Pikkupappilassa

VIIDES LUKU

Kun vispiläretkeläiset saapuivat kotiin, istui arkihuoneessa nuori tummasilmäinen tyttö, jonka soikeita kasvoja ympäröi tuuhea, pähkinänruskea tukka.

— Minna!

Tyttö torjui kapeilla, kauniilla käsillään ahdistavaa, ilosta kirkuvaa siskoparvea.

— Peljättävät kannibaalit, armahtakaa kalpeanaama raukkaa! huusi hän. — Ja voi, Kaarle poika, kangas on nykyään hirvittävän kallista, säästä hamettani.

— Miksi et kirjoittanut, jotta olisimme tulleet asemalle sinua vastaan? kysyi Martta, kun ensimmäisen kohtauksen myrsky oli asettunut.

— Tahdoin yllättää teidät. Kauppaneuvoksetar sai äkkiä kutsun lähteä Turkuun, hänen tyttärensä oli siellä sairastunut. Meillä oli niin paljon työtä matkavalmistuksissa, etten ennättänyt omia matkojani ajatellakaan. Heti kun hän oli lähtenyt, sulloin omat tavarani matka-arkkuun, ja tässä nyt olen.

— Saatko olla vapaana koko kesän? kysyi pastori. Hänen silmissään loisti hellä ihailu. Vanhin tytär oli isän lempilapsi.

— Vapaa kuin lintunen. Kauppaneuvoksetar matkustaa sitten tyttärensä kanssa Wisbyhyn koko kesäksi. Ja ajatelkaa — hän maksoi minulle kahden kuukauden palkan. Tunnen olevani rikas kuin kalifornialainen kullankaivaja.

— Oletko tuonut tuliaisia? kysyi Lauri.

— Sen saamme nähdä, kun matkatavarani tulevat, pikku ahnehtija.

Ranssu nouti matka-arkun asemalta, ja kun se saapui, vietettiin Pikkupappilassa miltei kuin joulua. Isä sai sateenvarjon, äiti vaalean pitsimyssyn, Martta esiliinakankaan, Liisi kirjan, Ulla ja Lotti leveät kirjailuilla koristetut kaulukset ja pojat kumpikin pallon.

— Mutta, Minna, nuhteli äiti. Sinähän olet tuhlannut ainakin kuukauden palkan lahjoihin.

— Toinen puoli on vielä jäljellä, hymyili Minna.

— Mutta katsokaa tätä! Mitä siitä sanotte? Minna levitti ihastuneiden katsojien eteen vihertävää, kukallista huonekaluvaatetta.

— Et kai vain — — — Martta pidätti henkeään ihastuksesta. — Ei kai se ole huonekaluja varten? sai hän viimein sanotuksi.

— Onpa niinkin. Salin mahonkikalustoon. Mitä arvelette?

— Mutta rakas tyttö, puuttui isä puheeseen. — Vanha olisi kyllä vielä kelvannut. Sehän on vain vähän kulunut.

Minna nauroi iloisesti.

— Niinpä kyllä sinun mielestäsi, hajamielinen isä kultamme. Mutta äiti ja me tytöt aiomme ruveta herrastelemaan. — Olkaa hyvä ja istukaa hienoon sohvaamme, patrunessa, painakaa puuta, herra rovasti, olkaa hyvä. — Eikö totta, äiti, tämä viheriä väri ruskeaa mahonkia vasten näyttää kovin hienolta.

— Kyllähän entinenkin päällinen olisi vielä kelvannut, sanoi äiti. Hän tahtoi olla samaa mieltä kuin miehensä, mutta tyytyväinen ilme kasvoilla puhui toista kieltä. Hän oli kyllä huomannut, miten Elviira ja Hilda Hanén olivat tarkastaneet arvostelevin katsein kulunutta ja haalistunutta sohvanpäällistä. Martta ei salannutkaan iloaan. Hän oli jo kauan turhaan vaivannut päätään, mistä ottaisi rahat uusiin päällisiin.

Illalla istuivat molemmat vanhemmat sisaret perheen muitten jäsenten levolle mentyä vinnihuoneessa juttelemassa. Minna kyyristyi pienen, kukallisella kretongilla päällystetyn sohvan nurkkaan ja veti Martan viereensä.

— Tee nyt selkoa asioista, Martta. Miten on talvi kulunut? Äiti näyttää rasittuneelta.

Martan nuorille kasvoille levisi huolestunut ilme.

— Niinkö sinusta? Katso, äiti on saanut tehdä työtä aika tavalla. Olen kyllä koettanut auttaa häntä, mutta kun minun täytyi ottaa puhtaaksikirjoitustyötä tuloja kartuttaakseni, on äidin suureksi osaksi yksin pitänyt hoitaa taloutta. Liisi auttoi minua kirjoitustyössä, ja Ulla on kovin lapsellinen.

Minna huokasi ja kohotti käden silmilleen.

— On hirveää olla köyhä.

— Älä pane pahaksesi, Minna, lohdutti sisar. — Nythän kaikki näyttää valoisammalta. Ihanaa on, että isä suostui hakemaan tänne kappalaiseksi ja että hän pääsi.

— Niin, Minnan kasvot vilkastuivat, — nyt kai on parempi.

— Ensimmäinen vuosi on tietysti raskas. Täytyy hankkia niin paljon uutta, työkaluja ja muuta. Kunpa vain isä antaisi äidin ja minun hoitaa puustellin. Kaikki käy kyllä hyvin, kun ei hän, isä rukka, pääse liiaksi sekaantumaan maanviljelykseen.

— Mutta Martta! Minnan ääni oli lievästi moittiva.

— Niin, sinun mielestäsi en puhu kyllin suurella kunnioituksella isästä. Mutta jos olisit minun sijassani — — — Ei, ei, minun ei pidä puhua mitään. Sanon vain, mitä enemmän rakas isämme antautuu seurakunnan hoitoon ja papillisiin tehtäviin, sen edullisempi puustellin hoidolle.

Ovelta kuului koputus, ja Liisin pää pilkisti esiin.

— Mielestäni voisitte ottaa minut mukaan, jos aiotte pitää perheneuvottelua, sanoi hän. — Olen jo nelitoistavuotias ja ymmärrän enemmänkuin luulette.

— Kas vain, neiti Tietoviisas. Mitäs arvelet, Minna, pääseekö hän mukaan?

— Anna Liisin tulla, hänen on jo aika päästä pikkulasten kirjoista.

— Minä myös, kuului rukoileva ääni, ja Liisin takaa näkyivät Ullan pyytävät silmät.

— Sinä menet kauniisti nukkumaan, määräsi Martta. — Ei tämä ole mikään pikkutyttöjen kongressi.

— Martta on kauhean kovasydäminen, oikea tyranni. Minä istuisin hiljaa kuin hiiri, lupaan, etten hiisku sanaakaan. Tahtoisin niin hirveän mielelläni kuulla Minnan juttuja Helsingistä.

— Mene nukkumaan siivosti, Ulla, niin kerron sinulle huomenna minkälaista oli, kun kävin teatterissa katsomassa Macbethia.

— Oletko sinä käynyt teatterissa? Eikö se ole synti? kysyi Ulla silmät pyöreinä uteliaisuudesta ja ihastuksesta.

— Ei minun mielestäni. Mutta mene nyt nukkumaan.

Tyttö totteli vastahakoisesti.

— Isot sisaret kohtelevat nuorempiaan kerrassaan halpamaisesti, mutisi hän laskeutuessaan kapeita vinninportaita alas. — Mutta malttakaa, kun minä kasvan suureksi, en kerro kellekään salaisuuksiani, en ainoatakaan, sen lupaan. Saavat ryömiä vaikka polvillaan edessäni ja rukoilla äänensä käheäksi. Minä olen kuuro ja ylpeä kuin ruhtinatar.

Tällä valoisalla tulevaisuudenkuvalla loukattua mieltään lohduttaen
Ulla painautui vuoteeseensa.

— Ulla on vielä naurettavan lapsellinen, sanoi Liisi heilauttaen pitkää palmikkoaan. — Mutta, tytöt, mitä sanotte minusta?

Hän asettui seisomaan sisarten eteen ja kohotti lyhyttä vartaloaan näyttääkseen pitemmältä. — Olen kohta viisitoistavuotias enkä ole saanut vielä mitään säännöllistä opetusta. Minun täytyy päästä kouluun.

Hän linkosi viimeiset sanat kuin uhalla ja jäi selkä suorana, otsa rypyssä odottamaan niiden vaikutusta sisariin.

— Liisi rukka, mistä ne rahat tulisivat? huokasi Martta. — Saat tyytyä siihen oppiin, minkä isä ja kansakoulunopettajamme sinulle antavat.

— Mutta minä en tyydy siihen, intti Liisi itkunsekaisella äänellä. — Sinun, Martta, on hyvä puhua, sinä et itse välitä luvuista, sinulle riittää, kun saat keittää, leipoa ja kirnuta. Mutta minä — Liisi kohotti taaskin pientä vartaloaan — olen luotu muuhun, tiedän sen. Minua ei tyydytä, että saan nokkia tiedonjyvän sieltä täältä. Tahdon perinpohjaiset tiedot. Tahdon kehittyä, tahdon samat oikeudet kuin pojilla on.

— Ja niin edespäin. Liisi on lukenut Fredrika Bremerin Herttaa, huomaan, sanoi Minna hymyillen. — Martta, eikö todellakaan ole mitään mahdollisuuksia siihen, että Liisi pääsee kouluun?

— Kyllähän äiti ja isä ovat sitä ajatelleet, ja vuoden kuluttua se ehkä jo käykin.

— Vuoden kuluttua olen jo liian vanha, vaikeroi Liisi.

— Ei Naimi eikä Miilikään ole käyneet koulua, sanoi Martta. — Eikä heitä kukaan siitä moiti. Tytöt tulevat hyvin toimeen ilman kielioppia ja matematiikkaa. Ei äitikään ole saanut muuta kuin kotiopetusta.

— Me elämme nyt omaa aikaamme. Kyllä tyttöjenkin täytyy saada koulusivistystä. Luuletko minun tyytyvän samanlaiseen elämään kuin Naimi ja Miili? Maitokamarista leivintupaan, leivintuvasta kangaspuiden ääreen. Ei — minä en ole sitä maata. Minä tahdon lukea ja tutkia, tulla itsenäiseksi, riippumattomaksi naiseksi. Historian opettajaksi tai — tai lääkäriksi.

Viimeisen sanan Liisi virkkoi puoliääneen, epäröiden, ikään kuin häveten omaa rohkeuttaan.

— Herra varjelkoon! huudahti Martta. — Kaikkea sitä kuuleekin. Opi paikkaamaan hameesi liepeitä ja parsimaan sukkasi. Sinusta puhuu ylpeyden henki. Kyllä vielä nöyrryt.

Minnakin lausui mielipiteensä.

— Älkää kiistelkö tytöt. Kunnia maitokamarille ja kangaspuille, mutta kunnia myös naissivistykselle. Älä huolehdi, Liisi, koetetaan keksiä jokin keino syksyyn mennessä.

— Isä ja äiti kyllä suostuvat, mutta Martta on niin vanhanaikainen ja halveksii tietoja. Itse hän tuskin avaa muuta kirjaa kuin keittokirjaa tai postillaa.

Martan kielellä pyöri terävä vastaus, mutta hän hillitsi itsensä. Minnan ensimmäistä iltaa uudessa kodissa ei saanut himmentää kinastelulla.

— Täti Örnfelt on kirjoittanut äidille, sanoi hän kääntyen Minnan puoleen; äänen epävarmuudesta saattoi päättää hänen taistelevan kyynelten kanssa. — Hän pyytää saada lapsensa tänne meille kesäkuukausiksi.

— Meille! huudahti Minna. — Miksi ei pikemmin Harjulaan? Miten viihtyisivät Örnfeltin hemmotellut, mukavuuksiin tottuneet lapset meidän vaatimattomassa kodissa?

— Alma täti ja setä matkustavat Sveitsiin noutamaan Nooraa tyttöopistosta ja viipyvät jossakin kylpylaitoksessa koko kesän. Jojulle käy koulussa huonosti. Täti kirjoittaa: "Haluaisimme hartaasti, että rakas Annamme ottaisi huolehtiakseen lapsiemme ruumiillisesta hoidosta ja että Jonatan, joka on tunnettu opettajalahjoistaan, ohjaisi Jojun lukuja."

Martta oli ottanut taskustaan kirjeen ja lukenut siitä yllä olevat sanat.

— Mitä aiotte vastata ehdotukseen? kysyi Minna.

— Isän mielestä emme voi vastata kieltävästi. Ja ehkäpä näin ollen on paras suostua. Alma täti lupaa maksaa lasten puolesta hyvin. Jos Liisin täytyy päästä kouluun, ovat nekin rahat tarpeen.

— Toisin sanoen, Martta saa puuhata vielä enemmän kuin tähän asti, jotta hänen työtään halveksiva sisar pääsisi toiveittensa perille. Ymmärrätkö, Liisi, minkälainen helmi Marttamme on?

Minna oli hyväillen kietonut käsivartensa Martan vyötäisille. Liisi pureksi hämillään palmikkonauhaansa.

— Tiedänhän minä, että Martta on meistä paras ja uhrautuvaisin, sanoi hän katuvaisena. Mutta sen myöskin lupaan, että jos Martta nyt minun puolestani ahertaa, tulen sen kerran vielä hänelle palkitsemaan. Kyllä minussakin on tarmoa, kun vain pääsen oikealle hyllylleni.

— Mitä koulunkäyntiisi tulee, on isän ja äidin ensi sijassa siitä päätettävä, sanoi Minna. — Ja nyt saat hävitä omalle yöpuullesi. Hyvää yötä.

— Voin siis luottaa siihen, että te puollatte asiaani perheneuvottelussa, kysyi Liisi ovea avatessaan.

— Kyllä, kyllä, lupasi Minna. — Emme kai saa muutoin rauhaa.

Molemmat vanhemmat sisarukset valvoivat vielä kauan kuuleassa kesäyössä. He juttelivat puoliääneen nauttien toistensa läsnäolosta, paljastaen tunteensa arasti ja teeskentelemättä, kuten nuoret tytöt heidän iällään tekevät. Minna etupäässä puhui kertoen kokemuksiaan, Martta kuunteli, pujottaen keskusteluun silloin tällöin omia johtopäätöksiään ja elämän totuuksia, jotka vanhemman ihmisen suussa olisivat vaikuttaneet väsyttäviltä, niin epäitsenäisiä ja kuluneita ne olivat, mutta nuorten huulien lausumina niissä oli oma pikkuvanha, herttainen sävynsä.

Tytöt olivat jo hetken aikaa maanneet kapeissa puusängyissään, kun
Minna kohosi kyynärpäänsä nojaan ja miltei kuiskaten kysyi:

— Nukutko, Martta?

Martan vuoteesta kuului epämääräistä mutinaa, josta hyvällä tahdolla saattoi erottaa: — En vielä.

Minna nousi vuoteestaan ja istuutui Martan sängyn jalkopäähän peitteeseensä kietoutuneena.

— Voitko kuvitella, alkoi hän, minulla oli matkalla seikkailu.

Siinä samassa oli Martta valveilla. Kaikki mikä vähänkään vivahti romantiikkaan kiinnitti hänen mieltään.

— Kerro, pyysi hän.

— Oh, sitä ei oikeastaan voi kertoa. Se sulaa käsiin, kun alkaa käyttää sanoja. Mutta jos sinua huvittaa — — — Satuin junassa samaan vaunuosastoon kuin muuan toverini Haminan tyttöopiston ajoilta. Vastapäätä meitä istui muuan ulkomaalaiselta näyttävä herrasmies, joka luki englanninkielistä sanomalehteä. Englantilainen tai amerikkalainen, arvelimme me ja puhuimme aivan vapaasti. Kun sitten nousin asemalla junasta, käännyin asemavirkailijan puoleen kysyen, tiesikö hän neuvoa jotakuta ajomiestä Pikkupappilaan. Mies, joka meidän kesken sanoen näytti omaavan verrattain hidasliikkeisen älykoneiston, ei osannut sanoa muuta, kuin että Pikkupappilaan oli viisi virstaa maantietä ja neljä oikotietä myöten. Seisoin siinä matkatavaroitteni keskellä neuvotonna kuin turvaton emigrantti, kun kuulin syrjästä kohteliaan: "Jos suvaitsette, neiti."

Sanat lausuttiin englanniksi murtaen, ja kun hämmästyneenä käännähdin, näin edessäni pitkän, laihan herrasmiehen, saman, joka oli matkustanut kanssani Helsingistä ja jota luulimme ulkomaalaiseksi. Katselin häntä ylhäisen kylmästi, kuten nuoren, hyvin kasvatetun tytön tulee katsahtaa tuntemattomaan herrasmieheen, kohotin isoisä Schöringiltä perimiäni kulmakarvoja ja vedin suupieleni alaspäin Alma tädin tyyliin. Mutta ylhäiset eleeni eivät häneen huomattavasti tehonneet.

"Anteeksi, neiti", sanoi hän. "Kuulin teidän olevan vailla hevosta.
Suvaitsetteko käyttää minun hevostani?"

Kulmakarvani ja suupieleni vetäytyivät nopeasti alkuperäisiin olomuotoihinsa ja kasvoni osoittivat — pelkään — liian avomielisesti mielihyvääni. Onneksi oli minulla sentään sen verran omanarvon tuntoa jäljellä, että tein siroimman kumarrukseni ja lausuin silmät maahan luotuina:

"Kiitän teitä, hyvä herra, mutta minun on mahdoton käyttää hyväkseni avuliaisuuttanne."

"Miksi niin?" kysyi hän siekailematta. "Kuulin teidän kysyvän tietä Pikkupappilaan. Sattumalta tiedän sen olevan samalla taholla kuin minun matkani päämäärä. Ajopeleissäni on tilaa, miksi ette käyttäisi sitä hyväksenne?"

Asia oli todella perin yksinkertainen ja selvä. Jätin siis matka-arkkuni asemalle säilöön, otin pienen matkalaukkuni ja kiipesin portaiden edustalla odottaviin kieseihin.

— Mutta, Minna! Martta oli kauhistuneena kohonnut istumaan. — Et kai tarkoita, että ajoit ventovieraan herran kanssa keskellä päivää maantiellä!

— Tarkoitan kyllä, sisko kulta. Mutta olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin tehnyt sen keskellä yötä ja syrjäteillä? vastasi Minna nauraen.

— Kai hän ainakin ojensi sinulle käyntikorttinsa? Ja sinä hänelle?

— Ikävä kyllä ei minulla sattunut olemaan sellaista. Eikä nähtävästi hänelläkään, koska hän vain mutisi jonkin nimen, josta en saanut selkoa.

— Kuka hän mahtoi olla?

— Ehkäpä joku insinööri, siltä minusta tuntui hänen keskustelustaan.
Ja vaatimattomissa oloissa elänyt.

— Et kai tarkoita, että hän olisi köyhä? sanoi Martta äänellä, jossa selvästi saattoi lukea pettymystä.

Hän oli sisaren kertomuksen aikana ennättänyt punoa juonen romaaniin. Minnan tuli hänen mielestään joutua rikkaaseen avioliittoon, hän oli kuin luotu loistamaan. Martalla oli käytännöllisistä lahjoistaan huolimatta suuri taipumus hempeämielisyyteen. Hän rakasti kaihomielistä runoutta ja haikeita lemmenlauluja. Arkipäiväisten askareittensa lomassa hän mielellään piirteli rohkeita tulevaisuudenkuvia, enimmäkseen kuitenkin Minnalle ja Lotille, jotka hänen mielestään perheen kaunottarina olivat itseoikeutettuja onnen lempilapsia. Jos joku olisi vaatinut häntä tilille siitä, mitä hän sisimmässään itselleen unelmoi, olisi hänen punastuen täytynyt tunnustaa rohkeimmissa unelmissaan haaveilevansa pientä punaista pappilaa, jonka emäntänä askaroi häntä itseään varsin lähellä oleva henkilö.

— Oliko hän kaunis? kysyi hän edelleen.

Minna nauroi:

— Martta, Martta, minä näen sinun ajatuksesi. Mutta vapautan sinut heti turhista kuvitteluista. Hän oli miltei isän ikäinen, laiha ja kuiva ja ruskea kuin pergamentti. Ja nenä hänellä oli hirveän iso. Aivan kuin Rastasnokka-kuninkaalla.

Minna kohosi seisomaan ja astui ikkunan luo.

— On ihanaa olla kotona, ihanaa olla vapaa, ihanaa, että vanha kauppaneuvoksetar on Wisbyssä asti. Ja nyt nukumme.

Hän pujahti vuoteeseen.

— Hyvää yötä, pikku pappilan muori. Näe makeita unia Hesekielistäsi.

— Mistä Hesekielistä?

— Hänestä, jonka omaksi kerran tulet. Hänellä on valkoinen tukka ja siniset silmät ja pyöreät, punaiset posket, ja hän vallitsee pientä herttaista pappilaa.

Martta upotti nauravat kasvonsa pielukseen. Minnalle ei osannut loukkaantua.

— Minä uneksin Rastasnokka-kuninkaasta, kuului Minnan unelias ääni toisesta vuoteesta.

Martta valvoi yhä. Hän ajatteli Minnan seikkailua.

Äkkiä hän päästi heikon huudahduksen.

— Minna! Minna, minä arvaan, kuka hän oli. Tietysti se amerikkalainen rahamies, joka on ostanut Kaunialan.

Mutta Minna ei kuullut. Hän nukkui aavistamatta, mitä kullanhohtoisia unia sisar hänelle uneksi.

KUUDES LUKU

Ulla syöksyi arkihuoneeseen kuin tuulispää.

— Hei, tytöt, nyt hän on tullut.

— Kuka? kysyivät sisaret.

— Tuo Ulla ei sitten koskaan voi tulla sisään niinkuin muut ihmiset, murahti Liisi.

Hän oli juuri päättämässä sukanteräänsä ja pudotti sisaren sisäänhyökätessä pari silmää puikolta. — Sellainen harmi, saan taas istua tässä tuntikauden, ennen kuin tämä tulee kuntoon.

— Annas, minä autan, sanoi Martta hymähtäen. Sisarten kesken oli
Liisin käsityötaito kyllin tuttu.

— No, Ulla, kuka on tullut, koska noin olet suunniltasi? Keisariko? kysyi Minna.

— Poika, se ulkomaalainen.

— Mikä poika?

— Ah niin, sinä et vielä tiedäkään, Minna, kun niin vasta olet tullut. Se on muuan poika, kauhean orpo ja köyhä. Ja hän on Harjulan sedän veljenpoika ja musta. Ja minä olen hirveän utelias häntä näkemään.

Minna kohotti kauniita kulmakarvojaan. Martta ja Liisa nauroivat.

— Sinä olet sietämättömän sekava puheissasi, Ulla, sanoi Liisi. — Minä selitän asian Minnalle. Mooses sedällä oli veli, merikapteeni. Hän kuoli pari vuotta sitten Hampurissa, ja hänen leskensä palasi viime vuonna Suomeen. Mutta matkalla hänkin sairastui ja kuoli melkein heti Suomeen tultuaan. Hän jätti jälkeensä sievähkön omaisuuden ja pienen pojan. Miehen omaiset — Harjulan setä ja pari sisarta — jakoivat omaisuuden keskenään, mutta poika jäi ilman, sillä hän oli vain kapteenin ottopoika, ja laillista testamenttia ei ollut. Sukulaiset päättivät silloin jakaa pojankin, niin että kukin noista kolmesta pitää poikaa luonaan vuoron perään, kunnes hän kasvaa niin isoksi, että itse kykenee ansaitsemaan elatuksensa. Nyt on Kemellien vuoro pitää häntä.

— Minä oikein palan uteliaisuudesta nähdä häntä. Mahtaa olla mielenkiintoista olla ulkomaalainen. Minä olisin hirveän mielelläni joku hindu-tyttö Ganges-virran rannalta, puheli Ulla innoissaan.

— Tyydy sinä suomalaiseen sukuperääsi, sanoi Martta kuivasti. — Tuosta saat työtä. Pura tämä minun ristikkäinen pumpulihameeni. Äiti arveli, että siitä tulee sinulle vielä hyvä arkipuku.

Ulla kohotti ruskeata, varsin haalistunutta pumpulihametta.

— Pitääkö minun saada tästä puku? Se on sydäntäsärkevää. Miksi minulle aina pienennetään vanhoista? En ole vielä eläissäni saanut uudesta kankaasta hametta. Jospa minulle ommeltaisiin edes Minnan puvuista, niissä on aina sekä väriä että mielikuvitusta. Mutta Martan puvut ovat toivottoman käytännöllisiä ja ikäviä. Ah, kunpa kerran saisin valita itselleni puvun. Siitä vasta tulisi kaunis.

— Millainen siitä sitten tulisi? kysyi Minna.

— Sininen kuin taivas, vastasi Ulla haaveellisesti. Ja koristettu valkoisilla pitseillä kuin pilvenhattaroilla.

— Hohhoh, ivaili Liisi. — Miltä sinä näyttäisit taivaansinisessä, sinä, joka olet ruskea kuin kahvipapu!

— Älä loukkaa minua, Liisi, sinä luulet, että minä olen kuin mikäkin puukuva, mutta on minullakin sielu. — Minulla on aina ollut kolme toivomusta, kunpa ne kerran vielä toteutuisivat elämässäni. Tahdotteko kuulla, mitkä ne ovat?

— Tietysti, vastasivat sisaret.

— Ensimmäinen toivomukseni on, kuten äsken sanoin, että saisin taivaansinisen puvun. Toiseksi toivoisin itselleni silmälasit, sellaiset nimittäin, joita käytetään nenällä ja joista riippuu pitkä musta silkkirihma, ne antavat niin perin arvokkaan ja ylimyksellisen näön, ja kolmanneksi — niin kolmanneksi toivoisin, että minusta kerran tulisi suuri kirjailijatar. — Miksi nauratte? Minulleko? Se on minusta hyvin loukkaavaa. En koskaan enää usko teille sydänporojani.

Ja sisimpäänsä saakka loukkaantuneena Ulla poistui päättäen, ettei ikinä enää paljastaisi tunteitaan vanhempien sisarten pilkattavaksi.

Seuraavana päivänä sanoi äiti:

— Liisi ja Ulla, te voitte mennä Harjulaan tänään viemään takaisin pirran, jonka keväällä lainasimme.

Ulla hypähti pystyyn kaataen tuolin innoissaan.

— Saammeko todella lähteä! Kuinka äärettömän hauskaa! Mitä äiti arvelee, panenko valkoisen pikeehameeni ylleni vai harmaan?

— Valkoinen on aivan liian hieno. Harmaa kelpaa kyllä.

— Mutta valkoisessa esiinnyn edullisempana.

— Kenelle sinä nyt sitten tahdot esiintyä niin edullisena? Elviira täti katsoo vain, onko pukusi siisti. Ja Miili ja Naimi samoin.

— Mutta äiti, eikö äiti muista, että se uusi poika on tullut Harjulaan?

— Mikä uusi poika? Ah niin, se orpo raukkako? Mene sinä vain harmaassa puvussasi, Ulla raiska, tuonikäiset pojat eivät huomaa, mitä tytöillä on yllä.

— Kummallista, etteivät äidit välistä lainkaan ymmärrä asioita, ihmetteli Ulla pukeutuessaan nyrpeänä harmaaseen pumpulihameeseensa. — Jos olisin saanut valkoisen hameen, tekisin tietysti syvemmän vaikutuksen poikaan. Tahtoisin hirveän mielelläni vaikuttaa häneen yllättävänä ilmestyksenä. En ole vielä koskaan nähnyt ulkomaalaista. — Etkö sinäkin, Liisi, ole jännityksessä?

Liisi palmikoi pitkiä tummia hiuksiaan haluttoman näköisenä.

— Mistä syystä? En ainakaan tuon pienen ottopojan tähden. Paljon jännittyneempi olen näkemään joudutko koskaan valmiiksi, että minä pääsen kotiin ajoissa. Olen päättänyt tänään vielä kerrata epämurtoluvut.

— Tavattoman tunteeton olento, tuo Liisi. Me menemme näkemään uutta ulkomaalaista poikaa, ja sinä vain puhut epämurtoluvuista. Sinusta tulee varmaan vielä joskus kansakoulunopettaja, yhtä kuiva ja hapan kuin neiti Salomaa.

— Kansakoulunopettaja! Ei sinne päinkään, minusta tulee ylioppilas. Niin juuri, älä katsokaan minuun niin hämmästyneenä. Minna on kertonut, että pari hänen tyttötuttavistaan aikoo suorittaa ylioppilastutkinnon. Kyllä naisetkin nykyään voivat tulla ylioppilaiksi, vieläpä maistereiksikin. Uskotko?

Ulla ei vastannut. Liisin kunnianhimo oli hänen mielestään rajaton. Se masensi hänet kokonaan. Maisteriksi! — Se oli ennen kuulumatonta. Miksi ei yhtä hyvin professoriksi tai kuvernööriksi? Ja aikoiko hän siinä tapauksessa pukeutua housuihin ja käyttää kävelykeppiä? Ja ehkä polttaa piippua? Us-ko-ma-ton-ta!

Ääneti ja mietteissään hän astui sisaren jäljestä, kun tämä pirtaa kantaen lähti kulkemaan Harjulaa kohti.

Harjula oli vanha perintötila. Sen omistajat, Kemellit, olivat vuosikymmeniä viljelleet maata, eläneet ahkeraa, säästeliästä elämää ja koonneet huomattavan omaisuuden. Päinvastoin kuin Kaunialan Schöringit, jotka olivat rakastaneet loistoa ja iloisia seuroja, he olivat osanneet eristäytyä kaikesta turhamaisuudesta ja elämän koreudesta. Matala, vihertävänharmaaksi maalattu asuinrakennus näytti heti taloon tulijalle huomauttavan: — Jos sinulla on jonkinlaisia vaatimuksia kauneuteen ja viihtyisyyteen nähden, niin luovu niistä ajoissa. Täällä ei turhuudella ole sijaa.

Harjulan herra oli hidas, harvapuheinen ja pahojen kielien mukaan typerähkö. Hänen vaimonsa oli pitäjän entisen kruununvoudin tytär, pitkä, luiseva ja tuikea nainen, varma puheissaan ja nopsa töissään. Lapsia oli talossa kuusi. Jaakko, vanhin, oli pitkä ja puiseva kuten äiti. Hän oli vuosi sitten saanut ylioppilaslakin, aikoi papiksi ja vaati jo itselleen kaikkea sitä arvonantoa ja huomiota, mitä hänen mielestään hengelliseen säätyyn lukeutuvan henkilön osaksi oli tuleva. Kaksoset Miili ja Naimi tulivat isään, molemmat hitaita, hiljaisia ja hyväsydämisiä. Naimi oli kuitenkin jossain määrin Miiliä vilkkaampi. Seuraava järjestyksessä oli nelitoistavuotias Mikko, valkotukkainen, kesakkoinen ja lihava. Äidin ja sisarten mielestä hän oli lahjakas poika, muut ihmiset pitivät häntä huonostikasvatettuna nulikkana. Mikkoa nuoremmat lapset, tyttö ja poika, olivat kilttejä, valkotukkaisia, sinisilmäisiä vekaroita.

Koska Elviira rouva oli pastorin rouvan nuoruudenystävä ja tavallaan laski olevansa sukuakin Schöringeille, oli Pikkupappilan ja Harjulan välillä syntynyt jonkinlainen, ellemme juuri sano sydämellinen, niin ainakin tuttavallinen suhde. Nuoret olivat samanikäiset ja ystävöityivät pian, Mooses herra käväisi tuon tuostakin pappilassa polttamassa piipullisen, ja siellä kuunneltiin mielellään hänen kokeneita neuvojaan maanviljelyksessä, sillä Harjula oli parhaiten viljeltyjä tiloja pitäjässä. Ja pelloista ja niityistä puhuttaessa kävi vaitelias Mooseskin oikein kaunopuheiseksi. Rouvat seurustelivat harvemmin. Elviira rouvan mielestä ei Anna likimainkaan vastannut pappilan emännälle asetettavaa mittapuuta, eikä Anna liioin viihtynyt itsetietoisen, kalsean nuoruudenystävänsä seurassa. Sen lisäksi hän ei milloinkaan voinut unhottaa, etteivät Harjulalaiset olleet millään tavalla tukeneet Schöringejä, kun Kauniala vielä olisi ollut pelastettavissa. Olivat vain pudistaneet päätään ja kuitanneet tapahtuman itsevanhurskaalla:

— Mitä me sanoimme! Sellainen elämä ei lopu hyvin.

Ja Ulrikin he olivat antaneet lähteä maasta auttamatta häntä eteenpäin pienimmälläkään tavalla.

Syy oli Elviiran, sen Anna tiesi. Mooses oli hyväsydäminen, hän olisi kyllä auttanut.

Ja Elviira oli kuitenkin Olivia Schöringin serkku.

Liisi ja Ulla tapasivat talon naiset matalassa puolipimeässä arkihuoneessa. Elviira rouva punnitsi villoja, ja tytöt erottivat mustat villat valkoisista. Harjulan lampaat olivat kuuluisat pitkistä ja pehmeistä villoistaan, ja ylpeydellä Elviira täti niitä tytöille näyttikin.

Päästyään suunvuoroon Liisi niiaten toi esille äidin kiitokset lainasta ja laski pirran pöydälle.

Elviira täti tutki pirtaa joka puolelta ja laski sen sitten miltei pettyneenä käsistään. Olisi ollut niin Annan tapaista antaa palvelijain rikkoa pirta. Olipa onni, että se tuli ehyenä takaisin.

— Minä jo ihmettelinkin, missä se pirta viipyy, puheli hän. — Sanoin juuri tänään Miilille ja Naimille: Tytöt, sanoin, huomenna teidän on mentävä pappilaan tiedustelemaan meidän pirtaa. Ei ollut tarkoitukseni lainata sitä niin pitkäksi aikaa. Pirta on muutenkin sellainen kapine, jota ei mielellään toisille lainaa.

— Kyllä äiti jo viikko sitten huomautti meille, että pirta olisi vietävä takaisin, sanoi Liisi.

— Niin, mutta teistä ei tietysti kukaan joutanut sitä tuomaan. Sinä istut nenä kirjassa. Ulla juoksentelee metsissä, ja Minna, niin Minna kai ompelee rimsuja pukuihinsa. Martta raukka sen kyllä olisi tuonut, mutta hänhän ei ennätä joka paikkaan. — Markus, älä pälyile tännepäin, paina silmäsi kirjaan. Joko osaat toisen uskonkappaleen?

Viimeiset sanat lausuttiin ikkunan ääressä istuvalle laihalle, tummaihoiselle pojalle.

— Nimeni on Mark, kuului hiljainen, mutta päättävä ääni ikkunan luota.

— Markus sinä olet, Markus. Se on siisti raamatullinen nimi. Ole kiitollinen siitä, että sinulla on niin säädyllinen nimi ja sitä paitsi…

— Voi, täti, Mark on paljon viehättävämpi kuin Markus. Se kuuluu oikein romanttiselta! huudahti Ulla punoittavin poskin.

Elviira rouva kääntyi tyttäriensä puoleen osoittaen Ullaa pitkällä laihalla etusormellaan.

— Katsokaa häntä, tytöt, hän on kaksitoistavuotias ja keskeyttää äitinne puheen. Minä en mielelläni sekaannu toisten ihmisten lasten kasvatukseen, mutta pappilan nuorison kasvatus antaa todellakin muistutukselle sijaa. Mitä sopimattomaan huomautukseesi tulee, Ulla, niin sanon sinulle kerta kaikkiaan: tässä talossa ei anneta arvoa romanttisuudelle ja muulle sellaiselle roskalle, kuten teidän kodissanne tehdään, niin pappila kuin se onkin. — Naimi, sinä panit valkoisia villoja mustien joukkoon. Tarkkuutta, tyttäreni, tarkkuutta, muutoin ei sinusta ikinä tule emäntää. — Kolme naulaako niitä mustan pässin villoja vain tuli? Se on kovin vähän. Kunpa vain ei joku palvelijoista olisi näpistänyt keritessään. Joko teidän lampaanne ovat kerityt, Liisi?

— Ei vielä.

— Mutta johan nyt on aika. Ennen juhannusta on lampaat aina kerittävä. Kyllähän äiti sen tietää. Kas, miksi ette istu? Miili, mene noutamaan tytöille vähän vattumehua. Mutta tuo sitä käynyttä. Se kelpaa kyllä lapsille.

Miili nousi paikaltaan tavallista nopeammin, ja Mikko huudahti leveästi hymyillen:

— Saammeko piparkakkuja myös, äiti?

— Kaikkea vielä. Ne säästämme isän syntymäpäivää varten.

— Kai korppuja ainakin tarjotaan, kun on vieraita. Liisi ja Ulla saavat niin harvoin vehnästä.

— Kiitos, sanoi Liisi nopeasti. — Meidän tähden ei tarvitse mitään tuoda. Lähdemme kohta kotiin.

Mikko loi häneen närkästyneen silmäniskun, ja kaksitoistavuotias Emma kuiskasi hätäisesti Ullalle:

— Älkää vastustako. Mekin saamme mehua ja korppuja.

— Olkoon menneeksi, koska Mikko niin kohteliaasti tahtoo tarjota vieraille, saa Miili tuoda korppuja myös. Mutta vain kuusi, yhden jokaiselle.

— Meitä on seitsemän, huomautti Ulla.

— Sinäpä olet merkillisen nenäkäs tyttö. Kuka on seitsemäs? Ah niin,
Markus. Miili, tuo siis seitsemän korppua.

Miili palasi kotvan kuluttua kantaen tarjotinta, jolla oli seitsemän lasia ja seitsemän korppua sekä mehupullo, josta leviävä etikkamainen haju ilmoitti sen olevan vahvassa käymistilassa.

— Mutta, Miili, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Laseja lapsille! Läkkiset mukit käyvät nuorille ihmisille täydestä. Vie lasit takaisin kaappiin. Pelkään, että sinusta vielä kerran tulee tuhlari, tyttö rukka. Jaa jaa, kun isä ja äiti sulkevat silmänsä, hävitätte te, lapset, tietysti koko talon. Syötte arkipäivinä paraimmasta pöytäkalustosta ja kulutatte hienoimmat damastiliinani ja pellavaiset lakanani. Minä tunnen tuon kyllä. Sillä lailla elettiin Kaunialassa, ja sen vuoksi siitä tulikin loppu.

Ohoh jaa, jaa.

Elviira täti huokasi raskaasti.

Tyttäret näyttivät kaikki syyllisiltä ja pelästyneiltä, ikään kuin he jo olisivat kuluttaneet loppuun Harjulan suuret liinavaatevarastot ja pöytäkalustot. Mikko naureskeli salaa.

Miili toi seitsemän vanhaa kulunutta läkkimukia ja asetti ne pöydälle. Hänen mukanaan tuli isä Kemell pyöreänä ja hymyilevänä, pää kallellaan kuten aina. Hän tervehti ystävällisesti Ullaa ja Liisiä.

— Kas niin, lapset, sanoi hän iloisesti, — herkutelkaa nyt. Ottakaa, ottakaa, älkää ollenkaan kursailko. Kun mamma kerran tarjoo, on se hyvästä sydämestä suotu.

Talon oma nuoriso nautti nöyrästi hapanta mehuaan ja ummehtuneelle tulevia korppuja. Mutta Liisi joi varovasti mukistaan, ja Ullan silmiin nosti väkevä, hapan mehu kyyneleet.

— Anna minulle, ellet itse juo, sanoi Mikko. Vanhempien lähdettyä huoneesta hän anasti Liisin korpun ja mehulasin.

— Sinä et ole gentlemanni, Mikko, sanoi Mark moittien. — Hyi, syöt vieraan osan.

— Ole vaiti, äläkä rupea minua mestaroimaan. Mokomakin kuokkavieras! kivahti Mikko.

— Mikko, sinä olet halpamainen, oikein matalamielinen, huudahti Ulla punoittavin poskin. — Mark on vieras talossa, ulkomaalainen, ja sen sijaan että olisit hänelle kiltti ja kohtelias, olet oikein epähieno. Minä en enää koskaan rupea sinun puolueeseesi krokettipelissä.

— Kas, kas, neiti Nokkaviisas, tulta tappuroihin. Onko Markus lellipoikasi?

Ulla nielaisi viimeisen korpunmurunsa. Sitten hän loi musertavan katseen Mikkoon ja nousi seisomaan.

— Meidän täytyy nyt lähteä kotiin. Hyvästi, Mark, tule pappilassakin käymään Emman kanssa tai Naimin ja Miilin mukana.

— Ihmettelen, että saatoit olla niin rauhallinen, Liisi. Sinä olet kylmä kuin kiiski. Tätikin puhui niin loukkaavasti.

— Osaan hillitä itseni, vastasi Liisi. — Kyllä kuluu aikoja, ennen kuin taas menen Harjulaan.

— Siellä on todella hirveän ikävää. Mark raukka, hän varmaan nääntyy. Näitkö, miten surulliset silmät hänellä oli? Oi, Liisi, hän oli mielestäni kuin viimeinen Hohenstaufi vankeudessa.

— Lorua. Viimeinen Hohenstaufi oli vangittuna Bolognassa. Vertauksesi ontuu pahasti.

— Niin, niin, mutta sittenkin. Hän näytti niin romanttiselta. — Mutta voitko sanoa, Liisi, miksi Elviira täti on niin kauhean saita? Eivätkö he ole rikkaita?

— Juuri siksi he ovat saitoja. Köyhät, sellaiset kuin me, eivät koskaan ole saitoja.

— Silloin olen mieluummin köyhä. Äiti ei pakota meitä juomaan käynyttä marjamehua pahalle maistuvista läkkimukeista. Huh sentään!

— Kierretään pellavavainion ohi, sanoi Liisi. — Tahtoisin nähdä, miten se kasvaa.

— Kaikkia, ethän sinä ennen ole piitannut sellaisesta.

— Mutta nyt piittaan. Isä on luvannut, että jos pellavasato tulee hyvä, pääsen syksyllä kouluun. Pellavista saa hyvän hinnan.

— Riikka sanoi eilen, että meidän pellava kasvaa hyvin harvaa ja huonoa.

— Tietysti, hymähti Liisi katkerasti. Meille onnistuu kaikki huonosti.

Ulla katseli häneen pitkään.

— Ja minusta me olemme niin onnellisia. Sellainen äiti kuin meillä on ja sellainen isä. Luuletko sinä, että Elviira täti osaa kertoa satuja ja leikkiä nukkekemuja ja muuta sellaista niinkuin äiti?

— Se on totta, sanoi Liisi harvakseen. Miltähän tuntuisi olla Elviira tädin tytär?

— Minä omasta puolestani välitän viis' rahoista ja sen semmoisista.
Pääasia on, että ihmisellä on satusilmät.

— Satusilmät!

— Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin, niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän, miten olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. — Kun enkeli tuo meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen…

— Enkelikö?

— Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä, jää ikiajoiksi vallitsemaan. Olen varma siitä, että Elviira tädin ja Mooses sedän sielut ovat nähneet kaikkein ensiksi lehmiä ja ruissäkkejä ja jauhohinkaloita. Ja Naimi ja Miili ovat nähneet pellavakankaita ja kirnun. Isä on nähnyt jonkin vanhan yksinäisen kirkon ja äiti ystävällisen sinisen puron kukkaniittyjen keskellä. Minnan sielu varmaankin on nähnyt laulavia keijuja, ja Martta — niin, hän on nähnyt pienen soman talon puutarhoineen.

— Entä minä? kysyi Liisi huvittuneena.

— Sinä — sinä olet tietysti nähnyt jonkin sotatantereen tai paavin tai ehkä Fredrik Barbarossan. Lotti on nähnyt pienten lasten leikkivän nurmikolla.

— Mitä itse olet nähnyt?

— Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. — Minä näin suuren, tumman metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki synkkä muuttui valoisaksi.

SEITSEMÄS LUKU

— Liisi, mitä sinä teet?

— Kirjoitan sukuluetteloa Hohenstaufeista.

— Anna palttua Hohenstaufeille ja tule minun kanssani metsään, pyysi Ulla. En ymmärrä, kuinka jaksat aina puuhata historiallisten henkilöiden ja kaikenlaisten muitten kuivien olioitten parissa. Sinä homehdut vähitellen.

Liisi loi älykkäät harmaat silmänsä sisareen.

— Sinä, Ulla, rakastat metsää ja eläviä ihmisiä, minä rakastan kirjojani. Kaikki se, mikä oli ennen meitä, herättää mielenkiintoani.

— Hohhoo, huokasi Ulla, kunpa olisi jo huomispäivä! Ajatteles, kuinka hirveän hauska, että Tyyra ja Joju tulevat jo huomenna.

— Minusta ei ole ollenkaan hauska. Tuollaiset pääkaupunkilaiset ovat tavallisesti hyvin olevinaan ja koppavia.

Ullan iloinen ilme hävisi.

— Mutta hehän ovat sukulaisiamme.

— Olkoot vaan, ei se muuta asiaa. Örnfeltit ovat varakkaita, me olemme köyhiä. Ja sen saamme kyllä tuta, ole varma siitä.

— Mutta Liisi, puuttui Martta puheeseen, on väärin, että maalaat heidät mustiksi jo ennakolta. Tyyra ja Joju ovat pääkaupunkilaislapsia ja arvattavasti hemmoteltuja, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta arvostella heitä, ennen kuin olet heidät nähnyt.

Liisi mutisi jotain ennakkoaavistuksista ja jatkoi Hohenstaufien sukuluetteloa.

Ullan kasvot olivat jälleen kirkastuneet. Hän kääntyi Martan puoleen, joka istui parsimassa pesusta vastatulleita vaatteita.

— Luuletko, että Tyyra on huvittunut nukeista?

— Eiköhän, tuonikäiset tytöt leikkivät kyllä vielä nukeilla.

— Minun täytyy panna toimeen suursiivous nukkekaapissani, mutisi Ulla ja juoksi lastenhuoneeseen. Siellä istui Lotti jo täydessä siivouspuuhassa.

— Sinä saat siistiä oman puolesi, sanoi hän kipakasti Ullalle. Ja kauheassa siivossa se onkin.

— Niinpä näkyy olevan, myönteli Ulla hämillään. Hän ei moneen päivään ollut huolehtinut nukeistaan. Siellä ne venyivät nukkekaapin yläkerrassa hyljättyinä ja risaisina.

— Berengarian toinen jalka on poikki, sanoi Lotti moittivasti.

— Se on Laurin vika. Annoin poikien ottaa sen valkonaamaiseksi tytöksi, kun he olivat intiaanisilla. Ja tietysti he sen rikkoivat.

— Antaakin nukkensa pojille! puuskahti Lotti halveksivasti.

Hänen omat nukkensa — kahdeksan luvultaan — istuivat kaikki suorina, siistit, vastapestyt vaatteet yllään. Ulla puuhaili katuvaisena nukkeinsa kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

— Kuule, Lotti, eikö olekin hauskaa, kun Tyyra tulee?

— On, se on hirveän jännittävää, vastasi Lotti.

— Tyyra on niin sievä nimi. Hänellä on tietysti sysimustat kiharat ja suuret tummat silmät ja pieni herttainen suu. Ja hänestä tulee minun paras ystäväni. Oi, minä rakastan häntä jo etukäteen.

Ulla huokasi uneksiva katse silmissään.

— Ehkä hän tuleekin minun ystäväkseni.

— Sinun! Hän on yhtä vanha kuin minä — kaksitoistavuotias ja sinä olet vain kymmenvuotias.

— Mutta minullapas on Hildu, intti Lotti ja kohotti ylpeänä isoa nukkeaan.

Ulla näytti alakuloiselta.

Se oli totta. Lotilla oli Hildu, jonka hän kerran oli saanut kummitädiltään. Se oli perheen komein nukke, ja Ullan toiveet alenivat hänen sitä katsellessaan. Hän istui ääneti ja suori Berengarian takkuisia suortuvia.

— Tyyralla on varmaan hyvin kauniita nukkeja, mutisi hän.

Seuraavana päivänä saapuivat Örnfeltit. Pastori ajoi itse asemalle ottaakseen vieraat vastaan.

Ulla, Lotti ja pojat olivat kiivenneet riihen katolle, josta näkyi kauas maantielle. He olivat kaikki vastapestyt ja puhtaissa vaatteissa. Jännitys oli suuri.

Kun tomupilvi ilmaisi hevosen olevan tulossa, hyppäsivät he alas katolta ja kiirehtivät kilpaa aukaisemaan porttia. Kaarlo pääsi ensimmäiseksi. Toiset laukkasivat jäljestä ja saapuivat parahiksi pihalle, kun vieraat astuivat alas trilloista.

— Rakas Anna, tässä me nyt olemme, huudahti everstinna Örnfelt syleillessään talonemäntää. Mutta — kultaseni — kuinka epämukavat ajopelit teillä on. Ostakaa ensi tilassa vaunut. Minä olin nääntyä väsymyksestä. Rakas ystävä, kuinka muuttunut sinä olet! Ah — ja tässä on Minnamme. Charmante kuten aina, pieni maalaiskaunotar karttuunipuvussaan. Entä tämä toinen — Mon Dieu! — onko hän Minnan sisar — niin perin erilainen.

Everstinna tarkasti lornjetilla punastuvaa Marttaa. Sitten hänen välinpitämätön katseensa solui Liisin ja Ullan ohi pysähtyäkseen mielenkiinnolla Lottiin.

— Katsos vaan — hänellä on Schöringien piirteet. Elle est jolie, cette petite. [Hän on sievä, tuo pienoinen.]

Kaarlo ja Lauri sivuutettiin lauseella:

— Eivät he kai ole vallattomia? Joju on niin herkkä ja hento. — Joju, sydänkäpyni, älä haukottele, se ei ole soveliasta.

Mutta Joju, sydänkäpy, haukotteli, niin että molemmat hammasrivit näkyivät, ja sanoi surkealla äänellä:

— Minulla on nälkä ja uni.

Martta riensi apuun.

— Minä vien lapset syömään ja nukkumaan, sanoi hän ystävällisesti. Martta ei koskaan ujostellut ketään, siihen hän oli aivan liian luonnollinen. — Tule, Joju, tule, Tyyra.

Joju tarttui hänelle tarjottuun käteen, mutta Tyyra pudisti päätään.

— Minä syön täysikasvuisten kanssa, sanoi hän hiukan kopeasti.

— Niinkuin tahdot, sanoi Martta yhtä ystävällisesti. — Ulla, vie sinä
Tyyra vierashuoneeseen, ehkä hän tahtoo pestä kätensä.

— Tahdotko tulla? kysyi Ulla. Hänen sydämensä läpätti ihastuksesta ja ujoudesta. Tyyra oli ihanampi, hienompi hänen rohkeinta kuvitelmaansa.

Kunpa hän vain viihtyisi heidän köyhässä kodissaan. Sillä köyhä heidän kotinsa oli, sen Ulla vasta ensi kertaa oikein selvästi huomasi. Vierashuonekin, joka vielä tänään oli ollut niin ihastuttava, näytti nyt varsin puutteelliselta. Kun Tyyra laski pienen, hienon käsilaukkunsa tuolille ja loi arvostelevan silmäyksen ympärilleen, seurasivat Ullan silmät hänen katsettaan arastellen.

Kuinka hän olikaan voinut pitää tätä huonetta hienona ja kauniina! Hyväinen aika, kattohan oli aivan mustunut. — Tyyran katse oli juuri osunut siihen, ja nyt se pysähtyi uuniin, niin, siinähän on halkeama, sitäkään hän ei ollut ennen huomannut. Ja valkoisista huonekaluista oli maali kulunut. Tyyra varmasti huomasi sen. Ja sohvan sininen päällystä oli haalistunut, ja ikkunaverhoissa oli parsittuja paikkoja. Ja piirongin vetimet olivat kuluneet. Ja seinäpaperit halkeilleet.

Mutta piironkiliina ainakin oli soma. Sen oli Ulla ommellut äidille joululahjaksi, ja äiti oli kiittänyt sitä, vieläpä Marttakin. Hänen täytyi tietää, mitä Tyyra siitä piti.

— Onko tämä sinusta kaunis? kysyi hän, ja hänen oma äänensä kuulosti hänen korvissaan luonnottomalta. — Se on ommeltu Jaavakanavalle.

Tyyra loi välinpitämättömän katseen liinaan.

— Miksei, sanoi hän, — meillä on palvelijainhuoneessa melkein samanlainen. Sisällä emme luonnollisesti käyttäisi näin räikeitä värejä. Mutta tässä ympäristössä se kyllä menee mukiin.

Ulla oli mykistynyt. Tyyran ylhäisen huolimaton ääni masensi hänet.

— Oliko sinusta hauska tulla maalle? aloitti hän hetkisen kuluttua keskustelun uudelleen.

Tyyra oli heittänyt hartioilleen vaaleanpunaisen kampausviitan ja harjasi pitkiä, kiiltävänmustia hiuksiaan. Ullan kysymyksen kuultuaan hän jäi seisomaan harja kädessä ja loi ynseän katseen Ullaan.

— Hauska? Olisiko sinusta hauska, jos sinut erotettaisiin kaikista hyvistä ystävistäsi ja saisit lähteä hienosta, mukavasta kodistasi ventovierasten luo? Niin juuri — ventovierasten luo. Sillä vaikka olettekin meille jollakin lailla sukua ja vaikka Elviira täti, äidin sisar, asuu Harjulassa, olen aivan vieras teille kaikille. Ja isä ja äiti lähtevät Sveitsiin eivätkä ota minua mukaansa. Se on kovaa. Sydämeni murtuu siitä.

Hän heittäytyi istumaan kiikkutuoliin ja näytti niin onnettomalta, että
Ullan teki pahaa häntä katsellessaan.

Samassa aukeni ovi ja Lotti astui sisään Ullan Berengaria toisella, oma
Hildunsa toisella käsivarrellaan.

— Ulla, sanoi hän moittivasti. Et taaskaan ole tuonut Berengariaa sisään leikkituvasta. Se olisi varmaan saanut jäädä sinne koko yöksi, ellen minä olisi sitä huomannut ja tuonut sisään.

Tyyra pyyhki kyyneleet silmistään ja katseli Lottia, joka ojensi nukkea
Ullalle.

— Mitä! huudahti hän. Vieläkö te leikitte nukeilla? Suuret tytöt!
Ulla, kuinka vanha sinä olet?

— Kaksitoista vuotta, mutisi Ulla.

— Taivas! Ja onko tuo kuvatus sinun nukkesi?

Ulla silmäili Berengaria rukkaa. Se oli todella ruma. Nenä oli kulunut miltei kokonaan pois ja tukasta, joka joskus oli ollut vaalea ja kiharainen, oli jäljellä vain joku takkuinen suortuva. Katkenneesta jalasta tippui sahajauhoja.

— Se on minun vanha nukkeni, sopersi hän häpeissään. — Vie pois se,
Lotti, en minä siitä välitä. Miksi toit sen tänne?

Lotti otti hyljätyn nuken ja painoi sen sydäntään vastaan.

— Tätä ei Berengaria ikinä anna anteeksi sinulle, Ulla, sanoi hän hitaasti ja painokkaasti.

Tyyra puhkesi nauramaan.

— Hän on mainio. Luulenpa, että hän loukkaantui neiti Berengarian puolesta.

— Eikö sinulla sitten ole nukkeja? kysyi Ulla.

— Oo, kai minulla niitä on jossakin vielä tallella. Mutta enhän toki niillä enää leiki. Meillä Helsingissä on jo toiset huvit minun iälläni. Me käymme tanssiaisissa ja luistinradalla ja teatterissa.

Ulla ja Lotti seisoivat sanattomina. Lotti painoi nukkejaan yhä tiukemmin sydämelleen. Sitten hän kääntyi ja luotuaan vihamielisen katseen Tyyraan hän lausui Ullalle:

— Koska sinä et enää huoli Berengariasta, otan minä sen kasvatuslapsekseni. Eihän se voi ilman äitiä olla.

Ja sydämeen asti loukkautuneena äidintunteissaan Lotti poistui huoneesta.

Ulla tunsi katkeraa katumusta. Hän oli kieltänyt lapsuutensa toverin. Oli hyljännyt nukke raukkansa, uskollisen ystävänsä. Oli menetellyt kuin Juudas.

Tyyra oli tullut hyvälle tuulelle.

— Uh, sanoi hän, anna hänen viedä nukkensa. Minä opetan sinua tanssimaan. Se on paljon hauskempaa kuin nukeilla leikkiminen. Osaatko kotiljongia?

— En osaa lainkaan tanssia. "Vedä verkaa, kudo sarkaa", sen osaan, ja
"Kiikkuri, kaakkuri, kirjava lintu". Riikka on ne meille opettanut. Ja
purppuria osaan myös jonkin verran, sitä tanssitaan täällä häissä. Ja
Martin Vappua tanssivat muonamiehen tytöt joskus lauantaisin.

— Ne ovat tietysti kaikki talonpoikaistansseja. Emme me niitä
Helsingissä tanssi.

— Purppuri on oikein hauskaa, selitti Ulla innostuen. Sitä tanssitaan näin ja samalla lauletaan.

Hän otti muutamia tanssiaskeleita purppurin tahdissa laulaen:

"Lanttuloodaa, lanttuloodaa, perunoita, perunoita, lanttuloodaa."

Tyyra oli kohottanut kädet kasvoilleen ja nauroi, niin että hytkyi.

— Kauheaa! huusi hän. Sinähän olet täydellinen maamoukka. Odotas, nyt minä tanssin.

Hän kohotti hiukan hameitaan ja alkoi hyräillen tanssia valssia kevyesti ja sirosti.

Ulla oli punastunut hiusmartoa myöten. Pöllö, puhisi hän itselleen, pöllö.

Ja sitten hän huokasi. Tyyra oli ihana, saavuttamaton.

— Tule mukaan, hyräili Tyyra, minä opetan sinullekin. Tämä on
Donau-Wellen. Se on toista kuin sinun lanttuloodasi.

— Tyyra, Tyyra, sinä hengästyt, enkelini, kuului ovelta.

Tytöt kääntyivät katsomaan. Ovella seisoivat molempien äidit.

— Äiti, sinun olisi pitänyt nähdä Ullan äsken tanssivan. Se oli verratonta. Olin nääntyä nauruun.

Alma Örnfelt katseli säälivästi hymyillen Ullaa.

— Vahinko, ettei teillä täällä maalla ole tanssikoulua, sanoi hän kääntyen Annaan.

Pastorin rouva silitti hämmentyneen Ullan hiuksia.

— Isä tahtoisi sinua iltarukoukseen, lapsi.

— Iltarukoukseen? toisti everstinna hiukan hämillään. — Niin tietysti — pappilassa. Se on kaunis tapa. Tahdotko, sinäkin, Tyyra enkelini, mennä iltarukoukseen?

— En, äiti. Olen väsyksissä.

— Me jäämme tänne, Anna, minä palmikoin Tyyran hiukset yöksi. Hänen täytyy päästä nukkumaan. Ehkä saan illallista hänelle tänne.

Anna nyökkäsi päätään ja poistui Ullan seuraamana.

Salissa odottivat jo toiset. Minna istui soittokoneen ääreen, ja pian kaikuivat kirkkaassa kesäillassa vanhan virren tutut sävelet.

Ulla oli painautunut lähelle äitiä. Hänen sydämensä oli levoton, ajatus harhaili rauhattomana. Hän tuskin kuuli, kun isä tyynellä, hiukan juhlallisella äänellä luki Raamattua.

KAHDEKSAS LUKU

— Niin, Anna, sanoi everstinna Örnfelt ja laski pöydälle kahvikuppinsa, jätän nyt molemmat enkelini sinun ja miehesi huostaan. Sinä ymmärrät, mitä hellä äidinsydän kärsii luopuessaan lapsistaan, mutta mitä tehdä? Noora on myös lapseni, ja Vilhelm tahtoo välttämättä minut mukaansa Sveitsiin.

— Pelkään vain, etteivät lapset viihdy meillä. He ovat tottuneet niin peräti toisenlaisiin oloihin, sanoi pastorin rouva hiljaisesti.

— Se on kyllä totta, mutta Vilhelmin mielestä tekee lapsille hyvää nähdä vaatimattomiakin oloja, se herättää heissä suurempaa kiintymystä kotiin. Näetkös, Anna, me kaksi, Vilhelm ja minä, koetamme kasvattaa lapsemme periaatteiden mukaan. Tiedämme, että esimerkiksi Minna on kaikin puolin hyvin kasvatettu nuori tyttö, sopivaa seuraa kenelle tahansa, ja muut lapsenne ovat myös siivoja, joskin jonkin verran kömpelöitä ja maalaisia. Hovineuvoksetar oli Minnaan hyvin tyytyväinen, voin sinulle kertoa.

Annan poskille kohosi hieno puna.

— Minna on kyllä hyvä tyttö, sanoi hän.

— Mikä onni, että saitte hänet Haminaan tyttöopistoon. Olen kuullut hänen ääntävän ranskaa, ja se oli aivan erinomaista. Usko minua, hänen onnistuu päästä hyviin naimisiin.

— Palatakseni Tyyraan ja Jojuun, olet kai huomannut, että he molemmat ovat hyvin herkkiä ja hienotunteisia. Joju varsinkin on erinomaisen sensible. Häntä tulee kohdella hellävaroen, ei mitenkään loukkaamalla.

— Toisin sanoen hemmotellen, kuului Elviira rouvan kuiva ääni sohvan kulmasta. Hän oli tähän asti ääneti kuunnellut sisarensa puhetta, niinkuin näytti, syventyneenä villa-alushameen kudontaan.

— Ei suinkaan, rakas sisar, meidän lapsiamme ei koskaan ole hemmoteltu. Mutta sekä Vilhelm että minä olemme sitä mieltä, että lapsia tulee kohdella hienotunteisesti.

— Pötyä, lapset tarvitsevat kuria, vastusti Harjulan rouva.

Everstinna hymyili imelästi ja siristi silmiään.

— Luonnollisesti on ero lasten ja lasten välillä. Meidän lapset — — —

— Teidän lapset ovat juuri yhtä juonikkaita ja tottelemattomia kuin muidenkin.

— Elviira, sinä loukkaat minun tunteitani, ja minun täytyy sanoa — — —

Salaisuudeksi jäi mitä Alma sisar aikoi sanoa, sillä ovi aukeni ja
Niemelän rouva astui sisään poikansa ja tyttärensä seurassa.

— Päivää, päivää, rakas Anna. Ja Elviira, mitä kuuluu? Mutta Alma, oletko sinäkin täällä? Sehän oli yllätys. Ja kuinka komea sinä olet, yhtä nuori kuin aina ennenkin. Niin, niin, sinulla on toisenlaiset päivät kuin muilla ihmisillä. Entä pukusi, ohhoh sentään. Me olemme virttyneitä ja haalistuneita pumpuliriepuja sinun silkkisi rinnalla.

— Etkö sinä, Hilda, muka tiennyt, että Alma oli täällä? kysyi Harjulan rouva pistävästi.

Niemelän rouvaa alkoi yskittää.

— Kas, kun olin aivan unohtaa esittää sinulle lapseni, Alma. Tämä tässä on vanhin poikani Samuli, tuli keväällä ylioppilaaksi, ja tässä on Viivi.

Samuli kumarsi kömpelösti, ja Viivi niiasi silmät maahan luotuina. Samulilla oli älykkäät, kalpeat kasvot, Viivi oli kesakkoinen ja laiha, mutta terhakan näköinen.

— Nuoret ovat krokettikentällä. Menkää tekin sinne, sanoi pastorin rouva. Ja, Viivi kulta, pyydä Marttaa tänne.

— Ajatelkaas, sanoi Niemelän rouva tyhjennettyään kaksi kupillista kahvia. — Ajatelkaas, mitä Verner kuuli eilen kaupungissa. Kas, minne minun käsityöpussini joutui?

Kotvasen etsittyään hän löysi kuluneen käsityöpussinsa tuolin alta. — Otin käsityötä mukaani, kun ajattelin, että Anna ehkä tahtoo pitää meidät illallisen yli. Tulee niin harvoin täällä käydyksi, kun matka on pitkä.

— No, mitä Verner kaupungissa kuuli? kysyi Elviira rouva kärsimättömästi.

Hilda rouva veti sukankutimen esiin pussista, ja saatuaan silmän puikkoon hän alkoi:

— Niin, kuulkaapas, kun kerrottiin, että Ulrik Schöring muka on nähty siellä.

— Ulrik Schöring!

Niemelän rouva nautti hämmästyksestä, joka oli nähtävänä läsnäolevien rouvien kasvoilla.

— Niin, juuri, Ulrik Schöring. Sanoivat hänen liikkuneen sen amerikkalaisen herran seurassa, joka on ostanut Kaunialan.

— Se nyt on pelkkää puhetta, sanoi Harjulan rouva. Olisihan hän silloin käynyt meilläkin tai pappilassa.

— Ei ole niinkään sanottu, että häntä haluttaa käydä teillä, sanoi
Niemelän rouva merkitsevästi.

— Olen varma siitä, että on juoruja, arveli Alma Örnfelt.

— Minä aion ainakin mennä Kristiina Blylodhin luo ottamaan asiasta selkoa, sanoi Niemelän rouva päättäväisesti. Olen aina pitänyt Ulrik Schöringistä ja toivon hartaasti, että hän vielä palaa kotiseudulleen.

— Hän oli miellyttävä poika, sanoi Anna lämpimästi.

Molemmat toiset naiset olivat ääneti. Sitten sanoi Elviira rouva:

— Hän oli tuhlari kuten isä ja isoisä. Tuhlari ja huikentelevainen.
Amerikka on juuri sopiva maa hänenlaisilleen.

Anna puristi huulensa yhteen. Alma Örnfelt vaihtoi puheenaihetta.

Krokettikentällä olivat nuoret sillä aikaa täydessä toimessa. Pelattiin kolmessa puolueessa. Jaakko ja Minna, Samuli ja Naimi, Viivi ja Miili. Martta oli rientänyt keittiöön huolehtimaan kahvista.

Ylt'ympäri krokettikenttää istuivat nuoremmat katselijoina osoittaen kiivain elein ja suorasukaisin huudahduksin hyväksymistään tai paheksumistaan pelaajien otteilla.

— Menkää, te aikaihmiset, nyt jo jonnekin muualle ja heittäkää kenttä meidän haltuun, ehdotti Mikko.

— Niin, me tahdomme myöskin pelata! huusivat toiset lapset kuorossa.
Teidän pelinne on kohta lopussa. Hei, hei, Minna, se oli oiva temppu.
Eläköön! Minna ja Jaakko voittivat.

Kuin intiaanit hyökkäsi katselijaparvi kentälle, sieppasi nuijat käsiinsä ja alkoi jakautua puolueisiin.

— Ollaanko me yhtä puoluetta? kysyi Ulla Tyyralta.

— Pelaatko sinä hyvin? kysyi tämä.

— Ulla pelaa huonosti, kirkui Mikko. Tule minun puolelleni. Joju ja
Ulla saavat olla yhtä miestä, ja Liisi ja Emma. Kaikki paalun luo!

Ulla pelasi haluttomasti ja alakuloisena. Miksi ei Tyyra voinut ruveta hänen puolelleen! Oi, jospa hän olisi arvannut, kuinka Ulla häntä ihaili. Tyyra olisi voinut olla hänen paras ystävänsä, Emma ei ollut mitään hänen rinnallaan. Mutta Tyyralla oli niin monta ystävää Helsingissä. Ullasta hän ei välittänyt, sen huomasi selvästi.

Elämä on sentään surullista! Mitenkä Minna ja Martta kerran sanoivatkaan? Traagillista, niin juuri, traagillista. Ja tuo Jojukin pelaa niin surkean huonosti. Ei pääse porttien lävitse, ei ajamallakaan. Liisi ja Emma ennättivät ensimmäisinä paaluun.

— Voitimme. Ja sinä, Mikko, älä lainkaan riitele. Koetit pettää, mutta minä kyllä huomasin metkusi, kehuskeli Emma.

Liisi haukotteli. Kunpa jo menisivät vieraat. Koko iltapuoli kului turhaan. Mikon ja Emman seura ei häntä huvittanut. Oikeastaan hän jo kuuluikin isojen seuraan. Päättävästi hän keikautti niskojaan, niin että pitkä palmikko nytkähti. Toisten vielä kinaillessa siitä, kuka oli pelissä eniten vääryyttä tehnyt, Liisi juoksi mäelle lehtimajaan, jonne Martta oli kantanut kahvitarjottimen. Tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista hän istui Miilin viereen.

Auringon säteet pujottautuivat sisään tiheän lehtikudoksen lävitse ja
kikattelivat nuorten tyttöjen vaaleilla kesäpuvuilla ja olkihatuilla.
Jaakko ja Samuli olivat ottaneet ylioppilaslakin päästään. Samuli istui
Naimin vieressä, jonka posket olivat tavallista punakammat.

Miili esitti panttileikkejä, mutta toisten mielestä oli hauskempi keskustella.

— Elämä on lyhyt, sanoi Samuli kohottaen silmälasejaan, ja meidän on päästävä selvyyteen niin paljosta.

— Ette kai aio ruveta taas pohtimaan suuria kysymyksiä? huudahti
Miili. Silloin minä saan päänsärkyä.

— Minä en koskaan keskustele naisten seurassa elämän suurista kysymyksistä, sanoi Jaakko ylimielisesti.

— Kuulepas tuota! huudahti Viivi. Sen päätöksen kai teit sen jälkeen kuin viimeksi kiistelimme, ja sinä niin loistavasti jouduit tappiolle.

— Lauletaan, ehdotti Martta. Näen, että Samuli on tuonut kitaransa.

Samuli otti pyynnöstä kitaran ja näppäili sitä hetken.

— Laulanko Trubaduurin viimeisen rukouksen?

— Oi laula, pyysivät toiset.

Samuli lauloi, ja toiset kuuntelivat kasvoillaan nuoruuden onnellinen kaihomielisyys.

Liisi hiipi hiljaa pois.

Hän ei ollut löytänyt täälläkään mitä etsi. Hempeämieliset rakkauslaulut ja haaveilu eivät häntä viehättäneet.

* * * * *

— Ulla, sanoi Tyyra illalla, kun molemmat tytöt istuivat salissa selaillen valokuva-albumia. — Katsopas, miten erilaiset kädet Anna tädillä on kuin minun äidilläni.

Pastorin rouva ja Alma Örnfelt istuivat vieretysten sohvalla. Ulla katseli heitä vertailevasti. Alma täti nojautui sohvan selkämystä vasten suorana ja ryhdikkäänä. Hänen lihavahkoilla, vaaleahipiäisillä kasvoillaan näkyi tuskin ryppyä, tukka oli hyvin käherretty ja kiiltävän musta, puku oli hienoa, vaaleata musliinia, vartalo nuorekas, vyötäisiltä hoikka, sileät ja valkoiset kädet lepäsivät sylissä joutilaina, pari hohtokivistä sormusta välkkyi hyvinhoidetuissa sormissa. Ulla ymmärsi, että hän oli moitteettomasti pukeutunut, komea maailmannainen. Sitten hän loi silmänsä äitiin. Alma tädin rinnalla tämä näytti pieneltä ja hennolta. Kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, silmien ja suun ympärillä oli ryppyjä. Ja kädet — niin, Tyyra oli oikeassa — ne olivat aivan erilaiset kuin Alma tädin. Laihat ja päivettyneet, siniset suonet hiukan koholla, iho hienoissa rypyissä.

Ulla tunsi selittämätöntä mielipahaa. Miksi ei äiti ollut yhtä komea ja nuoren näköinen kuin Alma täti? Hänen pukunsakin oli niin yksinkertainen, tumma pumpulihame vain. Olisihan hän voinut pukeutua paremmin nyt, kun Örnfeltit olivat täällä. Ja laihoissa sormissa, jotka nytkin niin ahkerasti kuljettivat neulaa, ei ollut muita koristeita kuin kaksi kapeata, sileätä sormusta.