Nyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi.
Hänellä oli niin suuret siniset silmät.
— Kuollahan meidän kaikkien pitää!
— Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!
He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.
Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa, niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni vain olisi tahtonut maksaa.
Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni likenemistään.
Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa, jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.
Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä.
Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
Leni järjesteli kukkasiaan.
— Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. — Näytätte niin surulliselta.
— Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.
— Mitä minä suuttuisin!
— Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.
— Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.
— Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.
Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut, hän oli hyvin tosissaan.
— Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, — että mamsseli tulisi minun vaimokseni.
Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli!
Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.
— Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin sanoakseen.
— Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa… Sitten kun suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen. Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille…
Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään, kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.
— Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. — Mutta en minä tätä olisi odottanut!
— Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä hautausmaan takana…
— Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan, varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.
Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.
Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä häntä sen enempää ajatellut.
* * * * *
Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.
Patruuna suuttui.
— Pojalta ei puutu päätä, torui hän, — mutta se on laiska. Ei se nyt
Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!
— Mutta, yritti armo välittää, — jos hänelle nyt todella on tehty väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla…
— Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko häneen… Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain saanut tulla itse puhumaan… Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään niinkuin karkulaiset ainakin.
— No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?
— Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja, eikä hän niitä pyydä minulta.
— Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön…
— En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta…
Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin, sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten, jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!
Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.
— Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, — kuinka väärin häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten väärin teimme hänelle!
— No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. — Mutta olisi hän silti voinut tulla ylioppilaaksikin.
Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.
Kului vuosi. Oli syksy.
Vanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat olivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla ja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois peitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä oli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä paistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän pisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin.
Äkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta ei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi uteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä päärakennuksen pitkään ikkunariviin.
Salin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse ilmaantuivat kasvot… Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis kangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei voinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne… Hetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja lähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän alkoi sykkiä.
Otto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen kravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli kookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta suippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen silmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin. Muuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja… ja käynyt niin ulkomaalaisen näköiseksi.
Hän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi Lenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla puhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle ja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni kalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet. Tyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä herrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa häissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli kyllä joutilaina talossa… Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi laittamaan aamiaista.
Kuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei ollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta, sillä tuohan on ventovieras mies… Jospa olisikin eikä kantaisi Otto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!… oi, kun ei hän ikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!… Lenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä mennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia. Sentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä liikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja ääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan, nukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä itsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla.
Mutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi kävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi ollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei ollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun, ettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi.
Tuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli syvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat, kellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin.
Lenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla.
Ah, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin puu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa hiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden varjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien, jotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet…
Nurmi on vahvassa kasteessa. Resedat ja hajuherneet lemuavat. Joku ajelee maantiellä ja Alhon koira haukkuu. Läheltä ei erota muuta kuin hänen omat puuhansa, kun hän liikuttelee niinimattoja. Sitä mitä hän odottaa, sitä ei kuulu… Onko hän todella jo nukkunut, eikö kuunvalokaan houkuttele häntä puutarhaan? Hän on matkasta väsynyt, Jumalan kiitos! Ei, ei, ei Leni tahdo häntä nähdä!
Ja ikäänkuin kiusausta peläten hän kiiruhtaa peitteitten levittämistä ja päättää lähteä sisään. Mutta hän ei lähde. Hän painuu syvemmälle puutarhaan.
Hän halajaisi syleillä näitä puita, koskettaa niitä huulillaan… Kuinka ne kohisevat kummallisesti! Peloittaa… Hän tahtoisi heittäytyä tuohon käytävälle, tuohon valkeaan hiekkavirtaan, jäädä siihen ja siihen kuolla… Nyt kuuluu askeleita läheltä, ovi käy, hiekka narahtelee: se on hän, joka tulee…
Mitä tehdä? Paetako vai rientää vastaan? Hän pelkää ja iloitsee eikä tiedä mitä tehdä… Jää paikoilleen nojautuneena puunkylkeen ja päättää olla ihan hiljaa, hengittämättäkin, käyköön sitten miten hyvänsä: jollei hän huomaa, niin merkitsee se, että kaikki on lopussa; jos huomaa, niin se on sillä lailla sallittu…
Sallittu, sallittu…
Tyttö seisoo siinä silmät kiinni kuin elämäntuomiotaan odotellen. Askelet likenevät suoraan häntä. Pyörryttää. Täytyy pitää kiinni puusta, käyköön sitten kuinka tahansa!
Hänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi ja kasvojen päällitse käy kuuma henkäys. Tahdotonna, rentona raukeaa hän syliin, joka käärii hänet kuin lämpöiseen aaltoon.
— Leni, kuiskaa ääni, se ikävöity, kaivattu ääni, — ethän vielä kokonaan ole minua unohtanut? Muistathan vielä meidän tanssimme!
Hän suutelee ja painaa itseään vasten. Hänen kätensä soluu pitkin kaulaa ja niskaa ja pysähtyy pusertamaan rintaa…
Leni pelästyy ja avaa silmänsä. Silloin näkee hän vastassaan hirveät, nälkäiset kasvot… Hyvä Jumala, nyt täytyy paeta, nyt täytyy riistäytyä irti…
— Miksi vapiset, tyttö? kuiskaa ääni korvan juuressa ja taas käy henkäys yli Lenin kasvojen. — Etkö minua rakastakaan?
Leni pääsee hetkeksi irti, vain hänen kättänsä pitelee vielä kuuma käsi.
— Etkö rakasta? Vastaa!
Eikö hän rakastaisi, hän, joka kaikkina näinä vuosina on kärsinyt ja kitunut rakkaudessaan? Eikö hän saisi tunnettaan tunnustaa? Hän tahtoo sen julkilausua, huutaa sen ilmoille koko sielullaan ja mielellään.
— Rakastan, virkkaa hän. — Minä luulin, että olitte minut unohtanut, voi miten kärsin!
— Älä itke, kulta!
— Miksi te olitte niin kylmä, kun tulitte?
— Tahdoin tutkia olitko muuttunut.
— Mutta mitä ihmiset, mitä armo ja patruuna sanovat…? kuiskaa Leni kiihkeästi ja koettaa riistäytyä irti.
— Emme ajattele heitä. Sanokoot mitä hyvänsä.
— Voi minua, voi minua!
Otto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan likelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi ihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu.
Leniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on hehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä on valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä taivaskin ja kuu…
Äkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään, suurten puitten alle…
Lenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois tästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän itkee ja rukoilee… Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen kuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle, kadottaa tahtonsa ja tajuntansa…
III
Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.
Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni, niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä… Alhon patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita, jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia. Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana, joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan levottomuutta.
— Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti. Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran nimeä.
Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.
— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan tuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin!
Mutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on käymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena miehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla… Talveksi painuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana kuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo kuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren armonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat lahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita maalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti.
Tämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista kirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä Pimeässäpirtissä… No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole satuttu missään käymään.
Miehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat kukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä, selin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut ilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna viettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on kuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa… Mutta isä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa siis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan leikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin olisivat iskeneet päänsä seinään.
— Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin.
— Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan korpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. — Sinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille. Kyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa vastaan saadaan olla tässä rauhassa.
— Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee.
— Paras, että aletaan etsiä toista torppaa.
— Vai toista! kiivastuu Kalle. — Vai toista! Eikä aletakaan…
Kummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna.
Eivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset.
— Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari.
— Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, — mitä sinä luulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena.
Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja vastaa sieltä:
— Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli… Kerran heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei taida vain senkään luonnossa olla kehumista.
— Johan minä sanoin, ärähtää vaari, — että sudet on susia ja Holtit on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.
— Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä. — Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne korpeen käski, kuka?
Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois… Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi, voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee mieli heittää vieraille…
Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.
— Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.
Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.
— Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa hän vihdoin hiljaa.
Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.
— Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.
Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.
Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa eväskontin unohtuneen tupaan… Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan niin vihoissaan?… Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.
Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin ikävä tätä korpea… Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä rattaiden röyke. Kalle-raukka!
Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät, mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy hiljaa ja varovaisesti:
— Mamma, mitä on tapahtunut?
Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka miettii elämän ongelmoita.
Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.
Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö kivet tiellä jo kolise… Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla on saanut tietää…
— Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen, rintojaan pidellen. — Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät maantielle ihmisten jalkoihin…
Hanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin kiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne lausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin polville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa.
— Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni rakastaa sinua, älä itke!
Hän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin lähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee veitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia.
— Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään tehdä. Kyllä isä tulee takaisin… Mamma, rakastathan sinä Hannia?
Äiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä hiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla.
Ilta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita latvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä ylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden suussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet taivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta, toinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon vierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja nuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on täynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua.
Vaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon syntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on valittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät ajat, niin ei ikinä toivoisi muuta…
Otto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu asumaan niihin huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään siinä puistossa… Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään, ei muistaa mitään!… Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen käsivarteensa.
— Lapseni, on jo yö, mennään levolle!
Hanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin.
Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren herrasväen tuliaiskesteihin.
Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa". Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta, vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa naurussa… Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä, kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat siinä suuta nuorille.
Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.
— No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa kertomuksen. — Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä huutokaupalla.
— Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän torpastamme.
— No, teittekö kirjalliset kaupat?
— Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin, mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.
— Mahdoit panna lisäämään, että elinajan…
— Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.
— Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.
Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.
Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.
— Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet!
Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.
Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.
Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta! Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.
— Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle yhä innoissaan, — että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta, paljasta vaatetta!
Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi hengitetyksi.
— Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään kahdenkesken Kallen kanssa.
— Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. — Senhän siinä juuri pitääkin tepsiä…
Liena on ääneen huutamaisillaan.
Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.
Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa, tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille viinaryypyt.
Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään, kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!
"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua vähän ymmärtäväisemmäksi.
"— Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen.
Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita, joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään, kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.
Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa — toinen käskenyt antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.
Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa. Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.
Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.
— No, virkkaa hän jurosti, — mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?
Hanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan.
— Mitä vaari sanoo?
— Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu sinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea ikäänkuin olisit vene tuulessa…
Tyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin.
— Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu kyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos istun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin soi…
Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen: eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa lehmien luo, salavihkaa nauraen.
Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä liikkui… Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi… Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä, kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.
Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.
— Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. — Tuki suusi syntiä puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö…
— Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen kuin vaaria tottelen.
— Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole mitään puutetta…
— Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan…
— Mitä, lapseni, haluaisit?
— En tiedä itsekään… Jotakin muuta kuin mitä täällä on…
Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä ja viihdyttelee kuin sairasta.
— Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, — prinsessa Mirandaa, joka jätti loistavat salinsa ja…
— Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!
— Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.
— En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä, päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan… Niin, niin, saatte nähdä…
— Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun…
— Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen talvi!
Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.
Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää silmiin…
Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin hentoa tekoa…
— Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.
Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän — sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa, panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se tulee… Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!
Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.
— Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, — Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen… Älä katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua…
— Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä sydänmaassa on meidän paras olla.
— Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois…
— Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja huoaten.
IV
Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui hauskalta haistella ja maistella sitä.
Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään. Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat. Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.
Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä, kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa, peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu…
Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira… Outo eläin näillä mailla ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja antaa ystävällisesti silittää itseään.
Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.
Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus, että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole "liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole ennen tulleet silityttämään selkiään… Koira se oli ja isäntä sitä vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä? Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria… Hänen sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.
Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä. Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle. Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja, mahtavat olla kirkonkyläläisiä!
Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä, sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.
Hanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja astuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti hänen risaiset vaatteensa…
— Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: — mihin perkeleeseen sinulla on kiire?
Se oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä eikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan herroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä omituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan hitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa välissä.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta.
Hanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia puhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut sellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas ollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin.
— Vai Hanni!
Komean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä hetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui. Hannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi ja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen.
— Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru vie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on?
Hanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin. Mutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät verestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin maito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi mieli lähteä karkuun…
Hänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt häntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa sillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi.
— Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. — Kyösti sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista ihmiseksemplaarista… Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!
He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia… Äh, kuinka häntä harmittaa heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua…
— Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!
Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen laitaan.
Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia kukkia, ruusunpensaita — mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet… Mutta nähdessään vieraat livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.
Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy kiireesti takaisin.
— Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna… kuuluu kuiskauksena tuvassa.
— Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina ikkunaan katselemaan.
— Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.
— Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?
Lapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin kivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä yönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa alle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin renkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä pakopaikassa.
Mutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan mitään puhunut!… Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia vaatteita, ehkei hän tunne ensinkään!
Hanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla.
— Äiti, äiti, herroja!
Huvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen tervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on pidätettyä ärtyä.
— Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan mitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin Liljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti saada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja epärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin. Kyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei koskaan hyvyydellä… Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin torpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä suomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä sinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin tapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina…
Liena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee häneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta, mutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä Otto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden väristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä onnella ja loppumattomilla tuskilla…
— No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme ovat likomärät.
Nämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää lapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään hakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan ei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa.
Herrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella rähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa.
— Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan koko veneen, huutaa joku.
— Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta kaivoikin esiin konjakkipullon…
— Helkkarissa, mitä me sitten teemme!
— Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja paleltuneen näköisenä.
Kuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat eväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt.
— Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku.
— Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni.
— Ovatpa nämä sydänmaita!
— Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti
Åkerfelt viattomasti.
— Soo, sydän on jo ilmiliekissä!
— Kas poikaa, kun punastuu!
Hämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen, jossa tuli jo räiskyy pesässä.
— Täällähän me elämme oikein herroiksi!
— Täällähän on aivan… aivan… minä totisesti en löydä sanoja tulkitsemaan hämmästystäni.
— Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, — että täällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä olen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan Minette-tädin tyyliin.
— Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene
Liljefeltejä?
— Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä sukkakudin!… Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja kontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna lupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn vallan ulkoa!
— He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa…
— Renkien ja piikojen välistä — niin!
Huoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle. Herrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin tupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä, metsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu lattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat pannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä se nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä… Vai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa. Torpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka paljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat neuvoa, missä ne ovat.
Äkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan katketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua.
— Mikä, mikä? Mikä nyt on?
— Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. — Kun sen vatsa oli täynnä kuusenhavuja…
Nyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta ei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka loukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin, koska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa, ettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän palaa paikoilleen.
Nyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen, Evert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg pidättävät lystiään.
Kaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra, Kankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut hyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia — loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto ja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään talven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja kamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen vain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on tehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle ahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella on kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin hän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen ympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan…
Se on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen ulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki on oleva ensimmäinen ja viimeinen…
Lassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen, ketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä potaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin puolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on maksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina iloinen.
Hektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis mies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä laulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole saanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut taipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä. Nyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään huomispäivää.
Evert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He ovat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta, vieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet kasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin lämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa: satatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon hopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa valmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa poikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään Kankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia, käyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän on kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä, liikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen.
Nuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut liian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa. Hän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento, naisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta "pahasta", joka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut ruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja kotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen. Hänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt.
Kyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista maaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi kertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä.
Tyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen, tyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille herroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä sievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla, vinttikaivo, lehmitarha — kaikki on niin rauhallista, syvää ja kaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle on levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada nähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa heille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat olleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä taskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä:
"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä sydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat toverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty permannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy peltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin äärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme kalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan keltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä, katseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän varjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja pulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen metsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa alas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat hiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta siniset silmänsä… Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa huudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan… Tytön nimi on Hanni. En tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy… Jos te voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme! Vaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me… Jatkan paikalla, kun tulee vähänkin hiljaisuutta."
Valmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja laulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan. Mikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo kamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat helmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista. Mutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja karkaavat nurkkiin piiloon.
Se on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka sieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat orrella ja virkkaa:
— Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme… Ja mun mitä!… Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa?
Herra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle ja katsahtaa hänen kasvoihinsa.
— Helkkarin nuori ja korea emäntä!
Hän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle ruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo alkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus ja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat oikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt ja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se teki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki saaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika tekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin että ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista varsinkin on niin leikkisä.
Vai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä nythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat lapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita kirkonkylän herroja on saapunut.
— Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan innoissaan. — Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan!
Sitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin ovea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin seisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon.
Kamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja Hektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo vieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle Juhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan. Vanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja ääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä. Niin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin "gluntteihin".
Lassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut akan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää siltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan lapsia.
— Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. — Minäpä lähden katsomaan.
Mikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut vaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään.
Patruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret toistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita sikaareistaan.
— Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. — Tai olet ollut humalassa!
— Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä iva haavoittaa Kyöstiä.
Patruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja ojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään.
— Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että annatte minun olla rauhassa.
— Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, — on lähettänyt sinut tänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle.
— Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. —
Istu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti!
Hän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman totikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa, että Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä loukata.
Kalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole huomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä.
— Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, — kun tulet sisään ilman että kysyt lupaa?
(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: "Mike pärkele sine ole ku tule sise ilman ette kysy lupa.")
— Minä… minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari askelta, — tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika.
— Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että kysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille!
Kalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat.
— Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, — joka olet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa pyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan.
— Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. — Tulevat kuin koirat taloosi, etkä sinä aja heitä menemään.
— Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea kiinni, — kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he voivat ajaa meidät pois koska hyvänsä.
— Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi.
— Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä kunnioittanut…
— Kyllä minä heille näytän!
Kalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla:
— Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te, vanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut… Onhan meillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan ajaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin, moukka, nyt läksin sinne kysymättä!… Liena, eikös sinun jäniksistäsi liikenisi palanen isälle?
— Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta.
Hän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan.
— Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, — vaarille perunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä herrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan.
Hanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä olemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet noutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu juhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee ylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan. Hän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee.