Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta, kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.
— Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti hämillään. — Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa sydänmailta.
— Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, — ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen juttu kaiken tämän takana piilee.
Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta… Tyttöön kiinnittivät he erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.
— Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva leikillisesti. — Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä miehet tunnen!
Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee hän tätä vakavammin.
— Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.
— Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. — Hän sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain nähnyt sen torpan, Ester…
— Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen. — Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa pappiloissa…
Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.
Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.
Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa, totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä hajamielisesti seuraten tapahtumia.
Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi, Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies, jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.
— No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen, — etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.
Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa omaansa korottaen:
— Maljasi, setä Kaarle Juhana!
Wahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo.
— Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi.
— Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo on ottanut liikaa. — Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei se tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se estä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan… "Skål" teillekin, vanha ruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!… Oli se hyvä, lisää hän ääntään alentaen, — että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte naimisiin. Korean rouvan saittekin…
Kankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes suutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja sen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan.
— No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, — ei nyt rehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen kilpi tässä vanhempi on… Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään raitteja, liatkaa vain…
Rovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan riitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä selittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on kuin vesi verrattuna vanhaan viiniin.
Kaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea ympäri piirin.
— Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, — ottakaa priisi majesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän, jolloin hän minulle sen antoi…
Hänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu hänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle Juhanan ääni on:
— Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän… tarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää muistakaan… Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa majesteetille, kun hän…
— Niin, niin, olimme käyneet… Ja illalla kutsui majesteetti meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin — majesteetti oli hyvä laulaja… Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.
Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja pyyhkii kyyneleen silmästään.
— No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä uudestaan.
— Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle…
— Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle
Juhana?
— Niin teki, niin teki!
— Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon patruuna kuivasti.
Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:
— Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke valtaistuimella. Hänen maljansa!
— Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi ilmestyy arkaillen ovelle.
Herrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie vaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä, häntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin nojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat, huudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa soittokoneen ääreen.
— En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. — Minun ei pitäisi laulaa.
Siitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on kivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla ilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän koettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester suostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti eteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa säestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä vilkkailla kättentaputuksilla.
Laulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa, leipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan sointua: "Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?" Hän koppaa maisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko nuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta ei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla "leikkaamaan kauraa", hänen pitää jäädä leskeksi…
Jännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku herrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle pysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät, kiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä herra mistäkin tytöstä pitää… Kankaanpään armosta tietysti on enemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori helsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen kättään.
Rovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet saliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten huomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä.
Otto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin poikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen hyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset ja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä… Se on kummallista, ei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin ulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato, väsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin koulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on sen mahdottomuus. Jos olisit rakastunut johonkin aatelisneitiin, niin ansaitsisit korvapuustin — mutta sinä olet rakastunut pieneen piikatyttöön, rakastunut, rakastunut — se on niin hullua, että sinulle täytyy suoda se anteeksi.
Kaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla. Kun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi Esterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja oli hyvin solakka — hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja mihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön nähnyt.
Jo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän hän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen omantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä tapahtuisi.
Hän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat siniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se teki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä… Mutta hän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta… Hänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien tähtäävän ohitse… Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut tarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän vahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja hän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma kuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän miehen elämässä voi sattua jotakin sellaista!
— Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä.
— Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi tavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja jatkoi: — Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää konjakkia. Minusta tässä on hyvä istua.
Alholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä viereen.
— Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani pyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta.
— Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti.
— Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko kylän kirkon ympäriltä?
— Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma?
— Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat sentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana…
— Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse pelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain viitsivät jotakin tehdä… Ja nyt minä lähden tanssimaan.
Salissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin seiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt, joita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä viereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen pöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman näköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä.
— Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu hänen viereensä.
— En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. — Olen vain vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.
Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt, hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä, jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat… Hänen vieressään kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.
— Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: — He niin odottavat tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo myllertävät sängyissään.
— Niin, niin, huudahtaa Otto, — kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä Kustaan kanssa… Me riitelimme jo silloin.
Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat silmänsä… Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti, joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä — kunhan hänellä vain olisi kyky olla levoton lapsistaan…
Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut… Äh!
Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja… Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin… Eih? Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?…
Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.
— Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa olkapäälle. — Minulla olisi teille pyyntö!
— Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna lämpimästi hymyillen hänkin.
He palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen ruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella mahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä suosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa.
Patrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori tyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki, mitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt he mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa. Tietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt ajaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut Helsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari viikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien suomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä saanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi. Nyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka ymmärsi ruotsia — jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja luovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi!
Ruustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista, jotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi, olisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen pyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja hajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa.
— Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi
Esterin käsiä.
— Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen oikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut — ush, ne ovat sellaisia… sellaisia tallukoita, ettei heitä viitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää… No niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän niin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva herttaisimmalla hymyllään.
— Jaa, sanoi ruustinna, — huomenna meillä on jonkin verran kuntoon pantavaa, mutta ehkä sentään illalla…
Niin joutui Hanni Kankaanpäähän.
VIII
Hei sitä elämää kartanossa! Ei siellä vain ehdi aika käydä pitkäksi, kaikki on yhtä humua aamusta iltaan, usein yötkin umpeensa. Sellaisia hiljaisia hetkiä, jollaisia usein oli pappilassakin, ei täällä tule milloinkaan. Koska hyvänsä voi tapahtua mitä hyvänsä. Et tiedä illalla pannessasi levolle, saatko yösi nukkua rauhassa. Keskellä makeinta untasi voivat kellot alkaa soida ja kun unen horroksissa katsahdat ulos ikkunasta, on portailla herroja, jotka pyrkivät sisään, tahtovat ruokaa ja vuoteita ja viipyvät päiväkausia.
Sellaisesta pitää armo. Kun lamput ovat sytytetyt, totitarjotin pöydällä, herroja ympärillä, kortit käsissä ja hän ainoana kuningattarena heidän keskellään — silloin hän on kuin kala vedessä. Hän sekoittaa heille totin ja jos joku oikein on hänen mieleisensä, niin sen lasin laidasta hän hiukan maistaa, ennen kuin ojentaa lasin hänelle. Hän lyö korttia hänkin, polttaa paperossia ja tekee itselleen totin kuten kaikki muutkin.
Mutta jos talo on tyhjä, niin on hänen ikävä, hän on pahalla tuulella, hän on sairas. Joskus illalla nukkumaan mennessä riitaantuvat he patruunan kanssa pahanpäiväisesti. Patruuna riuhtaisee silloin punaisen silkkipeitteen vuoteestaan ja lähtee, laahaten sitä pitkin lattiaa, työhuoneeseensa. Hanni, joka nukkuu keittiökamarissa, herää pitkään soittoon. Armo on kipeä, hänen suontansa vetää, häntä pitää hieroa… paremmin, paremmin… hän kuolee… Patruuna vain ei tule häntä katsomaan. Hän soittaa, vuorostaan hänkin, Hannia luokseen. Armo kieltää Hannia menemästä ja hänen silmiensä loiste käy vihertäväksi. Hanni ei saa mennä! Se on hänelle oikein, nukkukoon vain siellä sohvallaan, tyynyjä on kyllä vierashuoneitten sängyissä, ottakoon sieltä… Hanni ei saa sammuttaa lamppua. Armo pelkää pimeää. Hän pelkää myöskin yksinäisyyttä ja Hanni saa noutaa tyynynsä ja peitteensä keittiökamarista ja panna levolle oven eteen. Ovea ei saa sulkea. Armo pelkää olla yksin… Hän voihkii kaiken yön ja huutaa Hannin nimeä joka toinen hetki. Seuraavana päivänä nukkuu hän tavallista kauemmin eikä lähde aamiaispöytään, sillä hän tahtoo rangaista Ottoa. Hän odottaa, että tämä sentään lopulta katuvana tulee hänen luokseen. Mutta Ottoa ei kuulu. Hannilta saa armo tietää, että patruuna on käynyt kartanolla ja että hän nyt astelee vihellellen edestakaisin huoneessaan.
Aamiaisen antaa armo tuoda huoneeseensa ja patruuna saa syödä yksin ruokasalissa. Mutta päivällispöytään armo jo menee. Hänen kasvonsa ovat tavallista kalpeammat, hiukset hyvin kauniisti kammatut ja puku erinomaisen hieno. Alussa vaihtavat he vain jonkin sanan ja patruunan kasvoilla on ivallinen hymy, mutta vähitellen he sopivat ja illemmällä tuodaan totitarjotin patruunan työhuoneeseen, ukko Wahlberg ja Stoltenfelt noudetaan korttia lyömään ja illalla armo ja patruuna jo ovat niin hyvät keskenään, että vain halailevat ja suutelevat toisiaan.
Eivät he ole oikein onnelliset. Armolla varmaan on ikävä täällä. Luulisi hänellä olevan hyvän — hän asuu komeissa huoneissa, syö hyvää ruokaa, käskee kymmeniä palvelijoita, ei tee mitään työtä, laulelee, teettää vaatteita ja huvittelee, mutta hän ei ole tyytyväinen sittenkään. Vanhemmat palvelijat vakuuttavat tietävänsä, että hän ikävöi Kyösti-herraa, sillä hän rakastaa sitä nuorta herraa. Kerrankin, kun mentiin käskemään illalliselle ja patruuna oli ulkona, oli armo Kyösti-herran polvella, ja kuski sanoi voivansa vannoa, että he reessä olivat suudelleet toisiaan.
— Se ei ole totta! kirkaisee Hanni vimmoissaan, kun sen kuulee. — Te valehtelette. Se herra ei ole sellainen!
— Mimmoinen? kysyivät piiat ilkkuen.
— Sellainen… sellainen kuin muut herrat.
— Kyllä se vain mennessään oli samanlainen, vaikkei tullessaan kyennyt viinaryyppyä ottamaan.
Hanni toruu vastaan, itku kurkussa. Olihan Kyösti-herra pappilan tansseissa tuntenut hänet ja tervehtinyt, vaikka koko huone oli täynnä herrasväkeä. Sitä eivät muut herrat olisi tehneet! Mutta jos hän todella rakastaa armoa… Ei, ei ikinä. Armohan on paljon vanhempi Kyöstiä ja armohan on naimisissa. Ei ole uskomista ihmisten puheisiin. Sitä paitsi hän tietää, että Kyösti-herra on jalo ja hyvä.
Palvelijat väittivät, että patruuna oli ajanut hänet pois talosta. Mutta armo itse oli kertonut, että Kyösti-herran äiti oli tullut kipeäksi ja tahtonut häntä kotiin. Armo oli välistä sillä tuulella, että tuli juttelemaan palvelijoiden kanssa. Se tapahtui silloin, kun ei ollut vieraita, kun patruunan oli pitänyt lähteä matkoille ja armo oli oikein ikävissään kotona. Hän piti uudesta taloudenhoitajattaresta, joka oli ollut ruoanlaittajana hotelleissa ja laivoissa ja joka tunsi suuren joukon herrasväkeä ja herroja. Armoa huvitti kuunnella hänen kertomuksiaan.
Niinsanottuun "välikamariin" hän usein tuli, kun Heta-mamsselli istui siellä neulomassa. Ja tavallisestihan siellä neulottiin, sillä vaikka armolla oli niin äärettömästi vaatteita, että olisi luullut riittävän koko elämän ajaksi, niin aina piti ommella lisää. Hän ei koskaan tahtonut kaikissa kutsuissa esiintyä samassa puvussa. Se oli jo nähty eikä se enää kelvannut. Joskus oli olevinaan niin kiire, että piti istua yötkin työssä. Vanha mamsselli sai koetella ja ratkoa. Hän tuskastui lopulta, itki ja uhkasi lähteä pois, sillä hän ei jaksa… Mutta silloin armo kantoi hänen eteensä kupillisen teetä tai kahvia ja käski lohduttautua sillä ja neuloa eteenpäin, sillä eihän hän ilman pukua voi esiintyä ihmisten joukossa! Sitten hän hypähti pöydälle istumaan, kaivoi taskustaan esiin pähkinöitä, rikkoi niitä hampaittensa välissä, viskasi kuoret nurkkaan, söi mantelin ja kertoi Tukholmasta.
— Enkö minä nyt ole kiltti, virkkoi hän nauraen, — kun istuin tässä pitämässä seuraa mamssellille? Vieläkös hän joisi teetä, niin minä tuon?
— Ei kiitoksia, hänen armonsa, vastaa vanha mamsselli nöyrästi ja painuu työhönsä.
Hänen hiuksensa ovat valkeat, suuret silmälasit nenällä, korvissa pumpulitukkoja, sormien jäsenet kasvaneet täyteen patteja.
— Hanni huutaa armo äkkiä, viskaa kourallisen kuoria lattialle ja lyö yhteen jalkojaan, jotka riippuvat ilmassa, — tuo mamssellille vielä kuppi teetä.
— Minä kiitän, hänen armonsa, — en enää jaksa.
— Oo, kyllä se menee! Ei pidä kursailla… Joko minä kohta saan koettaa?… Vai en vielä! No sitten hänen vielä pitää saada kuulla, kuinka kreivitär X. ja vapaaherratar Y. olivat puetut niissä tanssiaisissa, joista juuri kerroin.
Kun Hanni hetken perästä tulee huoneeseen teetä tarjoamaan, huudahtaa armo hehkuvin poskin ja nauraen:
— Niin, niin, sinä Hanni, voit keittiössä kertoa, ettei minusta ensinkään olisi tarvinnut tulla patrunessa. Kreivittäreksi tai vapaaherrattareksi olisin voinut tulla. Sen tähden täytyy teidän totella ja kunnioittaa minua.
Vieraitten aikana kohteli hän palvelijoita ylpeästi. He eivät saaneet tulla kysymään mitään. Heidän piti liikkua hiljaa, ja jos joku pudotti jotakin, niin sai hän ankarat nuhteet.
Joskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta kirjoittaa "kotiin", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on sata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen "neuvonsa" ja huomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin piioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun armon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä erään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä, niin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon kengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen jälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan.
Hannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti hieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana ovensuusta oli pyytänyt: "Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne", oli hän suuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten olivat he taas eläneet sovussa.
Kankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa. Pari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he lausuneet "kiitoksia" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet ja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut jotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä. Patruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan, hiukan, aivan hiukan — harmitti.
Hän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä Pimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle sanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi häntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja juhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan.
Meijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti, puutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain näkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa. Heillä oli ollut musta ori ja pieni reki — kulkusia sentään eivät uskaltaneet ottaa — ja he olivat laskettaneet aika kyytiä.
Hanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein peiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut astua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän meni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän eteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti hiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia hajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu saada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi tullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei isä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan hän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua… Mutta olikohan armo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää yhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän osaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja käyttäytyä ihan kuin herrasväet.
Hän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut puhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista asioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista ja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin osannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!… Ja mitä se oikeastaan oli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin ystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet häneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun Kyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä aamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet ottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he ensinkään katsoneet häneen?… Mutta hänpä ei tahdo kanniskella tarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he eivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan! Hän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin herrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän tanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa lamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä. Mutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa!
Hänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä. Kun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen, niin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi… Ei Kyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien nähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin… Ja Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta, hellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät eivät merkitsisi mitään.
Pari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen taloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli jutteliaampi.
— Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, — kuinka olet käynyt herraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa olla kureliivitkin alla.
Hanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä tavalla.
— Niin, niin, tietäähän sen.
— Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois.
— Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi… Mutta ethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut suuhun jotakin.
— Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon…
— No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä ruokakaapista…
— En minä uskalla, mutta…
— Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän…
Hannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku siskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat vakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla kirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua Loviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta Loviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva Lundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa.
Sen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin erityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi kuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö hän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi vartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella ylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko hänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän onkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää pidä armosta niinkuin ensin.
Muuten häntä alkoi pelottaa Kankaanpää. Jos isä sattuu tulemaan kirkonkylään, niin hän tietysti hakee häntä pappilasta, ja jollei löydä sieltä, niin hukka hänet perii! Jos äiti saa tietää, että hän vastoin lupaustaan on käynyt kartanossa…! Silloin ei hän ikinä uskalla astua äidin kasvojen eteen, ei ikinä katsoa äitiä silmiin!
Eräänä päivänä oli ollut vieraita ja Hanni oli kuullut kerrottavan, että Kyösti-herra joulunpyhien jälkeen tulee Kankaanpäähän käymään. Armo oli nauraen kertonut, että hän niin kovasti pitää "tuosta hyvästä lapsesta".
Lieneekö ollut tieto siitä, että Kyösti-herra tulee, vai mikä, joka tuotti Hannin rintaan niin suuren ilon. Hän olisi tahtonut juosta, huutaa, laulaa ja tanssia. Kaikki tuntui äkkiä köykäiseltä ja valoisalta! Jos hänelle olisi kerrottu, että se tai se, jota hän rakastaa, on kuollut, niin ei hän olisi voinut sitä uskoa, sillä hänen mielestään ei mitään surua eikä kuolemaa tällä hetkellä ollut olemassa.
Kun vieraat olivat lähteneet, valjastutti armo pienen rekensä eteen valkoisen hevosensa ja ajoi noutamaan postia. Patruuna veti jalkaansa korkeavartiset saappaat ja läksi kartanolle. Hanni oli yksin suuressa salissa, jossa lamput ja kynttilät vielä paloivat.
Hänen ilonsa paisui yli laitainsa, hän nousi varpailleen, avasi sylinsä ja hymyili. Hän näki oman kuvansa kolmesta peilistä ja nauroi sitä vastaan ikään kuin olisi saanut toverin. Niin, niin, nyt sitä ollaan neitinä, josta Kyösti-herra pitää! Lasketaan kädet vyötäisille, hypätään varpaittensa äärimmäisillä päillä, köykäisesti kuin liitämällä! Lattia on liukas ja huone suuri. Valoisaa, valoisaa on elämä!
Hän heittäytyy nojatuoliin, toinen polvi toisen päällä, ihan hengästyneenä… Kyösti-herra suuntaa kulkunsa häntä kohti ja kumartaa. Hanni hypähtää pystyyn, laskee käsivartensa hänen olkapäälleen ja hän kietoo käsivartensa Hannin ympäri.
— Pitääkö neiti enemmän valssista vaiko polkasta? kysyy Kyösti.
— Valssista! vastaa Hanni. — On niin hauska oikein kiitää pitkin lattiaa.
— Niin minustakin. Saanko ehkä pyytää neidin toiseen franseesiin.
— Kiitos.
He puhuvat molemmat ruotsia. Hanni tanssii ja tuntee olevansa vaaleassa puvussa, hiukset hulmuten ympäri kasvoja…
Äkkiä kolahtaa keittiökamarin ovi lukossaan ja askeleet likenevät salin ovea.
Hanni herää, hengittää kiivaasti, kasailee hiuksiaan päälaelle ja kiiruhtaa pöydän ääreen, missä kahvikupit ja liköörilasit vielä ovat siinä kunnossa, mihin herrasväki jätti.
Armon kuppi oli puolillaan kylmää kahvia. Hänen mielestään oli hienoa jättää ja sen tähden ei hän koskaan vieraitten läsnäollessa juonut kuppiaan pohjaan.
— Kenen kanssa sinä täällä puhuit? kysyi rouva Lundberg ovelta.
— Ei täällä ole ollut ketään.
— Vai patruunako täällä kävi? Tunnusta pois.
— Ei täällä ole ollut ketään.
Rouva Lundberg tuli pöydän ääreen, yhdisti jäännökset liköörilaseista ja kulautti ne kurkkuunsa.
— Miksi sinun poskesi niin hehkuvat? jatkoi hän. — Oletko juonut vai mitä olet tehnyt?
Hanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi lennättämään sitä keittiöön.
Hän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt häntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli niitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei liikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä iltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän tuntee olevansa hänen tasallaan.
Mutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni perässään.
— Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, — mitähän nyt on tapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi…
Hanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen patruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu patruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan.
Patruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää raskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira laskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee käpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen isäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan käteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän potkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee hänet samassa.
— Sinä, raivostuu patruuna, — mitä sinä teet täällä? Ulos perkele!
Hanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa alla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse nuhtelee ja leimuaa.
Patruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee, häntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja katselee patruunaa kuin vertaistaan.
Huoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja hiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat käyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä, soimaten, polttaen…
Patruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos ovesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden otsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät sekaisin.
Kenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt ja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin, jossakin kaukaisessa menneisyydessä…
Otto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot käsillään.
— Kuka sinä olet? sanoo hän. — Kuka ennen on puhunut sinun äänelläsi?
Hanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja löisi.
— Tietäähän patruuna sen.
— En, minä en tiedä…
— Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä?
Hannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti, äiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!… Ei, nyt se on sanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut.
— Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, — kuinka herrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet, ajoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja… ja me kaikki lapset itkimme ja surimme.
— Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu
Hannin käteen.
Hanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien lämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee kasvoille ja hän huutaa kiivaasti:
— Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti torpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan korpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on vääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä…!
Hanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne huomaisi, niin hän pakenisi.
— Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. — Isäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut tässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä!
Nyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa, painavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän tempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät kourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri syöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja korvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin jaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen…
Valaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa vielä lumen haju.
Hanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo pysähdyttää hänet.
— No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi pitänyt olla portailla vastassa… Mitä nyt?… No, päällyskengät vielä!
Hänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin, sattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa.
Keittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt torpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen kuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja jäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka päivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi torpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon umpeensa.
— Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka, jota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt kaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati lainehtivat. — Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!… Mutta ennen kuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: — kaikki muut olivat näet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä vasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne äkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan ovenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin hapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin aidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui aisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin ihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri… Ja sitten kun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: "Älä sinä sen saakeli siihen hevoseen koske!" ja silloin patruuna löi häntä itseään… Mutta kerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät…
Akka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät
Janneen.
— Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte…
— Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että jos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen tähden vedin saunaoven kiinni… Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko, että minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä.
— Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne.
Hanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua ja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto makuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa.
Ester-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan.
Se on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu kellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita untuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä.
Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta — ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen kirje!… Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä. Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän oli kuvitellut olon Kankaanpään armona!
— Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää, — miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken? Oo, oo, oo… vai niin, vai niin, sinä… sinä…
Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä metsästysretkiltä sydänmaan torpissa… Metsästysretket hän vielä suo anteeksi, mutta jos hän täällä kotona…! Hän työntää kovalla kädellä syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.
— Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. — Toinen hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin…
— Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista ruotsiaan. — Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.
Patruuna kohottaa päätään.
— Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.
Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.
— Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, — ettei torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta…
Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:
— Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset…
— Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. — Minä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä tunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista. Menkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin saamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi…
Nuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi, mutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa ja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria ystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa tätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja valkoinen käsivarsi tulee näkyviin.
— Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi.
Mutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon käteen kajoamatta huoneesta.
Otto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi heittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet.
— Oo, oo! ilkkuu Ester. — Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä olin ajelemassa?… oo, joko peloittaa…
— Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja hiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan.
Hanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo välikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat, hänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken sinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä en luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista!
Heta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa silmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine silmineen.
— Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin.
Saatikka sitten nuorelle.
Hanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa neulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa.
— Katso, puhuu hän hetkisen perästä, — ihmisen sisässä on peto, ja kun turvaton tulee lähelle, niin se herää… Ei pitäisi turvattoman mennä petoeläimen lähelle… Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa tulee…!
Vanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo herättääkseen häntä.
— Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. — Nouse ylös, tyttö-raukka!
Hanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä nuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta kun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja lupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon palvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!…
Armo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä on kyyneliä.
— Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, — ja lähde pois pappilaan.
— Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. — En hetkeä, en silmänräpäystä minä ole tässä talossa… Voi, äiti, voi äiti! ääntää hän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua.
* * * * *
Jumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä iltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja seuraavana päivänä tuli isä.
Rakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni oli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin kuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun uhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä ja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan hänen olostaan Kankaanpäässä.
Äidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen. Äidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin tapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta lastansa… Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan! Hänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla anteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon vieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan tervehtimässä.
Silloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että heillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset. Siksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään, pani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa vakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään tarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään.
Jumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta polvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli lähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan.
IX
Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.
Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei muille. Nyt he saavat sen tietää… Sydän sykkien istui hän sukkia parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi. Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa.
— Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, — mitä… mitä sinä olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en saa olla kuulemassa.
Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina hänen ympärillään. He hänestä pitivät… No, jahka hän tästä pääsee selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.
Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon sanat ihan tosiksi… Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse piispan edessä…
Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.
— Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. — No lapset, tulkaa pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin… No lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.
Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin läksi.
Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä jääkylmäksi.
— No, alkoi rovasti, — oletpa sinä kauniisti osannut pettää meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.
Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen kätensä kävivät läpimäriksi.
— Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. — Miksi sinä karkasit
Kankaanpäästä?
Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.
— Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.
— Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi läksit kartanosta.
— Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.
— Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten pysynyt kartanossa?
— Siksi etten voinut!
— Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.
— Siksi etten voinut.
— Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin heittiöksi, että pelkäsit seurauksia.
— Minä en ole heittäytynyt miksikään!
— Vai vielä kehtaat kieltää!
Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.
— Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.
Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.
— Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita…
— Hän valehtelee!
— Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.
Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään, vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.
— Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.
Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.
— Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.
— Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: — siksi, että hän tapasi sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?
Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.
Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen.
— Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa…
— En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua syytetään!
— Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista…
— Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä…
Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu epäilykseen.
— Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. — Ajattele, mitä puhut sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja ajattele vanhempiasi…!
Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää — mieluummin mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan ei vain äiti saa tietää mitään!
— Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. — En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä… Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa…!
Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä, tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.
— Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna. — Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti ojensit sitä!
Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä ja koettaa taivutella.
Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa joi kahvia.
Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.
Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää. Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen patruuna on, jollei kukaan muu todista!
Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa padasta… Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.
Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän ole syyllinen… Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee lastenkamariin.
Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:
— Kuule, kerro nyt minulle kaikki.
— Minua on kielletty kertomasta neidille.
— Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.
Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.
Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla, hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän syleili Hannia.
— Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. — Mutta älä sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle…
— Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti…
— Ole huoleti!… Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän kanssaan tanssinut… Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä anteeksi sinulta.
— Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, — niin hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä. Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli — ja minä lupasin, mutta en totellut…
— No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja kuka sinne sydänmaille nyt jouluna…
— Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua.
Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!
— Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä silmissä ja kädet puserruksissa. — Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä tahtoisin heille kostaa.
Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.
Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.
Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta — mutta ei hän ollut sitä asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä toisiinsa?… Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen… Jos hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin… Inhottavaa sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä kurjuutta…
Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi… Hän olisi tahtonut tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa, että hän näin syntisiä ajatteli!
Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta Aino ei voinut olla ajattelematta.
He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja…
Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa! Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.