kutsuissa siellä ei kitsailtu, silloin tarjottiin yllinkyllin ja runsaasti.
Mutta nauru hiljeni ja vallattomat kasvot kävivät totisiksi, kun ovella näyttäytyivät herra Hanénin vahankeltaiset kasvot, ja pistävät silmät silmälasien takaa iskeytyivät lapsiin.
Pahin pilkkakirves, Harjulan Mikko, piiloutui toisten selän taa peittääkseen poskiaan, jotka olivat pullollaan nisua.
Mutta nimismiehen haukansilmä oli keksinyt Markin, jolla oli molemmat kädet täynnä leivänreunoja.
— Älkää olko niin nälkäiset kuin sudet, sanoi hän poikaan kääntyen tuimalla äänellä. — Säästäkää omillekin lapsille jotain.
Vielä kerran iskettyään vapiseviin vieraisiin tuikean katseen hän poistui. Lapset seisoivat kauan aikaa sanattomina. Mark nieli itkua. Hänen herkkä mielensä oli syvästi loukkaantunut. Talon nuoret, joita kaikkiaan oli kahdeksan, lohduttivat heitä.
— Ei isä pahaa tarkoittanut. Sattui vain olemaan huonolla tuulella.
Mutta ilo ei enää tahtonut ilolle tuntua. Lapsia hävetti isäntäväen puolesta.
Kahvitarjottimeen ei enää koskettu. Yksi toisensa jälkeen vieraista hiipi pihalle, jonka takana joutunut pellava odotti nyhtäjiään.
Mutta vasta kun Minna kirkkaalla äänellään aloitti piirilaulun, väistyi ahdistus. Käsi tarttui käteen, piiri muodostui viheriälle tantereelle ja reippaana kaikui laulu.
Kättä annan ma sinun, luota lujasti minuun, etten erkane sinust', vaikka kivetkin kiljuis, kaikki muutkin, kanssa puutkin, meri mustaksi muuttuis.
YHDESKOLMATTA LUKU
Kirkkaana kiilsi metallipallo pylvään nenässä Kaunialan puutarhassa. Ulrik Schöring itse oli omakätisesti aamulla kiilloittanut sen tummuneen pinnan.
— Sen tulee olla kuvana Kaunialan ja Schöringien jälleennousemisesta, selitti hän Kristiina tädille.
Suihkulähde sammaltuneen tonttu-ukon jalkain juuressa oli taas toimessa. Vedenneito oli puhdistettu hämähäkinseiteistä, pienen huvihuoneen ikkunat hehkuivat elokuun auringon kullassa ja vanha keilahuone oli avattu.
Ja vasta maalatun päärakennuksen ikkunarivit tuntuivat katselevan hyväksyvinä pihalla astelevaan mieheen, melkein kuin sanoisivat ne:
— Kiitos siitä, että talossa taas vallitsee järjestys ja vanha isäntävalta.
Kristiina Blylodh istui korkeaselkäisessä nojatuolissaan ja luki aamurukouksen vanhasta rukouskirjastaan. Saman rukouksen hän oli lukenut jo kuusikymmentäviisi vuotta samana päivänä, ja sitä ennen oli sen hänelle lukenut äiti tai Gustaava sisko.
Hän sulki kirjan ja katseli ulos yli puiston puiden ja vehmaan ruohonurmen.
Vuosia oli kulunut siitä kun hänen syntymäpäiväänsä vietettiin
Kaunialassa. Hän pani kätensä ristiin.
— Kiitos, Jumala, antimistasi. Kiitos suruista, kiitos iloista.
Kaksi voimakasta kättä kiertyi hänen ympärilleen.
— Kristiina täti uneksii. Uneksii eikä kuule kavionkopsetta, joka ilmoittaa vieraiden saapuvan. Alas heitä vastaanottamaan, sinä vanha uskollinen täti kulta! Ovet auki! Kaunialalla ei ole mitään salattavaa enää. Pystyotsin astuu Kaunialan isäntä vastaanottamaan vieraitansa.
Ulrik Schöringin ääni oli riemua ja voitoniloa täynnä.
Hän tarttui vanhan tädin käsivarteen ja vei hänet portaita alas miltei juoksujalkaa.
— Varovasti, varovasti, hullu poika, torui Kristiina täti, aiotko taittaa jalkani itse syntymäpäivänäni? Oletko enää kaksikymmenvuotias poika?
Täti oli niin liikuttunut, että hänen täytyi torua. Muutoin hän olisi purskahtanut itkuun, ja vetistelemistä ei Kristiina neiti suvainnut. Hän ei ollut hempeämielinen.
— Mutta minähän olen kaksikymmenvuotias tänään, täti kulta, nauroi
Ulrik.
Hän kumartui vanhan neidin puoleen ja painoi vallattoman suutelon hänen poskelleen.
— Tiedätkö, täti kulta, kuka tänään tulee tänne?
— Kemellit ja Örnfeltit ja niemeläiset ja pappilan väki tietenkin.
— Entä vielä?
Hän lähensi huuliaan vanhan neidin korvaan ja kuiskasi:
— Kaunialan tuleva valtiatar saapuu. Mitä siihen sanot, täti kulta?
Kristiina täti pysähtyi ja löi kätensä yhteen.
— Puhutko totta, Ulrik? Voi sinä veitikka, petät vanhaa tätiäsi.
— Näytänkö siltä? sanoi Ulrik, ja täti luki hänen säteilevistä kasvoistaan totuuden.
— Hän on siis suostunut ottamaan sinut, köyhän miehen?
— Köyhän pehtorin. Miehen, joka on alentunut rupeamaan sukukartanonsa ensimmäiseksi palkkalaiseksi. Niin, täti kulta, se on ihmeellistä, mutta totta.
Kristiina täti tunsi jalkojensa pettävän. Hän istuutui raskaasti verannalla olevaan tuoliin ja kätki kasvonsa nenäliinaan.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän huiski nenäliinalla Ulrikia kohti ja nauroi kyynelissä.
— Mene syrjään, vekkuli, äläkä seiso siinä katsomassa, kuinka vanha tätisi ulisee.
Ulrik Schöring katseli häntä hellä ilme kostuneissa silmissään.
— Jos minä jostakin kiitän Jumalaa, täti kulta, niin kiitän häntä siitä, että hän on antanut minun tuntea kaksi sellaista sydäntä kuin sinun ja Minnan.
— Mutta, Ulrik, sanoi vanha neiti rauhoituttuaan. — Sinä et koskaan ole sanonut minulle, mistä syystä tahdoit esiintyä köyhänä?
Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät hetkeksi.
— Sinähän tiedät, mitä kokemuksia minulla on naisten suhteen. Betty oli opettanut minua halveksumaan heitä. Ja minä halveksuinkin, missä ja koska heitä tapasin. Kunnes näin Minnan. Hän oli silloin kotimatkalla Helsingistä. Satuimme samaan vaunuosastoon. Hän oli jonkun naisystävän seurassa. Minä luin englantilaista sanomalehteä, ja he luulivat minua nähtävästi ulkomaalaiseksi. He juttelivat varsin vapaasti, toinen kertoi jostakin heidän yhteisestä ystävästään, joka oli mennyt naimisiin köyhän miehen kanssa. Minna huudahti: — Minä en ainakaan koskaan ota köyhää miestä. Pelkään ja inhoan köyhyyttä.
Katselin hänen suloisia, puhtaita kasvojaan ja äkkiä — en tiedä mikä minuun meni — päätin saada hänet rakastamaan minua, mutta ei rahojani — minua itseäni, olemustani.
— Ja sitten sinä pakotit meidätkin, minun vanhan rehellisen ihmisen ja kelpo Fred Hasselin näyttelemään komediassasi. Häpeä, Ulrik Schöring, sinä olet viekas ihminen etkä ansaitse suurta onneasi.
Vanha neiti uhkasi sormellaan, veitikka silmässä.
— Niin, täti, mutta nyt olen hänet voittanut, ja nyt on komedia lopussa. Tänä iltana saavat kaikki tietää, kuka on Kaunialan oikea isäntä.
Kristiina neiti katseli ylpeänä suosikkinsa miehekästä olemusta.
Samalla levisi varjo hänen kasvoilleen. Hän ajatteli Olivia Schöringiä.
Kaunialan koditonta emäntää, joka oli kuollut köyhänä ja ystäväinsä
hylkäämänä Kristiina tädin pienessä huoneessa.
— Nyt tulee Fred Hassel! huudahti Ulrik äkkiä. Ja totta tosiaan, hänellä on poika mukanaan.
Hän riensi portaita alas vastaanottamaan ystäväänsä. Hassel heilutti iloisesti kättään hänelle.
— All right, my boy! huusi hän. Tässä hänet tuon.
Mark istui kääseissä pienenä ja kalpeana. Hänen suurissa tummissa silmissään oli äänetön kysymys.
Minne hänet nyt taas heitettiin? Aamulla oli amerikkalainen herra tullut Harjulaan, sulkeutunut Mooses sedän ja Elviira tädin kanssa vierashuoneeseen. Sitten oli Naimi hätäpikaa sullonut matkalaukkuun hänen vähät vaatteensa. Jaakko oli pitänyt hänelle pitkän saarnan Jumalan erinomaisesta kaitselmuksesta ja oikeasta kristityn mielestä, joka myötäkäymisessäkin pysyy nöyränä.
Sitten kutsuttiin Mark vierashuoneeseen ja Elviira täti oli suudellut häntä — mitä hän ei vielä koskaan ollut tehnyt — ja sanonut, että hän nyt oli saanut uuden isän. Mark ennätti laskea mielessään, että se oli jo neljäs isä lukuun ottamatta oikeata isää, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Elviira täti oli kehoittanut häntä olemaan kiitollinen ja nöyrä, mutta amerikkalainen oli keskeyttänyt hänen puheensa ja sanonut reippaasti:
— Astu kieseihin, Mark. Nyt lähdetään.
Ja sitten hän oli jättänyt hyvästi Harjulan väelle ja kehoittanut
Markia tekemään samoin.
Pihalla oli seisonut koko Harjulan väki ja amerikkalainen oli kiittänyt Mooses setää ja Elviira tätiä. Ja ennen kuin Mark ennätti oikein tajuta mitä tapahtui, istui hän kieseissä herra Hasselin vieressä viululaatikko polvillaan.
Naimi ja Miili ja Emma huiskuttivat nenäliinaa, Mikko ja muut lapset töllöttivät suu auki, herra Hassel kohotti hattuaan, Mark teki samoin.
Harjula jäi taakse.
Ja nyt hän oli täällä, Kaunialassa.
Mutta miksi?
— Saitko varmoja tietoja? kysyi Ulrik Schöring Hasselilta matalalla äänellä.
— Kukaan ei Hampurissakaan tiennyt mitään, jota en olisi jo ennestään tiennyt. Mutta olen väsynyt etsimään ja kyselemään. Otan Markin pojakseni — hän on orpo ja minä lapseton — me kaksi sovimme yhteen. Ja sitten en enää etsi.
Ulrik löi häntä olalle.
— Oikein puhuttu, Hassel. Pois turha mietiskely ja raskasmielisyys. Tunnen taas vanhan tarmokkaan Fred-veikkoni. Nyt on meillä yksi ilonaihe lisää tänä päivänä.
Hassel vihelsi. Se oli vanha tuttu tervehdys heidän kesken niiltä ajoilta, jolloin he kamppailivat yhdessä ja tahtoivat toisiaan rohkaista.
Hän vei Markin huoneeseensa ja keskusteli hänen kanssaan kauan. Poika oli ujo ja arka, ei ollut niinkään helppoa saavuttaa hänen luottamustaan.
Mutta ystävät heistä täytyi tulla. Hän tunsi jo rakastavansa tätä poikaa, jolla oli hänen pikku vaimonsa silmät ja ääni.
Hänen katseensa osui viuluun, jonka Mark oli laskenut tuolille oven viereen, ja hän ymmärsi mikä oli oikea tie pojan sydämeen.
— Soita minulle jotakin, pyysi hän
* * * * *
Nyt oli kello kolme, ja ajopelit toisensa jälkeen ajoivat Kaunialaan johtavaa tietä. Siinä oli Harjulan suuret, raskaat perhevaunut, joita veti vankat työhevoset, oli Sarvimäen kevyet korivaunut, rovastilan trillat, kruununvoudin keltaiset Turun kiesit. Niemelän väki tuli lainarattailla — omat olivat epäkunnossa — ja Mattilan isäntä oli ne lainannut sillä nimenomaisella ehdolla, että kärryissä ei saanut istua kuin korkeintaan kolme henkeä. Sen vuoksi oli herra Hanén jäänyt kotiin, hän ei sietänyt, että pöyhkeä talonpoika saneli hänelle ehtoja. Töin tuskin hän oli suostunut siihen, että rouva ja kaksi vanhinta lasta pääsi lähtemään. Mutta Hildasta tuntui, ettei hän voisi elää sen päivän yli, jona hän ei saisi olla näkemässä, kuinka Kaunialan portit taas avattiin pitäjän vallasihmisille.
Kristiina täti seisoi korkeana ja suorana loistosalissa vieraita vastaanottamassa, toisella puolella Hassel, toisella Ulrik Schöring. Suupielissä värähti petollisesti, hänen huumorille altis mielensä nautti tilanteesta. Hän luki vieraiden katseista kunnioittavan ihmettelyn, kun suuren salin ovet aukenivat ja sali entisessä komeudessaan oli heidän edessään. Hän huomasi heidän hämmästyksensä, kun huonekalusto oli täsmälleen samanlainen, kuin se oli ollut Schöringien loistoaikana, ja hän kuuli supinan ja sipinän ympärillään.
Ja miten kohteliaita ja kunnioittavia kaikki nyt olivat häntäkin kohtaan — Kristiina Blylodhia ei enää voinut vaitiololla sivuuttaa. Herra Hassel piti häntä nähtävästi kunniassa, koska salli hänen esiintyä emäntänä salongissaan. Oli paras päästä hänen suosioonsa. Kristiina neiti oli liian viisas katkeroituakseen tästä mielenmuutoksesta. Hän muisti vanhan sananlaskun oluttynnyristä ja hymähti.
Mutta kun pikkupappilan väki saapui, saivat he erikoisen sydämellisen vastaanoton. Minnan osalle tuli lämmin syleily ja tädin tuttu reipas taputus selkään. Vähältä piti, etteivät he molemmat, Anna ja hän, purskahtaneet itkuun tavatessaan toisensa.
— Oli se sentään onni Ulrikille, että hän sai näin rikkaan ystävän, supisi nimismiehen rouva Elviira Kemellille ja Alma Örnfeltille.
— Mutta nöyryyttävältä mahtaa tuntua kulkea käskyläisenä entisessä synnyinkodissaan, vastasi viimeksimainittu.
— Huomasitteko, että Kristiina Blylodhilla oli ihka uusi silkkileninki? jatkoi nimismiehen rouva. — Hypistelin sitä, se on paksuinta atlasta.
— No niin, toisten on helppo vastaanottaa armolahjoja, sanoi Alma
Örnfelt.
Puhe kääntyi Markiin ja hänen ihmeelliseen onneensa.
Harjulan rouva ylisti herra Hasselia. Tämä oli suurenmoinen ihminen. Ja niin ystävällinen. Kunpa hän vain nyt hankkisi itselleen vaimon. Markus tarvitsee äidin hellää kättä. Teki pahaa nähdä, kuinka vaikea hänen oli ollut erota Naimista. Herra Hasselkin sen huomasi.