Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa. Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi, valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa… Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia… Aino tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.
Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen. Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään. Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi, etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään pitoihin he tulevat ja silloin, silloin…
Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.
Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa… Hauska ilta se oli ollut. Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty, seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut. Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla. Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa, Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.
He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti, katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi, ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma, ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.
Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi, hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.
Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg hänen puoleensa ja virkkoi:
— Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä sydänmailta?
Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin nimeä ja nyt he itse alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.
— Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.
— Niin oli! huudahti Kyösti, — en ikinä unohda sitä, kun me Oton kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan auringolta, joka laski…
— Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella ääntämisellään. — Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain, että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.
— Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, — onko se lapsi voinut sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.
— Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.
— Onko? huudahti Kyösti. — Ei hän ainakaan silloin ollut, kun pappilassa hänet näin.
— Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin tutkivasti.
— Sääli, sääli! lausui Björkell.
Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään… Aino ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.
Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.
Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni. Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi käsivarret niskaansa.
— Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, — ehkei se asia ollut niin vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään ollut pahoin tarkoitettu…
Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen esiliinaa, jossa oli ruusuja.
— Puhuiko neiti minusta?
— Puhuin… nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua loukanneensa.
— Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän… tiedän mikä heillä oli mielessä…
— Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat polvelleen…
— Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat, suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin…
— Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.
— Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin…
Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi. Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, tarttui Hannin käsivarteen.
— Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. — Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot, tartuttaisit vielä lapsiin valheesi… Kehtaat vielä nauraa! Pois siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa on ainoa mikä tuollaiseen pystyy…
Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän, mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:
— Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin kieltänyt?
— On, on!
— Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni voitonriemuisena. — Kysytäänpä vielä häneltä!
— On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä pettää.
— Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja keuhkojensa täydeltä. — Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei hän!
Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.
— Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin hullu. Aino-lapseni, rauhoitu…
Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin vuoteen ääressä.
— Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. — Uskokaa neiti minua, auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.
— En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.
Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.
— Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. — Ja ensi työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi käydä rippikoulua muitten kanssa…
— Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, — vanhemmilleni ei saa ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki. Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille…
— Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut. Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.
Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa. Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille…
Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!
Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta. Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen kasvonsa.
Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit, herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.
Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin lumen alla.
— No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.
— Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.
Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään, menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.
Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi kamarineitsyt.
— Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.
Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.
Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut. Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat kenkiä vastaan.
Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta — mitä hän sitten tekee?
Heidän täytyy, heidän täytyy tunnustaa!
Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.
Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla. Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.
— Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut… Minä en olisi mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun täytyi sanoa… että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole valehdellut…
Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat, rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.
Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:
— Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis tyttö…
Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:
— Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut…
— Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne istumaan…
Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä polttaa.
— Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.
Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.
— Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse välittää.
— Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut! tiuskaisi Hanni.
— Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.
— Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun… Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän perästä kukaan enää muista koko juttua…
Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.
— Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos… jos minun vanhempani saavat tietää!
Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.
— Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, — ei sinua ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat… Mitä sinä nyt siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!
— Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja minähän en ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se tunnustaa…
— Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa…
— En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja patruuna… otti polvelleen… ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja koskivat ja sitten… joku antoi suuta.
— Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.
— Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä, virallisella äänellä. — Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen. Muuta ei tapahtunut.
Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella ympärilleen.
— Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. — En tiedä… olisiko se ollut leikkiä vaiko mitä… mutta patruuna otti syliinsä ja joku veti kädestä ja joku antoi suuta… Ettekö muista? Voi, pitää muistaa!… Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. — Te sen todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti… Sanokaa, sanokaa… armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!
Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun, rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille purrut.
— Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä, sanokaa, sanokaa se.
Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä. Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:
— Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.
Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta
Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta
Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara.
Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi
Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä.
Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi.
Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta
Hanni vain nauroi.
Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi.
Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.
— Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. — Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös on hauskaa!… No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu… Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit… Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.
Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.
— Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, — ja haastatan herrat kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.
Lassi Lindström hymähti säälien.
— Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.
Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille. Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa, joka oli pannut sen alkuun.
X
Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi yösijaakin. Mutta auttaa — sillä tavalla kuin Hanni tahtoi — he eivät voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty vasta tähän aikaan päivästä.
Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa, ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona Pimeässäpirtissä.
Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain, jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa, että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma, tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee! Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee, niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa palaa ja ihkasen elävänä!… Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi? Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi… No tule siskon syliin nyt! Osaatko oikein syleillä? Noin, noin!… Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu, katajainen keppi kädessä…
Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat, tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa…
Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan. Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä hän kanna vihaa ketään kohtaan.
Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin, kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.
Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen sisunsa alkaa taas paisua.
Hevonen on seisahtunut.
— Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää. Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja kuuntelee henkeä pidätellen.
— Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. —
Sinun äitisi on kuollut!
Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.
— Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. — Tule nyt tänne likemmä. No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan tässä pääsee kääntymään… Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.
Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.
— Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: — olisit päässyt kotiin, jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua että minua. Näetkös… äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan. Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa Vapahtajaansa… Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.
Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.
— Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, — että edes tiedän, oletko kuunnellut!… Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se häneen niin koski, että… Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren surun sinulle, erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi. Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi, sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä… Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä mielellä vastaan, palaa pappilaan, — saat istua tuossa kuskilla Antin vieressä — ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut, niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi… Ei, ei vastaa! Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!
— Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa pyörryttävänä hänen kasvoihinsa.
— Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. — No, kiukuttele täällä nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten ja Jumala valaiskoon mielesi… Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain käänteessä kaada!
Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.
— Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän — tahdot ehkä jo tulla rekeen.
Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon, kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä. Pakoon kaikkea, itseäänkin!
Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen. Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.
— Äiti on kuollut… Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua… saada lohdutusta Jumalan sanasta… Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois…
— Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.
Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden oksat ja ilma on paksua ja raakaa.
— Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, — vasta olit luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman Hannin syliisi…
— Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa…
Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.
— Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu maahan. — Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!
Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa, mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea, huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta, äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota…! Hän makaa valkeana riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina… Ei, ei, ei! se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata. Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut äidin, niin ota tyttökin!… Tuntuu siltä, että koti sittenkin on täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa…
Hän pelkää… Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana, laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta täytyy… Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta, siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan päänalainen ja nostetaan kuollut äiti… Jumala, Jumala, eikö sinulla ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse ihmisten ilmoille?…
Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä vapauttamaan!
— Etkö käsitä, mikä hirveä synti… Äitisi on kuollut surusta sinun tähtesi…!
Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton, ennen kuin äiti kuolee!
Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin, kunhan hän vain kulkee… Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän…! Mutta sinä olet jo kuollut… Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni helmaasi…
— Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. — Surusta… Sinulle oli kerrottu, että… ja sinä et jaksanut… Sinä olet kuollut!
— Kuollut, kuollut!
Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.
Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua.
Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja.
Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla, mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee…
* * * * *
Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä. Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa. Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.
— Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.
Se oli juuri se, jota Ester tahtoi.
— Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. — Mutta, huudahti hän äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, — jos me muut lähtisimme nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!
— Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.
— Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva innoissaan. — Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso, pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri! Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut, että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin riepu… Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina, muista, että hyvin panetkin kaikki!… Voi, voi, sinua Otto, ettet nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä… kuka kaikkia niitä nimiä voisi muistaa?… Tarkoitan sitä… sitä, missä hevoset kerran viime kesänäkin olivat kompastumaisillaan… Kuule Otto, älä ole noin juro tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne ystäväsikin…
— No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee… No niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla tiellä…
He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna, Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne. Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi! Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan, ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.
Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset — mitä hyötyä siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei tahdo ajatella…
Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta…
— Janne sinä, ärähtää hän, — nukutko sinä, lurjus?
Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä, niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin:
— Ka en.
— No anna sitten, hiidessä, mennä!
Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää hevosen.
— No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.
Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin… Herranen aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu päällitse… Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli pappilassa!
Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu. Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan, mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa, kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo nyt on surkeille jäljille joutunut!
Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää ja kuikertaa kuin kuoleva lintu.
— Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.
— Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen ympärilleen.
— Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, — ajamme yöksi ensimmäiseen kestikievariin.
— Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne harvinaisella reippaudella.
— Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä.
Janne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja katselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi tyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut käskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt otti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin varmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla tilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin hyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä jotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen rinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja Hannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi pitelee tyttöä.
— Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään päällitse tyttöön. — Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan.
Hän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa reippaasti kuskilaudalle.
Patruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa hänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan uusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne itse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen, ikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa kuljettaisi sitä kotiinsa.
Pitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen olkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja turvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja hänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin minä saavutin sinut… Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen lemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa. Silloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä kuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja vastaan… Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku, nuku… sinä olet minun kokonaan.
Vihdoin saavutaan kestikievariin.
Toisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu matkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö paljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän ilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna… Hyvä herra antamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä…! Tyttö nauraa tirskahtaa jo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että patruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään. Kantaa vain vakavana sisään jotakin… Taivaan tieten, ruumisko se on? Patruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti turkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään ja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt lieneekin… Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut! Ja niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin että kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet, laittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu salissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä…
— No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen, — niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita.
Mutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan salattua pilkkaa.
— Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. — Toimita vaatteet tänne ja heti paikalla.
Hanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta, mutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen hiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä. Hetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen tyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet kiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo? Rääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy vaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös istualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.
Tytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat kuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski ole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon parempikaan.
— Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan!
— Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan kamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään niin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä tekemään.
— No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn.
Hanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen ruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä, joka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn ja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren arkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin koko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen silkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä sisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se suututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa, kun hän on tuollaisella tuulella.
Sill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri, kolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon kynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on päiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita seiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä kukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu ainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli.
Vieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin.
— Saiko hän… sairas… jo teetä?
— Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?
— En. Saatte molemmat mennä.
Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä, kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita… Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa, hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä, että ovat kahden koko maailmassa.
Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon, taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys. Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla. Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa… Mutta äkkiä hän kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori, niin turvaton, on sairas… Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.
Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa — tähän hän ei uskalla kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy nöyräksi ja pehmeäksi.
— Hanni, virkkaa hän, — anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi, sillä minä rakastan sinua… Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni. Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen. Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna suvulleni jatkaja…
Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.
— Hanni, kuiskaa hän, — saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä sinut parannan… Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran nuoruudessani olisin sinua rakastanut…
— Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja tekee alustalaiset onnellisiksi… Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!
Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee häneltä vielä:
— Äiti, äiti, äiti…
XI
Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea?
Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.
Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.
Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu, heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne riistetään tuon… tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta kodista, — tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka on tullut paikkakunnan kiroukseksi… Vielä lisäksihän se kuuluu olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.
Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen tarjoilijaneiti — ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa valkoiset hampaansa — se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta tuomatta hänelle lahjaa — hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran vihitty vaimo.
Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan. Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut tulla mitä hyvänsä!
Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset, hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät! Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua ja syvyyttä… Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta. Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään tuli entiselleen.
Kun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui, että alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka loistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut kandidaattitutkintoaan — sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti lukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin hotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen kanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli ilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin Jeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa harmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja epätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii häneltä takaisin poikansa.
Hän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään, tulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä, kasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska keskelle lattiaa.
— Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä näköinen hänen vihamiehensä oli.
Neiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti.
— Minä.
— Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken.
— Olkaa hyvä.
Jeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä. Rehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä osoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan.
— Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska syyttäjän ankaruudella, — te olette riistänyt häneltä työinnon ja turmellut hänen tulevaisuutensa…
— Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan rouvan poika…? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi rehtorskan.
Rehtorska vaikeni hämmästyksestä.
— Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. — Kaikki tässä kaupungissa tuntevat minut.
— Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin minut, sanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan kasvot kävivät tulipunaisiksi.
— Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte niin, että… että minä… niin, minä en saata alentua puhumaan kanssanne…
— Valitan suuresti…
Rehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt lempeämmän näköinen.
— Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani!
— Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä.
— Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa.
— Mitä minä sille taidan?
— Te ette saa ottaa vastaan häntä!
— Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä…
— Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois!
— Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona?
— Hän ei tottele minua!
— Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, — sitten mahtaa olla jokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia vanhempiaan!
— Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän teitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa häntä…
— Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. — Vai pitäisi minun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien täysikasvuisia poikia…
Rehtorska itki.
— Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää pilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti…
Silloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä pingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta.
— Ei säälinyt kukaan minun äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini lasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen, kaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen hyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia naisia kuin minä… Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne kasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi!
Jeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen tiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain paineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.
Sen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää pojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän palasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään kaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa.
Syystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli vaarallinen.
Hän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen takanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita, myymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa paperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä huoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan savua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena käännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut — viskaali oli yleensä hyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi koko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät. Hänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä tarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja piti nousta. "Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle…" kuului silloin joka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän hymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. "Kuinka sinä olet kaunis tänään!" kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa: "Etkös antaisi minulle suudelmaa?" Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi paikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein kauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat.
Maalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei näkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät kauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua heidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin silmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi hän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät onneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia. Kaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran oli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä kysyi "yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa täällä". Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni huoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki isänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin. Kun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että se kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä sen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta hänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan jostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä… Viime markkinoilla hänen vielä oli täytynyt nähdä isänsä.
Hotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei kukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle.
Hän kulki "hevoslassin" syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot rämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat. Miehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit hampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi tai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan hautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta riimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä.
— Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen tutulta, — että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se pitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin tässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa tunnissa juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa… Soh, Pikku, soh…!
Miehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta.
— Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei enää ole millä elättää… Kun pantiin pois torpasta… Tokko seisot, saakeli, siinä!
Hevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut. Kaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli mieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän enää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli paksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti.
Jeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa, hän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana kierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua tuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että takanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä, ei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain häpeää, häpeää ja likaa!
Hän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän äkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja — palasi entiseen elämäänsä.
Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi, ilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti? Harvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska hänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti tai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt jonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti kiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja läksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla.
— Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. — Etkö tunne minua?
Jeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti.
Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään "Hannia" ole, mutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen, ravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni likenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä hänen ympärilleen.
— Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino…!
Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi, että siitä on niin kauan kun tavattiin.
— Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole muuttunut — paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin totuuden nimessä, ja punastui.
Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään. Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa, hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja… ja… sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.