Pikkupappilassa

PIKKUPAPPILASSA

Kuvaus isoäidin ajoilta

Kirj.

ANNI SWAN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

        Omistettu rakkaan
             Äitini
            muistolle.

ENSIMMÄINEN LUKU

Harjulan rouva ajoi häkkirattaillaan lumisohjuista tietä. Hän ohjasi itse hevostaan ja puheli puoliääneen itsekseen. Sellainen oli hänen tapansa.

— Parolan oraat näyttävät hyviltä, mutta ei ihmekään, heillä oli hyvä siemen. Mutta Seppälän laiho on harvaa, siitä pellosta ei vain tule monta kuhilasta. — Kas — Hilda Hanénko siinä kävelee? Ja niin koukussa, Hilda raiska. Ukko on kai taas pauhannut kotona. Ja pojat mukana kuten tavallisesti. Voin ottaa hänet kärryihin. Tietysti hän on menossa asemalle. Hän on hirveän utelias, ihmisparka.

Rouva pysäytti hevosen tavattuaan kiinni käräjäkirjurin rouvan, joka selkä kumarassa käydä taapusti tien syrjällä. Pyörien jyrinän kuullessaan hän seisahtui ja tervehti.

— Nouse kärryihin, Hilda. Oletko asemalle menossa?

— Olen, sinnekö sinäkin?

— Käyn siellä noutamassa maitohinkit. Rengeillä on paljon työtä, kun kevät tuli niin äkkiä.

Rouva Hanén kätki hymynsä. Vai maitohinkkejä hakemaan! Kunpa vain ei olisi jotain muutakin asiaa siinä sivussa. Hän kokoili hameenhelmansa ja kiipesi kärryihin.

— Ei, pojat, te saatte kävellä, sanoi Harjulan rouva pojille, jotka valmistuivat nousemaan äidin jäljestä rattaille. — Rusko ei jaksa vetää niin monta. Teillä on nuoret jalat. Juoskaa kärryjen jäljestä.

Hilda rouva loi säälivän katseen poikiin, joiden kasvoilla selvästi kuvastui katkera pettymys.

— Elviira on sentään turhantarkka hevosten suhteen, ajatteli hän.
Ääneen hän lausui:

— No, tänäänhän he tulevat?

— Niin Pikkupappilan väkikö? Taitavat tulla. Heitäkö vastaanottamaan olet matkalla?

— Oli muutenkin asiaa kauppapuotiin, niin pistäyn samalla katsomassa ja tervetulleeksi toivottamassa. Onhan Anna tavallaan sukuakin. Ja nuoruudenystävä.

— No siihen sukulaisuuteen en minä ainakaan paljon perusta. Anna oli
Schöringeille sukua, ei meille.

— Mutta kumminkin Herman Schöringin oikea serkku, siis Oliviankin. Ja
Hermannin kasvattisisar sen lisäksi.

— Niinpä kyllä, sanoi toinen äreästi. — Ellei Gustaava täti olisi ottanut taloa täyteen sukulaisia ja orpolapsia, olisi Kauniala ehkä vielä pystyssä. Eikä Olivian olisi tarvinnut joutua sukulaisten armoille.

— Ja kuolla köyhyydessä. Olivia parka! säälitteli Hilda rouva.

— Olivia ei osannut pitää miestään kurissa. Herman oli tuhlari.

— Niin oli, niin oli. — Ja nyt palaa Anna tänne synnyinseudulleen. Ja kappalaisen rouvana. Ovat tainneet elää ahtaissa oloissa näihin asti.

— Hyvinkin. Annan mies velkaantui jo ylioppilasvuosina. Gustaava täti kyllä vastusti heidän avioliittoaan juuri sen vuoksi. Suuri lapsiparvi ei tietenkään ole velkataakkaa vähentänyt. Opettajantuloilla ei suurta perhettä elätetä.

Hilda rouva huokasi vastaukseksi. Hän tiesi itse hyvin, mitä köyhyys merkitsi.

— Kas, tuossahan ajavat rovastin nelipyöräiset.

— Ja ruustinna mukana. Hän tahtoo kai itse olla vastaan ottamassa.
Kas, kas, miten kohteliasta.

— Etten minäkään ottanut parempia kärryjä, pahoitteli Harjulan rouva. — Vaikka hyvä näinkin. Olisivat kuluneet kiesit vain turhaan tässä kelissä.

Kimakka vihellys ilmoitti junan saapuvan. Harjulan rouva hoputti hevostaan. Rouvat ehtivät parahiksi odotussaliin näkemään, miten ruustinna, pieni, valkohiuksinen nainen, toivotti pitäjän uuden kappalaisväen tervetulleeksi.

Kappalainen itse, pitkä, tanakka, vaaleaverinen, likinäköinen mies, hohti jälleennäkemisen iloa ja tyytyväisyyttä. Rouva oli kalpea ja rasittunut, hänen kasvojensa piirteet olivat yhä kauniit, silmät loistivat tummina ja sielukkaina kirkastaen koko olennon. Kolme tyttöä ja kaksi pientä poikaa tarkasti uteliain silmin ympäristöä.

Ruustinna kätteli kutakin vuoron perään.

— Tervetuloa pitäjäämme, rakas pastorska. Jumala siunatkoon saapumisenne. — Tässäkö ovat kaikki lapsenne?

— Vanhin tyttäreni on Helsingissä ja toinen järjestyksessä saapui tänne aikaisemmin mieheni kanssa kotia kuntoon asettamaan.

Nyt lähenivät Harjulan rouva ja Niemelän Hilda rouva tervehtimään.

— Vieläkö tunnet, Anna? kysyi Niemelän rouva. Hänen silmissään kiilsi kyyneliä. Sydämellisesti hän syleili vastatullutta.

Anna vastasi syleilyyn, ehkä ei aivan yhtä sydämellisesti. Sitten hän ojensi kätensä Harjulan rouvalle.

— Kylläpä olet, Anna kulta, vanhentunut ja laihtunut, sanoi tämä kuuluvalla äänellä. — Voi, voi, ja niin monta lasta. Hoh hoo!

Hänen teräksenharmaat silmänsä tarkastivat kutakin erikseen ja pysähtyivät uudelleen pastorin rouvaan.

— Niin, niin, tuskinpa olisin sinua tuntenut enää, niin olet muuttunut.

Anna rouva hymyili heikosti, liikutustaan peittääkseen hän alkoi puuhata lasten kanssa.

— Saanko tarjota trillani herrasväen käytettäväksi? sanoi ruustinna. Minulla on asioita täällä aseman lähettyvillä enkä tarvitse hevostani ennen kuin iltapuolella.

Tarjous vastaanotettiin kiitollisuudella asianmukaisen kursailun jälkeen. Kappalainen itse, hänen vaimonsa ja molemmat pikkupojat asettuivat rovastin ajoneuvoihin. Tyttäret Liisi, Ulla ja Lotti istuivat kieseihin, joilla pastori oli tullut perhettään vastaan. Tavarat sijoitettiin häkkirattaille. Otettiin ystävällisesti jäähyväiset asemalle vastaantulleilta naisilta ja lähdettiin ajamaan kohti Pikkupappilaa.

— Voi, Liisi, eikö tämä ole jännittävää? alkoi Ulla puhua. Hän oli noin kaksitoistavuotias, ruskeahipiäinen, liikkeiltään kulmikas. Kun hän istui hiljaa, silmät alasluotuina, oli hän mitättömän, miltei juron näköinen. Mutta kun ruskeat, tavattoman eloisat silmät avautuivat, vaihtui ilme kasvoissa, niinkuin maisema kirkastuu päivän pilvistä valjetessa.

— Minä ainakin olen hirveän väsynyt. Ja nälkäinenkin, valitti Lotti.
Hän painoi suurta nukkea rintaansa vasten ja näytti tyytymättömältä.

— Lotti sinä, kuka puhuu nälästä ja väsymyksestä tällaisena tärkeänä hetkenä. Voi, voi, minusta tuntuu aivan kuin olisin kuningatar, joka tulee valtakuntaansa. Ja katsokaa, tytöt, kuinka kaunista täällä on. Kuusimetsää, tuollaista ihanan tummaa, minne silmänsä luo, ja tällainen hauska kiemurteleva tie. Ei tiedä mitä yllätyksiä joka uuden mutkan takana on. Se on toista kuin kaupungissa, missä kadut ovat väsyttävän suorat ja ikävät. Mitä nyt! Voi hyväinen aika!

Viimeinen ihastuksen purkaus johtui siitä, että matkustajiemme eteen avautui punaiseksi maalattu silta, jonka alla virtasi vasta jäistä vapautunut joki leveänä ja rauhallisena.

Ulla oli haltioissaan. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt juoksevaa vettä.

— Liisi, Liisi, huusi hän. Eikö tämä ole suurenmoista! Kas niin — hän pidätti henkeään —. Nyt olemme sillalla. Kop, kop. Sulkekaa silmät, tytöt, kuuletteko, ritarijoukko ratsastaa vallihaudan yli prinsessaa vastaan, kaviot kopisevat. Kop, kop.

Sillan herättämä mielikuva piti tyttöä äänetönnä jonkin aikaa. Mutta äkkiä hän kysyi renkipojan puoleen kääntyen:

— Onko näissä metsissä rosvoja?

— En mää vaan tiärä, vastasi tappuratukkainen poika, saattaa ollakin.

— Hui, kirkaisi Lotti, minä pelkään. Päästäkää minut trilloihin isän ja äidin luo. Rosvot tappavat meidät.

— Rauhoitu, Lotti, sinä olet typerä. Kuka rosvoja pelkää ilmipäivällä!
Ulla puhuu loruja, torui Liisi.

— Minusta olisi kauhean jännittävää, jos noissa mustissa, syvissä metsissä olisi rosvoja. — Kas mikä talo tuo on? Tuo vihreänharmaa, kolkon näköinen.

— Se on Harjula. Siinä asuu Kemellin patruuna. Rouva oli asemalla.

— Sekö, jota äiti sanoi Elviira tädiksi. Hän oli hirveän kuiva ja hapan.

— Älä lausu huomautuksia renkipojan kuullen, kuiskasi Liisi tuimasti.

— Se on totta se. Meidän täytyy olla arvokkaita nyt, kun olemme papintyttäriä. Ranssu, oletko sinä koskaan ennen kyydinnyt papintyttäriä?

— Kyyrittinhän mää viime viikolla yhtä.

— Viime viikolla. Niin meidän Marttaa. Mutta sitä ennen?

— En, mutta konstaapelin rouvaa olen kyyrinnyt. Ja kuvernöörin vahtimestaria, joka kävi täällä Hämeenlinnasta tätinsä luona.

Liisi nauroi hiljaa. Ulla ei ollut oikein selvillä, tekikö Ranssu hänestä pilaa. Mutta hän sai pian muuta ajattelemista, sillä kun ajopelit valtamaantieltä poikkesivat Pikkupappilaan vievälle tielle, kohosi näkyviin rivi korkeita, havupuitten peittämiä kukkuloita, joiden välillä oli syviä notkoja eli "lukkoja".

— Liisi, Lotti, katsokaa! huusi Ulla. Sellaisia korkeita, ihania harjuja!

— Tuo tuossa on Inkanlinna, selitti Ranssu, sen toisella puolella on
Kaunismäki ja tuo korkea, paljas harju on Keinumäki. Siinä on kylän
keinu, suuri kahreksan-aisainen. Ja tuo suo Inkanlinnan alapuolella on
Kantolan suo. Siinä kasvaa karpaloita kovasti. Mutta se upottaa.

— Ai, kuinka soma punainen tupa, huusi Lotti osoittaen tien oikealla puolella sijaitsevaa, hiukan ränsistynyttä mökkiä.

Ranssu ei vastannut, hän loi pelokkaan katseen sivulle ja hoputti hevosta.

— Mikä se oli? kysyi Ullakin. Hän oli huomannut Ranssun omituisen käytöksen.

Vasta kun mökki oli jäänyt näkymättömiin, vastasi Ranssu matalalla äänellä:

— Se on paha paikka. Siinä asuu kummituksia, aaveita ja muita menninkäisiä.

— Äläs, huudahtivat Liisi ja Ulla yhteen ääneen. — Miksi siinä kummittelee?

— Siinä asui näes ennen suuri pahantekijä. Hän ryösti monta ihmistä, tappoi ja kätki ruumiit ja rahat lattian alle. Oli hänellä tytärkin, sellainen keskenkasvuinen, ja senkin hän tappoi, kun tyttö uhkasi antaa hänet ilmi. Sitten hän kääri hänet paperiin ja piilotti kellariin. Yhtenä yönä muuan isäntämies sitten ajoi kotiin tästä sivu, ja siinä seisoo kellarin päällä valkoiseen paperiin puettu tyttö ja vääntelee käsiään, kuin olisi apua anonut.

— Kaameata! hengähtivät tytöt.

— Isäntä puhui sitä näkyään kylässä, ja kun tyttö näyttäytyi muillekin, ajoi nimismies paikalle ja toimitti tutkimuksen. Ja silloin tuli miehen kaikki pahat teot julki.

— Kuinka hänen sitten kävi?

— Ei sitä kukaan tiärä. Mökki oli tyhjä, kun nimismies tuli, eikä rosvoa sen koommin kuulunut. Sanoivat, että hän itsekin oli nähnyt sen paperipukuisen tyttärensä haamun ja peljästyksissään karannut metsään tai virtaan. Herra hänet ties. Mutta vanhat ihmiset kertovat nähneensä hänen täällä vielä liikuskelevan mökkinsä ympärillä aarteitaan hakemassa.

— Kamalaa!

Tytöt vetäytyivät vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja loivat aran katseen taakseen. Kaamea juttu oli sulkenut Ullankin suun.

— Tuossa on Pikkupappila, sanoi Ranssu äkkiä osoittaen piiskansiimallaan suoraan eteen.

Tumma havumetsä, joka tähän asti oli sulkenut tien, hävisi antaen sijaa viljelysmaille, ja matkustajien silmien eteen avautui peltoja ja niittyjä sekä vasemmalla korkea mäki. Sen alla kohosi matala, kellertävä puurakennus. Mäen rinteellä levitti ryhmä suuria koivuja punertavia oksiaan. Ylimpänä mäen harjalla kasvoi vanhoja haapoja muodostaen laajan lehtimajan, joka näin huhtikuun lopussa vielä oli alaston.

Hevonen ajoi pihaan. Portailla seisoi seitsentoistavuotias Martta sisar ja tukeva palvelustyttö.

— Martta, Martta, meillä on ollut ihana matka! huusi Ulla ja hyppäsi rattailta alas sellaisella vauhdilla että olisi tupsahtanut maahan suin päin, ellei renkipoika olisi saanut hänestä kiinni.

— Se on erin elävä likka tämä, tuumi Ranssu palvelustytölle, joka riensi auttamaan.

— Onko täällä navetta ja lehmiä? huusi Lotti. Ja puskevatko lehmät,
Martta?

Nyt ajoivat trillatkin pihaan. Martta riensi syleilemään äitiä.

— Tervetuloa kotiin, rakas äiti. Onko äiti hyvin väsynyt? puheli hän hellästi. Antaa tavaroitten olla. Riikka ja Ranssu ja minä kannamme ne sisään. Olen kattanut päivällisen ja kahvin ruokasaliin. Lauri ja Kaarlo poju, tervetulemaan! Tiedätkös, Kaarlo, täällä on pieni varsa ja kolme somaa vasikkaa.

— Minä ajoin hevosta, selitti Kaarlo, mutta Lauri on vielä liian pieni. Hän kärtti ohjaksia, mutta minä en antanut eikä isäkään.

Pikkupappila, jossa tätä ennen vuosikausia oli elänyt vanha kivulloinen kappalainen vaimoineen, täyttyi äkkiä virkeällä elämällä. Lasten innokkaat äänet kajahtivat mataloissa suojissa. Käytiin huoneesta toiseen, suunniteltiin ja arvosteltiin.

— Rakennus ei ole kehuttavassa kunnossa, selitti Martta, mutta aikaa myöten saamme ne kyllä asuttavaksi. Onhan täällä meillä kuitenkin enemmän huoneita kuin kaupungissa.

— Martta kulta, olethan saanut vierashuoneen jo oikein somaksi.
Ikkunoissa verhot, ja meidän vanhat rakkaat mahonkihuonekalumme.
Kiltti, ahkera tyttöni. Täällä on oikein kodikasta.

Äiti syleili tytärtään, ja Martta katseli häntä silmissä hellä katse kuten aina hänen luodessaan ne rakastettuun äitiin.

— Mutta, Martta, — mistä tämä on tullut? Äiti oli pysähtynyt pienen vanhanaikaisen neulomapöydän eteen. Se oli ruusupuuta, hiukan kulunut, mutta silti vielä siro.

— Sen on vanha Kristiina täti lähettänyt.

— Gustaava tädin neulomapöytä. Ja Kristiina täti on lähettänyt sen minulle, sanoit?

Äidin ääni oli kiihkeä, kyynelverhoinen.

— Niin, äiti, se saapui tänä aamuna. Muuan nuori poika toi sen.

— Eikö ollut mitään kirjettä mukana?

— Ei. Poika sanoi vain, että Kristiina neiti lähetti tämän pastorin rouvalle ja paljon terveisiä.

— Rakas Kristiina täti. Miten hienosti hän on ajatellut. Voi, lapset, tulkaa katsomaan. Parempaa tervetuliaislahjaa ei äiti olisi voinut saada.

Lapset katselivat hiukan ihmeissään äidin kiihtyneitä kasvoja.

— Minusta pöytä on hirveän vanhan näköinen, huomautti Lotti.

— Niin, se on hyvin, hyvin vanha. Gustaava täti sai sen miehensä isältä, kenraali Schöringiltä, morsiuslahjaksi, ja kun hänen poikansa Herman Schöring meni naimisiin, lahjoitti Gustaava täti sen nuorelle miniälleen. Se oli aina meidän nuorten ihastus. Se on täynnä mitä ihmeellisimpiä lokeroita ja pikku laatikoita. — Kummallista, että Kristiina täti hennoi luopua siitä. Äiti jäi tuumivan näköiseksi. — Merkitseeköhän se sitä, että Ulrik Schöring on kuollut? Hänen vaimonsa olisi pitänyt saada tämä.

Isä löi äitiä olkapäille.

— Kas niin, pappilan muori, jätä tuo vanha muistomerkki ja tule maistamaan Martan herkkuja. Mitä muuten arvelet valtakunnastamme? Eikö kaikki ole mainiota? Minulla on suurenmoisia tuumia. Aion panna alulle pellavanviljelyksen, joka parissa vuodessa tuottaa meille tuhansia.

Pastorin harmaat silmät olivat täynnä eloa ja innostusta.

Iloisesti hyräillen ja joustavin askelin hän poistui ruokailuhuoneeseen.

Vaimo katseli surunsekainen hymy huulillaan hänen jälkeensä. Sitten hän kääntyi Martan puoleen.

— Näyttää siltä kuin isä alkaisi viihtyä. Pelkäsin hänen ikävöivän koulutointa. Ja miten tottunee hän papin tehtäviin?

— Kyllä hän tottuu. Rippikoulu alkaa viikon kuluttua, ja siitä isä tulee paljon pitämään. — Oi, äiti! — Martta veti syvän henkäyksen. — On niin ihanata, ettei illalla maata mennessään tarvitse huolehtia perunoista ja maidosta ja kaikesta muusta. Eikä vuokranmaksusta tai haloista.

— Tyttöni on liian aikaisin saanut kantaa köyhyyden taakkaa. Meidän olisi pitänyt sinua enemmän säästää.

— Mihin minä sitten kelpaisin, ellen taloushuolia kantamaan? En ole kaunis kuin Minna enkä hyväpäinen kuin Liisi. Jokin hyvä ominaisuus kai minullakin pitää olla.

Martta hymyili hyvää, päivänpaisteista hymyään.

Lapset lähtivät syötyään löytöretkille. Pojat juoksivat ulkona renkipojan jäljestä, tutkivat tallin ja ajokaluvajan, kastelivat jalkansa lätäköissä ja palasivat viimein Martan hoiviin märkinä ja väsyneinä.

Liisi alkoi purkaa arkkujen ja suurten juurikorien sisällystä, mutta viedessään keittoastioita keittiöön hän jäi sille tielle. Lotti lähetettiin häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin.

— Liisi ei minua edes kuullutkaan, selitti hän äidille ja Martalle. — Hän on kiivennyt keittiön pöydälle ja lukee vanhoja sanomalehden vuosikertoja, joilla seinät on paperoitu. Minun mielestäni hän voisi tulla ja auttaa poikia nukkumaan, niin Martta ennättäisi avata arkun, missä nukkeni ovat. Ne raukat ovat olleet jo kaksi päivää sinne sullottuina.

— Siinä saa Ulla sinua auttaa. Minä en nyt ennätä, sanoi Martta.

Ulla oli jonkin aikaa ahkerasti kanniskellut pienempiä myttyjä pihalta sisälle, mutta oli nyt kadonnut hänkin.

— Minä olen täällä! kuului viimein vastaus Lotin itkuisiin huutoihin.

— Täällä vinnillä.

Lotti kapusi ylös kapeita vinnin portaita. Ulla seisoi keskellä pimeätä ullakkoa tomuhiukkasten tanssiessa kirkkaassa valojuovassa.

— Huh, täällä on pimeää, sanoi Lotti.

— Ja kauhean salaperäistä. Muistatko ullakkohuonetta kauniin Helena rouvan linnassa ja salaperäistä Kullenmiestä? Ja nuo portaat ovat aivan sellaiset, että voi kuvitella Esbern Snaren vierähtäneen niistä alas ja taittaneen niskansa.

— Ulla, sinä olet kauhea. Tule heti pois, minusta täällä on kammottavaa.

Mutta kammostaan huolimatta Lotti varovasti astui peremmälle Ullan innostuneena selittäessä:

— Täällä on jännittäviä komeroita ja kummitussoppia ja korkeita pakkalaatikoita, joissa voi nukkua joku kauan sitten kuollut morsian, joka on piiloutunut hääiltanaan, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin ruman, vanhan miehen kanssa ja — — —

Lotti kirkaisi.

— Sinä et saa pelottaa minua. Ulla oli lähennyt ovea ullakon perällä.

— Uskallammeko avata tämän?

— Ei, ei, kirkui Lotti. Siellä on varmaan joku. Etkö kuule rapinaa?

— Lotti, kuiskasi Ulla salaperäisellä äänellä. — Sisällä voi olla joku onneton vanki, joka on saanut olla syömättä monta viikkoa. Ehkä pieni lapsi, jonka julma äitipuoli on sulkenut sisään. Me pelastamme hänet, hän on laiha kuin luuranko.

— Ei, ei, älä avaa. Minua pelottaa.

— Lotti, sinä olet sydämetön. Tahdotko, että lapsiraukka nääntyy nälkään ja janoon?

Uljaana, joskin sykkivin sydämin Ulla läheni ovea, Lotti seurasi hänen kintereillään arasti pälyen ympärilleen.

Ulla väänsi lukkoa. Ovi narisi kaameasti.

— Nyt, kuiskasi tyttö ja avasi oven.

Kirkaisu, pakenevien jalkojen töminää, ja Lotti vyöryi kuin pallo alas jyrkkiä portaita hämmästyneen pastorin jalkoihin.

— Hiljempaa, tyttö! Mitä tämä tietää?

Lotti oli niin pökerryksissä, ettei osannut muuta kuin nyyhkyttää.
Nolon näköisenä seisoi Ulla alimmilla portailla.

— Lotta pelästyi Riikkaa, selitti hän hämillään.

— Sus sentään, puhkui Riikka ylempänä portailla. Minä olen vinnillä asettamassa paikoilleen arkkuja, niinkuin pastuurska käski. Yht'äkkiä avautuu ovi ja kuuluu sellainen kirkuna, että luulin henkeni lähtevän, niin pahasti säikähdin.

Isä katseli tyttöihin kysyvästi.

— Ulla sanoi, että vinnillä kummitteli, nyyhkytti Lotti, ja että kamarissa oli lapsi, joka oli laiha kuin luuranko. Ja kun hän avasi oven, oli siellä jotain valkoista, joka kohosi niin korkeaksi kuin katto. Minä luulin, että se oli kummitus.

— Minähän se olin, joka kohosin pystyyn, kun olin polvillani arkun edessä, huomautti Riikka kiukkuisesti. — Ei minua kukaan tähän asti ole kummitukseksi haukkunut.

— Joko sinä, Ulla, taas olet esillä tyhmyyksinesi? torui Martta sisar, joka oli tullut paikalle melun kuullessaan. — Lotti, mene nukkumaan, ihanhan sinä vieläkin vapiset.

— Oletpa sinä, Ulla, koko älyniekka, sanoi isä purevasti.

— Lotti on hirveä pelkuri, mutisi Ulla. Hänen huulensa vapisivat.

— Lotti saa aina olla koekaniinisi, torui Martta edelleen. Sinä kiusaat lapsi rukan hengiltä vielä.

"Lapsi rukka" kierteli vaaleita kutrejaan sormiensa ympäri ja näytti kyyneleisine sinisilmineen suloiselta marttyyrilta.

Ulla tunsi, että häntä kohdeltiin väärin. Niin — hän oli kyllä sen huomannut. Ei kukaan koko avarassa maailmassa häntä rakastanut. Ei äitikään. Olisihan Martan pitänyt ymmärtää, ettei hän tahallaan Lottia säikytellyt. Oli vain ollut niin jännittävää kuvitella sellaista kummituksista ja muista.

Hän nieli itkuaan ja lähti ulos pihalle. Poissa oli iloinen mieliala. Elämä oli synkkää ja pimeää. Oli ehkä paras lähteä metsään ja kuolla jonnekin — esimerkiksi tuon vanhan männyn juureen, joka näkyi tuolla kaukana. Tai sitten pajupensaiden alle, lirisevän puron reunalle.

Mahtoiko siellä olla pajuja? Ja lirisevä puro? —

Mitäs jos lähtisi katsomaan!

Ulla kapusi mäkeä ylös.

— Kyllä isä ja Martta sitten katuvat, kun olen kuollut. Katukoot!
Mutta äitiä minä säälin. Hän varmasti itkee kovin.

Ja äidin surua ajatellessaan Ulla alkoi itsekin itkeä.

Oli kuulakka kevätilta. Metsä seisoi punaisena ja ruskeana, pajut olivat kullankeltaiset. Kaukana kuului jäniksen paapatus ja teerien kukerrus.

Ja tuolla — Ulla pysähtyi hämmästyneenä, silmät laajenivat ihastuksesta.

Korkealla metsän takana kohotti Keinumäki yksinäistä mahtavaa harjaansa. Etelä- ja länsirinnettä peitti havumetsä, mutta muuten se oli karu ja alaston — siellä täällä kukkulalla nousi vain joku hoikka mänty paljasrunkoisena, pieni huisku latvana. —

Ullan kädet olivat painuneet ristiin.

Pieni itikka hän oli mahtavan jättiläisen rinnalla. Pieni, mitätön ihmisolento.

Yltympärillä seisoi metsä hiljaisena. Ulla tunsi sen huokuvan syvää myötätuntoa, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— Ole rauhassa, pieni ihmislapsi, me ymmärrämme sinua. Me tiedämme ja tunnemme kaiken. Tule vain meidän luoksemme.

Ulla nyökäytti hymyillen päätään vuorelle.

— Tänä iltana en vielä kapua harjallesi, mutta huomenna ja ylihuomenna ja sitten joka päivä.

Hän levitti käsivartensa ja päästi pitkän joikuvan sävelen.

— Onnellinen, onnellinen olen minä, hyräili hän juostessaan mäen rinnettä alas syli täynnä urpuisia lepänoksia.

TOINEN LUKU

Oli kirkas sunnuntai — huhtikuun viimeinen — kun Pikkupappilasta oikein joukolla ensi kerran lähdettiin kirkkoon. Jo varhain aamulla olivat lapset liikkeellä ja touhussa.

— Et kai aio ottaa Hildua mukaan? kysyi Ulla ihmetellen Lotilta nähdessään hänen vetävän viheriäistä samettimekkoa nuken ylle.

— Tietysti. Hildu on jo siksi vanha, että voi päästä mukaan. Muut nuket jätän kotiin.

— Minä en usko, että nukkeja voi viedä kirkkoon, sanoi Ulla. Sinun pitää muistaa, että isä nyt on pappi ja meidän täytyy käyttäytyä arvokkaasti.

— Minä en jätä Hildua kotiin, kuului Lotin itsepintainen vastaus.

— Hevoset ovat valjaissa, huusi Kaarlo ovella.

Nelipyöräisiin trilloihin, jotka isä oli ostanut edellisen papin leskeltä, asettuivat isä, äiti, pojat ja Lotti. Hildun riisti itkevän äitinsä sylistä Martta varsin kovakouraisesti.

Ulla ja Liisi asettuivat nappularattaille, Ranssu ajomiehenään. Martta jäi kotiin huolehtimaan päivällisestä.

Ullan sydän tykytti niin kovasti, että hän luuli muiden kuulevan, kun hän äidin jäljessä ja sisarusten seuraamana astui pitkin kirkon käytävää ja asettui papin penkkiin, jossa vanha ruustinna jo ennen heitä istui ja ystävällisesti nyökäyttäen teki tilaa.

Miten juhlallista oli täällä kaikki — vanha, valkoinen kirkko, kullalla silattu saarnastuoli, matalat lehterit, kirkasvärinen alttaritaulu, joka kuvasi Jeesuksen ristiltäottamista.

Urut soivat, pappi astui alttarille hitain, arvokkain askelin.

Isäkö se oli? Tuo kookas, mustakaapuinen mies, juhlallisen ankara ilme kasvoillaan! Isä, joka viimeksi eilen kuokki ja kylvi puutarhassa ja tänä aamuna istui aamiaispöydässä syöden ohrapuuroa kuten muutkin kuolevaiset. Hän näytti nyt miltei yliluonnolliselta olennolta.

"Herra olkoon teidän kanssanne", messusi pastori.

Ullaa värisyttää. Tuntuu siltä, että tämä on ihanin hetki hänen elämässään. Hän yhtyi seurakunnan veisuuseen hartain mielin.

"Niin myös sinun henkesi kanssa."

On ihmeellistä, että hän istuu tässä ja rukoilee ventovieraiden mukana Herran varjelusta isälle. Sydän täyttyy onnesta tulvilleen. Hän rakastaa kaikkia näitä ihmisiä, lihavia emäntiä, rumia ryppyisiä eukkoja, nuuskaavia äijiä, nuoria punaposkisia tyttöjä. Hyviä ihmisiä ne ovat, rukoilevat isän puolesta.

Ja isä muuttuu kuin toiseksi. Ikään kuin läheisemmäksi, mutta samalla kaukaiseksi, miltei pyhäksi.

Kun Ulla hetkistä myöhemmin kääntyi katsomaan äitiä, istui tämä penkkiin kumartuneena ja itki hiljaa.

Äiti itki!

Pappilan lapset vaihtoivat silmäyksen. He eivät ymmärtäneet, miksi äidin kyyneleet vuotivat, tunsivat vain hetken juhlallisuuden sitä syvemmin.

Pastorin rouva eli muistoissa. Vanha rakas kirkko loi esiin lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tuossa saarnastuolin alla, vasemmalla, oli ollut Kaunialan penkki. Siinä oli joka sunnuntai istunut Gustaava Schöring, vanha patrunessa, suorana ja ankarana, kartanon nuoret rinnallaan. Niin kauan kuin Gustaava täti eli, ei kukaan Kaunialan perheestä vanhaa patruunaa lukuun ottamatta saanut jäädä pois kirkosta. Ei elämäniloinen Herman setäkään halunnut vastustaa, kun äiti ilmoitti, että hevosia oli varattu kaikille perheenjäsenille kirkkomatkaa varten.

Tuossa alttarin edessä he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten polvistuneet Herran pyhälle ehtoolliselle, kaunis, iloinen Agnes Schöring ja hänen serkkunsa, köyhä Anna. Toinen kuoli aikaisin vieraalla maalla, toinen istui nyt tässä lapsiparven ympäröimänä.

"Rukoilkaamme."

Äiti säpsähti. Miten hän olikaan antanut maallisten ajatusten vallata mielensä! Nopeasti hän painoi päänsä alas. Kuunteli rakkaan tutun äänen lukevan vanhoja ihania sanoja. Saman äänen, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli saanut hänen sydämensä sykkimään ja poskensa hehkumaan. Isä kulta, tukka oli harmennut ja ryhti käynyt kumaraan sen jälkeen, kun hän nuorena ylioppilaana oli saapunut Kaunialan kartanoon kotiopettajaksi majuri Schöringin ainoalle pojalle.

Jumala suojelkoon häntä, suojelkoon kotiamme ja lapsiamme.

Äiti vaipui hiljaiseen rukoukseen.

Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli moni pitäjäläinen tervehtimään uutta pastorinväkeä. Usea vanhemmista ihmisistä muisti vielä hyvin Anna neidin, vanhan patruunan veljentyttären ja kasvatin. Ja pastori oli kerran ylioppilaana saarnannut kirkossa.

— Ja korean saarnan pitikin, sanoi muuan komearyhtinen vanha emäntä pastorin rouvalle. — Se vielä muistetaan ja sitä varten hänet tänne tahdottiin.

Lapset katselivat uteliaina ja tärkeän näköisinä ympärilleen. Lotin suloiset sinisilmät ja pitkät kiharat herättivät ihastusta.

— Siunatkoon, ihan kuin Herran enkeli, kuiskasi joku.

Liisi oli kadonnut. Hän kulki kirkkotarhassa ja tutki hautakirjoituksia. Vanhat hautakivet olivat hänestä mielenkiintoisemmat kuin ihmiset kirkkomäellä. Pieneen muistikirjaan hän merkitsi vanhimmat ja huomattavimmat nimet, vuosiluvut ja muistokirjoitukset.

Hautuumaan perällä, kahden ikivanhan kuusen suojaamana kohosi jykevä, sammaltunut graniittikivi. Siihen oli kultakirjaimin kaiverrettu:

Tässä lepäävät Herran rauhassa ylösnousemista odottaen

         Kaunialan rälssitilan omistaja
        Kenraali Herman Ulrik Schöring
              s. 1754 — k. 1828
                  Puoliso
        Hedvig Matilda o.s. v. Heintze
              s. 1760 — k. 1818
                  Patruuna
            Ulrik Vilhelm Schöring
              s. 1786 — k. 1846
                  Puoliso
        Gustaava Vilhelmiina o.s. Blylodh
              s. 1806 — k. 1868
                  Majuri
            Herman Ulrik Schöring
              s. 1824 — k. 1874
                  Puoliso
            Olivia Henrietta o.s. Rehn
              s. 1829 — k. 1878
                  Lapset
            Gustaf Vilhelm
              s. 1848 — k. 1850
            Ruth Olivia
              s. 1849 — k. 1866

Liisi tarkasti kiinnostuneena pitkää sukuluetteloa. Kaunialan kartanon omistajia oli siinä kolme sukupolvea. Kenraali Schöring oli ollut äidin isoisä. Äidin puolelta olivat he, pappilan lapset, samaa sukupuuta.

Gustaf Vilhelm ja Ruth Olivia olivat kuolleet, Agnes samoin ja luultavasti Ulrik myös, vaikka heidän nimensä eivät olleet kivessä.

Liisi seisoi ajatuksiin vaipuneena hautakummun ääressä.

— Niin häviää kokonainen suku.

KOLMAS LUKU

Vapunpäivä koitti sumuisena, mutta pastori lupasi päivänpaistetta ja lapset luottivat häneen, vaikka hyvin tiesivät isän ilmanennustusten yhtä usein pettävän kuin pitävän paikkansa.

Äiti ja Martta olivat olleet jalkeilla kello neljästä aamulla. He olivat leiponeet ja paistaneet. Riikka oli pessyt lattiat ja Martta silittänyt uutimet ikkunoihin.

Ulla istui lastenhuoneen pitkällä pöydällä, heilutti jalkojaan ja lauloi kovalla äänellä:

Papinrouvat, papinrouvat nyt taas iloitkoot, koska saavat luottaa, että kaksi vuotta vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

— Häpeä, Ulla, tuollaisia renkutuksia ei lasten sovi laulaa, nuhteli
Martta.

— Renkutuksia! Tämä on oikein kirjassa painettu. Ja siinä puhutaan papeista. Tulee seurata aikaansa, rakas Martta.

— Älä lörpöttele, vaan tule kiillottamaan isän saappaita.

— Martta kulta, jos sinun välttämättä täytyy komentaa meidät työhön, niin ehdotan, että minä menen metsään poimimaan vähän sinivuokkoja. Tiedän päivänpaisteisen paikan Keinumäen etelärinteellä, missä ne varmaan jo ovat auenneet. Liisi voi kiillottaa isän saappaat.

— Älä luulekaan niin helpolla pääseväsi, huudahti Liisi, itse pujahtaisit metsään, ja minä saisin harjata saappaita. Ei, hyvä mamselli, se ei kelpaa.

— Anna Ullan mennä. Hän tietää parhaat kukkapaikat. Ja sinivuokot kahvipöydässä sopivat mainiosti sinivalkoisiin kuppeihimme.

Liisi sulki raskaasti huoaten kirjansa ja nousi luoden Ullaan harmistuneen katseen.

— Joudu ajoissa kotiin pienentämään sokeria, huusi Martta Ullan jälkeen. — Ja jauhamaan kahvia.

— Kyllä, kyllä, lupasi Ulla. Mutta kahvit saa Lotti jauhaa.

Hän juoksi ylös pitkin kapeata kujaa kuin siivillä kiitäen. Sumu oli hälvennyt, ja aurinko paistoi hymyilevänä sinisellä taivaalla. Siimeksessä, missä vanhojen kuusien oksat estivät päivältä pääsyn, loisti lumi vielä valkoisena. Mutta muutoin oli maa paljaana, ja heikko aavistus vihantaa pani sydämen sykkimään kevätonnesta.

Ja tuolla — Ulla pysähtyi ihastuneena — tuolla kasvoi sinivuokkoja, kymmenittäin, sadoittain. Aurinko oli ne vastikään herättänyt lämmöllään, ne olivat kuin pienet, kylvystä vastanousseet sinisilmä-keijukaiset. Riemuhuudoin juoksi Ulla niiden luo. Varovasti, yksitellen hän ne poimi.

— Te rakkaat, rakkaat, kuiskasi hän suudellen hellästi sinisiä terälehtiä.

Hetkistä myöhemmin kuuli Martta tullessaan leivintuvasta pihan yli hänen kaikuvalla äänellä laulavan:

"Ah voi, kuinka kauheasti, suru vaivaa mieltäni, kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani."

Martta pudisti päätään. — Ei ole hyvä, että Riikka opettaa lapsille kaikenlaisia renkutuksia, sanoi hän äidille keittiössä.

— Niin, sanoi äiti huolestuneena. Ei isäkään siitä pidä. Pappilan väen tulisi kaikessa olla esikuvana. Mutta emmehän voi kieltää palvelijoita laulamasta.

— Tyttöjä voisi ainakin kieltää.

Äiti oli luonut katseensa mäelle. Sen rinnettä astui Ulla kädet täynnä sinivuokkoja, harakanvarvuista kiedottu vihanta seppele hiuksilla. Nyt hän lauloi, niin että piha raikui.

"Voi, voi, voi, kun kullalleni on niin pitkä matka."

Äidin tummiin silmiin tuli lämmin loiste. Jos kuka hänen lapsistaan niin juuri Ulla oli äidin sydäntä lähellä. Ulla oli hän itse lapsena — juuri samanlainen — herkkä kyyneliin, herkkä iloon oli hänkin ollut — ajattelematon ja ajattelevainen — vastakohtia täynnä.

— Ovathan ne kuitenkin kansanlauluja, sanoi hän puoliääneen kuin puolustaen Martalle.

Martta ei vastannut. Hän leikkasi kullankeltaista sisarkakkua tasaisiin, säännöllisiin viipaleisiin.

Pikku pojat ryntäsivät sisään.

— Vieraita tulee!

Punainen, vanhuuttaan kallistuva veräjä avautui, ja pihalle ajoivat pappilan nelipyöräiset. Pastori itse ohjasi vanhaa, hidasta Liinaharjaa. Hänen rinnallaan istui suorana vanha nainen.

— Kristiina täti!

Pastorin rouva riensi nopeasti vastaanottamaan vierasta.

Kristiina Blylodh kohotti vältellen molempia käsivarsiaan torjuakseen
Annaa, joka tahtoi auttaa häntä trilloista maahan.

— Älä ole hätäinen, Anna. Minä pääsen kyllä itse. Kunhan vain löydän keppini. Siinä se onkin. Kas niin, ojenna nyt kätesi. Varovasti, varovasti. Voi, voi, Anna, sinä olet aivan yhtä hätäinen kuin ennen tyttönä.

Hitaasti ja varovasti pääsi vanha neiti viimein maahan. Tuntiessaan vakavan maakamaran jalkainsa alla hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi pastorin puoleen.

— Kiitos kyydistä. — Mutta hyväinen aika, ridikyylini, missä on ridikyylini? Se on varmaankin pudonnut. Siinä olivat silmälasini. Ilman niitä en näe mitään.

Alkoi kova etsintä, jonka kuluessa Kristiina täti voihki ja hätäili. Viimein Martta, joka myös oli rientänyt pihalle, löysi vanhan mustan laukun jalkapeitteen alta. Kristiina täti vastaanotti kaivatun aarteensa kiihtyneenä.

— Kiitos. Pelkäsin sen jo pudonneen ajopeleistä. Ja nyt vielä huivini, kas niin, nyt olen valmis astumaan sisään.

Pastori ojensi käsivartensa vanhalle tädille. Hän oli tavallisen miehen mittainen, mutta Kristiina täti oli vielä pitempi. Suorana ja komearyhtisenä hän astui, toisella kädellä nojaten keppiinsä. Pastorin rouva ja lapset seurasivat jäljestä. Äiti hellästi hymyillen, lapset hämillään. Vanha täti oli heistä perin omituinen. Hän ei ollut tervehtinyt ketään, tuskin luonut heihin katsettakaan.

Eteiseen päästyään Kristiina täti alkoi vapautua päällysvaatteista suurella huolella. Hän irroitti päästään pienen mustan hatun, joka kuminauhalla oli kiinnitetty leuan alle, puhalsi siitä tarkoin jokaisen tomuhiukkasen, silitti harsoa, kunnes siitä rypyt olivat oienneet ja laski molemmat esineet varovasti hyllylle. Päällystakkinsa hän ojensi Martalle:

— Tämän sinä kai harjaat, hän sanoi. Puhdista liepeet hyvin.

Sitten hän otti ridikyylistä esille mustan pitsipäähineen, ravisti sitä tuokion ja laski sen sitten harmaille, sileäksi kammatuille hiuksilleen. Senjälkeen hän irroitti hametta kannattavan kuminauhan vyötäisiltä, kääri sen huolellisesti kokoon ja pisti laukkuunsa. Ja viimein hän kääntyi isäntäväkensä puoleen. Hänen suuret, hiukan kulmikkaat kasvonsa loistivat älyä ja hyvyyttä. Hoikan, hennon Annan hän sydämellisesti veti luokseen.

— Olen niin iloinen, pikku Anna, kun olen saanut sinut tänne. Kiitos siitä, että lähetit miehesi minua hakemaan.

Pastorin rouva hymyili vesissä silmin.

— Rakas Kristiina täti, olisin mielelläni tullut heti sinua tervehtimään, mutta meillä on ollut täällä niin paljon puuhaa, etten mitenkään ole ennättänyt. Ja kiitos, kiitos kauniista lahjastasi, rakkahin täti. Miten hennoit siitä luopua?

Kristiina täti taputti hyväntahtoisesti häntä selkään.

— Niin katsos, sanoi hän, minä olen jo vanha ja saatan milloin tahansa kuolla. Vanha ompelupöytä on minulle rakas, ja sinä olet lähin sen saamaan. Puuttuisi vain — tässä tuimistuivat vanhan neidin kasvot, — että Alma Örnfelt tai Elviira Kemell sen perisi.

— Entä jos Agnes tai Ulrik vielä palaisivat? kysyi Anna arasti.

Kristiina täti pudisti surullisesti päätään. — Sitä en usko. En ole kuullut heistä kummastakaan vuosikausiin. Agnes rukka kirjoitti kyllä joskus äidilleen, mutta sitten kirjeet äkkiä lakkasivat tulemasta. Ja Ulrik ei äitinsä kuoleman jälkeen ole kirjoittanut riviäkään.

— Ulrik raukka, hän on kai sortunut suuren maailman pyörteisiin, sanoi pastori.

— Sitä en usko, sanoi Kristiina täti tiukasti. Poika ei ollut sen luonteinen. Mutta hän on voinut joutua jonkin onnettomuuden uhriksi.

Vanha neiti oli vaipunut istumaan vierashuoneen mukavaan kiikkutuoliin. Varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, ne näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta.

— Ulrik oli aina minun lempipoikani, sanoi hän. Hän muistutti isoisäänsä.

Anna katseli säälien vieraansa älykkäitä, isopiirteisiä kasvoja. Kristiina Blylodh, Gustaava Schöringin ainoa sisar, oli ollut kuin perheenjäsen Kaunialassa. Anna muisti kuulleensa, että patruuna Schöring, kuten häntä usein sanottiin, oli vanhempainsa tahdosta valinnut sisaruksista vanhemman ja kauniimman — Gustaavan. Mutta kälyä hän oli pitänyt suuressa arvossa. Kristiina oli sisartaan henkevämpi, ja lanko keskusteli mielellään hänen kanssaan, kenties käly ymmärsi paremmin hänen luonnettaan kuin vaimo.

Kun Olivia rouva, Herman Schöringin nuori, hemmoteltu vaimo, tuli taloon, kohteli hän Kristiina tätiä yliolkaisesti. Täti oli hänen mielestään naurettava vanhapiika. Loukkaantuneena Kristiina muutti pois Kaunialasta pari vuotta lankonsa kuoleman jälkeen ja kävi vain lyhyillä vierailuilla Kaunialassa.

Mutta kun sitten kaikki luhistui majurin kuoltua ja leski jäi avuttomana sukulaisten armoille — kenen luona hän silloin sai kodin? Kristiina tätiin, "vanhaanpiikaan", hän silloin turvautui mieluummin kuin omiin lähimpiin sukulaisiinsa. Ja köyhänäkin — hän oli myös kadottanut suurimman osan omaisuuttaan sisarenpojan vararikossa — täti avasi mielellään hänelle kotinsa.

Pastori astui huoneeseen keskeyttäen Annan mietteet.

— Kai Kristiina täti jää meille nyt koko päiväksi? kysyi hän.

Kristiina täti ravisti päätään.

— Ei, kiitos, sanoi hän. Teille tulee arvattavasti vieraita, ja minä olen viime aikoina ollut niin vähän ihmisten seurassa.

— Mutta, täti, ethän toki aikone niin pian lähteä? Et sinä ennen ole ihmisiä vieronut, pikemmin päinvastoin. Sinähän ennen aina pidit vireillä keskustelua, kun Kaunialassa oli vieraita. Muistatko?

Täti hymähti surumielisesti.

— Muistan kyllä, Anna kulta. Mutta se oli silloin. Nyt olen köyhä vanha nainen, jolla on hyvin kulunut ja vanhanaikainen puku. Kristiina Blylodhista on vain rauniot jäljellä.

— Mutta, täti, mikä pukuasi vaivaa? Olethan yhtä hieno mustassa silkkipuvussasi kuin kuka hyvänsä.

Kristiina täti nauroi makeasti.

— Niin, niin, kuka sitä uskoisi. Tämän silkkihameen teetin Elviira Kemellin häihin — siitä on nyt kaksikymmentäkolme vuotta. Hame ja minä sopeudumme hyvin, mutta Elviira Kemelliä en mielelläni tapaa. Hän ja hänen hieno sisarensa kohtelivat tunnottomasti Oliviaa, joka oli heidän oikea serkkunsa. Olen sanonut heille siitä suorat sanat, ja siitä he eivät pitäneet.

Anna ja pastori vaihtoivat leikillisen silmäyksen. He tunsivat Kristiina tädin "suorat sanat". Hän oli arvosteluissaan säälimätön, jos hänen tarkan tarkkaa oikeudentuntoaan loukattiin.

— Teillä on siis kireät välit, kuten sanotaan, Harjulan väen ja
Örnfeltien kanssa.

— En pidä kitsaista, kovasydämisistä ihmisistä, sanoi Kristiina täti lyhyesti.

Martta oli keskustelun aikana tuonut sisään kahvitarjottimen.

— Jos Kristiina täti on väsynyt eikä halua tavata ihmisiä, sanoi hän punastuen rohkeuttaan, voisi hän ehkä levätä vierashuoneessa sen aikaa kuin muut vieraat ovat täällä.

Kristiina täti loi lasiensa takaa kiinteän katseen puhujaan.

— Käytännöllinen tyttö, sanoi hän. Se ihmetyttää minua, Anna, sillä sekä sinä että miehesi olette kovin epäkäytännöllisiä.

Pastorin rouva nauroi, mutta pastori kysyi ihmetellen:

— Olenko minä tädin mielestä epäkäytännöllinen?

— Se, että sinä, mies kulta, lainkaan teet tuollaisen kysymyksen, osoittaa, että olet epäkäytännöllisempi kuin luulin.

Ja Kristiina täti purskahti raikkaaseen nauruun, Lotti pisti päänsä sisään:

— Siellä tulee hirveästi vieraita. Koko maantie pölisee.

Kristiina täti nousi.

— Jos suvaitsette, katoan nyt. Onko sinulla jokin nidos Kierkegaardia kirjastossasi, pastori? Ei, älä tule itse. Joku tytöistä ehkä hakee sen minulle.

— Liisi etsii sen. Hän tuntee kirjastoni paremmin kuin minä itse.

Koko joukko ajopelejä oli ajanut pappilan pihalle. Tulijat olivat paraasta päästä pitäjän arvohenkilöitä, joukossa muutamia rikkaita talonpoikia emäntineen. Pyöreän, toimeliaan lukkarin johtama pieni kuoro viritti eteisessä virren, vanha kruununvouti lausui muutamia tervetuliaissanoja, ja sitten käytiin sisään. Kynnyksellä luonnollisesti kursailtiin jonkin aikaa, kunnes Harjulan rouva päättävästi sivuutti kruununvoudin rouvan astuen sisään ensimmäisenä.

— Me päätimme tulla teille aamupäivällä, Anna, puhui Elviira rouva, kun tervehdysnäytös oli suoritettu. Rovastilaan sopii mennä illalla, se on vanha talo ja paremmin varustettu. Jaha, tämä on Martta. No ei hän kaunis ole, mutta siistin ja siivon näköinen. Miili ja Naimi, tervehtikää.

Kemell seurasi tuikean rouvansa vanavedessä. Hän oli paksu ja vaaleaverinen, hidas ja harvapuheinen.

— Katsos nyt Annaa, Mooses, puheli Elviira rouva edelleen. — Eikö hän olekin vanhentunut?

Mooses katseli Annaa, ja hänen unteloihin silmiinsä tuli hetkeksi haikea katse. Oli aika, jolloin Anna Schöringin tummat samettisilmät olivat panneet hänen hitaan verensä kiivaammin virtaamaan. Mutta siitä oli kauan. Ja kuitenkin, Anna oli nyt punan kohotessa poskille vielä kaunis ja nuoren näköinen Elviiraan verrattuna. Mutta niin osaava ja säästäväinen emäntä kuin Elviira hän tuskin oli.

Pieni laiha Niemelän rouva niiasi pastorille ja syleili Annaa.

— Toivotan teille monta kaunista Vapunpäivää.

Naimi ja Miili istuivat äitinsä vieressä suorina ja jäykkinä. He olivat kumpikin isäänsä, paksut ja vaaleat. Miilillä on kirkkaanpunaiset posket ja vaaleansiniset silmät. Uteliaasti he salaa tarkastelivat Marttaa, joka hiukan hermostuneena puuhaili kahvintarjoilussa.

Niemelän rouva oli tuonut kaikki neljä nuorempaa poikaansa. He istuivat jalkojaan heiluttaen ja vartioivat ahnain silmin pöytää, jolle Martta oli asettanut simapullot ja tippaleivät.

Liisi ja Ulla seisoivat surkean näköisinä oven suussa vasta tärkätyissä hameissa. Äiti oli käskenyt heidän huvittaa vieraita poikia, mutta heidän oli mahdoton keksiä sopivaa puheenaihetta. Liisi hävisikin äkkiä pujahtaen lastenhuoneeseen. Mutta Ulla seisoi yhä uskollisena paikallaan. Vähitellen hän sentään lähestyi poikia ja rohkaisi mieltään sen verran että sai sanotuksi:

— Mennäänkö pihalle lyömään keilaa?

Pojat katselivat häntä silmiään räpäyttämättä, mykkinä ja hievahtamattomina.

— Tuletteko pihalle keilaa lyömään? kysyi Ulla uudelleen.

Äänettömyys. Viimein lausui vanhin pojista yksikantaan:

— Jahka me on saatu simaa ja tippaleipiä.

Ja jälleen käänsivät kaikki neljä silmänsä houkuttelevaan pöytään.

Ullan valtasi kova naurunhalu. Hän kohotti käden suulleen ja juoksi ulos. Lastenhuoneessa hän päästi ilonsa valloilleen.

— Nyt on sinun vuorosi koettaa, Liisi, sanoi hän. Minulla ei ole heihin minkäänlaista vaikutusvaltaa.

— Poikia! pääsi Liisiltä halveksivasti. En mitään maailmassa halveksi niin kuin poikia.

Ja Liisi uppoutui tutkimaan Weberin Ihmiskunnan historiaa.

Mutta sisällä salissa oli jo päästy puheen alkuun. Miesväki vetäytyi pastorin huoneeseen tupakoimaan, naiset tyhjensivät kolmannen kahvikuppinsa, kiittelivät leivoksia ja juttelivat pitäjän kuulumisia. Elviira rouvan ääni kuului ylinnä. Hän puhui kuten se, joka on tottunut komentamaan, ja jakeli mielellään pieniä karvaita pillereitä toisille naisille. Hilda rouvaa ja Annaa hän kumpaakin kohteli jonkinmoisella ylemmyydellä. Mutta Hildalla oli valtti, ja sen hän, kun herratkin tulivat simaa ottamaan, voitonriemuisena iski pöytään.

— Tiedättekö, hyvä herrasväki, hän ilmoitti, Werner kertoi tänään uutisen, varsin mielenkiintoisen — Kauniala on taas saanut uuden ostajan.

— Kuka hullu sen nyt enää ostaa? Siellähän on kaikki rappiolla, päivitteli kanttorin rouva.

— Kuuluu olevan joku amerikkalainen rahamies. Nimeä ei Werner tiennyt.

Uutinen vilkastutti keskustelua suuressa määrin

Amerikkalainen rahamies! Sehän on tällä syrjäisellä paikkakunnalla ennenkuulumaton tapaus, miltei oloja mullistava.

— Onko hän naimisissa? kysyi Harjulan rouva ja katsoi tyttäriinsä.

Herrat hymyilivät. Naimi ja Miili punastuivat.

NELJÄS LUKU

Martta istui kyyryllään pappilan puutarhassa.

— Sinä, Ulla, kylvät herneet, ja Liisi tasoittaa vaot. — Kas, minne ne tytöt joutuivat?

— Pujahtivat pois, murahti kappalainen. Merkillistä, miten vastenmielistä tämä puutarhatyö tuntuu heistä olevan. — Mutta, Martta, minun mielestäni sinä teet välimatkat liian pieniksi. Puutarhakirjassa neuvotaan kylvämään harvempaan.

Martta kohautti olkapäitään hiukan hermostuneesti. Isä oli niin hirvittävän tietopuolinen. Ulla juoksi puutarhaan.

— Isä, siellä on eräs mies. Tahtoo papinkirjaa.

Pastori kohosi kyyristyneestä asennostaan.

— Eikö Liisi voisi antaa? kysyi hän. Tuokoon paperin tänne, niin minä allekirjoitan sen.

— Mutta hänellä on muutakin asiaa.

Huokaisten pastori työnsi lapionsa maahan. Kansliatyö oli hänelle kauhistus. Täsmällinen ja tarkka kirjanpito oli aina ollut hänen kompastuskiviään elämän polulla.

— Isä rukka, hymähti Martta. — Ulla, lisäsi hän kääntyen sisaren puoleen. — Mene noutamaan Liisi ja tulkaa molemmat työhön.

— Äiti on luvannut, että tänään pääsemme vispiläretkelle Riikan kanssa. On niin kaunis ilma.

— On kyllä, ja siksi on herneet saatava maahan. Kun olemme ne kylväneet, saatte lähteä. Minäkin tulen.

Ulla juoksi noutamaan vastahakoisen Liisin.

— En ymmärrä, toruskeli Martta sisariaan, miksi tämä puutarhatyö on teille niin vastenmielistä. Onko mitään ihanampaa kuin tuoreen mullan käsitteleminen kauniina kevätpäivänä? Se on toista kuin Liisin romaanit ja Ullan tyhjänpäiväiset juoksut metsässä.

— Sinä olet nyt kerta kaikkiaan proosallinen, rakas Martta, sanoi
Liisi pisteliäästä.

Martta punastui.

— Olisit sinäkin vähän proosallisempi, niin hyödyttäisit enemmän kotia, tokaisi hän.

Ulla pudotteli herneitä reikiin kiireesti ja hajamielisen näköisenä.
Hän odotti maltittomasti luvattua vispiläretkeä.

— Vihdoinkin! huudahti hän iloisena, kun viimeinen herne oli pistetty ja vaot tasoitettu.

Hetkeä myöhemmin astui pappilan nuoriväki pitkin kujaa, joka päättyi nuoreen, vaaleata vehreyttä uhkuvaan lehtimetsään. Oli vispilänteon paras aika, ja keväisistä koivunvarvuista sai norjia ja ihania vispilöitä. Kuljettiin mäkeä ylös, ohi Pikku haan, jossa vasikat kesäisin kirmasivat, ja painuttiin Isoa hakaa kohti. Iso haka oli pappilan ja parin muun talon yhteinen laidunmaa. Se oli laaja ja salaperäinen, täynnä yllätyksiä ja ihmeitä korkeiden sammaleisten kivien, käyriksi kummituksiksi kasvaneiden puiden ja tavattoman runsaan kasvullisuuden muodossa. Se oli oikea satumaa. Ei kukaan oikeastaan tiennyt, kuinka pitkälle sitä ulottui — mutta jokseenkin maailmanlopun ääriä se hipaisi — niin arveli ainakin Lauri poika.

Ja nyt heleänä, sydäntä sylkähyttävänä kevätpäivänä astuskeli sen kapeita mutkikkaita polkuja onnellinen parvi ihmislapsia. Etumaisena kulki Riikka, kookas, isokasvuinen palvelustyttö, jonka punaiset hiukset olivat paksuna palmikkona kierretyt päälaelle. Rehevänä hän astui keikuttaen leveitä lanteitaan ja kimeällä äänellään kajahuttaen:

Yksi nuori mies meni jahtiin, yksi nuori mies meni jahtiin, yksi nuori mies meni jahtiin tuonne metsään viheriään. Sum fram, sum fram, sum frali lallaa.

Loppusäveleeseen yhtyivät toiset retkeilijät voimakkaasti ja ponnella.

— Minun mielestäni me jäämme tähän, sanoi Martta. — Tässä on tällainen aukea paikka ja nuorta koivumetsää yllin kyllin. Vai mitä Riikka arvelee?

— Jäärään vaan. Tuon korkean kiven vieressä on tasainen paikka.

— Lotti ja Kaarlo taittavat virpiä, Liisi ja Ulla kuorivat, Riikka ja minä sidomme ja pikku Lauri poimii äidille kukkia, määräsi Martta.

Mutta Lauri oli pitkästä kävelystä uupuneena heittäytynyt Riikan jalkoihin ja kävi vähitellen harvinaisen äänettömäksi.

— Nukkuu, kuiskasi Martta. Hän levitti vaipan maahan ja nosti pojan siihen lepäämään sinisten orvonkukkien keskelle.

Kuinka suloinen oli nuori tuoksuva kevätmetsä! Ullan sydäntä ahdisti ja kurkkua salpasi.

— Sinä ihana, ihana — — —, kuiskasi hän. Hän olisi tahtonut itkeä onnesta.

— Ulla, älä istu siinä silmät ummessa. Kuori varpuja.

Martan ääni kutsui tytön arkipäivään.

— Riikka, kysyi Liisi, — onko totta, että tästä Isosta haasta kulkisi muka jokin oikotie Kaunialaan?

— Kyllä sitä tietä ennen vielä minun lapsuudessani kulettiin. Mutta ei maar sitä nyt enää muut käy kuin eläimet.

— Muistaako Riikka enää mitään niiltä ajoin, kun Kaunialassa oli vanhat omistajat?

— Muistan hyvin majuurin ja majuurskan ja pikkutyttönä näin vanhan patrunessan parikin kertaa. Muistan minä meirän pastuurskankin, kun se nuorena tyttönä pääsi ripille. Silloin oli koko Kaunialan herrasväki kirkossa, nuori herrakin.

— Sekö Ulrik?

— Justiin, Ulrik herra oli silloin vielä karetti ja niin korea ja iloinen.

— Missähän hän nyt mahtaa olla?

— Ei sitä kukaan tierä. Amerikkaanhan se taisi lähteä. Ja kertovat siellä kuolleen.

— Mitä varten hän oikein lähti täältä pois? kysyi Ulla. Hänen mielikuvituksensa oli saanut virikettä.

— Sitä voit kysyä äidiltä, sanoi Martta.

— Olen kysynyt, mutta äiti ei kerro. Hän käy aina surullisen näköiseksi, kun Kaunialaa mainitaan.

— Kauniala oli äidin lapsuuden ja nuoruuden koti. Ja häntä surettaa, kun se nyt on vieraitten käsissä.

— Niin on, jesses sentään, jos vanha patrunessa sen tietäisi. Vaikka kyllä hän sen tietääkin — tässä Riikka alensi ääntään, — koska kuuluu Kaunialassa vieläkin yöllä liikuskelevan. Joka paikassa kulkee, navetassa ja tallissa ja pakarituvassa. Ja niin raskaasti kuuluu huokasevan, kun pilttuut on tyhjät ja pakaritupa kylmillä, että oikein selkää karmii, jos kuka kuulee.

Liisin ja Ullan kasvot hehkuivat jännityksestä, mutta Martta sanoi kuivasti:

— Juttuja.

— Juttujakos Martta neiti sanoo? Sopii sanoa. Mutta eipäs vain Kaunialassa enää kukaan tahro asua. Palmu, joka kartanon osti patruunalta, kuoli puolen vuoren peräst, ja sitten sen osti tukkiyhtiö ja kalus metsät puhtaiksi, ja nyt se on muutaman loimaalaisen hallussa.

— Onko kukaan nähnyt vanhan patrunessan haamun? kysyi Ulla. Hän oli kalpea mielenliikutuksesta.

— Ei muut kuin vanha Loviisa, mun kummitätini. Se palveli ennen nuorena Kaunialassa. Ja yhtenä päivänä muori mennä käntystää Kaunialaan, kun tarvittee rautaheiniä ja tietää, että niitä kasvoi kartanon riihen takana, sitä oikeeta sorttia. Mutta annas kun hän tulee riihen luo, niin eikös siinä seiso vanha patrunessa vallan ilmielävänä. Sukankurin oli ollut käsissä ja nyökäyttää päätään muorille ja huokasee niin raskaasti. Muori paha tietenkin pelästyy ja kaatua rötkähtää pyörryksissä maahan. Kun hän heräs, oli näky karonnut, mutta muor oli niin pelästyksissään, että rupes sänkyyn, kun kotiin pääsi.

— Kaameata! Jännittävää! kuului tyttöjen huulilta.

— Eikö Kaunialassa nyt sitten kukaan enää asu? kysyi Liisi edelleen.

— Sen loimaalaisen lampuoti siellä nyt oleilee. Renkituvassa asuu, pelkää päärakennusta. Huonossa kunnossa Kaunialan maat nykyisin ovat. Sitä vartenhan vanha patrunessa ei saa rauhaa haurassakaan, se oli näet semmoinen orninkin ihminen koko elämänsä.

— Äidillä on hänen kuvansa. Hän on hyvin ankaran näköinen vanha rouva, selitti Ulla. — Ja Herman sedän kuva meillä myös on, hän on niin lihava ja iloisen näköinen.

— Niin majuurivainaako! Iloinen hän oli, voi voi, ja niin aulis antamaan ja avokätinen, kun sille tuulelle sattui. Kyllä hänen aikanaan Kaunialassa juhlittiin ja pitoja pirettiin. Parihevosilla ajettiin kartanosta toiseen ja remuttiin vähän liiaksikin. Mutta mitäpäs niistä vanhoista asioista. Olleita ovat jo ja menneitä.

— Riikka nyt sentään kertoisi, pyytelivät Liisi ja Ulla.

— Saanhan tuota kertoakin, ja kyllähän minä ne asiat tunnen. Äitini oli monta kertaa kartanossa passaamassa, kun siellä oli kemut. Majuuria kaikki suosivat ja rakastivat, mutta vanhaa patrunessaa enemmän peljättiin.

— Oliko hän paha?

— Toiset moittivat pahaksikin, mutta köyhät ja sairaat häntä kiittivät. Itse kävi patrunessa pellolla. Sukanneule oli aina käsissä, ja siinä hän käveli saappaat jalassa pellonpientareilla, torui laiskoja, piti silmällä, ettei hevosia rääkätty, ja kutoi aina välillä sukkaansa.

Ja sattui usein, kun hän parast'aikaa oli jotain renkiä neuvomassa, että joku palvelijoista tulla huippaisee pellon yli täyttä vauhtia ja huutaa: "Patrunessa, patrunessa, täällä on mies, joka on iskenyt kirveellä polveensa." Ja patrunessa lähti tulemaan ja sitoi suurilla kauniilla käsillään haavan niin koreesti, ettei sitä olisi tohtorismieskään paremmin sitonut. Taitava hän oli tauteja ja haavoja parantamaan, se tierettiin moneen pitäjään. Mutta eipäs osannut omaa tautiaan parantaa. Kun lavantauti riehui pitäjässä, sai hän tartunnan niistä sairaista, joita oli hoitanut. Ja kuoli siihen. Kuoli, ja viiren vuoren perästä Kauniala meni vasaran alle.

— Kauheata. Mitenkä niin kävi? kysyi Liisi.

Tytöiltä oli vispilänteko jäänyt. Riikan kertomus oli liian jännittävää.

— No, se ei osannut majuri hoitaa taloa eikä rahoja. Ja rouva oli kans niin lapsellinen ja ymmärtämätön. Kyllä Ulrik herra itki ja raivos, kun tuli kotiin ja sattui parahiks paikalle näkemään, kuinka koti meni. Mutta mitäs hän olis siihen osannut? Nuori poika vielä ja huikentelevainen.

— Sen vuoksiko hän sitten lähti pois maasta.

— En minä häntä tierä, mutta niin hän oli sanonut, että Amerikkaan hän lähtee ja kyllä hän vielä palaa takaisin ja näyttää, että hänessä on miestä.

— Ehkä hän vielä tuleekin, huudahti Ulla innoissaan.

— Ei tule enempää kuin Aknes neitikään, joka kerran lähti. — — —

— Liisi ja Ulla, menkää noutamaan lisää varpuja, käski Martta. Ehkä
Riikka panee vispilät kokoon, niin minä lasken montako niitä on.

— Minusta ei ole hauska udella suvun asioita palvelijalta, sanoi hän matalalla äänellä tytöille, kun Riikka hiukan loittoni. — Olen varma, ettei äiti siitä pitäisi.

Liisi ja Ulla muikistivat suutaan. Martta oli aina niin pikkumainen.