Hän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu, toiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä sinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee… Mutta samassa ovi avautuu… Kuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa!
— Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta.
— Aaa!
— Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, — tule nyt auttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut?
— Lehmissähän minä.
— Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa…
Ilma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo, heidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu pahalta…
— Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja hymyilee.
— Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu hänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä.
Hanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä leikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka raastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi.
— Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet?
Hanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on kuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää.
— Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään ja katsoo häntä silmiin.
— Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta.
He puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän mielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään. Samassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen valkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle istumaan.
Siinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi koko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu siltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat hänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä ovat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen huulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle. Silloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi veitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan, esiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä, ettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä, jotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee ikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea… Samassa alkaa joku saarnata korkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin, joka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää tieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä…
Ovi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin huudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää… Hänen pitää luulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja. Hän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään kasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen.
— Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.
Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän kanssaan.
— Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?
Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja käskevää, ettei hän ymmärrä… Sellaiseen ei hän ole tottunut.
— Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut riihirääsyissä…
— Isä käski!… Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ sopii paremmin sinulle.
Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi tapahtunut…
Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!
Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.
— Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja kääntyvät sitten emännän puoleen: — mihin se tyttö meni?
Liena ei ole kuulevinaan.
— Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen jälkeensä.
Nuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja ystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella, pistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen.
— Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu!
Lienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa täyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli — nyt sinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna.
Kyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie ne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin, ovat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan, eikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen.
Herrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra
Wahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia.
— Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, — jos tietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet?
— Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on harvinaisen houkutteleva.
— Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee maksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan.
— Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström.
Lindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua uskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin.
— Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna.
— Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian patruuna.
— Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani…
— En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies…
— Vai olet sinä tämän torpan mies… Vai niin. Noo, tule sitten tänne, sinun pitää saada ryyppy.
Kalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on tyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia.
— Ota pois!
— Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu.
— Noo, ota, perkele siinä!
Kalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan sekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas, hän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen vaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin…
Herrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän tuntee väkensä!
— Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene matkaasi!
Kalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet iloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä mies, oikein leikkisä mies… Samassa tulee patruuna hänen perässään tupaan.
— Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa!
— Istumaan, hyvä patruuna… Pyyhi, Liena, penkkiä… Patruuna on niin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen Kankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee…
— Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja hätäännyksissään, — mistä patruuna kaikkia muistaisi…
— Älä sinä nyt ujostele… Kasvattina se oli ja sen tähden antoi vanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä olikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun ensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta huonetta valmiina kuin sauna.
Patruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne ovat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat pyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen silmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa.
— Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle nöyrästi. — Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä…
— Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.
Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä, kun syövät kaikki laihot.
— Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. — Sinulla ei ole mitään oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.
Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää, koskei patruuna tahdo.
Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli. Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä asioitaan.
— Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna vihdoin.
— Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo, jota olen ruvennut viljelemään.
— Paljonko veroa sinä maksat?
— Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on maksamista…
Patruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa Hannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan maitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan nostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa hänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee neitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain silkkiin — siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen ihmispäitä.
Kalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei hänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten potkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin vihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään. Hän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä ja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen, vaiko lapsi?… Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli ihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä… Kalle pajattaa hänen edessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista. Otto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin hän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle, minne näki Hannin katoavan.
Toinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä vilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu ilmassa.
— Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von Holten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä sillä nyt oli tässä tekemistä!
Liena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut heidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään ja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin.
Liena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle huutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin sokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä.
— Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika humalassa hänkin ja torkkuu penkillä. — Se patruuna on helkkarin hyvä mies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt.
Pojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään niitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana panna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä käytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat jalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä, kulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat niin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla. Kun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi pysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli toinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista ainetta…
— Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat purskahtavat nauruun.
Hannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän ei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon puserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt hauskaa, mutta ei antaisi muitten!… Mutta kas herrat pitävät hänestä…! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää… Hän on varmaan kaunis, koska he sillä lailla… Hän tahtoisi olla kaunis!
— Hanni, virkkaa äiti, — sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan vaarin kanssa.
Hanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään tinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa kiukkuisesti:
— Enkä mene.
— Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin hätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin väsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari sanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta samassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima selkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa sitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja paiskaa hänet siihen.
— Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn.
Hanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän pitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin loukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole tapahtunut…
Muut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä on Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua pidätellen.
Liena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät korttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai odottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat… Hän raottaa ovea.
Ruokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu vanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut oljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina.
Pienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät ovat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä lyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta patruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina.
— Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta.
— Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. — Tule tänne, tyttö, ja istu tuohon syliin!
— Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista.
— Vaimoihmistä täällä tarvitaan.
— Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. — Pankaa, pojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta kaadutte.
Liena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin.
— Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää patruunalle. — Olet kohtelias isäntä.
— Skål!
— Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. — Sinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin… sinä, jolla sentään on nuori vaimo kotona.
— Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo, kyllähän sinä sen tiedät… Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia vaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän vain kykenee synnyttämään minulle pojan — mutta tämä!
— Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte.
— Älä puhu roskaa!
— Sinun olisi pitänyt valita toinen.
— Niin olisi.
Lindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet kädet toistensa kaulaan.
— Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin, — me olemme taas humalassa, sikahumalassa.
— Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan?
— Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat tuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly…
— Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen… ja vuoden loppuun asti, totta vie…
— Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta lupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa!
— Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi sydämellä ja kyynelsilmin.
— Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja karaten ulos minkä pääsee.
Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja virkkaa hätäisesti:
— Tuliko se kipeäksi?
Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka sytyttäisivät huoneet tuleen!
Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.
Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan sekä nuoren että kauniin… sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.
He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa hiljaa unissaan… Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti, ei kompastu, sytyttää tulitikun… Koirat heräävät ja haukahtavat. Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla… Kunhan vain ei olisi heittänyt palavaa tulitikkua olkiin…
Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan, mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja lyyhistyy sitten kynnykselle.
Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan ulos… kulkevat seinäviertä, ikkunan alle… Herra Jumala, jos se rikkoo ruudun!
Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat kasvot… Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!
Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään. Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.
Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.
Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli huoneeseen — voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!
Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri. Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta. Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.
Mutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta aitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi tekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu ehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä. Ovi on kiinni. Ei aukea millään!… Se kasvattitytär, se kirottu akka, se sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin lakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin aarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen hyvällä!
Hänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä ikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun…
Siellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa, jotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy pois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on juonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein.
Yö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen astelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun hän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän — ihmisolennon tai näyn tai aaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen, valkohapsinen…
— Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, — mikä sinä olet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen kysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta:
— Jumalan ase olen minä.
Otto-herra ei ymmärrä sellaista lausetapaa kuin "Jumalan ase", mutta sen hän käsittää, että koska tuo puhuu, niin mahtaa olla ihminen.
— Mitä sinä, Holtti, tulet köyhien ihmisten luo? Eikö Jumalan viha jo ole täysi? Mutta minä sanon sinulle: mene pois täältä, taikka sinä kadut… Älä satuta kättäsi minuun, sillä minä olen Jumalan ase!
Patruuna oli yrittänyt käydä häneen käsiksi ja heittää hänet maahan, mutta ukko nostaa häntä vastaan tukevan sauvansa ja puhuu, puhuu käheällä, katkeralla äänellään kuin korppi vaakkuisi. Patruuna on vimmoissaan eikä löydä sanoja, joilla tukkia tuon hävyttömän suun. Hän on heittänyt kamariin kaikki aseensa ja koettaa turhaan aidasta kiskoa seivästä puolustuksekseen.
— Turhaan sinä raivoat, jatkaa ääni: — Minä en enää ole Holttien renki, vaikka ennen olin. Minä olen nyt Jumalan henki ja sanon sinulle: varo henkeäsi! Mene pois täältä… Älä satuta kättäsi minuun, sillä Jumala puhuu minun suuni kautta.
— Kyllä minä sinulle näytän, sinä perkele, karjaisee patruuna vihdoin ja karkaa porstuaan ottamaan asetta, mutta kompastuu koiriin, jotka oven takana haukkuvat meteliä. Kirotut elukat, kyllä hän ne opettaa, ja hän potkii ja pui nyrkkiään minkä jaksaa. Kun hän vihdoin, pitkä halko kädessä, juoksujalan palaa pihaan, ei siellä ole ketään ihmistä. Lehmät makaavat tarhassa, silloin tällöin kalkahtaa kello. Järven kiiltävässä kalvossa kertautuu syvä taivas räiskähtelevine valoineen.
Kuka se oli, tai mikä se oli ja mitä se oikeastaan puhui? Oliko hän todella näin humalassa… Nyt välähtelee taas ikkunassa jotakin valkoista… Tämä Pimeänpirtin kangas näkyy olevan noiduttu paikka, huomenna pitää ottaa selvää ja tehdä puhdasta. Täällä tuntuu kummittelevan.
Patruuna palaa kamariin. Hänen kiukkunsa on väistynyt ja sijaan tullut jokin epämääräinen tunne. Se on jonkinlaista outoa pelkoa, jota ihminen tuntee, kun yliluonnolliset voimat näyttävät käyneen häneen käsiksi eikä hän tiedä, mihin häntä aiotaan viedä.
Toverit nukkuvat kuin porsaat pahnoissaan, suut auki, kuonot pystyssä. Vanha Wahlberg kuorsaa sängyssä, Björkell sohvalla ja Kyösti heittelekse levottomasti nurkassa olkien päällä. Noo, kyllä näillä retkillä miehistyy!
Patruuna tuuppaa Lassi Lindströmiä hiukan syrjemmälle ja heittäytyy pitkäkseen oljille.
Kun saisikin unta!
V
Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi ollut hyvä päivä aumata.
Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.
Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy… Koirat vinkuvat ja karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet… Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä on haassa.
— No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan…
Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi kuumana, että saavat heti kun nousevat.
— Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.
— No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. — Mutta ei tee mieli lähteä maantiellekään.
— Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena, itkunsekaista kiukkuaan hilliten.
— Älä helkkarissa! vastaa Kalle. — Ei ole mitään sanottu.
— Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla…
Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.
Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.
Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä
aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.
Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että… Pois tästä on meneminen, jättäminen kaikki tyynni… Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.
— Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä, minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.
Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla, että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!
Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.
— Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. —
Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa…
— No mitä sitten. Sopii akan pestä.
— Johan se pesi… Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän sekaisin päästään.
Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:
— Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?
— Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime aikoina…
Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.
Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa — se hieno mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä, ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan, hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä… Mutta eihän tässä nyt ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.
Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja, paperossinpäitä, sylkeä… Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei halkeaisi!
Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä metsästysmaita.
Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun, jotta syksyisin saisi oleskella täällä.
Jänis oli todella hyvin paistettu — Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin kapellimestari.
— Mutta missä Berg on? Ho-op!
— Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa.
— Hän piirustaa rannalla.
— Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.
— Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. — Kirjoitin vain pari sanaa muistikirjaani.
— Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?
— Mutta kun ei se ole totta!
— Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.
— Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.
— Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.
— Toinen ryyppy, veikkoset!
Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys. Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.
Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.
— Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. —
Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka…
Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.
— Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon vaikutuksen.
— Kirous, jatkaa äijä, — kirous lepää raskaana…
Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään, mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa häntä pois.
— Kyllä minä lähden, puhelee äijä, — mutta rangaistus kohtaa sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli. Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman…
Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:
— Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg, nousepa nyt johtamaan.
— Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen huokauksena. — Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies…
— Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, — tarkoitan: oikein kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.
— Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta
Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan…
— Niniveä vastaan, tarkoitat.
— No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.
Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.
Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.
— Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.
Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.
— Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, — olisi se sinne jo muuten toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään…
— Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.
— Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. — Eihän se täältä Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin nytkin tuonne saunaan.
Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi se on kuin poika ikinä on ollut.
Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita, toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä… No, entä sitten. Viis hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi. Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt… Pois näitten ihmisten täytyy joutua täältä. "Kasvatit" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja ja metsästelee mielin määrin.
Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa hänen ajatuksensa ja virkkaa:
— Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat omistajat ole tunteneet. "Hyvyys" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.
— Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla, hermostuneella äänellä.
— Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo, jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä… Se on kyllä hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä päinvastoin.
— Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!
— Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.
Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös, suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.
— No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!
— Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan epäilevän katseen. — Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta samana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.
Tätä puhetta ei patruuna enää siedä.
— Helvetti, kirkaisee hän. — Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse!
Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla.
Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt
täällä herra eikä mikään "vanha patruuna".
— Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. — Minä vain…
— Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. — Loppu tästä täytyy tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.
Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten "adjö" ja "tack" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti, että naisille sanotaan "hyvästi kultaseni" ja miehille "hyvästi perkele".
— Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.
— Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.
— Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. — Koirat ajavat väsyksiin.
Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä odottaa herroja.
Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä. Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin…
Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut, nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle… Joko muistat…! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni… Vieläkö tekee mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen… Vieläkö tekee mielesi tulla tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!… Ja Lienan tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin…
Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja pistää Lienan kouraan hopearahan.
— Mitä tämä oikein merkitsee?
— Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että osaat, mitä sinulle opetimme.
Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies, se varmaan tahtoo auttaa häntä.
— Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. — Kun minun kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin ylössanoman…
Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.
— En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. — Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin ei minulla koskaan olisi levon aikaa.
— Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin… Jos te satutte olemaan lakimiehiä…
— Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan…
— Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle kyyristyen nöyrempään asentoon.
— Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!
Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:
— Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka? Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo tarvitsee sisäpiikaa…
Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan. Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.
— Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo kappaleen matkan päässä.
— Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.
Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen, kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.
— Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.
Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.
— Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta pitkin hakaa kohti, — se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!
Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.
Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää… Voi, voi, voi, jo tästä nyt tuli miero eteen!
Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen, jo tulee tuomio… Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen. Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee hänen kurkustaan kysymys:
— Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella jalalla?
Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa loukkaantuneena:
— Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?
— Sen itse tiedät… Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?
— En minä ottanut…
— Mitä se sanoi…? Vastaa!
— Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.
Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa…
Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.
Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut…? Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt täällä…?
Vaari itki… Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?
Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla, puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa ääneensä.
Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.
Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema…!
Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.
Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei enää saa rauhaa missään.
Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta. Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi… Ja taas alkaa itku ja valitus.
— Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. — Minä menen vanhan patruunan puheille, minä käyn kaikki oikeudet.
— Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet tylsinä.
— Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.
VI
Kankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty jäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville ja osa oli sittenkin pahentunut käsiin.
Kun naapurinpitäjän herrat sitten äkkiä ehdottivat metsästysretkeä Kankaanpään mainiolle maille, niin heräsi patruunan into uudestaan eloon, hän kirjoitti odottavansa heitä ja lähetti kutsut kaupunkilaistuttavilleenkin. Maanantaina piti pitojen alkaa, sunnuntaina vieraiden saapua ja tänään lauantaina oli Kankaanpäässä suuri pyssyjen siivous.
Patruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin vihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli kaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja uudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä. Polvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa takaa hankaamassa pientä salonkikivääriä.
Kauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli vanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys ja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin, vaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin, suoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi Janne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri päivä.
— Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, — koska rippikoulu alkaa?
— Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari kertaa tehnyt saman kysymyksen.
— Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu?
— Ei miltään erityiseltä.
— Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään?
Janne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana ehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä suhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan patruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään. Patruuna oli jo pari kertaa "ajanut portille" — kuten patruunan oli tapana sanoa — tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin taas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin rehellinen ja hullunkurinen.
— Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin, vastasi hän hitaasti ja vakavasti.
— Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä?
Janne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään kuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen kysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa epävarmasti:
— Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi pantu…
Patruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän ryhtyi keskustelemaan.
— Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein.
Janne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan muista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen "ei sinun pidä" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen käskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja vielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin…? Aijai kuinka äiti suuttuisi…!
Patruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus! Sinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen polveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi?
— Sanoinko minä "kahdestoista" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti minä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen.
— Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin, sillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea… Ei, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai ei osaa katkismusta. — Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen, — seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota "Jumalan kahdeksat käskyt." Patruuna erehtyy.
Patruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja virkkaa ystävällisesti:
— Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti selittää sinulle sen käskyn.
— Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, — että kymmenen käskyä… Kuudes käsky: "ei sinun pidä"… niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se on, vastaus meidän pitää…"
— Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen yksitoikkoista ääntään, — pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin kärmettä…
Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen katkismus kuin talonpojilla.
Patruuna nauraa täyttä kurkkua.
— Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä virka se on?
— En.
— Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille kuin sinä olet.
Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä, mitä patruuna tarkoittaa.
— Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta, mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.
Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki kourassa.
— Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, — mitä sinä tahdot?
Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?
— Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, — mutta minä tulin puhumaan patruunalle sitä että… että kun tänä aamuna tulin verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.
Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä on tapahtunut.
— Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen.
— Uudet verkot ri… rikki?
— Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä uusista verkoista ihan ruumenina.
— Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.
— En ymmärrä, hyvä patruuna.
— Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa jokikisen silmän…
Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt — mutta tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä hyvinkin hullusti.
Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.
— Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa patruuna. — Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle, joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon…!
Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee, että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan lähteminen, kun kerran on tullut.
— Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.
Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy kirjoitushuoneen ovensuuhun.
— Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on pöydällä hänen edessään.
— Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme…
— Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.
— Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se liinaharja…
— Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. — Vai luulet sinä, että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää aita rikki, niin pidä vain.
Ukkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin mitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei tahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna kääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen rintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen ja eteisen, kuistille asti.
Vai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin, joka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu ovensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta asia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan.
— Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, — tässä torstaina hätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti toisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan.
— Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira?
— Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä minä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin kuusen oksa…
— Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, — minä en maksa penniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli Kankaanpään.
Hän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja porsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään Kankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki lähetti hänen luokseen…
— Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki kourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin. — Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en maksa yhtään penniä.
Mies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa hänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä mies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava villahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja pihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta vihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi toinen miehistä:
— Taisitte lähteä puhumatta asiaanne.
— Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei se puhumisesta parantunut… Kävivät herrat siellä meillä päin metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan… Jo minä kerran ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin kotona…
— Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne
Pimeänpirtin kankaalle asti…
— Jo ovat, huokaa Kalle. — Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.
— Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle. Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti kuului nuori armo kohdelleen…
— Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin kävin, valittaa Kalle. — Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.
— Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?
Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.
— Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä, — koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on kelpo mies!
Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä häntä rippikouluun.
Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.
Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten. Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista. Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti. Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia — siellä oli Kankaanpää.
Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin. Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla, vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti oikein tarkoitti sillä kiellolla?
Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni. Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni, pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi, paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos likavettä.
Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.
Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo sammaltuneita.
Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.
— Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, — olen minäkin aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta. Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.
Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.
— Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee hevosen kiinni tallin luo.
Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen selällään.
Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa: