HAUTAJAISET.

Ei tarvinnut tänä vuonna kevättä odotella. Se tuli tupsahti ensin tuulineen, sateineen ja sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen, että tuskin ennätti kantapäällään pyörähtää ennenkuin sai talvinutun kevät nuttuun muuttaa.

Tuossa eräänä Huhtikuun maanantaina,—se oli ensimmäinen oikein kaunis maanantai—otin varhain aamulla keveämmät vaatteet päälleni ja läksin raikasta kevätilmaa hengittämään. Voi kuinka suloiselta se tuntui! Niinkuin kala, joka turhaan maalla on vettä haukotellut, veteen päästyään iloisena lähtee sitä piirtelemään, niin vei minutkin vieno länsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden. Jouduin viimein kauppatorille ja siitä rantaan. En tiedä itsekään, mikä siihen oli syynä, mutta jäätä pitkin minä vaan läksin Viaporia kohden astumaan. Käyskentelin tuossa jonkun matkaa, niin näinpäs muutamien sotamiesten tulevan vastaani. Tulin lähemmäs.—Neljä venäläistä sotamiestä vetää kelkassa pitkää likasista laudoista hätimmiten kokoon kyhättyä pitkulaista kirstua.

"Mitä teillä tuossa kirstussa on?" kysyin venäjäksi.

"Toverimme ruumis!" vastasi yksi miehistä murteellisella suomenkielellä.

"Suomalaisiako" huudahdin ja läksin heidän mukanaan kaupunkiin päin astumaan.

Rupesin kyselemään minkä mitäkin tuosta vainajasta.

"Oliko tuo toverinne myöskin suomalainen?" kysyin.

"Ei suomalainen, vaan karljak," vastasi taasen tuo äsköinen.

"Mistä hän oli kotosin?" kysyin taasen.

"Tverski gubernista!"

"Vai niin", ajattelin. "Siis Tverin suomalaista veljeäni tuolla tavoin viimeiseen lepokammioon kyörätään."

"No tautiinko hän kuoli vai kuin?"

"Ei. Hän hukkui tän'aamuna", oli vastaus.

"No kuinka sitten?"

"No, ka hän mitä lie mennyt jäältä noutamaan ja putosikin jään alle."

"Pianko hänet pelastettiin?"

"Ei siinä ollut puolta tuntia aikaa, niin hän jo vedettiin jäälle, no kuollut se jo oli."

"No mitäs te silloin teitte?" kysyin.

"Ka me vietiin hänet kasiirmiin, pappi siunasi ruumiin, tehtihin arkku ja nyt hautahan viedään."

Nuo viimeiset sanat toivat mukanaan syvän huokauksen. Vainajalla näkyi ystäviä olleen.

"Tunnetteko te hänen kotioloistaan?" kysyin taasen.

"Ka miks'en minä niitä tietäisi, kun naapurista olen," sanoi mies.
"Kyllähän siellä surkiasti on asiat."

Nyt kertoi sotamies oudolla murteellaan tuon onnettoman kotioloista. Kaksi vuotta sitten oli Miikkula—se oli vainajan nimi—sotamieheksi viety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä erään varakkaamman talon tyttären kanssa, joka hänen köyhyydestään ja vanhempiensa kiellosta huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut. Miikkula oli luullut varmaan vapaaksi pääsevänsä, koska oli ainoa täysi-ikäinen poika talossa. Hänellä oli nimittäin toinen kymmenvuotias veli. Mutta kuinka lie käynytkin. Useat muut, joilla ei mitään oikeutta ollut, jäivät kotiin, mutta Miikkula "sluuspaan" vietiin. Lienevätkö nuo muut sitten "pistäneet" tohtoreille, vai mikä lie syynä ollut. Sinne jäi hänen nuori suloinen vaimonsa itkemään, sinne hänen kivuloinen emonsa suremaan, köyhyyttä kärsimään. Hän oli juuri mieheksi päässyt; oli näyttänyt siltä kuin uusi aurinko olisi taivaalle noussut. Kirkkaana oli vanhan vaimon otsa loistanut, olivatpa hänen silmänsä säkenöineet, kun hänen poikansa hänelle nuoren, reippaan miniän toi ja voimakkain käsin uuden kodin heille rakensi.

Kaksi vuotta oli nyt polonen erillään omaisistaan ollut. Muutaman kerran oli hän saanut komppanian kirjurin kirjoittamaan sinne kotiin muutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut sanaakaan saanut. Siellä ei kukaan kirjoittaa osannut.

Elikö hänen äitinsä, oliko nuori vaimonsa terve, oliko siellä ehkä pienokainen isäänsä odottamassa—siitä ei hän vuoden päiviin ollut mitään tietoja saanut. Sattuipa sitten seuraavana vuonna samalta seudulta tämä samanen poika, joka vainaasta puhui, tänne joutumaan sotapalvelukseen. Wasilij oli hänen nimensä. Häneltä sai hän nyt suulliset terveiset: Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut kulkutautiin. Nyt eli hänen vaimoparkansa pienokaisen kanssa sillä mitä vaivoin kokohon sai. Hänen anoppinsa oli kumminkin salaa auttanut tytärtään hädässä, mutta tämän ainoankin turvan pyyhkäsi kulkutauti elävitten joukosta. Ankara oli Herran rangaistus tottelematonta tytärtä kohtaan. Parempien aikojen toivo piti häntä kumminkin pystyssä, hän teki työtä ja tyytyi vähään. Mutta kuinka kävisi nyt, kun hän ainoan turvansa, ainoan ystävänsä surkean kuolon kuulla saa.

Näin kertoi sotilas hiljaisella äänellä, ja minä näin hänen pyyhkivän kirkkaat kyynelhelmet poskiltaan. Yhtä kirkkaat ne olivat, paljon syvempää surua, sääliä ne todistivat, kuin hienoimman immen kyyneltipat, jotka puudratulta poskelta maahan vierähtelevät—Niin! Erehtymättä voi sanoa, että onnellinen se ylhäinen, se rikas, jonka komeassa saattoväessä tuommoisia kyyneleitä vuodatetaan.—

Huomaamattani olimme jo tulleet rantaan. Sotamiehet, joita oli neljä henkeä, nostivat varovasti ruumiinarkun kelkasta. Kukin nosti oman kolkkansa olalleen, ja näin sitä sitten jatkettiin matkaa läpi kaupungin. Minä olin viidentenä saattojoukossa. Ihmiset seisattuivat tuota kummaa katsomaan. Näin erään hienon herran hävyttömästi myhähtäen sylkäsevän—mokomalle näylle, näin jonkun neiden kummastuksella, säälillä, melkein inholla katsovan minua poloista, joka noita kurjia olentoja seurasin, mutta näinpä myöskin sotamiehen, joka kunnioitusta seisattui vainajalle antamaan.

Minä en kumminkaan noihin mielenosoituksiin huomiotani kääntänyt.
Astuin vaan syviin mietteisin vaipuneena eteenpäin.

Heikin kadun kulmassa kohtasimme juhlallisen surusaaton. Kaksi mustaa hevosta veti mustissa hopealla kirjailluissa vaunuissa ylellisesti koristeltua ruumiinarkkua, joka oli melkein kokonaan peitetty viheriän ja valkean kirjavilla seppeleillä. Totisena könötti kuski korkealla istuimellaan mustissa vaatteissa päätään liikuttamatta, silmiään räpäyttämättä aivankuin olisi samasta puusta ollut tehty, kuin vaunutkin. Vakavana arvokkaana istui jumaluus-tieteen professori ensimmäisen vosikan roskassa. Sitten seurasi loppumaton jono saattajia. Ensimmäisten kasvot olivat itkusta punaisina. Keltä kultakin vieri par'aikaa katkeran murheen kyyneleitä,—siltä ainakin näytti. He kuiskailivat silloin tällöin salavihkaa toisilleen,—tietysti muistellen vainaan hyviä töitä ja ansioita.

"Ketä tuossa hautaan viedään?" kysyin eräältä vanhalta vaimoihmiseltä, joka kiirein askelin riensi sivuitseni.

"No, se on se rikas vanhapoika Rosenberg," virkkoi vaimo ja meni menojaan.

"Vai niin!" ajattelin. Olin saanut tietää tarpeeksi. Jo oli siis kuolemaan vaipunut tuo kitsas ukko, joka niin kauan oli lukuisten, ahnaitten perillisten kuolemaansa odottaa antanut. Nyt käsitin millaisilla kyyneleillä nuo posket oli kasteltu, ymmärsin, mitä noilla oli kuiskaeltavana toisilleen.—Testamenttia ei oltu vielä avattu.

Katsellessani tuota irvikuvaa, olin hetkeksi unohtanut sotilasystäväni.
He olivat parikymmentä askelta perässäni.

"Ennen yhdyn tuohon kurjan näköiseen seuraan, jossa todellinen veljellinen murhe parina karkeana kyyneleenä ilmi tulee, kuin tähän juhlasaattoon, jossa satoja kyyneleitä vuodatetaan, kaikki teeskentelyn ja vilpin puristamia." Näin ajattelin ja seisatuin silmänräpäykseksi. Silloin huomasin erään herran puhuttelevan sotamiehiä. Minä lähestyin.

"Menkää matkoihinne tästä surusaattoa häiritsemästä moisine koiranraatoinenne!" sanoi herrasmies.

"Hävetkää! Oletteko te parempi kuin tuokaan," vastasin harmistuneena röyhkeälle. Sotamiehiin kääntyen sanoin ystävällisesti: "Tulkaa vaan. Älkää olko millännekään." Ja sotamiehet läksivätkin eteenpäin astumaan.

Erikin kadulla on erään talon edessä tiileillä täytetty aituus, joka anastaa puolen katua. Tuohon ahdelmukseen oli kokoontunut talvisaikana tavallista enemmän lunta. Vaikka muualla jo oli aivan paljasta, oli tässä vielä paha kuoppainen, likainen lumikinos. Tuossa hakkasi paraillaan kaksi miestä viimeisiä talvenjäännöksiä, ja olivat sulkeneet kadun käsirattaillaan.

Surusaatto seisattui. Sotamiehet astuivat rivakkaasti eteenpäin, minä seurasin, ja niin menimme surusaaton ohitse. Mitkä äkäset katseet, mitkä uhkaavat silmäniskut kohtasivat sotamiehiä. Näytti siltä kuin nuo olisivat pitäneet koko juhlallisuuden saastutettuna.

Jo tultiin hautausmaalle.

"Onko hauta jo kaivettu?" kysyin.

"Kukapa sen olisi kaivanut," vastasi Wasilij. "Täällä 'sässynässä' on lapioita."

Saavuttiin sille paikalle, johon alhaisia sotamiehiä kuopataan.

Minusta tuntui niin kummalliselta. Haudataan noin vaan mies, joka muutamia tuntia sitten vielä huokaili armastaan ikävöiden, parempia aikoja toivoen,—noin vaan ilman melua, ilman pappia, ilman omaisten kyyneleitä.

"Etpä arvannut nuori mies, että Venäjän valtamerestä tulet temmatuksi Suomeen, äitisi helmaan nukkumaan," ajattelin koettaen outoja tunteita haihduttaa.

Äkkiä pyysin miehiä keskeyttämään työnsä.

"Miksikä?" kysyi Wasilij.

"Avatkaa tämä arkku," pyysin. "Minä tahtoisin nähdä tuon onnettoman ystävänne ruumiin."

"Jos te ette olisi niin ihmeellisen ystävällinen meitä kohtaan ollut, niin emme sitä tekisi, mutta nyt sen teemme," lausui Wasilij, jolla näkyi olevan komentovalta muitten yli. "Jos kuitenkin sallitte meidän kaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten——." Minä suostuin siihen.

Sillä välin alkoi lutherilaiselta hautausmaalta kuulua laulua, luultavasti herra Rosenbergin haudalta. Olin kuulevinani professorin mahtavan hautajaispuheen, olin näkevinäni sukulaisten kyyneleet, seppeletulvan juhlallisen hautaustoimituksen jälkeen, jota ainoastaan muutamien nyyhkytykset häiritsivät, niin luulimpa istuessani tuon alhaisen sotamiehen ruumiinarkun alapäässä, näkeväni jo uljaan hautakiven, johon suurilla kultakirjaimilla oli piirretty "suuren" vainajan nimi, syntymä- ja kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin.— Ja mitä varten tuo kaikki? Oliko tuo vanhapoika kaiken sen ansainnut? Miksi oli juhlasaatto niin suuri ja komea? Miksi oli jumaluustieteen professori tullut hautausta toimittamaan? Miksi nuo seppeleet ja kyyneleet? Kaikki siksi, että vainajan oli eläessään onnistunut toisten tappiolla, työmiesten hiellä—ja millä kaikella—kasvattaa perimänsä puolen miljoonan omaisuuden kaksinkertaiseksi.

Nyt saivat sotilaat haudan valmiiksi. He nousivat haudasta. Lapion kärjellä nostettiin kansi pois ja näkyviini tuli nuoren miehen ruumis. Vaikka keltaiset, kylmät, todistivat nuo kasvot miehuutta ja samalla lempeyttä. Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen nenä, vaaleat viikset kohtalaisen suun yläpuolella, pieni parta—siinä miehen kassojen pääominaisuudet.

Katsellessani tuota vainajata, valtasi minut juhlallinen tunne. Tahdoin puhua paria sanaa koska ei kukaan muukaan tahtonut sanoilla vainajalle hyvästi jättää.

"Hyvät ystävät!" alotin. Sotilaat ottivat lakit päästään ja minä tein samoin. Huomautin ensin siitä, kuinka kohtalo maailmassa viepi ihmisen mukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi uneksiakaan, kuinka kaikki saattaa käydä aivan päinvastoin, kuin itse tahtoisimme ja kuinka viimein kuolo meidät tempaa pois usein juuri silloin kuin sitä kaikkein vähimmin odotamme. "Teidän sydäntänne karmelee," jatkoin "mullatessanne ystävänne tänne kaukaiseen maahan, mutta älkää sitä itkekö. Suomi on jo niin monta poikaansa hymyillen ottanut sylihinsä, että tekin huoleti voitte sen haltuun ystävänne uskoa. Tuo vainaja oli Tverin Karjalainen. Mikä oli hänkään muu—kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan ovat Tverin Karjalaisetkin. Sano sinä Wasilij kotiin tultuasi, hänen nuorelle vaimollensa, että niin katkera kuin Miikkulan surma onkin, älköön hän kuitenkaan sitä surko, että hänen Miikkulansa Suomehen jäi. Suomi ottaa ilolla syliinsä vaikka kaikki Tverin Karjalaiset!" Siihen lopetin vähäpätöisen puheeni.

Kyynelsilmin tarttui Wasilij nyt käteeni, kiitti ja lausui:

"Minä kerron Helenalle tästä, ja jos hän suostuu, rupean minä Miikkulan sijaan hänen mieheksensä."

Nyt pantiin kansi paikoilleen ja arkku laskettiin hautaan. Heitin kolme lapiollista multaa hautaan ja läksin liikutettuna pois, jättäen heidät hautaa täyttämään.

KIRPPU JA KÄRPÄNEN.

Siihen aikaan kun ne huonot vuodet olivat, oli Leininmäellä niinkuin muuallakin suuri puute elatuksesta. Älkää luulkokaan, että puutetta tunsivat ainoastaan ihmiset ja raavaat; ei suinkaan,—se tuntui talon pienimpiin eläimiin asti. Hämähäkit haihtuivat, torakat kuolivat, kärpäset lentelivät nälissään ja kirppujenkin elatus rupesi hupenemaan. Silloin päätti eräänä päivänä kaksi kuomasta, kirppu ja kärpänen lähteä etsimään muualta parempia oloja. He kuulivat puhuttavan Pietarista,— sen sokerista ja rasvasista puotimiehistä. Vaikka matka peloitti—sillä he eivät olleet tottuneet omin päin niin pitkiä reisuja tekemään, läksivät kumminkin kulkemaan. Mutta kirppupa ei jaksanutkaan niin sukkelaan hyppiä, että olisi kärpäsen rinnalla pysynyt. Kärpänen läksi edellä lentää sihistämään. Kului siinä päiviä ennenkuin hän Pietariin pääsi. Matka on pitkä ja kärpänen—, tietäähän sen, kuinka kovasti se nyt jaksaa lentää. No tulipahan tuosta viimein kuitenkin Pietariin.— Voi sitä komeutta ja prameutta, kadutkin noin leveät, rakennukset ylettyvät pilviin asti. Lentää suhahtipa kärpänen eräästä avonaisesta ikkunasta sisälle. Siellä juuri aamiaista pöytään laitetaan. Ukolla oli nälkä. Hänkös nenineen ruu'an ääreen.

Mutta ajatelkaas hänen hämmästystään: yksi palvelijoista juoksee hänen kimppuunsa ja uhkaa verkolla kiinni kaapaista. Hänkös siitä ikkunaan, mutta voi onnettomuutta, se ei ollutkaan avonainen. Jäsenet vaan jäsähtivät, kun hän siihen suin päin syöksyi. Ei ollut siinä aikaa voivottelemaan. Vähissä hengin pääsi hän vihdoin avonaisesta ikkunasta ulos.

"Ohhoh!" huokasi raukka käytyään istumaan naapuritalon ikkunan puitteelle.

Jo rupesi päivä iltapuoleksi käymään, eikä ukko ollut vielä leivän sirua tyhjään malkkiinsa saanut, sokerista puhumattakaan.

"Kah!" huudahti hän äkkiä. Juuri siihen huoneesen, jonka ikkunassa hän kökötti, tuotiin samovaari pöydälle. "Vihdoinkin saan sokeria!" arvelee matkalainen ja syöksee suoraa päätä sokeriastian reunalle.

"No mutta ovatpa hävyttömiä!" voihkasi hän, nähtyään sen peitetyksi vaatteella.

Koetti äijä vielä sen päivää Pietarissa onneaan, mutta kaikkialla kävi yhtä hullusti. Eräässä talossa istui hän marmorisen Pietari Suuren nenällä, niin kauan kuin talonväki oli iltasella, arvellen, että lapa nuo ovat ensin syöneet, niin saampahan sitten rauhassa aterioida. Hänen kauhistuksensa oli ääretön, kun talonväen herjettyä, ruoka heti korjattiin pois, vieläpä vietiin pöydältä vaatekin niin, ettei leivän siruistakaan jäänyt muuttolaisparalle.

Jo tuli ikävä kotiin takasin. Hän muisti kuin kylässä usein ruuan annettiin pöydällä läpi yön seista, muisti kuin hänen oli ollut hauskaa pöydällä käyskennellä maistelemassa niistä kaalitipoista, jotka syöjien lusikoista tipahtelivat. Ja kun nälkä yhä enemmän rupesi vatsassa vonkumaan, lähti hän aika hamppua takasin kotikylää kohden viuhtomaan.

Pulkkalaan tultuaan pistäysi hän siihen "trahteeriin", jossa tiesi suomalaisten matkalla ravitsevan itseään. Suureksi ilokseen huomaa hän kirppu-kuomansa istuvan erään lihamiehen kauluksella.

"No hyvä päivä, kuomaseni!" huudahti hän riemastuen.

"Jumal'antakoon," vastasi kirppu nähtävästi närkästyksissään siitä, ett'ei kärpänen ollut malttanut häntä odottaa, kun yhdessä kerran matkustaa olivat päättäneet.

"No, mitä kuuluu?" kysyi kärpänen vähän hämillään huomattuaan toisen närkästyksen.

"Hyvää vaan," virkkoi taasen kirppu, "johan tämä matka nyt luisuu kun tämän matkakumppanin löysin.

"Minä olen jo kotimatkalla, kuoma. Ei kannata sinne mennä. Nälkäänhän ne näännyttävät," vakuutti kärpänen. "Lähdetään yhdessä kotiin takasin!" lisäsi hän.

"Sinun kanssasi minä läksisin", virkkoi kylmästi kirppu. "Minulla on nyt parempaakin seuraa." Sinne katosi kirppu pullakan lihamiehen kauluksen alle, jonka liikkeistä kärpänen harmikseen näki, että kirppu oli suuruksella. Ja niin he erosivat. Kärpänen, joka tämän jutun on kertonut, ei sanonut tietävänsä, kuinka kirpun oli käynyt, mutta kyllä hän arveli kirpun tuon samasen lihamiehen seuralaiseksi ruvenneen, koska ei takaisin palannut milloinkaan. Kärpänen taasen eleli iloisena ja onnellisena kuolemaansa asti Leininmäellä. Niin harvoin kuin hän siellä saikin sokeria, oli hän kuitenkin kohtaloonsa tyytyväinen ja kehoitti lapsiansa samaan.

PEKKA PARKA.

Pekka Palovaaran rinnassa kuohuilivat kaikki ne ylevät ajatukset, mitkä nuorukaisen mieltä innostuttavat, hänen tullessaan osakunnan "vastaanotto-viftiltä". Hän oli hiukan noin niinkuin—sellaisella päällä, ettei olisi häikäillyt ryhtyessään poliisin kaulukseen, jos se olisi rohjennut huomauttaa häntä kadulla hiljaa olemaan. Pekka oli ajatteleva nuorukainen. Hänellä oli valmiina jo elämänohjelma: ensin filosofiian kandidaatiksi kolmella lautatuurilla, filosofiiassa, suomessa ja historiassa, ja sitten innokkaasti isänmaan palvelukseen. Jos hänet sitten joskus korotettaisiin,—niin, kyllä hän sitäkin ajatteli—senaattoriksi, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Varma ei hän kuitenkaan viimeisestä ollut, sillä olihan hän jo kylliksi tullut maailman kehnoutta näkemään, jossa usein etevä mies työnnetään syrjään jonkun kelvottoman suosikin tieltä. Naimis-asioita tuumaili hän myös. Jos se, jota hän rakasti, arveli hän itsekseen, suostuisi häneen,—ka miksi ei hän sitten suostuisi—niin ajatteli hän sopivimmaksi noin vuotta ennen tutkintoa mennä kihloihin, näyttääkseen professoreille vakavat aikeensa, ja sitten tutkinnon suoritettuaan naimisiin. Tuloja hänellä tosin ei silloinkaan vielä olisi tarpeeksi, mutta sen sijaan oli onneksi tuolla valitulla saatavana suuri omaisuus, jahka hänen vanha enonsa kuolisi. Rikkauden tähden hän ei häntä ottanut! Ei suinkaan! Sellainen raukka hän ei ollut.—Tosin nyt tuokin vähän alentavalta tuntui niin suuren miehen alulle, elää vaimonsa rahoilla, mutta olihan hänellä myöhemmin tilaisuus maksaa korkojen kanssa takasin, mitä vaimoltaan saisi. Oo, kuinka suloista oli tulla suureksi mieheksi, hyödyttää isänmaatansa, niittää kunniaa ja kohottaa vaimonsa yhteiskunnan korkeimmille sijoille, ihanaa!

Näin tuumaili Pekka kotia päin hoiperrellessaan. Viimein saapui hän perille, löysi vihdoin avaimensa takin vuorin välistä, hapuroituaan sitä ensin kaikkialta, astui huoneesensa, riisui palttoon päältään ja heittäysi vuoteelle hetkiseksi huokaamaan. Tuossa tuumaili hän vielä hetkisen tekemäänsä oivallista elämänohjelmaa ja määritteli sen tarkasti pienimpiin yksityisseikkoihin asti.

"Mutta jos nämä tuumat menevät myttyyn?" kysyi hän itseltään.

"Mitä vielä! Saapas nähdä niin olen viimeistään kolmen vuoden päästä maisteri. Se on tietty! Ja kun kerran maisteri olen, on tie kaikkialle avoinna. Silloin ei muuta kuin käyn kunniantoukoa leikkaamaa!"

* * * * *

On markkinat. Ihmisiä vilisee torilla. Siinä on kauppiaita, ostajia, katselijoita, arkkiveisujen myyjiä ja ketä kutakin rahanonkijaa. Pekka Palovaara käyskentelee myöskin ihmispyörteessä. Hänellä on pää täynnä tulevaisuuden unelmia, jotka harmaana pilvenä viipottelevat hänen ympärillään. Milloin tuntuu hänestä niin kuin olisi hän jo maisterivihkijäisissä: hän seisoo promoveerattavien rivissä vuoroansa odotellen; hänen vuoronsa on jo tullut, hän on juuri astumaisillaan esiin laakeriseppeleellä kruunattavaksi,—mutta samassa saa hän päähänsä, että eihän hän vielä ollut alottanutkaan tenttaamejaan, ja katkeralla harmilla peräytyy hän toisten taakse,—huomaten olevansakin likasten toriämmien parissa. Välistä luulee hän näkevänsä oman lemmittynsä, Ainon, viittaavan häntä luokseen,—hän rientää eteenpäin, astuu hänen luokseen, tarttuu hänen valkeaan kätöseensä, mutta juuri kun hän on painamaisillaan sen huulilleen, herättää hänet unelmistaan akka, joka huomauttaa, että ensin on prenikka maksettava, ennenkuin sen suuhunsa saa pistää. "Uh, noita hävyttömiä! Ryöstävät julmimmalla tavalla ihanimmat unelmani!" huudahtaa poika parka lähtien astumaan hajamielisenä eteenpäin. Hänestä tuntuu kaikki niin kummalliselta. Välistä ei hän voi eroittaa ihmisiä, hevoisia, pöytiä toisistaan, välistä ovat kaikki tuttuja. Tuolla näkee hän oman arvoisan tätinsä,— ennen niin ylpeä aateluudestaan—istuvan maitokuorman päällä; täällä piiskaa hevoishuijari hänen omaa uljasta "Veikkoaan", ja tuossa—hän tunsi sen ihan tarkkaan—on hänen oma kirjoituspöytänsä myytävänä.

"Mitä tämä meriksee!" kiljasee hän. "Kenen luvalla olette minun kirjoituspöytäni tänne tuoneet?"

"Shuokaa anteekshi!" virkkoi hänelle harmaapartainen ryssä: "Täällä puolen tiskiä ei shaa tule". Ja hän työnsi ystävämme takasin.

"Olenko minä höperö, vai mikä minua vaivaa!" tuumaili Pekka, "kuinka saatoin noin hajamielinen olla? Kuinka saatoinkaan luulla tuota likaista tiskiä——." Hän läksi kiirein askelin rantaan päin, kuullen takanaan ryssien ja muitten hahatusta.

Rannan äyräällä istui vanha mustalaisakka kortit kädessä.

"Tulkaappas tänne, nuori herra!" huusi hän Pekalle. "Minä puhun totta teille".

Pekka lähestyi hymyillen.

"Käykää tuohon istumaan", kehoitti akka, ja Pekka istahti kuin istahtikin hänen vierensä rantaäyräälle.

"Sinä olet", alkoi mustalainen, "kaksikymmentä vuotta vanha."

"Niin minäkö! En mar olekkaan", keskeytti Pekka. "Vasta minä olen——"

"Älkää nyt turhia höpiskö", lausui taasen akka mahtavasti. "Selväänhän kortit sen näyttävät. Sinä olet syntynyt vuonna 1865 kaksi ajast'aikaa ennen sitä suurta nälkävuotta, Lokakuun viidentenä päivänä."

Pekka oli ääneti. Hän rupesi tuumailemaan, jotta kuinka se nyt oikein olikaan. Mitenkä hän nyt niin tuhma oli, ett'ei tiennyt ikäänsä—— Totta tosiaan! Tuo akan pahus on oikeassa! Johan siitä oli kaksi vuotta, kun hän ylioppilaaksi pääsi.

Akka keskeytti hänet.

"Sinulla on täällä Helsingissä rikas sinisilmäinen, pienikasvuinen hellu", jatkoi hän.

"Se on totta", huudahti Pekka. "Mutta mistä te sen tiedätte?"

Akka ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.

"Hän rakastaa sinua silmittömästi!"

"Onko se varmaa!" keskeytti nuorukainen. "Oo? hän rakastaa minua!"

"Sinulla on erinomainen pää", jatkoi pouvari ja sinusta tulee maan kuulu mies, mutta.——"

"Mutta——?"

"Sinä et ole terve!"

"No, sitä olen aina ajatellut."

"Sinulla on vaarallinen, hyvin vaarallinen tauti, jonka ainoastaan yksi lääkäri voi parantaa."

"Kuka se on?"

"Hänen nimeään en nyt saa selville, sillä toinen kortti on tuossa edessä, mutta täällä lähellä hän jossakin on."

"Riittää!" huudahti äkkiä Pekka hypäten jaloilleen. "Tähän saakka en ole siitä pitänyt lukua, mutta nyt en viivyttele hetkeäkään". Hän maksoi markan akalle ja riensi pois. Polonen poika! Hän tunsi nyt aivan hyvin kuinka tauti hänen sisuksiaan kalvasi. Kuinka oli hän voinut niin varomaton olla. Mitä oli tehtävä? Kuinka löytäisi tuon ainoan pelastajansa. Hänen oli löydettävä hänet, millä ehdoilla hyvänsä. Se oli hänen pyhä velvollisuutensa. Kuinka kävisi hänen isänmaansa, jos se hänet menettäisi, kuinka hänen armaan Ainonsa, jos hän tuonelaan muuttaisi! Oo, kauheata!

Hän tuli Helenan kadun päähän.

"Tässähän asuu Äyräpää!" tuumaili hän itsekseen ja läksi rappusia pitkin astumaan. Odotus-salissa istui yksi naisihminen ja hampaaton herrasmies. Pekka asettui sohvan päähän istumaan, pisti papirossin suuhunsa, otti pöydältä päällimmäisen kirjan käteensä, avasi kannen auki, luki nimilehden: "Hampaitten suhde sieluelämään." Tämäpä oli hänelle jotakin aivan uutta. Hampaitten suhde sieluelämään!

Hän käänsi lehden. "Sisältö: 1) Hampaitten ulkomuoto verrattuna ihmisluonteesen, 2) Hampaat sielun vikojen ja sisällisten tautien ilmituojina, 3) Mitkä sisälliset taudit voi hampaissa parantaa?"

Tämä oli jotakin niin ihmeellistä, hämmästyttävää, että Pekka rupesi hieromaan silmiään, kysyen itseltään, oliko hän valveilla vai nukkuiko hän.

Samassa tuli joku vastaanottohuoneesta.—Se oli Pekan hyvä ystävä, Jukka Julkula, joka Pekan huomattuaan, suoraa päätä tuli hänen luoksensa.

"Kuule veli", lausui hän hiljaa Pekan korvaan. "Oli oikein hauska, että tapasin sinut täällä. Aioin juuri lähteä sinua karhuamaan."

"Minua karhuamaan?"

"Minä tarvitsen, näes, välttämättä ne nyt jo, vaikka en sitä luullut silloin."

Pekka tuumaili hetkisen kummastuneena. "Kuinka paljon se olikaan?" kysyi hän viimein hämillään.

"Sata markkaa! Oletko sen jo unohtanut?"

"Sata markkaa! No hiisi! Missä minä ne sinulta lainasin?" kysyi taasen
Pekka aivan nolona hämmästyksestä.

"No mutta mikä sinua vaivaa veli!" lausui Jukka, katsellen tutkivasti ystäväänsä.

"Kandidaatti-viftiäsi vartenhan sinä ne otit."

Pekka pisti viisihaarpsen hankonsa tukkaansa, heittäytyen sohvaan. Oliko hän jo kandidaatti? Kuinka oli hän sen unohtanut?—Jukka istahti hänen viereensä.

"Kyllähän sinä koko riskisti olet nämä päivät ryypiskellyt", virkkoi hän, "mutta en toki olisi luullut sen niin pitkälle menevän, että muistosi menetit.——Vaan sanoppas, onko sinulla rahaa?"

"Voi veikkonen! Ei ole minulla nyt rahaa, ei!" vastasi Pekka ottaen kukkaronsa esille. "Tässä on kaikki rahani!"

"Onhan tuolla!" huomautti Jukka. Totta tosiaan! Kukkarossa oli rahoja enemmänkin.

"Muut ihmiset tavallisesti ryyppäävät rahansa, mutta sinä et näy rahojasi menettäneen vaan muistosi. Sepä ei ole hullumpaa", arveli Jukka, sai rahaa ja meni menojaan.

Pekka yritteli ajattelemaan, mutta ei se tahtonut oikein luonnistua, kaikki pyöri sekasin päässä. Hetkisen päästä hän kuitenkin luuli muistavansa, että hän oli jo kandidaatti. Kuinka hän siksi oli tullut, missä hän oli nuo 100 markkaa lainannut, sitä ei hän kuitenkaan vielä selville saanut.

"Oikein hävettää itseäni, että noin join plätikkään itseni", tuumaili hän puhallellen paksuja savurenkaita suustaan. "Jospa nyt Aino olisi saanut tästä tiedon—Uh, silloin olisin hukassa."

Jo tuli hänen vuoronsa. Hän astui tohtorin vastaanotto huoneesen. Siinä hänen edessään on pöytä, jossa lukematon joukko kaikellaisia pistimiä ja näpistimiä.

"Sisällisien tautien tutkimista varten varmaankin", tuumaili Pekka ja oli jo tuntevinaan pistoksen vatsassaan.

"Olkaa niin hyvä!" lausui tohtori ystävällisesti, näyttäen komeata nojatuolia, johon oli sen seitsemän laitosta ja rustinkia yhdistetty, niin että se pikemmin näytti jonkunlaiselta taikakoneelta. Pekka astui sanaakaan virkkamatta tuoliin, ajatellen vaan, että tottahan hän selvän taudista saa, jos hän se "oikea" on.

Tohtori avasi hänen suunsa ja rupesi hampaita kopistelemaan.

"Ähää", arveli Pekka itsekseen, "hampaista hän todellakin sisällisten tautien luontoa näkyy tutkivan."

"Voi, voi", alotti nyt tohtori katseltuaan hampaita hetkisen. "Miksi ette ennen tullut. Nyt on jo kaikki aivan liian myöhään."

"Myöhään! Älkää taivaan tähden leikkiä laskeko", huudahti Pekka hypähtäen istuimellaan niin äkkiä, että tohtorin sormet olivat jäädä hampaitten väliin.

"Sisukset ovat kaikkialla mädänneet", vakuutti tohtori.

"Mädänneetkö? Sisukset!" Pojan kauhistus oli ääretön. "No, onko apu aivan mahdotonta", kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Pahimmat pitää kiskoa ulos", lausui tohtori niin jokapäiväisellä äänellä, että Pekan teki mieli vetää häntä vasten kuonoa.—Kuinka saattaakaan ihminen noin perinpohjaisesti menettää hellemmät tunteensa! Säälimättä ilmoittaa ainoaksi parannuskeinoksi sen, että hänen sisuksensa kiskotaan ulos.

"Tahdotteko, että nukutan teidät, vai——" rupesi taasen tohtori sanomaan.

"No te luulette todellakin, että ne voi vaaratta kiskoa pois?" kysyi vielä onneton potilas.

"Niin, nuo perin mädänneet vaan!" vastasi tohtori tyynesti.

Voi Pekka parkaa! Kuinka häntä peloitti. Mutta auttoiko siinä pelko. Riippuihan siitä koko hänen tulevaisuutensa, hänen isänmaansa menestys, hänen armaan Ainonsa onni.

"No, onko kaikki sitten tehty sillä?" kysyi hän taasen.

"Kun minä vielä puhdistan ja täytän muutamia koloja, voitte huoletta lähteä täältä."

"Ihmeellistä, kummallista!" ajatteli Pekka. "Mitä on minun tehtävä? Hän näyttää kyllä ystävälliseltä ja luotettavalta, mutta sellaisiahan ovat kaikki lääkärit".

"No, vedetäänkö ulos?" kysyi tohtori nähtävästi tuskastuneena viivytykseen, ja tarttui kummannäköisiin houhtimiin. Kylmä väristys vieri läpi Pekan selkärangan. "Odottakaahan hetkinen vielä", sai Pekka sanotuksi, nousten kiireesti tuoliltaan. "Minä kokoan ensin vähän rohkeutta". Hän huomasi hymyn nousevan tohtorin kasvoihin.

"Minä käyn kiireen kautta kaupungissa ja palaan parin tunnin päästä. Minun nimeni on … on … on." Kauhistus ja kuolema! Hän ei muistanut enää nimeänsä. Kuitenkin pelastui hän pulasta siten, että veti kukkaronsa esille ja tarjosi tohtorille visiittikorttinsa, jossa oli aivan oikein "Pekka Palovaara fil. kand". Milloin hän nuo oli tilannut, sitäkään ei hän sillä hetkellä muistanut… Tietysti pelon syy! Hän läksi.

"Vosikka hoi!" kuului Helenan ja Esplanaadin kadun kulmalta.

Pari vosikkaa läksi kilvan kiitämään sinne päin ja pian oli Pekka Palovaara voittajan "roskassa". Selkä koukussa, pää eteenpäin painuksissa istui hän siinä.

"Niinhän ne lääkärit aina sanovat, ettei se vaarallista ole, siksi kunnes sairas kuolee. Ei ole heihin uskomista!… Kyllähän hän näytti rehelliseltä mieheltä,—mutta varovaisuus ei haita kumminkaan". Näin tuumaili Pekka, kunnes vosikka seisautti hevosensa. Tuossa se talo, jossa hän asui. Hän käski vosikan odottamaan ja astui sisään—sekä suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, otti esille arkin puhdasta paperia ja kirjoitti:

"Testamenttiin.

Jos Jumalan tahto on se, että minun on kuoltava sen operatioonin tähden, jonka alaiseksi tänään aion antautua niin saakoon kaikki, mitä minulta jälkeeni jääpi, lemmittyni, neiti Aino Helle.

Pekka Palovaara."

Hän sulki paperin kuoreen, ja piilotti sen pöytälaatikkoon. Nyt aikoi hän lähteä kiireesti ulos, mutta ihme ja kumma: hänestä tuntui niinkuin jalat olisivat kadonneet hänen altaan, tahi niinkuin hän olisi juottunut tuoliin kiini.

"Mitä hittoa tämä nyt on!" ärjäsi hän, ponnistaen voimiaan. Hän pääsi jo liikkeelle, mutta kankeina olivat yhäti jalat, liekö siihen syynä sitten ollut tauti vai pelko. Hän istui jo taasen vosikan roskassa. Kaikki näytti niin kummalliselta, oudolta hänestä. Kartanot olivat kummallakin puolella, kuni harmaana paksuna muurina vaan, tuskin taisi hän eroittaa niitä toisistaan.

"Peloittaako minua todellakin niin kovasti? Miksi huimaa silmiäni näin?" tuumaili Pekka. "Vai ajaako vosikka niin kovasti?" Ja totta tosiaan! Vosikka ajoikin kuin hurja. Hän tuskin näki hevoista edessään, niin kovasti se juoksi.

"Seis, topp tykkänään sanoi Konkola kun laiva ryville iski". Tämä oli Pekka Palovaaran mielilause. Hän huomasi olevansa juuri Ainonsa kodin kohdalla. Suurella vaivalla saivat he hevosen seisattumaan. Pekka maksoi ja riensi pääovesta sisään.

"Mille asioille sanoisin tulleeni?" arveli hän itsekseen, ennenkuin kelloa näppäsi. "No sama tuo! Sanonhan tulleeni visiitille vaan.——Jos tilaisuuden saan, tunnustan suoraan rakkauteni." Hän soitti. Ovi avattiin ja Aino hyppäsi hänelle kaulaan huudahtaen: "No terve tullut, oma armas sulhoni! Miksi et ole niin moneen päivään luonani käynyt?"

Pekka oli pudota istualleen.

"Oliko tyttö hupsuksi tullut?" ajatteli hän ensi silmänräpäyksessä, mutta rupesi sitten tuumailemaan, että olisiko hän todellakin jo kosinut ennen… Olisiko hän unohtanut senkin.——Kaikessa tapauksessa suuteli hän Ainoaan rakastajan koko tulisuudella. Hänet saatettiin saliin ja rouva Helle otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan, sinutteli häntä kysyen: "Kuinka voit sinä nyt rasittavien tenttaamiesi jälkeen?"

Pekalla oli siihen ainakin vastaus valmiina.

"Totta tosiaan luulen liiaksi itseäni rasittaneeni, koska vielä nytkin voin hyvin huonosti."

"Voitko huonosti! Voi rakkahani!" huudahti Aino, tullen hänen syliinsä. Voi kuinka ihana hän oli. Ja kummallisinta oli, ett'ei hänellä ollut päällä vaatteita enempää kuin Helenalla Murtovarkauden neljännessä näytöksessä. Kun Pekka koetti puristaa häntä rintaansa vasten, tuntui hänestä aivan kuin olisi hän keijukaista puristanut, niin kevyt, hieno oli Aino.

"Niin, Aino kulta! En voi hyvin. Olen aivan muistini menettänyt!" Pekka katsoi parhaaksi tunnustaa suoraan kaikki.

Juotiin siinä sitten viiniä ja rupatettiin hetkisen. Sitten ilmoitti Pekka, että hän oli päättänyt mennä lääkärin puheille, ja sitä pitivät naisetkin hyvin viisaana. Sisuksien kiskomisesta ei Pekka kuitenkaan tohtinut sanaakaan hiiskua. Olisivat säikähtäneet poloiset pahanpäiväisesti. Pekka läksi.

Vasta kadulla käsitti hän oikein, mitä oli tapahtunut.

"Minä olen siis kihloissa. Niin helpolla en olisi luullut sen käyvän. Ja olenhan maisteri myöskin. Nyt olen siis päässyt sille asteelle, mihin pyrin. Voin nyt ryhtyä pontevuudella isänmaatani hyödyttämään. Toimeen siis!—Vaan kuinka?—Rupeaisinko koulun-opettajaksi?—Liian ahdas vaikutuspiiri. Valtiopäivä-mieheksi—en pääse. Vaan jos lukisin itseni nyt papiksi ja tulisin——en voi yhtyä kaikkiin heidän uskonkappaleihinsa. Sanomalehden toimittajaksiko?—liian rasittava toimi; muusikukseksi?—en kykene; kirjailijaksi?—tarvitsen vielä paljon, paljon lisään——Näinkö raukeavat siis kaikki toiveeni? Näinkö kaukana vielä toiveitteni päämäärä?——Oo, isänmaa, isänmaa! Liian paljon vaadit sinä lapseltasi! Aina olen pitänyt pyhimpänä päämääränäni saada uhrata elämäni sinulle; sitä varten pyrin maisteriksi, sitä varten etsin onnellisen kodin vahvistavaa virvoitusta. Ja nyt kun olen jo saavuttanut tämän kaiken, olet sinä minusta yhtä kaukana kuin ennenkin!

Näissä mietteissä saapui Pekka vihdoin Helenan kadun kulman kohdalle.

Silloin muisti hän vasta, mikä häntä odotti.

"Se on totta!" huudahti hän surumielin. "Ovathan sisukseni mädänneet! Hyvästi isänmaani! Koeta tulla minutta toimeen!" Hän astui tohtorin luo ja pääsi kohta tuohon ihmeelliseen tuoliin. Nyt alkoi toimitus. Tohtori antoi hänen hengittää sisäänsä jotakin omituisen makuista höyryä,—vai mitä lie ollutkin—ja pian alkoi hänestä tuntua niin kummalliselta: satama, jonka hän näki edessään olevasta suuresta ikkunasta, rupesi liikkumaan, heilumaan, pyörimään, kunnes kaikki tyyni, vesi, taivas, laivat, ihmiset pyörivät yhtenä hyrränä.

"Mitä tästä tulleekaan", ajatteli Pekka. "Saapas nähdä, onnistuuko tämä. Jollei, niin saanpahan ainakin nähdä mitä olen aina ollut niin utelias näkemään: toisen maailman, sen, jossa ei mateerialla ole mitään merkitystä."——

Hänestä tuntui yhäti, niinkuin olisi hän jotakin vielä ajatellut, mutta ei hän oikein tiennyt itsekään, mitä se oli. Tuntui niinkuin hänen päätään olisi särkenyt, niinkuin suu olisi ollut liian kuiva, mutta ei hän vaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo oli. Tohtorin läsnäoloa ei hän tuntenut laisinkaan. Ihmeellistä tuo nukutus aine!—Pikemmin tuntui niinkuin olisi hän maannut vuoteella, kuin istunut tuossa ihmeellisessä nojatuolissa. Sen verran hän kuitenkin jaksoi pitää ajatuksensa koossa, että odotteli pienellä pelolla, milloinka niitä sisuksia ruvetaan kiskomaan.—Nyt nukkui hän hetkeksi kokonaan.—Taasen tunsi hän olevansa tunnoissaan.—Vatsassa vuovelehti niin kummallisesti,— aivankuin olisi sieltä jotakin ollut kohoamassa. Se yritti nousemaan, mutta lakkasi taasen. Pekkaa rupesi peloittamaan.

"Nyt se kiskoo paraillaan, mutta ei näy se oikein onnistuvan", jaksoi hän ajatella. Taasen tuntui vatsassa jotakin—nyt vähän ylempänä.

"No, jos tuo sen kovemmin ei koske, niin kiskokoon vaan", tuumaili Pekka. Samassa tuntui uusi nytkäys… Jotakin nousi vatsasta,—se oli jo tulla suuhun,—kun Pekka heräsi.

"Unihäyry ei ollutkaan tarpeeksi voimakasta" lausui Pekka hiljaa. "Annatteko uutta?" Hän avasi silmänsä.——Mitä hiisiä! Ei mitään tohtoria!—Hän oli jo kotona omassa huoneessaan. Oliko kaikki siis toimitettu? Ei se ole mahdollista!

Pekka nousi jaloilleen. Hänen päätään särki kauheasti—Unihöyryn vaikutus! Mutta tuutuihan tuo särky tavalliselta pohmelokivulta! Pekka hieroi silmiään——tuumaili.

"Mitä tämä merkitsee——Vai olisiko kaikki unta ollut? Enkö olisikaan maisteri, eikö Aino——?" Hän lähestyi pöytää, tempasi laatikon auki. Ei mitään testamenttia——Oo—! Tuo kaikki olikin vaan unta.

KILU-KALLE.

Ken ei ole nähnyt sellaista onnetonta, jota muut muka paremmat pilkkaavat, sortavat! Kuinka harva on kuitenkin viitsinyt ottaa sellaisen elämänvaiheista selvää, kuinka harva on sellaista viitsinyt lohduttaa!

Siitä on vaan kolme vuotta, kun tuonelaan muutti hyväntahtoinen mies, jolle ilkeät ihmiset antoivat Kilu-Kallen haukkuma-nimen. Ken ei ole nauranut hänen hullutuksilleen? Kuinka moni on pilkannut hänen luultua tuhmuuttaan ja kuitenkin oli hän parempi kuin moni, enimmät pilkkaajoistaan. Joka haluaa, lähteköön kanssani hänen pieneen, köyhään kotiinsa.

Tuolla Roopertin kadun varrella oli eräs vanha, köyhä vaimo vuokrannut pienen huoneen pihanperällä. Sen ikkuna oli aivan lähellä maanpintaa ja vähäpätöiseltä se näytti, mutta puhtaat, joskin yksinkertaiset kartiinit todistivat, että siellä asui huolellinen nainen. Jos astui huoneesen, tapasi silmä pelkkää puhtautta. Puhtaaksi pesty pöytä seisoi ikkunan ääressä, vanhanpuoleista piironkia peitti koruton mutta siisti vaate, sen yläpuolella uhkeili seinällä kaksi uljasta, jonkun tuntemattoman venäläisen "taiteilijan" tekemää kuvaa, toinen Aleksanter Toisen, toinen hänen korkean puolisonsa. Lattiata koristi kaksi kotitekoista mattoa.——Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, ett'ei köyhyys ollut estänyt emäntää puhtaudesta, huolellisuudesta.

Tuossa pöydän ääressä istuu vanha vaimo kierot lasisilmät nenällä mustunutta kirjaa lukemassa. Kärsimykset ovat piirtäneet juovansa hänen lempeihin kasvoihinsa, kuihtuneita silmiä kirkastaa kuitenkin paremman elämän toivo, kurjuuden tuomat rypyt otsalla todistavat rauhallisilla liikkeillään tyytyväisyyttä siihen mitä Luoja on antanut. Voi kuinka paljon tuokin polonen on kestää saanut!

Kuinka saattaa Luoja niin epätasaisesti jakaa ihmisten onnen. Olisi melkein valmis luulemaan, ett'ei hän laisinkaan pidä väliä ihmisten vaiheista.

Oli aika jolloin tuo vaimo oli hyvinvoivan käsityöläisen—Jakobson oli hänen nimensä—hellä puoliso. Hänellä oli silloin sievä onnellinen koti Merimiehen kadun varrella. Ahdas ja yksinkertainen se tosin oli, mutta tarpeeksi mukava, hänen voidakseen tyytyväisenä hoitaa siellä melkoisen suurta perhettään. Hän kiitti siitä Jumalaa ja rukoili vaan, että hän saisi niin onnellisena elämänsä loppuun pysyä. Mutta sitä ei kuitenkaan sallittu.

Eräänä keväänä ajettiin Jakobson vähäpätöisestä syystä pois paikastaan, hän ei saanut kohta uutta, joutui leivättömäksi ja rupesi epätoivoissaan—juomaan, kuten moni muukin kova onninen. Päivä päivältä, viikko viikolta vaipui hän yhä syvemmälle. Hän menetti rauhallisen luonteensa, entinen hellyytensä vaimoansa ja lapsiansa kohtaan kylmeni, kyyneleet heidän nälkäisillä kasvoillaan kiukustuttivat häntä,—hänestä tuli vihdoin oikea hirmuvaltias. Voi onnetonta vaimoa kun mies humalapäissään kotiin palasi! Vielä koetti vaimo omalla työllään sen verran, että leipä palan ja suolasia silakoita saattoi perheellensä hankkia. Mutta siinä ei kyllä että Jakobson rupesi niitä vähiä mitä hän ansaituksi sai, viinaan vaatimaan, panttilaitokseen alkoi sydämmetön isä kulettaa mitä arvokasta vielä löytyi. Yhä kurjemmaksi tuli onnettoman perheen tila. Nälkään rupesi jo lapsi joukko nääntymään… Vanhin neljästä, Tilda nimeltään, oli nyt kuudentoista vuotias, kasvoiltaan sievänlainen tyttö. Hänelle onnistui äidin hankkia palveluspaikka, mutta tuittupäisyydellään ja itsepintaisuudellaan sai hän itselleen pian eropassin. Muun joukon lisänä oli nyt hänkin kotona.

Eräänä iltana läksi Tilda nälissään käyskentelemään kadulle, tuumaillen keinoa kuinka hän tuosta kurjuudesta irti pääsisi. Kolmikulman puistossa kohtasi hänet hienonlainen herrasmies ja rupesi puhuttelemaan häntä. Tilda kääntyi pois mennäkseen, mutta herrasmies seurasi häntä… Mitä lienevät he sitten puhuneetkin tuossa hämärässä, mutta yhdessä he vaan läksivät astumaan Yrjönkatua pitkin.

Tilda toi sinä iltana äidilleen viisi markkaa, sanoen löytäneensä sen. Seuraavana iltana oli Tilda taasen myöhään yöhön poissa. Kotiin vihdoin tultuaan, sanoi hän olleensa erään ystävänsä luona. Kun äiti eräänä päivänä taasen valitti rahapuutetta, antoi Tilda hänelle kymmenen markkaa. Äidin kysyttyä mistä hän sen oli saanut, kielsi hän sitä ilmoittavansa. Sanoi vaan hankkineensa sen äitiänsä varten. Tuohon selitykseen ei kuitenkaan äiti tyytynyt, vaan rupesi ankarasti vaatimaan selitystä.

Sattuipa silloin Jakobson kotia tulemaan. Avonaisesta ikkunasta kuuli hän, mistä sisällä puhuttiin. Hän ymmärsi paremmin kuin äiti, mistä tyttö oli rahat saanut.

Eräänä sunnuntai iltana oli Tilda taasen mennyt "erään tuttavansa" luoksi. Isä tuli tavallista varhaimmin kotia. Askeleet kuultuaan olivat lapset ennättäneet piiloon mennä vuoteisiinsa. Kalle, vanhin kotona olevista, ennätti vaan piirongin ja oven väliin.

Raskaasti heittäytyi isä tuolille, ärjyen ruokaa. Vaimo toi mitä tarjottavaa löytyi. Tuossa istui nyt juomari, syötyänsä tyttärensä hankkimaa ruokaa, ääneti pää kätensä nojassa. Hän näkyi odottavan jotain.

Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa Tildan kotiin tullessa. Tyttö otti päältään palttoon, jonka hän sanoi erään hyvänsuovan rouan hänelle lahjoittaneen, ja aikoi mennä levolle. Silloin tarttui isä häneen kiinni.

"Anna tänne rahat!" karjui hän hirveällä äänellään.

"Mitkä rahat?" kysyi tytär punasena, heittäen vihaisen silmäyksen äitiinsä, joka nurkassa äimistyneenä odotti asian menoa.

"Minä olen sinua tähän asti elättänyt. Nyt kun sinä olet oppinut 'tienaamaan', saat maksaa velkasi!" lausui isä.

Tytär riuhtasi itsensä erilleen.

"Mitä olen minä 'tienannut'!" kiljasi hän.

Nyt tarttui isä halkoon ja kauhea hetki alkoi. Äiti joka tytärtään koetti puolustaa, sai oman osansa. Hiukset hajallaan pääsi vihdoin Tilda, temmattuaan palttoon naulasta, karkuun ja katosi yön pimeyteen. Kalle, joka melun aikana unisena sattui piilostaan näkyviin tulemaan, joutui nyt isän kouriin. Kolaus sattui päähän, ja hän vaipui pyörryksiin maahan. Nyt riensi isä kiroillen ulos.

Kun äiti oli verisen pojan pessyt ja tointumaan saanut, huomasi hän vasta kauhukseen isän iskun seuraukset. Kummallisesti nauraen, virkkoi poika: "No, mikä sille isälle lie tullut?"

"Houraileeko hän?" virkkoi äiti itsekseen.

Hän oli oikeassa. Poika houraili ja päiviä, kuukausia, vuosia kului ja poika houraili yhäti. Hän ei ollut menettänyt kokonaan järkeänsä, mutta hän oli tullut tuollaiseksi hassahtavaksi, jommoisena hänet sittemmin Helsinkiläiset oppivat tuntemaan.

Tilda ei palannut enää kotiin. Eräänä iltana tapasi hänet äiti kadulla ja lähestyi häntä puhuttelemaan.

"Mene kurjan miehesi luoksi!" sai hän vastaukseksi. "Minä uhrasin itseni auttaakseni sinua kurjuudessasi, mutta sinä petit minut. Nyt en tahdo enää teistä tietää mitään!"

Tämän sanottuaan meni tyttö matkoihinsa huolimatta äitinsä kyyneleistä. Hän luuli äidin ilmoittaneen julmalle isälle, että hän oli rahaa kotiin tuonut.

Parempi aika näytti kuitenkin koittavan, kun Jakobson, nähtyänsä mitä oli pojalleen tehnyt, rupesi katumaan ja päätti olla vasta viinan tippaa maistamatta.

Äidin ilokyyneleet muuttuivat kuitenkin pian surukyyneliksi, sillä Jakobson, jonka elimet olivat tottuneet alkohoolista ravintonsa saamaan, ei kestänytkään äkkinäistä muutosta, sortui.

Tähänkään ei kovaonnisen vaimon kärsimykset loppuneet. Kuumetauti, jonka kurjuus toi vieraaksi hänen kotiinsa, vei mukanaan molemmat nuoremmat lapset. Hänen miehensä oli nyt siis kuollut, kaksi pienokaista myöskin haudassa, vanhin tytär teillä tietämättömillä ja ainoa jälellä oleva, Kalle, mielipuolena.

"Jumalani, Jumalani! Mitä olen minä rikkonut, ettäs näin kovasti minua koettelet?" rukoili kovaonninen. Mutta mitä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Sen tuli hän pian huomaamaan. Hän mukaantuikin kärsivällisesti kohtaloonsa… Yhden lapsensa pään saattoi hän kyllä omalla työllään elättää. Hän muutti Roopertin kadun varrelle poikineen, toivoen aina, että kun poika rupeaa miehistymään, paranee hänen päänsäkin. Tietäen että esimerkki vaikuttaa, laittoi hän kotinsa niin puhtaaksi ja sieväksi kuin mahdollista, sillä hyvätapaiseksi, kelpo työmieheksi tahtoi hän poikansa kasvattaa. Naapurit kunnioittivat tuota hyväntahtoista, ahkeraa Lovisa matamia, ja sen hän ansaitsikin. Kaikkia kohtaan oli hän hetas ja ystävällinen. Eihän kukaan heistä ollut hänen mieltään katkeroittanut. Sille, joka oli häneltä entisen onnensa vienyt, oli hän jo aikaa sitten anteeksi antanut. Kaikille onnettomille osoitti hän sääliväisyyttä, auttaen heitä, jos mahdollista, mutta erittäinkin suri hänen sydämmensä kadonnutta tytärtään.

Hänen kotirauhaansa häiritsi kyllä vielä se seikka, että samassa talossa oli tuollainen turmeluksen pesäpaikka, missä yöaikoina aina pahinta melua pidettiin. Kyynelsilmin katseli hän aina ikkunastaan katurakennukseen, jossa tiesi niin monen onnettoman paatumuksen syvyydessä vetelehtävän, voimatta itseään siitä pois temmata.

Eräänä lauantai iltana tuli hän tavallista myöhemmin kotia. Hän oli juuri astumaisillaan ovesta sisään, kun hän äkkiä kuuli hirveän melun katurakennuksesta. Melu kasvoi——kuului kirouksia, hätähuutoja——ja ihmisiä alkoi tulla kadulta pihalle, sekä ovesta ulos. Muutamia poliisia tuli kohta myöskin saapuville.

Hän katseli hetkisen.

Kuu loisti kirkkaana taivaalla luoden sinervän valonsa suoraan katurakennuksen rappusille.

Jo talutetaan ulos naisihmistä jolla kasvot, pää aivan verissä. Hän parkuu ja kiroilee kauheasti.

"Mitä kuulenkaan! Tilda, oma armas tyttäreni", huudahti Loviisa, hyökäten ihmisjoukon läpi verisen naisen luo.

"Äiti!" sai tämä lausutuksi ja vaipui äitinsä syliin.

"Hyvät poliisit ja komisaariukset", rukoili onneton äiti. "Jos tyttäreni on mitään pahaa tehnyt, niin tulkaa häntä täältä etsimään, mutta jättäkää hänet nyt minun huostaani. Asun tuossa pienessä rakennuksessa…"

Hämmästyneenä seisoi ihmisjoukko.

Samassa juoksi Kallekin, joka melusta oli herännyt pihalle.

"Äiti! Kuka sinulle pahaa tekee?" huusi nuorukainen tarttuen voimakkaasti kankeen, joka sattui rappusia vasten seisomaan. Suurella vaivalla sai äiti pojan hillityksi.

"No jääköön hän sitten", lausui vanhempi poliiseista, ja matami talutti tyttärensä kotiinsa.

Ihmisjoukko hajosi vähitellen, ja kauan aikaa loisti vielä himmeä valo
Lovisa matamin matalasta ikkunasta.

* * * * *

Jos nyt tahtoisin lukijoille mieliksi tehdä, niin sanoisin, että Tildasta tuli hyvä ihminen, että hän katui entistä elämäänsä; mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Hän kompastui uudestaan ensimmäiseen kiveen, mikä vastaan sattui—ja katosi äitinsä näkyvistä ikipäiviksi…

Kova oli tuo uusi isku hellän äidin sydämmeen, mutta huokauksen se vaan sieltä sai ilmoille. Hän oli jo niin tottunut tuollaisia kestämään, että se ei enää näkyvää merkkiä jättänyt,—ehkä yhden rypyn entisten lisäksi hänen otsalleen,——mutta sitä ei kukaan huomannut. Hän oli muita ihmisiä kohtaan yhtä herttainen kuin ennenkin, sillä hän sanoi sitä Jumalan tahdoksi ja Jumalaa syyttämään ei hän ruvennut. Päinvastoin kiitti hän Häntä siitä vähästä ilosta, mitä hänelle poikansa toi. Kalle oli nyt kasvanut rotevaksi nuorukaiseksi. Ja vaikka äidin toivo pettyikin luullessaan hänen päänsä vielä selviävän, oli hän kuitenkin tyytyväinen nähdessään, kuinka tarkasti Kalle otti vastaan hänen pienimmät neuvonsa ja opetuksensa.

Joka pennin, minkä Kalle sai ansaituksi, toi hän kotiin äidilleen.

"Äitini on minua lapsuudessani hoitanut ja kasvattanut", sanoi hän, "kuinka voisin minä nyt omat ansioni yksin käyttää".

Jos hän näki jonkun palvelijan siivottomana kyökkiä pitävän, torui hän aina häntä säälimättä sanoen: "Tuleppas sinä katsomaan, kuinka puhtaana minun äitini pitää kotiaan. Minä en uskalla edes astua sisäänkään työsaappaat jalassa".

Usein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi. Miksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako?—Ei suinkaan! Hän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll'ei hänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan johtanut, olisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei hän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.

Suuttua taisi hän kyllä, mutta ainoastaan hetkeksi. Jos hänelle joku poika vekkuli pahaa teki, läksi hän sitä jälestä ajamaan, mutta kiinni pojan saatuaan, oli hänen suuttumuksensa jo ehtinyt lauhtua.

Se, joka oli hänen suosioonsa päässyt, hänen kiitollisuutensa ansainnut, saattoi häneen luottaa rajattomasti.

Jos joku hänen ystävälleen pahaa teki, julmistui hän hirveästi. Ei ollut hyvä mennä vähintäkään ilkityötä tekemään sen talon pihalle, jonka isäntä tahi emäntä hänelle työtä antoi. Hän kokosi vähimmätkin esineet, lastut, nuppineulat, jos hän niitä sattui pihamaalta löytämään ja vei ne isännälle tahi kyökkiin.

Jos ken tahansa lähestyi ystävällisesti häntä puhuttelemaan, muisti hän sen aina, kohteliaasti kohottaen korkeata "knalliaan", jossa hän aina pyhäpäivinä herrasteli. Hänelle antoi, näet, eräs kaupungin etevimmistä lääkäreistä kaikki kuluneet knallinsa. Juhlapukuun kuului vielä kävelykeppi, sekin jonkun lahjoittama, musta takki, joka salongeissa liehuttuaan näin oli hänen kauttaan päässyt esplanaadin yleisön ihailtavaksi, sekä kukka napin lävessä. Mahtavana tepasteli hän sunnuntaisin tässä univormussaan, tuttavasti—niin välistä liiankin tuttavasti tervehtien ja puhutellen vastaantulevia nuoria erittäinkin kauniita naisia.

Tämä vapaus annettiin hänelle ensi alussa anteeksi, mutta aikojen kuluessa rupesi kumminkin tuohon viattomaan yksinkertaisuuteen sekaantumaan jotakin, joka teki ihmiset tyytymättömiksi.

Seuraava tapaus selittää tuon muutoksen.

Eräänä sunnuntai iltana oli Kalle taasen esplanaadilla… Tuossa tepasteli hän hymyillen, jaellen tervehdyssanoja vastaantuleville. Silloin lähestyi häntä hienosti puettu nainen, jolla ei kuitenkaan ollut hattua päässä.

"Hyvä päivä, Kalle!" lausui tämä.

"Päivä, päivä!" vastasi Kalle kohteliaasti.

"Etkö tunne minua?" kysyi nainen.

"Niin sinuako… Katsoppas vaan. Oletko sinä vielä elossa?"

"No tunnethan sisaresi."

"Tule minun luokseni Kalle!" pyysi sisar.

"Sinun luoksesi!" vastasi Kalle hieman ylenkatseellisesti. "Mitä minä siellä teen! Tulisit sinä ennen äitiä katsomaan".

"Tulehan nyt kumminkin", pyysi sisar.

"No en tule ennenkuin olen äidille siitä puhunut."

"Älä Herran nimessä tästä mitään äidille puhu!"

"Miksikä en?"

"Hän, tuota, hän suuttuu."

"Hänkö suuttuisi! Ei suinkaan! Päinvastoin!"

"Mutta tule nyt. Pääset vosikalla…"

"Vosikallako… E—en! Anna ennen minulle se 50 penniä."

"Saat, saat paljon enemmän."

"Saanko, no sitten tulen."

Kalle läksi hienon naisen kanssa ajamaan. Tuo nainen oli todellakin hänen sisarensa, langennut Tilda.

Onneton Kalle! Jospa hän olisi ymmärtänyt olla erillään vaarallisesta sisarestaan.

He saapuivat erään puurakennuksen edustalle Tarkk'ampuja-kadun varrella. Sisältä kuului laulua ja pianon soittoa. Kalle rupesi taasen epäilemään. Mutta kun hänelle Tilda rahaa lupasi antaa, astui hän sisään. Riemulla otti hänet siellä vastaan räyhäävä nuorukaisjoukko. Kalle pantiin hurraata huutaen sohvaan, ja pian alkoivat tämän posket viinistä punottaa. Hänestä alkoi tuntua niin ihmeen kummalliselta, hauskalta. Hän lauloi ja tanssi naisten kanssa, jotka olivat juominkeihin osaa ottamassa. Kalle ei ymmärtänyt mikä vaara häntä uhkasi, hän kiihtyi yhä kiihtymistään… Mitä sitten tapahtui sitä ei hän toisena päivänä muistanut. Sen muisti hän vaan, että hän oli luvannut salata kaikki äidiltään ja että hänellä hyvin hauska siellä oli, tavattoman hauska.

Eräänä iltana oli Kalle taasen sisartaan tervehtimässä, ja nyt alettiin häntä siellä nähdä tavan takaa.

Äiti kotona kyllä huomasi, että pojalla oli jotakin sydämmellä, mutta hän ei vielä tahtonut ruveta urkkimaan. Luuli näet hänen rakastuneen. Polonen äiti ajatteli aina mahdollisesti parempaan suuntaan. Mutta kauan ei hän epätietoisena ollut.

Kun Kalle yhä salaperäisemmäksi, alakuloisemmaksi tulla alkoi, rupesi vihdoin äiti tiedustelemaan, mutta hän sai vaan päännyykytyksen vastaukseksi. Kalle kiiruhti aina heti ovesta ulos eikä tullut sinä päivänä kotiin ennenkuin illalla. Hän oli kerran viekoitettu väärälle polulle, kukaan ei häntä oikealle ohjannut ja hän jatkoi kulkuaan, kunnes hän kaikessa yksinkertaisuudessaan oli niin pitkälle joutunut, että kääntyminen oli mahdotonta. Kun äiti vihdoin asian perille pääsi, olivat jo lankeemuksen jäljet poistumattomiksi tulleet. Lääkärin apukaan ei häntä kuolosta voinut pelastaa. Ennen kuolemaansa tunnusti hän vasta, että Tildan syyhän se oli, että hän ensin oli pahuuden tielle joutunut. Joll'ei Tilda olisi häntä "sinne" vienyt, ei hänen jalkansa ikinä olisi sinne löytäneet.

Synkkänä jäi nyt Lovisa matami kuolinpäiväänsä odottamaan. Nyt ei ollut Jumalan tahto enää tapahtunut. Ihmiskunta oli syynä hänen, rakkaan poikansa, ainoan lohdutuksensa, toivonsa surmaan…

Lovisa matamin naapurit eivät sen koommin nähneet synkkien kulmakarvojen alta tuon herttaisen vaimon lempeitä kasvoja.