Vidarbha
Luuletko varautuneesi kaikkia mahdollisia vaaroja vastaan käymällä asiaan hyväenteisenä hetkenä? Ikäänkuin —
Kantši
Sinun olisi parasta jättää »ikäänkuin»: vaikka se onkin oma luomuksemme, se usein osoittautuu tuhoksemme ja turmaksemme.
Kalinga
Eikö kuulu soitantoa jostakin ulkoa?
Pantšala
Epäilemättä siltä kuuluu.
Kantši
Niinpä kuningatar Sudaršana vihdoinkin lähestyy. (Hiljaa Suvarnalle.)
Kuulehan, Suvarna, sinä et saa piiloutua taakseni pieneksi tekeytyen.
Varjostinhan ihan vapisee kädessäsi!
Taatto tulee soturiksi puettuna.
Kalinga
Kuka tuo on? — Kuka olet?
Pantšala
Kuka tuo on, joka uskaltaa kutsumatta astua tähän saliin?
Virat
Hämmästyttävän häpeämätön! Estä miestä astumasta kauemmaksi, Kalinga.
Kalinga
Te olette kaikki minua vanhemmat — on soveliaampaa, että te sen teette.
Vidarbha
Kuunnelkaamme, mitä hänellä on sanottavana.
Taatto
Kuningas on saapunut.
Vidarbha (säpsähtäen)
Kuningas?
Pantšala
Mikä kuningas?
Kalinga
Mistä hän tulee?
Taatto
Minun kuninkaani!
Virat
Sinun kuninkaasi?
Kalinga
Kuka hän on?
Košala
Mitä tarkoitat?
Taatto
Te tiedätte kaikki ketä tarkoitan. Hän on tullut.
Vidarbha
Onko hän tullut?
Košala
Mitä hän aikoo?
Taatto
Hän on kutsunut teidät kaikki luoksensa.
Kantši
Kutsunut meidät, tosiaanko? Millaisin lauseparsin hän on suvainnut meidät kutsua?
Taatto
Te voitte käsittää hänen kutsunsa miten haluatte — kukaan ei teitä estä — hän on valmis tervehtimään teitä kaikin eri tavoin teidän erilaisten makujenne mukaisesti.
Virat
Entä kuka olet sinä?
Taatto
Minä olen eräs hänen kenraaleistaan.
Kantši
Kenraaleistaan? Valehtelet! Luuletko meitä peloittavasti? Kuvitteletko, etten näe valepukusi läpi? Me tunnemme kaikin sinut varsin hyvin — ja sinä paneudut »kenraaliksi» meidän nähtemme!
Taatto
Sinä olet tuntenut minut aivan oikein. Kukapa olisikaan niin arvoton kuin minä kuljettamaan kuninkaani käskyjä? Mutta sittenkin hän on antanut minulle nämä kenraalinvarusteet ja lähettänyt minut tänne; hän on valinnut minut suurempien kenraalien ja mahtavampien soturien seasta.
Kantši
Hyvä, me tulemme sopivan tilaisuuden sattuessa noudattamaan soveliaisuuden ja hyväntahtoisuuden vaatielmia — mutta nyt me olemme tärkeätä asiaa toimittamassa. Hänen on odotettava, kunnes tämä pieni toimitus on ohi.
Taatto
Kerran kutsuttuaan hän ei odota.
Košala
Minä tottelen hänen kutsuansa; minä lähden heti.
Vidarbha
Kantši, minä en voi suostua ehdotukseesi, että odottaisimme, kunnes olemme asiastamme suoriutuneet. Minä lähden.
Kalinga
Te olette minua vanhemmat — minä lähden kerallanne.
Pantšala
Katsohan taaksesi, Kantšin ruhtinas, sinun kuninkaallinen varjostimesi makaa permannon pölyssä; sinä et ole huomannut, kuinka varjostimen-pitelijäsi on hiipinyt tiehensä.
Kantši
Olkoon menneeksi, kenraali. Minäkin lähden — mutta en häntä kunnioittamaan. Minä lähden kohtaamaan häntä taistelukentällä.
Taatto
Sinä tulet kohtaamaan kuninkaani taistelukentällä; se ei olekaan mikään kehno paikka vastaanottoasi varten.
Viral
Kuulkaahan, ystävät, me kenties pakenemme kaikki kuviteltua kauhua — näyttää siltä, kuin Kantšin kuningas aikoisi saada siitä itselleen voiton.
Pantšala
Hedelmän ollessa ihan saatavissa saattaa olla pelkurimaista ja typerää poistua sitä poimimatta.
Kalinga
On parempi liittyä Kantšin kuninkaan seuraan. Hänellä on varmaan jokin määrätty suunnitelma ja tarkoitus, koska hän tekee ja uskaltaa ylen paljon.
XVI
Sudaršana ja Surangama.
Sudaršana
Taistelu on nyt päättynyt. Milloin tulee kuningas?
Surangama
En tiedä itsekään; minäkin odottelen häntä.
Sudaršana
Minä tunnen niin sykähtelevää iloa, Surangama, että poveeni koskee kipeästi. Mutta samalla olen kuolla häpeästä; kuinka voinkaan näyttää hänelle kasvoni?
Surangama
Mene hänen luoksensa äärimmäisen nöyränä ja alistuneena, niin kaikki häpeä häviää silmänräpäyksessä.
Sudaršana
Minun on tunnustaminen, että minua on kohdannut lopullinen nöyryytys koko elämäni ajaksi. Mutta ylpeys sai minut vaatimaan pitkät ajat suurinta osaa hänen rakkaudestaan. Kaikki sanoivat, että olin ihmeen kaunis ja viehättävä ja hyveellinen, kaikki sanoivat, että kuningas osoitti minulle rajatonta hyvyyttä — ja tuo tekee minulle vaikeaksi nöyryyttää sydäntäni hänen edessään.
Surangama
Se vaikeus on häviävä, kuningattareni.
Sudaršana
Niin, epäilemättä, se on häviävä — on tullut se päivä, jona minun tulee nöyrtyä koko maailman edessä. Mutta miksi ei kuningas tule noutamaan minua takaisin? Mitä hän vielä odottaakaan?
Surangama
Enkö ole sinulle sanonut, että kuninkaani on säälimätön ja ankara — erinomaisen ankara?
Sudaršana
Mene, Surangama, ja tuo minulle tietoja hänestä.
Surangama
Minä en tiedä, minne minun on mentävä saadakseni tietoja hänestä. Minä olen kehoittanut taattoa tulemaan; ehkäpä kuulemme hänestä jotakin, kun taatto saapuu.
Sudaršana
Voi kovaa kohtaloani! Olen joutunut sille asteelle, että täytyy kysellä toisilta tietoja kuninkaastani!
Taatto tulee.
Sudaršana
Minä olen kuullut, että olet kuninkaani ystävä; ota siis vastaan kunnioittava kumarrukseni ja suo minulle siunauksesi.
Taatto
Mitä teetkään, kuningatar? Minä en ota milloinkaan vastaan kunnioittavia kumarruksia. Minä suhtaudun kaikkiin vain toverillisesti.
Sudaršana
Hymyile siis minulle — kerro minulle hyviä uutisia. Sano, milloin kuningas tulee noutamaan minut takaisin.
Taatto
Kysymyksesi on vaikea vastattavaksi, totisesti! Minä tiedän tuskin mitään ystäväni aikeista. Taistelu on päättynyt, mutta kukaan ei osaa sanoa, minne hän on lähtenyt.
Sudaršana
Onko hän siis lähtenyt pois?
Taatto
Minä en näe täällä hänestä jälkeäkään.
Sudaršana
Onko hän mennyt? Ja nimitätkö sinä sellaista henkilöä ystäväksesi?
Taatto
Siitä syystä hän saa osakseen ihmisten soimauksia samoinkuin epäilyksiäkin. Mutta kuninkaani ei välitä siitä vähääkään.
Sudaršana
Onko hän lähtenyt pois? Voi kuinka julmaa, kuinka julmaa, kuinka julmaa! Hän on kuin kiveä, kova kuin timantti! Minä yritin liikuttaa häntä sydämelläni — poveni on raadeltu ja vuotaa verta — mutta en voinut liikuttaa häntä hitustakaan! Sano minulle, taatto, kuinka voit tulla toimeen sellaisen ystävän kanssa.
Taatto
Minä tunnen hänet nyt — olen oppinut hänet tuntemaan murheissani ja riemuissani — hän ei saa minua enää itkemään.
Sudaršana
Eikö hän salli minunkin oppia tuntemaan itseänsä?
Taatto
Epäilemättä hän sallii. Mikään muu ei häntä tyydytä.
Sudaršana
Hyvä; saanpa nähdä, kuinka säälimätön hän voi olla! Minä seison tässä ikkunanpielessä sanaakaan virkkamatta; minä en liikahda tuumaakaan, saanhan nähdä, eikö hän tule!
Taatto
Sinä olet vielä nuori — sinun kannattaa vielä häntä odotella; minulle, vanhalle miehelle, tuokion menettäminen merkitsee viikkoa. Minun täytyy lähteä häntä etsimään, onnistuinpa tai en.
Poistuu.
Sudaršana
Minä en häntä tarvitse — minä en lähde häntä etsimään! Minä en kaipaa sinun kuningastasi, Surangama! Minkätähden hän taistelikaan ruhtinaita vastaan? Tapahtuiko se ollenkaan minun tähteni? Halusiko hän osoittaa sankaruuttansa ja voimaansa? Lähde täältä pois — minä en voi sietää sinua näkyvissäni. Hän on nöyryyttänyt minut maan tomuun eikä ole vieläkään tyytyväinen!
XVII
Joukko kansalaisia.
Ensimmäinen kansalainen
Me luulimme kokevamme hyvänkin huvin, kun tuli koolle niin paljon kuninkaita, mutta miten olikaan: koko asia sai sellaisen käänteen, ettei kukaan tiedä, mitä oikeastaan tapahtui!
Toinen kansalainen
Ettekö huomanneet, etteivät he päässeet minkäänlaiseen yksimielisyyteen? Kaikki epäilivät toisiansa.
Kolmas kansalainen
Kukaan ei noudattanut alkuperäistä suunnitelmaansa: toinen tahtoi hyökätä eteenpäin, toinen piti parempana peräytyä; toiset kääntyivät oikeaan, toiset hyökkäsivät vasempaan — kuinka voisikaan sellaista taisteluksi nimittää?
Ensimmäinen kansalainen
He eivät pitäneet ollenkaan silmällä todellista taistelua — pitivät vain kaikin silmällä toisiansa.
Toinen kansalainen
Jokainen ajatteli: »Minkätähden kuolisinkaan salliakseni toisten korjata sadon?»
Kolmas kansalainen
Teidän täytyy sentään kaikkien myöntää, että Kantši taisteli niinkuin sankari ainakin.
Ensimmäinen kansalainen
Häviölle jouduttuaankaan hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin haluavan tunnustaa itseänsä voitetuksi.
Toinen kansalainen
Hänen rintansa lävisti vihdoin kuolettava heittoase.
Kolmas kansalainen
Mutta sitä ennen hän ei näyttänyt ollenkaan oivaltavan, että hänen oli väistyttävä joka askelella.
Ensimmäinen kansalainen
Toiset kuninkaat — niin, kukaan ei tiedä, minne he pakenivat jättäen
Kantši paran yksinään taistelukentälle.
Toinen kansalainen
Minulle on kerrottu, ettei hän ole vielä kuollut.
Kolmas kansalainen
Ei, lääkärit ovat hänet pelastaneet — mutta hänellä on oleva häviönsä leima rinnassaan aina kuolemaansa asti.
Ensimmäinen kansalainen
Pakoon pyrkineistä kuninkaista ei ole yksikään päässyt karkuun; heidät on kaikki otettu vangeiksi. Mutta millainen tuomio heille lienee langetettu?
Toinen kansalainen
Minä olen kuullut, että he ovat joutuneet rangaistaviksi kaikki, lukuunottamatta Kantšia, jonka tuomari sijoitti oikealle puolellensa oikeuden valtaistuimelle laskien kruunun hänen päähänsä.
Kolmas kansalainen
Eipä ole kummempaa kuultu.
Toinen kansalainen
Sellainen oikeudenkäyttö tuntuu meistä suoraan sanoen haaveelliselta ja oikukkaalta.
Ensimmäinen kansalainen
Epäilemättä. Suurin rikollinen on tietenkin Kantšin kuningas; toisia ajoi toisinaan voitonhimo eteenpäin, toisinaan taas heitä peräännytti pelko.
Kolmas kansalainen
Millaista oikeudenkäyttöä tämä onkaan? kysyn minä. On kuin tiikeri pääsisi rankaisematta, mutta sen häntä leikattaisiin poikki.
Toinen kansalainen
Jos minä olisin tuomari, luuletteko, että Kantši voisi aivan hyvin tänä hetkenä? Hänestä ei olisi enää olemassa jälkeäkään.
Kolmas kansalainen
Ne ovat suuria ylituomareita, ystäväiseni, heidän aivonsa ovat toista maata kuin meidän.
Ensimmäinen kansalainen
Haluaisinpa tietää, onko heillä ollenkaan aivoja. He vain noudattavat omia mukavia päähänpistojansa, koska ei ole ketään ylempää, joka heille jotakin sanoisi.
Toinen kansalainen
Sanoittepa mitä tahansa, jos hallitusvalta olisi meidän käsissämme, olisimme epäilemättä hallinneet paremmin.
Kolmas kansalainen
Kukapa voisi sitä epäillä? Se on tietenkin itsestään selvää.
XVIII
Katu. Taatto ja Kantši.
Taatto
Mitä, sinäkö täällä, Kantšin ruhtinas!
Kantši
Sinun kuninkaasi on lähettänyt minut tielle.
Taatto
Se kuuluu hänen vakinaisiin tapoihinsa.
Kantši
Ja kukaan ei saa nähdä häntä vilahdukseltakaan.
Taatto
Sekin on hänen huvejansa.
Kantši
Mutta kuinka kauan hän minua näin vältteleekään? Kun en millään ehdolla suostunut tunnustamaan häntä kuninkaaksi, hän tuli äkkiä kuin hirvittävä rajusää — Jumala tiesi mistä — hajoittaen mieheni, hevoseni ja sotalippuni hurjaan pyörteeseen; mutta nyt, kun etsin kaikki maan ääret osoittaakseni hänelle nöyrää kunnioitustani, hän ei ole mistään löydettävissä.
Taatto
Olipa hän kuinka korkea hallitsija tahansa, hänen täytyy taipua sen tahtoon, joka alistuu. Mutta miksi olet ulkona yön aikaan, ruhtinas?
Kantši
Minua vaivaa yhä vielä salainen pelko, että ihmiset voivat nauraa nähdessään minun nöyrästi kunnioittavan kuningastanne ja tunnustavan itseni voitetuksi.
Taatto
Se on tosiaankin ihmisten tapa. Se, mikä saisi toiset heltymään kyyneliin, aiheuttaa heissä ainoastaan tyhjää naurua.
Kantši
Mutta olethan sinäkin kulkemassa, taatto.
Taatto
Minä olen iloisella pyhiinvaellusretkelläni kaiken-kadottamisen maahan.
Laulaa
Odotukseeni antautuneena minä halajan kaikkeni kadottaa.
Tien vieressä varron, kunnes saapuu hän, joka vie minut
avoimelle tielle.
Hän, joka piilee ja näkee ja tietämättäsi sinua rakastaa.
Minä olen antanut hänelle sydämeni salaisen rakkauden
Ja odotukseeni antauneena minä halajan kaikkeni kadottaa.
XIX
Tie. Sudaršana ja Surangama.
Sudaršana
Millainen huojennus, Surangama, millainen vapaus! Häviöni on tuottanut minulle vapauden. Oi kuinka jäykkä olikaan ylpeyteni! Mikään ei kyennyt sitä liikuttamaan eikä lieventämään. Himmentynyttä henkeäni ei voitu mitenkään saada tajuamaan sitä selvää totuutta, ettei kuninkaan pitänyt tulla luokseni, vaan minun piti lähteä hänen luoksensa. Minä makasin koko viime yön pölyisellä permannolla ikkunan luona — makasin siellä lohduttomia tunteja ja itkin! Etelätuulet puhalsivat ja huusivat ja valittivat koko yön niinkuin sydäntäni kalvava tuska, ja kaiken keskeltä kuului tavantakaa yölinnun vihlova ääni »Puhu, nainen!» ulkoisen myllerryksen kaikuna!… Se oli pimeän yön avutonta valitusta, Surangama!
Surangama
Viime yön painostava ja alakuloinen tuntu näytti kestävän ikuiset ajat — oi kuinka kaamea ja synkeä olikaan yö!
Sudaršana
Mutta voitko uskoa — minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut vinan lempeiden sointujen virtaavan kaiken tuon hurjan melun ja myllerryksen läpi! Voiko hän soittaa niin suloisia ja herkkiä säveliä, hän, joka on julma ja kammottava? Maailma tuntee ainoastaan kelvottomuuteni ja häpeäni — mutta yksin minun oma sydämeni kykeni kuulemaan nuo sävelet, jotka kutsuivat minua autiossa ja valittavassa yössä. Kuulitko sinäkin, Surangama, sen vinan? Vai oliko se pelkkää unennäköäni?
Surangama
Juuri sen vinan soittoa kuullakseni minä olen aina sinun luonasi. Tuota soivaa kutsua, jonka tiesin kerran tulevan poistamaan kaikkia esteitä rakkauden tieltä, minä olen kaiken aikaa odottanut jännittäen kuuloani.
Sudaršana
Vihdoin hän lähetti minut maantielle — minä en voinut vastustaa hänen tahtoansa. Kun hänet löydän, sanon hänelle ensimmäisiksi sanoikseni: »Minä olen tullut vapaaehtoisesti — minä en ole odottanut sinun tuloasi.» Minä sanon: »Sinun tähtesi minä olen kulkenut vaikeat ja väsyttävät tiet, ja katkera ja lakkaamaton on ollut itkuni koko ajan.» Se ylpeys minussa ainakin on oleva, kun hänet kohtaan.
Surangama
Mutta sekään ylpeys ei ole kestävä. Hän tuli ennen sinua — kukapa muu olisikaan sinut tielle lähettänyt?
Sudaršana
Ehkäpä niin. Loukatun ylpeydentunnon minussa vielä eläessä minä en voinut olla ajattelematta, että hän oli iäksi minut jättänyt; mutta kun sitten sirotin arvokkuuteni ja ylpeyteni tuulten viedä ja lähdin tavallisille teille, niin minusta tuntui, että hänkin oli lähtenyt ulos. Minä olen ollut häntä löytämässä siitä hetkestä saakka, jolloin tulin tielle. Minä en pelkää enää mitään. Kaikki nämä kärsimykset, jotka olen kokenut hänen tähtensä, kaiken tämän katkeruus tuo hänet luokseni. Niin, hän on tullut — hän on tarttunut käteeni aivan samoin kuin pimeyden kammiossa, missä ruumiini hänen sitä koskettaessaan valtasi äkillinen väristys: nyt tunnen jälleen saman kosketuksen! Kuka sanoo, ettei hän ole täällä? — Etkö näe, Surangama, että hän on tullut, hiljaa ja salaa?… Kuka onkaan tuo tuolla? Katsohan, Surangama, tällä pimeällä tiellä on tähän öiseen aikaan kolmaskin kulkija.
Surangama
Minä näen, kuningattareni; hän on Kantšin kuningas.
Sudaršana
Kantšin kuningas!
Surangama
Älä pelkää, kuningattareni!
Sudaršana
Pelkää! Miksi pelkäisinkään? Pelon päivät ovat olleet ja iäksi menneet.
Kantši (tulee)
Kuningatar-maammo, minä näen teidät molemmat tällä tiellä! Minä kuljen samaa polkua kuin sinä. Älä pelkää minua, kuningatar!
Sudaršana
On hyvä, että me käymme yhdessä, Kantšin kuningas, vieretysten — on niinkuin olla pitääkin. Minä tulin sinun tiellesi lähtiessäni kotoani ja nyt minä kohtaan sinut jälleen paluumatkallani. Kukapa olisi voinut uneksiakaan, että tämä kohtauksemme oli niin hyväenteinen?
Kantši
Mutta eihän ole soveliasta, kuningatar-maammo, että kuljet tätä tietä jalkaisin. Sallitko että hankin sinulle vaunut?
Sudaršana
Ah, älä sano niin; minä en olisi milloinkaan enää onnellinen, ellen saisi kotiin palatessani polkea sen tien tomua, joka on vienyt minut pois kuninkaani luota. Minä pettäisin itseäni, jos nyt ajaisin vaunuissa.
Surangama
Sinäkin astelet nyt tomussa, kuningas; tällä tiellä ei ole milloinkaan liikkunut ketään vaunuin ja hevosin.
Sudaršana
Kuningattarena ollessani oli permantonani hopea ja kulta — nyt minun täytyy sovittaa syntymäni kova onni astelemalla tomussa ja paljaalla maan kamaralla. En olisi voinut aavistaakaan, että jokainen tämän päivän askel johtaa minut kuninkaani luo, maan ja tomun kuninkaan luo.
Surangama
Katsohan, kuningattareni, tuolla idässä näkyy aamun sarastus. Meidän ei tarvitse kävellä kauan. Minä näen jo kuninkaan palatsin kultaisten tornien huiput.
Taatto saapuu.
Taatto
Lapseni, päivä koittaa — vihdoinkin!
Sudaršana
Sinun siunauksesi on suonut onnea matkalleni, ja tässä minä olen vihdoinkin.
Taatto
Mutta näetkö, kuinka huono käytöstapa kuninkaallamme on? Hän ei ole lähettänyt vaunuja, ei soittokuntaa, ei mitään loisteliasta eikä suurenmoista.
Sudaršana
Ei mitään suurenmoista, niinkö sanot? Katsohan: koko taivas rusottaa ja purppuroi, ja ilma on tulvillaan kukkien tervetuliaistuoksuja.
Taatto
Niin, mutta kuinka säälimätön kuninkaamme lieneekin, emme kumminkaan saa yrittää kilpailla hänen kanssaan: minä en voi olla tuntematta tuskaa nähdessäni sinut tuossa tilassa, lapsukaiseni. Kuinka voisimmekaan sallia sinun astuvan kuninkaan palatsiin tuossa köyhässä ja rikkinäisessä asussa? Odotahan — minä riennän noutamaan sinulle kuningattarenvaatteesi.
Sudaršana
Oi ei, ei, ei! Hän on riisunut ne kuninkaalliset korut yltäni ikiajoiksi — hän on pukenut minut palvelijattaren pukuun kaiken maailman nähden: millainen vapahdus se onkaan ollut minulle! Minä olen nyt hänen palvelijattarensa enkä enää hänen kuningattarensa. Tänään minä kumarran kaikkia niitä, jotka voivat väittää olevansa jotenkin hänen sukuansa.
Taatto
Mutta vihamiehesi nauravat sinulle nyt; kuinka voitkaan sietää heidän pilkkansa?
Sudaršana
Olkoon heidän naurunsa ja pilkkansa iänikuinen — heittäkööt he minua tien pölyllä: se pöly on tänään oleva korujauhe, jolla itseni peitän, ennenkuin käyn herraani kohtaamaan.
Taatto
Kun on niin laita, emme sano enää mitään. Nyt me leikimme kevätjuhlamme viimeisen leikin — kiidättäköön vinha etelätuuli kukkien siitepölyn asemesta alhaisuuden tomua kaikkiin ilmansuuntiin! Me lähdemme herramme luo puettuina tomun vaatimattomaan harmaaseen. Ja me löydämme hänetkin kokonaan tomun peittämänä. Sillä luuletteko ihmisten häntä säästelevän? Hänkään ei voi välttää heidän likaisia ja pölyisiä käsiänsä eikä edes ajattele pyyhkiä saastaa pois vaatteistansa.
Kantši
Taatto, älä unohda minua tässä leikissäsi! Minäkin tahdon nähdä kuninkaallisen pukuni tahraantuvan siinä määrin, ettei sitä kukaan tunne.
Taatto
Se ei vaadi pitkää aikaa, veikkoseni. Nyt, kun olet ehtinyt näin kauas alaspäin — sinä vaihdat väriä aivan äkkiä. Katsohan kuningatartamme — hän suuttui itselleen ja luuli voivansa tuhota verrattoman kauneutensa heittämällä pois kaikki korunsa; mutta tuo kauneuden solvaus saikin sen hohtelemaan kymmenen kertaa kirkkaampana, ja nyt hän on koruttoman täydellisyytensä saavuttanut. Kuninkaastamme kerrotaan, että hän on aivan viaton kauneuteen — senvuoksi hän rakastaa kaikkea moninaista muotokauneutta, joka hohtelee kuin hänen rintansa koriste. Ja tämä kauneus on tänään riisunut huntunsa ja ylpeyden ja turhamaisuuden verhonsa! Mitä antaisinkaan, jos saisin kuulla sen ihmeellisen soitannon, joka on tänään täyttänyt kuninkaani palatsin!
Surangama
Katsokaa, aurinko nousee!
XX
Pimeä kammio.
Sudaršana
Herra, älä anna minulle takaisin sitä kunniaa, jonka kerran minulta otit! Minä olen palvelijatar sinun jalkojesi edessä — minä en etsi mitään muuta etuoikeutta kuin saada sinua palvella.
Kuningas
Kykenetkö nyt minut sietämään?
Sudaršana
Kykenen, aivan varmaan. Sinun näkeminen sai minut peräytymään, koska olin etsinyt sinua huvitarhasta ja kuningattaren-suojistani: niissä näyttää sinun halvin palvelijasikin sinua kauniimmalta. Tuo kaipauksen kuume on lähtenyt silmistäni ainiaaksi. Sinä et ole kaunis, herrani — sinä olet kaikkia vertailuja korkeammalla!
Kuningas
Se, mikä on minuun verrattavissa, on sinussa itsessäsi.
Sudaršana
Jos on niin laita, niin silloin sekin on verratonta. Sinun rakkautesi elää minussa — sinä kuvastut siinä rakkaudessa ja näet kasvosi heijastuksen minussa; mikään ei ole minun, se on kaikki sinun, oi herra!
Kuningas
Minä avaan tänään tämän pimeän kammion ovet — leikki loppuu tähän!
Tule, tule nyt kerallani, tule ulos — valoon!
Sudaršana
Salli minun ennen lähtöäni kumartaa pimeyden herrani jalkoihin, säälimättömän, hirmuisen, verrattoman!
POSTITOIMISTO
HENKILÖT
Madhav.
Amal, hänen ottopoikansa.
Sudha, pieni kukkastyttö.
Tohtori.
Maitomies.
Vartija.
Taatto.
Kylänvanhin, pauhaaja.
Kuninkaan sanansaattaja.
Kuninkaan lääkäri.
Ensimmäinen näytös
Näyttämö: Madhavin talo.
Madhav. Lääkäri.
Madhav
Millaisessa tilassa olenkaan! Ennen hänen tuloansa ei haitannut ollenkaan; minä tunsin itseni vapaaksi, vapaaksi. Mutta nyt, kun hän on tullut, taivas tiesi mistä, minun sydäntäni täyttää hänen rakas olemuksensa, ja minun kotini ei ole minulle enää koti, kun hän poistuu. Luuletteko, tohtori, että hän —
Lääkäri
Jos hänen kohtaloonsa on kirjoitettu elämä, niin hän jää eloon pitkiksi ajoiksi. Mutta lääkeopillisten kirjojen nojalla näyttää siltä —
Madhav
Suuri luoja, miltä näyttääkään?
Lääkäri
Kirjat sanovat: »Sappi tai halvaus, kylmänvihat tai luuvalo johtuvat kaikki samoin —»
Madhav
Älkää huoliko minua kirjoillanne paiskia. Minä vain alan pelätä entistä enemmän. Sanokaa, mitä voin tehdä.
Lääkäri (nuuskaten)
Potilasta tulee hoitaa mitä huolellisimmin.
Madhav
Niinpä kyllä; mutta sanokaa minulle, miten.
Lääkäri
Sanoinhan jo, ettei hän saa missään tapauksessa lähteä ulkosalle.
Madhav
Lapsirukka! Kovin vaikealta tuntuu, kun on suljettava hänet huoneeseen koko pitkäksi päiväksi.
Lääkäri
Eipä ole teillä muutakaan neuvoa. Syysaurinko ja sumu ovat molemmat erittäin vaaralliset pikku miehelle — sillä kirjoissa sanotaan: »Hinku, pyörrytys tai ihottuma, keltatauti tai lyijynväri silmissä —»
Madhav
Jättäkää kirjat, olkaa hyvä. Niinpä täytyy pitää poikarukka huoneessa.
Eikö ole mitään muuta keinoa?
Lääkäri
Ei mitään; sillä »Tuulessa ja päivänpaisteessa —»
Madhav
Mitäpä minua nyt auttavat tietonne siitä ja tästä? Miksi ette sivuuta niitä ja käy suoraan asiaan? Mitä siis onkaan tehtävä? Teidän hoitonne on kovin, kovin ankara poikaparalle, ja hän kestää aivan tyynesti kipunsa ja sairautensa. Sydäntäni viiltää, kun näen hänen värjyvän teidän lääkettänne nauttiessaan.
Lääkäri
Mitä enemmän hän värähtelee, sitä varmempi on vaikutus. Senpävuoksi huomauttaakin viisas Tšjabana: »Lääkkeistä ja hyvistä neuvoista ovat parhaat ne, jotka huonoimmilta maistuvat.» Niinpä niin! Täytyy tästä jo lähteä. (Poistuu.)
Madhav
Kirottu juttu, tuossa saapuu taatto.
Taatto
Älähän huoli, en minä sinua pure.
Madhav
Etpä suinkaan, mutta olet paholainen, joka saa lasten päät pyörälle.
Taatto
Mutta ethän sinä ole lapsi eikä ole sinulla lapsia kotonasi; mikä sinua vaivaakaan?
Madhav
On kyllä, minä olen tuonut lapsen luokseni.
Taatto
Tosiaanko? Kuinka niin?
Madhav
Muistathan, kuinka vaimoni hartaasti toivoi itselleen ottolasta?
Taatto
Muistan, mutta sehän on vanha juttu; se ajatus ei sinua miellyttänyt.
Madhav
Tiedäthän, veikkoseni, kuinka vaikeata on kaiken aikaa ollut rahojen kerääminen. Ja sitten pitäisi jonkun vieraan lapsen tulla tuhlaamaan vaivalloisesti ansaittuja varoja. — Minä vihasin sitä ajatusta. Mutta tämä poika on omituisesti tullut lähelle sydäntäni —
Taatto
Vai siinä vika! Ja sinun rahasi kuluu hänen tähtensä ja on ylen onnellinen saadessaan jotenkin kulua.
Madhav
Aikaisemmin ansaitseminen oli minussa eräänlainen intohimo; minä en voinut olla tekemättä työtä saadakseni rahoja. Nyt minä ansaitsen rahaa ja kun tiedän, että kaikki tapahtuu rakkaan lapsen tähden, niin se on minulle sula ilo.
Taatto
Hyvä niin. Mistä hänet löysit?
Madhav
Hänen isänsä oli kotoisin samasta kylästä kuin vaimoni. Äitinsä hän on menettänyt jo varhaisimmassa lapsuudessaan, ja taanoin on häneltä kuollut isäkin.
Taatto
Poika rukka; sitä enemmän hän kaipaa minua.
Madhav
Tohtori sanoo, että hänen pienen ruumiinsa kaikki elimet sotivat toisiansa vastaan, ja hänen eloonjäämisestään ei ole suuriakaan toiveita. On yksi ainoa pelastuskeino: varjella häntä syystuulelta ja auringolta. Mutta sinä olet oikea peikko! Onpa sekin huvi sinun iälläsi: houkutella lapsia ulkosalle!
Taatto
Jumala minua varjelkoon! Olenko tosiaankin jo yhtä vaarallinen kuin syystuuli ja aurinko, mitä ihmettä! Mutta kuulehan, ystäväiseni, osaan minä hieman toisenlaistakin huvia: pitää heitä neljän seinän sisäpuolella. Kun saan päivätyöni päätökseen, tulen solmimaan ystävyysliittoa lapsesi kanssa. (Poistuu.)
Amal tulee.
Amal
Setä, kuulehan setä!
Madhav
Kas! Sinäkö siinä, Amal?
Amal
Enkö saa lähteä minnekään pihamaalta?
Madhav
Et, poikaseni, et.
Amal
Mutta katsohan, tuolla, missä täti rouhentaa herneitä, istuu orava, häntä pystyssä. Se poimii pienillä käpälillänsä herneen murusia ja pureskelee niitä. Enkö saa juosta sinne?
Madhav
Et, kultaseni, et.
Amal
Kunpa olisin orava — se olisi hupaista! Kuulehan, setä, minkätähden et päästä minua?
Madhav
Tohtori sanoo olevan sinulle vahingoksi, jos olet ulkona.
Amal
Kuinka tohtori voi sen tietää?
Madhav
Mitä sanotkaan! Eikö sitä tietäisi tohtori, joka lukee suuria kirjojansa!
Amal
Saako hän kirjoistansa tietää kaikki?
Madhav
Tietysti, kuinkas muuten!
Amal (huoaten)
Ah, minä olen kovin tuhma! Enhän minä osaa lukea kirjoja.
Madhav
Ajattelehan: oikein, oikein oppineet henkilöt ovat samassa asemassa kuin sinä; he eivät käy koskaan ulkosalla.
Amal
Eivätkö tosiaankaan?
Madhav
Kuinkapa voisivatkaan? He ahertavat alinomaa kirjojensa ääressä näkemättä ja kuulematta mitään muuta. Kuulehan, poikaseni, kun kasvat suuremmaksi, niin sinustakin tulee oppinut; ja sitten sinä istut kotona ja luet isoja kirjoja, ja ihmiset puhuvat sinusta, sanovat: »Hän on ihmeellinen mies.»
Amal
Ei, ei setä; minä pyydän pyytämällä — en tahdo tulla oppineeksi, en halua.
Madhav
Lapsi kulta; minä olisin autettu, jos olisin saanut oppia.
Amal
Ei, minä lähtisin mieluummin katselemaan kaikkea, mitä on olemassa.
Madhav
Jopa jotakin! Katselemaan! Mitä aiot katsella, mitä erinomaista onkaan katseltavaa?
Amal
Katsohan tuota kaukaista vuorta, joka näkyy ikkunaamme — minun tekee usein mieli lähteä noiden vuorten taakse ja sitten suoraan eteenpäin.
Madhav
Voi sinua, varpusta! Ikäänkuin ei olisi muuta tekemistä kuin nousta tuon vuoren huipulle ja siitä eteenpäin! Mitä ihmettä! Älä juttele joutavia, poikaseni. Kuulehan, kun tuo vuori kerran seisoo paikallaan jäykkänä kuin muuri, niin se merkitsee, ettet voi päästä sen yli. Eihän muuten olisi maksanut vaivaa kerätä yhteen kasaan niin paljon suuria lohkareita ja tehdä niistä niin isoa asiaa, eipä suinkaan!
Amal
Kuulehan, setä, luuletko, että sen tarkoituksena on estää meitä pääsemästä kauemmaksi? Minusta näyttää siltä, että maa, joka ei osaa puhua, kohottaa kätensä taivasta kohti ja viittaa. Ja ne, jotka asuvat kaukana ja istuvat yksin ikkunan ääressä, voivat nähdä annetun merkin. Mutta oppineet henkilöt taitavat —
Madhav
Heillä ei ole aikaa sellaiseen joutavaan. He eivät ole niin hupsuja kuin sinä.
Amal
Kuulehan, minä tapasin eilen erään ihan yhtä hupsun kuin minä.
Madhav
Siunatkoon, tosiaanko, kerrohan!
Amal
Hänellä oli olalla bambusauva, jonka päässä kiikkui pieni nyytti, vasemmassa kädessä oli messinkipata ja jalassa kuluneet kengät; hän kulki tuon vainion halki suoraan kohti noita vuoria. Minä huusin hänelle ja kysyin: »Minne menet?» Hän vastasi: »En tiedä, jonnekin!» Minä kysyin jälleen: »Minkätähden menet?» Hän vastasi: »Menen etsimään työtä». Sanohan, setä, onko sinunkin etsittävä työtä?
Madhav
Tietysti. Paljon on maailmassa työnetsijöitä.
Amal
Sepä somaa! Minä lähden kulkemaan samoinkuin he löytääkseni jotakin toimitettavaa.
Madhav
Entäpä jos etsit etkä löydä. Siinä tapauksessa —
Amal
Eikö se olisi hauskaa? Siinä tapauksessa minä lähtisin kauemmas! Minä katselin, kuinka tuo mies asteli hitaasti tietänsä rikkinäisin jalkinein. Kun hän sitten oli ehtinyt siihen kohtaan, missä vesi virtaa viikunapuun alitse, hän pysähtyi ja pesi jalkansa virrassa. Sitten hän otti nyytistään hieman hernejauhoja, kostutti niitä vedellä ja alkoi aterioida. Sitten hän jälleen sulki nyyttinsä ja heitti sen olalleen, kääri vaatteensa polvea ylemmäksi ja kahlasi virran poikki. Minä olen pyytänyt tädiltä lupaa mennäkseni virralle syömään hernejauhojani aivan samoin kuin hän.
Madhav
Mitä tätisi asiasta arveli?
Amal
Täti sanoi: »Kunhan tulet terveeksi, vien sinut sinne mukanani?»
Sanohan, setä, milloin minä tulen terveeksi.
Madhav
Aivan pian, poikaseni.
Amal
Ihanko totta; mutta minäpä lähden heti paikalla, kunhan olen jälleen terve.
Madhav
Minne lähdetkään?
Amal
Oh, minä kuljen kulkemistani, monien virtojen poikki ja vedessä kahlaten. Kaikki nukkuvat suljettujen oviensa takana päivän helteessä, mutta minä taivallan yhä eteenpäin etsimään työtä kaukaa, kaukaa.
Madhav
Minä ymmärrän! Luulenpa olevan parasta, että tulet sitä ennen terveeksi, sitten —
Amal
Mutta ethän vaadi, että minun pitää tulla oppineeksi, ethän, setä?
Madhav
Miksi tahtoisitkaan mieluummin tulla?
Amal
Nyt en osaa ajatella mitään, mutta sanon sinulle tuonnempana.
Madhav
Hyvä. Mutta muista, ettet saa enää huudella vieraille tai jutella heidän kanssaan.
Amal
Minä juttelen kovin mielelläni vieraiden kanssa!
Madhav
Mitäpä, jos olisivat varastaneet sinut?
Amal
Sehän olisi ollut mainiota! Mutta minua ei kukaan vie. Kaikki tahtovat minun jäävän tänne.
Madhav
Minun täytyy lähteä työhöni — mutta ethän lähde ulos, kultaseni, ethän?
Amal
En, en lähde. Mutta saanhan jäädä tähän huoneeseen tien puolelle.
Madhav poistuu.
Maitomies
Piimää, piimää, hyvää hienoa piimää.
Amal
Piimänmyyjä, kuulehan, piimänmyyjä!
Maitomies
Miksi minua huudat? Ostatko piimää?
Amal
Kuinkapa ostaisin? Minulla ei ole rahaa.
Maitomies
Siinäpä poika! Miksi sitten huudat? Uh, millaista ajan tuhlausta!
Amal
Lähtisin mielelläni mukaasi, jos saisin.
Maitomies
Minun mukaani?
Amal
Niin; minusta tuntuu, kuin alkaisin potea koti-ikävää, kun kuulen äänesi kaukaa tieltä.
Maitomies (laskien alas olkasalkonsa)
Mitä sinä täällä aina askarteletkaan, poikaseni?
Amal
Tohtori sanoo, etten saa lähteä ulos, ja minä istun tässä koko pitkän päivän.
Maitomies
Poika parka, mikä sinua vaivaa?
Amal
En tiedä. Näetkös, minä en ole oppinut, ja senvuoksi en tiedä, mikä minua vaivaa. Sanohan, maitomies mistä sinä tulet?
Maitomies
Kylästämme.
Amal
Kylästänne. Onko se hyvinkin kaukana?
Maitomies
Meidän kylämme sijaitsee Šamli-virran rannalla Pantšmura-vuorten juurella.
Amal
Pantšmura-vuorten! Šamli-virran! Miten lieneekään. Minä kenties olen nähnyt kylänne. En kumminkaan ymmärrä, milloin!
Maitomies
Oletko sen nähnyt? Oletko ollut noiden vuorten juurella?
Amal
En milloinkaan. Mutta minusta tuntuu, kuin muistaisin ne nähneeni. Kylänne on muutamien ikivanhojen suurten puiden varjossa, ja sen ohi kulkee punahiekkainen tie — eikö niin?
Maitomies
Aivan niin, poikaseni.
Amal
Ja vuoren rinteellä käy karja laitumella.
Maitomies
Ihmeellistä! Kylämme karja käy laitumella. Niin, epäilemättä!
Amal
Ja punahamosiin puetut naiset täyttävät virran rannassa ruukkujansa ja kantavat ne kotiin päälaellansa.
Maitomies
Oikeassa olet. Karjakylämme naiset käyvät virralla vettä noutamassa; mutta eipä ole jokaisella punahamosta yllensä pukea. Sinä, poikaseni, olet varmaan siellä joskus käynyt.
Amal
Totta puhuen, maitomies, en ole ollut siellä milloinkaan. Mutta kun tohtori päästää minut ulos, niin sinun pitää viedä minut heti mukanasi kyläänne.
Maitomies
Sen teen mielelläni, poikaseni.
Amal
Ja opetathan minut huutaen tarjoamaan piimää myytäväksi, käyttämään olkasalkoa tavallasi ja kulkemaan tuon pitkän, pitkän tien?
Maitomies
Miksi niin, poikaseni? Ethän sinä rupea piimää myymään? Sinähän luet suuria kirjoja tullaksesi oppineeksi.
Amal
En, minä en suinkaan tahdo tulla oppineeks — minä tahdon olla sinunlaisesi, tahdon kuljettaa piimää punahiekkaisen tien varrella vanhan viikunapuun varjossa sijaitsevasta kylästä ja tarjota sitä kaupaksi kaikilla ovilla. Kuinka mainiosti sinä huudatkaan — »Piimää, piimää, oivallista piimää!» Opeta minulle se sävel, opetathan?
Maitomies
Minäkö sinulle opettamaan sellaista, poikaseni; mitä ajatteletkaan!
Amal
Opeta se, ole hyvä. Minä kuuntelen sitä kovin mielelläni. En osaa sinulle kertoa, kuinka omituiselta tuntuu mielessäni, kun kuulen äänesi tuolta tienkäänteestä, tuon lehtokujan takaa! Tiedätkö, minusta tuntuu samanlaiselta kuin kuullessani poutahaukan huudon taivaan pyörryttävästä korkeudesta.
Maitomies
Haluatko hieman piimää, poikaseni? Kas tässä!
Amal
Minulla ei ole rahaa.
Maitomies
Ei, ei, ei, mitä joutavia rahasta juttelet? Sinä ilahdutat minua, jos otat minulta hieman piimää.
Amal
Sanohan, olenko viivyttänyt sinua liian kauan?
Maitomies
Et ollenkaan; minä en ole mitään menettänyt. Sinä olet opettanut minulle, kuinka voi olla onnellinen piimänmyyjänä. (Poistuu.)
Amal (laulunsekaisin äänin)
Piimää, piimää, oivallista piimää — karjakylästä — Pantšmura-vuorten tienoilta Šamli-virran rannalta. Piimää, hyvää piimää; varhain aamulla naiset ajavat lehmänsä riviin puiden alle ja lypsävät ne, ja illalla he toimittavat maidon happanemaan. Piimää, hyvää piimää. Hei, tuollahan kulkee vartijamies kulkuansa. Kuule, vartijamies, tule hieman juttelemaan kanssani.
Vartija
Mikä melu sieltä nousee? Etkö pelkää minunlaistani miestä?
Amal
En; miksi pelkäisinkään?
Vartija
Entäpä jos vien sinut mukanani?
Amal
Minne sinä minut viet? Hyvinkö kauaskin, ihan, vuorten tuolle puolen?
Vartija
Mitäpä, jos vien sinut suoraa päätä kuninkaan luo?
Amal
Kuninkaan luo? Vie, viethän? Mutta tohtori ei päästä minua ulos. Kukaan ei voi minua milloinkaan ottaa mukaansa. Minun täytyy jäädä tänne koko pitkäksi päiväksi.
Vartija
Tohtori ei sinua päästä, veikkonen! Jopa huomaan! Kasvosi ovat kalpeat ja silmien alla on tummat täplät. Laihoista kätösistäsi pyrkivät suonet ulos urkenemaan.
Amal
Etkö lyö rumpuasi, vartija?
Vartija
Ei ole vielä tullut se aika.
Amal
Merkillistä! Toiset sanovat, ettei aika ole vielä ehtinyt, ja toiset sanovat, että aika on jo ohi! Mutta sinun aikasi varmaan tulee heti, kunhan vain lyöt rumpuasi!
Vartija
Se ei käy päinsä; minä lyön rumpua vain silloin, kun on se aika.
Amal
Niin, minä kuuntelen mielelläni sinun malmirumpuasi. Kun on keskipäivä ja ateria on nautittu ja täti uinahtaa lukiessaan Ramajanaa ja pihalla seinän varjossa nukkuu koiramme, kuono hännän kiemurassa, silloin sinun rumpusi alkaa kumista: »Pum, pum, pum!» Sanohan minulle, miksi rumpusi kumisee!
Vartija
Minun rumpuni kumisee kertoakseen ihmisille, ettei aika odota ketään, vaan kiitää yhä eteenpäin.
Amal
Minne se kiitää? Mihin maahan?
Vartija
Sitä ei tiedä kukaan.
Amal
Niinpä ei arvatenkaan kukaan ole siellä käynyt! Ah, minä tahtoisin lentää ajan keralla siihen maahan, josta ei kukaan mitään tiedä.
Vartija
Me joudumme kerran sinne lähtemään jokainen, poikaseni.
Amal
Minäkin?
Vartija
Niin, sinäkin!
Amal
Mutta tohtori ei päästä minua ulos.
Vartija
Voipa sattua, että jonakin kauniina päivänä tohtori itse tarttuu käteesi ja ohjaa sinut sinne.
Amal
Sitä hän ei tee, sinä et häntä tunne. Hän vain salpaa minut sisään.
Vartija
Tulee eräs, joka on häntä mahtavampi, meidät vapauttamaan.
Amal
Milloin tuleekaan se suuri tohtori minun luokseni? Minä en voi enää täällä värjötellä.
Vartija
Älä huoli puhua niin, poikaseni.
Amal
Ei. Minä olen tässä, mihin ovat minut jättäneet — en hievahdakaan paikaltani. Mutta kun sitten rumpusi alkaa soida, pum, pum, pum, niin se koskee sydämeeni. Kuulehan, vartija!
Vartija
Mitä, poikaseni?
Amal
Sanohan, mitä tapahtuu tuossa isossa talossa toisella puolella, missä liehuu korkea lippu ja ihmisiä aina kulkee sisään ja ulos?
Vartija
Mitäkö siellä tapahtuu? Sehän on uusi postitoimistomme.
Amal
Postitoimisto! Kenen?
Vartija
Kenen? Tietenkin kuninkaan!
Amal
Tuleeko kuninkaalta kirjeitä tänne hänen toimistoonsa?
Vartija
Epäilemättä. Jonakin kauniina päivänä voi saapua kirje sinulle.
Amal
Minulle kirje? Mutta minähän olen vain pieni poika.
Vartija
Kuningas lähettää pienen pieniä kirjeitä pienille pojille.
Amal
Sepä mainiota! Milloin saan kirjeeni? Kuinka tiedät, että hän minulle kirjoittaa?
Vartija
Miksi hän muuten sijoittaisi postitoimistonsa avoimen ikkunasi eteen ja antaisi kultaisen lipun liehua ilmoilla?
Amal
Mutta kuka tuo minulle kuninkaan-kirjeeni, kun se saapuu?
Vartija
Kuninkaalla on monta postinkuljettajaa. Etkö näe heidän liikkuvan, rinnassaan pyöreät, kullatut laatat?
Amal
Minne he menevätkään?
Vartija
Ovelta ovelle, koko maassa.
Amal
Minä rupean kuninkaan postinkuljettajaksi, kun ehdin kasvaa suuremmaksi.
Vartija
Hahhah! Postinkuljettajaksi, tosiaankin. Kuljettamaan kirjeitä sateella ja poudalla, rikkaille ja köyhille, talosta taloon — onpa se tosiaankin aimo työ!
Amal
Se miellyttäisi minua kaikkein eniten. Minkätähden sinä hymyilet? Niinpä kyllä, sinun työsi on sekin tärkeä. Kun on keskipäivän helteinen hetki ja kaikkialla vallitsee hiljaisuus, niin sinun rumpusi soi, pum, pum, pum — ja toisinaan, kun yht'äkkiä yöllä herään ja lamppumme on palanut kuiviin, kuulen pimeydestä rumpusi hiljaisen kumun, pum, pum, pum!
Vartija
Tuolla tulee kylänvanhin! Minun täytyy lähteä. Jos hän tapaa minut jaarittelemassa, niin syntyy aika hälinä.
Amal
Kylänvanhin? Missä hän on?
Vartija
Tuolla maantiellä; näethän tuon ison palmunlehtivarjon, joka tulee keikkuen tänne päin? Se on hän!
Amal
Kuningas on varmaan määrännyt hänet tänne kylänvanhimmaksi?
Vartija
Hänet määrännyt? Eipä suinkaan! Sellaista suurisuista pöyhkeilijää! Hän osaa tehdä itsensä epämieluisaksi niin monin tavoin, että kaikki häntä pelkäävät. Hänenlaisensa tuottavat ihmisille mielipahaa ihan huvikseen. Minun täytyy nyt lähteä! Ei ole lupa jättää työtä odottamaan, tiedäthän! Aamulla varhain pistäydyn jälleen luonasi ja kerron sinulle uutisia kaupungista.
Poistuu.
Amal
Olisipa mainiota, jos saisi joka päivä kuninkaalta kirjeen. Minä luen ne tässä ikkunan ääressä. Mutta ah, enhän minä osaa lukea kirjoitettua. Kuka ne minulle lukeekaan? Täti lukee Ramajanaa; ehkäpä hän tuntee kuninkaan käsialan. Ellei kukaan niitä minulle lue, niin minun täytyy ne huolellisesti säilyttää ja lukea sitten, kun olen kasvanut isoksi. Mutta jospa postinkuljettaja ei minua löydä? Kylänvanhin, kylänvanhin, saanko jutella kanssasi hetkisen?
Kylänvanhin
Kuka siellä kirkuu ja häiritsee minua tietä kulkiessani? Vai niin, sinäkö, heittiö?
Amal
Sinäkö olet kylänvanhin? Kaikki tottelevat sinua.
Kylänvanhin (ilahtuneena)
Epäilemättä, kuinkapa muutenkaan! On paha pakko!
Amal
Tottelevatko kuninkaan postinkuljettajatkin sinua?
Kylänvanhin Täytyy totella. Tuhat tulimmaista, haluaisinpa nähdä —
Amal
Tahdotko sanoa postinkuljettajalle, että Amal istuu tässä ikkunan luona?
Kylänvanhin
Mitä hyötyä olisi siitä sanomisesta?
Amal
Siltä varalta, että minulle tulisi kirje.
Kylänvanhin
Sinulle kirje! Kukapa erehtyisi sinulle kirjoittamaan?
Amal
Jos sattuisi kuningas kirjoittamaan.
Kylänvanhin
Hahhah! Oletpa sinä merkillinen pieni veijari! Hahhah! Niinpä kyllä, kuningas; olethan sinä hänen hyvä ystävänsä, vai kuinka? Ette ole tavanneet toisianne pitkiin aikoihin, ja kuningas kaipaa sinua ihan armottomasti, epäilemättä. Odotahan huomiseen asti, niin kirje varmaan tulee.
Amal
Kuulehan, kylänvanhin, minkätähden sinä puhut minulle tuolla tavalla?
Oletko vihainen?
Kylänvanhin
Totisesti! Vihainen, kuinkapa muuten! Sinä kirjoitat kuninkaalle! Madhav on viime aikoina paisunut hiton lailla. Hän on kerännyt kiliseviä kirstunsa pohjalle, ja nytpä vain kuninkaat ja padisahit keskustelevat hänen väkensä kanssa. Kunhan saan hänet käsiini, niin kyllä häntä tanssitan. Kuulehan, sinä — sinä siepposissi! Minä toimitan kuninkaan kirjeen perille — ihan varmasti!
Amal
Ei, ei, älä huoli vaivata itseäsi senvuoksi.
Kylänvanhin
Miksi en sitä tekisi? Minä kerron sinusta kuninkaalle, ja hän ei liikoja siekaile. Joku hänen palvelijoistansa tulee aivan kohta sinua tapaamaan. Madhavin hävyttömyys on kerrassaan hämmästyttävä. Kun kuningas saa tämän kuulla, niin kyllä miehen mielettömyys vähenee.
Amal
Kuka oletkaan sinä, joka siellä astelet? Kuinka somasti nilkkatiukusi helisevät! Pysähdy hetkiseksi, pysähdythän?
Eräs tyttö tulee.
Tyttö
Minulla ei ole aikaa tuokionkaan vertaa; on jo kylmä!
Amal
Huomaan kyllä, ettet halua viipyä, ja vastahakoisesti minäkin tänne jään.
Tyttö
Kun sinua katselen, ajattelen myöhäistä aamun tähteä! Mikä sinua vaivaa?
Amal
En tiedä; tohtori ei päästä minua ulos.
Tyttö
Sepä ikävää! Älä suinkaan lähde ulos, jos niin on laita! Tottele tohtoria. Ovat sinulle vihaiset, jos olet pahankurinen. Alinomainen ikkunasta kurkisteleminen ja ohikulkioiden katseleminen sinua tietenkin väsyttää. Annahan kun suljen ikkunasi vähäksi aikaa.
Amal
Älä huoli sulkea; vain tämä ikkuna on auki! Kaikki muut ovat suljetut.
Mutta kerrohan minulle, kuka olet. Enpä taida sinua tuntea.