WeRead Powered by ReaderPub
Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja cover

Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja

Chapter 24: HENKILÖT
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

Kokoelma draamoja käsittelee ihmissuhteita, uskonnollisia rituaaleja ja vallan sekä henkilökohtaisen uskonnon ristiriitoja. Näytelmät vaihtelevat allegorisesta ja runollisesta ilmaisusta realistisiin kohtaamisiin ja asettavat eteen moraalisia valintoja, uhrauksia ja sisäisen heräämisen teemoja. Hahmoina esiintyvät hallitsijat, papit, naiset ja vähäosaiset, joiden väliset jännitteet paljastavat yhteiskunnallisia normeja ja henkisiä etsintöjä. Kielellisesti teokset suosivat symboliikkaa, lyyristä kuvakieltä ja teatterillista aineksista rakentuvaa näyttämöilmaisua.

Tšandrasen ja Revati tulevat.

Kuningas

Minä tervehdin teitä molempia.

Tšandrasen

Olkoon sinulle suotu pitkä ikä!

Revati

Seuratkoon sinua voitto!

Tšandrasen

Minkä rangaistuksen olet hänelle määrännyt?

Kuningas

Jos hän antautuu, niin minä armahdan hänet.

Revati

Eikö mitään muuta? Maksoiko vaivan ryhtyä sellaisiin varustuksiin, jos lopputuloksena on kesy armahdus? Eiväthän kuninkaat ole suuria lapsia eikä sota lasten leikkiä.

Vikram

Minun tarkoitukseni ei ollut ryöstää, vaan kostaa kunniani. Pää, jossa on kruunu, ei voi sietää solvausta.

Tšandrasen

Anna hänelle anteeksi, poikani! Hän ei ole kypsä iältään eikä oivallukseltaan. Sinä voit riistää häneltä valtaistuimen tai karkoittaa hänet maasta, mutta säästä hänen henkensä.

Kuningas

Minä en ole milloinkaan himoinnut hänen henkeänsä.

Revati

Miksi siis sellainen sotajoukko ja sellaiset varustukset? Sinä surmaat sotilaita, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, ja säästät hänet, joka on syypää?

Vikram

Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat.

Tšandrasen

Se ei merkitse mitään. Hän on vihoissaan Kumarsenille, koska hän on saattanut maamme hätään ja antanut sinulle, läheiselle sukulaisellemme, täyden aiheen vihastumiseen.

Vikram

Hän saa osakseen oikeudenmukaisen kohtelun, kunhan saamme hänet vangiksi.

Revati

Minä olen tullut pyytämään sinua olemaan epäilemättä, että me häntä piilottelemme. Kansa niin tekee. Polta heidän viljansa ja kylänsä — pakota heitä nälällä, niin varmaan piankin jättävät hänet haltuusi.

Tšandrasen

Hiljaa, vaimo, hiljaa! Tule palatsiin, poikani. Siellä odottavat sinua
Kašmirin lähettiläät.

Kuningas

Lähtekää te edellä; minä tulen aivan kohta. (Molemmat menevät.) Millainen helvetin lieska ahnautta ja vihaa leimuaakaan tuon naisen sydämessä! Olenkohan nähnyt vilahdukselta omat kasvoni hänen kasvoissaan? Onko minunkin otsassani sellaisia viivoja, salaisen tulen polttamia uurteita? Ovatko minunkin huuleni ohentuneet ja käyristyneet kummastakin suupielestä kuin murhaajan veitsi? Ei, minun intohimoni on sota, ei ahnaus eikä julmuus. Sen tuli on kuin rakkauden, joka ei tunne mitään rajoja eikä laske kulutustansa, vaan joko sytyttää liekiksi tai polttaa poroksi itsensä ja kaikki, mitä koskettaa.

Palvelija tulee.

Palvelija

Bramaani Devadatta on tullut ja odottaa määräyksiäsi.

Kuningas

Devadattako tullut? Tuo hänet tänne! —: Ei, ei, maltahan! Salli minun harkita. Minä tunnen hänet. Hän on tullut käännyttämään minua takaisin taistelutanterelta. Sinä olet kovertanut virran rannat, bramaani, ja nyt, kun vesi tulvii yli äyräiden, sinä hurskaasti rukoilet sitä kastelemaan vainioitasi ja sitten kesysti väistymään takaisin. Eikö se huuhtele pois rakennuksiasi ja tuhoa koko maata? Peloittava on ilossaan sokea, sen elämä on lyhyt, ja sen täytyy kerätä saaliinsa pelokkaan kiireisesti, niinkuin hurjistunut norsu riipoo lammen lootuskukkaa. Viisaitten neuvojen aika tulee, kun voimien yltäkylläisyys on tuhlattu. — Ei, minä en halua nähdä bramaania.

Amaru tulee.

Amaru

Minä olen tullut totellen käskyäsi, valtias, ja tunnustan sinut kuninkaakseni.

Kuningas

Oletko sinä tämän paikkakunnan päämies?

Amaru

Olen. Minä olen Tritšurin päällikkö. Sinä olet monien kuninkaiden kuningas, ja minä olen sinun palvelijasi. Minulla on tytär, Ila nimeltänsä. Hän on nuori ja kaunis. Älä pidä minua turhamaisena, kun sanon, että hän kelpaa puolisoksesi. Hän odottaa tuolla ulkona. Jos sallit, kuningas, niin lähetän hänet luoksesi tämän kukkien maan parhaana tervehdyksenä.

Poistuu.

Ila tulee palvelijattarineen.

Kuningas

Ah, hän tulee, yllättävänä kuin päivänkoitto, kun hetkeä varhemmin näytti vielä olevan pimeä yö. Tule, tyttö, sinä saat sotatanteren unohtumaan! Kašmir on vihdoin singonnut parhaan nuolensa lävistääkseen sodanjumalan sydämen. Sinut nähdessäni minä tunnen katseeni vaeltaneen kauan erämaassa, kunnes se vihdoin löysi kaipaamansa tyydytyksen. Mutta minkätähden seisot siinä vaieten, katse maahan luotuna? Onpa kuin näkisin jäsenissäsi värisevän ankaran tuskan.

Ila (polvistuen)

Minä olen kuullut, että sinä olet suuri kuningas. Suvaitse täyttää minun pyyntöni!

Kuningas

Nouse, kaunis neito! Tämä maa ei ole kyllin arvokas sinun jalkojesi koskettavaksi. Minkätähden polvistut maan tomuun? Ei ole olemassa mitään sellaista, mitä en sinulle lupaa.

Ila

Isäni on antanut minut sinulle. Minä pyydän itseäni sinulta takaisin. Sinulla on määrättömät rikkaudet ja rajattomat alueet — mene ja jätä minut maan tomuun! Eihän sinulta voi puuttua mitään.

Kuningas

Eikö tosiaankaan minulta voi puuttua mitään? Kuinka näyttäisinkään sinulle sydämeni? Missä ovat sen rikkaudet? Missä ovat sen alueet? Se on tyhjä. Kunhan en omistaisi valtakuntaa, vaan yksin sinut — Riistä silloin ensin henkeni, niinkuin sen riistät metsän villiltä kauriilta, jonka sydämen nuolesi puhkaisee —

Kuningas

Miksi niin, lapseni — miksi halveksit minua noin? Olenko sinulle ihan arvoton ja kelvoton? Minä olen voittanut kuningaskuntia aseitteni voimalla. Enkö saa toivoa pyytäen voittavani sydäntäsi?

Ila

Sydämeni ei ole minun. Minä olen sen antanut eräälle, joka kuukausia sitten lähti luotani luvaten tulla takaisin minua kohtaamaan vanhan metsämme siimekseen. Päivät kuluvat, minä odotan, ja metsän hiljaisuus käy yhä ahdistavammaksi. Jospa hän ei löydäkään minua palatessaan! Jospa hän lähtee pois iäksi, ja varjoisa metsä vartoo turhaan rakastavien kohtausta! Älä ota minua pois, kuningas! Jätä minut hänelle, joka lähti luotani luvaten minut jälleen kohdata!

Vikram

Onpa hän onnellinen mies! Mutta minä varoitan sinua, neito: jumalat ovat mustasukkaiset rakkaudellemme. Kuulehan, minä uskon sinulle salaisuuden. Oli aika, jolloin minä halveksin koko maailmaa ja pidin ainoana tärkeänä rakkauttani. Sitten minä heräsin unestani ja havaitsin maailman, — se oli olemassa, mutta rakkauteni oli särkynyt kuin saippuakupla. Mikä nimi on hänellä, jota sinä odotat?

Ila

Hän on Kašmirin kuningas. Hänen nimensä on Kumarsen.

Vikram

Kumarsen!

Ila

Tunnetko hänet? Kaikki tuntevat hänet. Koko Kašmir on sulkenut hänet sydämeensä.

Vikram

Kumarsen? Kašmirin kuningas?

Ila

Niin. Hän on varmaan sinun ystäväsi.

Vikram

Mutta etkö tiedä, että hänen onnensa aurinko on laskenut? Älä toivo enää mitään hänestä! Hän on kuin ahdistettu metsän eläin, joka juoksee luolasta toiseen etsien suojaa. Köyhinkin kerjäläinen tässä kukkuloiden maassa on onnellisempi kuin hän.

Ila

Tuskin käsitän mitä puhut, kuningas.

Vikram

Te naiset pysyttelette sydämenne salakammioissa ja uppoatte rakkauteenne. Te ette huomaa, että maailman pauhaava virta vyöryy ohitsenne kuljettaen meitä miehiä mukanansa kaikkiin suuntiin. Suurin, surullisin, kyyneltynein silmin te istutte ja odotatte tarttuen hauraimpaankin toivon korteen. Nyt sinun tulee oppia olemaan epätoivoinen, lapseni!

Ila

Sano minulle totuus, kuningas! Älä petä minua! Minä olen kovin pieni ja mitätön, mutta olen hänen kokonaan. Missä — missä tiettömässä erämaassa — rakastettuni nyt vaeltaa? Minä lähden etsimään häntä — minä, joka en ole milloinkaan poistunut kotoani. Osoita minulle tie —

Vikram

Hänen vihamiehensä soturit ovat hänen kintereillään — hän on hukassa.

Ila

Mutta etkö sinä ole hänen ystävänsä? Etkö tahdo häntä pelastaa? Voitko kuninkaana sietää, että kuningas on vaarassa? Eikö kunniasi käske sinua rientämään hänen avuksensa? Minä tiedän, että kaikki ihmiset olivat häneen kiintyneet. Mutta missä he ovatkaan nyt, hänen onnettomuutensa päivinä? Sinulla on suuri mahti, mutta mihin se kelpaa, ellet auta jaloa miestä? Voitko pysytellä loitolla? Näytä siis minulle tie — minä uhraan elämäni hänen puolestaan, minä yksin, heikko nainen.

Vikram

Rakasta häntä, rakasta häntä koko olemuksellasi! Rakasta häntä, joka on verrattoman sydämesi valtias! Minä olen kadottanut rakkauteni onnelan — suo minulle onni saada tehdä teidät onnellisiksi! — Minä en pyydä rakkauttasi. Kuivunut oksa ei voi toivoa kukkivansa lainatuin kukkasin. Luota minuun! Minä olen ystäväsi. Minä tuon hänet luoksesi.

Ila

Jalo kuningas! Minä kiitän sinua elämästäni ja taivaisesta onnestani.

Vikram

Mene ja pukeudu morsiuspukuusi! Minä alan soittaa toisia säveliä. (Ila poistuu.) Tämä sota käy ikävystyttäväksi. Mutta mauttomalta tuntuu rauhakin. Koditon pakolainen, sinä olet minua onnellisempi! Naisen rakkaus seuraa sinua kuin taivaan valvova katse, minne kulkusi suunnannetkin, muuttaen tappiosi riemulliseksi voitoksi ja onnettomuutesi rusohohteiseksi kuin päivänlaskun pilvet.

Devadatta tulee.

Devadatta

Pelasta minut ahdistajieni käsistä!

Kuningas

Kuka sinua ahdistaa?

Devadatta

Sinun henkivartijasi, kuningas. He ovat pitäneet minua tarkoin silmällä tämän ikipitkän puolentunnin ajan. Minä puhuin heille taiteista ja tieteistä — siitä oli heille huvi. He luulivat minun esiintyvän narrina heidän iloksensa. Sitten minä lausuin heille Kalidasan kauneimpia säkeitä — ja sain ne hölmöt viihdytetyiksi uneen. Etovin tunnoin minä poistuin heidän teltastansa ja tulin luoksesi.

Kuningas

Vartijoitani olisi rangaistava kaunoaistin puutteesta, kun kehtaavat nukahtaa vangin lausuessa Kalidasaa.

Devadatta

Rangaistusta ajattelemme tuonnempana. Sitä ennen meidän tulee lopettaa tämä onneton sota ja palata kotiin. Olen aina ajatellut että rakkauden ikävään riutuvat ainoastaan onnen suosikit, hemmoitellut olennot. Mutta kotoa lähdettyäni ja tänne tultuani olen havainnut, ettei köyhä bramaanikaan ole liian vähäpätöinen vihastuneen rakkauden uhriksi.

Vikram

Rakkaus ja kuolema eivät valitse erikoisen huolellisesti uhrejansa. Ne eivät menettele puolueellisesti. Niin, ystäväni, palatkaamme kotiin! Minulla on toimitettavana vain eräs asia, ennenkuin täältä lähden. Koeta saada Tritšurin päälliköltä tietää, missä Kumarsen piilee. Hänet löydettyäsi sano hänelle, etten minä ole enää hänen vihamiehensä. Ja jos hänen seurassaan on joku — jos hänet tapaat —

Devadatta

Minä tiedän. Hän on aina ajatuksissamme, vaikka sanamme eivät häntä mainitse. Hänen jalo mielensä on varmaan kokenut suuren surun.

Vikram

Ystäväni, sinä tulit luokseni kuin ensimmäinen, odottamaton keväinen tuuli. Nyt minä kohta herään uuteen elämään, jossa menneet onnelliset vuodet elpyvät entiselleen.

Devadatta poistuu.

Tšandrasen tulee.

Vikram

Minulla on iloisia uutisia sinua varten. Minä olen antanut
Kumarsenille anteeksi.

Tšandrasen

Sinä voit antaa hänelle anteeksi — mutta nyt, kun minä edustan Kašmirin korkeinta valtaa, hänen tulee odottaa maansa langettamaa tuomiota minun kädestäni. Hän on saava rangaistuksensa minulta.

Vikram

Minkä rangaistuksen?

Tšandrasen

Hän on menettävä valtaistuimensa.

Vikram

Mahdotonta. Minä annan hänelle hänen valtaistuimensa takaisin.

Tšandrasen

Mikä oikeus sinulla on Kašmirin kruunuun?

Vikram

Voittajan oikeus. Tämä valtaistuin kuuluu nyt minulle, ja minä luovutan sen hänelle.

Tšandrasen

Sinä luovutat sen hänelle! Ikäänkuin en tietäisi, kuinka ylpeä Kumarsen on ollut lapsuudestaan saakka! Luuletko hänen ottavan isänsä valtaistuimen lahjaksi sinulta? Hän voi sietää sinun kostosi, mutta ei sinun jalomielisyyttäsi.

Eräs sanansaattaja tulee.

Sanansaattaja

On tullut tieto, että Kumarsen saapuu suljetuissa vaunuissa antautuakseen.

Poistuu.

Tšandrasen

Uskomatonta! Jalopeura tulee pyytämään itselleen kahleita! Onko elämä tosiaankin niin arvokas?

Vikram

Mutta minkätähden hän tulee suljetuissa vaunuissa?

Tšandrasen

Kuinkapa hän voisikaan näyttäytyä? Kaduilla ja teillä liikkuvien ihmisten katseet lävistäisivät hänet ydintä myöten kuin nuolet. Kun hän saapuu luoksesi, kuningas, sammuta lamppu ja ota hänet vastaan pimeässä! Älä salli valon häntä solvata!

Devadatta tulee.

Devadatta

Minä olen kuullut, että kuningas Kumarsen tulee vapaaehtoisesti sinun luoksesi.

Kuningas

Minä otan hänet vastaan asianmukaisin juhlallisuuksin — ja sinä toimit pappina. Käske sotapäällikköäni ja hänen miehiänsä varustautumaan hääjuhlallisuuksiin!

Bramaanivanhimmat tulevat.

Kaikki

Voitto olkoon sinun!

Ensimmäinen vanhin

Me olemme kuulleet, että olet kutsunut luoksesi kuninkaamme antaaksesi hänelle takaisin hänen valtaistuimensa. Senvuoksi olemme tulleet sinua siunaamaan (Šankar tulee) siitä ilosta, jonka olet suonut Kašmirille.

Siunaavat häntä, ja kuningas kumartaa heille. Bramaanit poistuvat.

Šankar (Tšandrasenille)

Valtias, onko totta, että Kumarsen tulee antautumaan vihollisilleen?

Tšandrasen

On, se on totta.

Šankar

Se on pahempi kuin tuhat valhetta. Rakas kuninkaani, minä olen sinun vanha palvelijasi, ja Jumala yksin tietää, kuinka olen kärsinyt milloinkaan valittamatta. Mutta miten voinkaan tämän kestää? Kuinka voin nähdä sinun vaeltavan halki koko Kašmirin astuaksesi vankikomeroosi? Miksi ei palvelijasi saanut kuolla ennen tämän päivän tuloa?

Eräs sotilas saapuu.

Sotilas

Vaunut ovat ovella.

Kuningas

Eikö ole käsillä soittimia — huiluja ja rumpuja? Virittäkööt iloisen sävelen! (Astuu lähemmäksi ovea.) Minä lausun sinut sydämestäni tervetulleeksi, kuninkaallinen ystäväni!

(Sumitra tulee kantaen käsissään jotakin peitettyä.)

Vikram

Sumitra! Kuningattareni!

Sumitra

Kuningas Vikram, sinä olet etsinyt häntä öin päivin vuorilta ja metsistä, olet levittänyt ympärillesi hävitystä mitään välittämättä kansastasi enempää kuin omasta kunniastasikaan. Nyt hän lähettää sinulle päänsä, jota olet kiihkeästi tavoitellut — päänsä, johon kuolema luo majesteettillisempaa hohtoa kuin kuningaskruunu.

Vikram

Kuningattareni!

Sumitra

Minä en ole enää sinun kuningattaresi, valtias! Armelias kuolema vaatii minut omakseen.

Kaatuu ja kuolee.

Šankar

Kuninkaani, mestarini, rakas poikani, sinä olet menetellyt oikein. Nyt olet noussut ikuiselle valtaistuimellesi. Jumala on sallinut minun elää saadakseni olla tämän kunnian todistajana. Nyt on minun aikani loppunut, ja palvelijasi seuraa sinua.

Ila tulee morsiuspuvussaan.

Ila

Minä kuulen hääsoiton soivan. Missä on sulhaseni? Minä olen valmis.

TŠITRA

ALKULAUSE

Tämä lyyrillinen draama on kirjoitettu viisineljättä vuotta sitten. Se perustuu seuraavaan Mahabharatan kertomukseen:

Ollessaan erään katumuslupauksen täyttämistä tarkoittavilla vaellusretkillä Ardžuna saapui Manipuriin. Siellä hän näki Tsitrangadan, sen maan kuninkaan Tsitravahanan kauniin tyttären. Hänen viehätyksensä lumoihin joutuen Ardžuna pyysi kuninkaalta hänen tytärtään puolisokseen. Tsitravahana tiedusteli, kuka kosija oli, sai kuulla, että hän oli Ardžuna, Pandava, ja kertoi hänelle, että eräs hänen esi-isistään, Prabhandžana, Manipurin kuninkaallista heimoa, oli ollut kauan vailla lapsia. Saadakseen perillisen hän suoritti ankaroita katumusharjoituksia. Hänen ankaran elämäntapansa lepyttämänä Šiva-jumala soi hänelle sen armon, että hänellä ja jokaisella hänen jälkeläisellään tulisi olemaan yksi lapsi. Oli sattunut niin, että luvattu lapsi oli joka kerta ollut poika. Hän, Tsitravahana, oli ensimmäinen, jolle oli suvunjatkajaksi suotu ainoastaan tytär, Tsitrangadä. Siitä syystä hän oli pitänyt häntä kaiken aikaa poikanansa ja oli tehnyt hänet perillisekseen. Kuningas jatkoi kertomustaan:

»Sen ainoan pojan, joka on hänelle syntyvä, tulee olla minun sukuni jatkaja. Sen pojan minä vaadin itselleni tämän naimaliiton hintana. Voit ottaa hänet, jos tahdot, mainitsemallani ehdolla.»

Ardžuna suostui, otti Tsitrangadan vaimokseen ja eli hänen isänsä pääkaupungissa kolme ajastaikaa. Kun heille oli syntynyt poika, hän syleili hellästi vaimoansa, sanoi jäähyväiset hänelle ja hänen isälleen ja lähti jatkamaan vaellustansa.

HENKILÖT

Jumalia:

Madana (Eros)
Vasanta (Lykoreus).

Kuolevaisia:

Tšitra, Manipurin kuninkaan tytär.

Ardžuna, ruhtinas Kurun heimoa. Hän kuuluu kšatrija- eli soturikastiin ja elelee tapahtumien aikana erakkona metsässä.

Kyläläisiä eräässä Manipurin etäisessä seudussa.

Ensimmäinen kohtaus

Tšitra

Sinäkö olet viiden nuolen jumala, rakkauden valtias?

Madana

Minä olen Luojan sydämessä syntynyt esikoinen. Minä sidon ihmisten elämää tuskan kahleisiin ja siunaan sitä onnenauvolla!

Tšitra

Minä tiedän, mikä se tuska on ja mitkä ne kahleet. — Entä kuka olet sinä, herrani?

Vasanta

Minä olen hänen ystävänsä — Vasanta — vuodenaikojen kuningas. Kuolema ja raihnaus riuduttaisivat maailman ydintä myöten, ellen minä niitä seuraisi ja alinomaa taistelisi niitä vastaan. Minä olen ikuinen nuoruus.

Tšitra

Minä kumarran sinua, Vasanta, minun herrani.

Madana

Mutta mikä ankara lupaus sitookaan sinua, kaunis muukalainen?
Minkätähden annat raikkaan nuoruutesi kuihtua katumuksessa ja
kuoletuksessa? Sellainen uhri ei ole otollinen rakkauden palvonnassa.
Kuka olet ja mitä rukoilet?

Tšitra

Minä olen Tšitra, Manipurin kuninkaallisen huoneen tytär. Šivan jumalallinen armo lupasi esi-isälleni, kuninkaalle, katkeamattoman sarjan miespuolisia jälkeläisiä. Mutta jumalallinen sana ei kyennyt muuttamaan elämänkipinää äitini kohdussa — niin taipumaton oli luontoni, vaikka olenkin nainen.

Madana

Minä tiedän sen; siitä syystä isäsi kasvattaa sinua poikanansa. Hän on opettanut sinut käyttämään jousta ja on totuttanut sinut kaikkiin hallitsijan velvollisuuksiin.

Tšitra

Niin, siitä syystä minä käytän miehen pukua ja olen jättänyt suljetut naisten suojat. Minä en tunne yhtäkään niistä salajuonista, joita naiset käyttävät voittaakseen sydämiä. Minun käteni kykenevät jännittämään jousen, mutta silmäni eivät ole oppineet sinkoamaan Lemmenjumalan nuolia.

Madana

Sen oppii ihan itsestään, kaunoiseni. Silmä tekee sen työn opettamatta, ja se, jonka sydämeen on sattunut, tietää, kuinka hyvin.

Tšitra

Riistaa etsiessäni minä eräänä päivänä kuljin yksinäni metsään Purna-virran rannalle. Minä sidoin ratsuni puuhun ja lähdin tunkeutumaan sankkaan tiheikköön seuraten riistan jälkiä. Niin löysin kapean, kiertelevän tien, joka pujottelihe toisiinsa kietoutuneiden oksien luoman hämäryyden läpi. Lehdet värähtelivät sirkkojen sirittäessä. Yht'äkkiä minä näin miehen, joka nukkui kuivien lehtien muodostamalla vuoteella, minun tielläni. Minä käskin ylpeästi häntä väistymään, mutta hän ei siitä välittänyt. Silloin minä pistin häntä ylenkatseellisesti jouseni kärjellä. Hän hypähti heti seisaalleen, suoraksi ja soreaksi, ikäänkuin liekki, joka äkkiä leimahtaa tuhkakasasta. Hänen suupielissään leikki hupainen hymy, kenties minun poikamaisen ilmestykseni vuoksi. Silloin minä ensimmäisen kerran eläissäni tunsin itseni naiseksi ja tiesin, että edessäni oli mies.

Madana

Onnensuosimana tuokiona minä julistan miehelle ja naiselle korkeinta oppiani: tuntekaa toisenne. Mitä sitten tapahtui?

Tšitra

Minä kysyin häneltä peläten ja ihmetellen: »Kuka olet?» »Minä olen Ardžuna», vastasi hän, »Kurun suurta heimoa». Minä seisoin siinä kuin kuvapatsaaksi jähmettyneenä ja unohtaen häntä kunnioittavasti tervehtiä. Oliko siinä tosiaankin Ardžuna, minun unelmieni ainoa suuri palvottu! Niin, olinhan minä jo aikoja sitten kuullut hänen lupautuneen elämään kaksitoista vuotta pidättyväisenä. Monenakin päivänä oli nuorekas kunnianhimoni yllyttänyt minua taittamaan peistä hänen kanssaan, valepukuisena haastamaan hänet kaksintaisteluun ja osoittamaan hänelle asetaitoani. Ah, sinä ylpeä sydän, minne pakenikaan julkea uskalluksesi. Jos voisin uhrata nuoruuteni kaikkine toivelmineen saadakseni olla tumma turve hänen jalkojensa alla, niin pitäisin sitä äärimmäisenä armona. En tiedä, millainen ajatusten pyörre minut tempasikaan valtoihinsa, kun yht'äkkiä näin hänen häviävän puiden peittoon. Voi sinua, typerää naista, ethän häntä tervehtinyt, et virkkanut sanaakaan, et pyytänyt anteeksi, vaan seisoit siinä kuin kömpelö otus hänen kulkiessaan ylenkatseellisesti ohi!…. Seuraavana aamuna minä jätin miehenpuvun. Minä koristauduin rannerenkain, nilkkahelyin, vyövitjoin ja purppuraisin silkkihamosin. Outo puku kiertyi kiinteästi värjyvän varteni ympärille, mutta minä riensin etsimään ja löysin Ardžunan siitä metsätemppelistä, joka on Šivalle pyhitetty.

Madana.

Kerro tarinasi loppuun. Minä olen jumala sydänsynty ja ymmärrän sellaiset salaperäiset vietit.

Tšitra

Minä muistan vain epämääräisesti, mitä sanoin ja mitä minulle vastattiin. Älä käske minua kertomaan kaikkea. Häpeä satutti minua kuin ukonvaaja, mutta ei kyennyt minua murskaamaan, niin sanomattoman kova, niin miehekäs minä olen. Kotiin astellessani hänen viimeiset sanansa pistelivät korviani kuin tuliset neulat: »Minä olen luvannut elää yksin. Minä en voi tulla sinun puolisoksesi!» Voi miehen lupausta! Varmaan tiedät, sinä lemmen jumala, että lukemattomat pyhimykset ja viisaat ovat antautuen laskeneet elinkautisten katumusharjoitustensa palkan naisen jalkojen eteen. Minä mursin jouseni kappaleiksi ja heitin nuoleni tuleen. Minä vihasin väkevää, joustavaa käsivarttani, johon jousen jännittäminen oli jättänyt merkkinsä. Ah, rakkaus, korkea jumala, sinä olet syössyt tomuun ja tuhkaan miehekkään voimakkuuteni turhan ylpeyden, ja kaikki minun miehentaitoni lepäävät rikottuina sinun jalkojesi alla. Opeta nyt minulle käskysi; anna minulle heikon väkevyys ja turvattoman käden ase.

Madana

Minä tahdon olla ystäväsi. Minä tuon maailmoja-voittavan Ardžunan vangittuna eteesi, jotta hän saa kapinoimisensa tuomion sinun kädestäsi.

Tšitra

Jos minulla olisi aikaa riittävästi, voittaisin hänen sydämensä vähin erin enkä kysyisi jumalten apua. Minä seisoisin hänen vierellään kumppanina, ohjaisin hänen sotavaunujensa raisuja vetäjiä, ottaisin hänen kerallansa osaa hilpeään metsästykseen, vartioisin yöllä hänen telttansa ovella ja auttaisin häntä suorittamaan kaikkia kšatrijan suuria velvollisuuksia, pelastamaan heikkoja ja jakamaan oikeutta, missä tarvitaan. Varmaan olisi kerran tullut päivä, jona hän olisi luonut katseensa minuun ja ihmetellen kysynyt: »Kuka on tuo poika? Onko joku edellisen elämäni orja seurannut minua tähän maailmaan, niinkuin hyvät tekomme meitä seuraavat?» Minä en ole nainen, joka vaalii epätoivoansa yksinäisessä hiljaisuudessa ruokkien sitä öisillä kyynelillään ja peitellen sitä päiväisellä kärsivällisellä hymyllään, nainen, joka on leskeksi syntynyt. Kaipaukseni kukan ei pidä milloinkaan pudota maan tomuun, ennenkuin se on hedelmäksi kypsynyt. Mutta vaaditaan elinkautista työtä, jos tahtoo saada oman todellisen itseytensä tunnetuksi ja tunnustetuksi. Siitä syystä minä olen saapunut sinun ovellesi, sinä maailmoja-valloittava Rakkaus. Ja sinä, Vasanta, vuodenaikojen nuori jumala, poista sinä minun ruumiistani sitä kohdannut alkuperäinen vääryys, sen viehätyksettömyys. Tee minusta yhden ainoan päivän ajaksi ihmeen kaunis, niin kaunis kuin sydämeni äkkiä kukkaan puhjennut rakkaus. Anna minulle yksi ainoa täydellisen kauneuden päivä, niin minä otan vastatakseni tulevaisista päivistä.

Madana

Korkea nainen, minä kuulen sinun rukouksesi.

Vasanta

Kevään kukkaisen sulon ei pidä verhota jäseniäsi vain häipyvän päivän aikana, se on sinun omanasi kokonaisen vuoden.

Toinen kohtaus

Ardžuna

Näinkö unta, vai oliko se todellakin olemassa, mitä näin järven rannalla? Minä istuin pehmeällä mättäällä illan varjojen pidetessä ja ajattelin menneitä vuosia, kun lehvien pimennosta astui näkyviini kauneuden ilmestys täydellisen naisen hahmossa pysähtyen valkoiselle laakakivelle vedenrajaan. Näytti siltä, kuin maan sydämen olisi täytynyt sykähtää iloa hänen paljaan, valkoisen jalkansa alla. Minusta tuntui, kuin olisi hänen ruumiinsa hienojen verhojen täytynyt hurmiossa haihtua ilmaan, niinkuin aamun kultainen kaste haihtuu idän vuoren lumiselta huipulta. Hän kumartui kohti lammen kuvastelevaa kalvoa ja näki siinä kasvojensa heijasteen. Hän säikähti ja hypähti seisaalleen; sitten hän hymyili, vasemman käsivarren huoleton liike päästi valtoimiksi hiukset, jotka valahtivat aina maahan asti hänen jalkoihinsa. Hän paljasti povensa ja silmäili moitteettomasti muotoutuneita käsivarsiansa, joissa näytti asuvan ihmeellinen hellyys. Päätään kumartaessaan hän näki suloisesti kukoistavan nuoruutensa ja heleän ihonsa herkän punan. Hän säteili hilpeätä hämmästystä. Niin ihmettelisi itseänsä koko pitkän päivän valkoinen lootuskukka, jos se aamulla, avatessaan silmänsä, voisi taivuttaa kaulansa ja nähdä kuvansa vedenkalvossa. Mutta kohta senjälkeen hymy häipyi hänen kasvoistaan, ja alakuloisuuden varjo himmensi hänen katsettaan. Hän sitoi palmikkonsa, veti harsonsa hartioilleen, huokasi hiljaa ja lähti astumaan pois, niinkuin ihana ilta painuu yön helmaan. Kaiken kaipauksen ylhäinen täyttyminen tuntui välkähtäneen salamana näkyviini ja kadonneen… Mutta kuka onkaan ovella?

Saapuu Tšitra, naisen puvussa.

Ah! Se on hän. Ole rauhallinen, sydämeni! Älä minua pelkää, korkea nainen! Minä olen kšatrija.

Tšitra

Jalo herra, sinä olet minun vieraani. Minä asun tässä temppelissä. En tiedä, millä tavoin voin osoittaa sinulle vieraanvaraisuutta.

Ardžuna

Kaunis nainen, sinun näkeminen on totisesti suurimman vieraanvaraisuuden nauttimista. Ellet minua moiti, kysyn sinulta jotakin.

Tšitra

Saat kysyä.

Ardžuna

Mikä ankara lupaus pitääkään sinua tämän yksinäisen temppelin vankina riistäen kaikilta kuolevaisilta sinun suloisen läsnäolosi?

Tšitra

Minä vaalin sydämessäni salaista toivelmaa, jonka täyttymistä joka päivä rukoilen Šiva jumalalta.

Ardžuna

Ah, mitä voitkaan toivoella sinä, joka olet koko maailman kaipaus! Minä olen vaeltanut itäisimmän vuoren luota, jonka laelle nouseva aurinko ensin astuu tulisäihkeisen jalkansa, auringonlaskun maan äärimmäisille rajoille. Minä olen nähnyt maan kalleimmat, kauneimmat ja suurimmat aarteet. Minun tietoni on oleva sinun, kunhan ilmoitat, mitä tai ketä etsit.

Tšitra

Hänet, jota etsin, tuntevat kaikki.

Ardžuna

Tosiaanko! Kuka onkaan se jumalten suosikki, jonka maine on vanginnut sydämesi?

Tšitra

Hän on kaikkein korkeimman hallitsijasuvun jälkeläinen, hän on sankareista suurin.

Ardžuna

Korkea nainen, älä uhraa kauneutesi aarretta väärän maineen alttarille. Valheellinen huhu leviää kieleltä toiselle, niinkuin leviää usva aamun ensimmäisessä sarasteessa ennen auringonnousua. Sano minulle, kuka on se mahtava sankari, korkeinta kuninkaallista heimoa.

Tšitra

Toisten miesten maine herättää sinussa kateutta, erakko. Etkö tiedä, että Kurujen kuninkaallinen heimo on mainehikkain kaikkialla maailmassa?

Ardžuna

Kurujen heimo!

Tšitra

Ja etkö ole milloinkaan kuullut sen ikimainehikkaan suvun suurinta nimeä?

Ardžuna

Salli minun kuulla se huuliltasi.

Tšitra

Ardžuna, maailmojen valloittaja. Minä olen poiminut tämän kuolemattoman nimen kaikkien ihmisten huulilta ja olen visusti sen kätkenyt neidon-sydämeeni. Minkätähden näytät hämmentyneeltä, erakko? Onko siinä nimessä vain petollinen hohtelu? Jos sanot niin olevan, niin minä murran empimättä sydämeni lippaan ja heitän väärän jalokiven maan tomuun.

Ardžuna

Olkoonpa hänen nimensä ja maineensa, hänen rohkeutensa ja sankaruutensa tosi tai väärä, armahda häntä äläkä karkoita häntä sydämestäsi, — sillä hän on polvillaan sinun edessäsi tänä hetkenä.

Tšitra

Sinäkö Ardžuna!

Ardžuna

Niin, minä, rakkautta-janoava anelija sinun ovellasi.

Tšitra

Eikö siis olekaan totta, että Ardžuna on luvannut elää yksin kaksitoista pitkää vuotta?

Ardžuna

On — mutta sinä olet vapahtanut minut lupauksestani, niinkuin kuutamo vapahtaa yön pyhästä pimeyden lupauksesta.

Tšitra

Häpeä siitä sinulle! Miksi oletkaan minut nähdessäsi pettänyt oman itsesi? Ketä etsitkään näistä tummista silmistä, näistä maidonvalkeista käsivarsista, kun olet valmis maksamaan hänet kunniasi hinnalla? Et minun todellista itseyttäni, sen tiedän. Tämä ei varmaankaan voi olla rakkautta, se ei ole miehen naiselle tarjoama korkein kunnioitus! Ah, mikä onnettomuus, että ruumis, tämä hauras valheverkko, sokaisee ihmisen näkemästä kuolemattoman hengen valoa! Ardžuna, nyt tiedän, että sankarillisen miehuutesi maine on väärä.

Ardžuna

Ah, minä tunnen nyt, kuinka mitätön on maine, urhoollisuuden ylpeys! Kaikki näyttää minusta pelkältä unelta. Sinä yksin olet täydellinen, sinä olet maailman rikkaus, kaiken puutteen loppu, kaikkien pyrkimysten päämäärä, sinä ainoa nainen! On olemassa toisia, jotka voi tuntea vain vähitellen. Kun näkee sinut silmänräpäyksen ajan, näkee korkeimman täydellisyyden ikiajoiksensa.

Tšitra

Sinä et näe minua, sinä et näe minua, Ardžuna! Sinä näet jumalan luoman valhekuvan. Mene, sankarini, mene, mene. Älä kosi petosta, älä uhraa jaloa sydäntäsi harhaluulolle. Mene.

Kolmas kohtaus

Tšitra

Ei, se on mahdotonta. Kuinka voisinkaan kestää tuon palavan katseen, joka tuntuu janoavan sielun kätenä minuun tarttuvan, tuntea, miten hänen sydämensä yrittää rikkoa kahleitansa kiihkeästi sykähdyttäen jokaista suonta hänen ruumiissaan — ja lähettää hänet menemään kuin kerjäläisen! Ei, se on mahdotonta.

Madana ja Vasanta tulevat.

Sinä rakkauden jumala, millaiseen kamalaan paloon oletkaan minut verhonnut! Minä palan ja poltan kaikki, mihin kosken.

Madana

Minä haluan tietää, mitä viime yönä tapahtui.

Tšitra

Minä menin illalla levolle ruohovuoteeseeni, johon kevään kukat olivat sirottaneet terälehtiänsä, ja muistelin Ardžunalta kuulemaani kauneuteni ihmeellistä ylistyslaulua — nauttien pisara pisaralta sen hunajan, jota olin pitkän päivän kuluessa kerännyt. Menneisyyteni oli unohtunut niinkuin entiset olemassaoloni. Minä tunsin olevani kuin kukka, jonka on suotu vain muutamina häipyvinä hetkinä kuunnella surisevia imarteluja ja salomaan kuisketta ja hyminää ja jonka täytyy sitten painaa taivaaseen suuntautunut katseensa alas, taivuttaa päänsä ja hengähtää viimeinen henkäyksensä maan tomussa, valittamatta, siten päättäen täydellisen hetken tarinan, hetken, joka ei tiedä menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.

Vasanta

Rajaton elämän loisto voi kukoistaa ja lakastua yhden ainoan aamun tuokioina.

Madana

Niinkuin ikuinen tarkoitus pienen laulun puitteissa.

Tšitra

Etelän vieno tuuli viihdytti minut uneen. Pääni päällä kukkiva matati-pensas heitti minulle hiljaa suuteloitansa. Jokainen kukka valitsi itselleen kuolinsijan, mikä hiuksissani, mikä povellani, mikä jaloissani. Minä nukuin. Yht'äkkiä, sikeässä unessani, olin tuntevinani kiihkeän katseen sattuvan ruumiiseeni liekin terävien sormien tavoin. Minä kavahdin vuoteeltani ja näin erakon seisovan edessäni. Kuu oli vaeltanut lännen taivaalle ja kurkisteli lehvien lomitse nähdäkseen ihmeen, jonka jumalainen taito oli luonut hauraaseen ihmishahmoon. Ilma oli tuoksuja tulvillaan, yön hiljaisuudessa helisi sirkkojen soitto, ja puiden kuvajaiset lepäsivät liikkumattomina järven kalvossa. Sauva kädessään seisoi erakko siinä suurena, suorana ja hiljaisena kuin salometsän puu. Kun avasin silmäni, niin minusta tuntui, kuin olisin erinnyt kaikesta elämän todellisuudesta ja syntynyt unessa varjomaailmaan. Häpeä valahti jalkoihini kuin irrallinen vaate. Minä kuulin hänen huutavan: »Rakas, rakkahin!» Ja kaikki edelliset, unohtuneet elämäni yhtyivät yhdeksi ja vastasivat siihen. Minä sanoin: »Ota minut, ota minut kaikkineni!» Minä ojensin käsivarteni häntä kohti. Kuu painui puiden taakse. Pimeyden esirippu peitti kaikki. Taivas ja maa, aika ja avaruus, ilo ja murhe, kuolema ja elämä sulautuivat yhteen sanomattomassa hurmiossa… Aamun ensimmäisessä sarasteessa, lintujen ensimmäisten viserrysten kaikuessa, minä kohottauduin ja jäin istumaan, nojaten vasempaan käsivarteeni. Hän nukkui siinä, huulilla epämääräinen hymy, kuin aamun kasvava kuu. Aamun rusottava kajaste sattui hänen jaloon otsaansa. Minä huokasin ja nousin. Minä keräsin leveälehtisiä köynnöskasveja suojatakseni hänen kasvojansa auringon tulvivalta valolta. Minä silmäilin ympärilleni ja näin vanhan tutun maan. Minä muistin, kuka olin ollut, ja juoksin, juoksin kuin varjoansa säikkyvä kauris pitkin šephali-kukkien peittämää metsäpolkua. Minä löysin yksinäisen loukon, istuuduin, kätkin kasvoni käsiini yrittäen itkeä ja valittaa. Mutta kyynelet eivät minua totelleet.

Madana

Voi sinua, kuolevaisten tytärtä! Minä anastin jumalien aitasta taivaan tuoksuvan viinin, täytin sen yhtä yötä varten piripintaiseksi ja annoin sinun käteesi, jotta sen joisit — mutta sinä huudat yhä tuskaasi!

Tšitra (katkerasti)

Kuka sen joi? Minulle tarjottiin elämän kaipauksen harvinaisin täyttymys, rakkauden ensimmäinen yhtymys, ja temmattiin se jälleen saavutettavistani. Tämä lainattu kauneus, tämä minua verhoava valhe on minusta kariseva vieden mukanansa tuon suloisen yhtymyksen ainoan muiston, niinkuin terälehdet karisevat lakastuvasta kukasta, ja alastonta köyhyyttänsä häpeävä nainen on istuva itkien yöt päivät. Tämä kirottu hahmo seuraa minua alinomaa niinkuin paha henki ryöstäen minulta jokaisen lemmenpalkan — kaikki ne suudelmat, joita sydämeni janoaa.

Madana

Ah, kuinka turha olikaan sinun ainoa yösi! Riemun alus tuli näkyviin, mutta aallokko esti sitä pääsemästä rantaan.

Tšitra

Taivas tuli niin lähelle minua, että tuokion ajan luulin jo sen saavuttaneeni. Mutta aamulla, unesta herätessäni, minä havaitsin oman ruumiini muuttuneen kilpakosijakseni. Nyt on vihattavana velvollisuutenani koristaa se joka päivä, lähettää se rakastettuni luo ja nähdä, kuinka hän sitä hyväilee. Jumala, ota lahjasi takaisin!

Madana

Mutta kuinka voitkaan astua rakastajasi luo, jos otan sen sinulta pois? Eikö olisi säälimätöntä temmata malja hänen huuliltansa hänen tuskin ehdittyään nauttia ensimmäisen siemauksen? Kuinka katkeraa kaunaa hän tuntisikaan sinua kohtaan.

Tšitra

Olisi sittenkin paljoa parempi. Minä tahdon osoittaa hänelle todellisen olemukseni, joka on tätä valepukua jalompi. Jos hän sen hylkää, jos hän halveksii minua ja särkee sydämeni, niin kestän senkin vaieten.

Vasanta

Kuule neuvoani. Kukoistusajan väistyessä saapuvan syksyn tieltä tulevat hedelmäinkorjuun riemuisat päivät. On tuleva se aika, jolloin kukoistava ruumis karistaa terälehtensä päivän helteessä ja Ardžuna on onnellinen saadessaan omakseen sinussa piilevän totuuden hedelmän. Lapseni, lähde takaisin rajuun juhlaasi.

Neljäs kohtaus

Tšitra

Minkätähden katselet minua noin, soturini?

Ardžuna

Minä katselen, kuinka punot tuota seppelettä. Taito ja sulo, kaksoissisarukset, karkeloivat hilpeinä sinun hyppysissäsi. Minä katselen ja ajattelen.

Tšitra

Mitä ajattelet, herrani?

Ardžuna

Minä ajattelen, että sinä yhtä kevein kosketuksin ja yhtä suloisesti punot minun pakolaispäiväni kuolemattomaksi seppeleeksi koristaaksesi minut sillä, kun palaan kotiin.

Tšitra

Kotiin! Tämä rakkaus ei ole kotia varten!

Ardžuna

Eikö kotia varten?

Tšitra

Ei. Älä puhu siitä milloinkaan. Vie kotiisi se, mikä on pysyvää ja voimakasta Jätä pieni villi kukka syntymäsijoillensa, anna sen ajan tullen kauniisti kuolla kaikkien lakastuvien kukkien ja maatuvien lehtien keralla. Älä vie sitä palatsisi korkeaan saliin, missä se joutuu heitettäväksi kivipermannolle, joka ei ollenkaan sääli kuihtuvia ja unohtuvia.

Ardžuna

Sellainenko on meidän rakkautemme?

Tšitra

Niin, epäilemättä! Miksi sitä valittaisimme? Sen, mikä on suunniteltu joutilaiden päivien varalle, ei pidä kestää niitä kauemmin. Ilo kääntyy kärsimykseksi, kun siltä suljetaan poistumistie. Ota se ja pidä omanasi niin kauan kuin se kestää. Älä salli iltaisen kylläisyytesi vaatia enempää kuin aamusi kaipaus saattoi ansaita… Päivä on mennyt. Ota tämä seppele. Minä olen väsynyt. Ota minut syliisi, rakkaani. Vaietkoon kaikki tyytymätön ja tyhjä kiista huuliemme suloisessa kohtauksessa.

Ardžuna

Hiljaa! Kuuletko, rakkaani, kuinka rukouskellojen soitto kaikuu etäisen kylän temppelistä illan ilmassa yli vaikenevien lehvien!

Viides kohtaus

Vasanta

Minä en voi kulkea yhtä nopeasti kuin sinä, ystäväni! Olen väsynyt. On vaikea tehtävä pitää vireillä sitä tulta, jonka sinä olet sytyttänyt. Uni voittaa minut, viuhka putoo kädestäni, ja kylmä tuhka peittää sammuneen hehkun. Minä kavahdan hereille ja yritän kaikin voimin kiihtää laantunutta lieskaa. Mutta tämä ei voi enää kauan jatkua.

Madana

Minä tiedän, että sinä olet epävakainen kuin lapsi. Iäti levoton on sinun leikkisi taivaassa ja maan päällä. Asiat, joita olet monien päivien aikana rakentanut sanomattoman yksityiskohtaisesti, sinä hävität jälleen silmänräpäyksessä ollenkaan valittelematta. Mutta tämä työmme on kohta valmis. Ilon siivittämät päivät pakenevat nopeasti, ja vuosi kuluu loppuun hurmioisessa onnessa.

Kuudes kohtaus

Ardžuna

Minä heräsin aamulla ja havaitsin unistani kirvonneen jalohelmen. Minulla ei ole lipasta, johon sen kätkisin, ei kuninkaankruunua, johon sen kiinnittäisin, ei vitjoja, joihin sen ripustaisin, ja kumminkaan en henno heittää sitä pois. Minun, kšatrijan, oikea käsivarsi pitelee sitä joutilain elein ja unhottaa varsinaiset velvollisuutensa.

Tšitra tulee.

Tšitra

Sano minulle, mitä ajattelet, herrani!

Ardžuna

Minun mieltäni askarruttavat nyt metsästyksen ajatukset. Katsohan, kuinka sade valuu virtoina ja pieksee kiivaasti kukkulanrinnettä. Pilvien tummat varjot lepäävät raskaina metsän yläpuolella, ja paisunut virta syöksyy nauraen ja ivaillen yli kaikkien esteiden kuin huoleton nuorukainen. Tällaisina sadepäivinä me viisi veljestä aina lähdimme Tšitrakan metsään pyydystämään villejä eläimiä. Ne olivat hilpeitä aikoja. Meidän sydämemme karkelivat jyrisevien pilvien lyödessä rumpua. Metsässä kajahtelivat riikinkukon huudot. Sateen loiske ja vesiputousten kohina esti arkaa kaurista kuulemasta askeliamme. Leopardien askelet näkyivät märässä maassa ja ilmaisivat niiden tyyssijat. Kun metsästyshuvi oli lopussa, me kotimatkalla haastoimme toisiamme kilpasille uidessamme vihaisten virtojen poikki. Levottomuus asuu mielessäni. Minä ikävöin metsästämään.

Tšitra

Surmaa sitä ennen se riista, jota nyt ajat. Oletko varma siitä, että se loihdittu kauris, jota nyt tavoittelet, on välttämättä saatava kiinni? Et, et vielä. Tuo villi otus väistää sinua kuin unennäkö, kun luulet sen kohta tavoittavasi. Katsohan, kuinka hurja sade ajaa takaa tuulta singoten sen jälkeen tuhat nuolta. Sittenkin tuuli liikkuu vapaana ja voittamattomana. Meidän jahtileikkimme on samanlainen, armaani! Sinä tavoittelet nopsajalkaista kauneuden henkeä heittäen häntä kohti kaikki peitsesi. Mutta tämä loihdittu kauris kiitää yhä vapaana ja koskemattomana.

Ardžuna

Rakkaani, eikö sinulla ole kotia, missä hellät sydämet odottavat sinua palaavaksi? Kotia, johon sinä loit suloa lempeällä palvelevaisuudellasi ja josta sammui valo, kun sinä lähdit tänne erämaahan?

Tšitra

Miksi kyseletkään? Ovatko ajatustavierovan nautinnon ajat menneet? Etkö tiedä, että minä olen vain se, minkä edessäsi näet? Minulla ei ole mitään laajempaa näköalaa. Kinsuka-kukan lehdellä väreilevä kastepisara on nimetön ja tarkoitukseton. Se ei tarjoa vastausta mihinkään kysymykseen. Se, jota sinä rakastat, on tuon täydellisen kastehelmen kaltainen.

Ardžuna

Eikö mikään sido häntä maailmaan? Voiko hän olla vain kappale taivasta, jonka jokin vallaton jumala on epähuomiossa pudottanut maahan?

Tšitra

Voi.

Ardžuna

Ah, senpävuoksi minusta aina tuntuukin, kuin olisin sinut menettämässä. Minun sydämeni kaipaa yhä, ja mieleni ei löydä lepoa. Tule lähemmäksi minua, sinä saavuttamaton! Antaudu sietämään nimen, kodin ja sukulaisuuden siteitä. Salli minun sydämeni elää vain sinua kokien; salli minun elää kanssasi rakkauden levossa ja rauhassa.

Tšitra

Miksi yritätkään suotta tavoittaa ja saada omiksesi pilvien värivivahduksia, aaltojen karkeloa ja kukkasten tuoksua?

Ardžuna

Älä toivo tyydyttäväsi rakkautta ilmaisilla olemattomilla, valtiattareni. Anna minulle jotakin, johon voin turvata, jotakin, mikä kestää kauemmin kuin nautinto, jotakin sellaista, mikä kestää kärsimyksessäkin.

Tšitra

Vuosi ei ole vielä kulunut, sankarini, ja sinä olet jo väsynyt. Nyt tiedän, että taivas on suuressa armossaan suonut kukkasille lyhyen elämän. Jos ruumiini olisi voinut lakastua ja kuolla viime kevään kukkien keralla, niin se olisi varmaan kuollut kunniakseen. Mutta nyt sen päivät ovat luetut, rakkaani. Älä sitä säästä, ime siitä kaikki hunaja, jottei sydänparkasi tarvitse palata yhä uudelleen sen luo tyydyttämättömin kaipauksin, niinkuin janoinen mehiläinen, kun kesän kukkaset lepäävät lakastuneina maan tomussa.

Seitsemäs kohtaus

Madana

Tänään on viimeinen yö.

Vasanta

Ruumiisi kauneus palaa huomenna Kevään tyhjentymättömään aarrekammioon. Huuliesi rusotus puhkee jälleen kukoistamaan tuoreena asokan lehtiparina, Ardžunan suudelmia muistamatta, ja ihosi pehmeä, valkoinen hohtelu syntyy uudelleen sadassa tuoksuvassa jasmiininkukassa.

Tšitra

Jumalat, jumalat, kuulkaa rukoukseni! Sallikaa minun kauneuteni leimahtaa kirkkaimpaan lieskaansa tämän yön viimeisenä hetkenä, niinkuin leimahtaa viimeisen kerran liekki, joka sammuu.

Madana

Sinun toivosi on toteutuva.

Kahdeksas kohtaus

Kyläläisiä

Kuka meitä nyt suojelee?

Ardžuna

Mitä? Mikä vaara teitä uhkaa?

Kyläläiset

Pohjoisilta vuorilta hyökkää kyläämme hävittämään rosvojoukko kuin tulviva vuorivirta.

Ardžuna

Eikö teidän kuningaskunnassanne ole ketään suojelijaa?

Kyläläiset

Tšitra, kuninkaantytär, oli kaikkien pahojen pelkona. Hänen vielä ollessaan tässä onnellisessa maassa me pelkäsimme luonnollista kuolemaa, mutta emme mitään muuta. Nyt hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle, ja kukaan ei tiedä hänen olopaikkaansa.

Ardžuna

Suojaako tätä maata nainen?

Kyläläiset

Suojaa; hän on meidän isämme ja äitimme.

Poistuvat.

Tšitra saapuu.

Tšitra

Minkätähden istut täällä yksinäsi?

Ardžuna

Minä yritän kuvitella, millainen nainen prinsessa Tšitra lienee.
Hänestä kerrotaan paljon tarinoita.

Tšitra

Hän ei ole lainkaan kaunis. Hänen silmänsä eivät ole niin kauniit kuin minun silmäni, jotka ovat tummat kuin kuolema. Hän kykenee puhkaisemaan peitsellään minkä kilven tahansa, mutta ei sankarimme sydäntä.

Ardžuna

Kerrotaan, että hän on urhoollisuudeltaan parhaan miehen ja hellyydeltään parhaan naisen veroinen.

Tšiira

Sepä se onkin hänen suurimpana onnettomuutenansa. Nainen, joka on vain nainen, joka kiehtoo miesten sydämet hymyilyillään ja huokauksillaan, palveluksillaan ja hellillä hyväilyillään, on onnellinen. Mitäpä hyötyä hänellä olisi oppineisuudesta ja suurista teoista? Jos olisit hänet eilen nähnyt metsäpolun varrella sijaitsevan Šiva-jumalalle pyhitetyn temppelin pihalla, olisit kulkenut hänen ohitsensa huolimatta luoda häneen silmäystäkään. Oletko tosiaankin kyllästynyt naisen kauneuteen siinä määrin, että kaipaat hänestä miehen voimaa?

Minä olen valmistanut keskipäivän lepoa varten makuusijan yöpimeään luolaan ja olen sitä varten taittanut viheriöitä, vaahtoavan vesiputouksen kostuttamia lehviä. Mustaa kivipermantoa peittävän pehmeän, viheriän sammalen viileys suutelee siellä silmäsi uneen. Sällithän, että johdan sinut sinne?

Ardžuna

Ei tänään, rakkaani.

Tšitra

Miksi ei tänään?

Ardžuna

Olen kuullut rosvojoukkueen lähestyvän tasankoja. Minun täytyy välttämättä varustautua suojellakseni säikähtyneitä kyläläisiä.

Tšitra

Sinun ei tarvitse ollenkaan heitä pelätä. Prinsessa Tšitra on asettanut vahvat vartiostot rajasolain suulle, ennenkuin lähti pyhiinvaellusretkelleen.

Ardžuna

Sällithän minun harjoittaa hetkisen kšatrijan sotaista ammattia. Minä hankin tälle joutilaalle käsivarrelleni uutta mainetta, jotta se olisi arvokkaampi pielus sinun päätäsi varten.

Tšitra

Entäpä, jos kiellän sinua lähtemästä, jos kierrän käsivarteni uumillesi? Tempaudutko karusti minusta irralle ja jätätkö minut? Niinpä mene! Mutta tiedä, että kerran katkennut liaani ei milloinkaan yhdy enää yhdeksi. Mene, jos janosi on sammunut. Mutta ellei ole niin laita, muista, että nautinnon jumala on epävakainen eikä odottele ketään. Viivy vielä hetkinen, valtiaani! Kerro minulle ne levottomat ajatukset, jotka sinua kiusaavat. Kuka onkaan tänään askarruttanut mieltäsi! Tšitrako?

Ardžuna

Niin, Tšitra. Minä ihmettelen, minkä lupauksen vuoksi hän on lähtenyt pyhiinvaellusretkelleen. Mitä häneltä voikaan puuttua?

Tšitra

Mitä puuttua? Onko hänellä, onnettomalla, milloinkaan mitään ollut? Hänen huomattavimmat kykynsä ovat vankilan muureja, jotka sulkevat hänen naisen-sydämensä kylmään tyrmään. Hän on synkkä ja tyytymätön. Hänen naisellisen rakkautensa täytyy tyytyä käymään ryysyihin puettuna; hänelle ei ole suotu kauneutta. Hän on kuin ilottoman aamun henki, joka istuu kivisellä vuorenhuipulla pimeiden pilvien himmentäessä siltä kaiken valon. Älä kysy minulta hänen elämästänsä. Se ei voi kuulua viehättävältä kenenkään miehen korvaan.

Ardžuna

Sanomattomasti tekee mieleni saada kuulla hänestä kaikki. Minä olen kuin vaeltaja, joka saapuu keskiyön aikaan vieraaseen kaupunkiin. Kupukatot, tornit ja puutarhojen puut näyttävät epämääräisiltä ja varjomaisilta, ja uneliaan hiljaisuuden läpi kuuluu toisinaan meren kumea huokaus. Hän odottelee hartaasti aamua, joka on ilmaiseva hänelle kaikki vieraat ihmeet. Kerro minulle hänen tarinansa.

Tšitra

Mitäpä siinä on enempää kerrottavaa?

Ardžuna

Minä kuvittelen näkeväni hänet valkoisen ratsun selässä ylväästi pidellen vasemmassa kädessään ohjaksia ja oikeassa joustansa, ikäänkuin Voiton jumala, joka jakaa ympärilleen hyvää toivoa. Hän suojelee imeviä poikasiaan kiivaalla rakkaudellansa niinkuin valpas jalopeuraemo. Naisen käsivarret ovat kauniit, vaikka niitä ei korista mikään muu kuin kahlehtimaton voima! Minun sydämeni on rauhaton, kaunoiseni, niinkuin käärme, joka tointuu pitkästä talviunestansa. Tule, kiitäkäämme toistemme keralla nopeiden ratsujen selässä, niinkuin kaksoistähti syöksyy hehkuen läpi avaruuden. Pois tästä unettavasta, synkänviheriästä vankilasta, tästä huumaavasta, henkeäsalpaavasta ilmasta!

Tšitra

Tunnusta minulle totuus, Ardzuna: jos minä voisin jonkin taian avulla karistaa itsestäni tämän hekumallisen pehmeyden, tämän aran kauneuden hemmen, joka säikkyy maailman karua ja terveellistä kosketusta, heittää sen pois kuin lainavaatteet, voisitko sinä sen sietää? Jos suoristaudun pystyksi ja väkeväksi, sydämessä rohkeus, joka halveksii tukea kaipaavan heikkouden viekkaita juonia, jos kohotan pääni korkealle kuin solakka nuori vuorihonka enkä enää lepää hervottoman liaanin lailla maan tomussa, olenko silloinkin miehen katsetta kiehtova? Ei, ei, sinä et voisi sitä kestää. On parempi, että sirottelen ympärilleni häipyvän nuoruuden soreita leluja ja odotan sinua kärsivällisesti. Jos haluat palata, niin minä ojennan sinulle hymyillen tämän kauniin ruumiini maljan täynnä nautinnon viiniä. Kun olet siihen väsynyt ja kyllästynyt, voit lähteä työhösi tai leikkiin, ja vanhaksi tultuani minä mielelläni vetäydyn siihen nurkkaan, joka minulle jätetään. Kuinka miellyttäisikään sinun sankarillista sieluasi, jos yön kisakumppani pyrkisi päiväiseksi puolisoksesi, jos vasen käsivarsi oppisi kantamaan ylpeän oikean taakkaa?

Ardžuna

Näyttää siltä, kuin en milloinkaan sinua oikein tuntisi. Sinä olet minulle kuin jumalatar, joka piilee kultaisessa kuvassa. Minä en voi sinua koskettaa, en voi sinulle korvata verrattomia antimiasi. Niinpä rakkauteni onkin epätäydellinen. Surumielisen katseesi arvoituksellisista syvyyksistä, leikillisistä sanoistasi, jotka ivailevat omaa merkitystänsä, minä toisinaan näen vilahtavan esiin olennon, joka yrittää tuhota ruumiinsa raukean sulon, yrittää päästä kärsimyksen puhtaaseen tuleen hymyn usvaisen verhon läpi. Harhakuva on totuuden ensimmäinen ilmestysmuoto. Vieraassa puvussa lähestyy totuus rakastajaansa. Mutta tulee aika, jolloin se riisuu yltänsä korut ja harsot ja seisoo alastomaan ylhäisyyteensä pukeutuneena. Minä tavoittelen sitä viimeistä sinua, sitä yksinkertaisinta aito totuutta.

Miksi itket, rakkaani? Miksi kätket kasvosi käsiisi? Olenko tuottanut sinulle tuskaa, armaani? Unohda mitä sanoin. Minä tahdon tyytyä nykyisyyteen. Tulkoon jokainen kauneuden tuokio minun luokseni niinkuin tuntematon lintu näkymättömästä, pimeään kätketystä pesästänsä tuoden minulle laulavan tervehdyksen. Minä tahdon aina istua toivoineni niiden toteutumisen rannalla ja päättää siten päiväni.

Yhdeksäs kohtaus

Tšitra ja Ardžuna.

Tšitra (viittaan kääriytyneenä)

Oletko tyhjentänyt maljan viimeiseen pisaraan, valtiaani? Nytkö siis on kaiken loppu? Ei, kun kaikki on tehty, jää vielä jotakin jäljelle, ja se on minun viimeinen uhrini sinun jalkojesi eteen.

Minä olen tuonut taivaan tarhoista verrattoman ihania kukkia palvoakseni sinua, sydämeni jumalaa. Juhlamenojen päätyttyä, kukkasten lakastuttua, sallinet minun heittää ne ulos temppelistä. (Hän riisuu viittansa ja esiintyy jälleen mieheksi vaatetettuna.) Silmäile nyt palvojaasi armollisesti.

Minä en ole niin kaunis enkä täydellinen kuin ne kukkaset, jotka palvoessani sinulle tarjosin. Minussa on monta vikaa ja virhettä. Minä olen vaeltaja suurella maailmantiellä, vaatteeni ovat tahraiset, ja okaat ovat viiltäneet jalkani verille. Kuinkapa voisinkaan olla kaunis kuin kukka, moitteettoman suloinen kuin tuokion kestävä elämä? Minä tarjoan sinulle ylpeästi lahjaksi naisen sydämen, johon on kertynyt maan tyttären kaikki tuska ja riemu, toivo, pelko ja häpeä, ja jossa syntyy kuolemattomuutta tavoitteleva rakkaus. Siinä on epätäydellisyys, mutta jalo ja ylevä. Nyt, kun kukkapalvonta on päättynyt, herrani, ota tämä palvelijaksesi tulevaisia päiviä varten!

Minä olen Tšitra, kuninkaan tytär. Muistanet sen päivän, jolloin Šivan temppelissä astui luoksesi nainen, korujen ja kaunisteiden peittämä. Tuo julkea nainen tuli sinua kosimaan ikäänkuin olisi ollut mies. Sinä torjuit hänet ja menettelit oikein. Valtiaani, minä olen se nainen. Hän oli minun valhehahmoni. Jumalten armosta minä sain sitten vuoden ajaksi niin ihanan muodon kuin kuolevainen konsanaan ja rasitin sillä petoksella sankarini sydäntä. Minä en ole, en voi olla se nainen.

Minä olen Tšitra. En ole mikään palvottava jumala, mutta en myöskään yleisen säälin esine, joka pyyhkäistään välinpitämättömästi syrjään kuin hyttynen. Jos pidät minua kyllin arvokkaana salliaksesi minun kulkea vierelläsi vaaran ja uskalluksen polkuja, jos suot minulle osan elämäsi suurista velvollisuuksista, niin tulet tuntemaan minun varsinaisen olemukseni. Jos lapsi, jota kohdussani ravitsen, syntyy poikana, niin minä itse opetan hänet olemaan toinen Ardžuna, lähetän hänet ajan tullen luoksesi, ja silloin sinä vihdoin tunnet minut oikein. Tänään minä voin tarjota sinulle vain Tšitran, kuninkaan tyttären.

Ardžuna

Rakkaani, minun elämästäni ei puutu mitään.