VII LUKU.
Hämärässä.
Kenraali tuijotti ensin aseeseen, sitten luutnantti Rosenkrantziin, sitten Hans Kristianiin ja jälleen aseeseen. Hän käänteli koneistoa.
— Täydessä latingissa, mutisi hän, — sepä ihmeellistä.
Luutnantti Rosenkrantz ojensi laihan, valkoisen kätensä tarttuakseen aseeseen, ja kenraali antoi sen hänelle.
— Oivallinen, sanoi luutnantti ja katseli tarkoin revolveria. — Minä antaisin tällaisesta esineestä mielihyvällä viisisataa frangia.
— Mutta sehän on latingissa, sanoi kenraali.
— Niin, entä sitten, sehän on vain hyvä se, herra kenraali. Ladattu ase ei ole koskaan vaarallinen.
— Se nyt on teidän viisasteluanne! jyrisi kenraali. — Ettekö ymmärrä, että tämä on aivan salaperäistä. Nämä aseet ovat aina olleet lataamattomina minun kirjoituspöydälläni.
— Se merkitsee, rakas kenraali, että te jätitte ne kolme vuotta sitten. — On varma, ettei ase itse ole varustanut itseään luodeilla, siitä siis saamme olla huoleti, mutta on ajateltavissa, että joku utelias on saattanut väliajalla kosketella näitä upeita kapineita.
— Mitä sinä, Hans Kristian, siitä sanot? kysyi kenraali.
— Minä sanon hyi helkkari, herra kenraali.
— Niin, se on kyllä hyvä, mutta sillä emme pitkälle pääse. Sinä itse olet aina puhdistanut minun aseeni, eikö totta?
— Olen.
— Silloin olet myöskin pitänyt hoidossasi nämä revolverit?
— Niin, sen olen tehnyt. Ja viimeksi kun puhdistin revolverit, eivät ne olleet latingissa.
— Milloin se tapahtui?
— Kolme päivää sitten.
Hans Kristian kuumeni ajatellessaan, että se tapahtui sen yön jälkeen, jolloin hän ja pappi olivat tehneet kamalan vaelluksensa autiossa talossa. Hän katseli pastoria, mutta tämä vain pudisti valkohapsista päätänsä, jonka piti merkitä, että Hans Kristian ei saanut sanoa mitään. Luutnantti Rosenkrantz nousi ja pani revolverin pöydälle.
— Mutta entäs toinen? kysyi hän. — Nyt on saatava tietää, onko toinen revolveri hengenvaarallinen vai eikö.
Kenraali tarkasti toista revolveria.
— Ei, sanoi hän, se ei ole latingissa.
— Siis hengenvaarallinen. Pankaa se pois.
Pappi nauroi, eikä kenraalikaan saattanut olla vetämättä suutansa hymyyn.
— On siis lähdettävä siitä, huomautti luutnantti Rosenkrantz, riisuen hitaasti ja veltosti turkin yltään, — on lähdettävä siitä, että on olemassa ihminen, jolla on ollut hyötyä ladattuun revolveriin turvautumisesta. Onko kartanossa kenties tapahtunut jotakin kolmen viimeisen vuorokauden kuluessa?
— Ei mitään, sanoi pappi nopeasti.
— Ei mitään, sanoi Hans Kristian myöskin, mutta se tuli epävarmasti.
— Hyvä on, sanoi kenraali ja heitti pois revolverin. — Se on arvoitus, mutta se on pienimpiä varsinaisia arvoituksia, emmekä sitä enää ajattele. Kas tässä on Louise. Huu, millainen tuuli!
Nuori tyttö hyökkäsi sisälle ja toi mukanaan pakkasen ja tuulen raittiin henkäyksen. Hän oli jo kiertänyt tallissa ja hyväillyt hevosia, vanhoja ystäviään. Hänen silmänsä säteilivät.
— Ajatelkaas, ne tunsivat minut, vakuutti hän. — Ne hirnuivat, kuuletko, setä!
Kenraali tarttui hänen käteensä ja suuteli häntä.
— Kaiketikin siis olet iloinen, kun olet tullut kotiin, sanoi hän.
— Hirveän iloinen, setä, ja miten hauskat minun huoneeni ovatkin, siellä on kukkia kaikkialla. No, mitä paroni sanoo?
Luutnantti Rosenkrantz kumarsi.
— Tästä päivästä lähtien en ole enää paroni, sanoi hän. — Olen tullut kansanvaltaiseen maahan. Rakas neiti, nyt muitta mutkitta olen luutnantti Rosenkrantz, monsieur X.
Nuori tyttö vilkaisi häneen häijysti.
— Niin, se on kyllä toista kuin olla Jockeyklubin juhlittu leijona. Mutta lähimpään klubiin ei olekaan pitkä matka. Kaupunkiin on ainoastaan puolen tunnin rautatiematka. Pastori Winge pitää kyllä huolen, että teidät ilmoitetaan "Ystävysten" klubin jäseneksi. Varjele taivas, millaista huomiota te herätätte joulutanssiaisissa! Teistä tulee suurin kukko tunkiolla.
— Neiti, sanoi luutnantti kumartaen, minä en tanssi näillä leveysasteilla.
— Ette minunkaan kanssani?
— Tehän tiedätte, sanoi hän, että olen orjanne.
Kenraali nauroi ääneen.
— Toden totta hän on kohtelias mies, tämä luutnantti Rosenkrantz, huudahti hän silmäten samalla veitikkamaisesti pastori Wingeen, ikäänkuin sanoakseen: Se on hän! Ja pastori ymmärsi puolesta sanasta. Hän muisti kenraalin kerran vannoneen, ettei kukaan muu kuin soturi saa hänen veljentytärtänsä vaimokseen. Tämä mies oli soturi, mutta pastori oli aina ajatellut toisenlaista tyyppiä. Tämähän näytti niin hennolta, että pohjan puhuri olisi voinut viskata hänet kumoon. Mutta samalla hänen lempeissä silmissään oli silloin tällöin teräksenharmaa välähdys, jota todisti tahdonvoimaa. Hän miellytti pastoria.
Sillä aikaa kuin Louise oli huoneissaan riisumassa matkapukuansa, ohjasi Hans Kristian luutnantin toiseen kerrokseen.
Luutnantti tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä, miten huoneisto oli hänelle laitettu kuntoon, ja kaikki kävi aivan niin kuin Hans Kristian oli odottanut. Luutnantti Rosenkrantz istuutui heti leveään, mukavaan nahkatuoliin, avoimen takan ääreen, ja laski jalkansa takanreunukselle.
— Oivallista, mutisi hän.
— Haluaako luutnantti muutoin mitään? kysyi hän. Me syömme tunnin perästä.
— En, en mitään, rakas ystävä, vastasi Rosenkrantz, joka istui silmät puoliummessa. — Minä olen matkasta väsynyt ja mielin tässä vähän istua ja levätä. Ovatko matka-arkkuni kannetut ylös?
— Matka-arkut ovat makuuhuoneessa, herra luutnantti.
— Hyvä on.
— Sytytänkö lampun? kysyi Hans Kristian.
— Kiitos, ei, vastasi Rosenkrantz, minä pidän hämärästä.
— Mutta hetkisen kuluttua tulee aivan pimeä.
— Minä pidän pimeästäkin.
Hans Kristian meni ovelle.
— Odota vähän, pyysi luutnantti.
Hans Kristian pysähtyi. Hän ei nyt nähnyt nuoresta luutnantista muuta kuin loistavat kiiltonahkasaappaat. Luutnantti istui painuneena korkeaselkäiseen tuoliin. Mutta hän saattoi kuulla luutnantin äänestä, että nuori mies oli väsynyt.
— Mitä herra luutnantti käskee?
— Se revolveri, Kristian, miten asianlaita oikeastaan oli?
Tuli pysähdys. Hetken kuluttua Hans Kristian vastasi:
— Sitä minä en tiedä, herra luutnantti.
— Minä näin, jatkoi Rosenkrantz laimeasti ja väsyneesti, — minä näin teidän vaihtavan katseita valkohapsisen herran, papin kanssa.
— Näkikö luutnantti sen?
— Minä luulen teidän tietävän tästä enemmän kuin mitä tahdotte myöntää.
— Herra luutnantti erehtyy.
— Tässä on varmasti joku salaisuus, eikö totta?
— Ei, ei suinkaan, herra luutnantti.
Rosenkrantz haukotteli.
— Sepä ikävä, sanoi hän. — Jääkää siis hyvästi, Hans Kristian.
— Jääkää hyvästi, herra luutnantti.
Hans Kristian meni.
Tunnin kuluttua illallinen oli pöydässä.
Kun kenraali tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän ja keittäjättären, rouva Andersenin, sekä höyryävät vadit, hykersi hän tyytyväisenä käsiään.
— Kas niin, nyt menemme pöytään, sanoi hän, mutta missä luutnantti on?
— Luutnantti lepää, vastattiin.
Louise neiti meni eteiseen ja huusi portailta:
— Paroni, paroni! Nukutteko, Jernegaardin vanhat viinit odottavat tuntijaansa.
— Minä tulen, kuului luutnantin ääni. Vähän ajan kuluttua kuuluivat hänen askeleensa portaissa, ja hänen solakka vartalonsa ilmestyi pimeästä.
Mutta hänen tultuaan ruokailuhuoneen valoon kenraali säpsähti vastoin tahtoaan.
— Tehän olette sairas, luutnantti Rosenkrantz? sanoi hän. — Olette kovin kalpea.
— Minun päätäni kivistää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. Ja hän oli ihmeellisen totinen.
VIII LUKU.
Takkavalkean ääressä.
Kenraali oli odottanut, että erinomainen ruoka ja hyvät viinit olisivat rahtusen kohottaneet luutnantin mielialaa, mutta hän oli ihmeen hiljainen ja vähäpuheinen koko aterian ajan. Ja luutnantti Rosenkrantz kuului niihin hemmoteltuihin, mukavuutta rakastaviin luonteisiin, jotka eivät voi salata mielipahaansa eivätkä mielihyväänsä.
Louise neiti kiusoitteli häntä edelleen latelemalla hänelle pistopuheitaan. Ja Rosenkrantz taipui tähän kohteluun enkelimäisellä kärsivällisyydellä. Ainoastaan silloin, kun Louise tuli ylen pahanilkiseksi, katsoi luutnantti häneen puolittain surumielisesti, puolittain rukoilevasti hymyillen. Ja silloin Louise neiti loi häneen säteilevän silmäyksen ja nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään. He olivat keskenään sotajalalla, mutta tämä sotatila oli kaikkein rakastettavinta laatua, kuten aina on asianlaita, milloin kaksi ihmistä, jotka pohjaltaan pitävät toisistaan, haluavat toisiaan hieman kiusoitella.
Louise neiti nimitti häntä paroniksi, vaikka tiesi, että toinen oikeastaan oli sitä vastaan.
— Herra paroni on saanut päänkivistyksen meidän kovassa ilmastostamme, mutta me toiset sanomme sitä joksikin muuksi.
— Miksi "me toiset" sanomme sitä? kysyi luutnantti.
— Koti-ikäväksi, vastasi toinen veitikkamaisesti.
— Koti-ikäväksi, neiti! Mutta nythän minä olen kotona.
— Pyh, tätäkö te muka sanotte kodiksi. Te kaipaatte kyllä takaisin Pariisiin Montmartren taiteilijakabaretteihin, Lulun ja Tutun luokse — — —
— Älkää siitä puhuko, neiti. Minä olen sulkenut silmäni Pariisille.
— Mutta sehän mahtaa olla kauhea päänkivistys, rakas Rosenkrantz. Minä en ole koskaan nähnyt teitä noin kalpeana. En sen koommin…
Tällöin eräs muisto juolahti kenraalin mieleen, ja kääntyessään pastori
Wingen puoleen hän jatkoi:
— Ei, en ole sen koommin kuin eräänä iltana kaksi vuotta sitten nähnyt luutnantti Rosenkrantzia näin kalpeana. Se oli Jockeyklubissa. Ah, olisittepa silloin nähnyt hänet, herra pastori. Harvoin olen ollut niin ylpeä kenestäkään ranskalaisesta kuin luutnantti Rosenkrantzista sillä hetkellä.
Luutnantti koetti estellä, mutta kenraali jatkoi hänestä välittämättä:
— Juuri siten kuin luutnantti Rosenkrantz esiintyi tässä tilaisuudessa, on gentlemannin ja upseerin käyttäydyttävä. Siitä sen näkee, että hänessä on vanhaa aatelia. Ja miten meidän viheliäiset siviilihenkilömme tähän aikaan esiintyvät? Kiitos vaan, tapellapa sovintolautakuntain ja asianajajien kanssa, hyi helkkaria! Ei, meidän nuoressa ystävässämme on toinen veri, maljanne, Rosenkrantz.
— Kenraali, vastasi luutnantti, te olisitte sellaisessa tapauksessa käyttäytynyt samalla tavalla.
— Niin, sanoi kenraali. — Aivan niin minä olisin käyttäytynyt, sen voitte vannoa, pastori.
Pappi ravisti hieman päätänsä, mutta kenraali jatkoi:
— En ikinä unohda sitä hetkeä, jolloin luutnantti Rosenkrantz nousi pelipöydästä, heti kun kuuli puhuttavan alentavaisesti eräästä nimeltään mainitusta naisesta. Hän kääntyi levollisesti puhujaan ja sanoi: "Monsieur, kuulinko oikein?" — "Monsieur", sanoi ranskalaisen toveri, "minä sanoin sen ensiksi." Silloin tämä nuori ystäväni sanoi: "Hyvät herrat, teitä tulee siis kaksi. Kumman kanssa saan ensiksi mitellä miekkaa?" — Ja silloin hän oli kalpea.
— Sen saatan kyllä ymmärtää, huomautti Louise.
Luutnantti hymyili jälleen alakuloisesti, mutta kenraali löi kätensä pöytään.
— Louise, huusi hän ankarasti, nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että luutnantin kalpeus johtui yksinomaan hänen harmistaan. Minulla oli kunnia olla hänen sekundanttinaan seuraavana aamuna. Hitto vieköön, hyvät herrat, minä en kernaasti tahtoisi seistä tämän nuoren miehen kalvan edessä.
Kenraali tuli äkkiä lempeäksi ja sanoi ivallisen leikillisesti:
— Mutta minä tiedän toisen, joka oli sinä aamuna kalpea. Pikku Louise se silloin levottomana ja jännityksestä vapisten kulki edestakaisin huoneissaan.
Louise puri huultaan ja lensi hehkuvanpunaiseksi. Luutnantti Rosenkrantz nosti raskaita silmäluomiaan ja vilkaisi häneen. Sitten hän kumartui lautasensa yli ja oli kuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään.
Luutnantti voitti nyt hitautensa ja ohjasi keskustelun toisille ja yleisemmille aloille. Ateria lopetettiin juttelemalla politiikkaa, ja kenraali, joka vähitellen oli tullut viinistä tavallista pirteämmäksi, ilmaisi muutamilla mahtipontisilla lauseilla, ettei hänellä ollut ollenkaan aavistusta päivän valtiollisista kysymyksistä, vaan että hänen ajatuksenjuoksunsa oli vielä Kaarle viidennentoista ajoissa.
Kun herrat puolta tuntia myöhemmin istuivat maistellen kahvia ja keskustelu oli melkein loppumaisillaan, kysyi luutnantti Rosenkrantz äkkiä:
— Kauanko tämä ihana kartano on ollut teidän hallussanne, kenraali?
— Kymmenen vuotta, vastasi kenraali.
— Onko veljenne kuolemasta niin pitkä aika?
— On, mutisi kenraali, niin pitkä aika on hänen kuolemastaan.
— Emmekö lähde huomenna ajelulle? huomautti Louise neiti äkkiä väliin. Hän puhui niin kiireisesti, että Rosenkrantzin olisi täytynyt ymmärtää, että hän tahtoi ohjata hänet pois tästä aiheesta. Kenties hän sen ymmärsikin, mutta joka tapauksessa hän tekeytyi aivan ymmärtämättömäksi.
— Ja miten kauan kartano oli veljellänne? kysyi hän.
— Isäni kuolemasta alkaen, kaksikymmentä vuotta.
— Veljenne ei ollut soturi?
— Ei.
— Mutta hän oli innokas metsästäjä, eikö totta?
— Oli.
Luutnantti jatkoi välittämättä siitä, että kenraali tuli yhä totisemmaksi.
— Eikö hän ollut hyvin umpimielinen luonne?
— Oli, hän puhui harvoin vieraiden kanssa.
— Pitkä, laiha, tumma mies, eikö totta?
— Niin, mistä sen tiedätte?
— Te olette kerran näyttänyt minulle hänen muotokuvansa. Musta parta, vai miten? Ja silmälasit?
— Niin.
Mutta nyt pastori Wingen onnistui kääntää puoleensa luutnantin katse. Pappi asetti sormen suulleen, ja luutnantti kääntyi heti Louise neidin puoleen.
— Niin, neiti, onpa hauska päästä ajelulle huomenna. Ovatko kelkat kunnossa?
— Minä sanon Hans Kristianille.
Louise neiti läksi huoneesta. Vähän ajan kuluttua kenraali läksi jonkun mitättömän verukkeen nojalla. Hän oli äkkiä tullut ihmeen hiljaiseksi. Luutnantti Rosenkrantz ja pastori jäivät kahdenkesken.
— Teidän tulee olla varovainen, sanoi pastori, heti kun oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei kenraali ollut kuulomatkan päässä. — Ettekö nähnyt miten alakuloiseksi hän tuli?
— Näin.
— Niin, minä annan teille vain hyvän neuvon. Minä tunnen olosuhteet, olen kenraalin vanha ystävä, — on olemassa henkilö, josta puhumista teidän pitää karttaa tässä talossa.
— Hänen veljensä?
— Niin.
— Mutta hänhän on kuollut aikoja sitten, ja kenraali on itse puhunut minun kanssani hänestä kerran.
— On toinen asia, kun kenraali itse hänestä puhuu.
— Miten sitten oli tuon veljen laita?
— Hän oli onneton ihminen.
— Miksi niin?
Pappi kohautti olkapäitään.
— Sitä ei kukaan tiedä, vastasi hän, mutta hän oli paljon yksikseen, vihasi ihmisseuraa, kävi enimmäkseen yksin metsällä koirineen. Hän oli yleensä synkkä ja suljettu luonne, ja minä luulen, että hänessä oli paljon raskasmielisyyttä. Te tiedätte, tuollaisten vanhojen perheiden laita on niin kummasti.
Tuli pysähdys.
Hetkisen kuluttua luutnantti kysyi:
— Oliko hänen kuolemassaan jotakin erikoista?
Pappi rykäisi.
— Tehän olette kenraalin ystävä? kysyi hän.
— Vanha kenraali on paras ystäväni, vastasi luutnantti.
— Siinä tapauksessa voin sen teille sanoa. Kenraalin veli ampui itsensä. Ja sitten te kyllä ymmärrätte.
— Miksi hän sen teki?
— Sitäkään ei kukaan tiedä. Hänen kuolemansa oli arvoitus, kuten hänen elämänsäkin oli ollut.
— Tapahtuiko se tässä talossa?
— Tapahtui.
Jälleen tuli pysähdys. Luutnantti puhalteli sikarinsavua suurina, leijailevina kiemuroina.
— Hyvä pastori, sanoi hän vihdoin. — Kun äskettäin heräsin keveästä unesta, näin hiiltyneen takkavalkean hohteessa huoneessani kenraalin veljen.
IX LUKU.
Valot sammutetaan.
Pappi nousi äkkiä ja harasi sormillaan valkoista tukkaansa.
— Sen mitä te puhutte täytyy olla hullutusta, sanoi hän. — Sellaista ei tapahdu, hyvä herra.
— Luuletteko minun valehtelevan?
— En, vastasi pappi jurosti, mutta luulen teidän nähneen varjoja pimeässä.
— Silloin minä kerron teille jotakin. Istukaa, hyvä pastori, ja kuulkaa minua. Te näette, että minä puhun tästä asiasta yhtä levollisesti kuin mistä jokapäiväisestä asiasta hyvänsä.
Pappi istuutui jälleen, mutta oli selvästi hermostunut.
— Älkää sitten puhuko noin kovaa, pyysi hän. — Joku saattaisi kuulla.
Luutnantti alensi ääntään.
— Kuten äsken sanoin, on kenraali kerran näyttänyt minulle veljensä muotokuvaa. Se oli valokuva hänen nuoremmilta päiviltään, ja siinä hän oli seurapuvussa. Siinä tilaisuudessa kenraali mainitsi veljestään aivan äkkiä, eikä hän ole aikaisemmin eikä myöhemmin puhunut minulle hänestä enempää. Minä en edes tiedä tämän veljen nimeä. Hän ei ole ollenkaan kiinnittänyt minun mieltäni, ei ole koskaan ollut ajatuksissani. Mutta voitteko selittää, pastori, miten minä tiesin, että veljellä oli tapana käydä metsästyspuvussa?
— Se on teidän täytynyt kuulla jossakin tilaisuudessa, jota itse ette voi muistaa.
— Minä en tavallisesti unohda, sanoi luutnantti. — Ja minä tiedän kertoa metsästyspuvusta siksi, että näin hänet huoneessani pimeässä pari tuntia sitten.
— Minä en käsitä tätä.
— Minä tunsin hänen kasvonsa, vaikka ne olivat muotokuvaa jonkun verran vanhemmat. Hänellä oli vyö vyötäisillään. Vyössä oli hopeasolki.
— Pitää yhtä, kuiskasi pappi.
— Ja hänellä oli vaaleanruskeat, suurinappiset säärystimet.
— Pitää yhtä. Sellaisia hän käytti eläessään.
— Tahdotteko nyt kertoa minulle, mitä tässä talossa tapahtuu?
— Minä en tiedä sitä itsekään, vastasi pastori.
— Oletteko koskaan täällä kokenut mitään samanlaista?
— En… en oikeastaan.
— Ette oikeastaan?
— Minä olen eräänä yönä vähän aikaa sitten kuullut ihmeellistä ja selittämätöntä naurua asumattomista huoneista, siinä kaikki.
— Toisin sanoen, sanoi luutnantti, minä olen tullut mielenkiintoiseen vanhaan taloon.
Hän oikoi mukavasti jäseniään.
— Hermoni iloitsevat edeltäpäin, sanoi hän.
Pastori katsoi häneen, tutki tarkoin hänen kasvojansa, ja papista tuntui, kuin näiden laihojen, tummien kasvojen ilme ei olisi ollut sopusoinnussa hänen ylimielisen pilansa kanssa.
— Nyt minun on aika lähteä, sanoi pastori ja ojensi hänelle kätensä. — Saanko toivottaa teille hyvää yötä? Ja olemmeko samaa mieltä siitä, että tapahtukoonpa mitä hyvänsä, kummituksia me emme usko?
— Minä en missään tapauksessa usko kummituksia, vastasi luutnantti, mutta en myöskään epäile silmiäni.
— Ettekä myöskään hermojanne?
— En hermojanikaan.
Pappi ajatteli kenraalin kertomusta kaksintaistelusta ja nyökäytti päätään myöntävästi. Sitten hän läksi sanomaan kenraalille jäähyväisiä. Luutnantti Rosenkrantz jäi istumaan. Hän kuuli kenraalin ja papin äänet kenraalin työhuoneesta. Vähän ajan kuluttua Louisen kirkas ääni sekaantui toisten matalaan. Hän kuuli kenraalin nauravan. Vanha mies oli siis varmaankin tullut jälleen hyvälle tuulelle.
Hetkisen kuluttua Louise neiti tuli huoneeseen. Hän sanoi aikovansa mennä aikaisin levolle, koska oli matkasta väsynyt.
— Entä te, luutnantti? kysyi hän. — Te ette luultavasti ole väsynyt, sillä tehän olette jo nukkunut.
— Minä en ole vähintäkään väsynyt, vastasi Rosenkrantz. — Tiedättehän, neiti, että tähän aikaan illasta minun päiväni tavallisesti varsinaisesti alkaakin.
— Kello puoli yksitoista, sanoi toinen. — Sepä kauheata. Siihenkö aikaan päivästä teillä on tapana mennä Jockeyklubiin?
— Hohhoo! Ei, te erehdytte kokonaan. Kello puoli yhdeksän minulla Pariisissa on tapana mennä teatteriin. Siihen aikaan viimeinen näytös alkaa. Jockeyklubin jäsenelle ei sovi mennä teatteriin ennen viimeisen näytöksen alkua.
— Silloin ette saa suurtakaan käsitystä kappaleesta?
— Kappaleesta? kysyi luutnantti hämmästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä. — Rakas neiti, mitä te tarkoitatte? sanoi hän. — Kappaleesta?
— Oo, te olette sietämätön keikailija, vastasi tyttö. — Te teette aina itsenne huonommaksi kuin olette.
— Niin, silloin en joudu ainakaan pettymisen vaaraan.
— Tiedättekö, luutnantti Rosenkrantz, sanoi Louise, setä tahtoo, että meidän pitäisi mennä naimisiin. Herra jumala, millainen sietämätön mies teistä tulisi.
Toinen kumarsi.
— Siitähän olemme jo ennen puhuneet, vastasi hän, mutta siitä ei tietenkään voi tulla mitään.
— Miksi ei?
— Siksi, etten luule teidän huolivan minusta.
Louise nauroi.
— Kenties ette ollenkaan halua mennä naimisiin, neiti?
— Tahdon kyllä.
— Mutta ette minun kanssani?
— En, en teidän kanssanne.
— No niin, siitä ei siis tule mitään.
Näytti muutoin siltä, kuin tämä ei olisi mikään harvinainen keskusteluaine heidän välillään, sillä Louise siirtyi helposti toiseen.
— Ja mitä teette sitten, kun olette ollut teatterissa? kysyi Louise.
— Siitä olen teille kertonut niin monasti. Sitten minä syön illallisen.
— Entä sitten?
— Sitten kello vihdoin tulee kolme.
— Entä sitten?
— Ja sitten minä menen klubiin lukemaan aamulehdet.
— Uh! Hyvää yötä, sietämätön paroni.
— Hyvää yötä, neiti. Älkää unohtako huomista ajelua.
Seuraavan tunnin aikana kenraali ja luutnantti keskustelivat kaikenmoisista Pariisin asioista. Senjälkeen kenraalikin meni levolle, ja sitten suuressa rakennuksessa valo toisensa jälkeen sammui.
Kun luutnantti mennessään huoneeseensa kulki eteisen läpi, kohtasi hän Hans Kristianin, joka vaelsi sinne tänne sytytetty lyhty toisessa ja avainkimppu toisessa kädessä.
— Myöhään vuoteelle, varhain ylös, sanoi luutnantti.
— Niin, nyt minä teen viimeisen kierrokseni, herra luutnantti.
Hän aikoi jatkaa kulkuaan, mutta luutnantti piti häntä kiinni napinreiästä.
— Tahdotteko ilmoittaa minulle erään asian? sanoi hän. — Asunko yksin toisessa kerroksessa?
— Aivan yksin, herra luutnantti.
— Entä toiset huoneet?
— Niitä käytetään ainoastaan silloin, kun meillä on kutsuja tahi enemmän vieraita.
— Entä palvelijat, missä he nukkuvat?
— Osa palvelijoista eteläisessä siipirakennuksessa. Loput väen rakennuksessa.
— Entä te, Hans Kristian, missä te vietätte yönne?
— Kenraalin ollessa kotona minä nukun eräässä etelänpuoleisen siipirakennuksen huoneessa. Jos herra luutnantti haluaa jotakin, niin soittakaa vain.
— Ja jos minä soitan?
— Silloin minä tulen heti, herra luutnantti.
— Heti, Hans Kristian, se ei ole oikea sana. Jos minä soitan yöllä, niin teidän täytyy tulla silmänräpäyksessä, lupaatteko sen minulle?
— Herra luutnantti on merkillisen vakava. Pelkääkö luutnantti, että jotakin tapahtuu?
— Minä en pelkää mitään taivaan ja maan välillä, vastasi Rosenkrantz, mutta minä tahdon, ettette unohda, mitä minä nyt olen sanonut. Se on määräys.
— Minä en sitä unohda.
Kun luutnantti oli portailla, huusi Hans Kristian hänelle alhaalta:
— Minä olen sytyttänyt kynttilän herra luutnantin huoneessa.
Rosenkrantz tuli pieneen asumukseensa ja lukitsi oven. Hän pysähtyi muutamiksi minuuteiksi ensimäiseen huoneeseen, katseli ympärilleen ja meni senjälkeen avoimen takan luo, jossa rupesi hämmentelemään hiiliä, niin että tuli leimahteli. Hän katseli kelloaan; se oli pian kaksitoista. Hän meni makuukamariin. Molemmat huoneet olivat erinomaisen hauskat ja miellyttävän lämpöiset. Hänen yövaatteensa olivat asetetut kuntoon tuolin yläpuolelle sängyn laidalle. Eräässä koukussa riippui hänen samettinuttunsa, ja kun hänen silmänsä osuivat siihen, vihelsi hän tyytyväisenä. Hän riisui heti takkinsa ja pani ylleen samettinutun, heitti pois saappaansa ja pisti jalkaansa villavuoriset karvatohvelit.
Sitten hän otti esille avainkimpun ja avasi suuren matkalaukun, joka oli asetettu seinäviereen, ja siitä hän nyt otti peräkkäin joukon tavaroita, postipaperia, mustetta, kynän, vaatetustarpeita, valokuvia, jotka levitti pöydälle vastoin yksinkertaisimpiakin järjestyssääntöjä.
Äkkiä hän keskeytti, kuunteli ja käänsi kasvonsa oveen päin.
X LUKU.
Askelia.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti melkein minuutin. Sitten hän laski varovaisesti pois käsissään olevat esineet, meni reippaasti toiseen huoneeseen ja avasi eteiseen vievän oven.
Mitään valoa ei ollut enää käytävässä, ulkona oli pilkkopimeä. Hän ei nähnyt askeltakaan eteensä. Yhtäkaikki hän meni eteiseen ja pysähtyi sinne hetkiseksi levottomana kuuntelemaan. Mutta kun hän ei kuullut mitään, meni hän jälleen sisälle ja sulki oven. Hänen kasvonsa olivat saaneet miettiväisen ilmeen.
— Sepä vasta ihmeellistä, mutisi hän. — Ja kuitenkin minä olin aivan selvästi kuulevinani askelia.
Heti senjälkeen hän rupesi jälleen järjestämään kapineitaan, ja sikäli kuin hän laukkunsa syvyydestä nosti rakkaan esineen toisensa jälkeen, näytti hän pian unohtavan pikku tapahtuman. Hän vihelsi muutamia säkeitä viimeisistä pariisilaissävelmistä. Saatuaan esille jonkun valokuvan hän pyyhkäisi siitä pölyn samettihihallaan, katseli sitä silloin tällöin ja mutisi joitakin sanoja, kuten: "Kiitos viimeisestä, pienokainen, se oli hauska matka", — tahi: "No mutta siinäkö sinä olet, Lulu, mitenkä asiasi ovat kaukaasialaisen ruhtinaan kanssa, petätkö häntä edelleen?"
Valokuvat hän asetti riviin kirjoituspöydälle, niin että kirjoittamista varten jäi aivan pieni paikka. Saatuaan kaikki valmiiksi hän katseli rykmenttiä. Hän nauroi ja pudisti hyväntahtoisesti päätänsä. Ne olivat kaikki tyynni naisia, pieniä pariisilaiskokotteja, muotiompelijoita; useimmissa valokuvissa oli hellät päällekirjoitukset, ja kaikki muistuttivat häntä iloisista ja huolettomista hetkistä.
Vihdoinkin hän siis oli mielestään laittanut kaikki kuntoon. Toisin sanoen, hän oli hajoittanut kaikki ympäri huonetta mitä suloisimpaan sekamelskaan. Mutta vasta nyt hän alkoi tuntea itsensä kotiintuneeksi. Nyt hän saattoi mielihyvällä ryhtyä täyttämään tehtäviään yhteiskunnan jäsenenä; hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, kastoi kynänsä ja alkoi kirjoittaa ensimäistä kirjettään; hän kirjoitti sirolle, paksulle arkille, jonka toisessa yläkulmassa oli kullattu vaakuna. Se oli Lolalle. Rakas Lolani, kirjoitti hän. Mutta etemmäksi hän ei päässyt, sillä yhtäkkiä hän heitti pois kynän ja nousi niin äkkiä, että tuoli, jolla hän oli istunut, oli vähällä keikahtaa kumoon.
Hän katsoi jälleen nopeasti oveen päin.
— Sepä hittoa, mutisi hän. — Tällä kertaa en ainakaan erehdy.
Hän oli kuullut askelia ulkoa, sipsuttavia askelia, ikäänkuin joku olisi hiipinyt eteisessä.
Luutnantti Rosenkrantz kiiruhti ovelle ja aikoi avata sen, mutta malttoi mielensä. Hän muisti pilkkopimeän eteisen. Jos hän avaisi oven, joutuisi hän itse seisomaan valaistuksessa.
Hän meni varpaisillaan makuuhuoneeseensa ja avasi pienen, piirongilla olevan mahonkilippaan. Lippaassa oli kaksi revolveria. Hän tarttui toiseen, mutta ei välittänyt katsoa, oliko se ladattu vai eikö.
Revolveri toisessa ja sytytetty lamppu toisessa kädessä hän hiipi käytävään. Hän avasi oven ja astui äkkiä ulos.
Hän saattoi nyt nähdä käytävän koko sen pituudelta, mutta se oli tyhjä.
Luutnantti kiroili jälleen puoliääneen, meni portaille ja päästi valon virtaamaan alas. Siellä ei näkynyt ketään.
— Onko siellä ketään? kysyi hän.
Ei vastausta.
Sitten hän tuli takaisin ja koetti avata vastapäätä omaa huonettaan olevaa ovea. Mutta se oli lukossa. Hän meni seuraavalle. Sekin oli lukossa. Useampia ovia ei käytävässä ollut.
— Uskallan vakuuttaa pääni kautta, että kuulin askelia, mutisi luutnantti.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan käytävään ja katseli neuvotonna ympärilleen.
Sitten hän säpsähti. Jokin ääni kuului hänen korviinsa. Se kuulosti askelilta tai portaiden narinalta.
— Tämä vanha rakennusko se valittelee, mutisi hän, vai kierteleekö täällä joku ihminen?
Sitten hän laski lampun käytävän matolle ja rupesi kiertämään revolverinsa makasiinia. Ase ei ollut ladattu, mutta luutnantti sanoi puoliääneen:
— Hyvä on. Se on täydessä latingissa. Käykäämme vaaraa kohti.
Sitten hän nosti lampun lattialta ja meni portaita kohti.
Sen alipäässä ei nytkään näkynyt ketään, mutta kapea-askelmiset kierreportaat veivät toisesta kerroksesta ullakolle.
Luutnantti Rosenkrantz asetti jalkansa ensimäiselle portaalle, ja se päästi narisevan äänen, aivan samanlaisen kuin hänen äsken kuulemansa. Nyt hän oli varma asiastaan. Hän nousi edelleen portaita, jotka nyt olivat niin kapeat, että kaksi ihmistä töin tuskin saattoi niissä sivuuttaa toisensa.
Saavuttuaan melkein ylös hän kuuli aivan selviä askelten ääniä, jotka poistuivat ullakolle päin. Viimeiset portaat hän hyppäsi kahdella askelella.
Nyt hän seisoi ullakolla ja näki siellä palkkeja ja muuta romua täydessä sekamelskassa. Hän oli aivan levollinen, eikä lamppu vapissut vähääkään hänen kädessään.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei saattanut keksiä mitään. Valo ei myöskään päässyt ullakon kaikkein kaukaisimpiin ja pimeimpiin komeroihin.
Luutnantti Rosenkrantz jäi hetkeksi seisomaan portaille, mutta kun hän ei huomannut ympärillään vähintäkään elonmerkkiä, sanoi hän ääneen:
— Eikö se arvoisa henkilö, joka täällä kuljeksii, tahtoisi ilmaista itseään?
Ei mitään vastausta.
— Koska minun yörauhani on joka tapauksessa häiritty, tahdon kernaammin keskustella asianomaisen kanssa.
Hän kuunteli. Mutta kaikkialla oli äänetöntä ja hiljaista.
— Minulla on tuolla alhaalla pari hauskaa huonetta, sanoi hän. — Tuli palaa avoimessa takassa, siellä on hyvä ja lämmin olla, mutta täällä on tosiaankin hiton kylmä.
Hän odotti vielä hieman, mutta koska salaperäinen vieras ei vieläkään tahtonut ilmaista itseään, sanoi hän:
— Olkoon menneeksi, minun on siis pakko etsiä teidän piilopaikkanne. Minä olen vieraanvarainen ja lämminsydäminen mies, arvoisa herra, ja mielestäni tämä paikka on perin epämukava ihmisen olinsijaksi.
Hän kulki ullakon poikki ja jutteli, ikäänkuin vieras olisi ollut hänen edessään.
— Sitäpaitsi sanon teille, jatkoi hän, että minulla on öisin ikävä. Minä kaipaan klubia ja aamulehtiä, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, että pelattaisiin hieman piquetiä tahi shakkia. Voin teille vakuuttaa olevani kelpo shakinpelaaja. Hohoi, oletteko siellä?
Hän valaisi vanhaa kaappia, joka seisoi horjuen kolmella jalallaan.
— Te haluatte pistäytyä piiloon, jatkoi hän samaan hilpeään sävyyn. —
Eikö se käy teistä ajan pitkään yksitoikkoiseksi?
Kulkiessaan eteenpäin luutnantti oli usein vähällä kompastua vanhoihin romuihin, joita oli hajallaan kaikkialla. Hän katseli ullakon kaukaisimpiin komeroihin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Silloin tällöin hän potkaisi jotakin vanhaa arkkua.
— Oletteko siellä? kysyi hän. — Onko se mielestänne kummituksen ja gentlemannin olinsija? Hohoi! Vai oletteko tämän lämpöisen uuninpiipun takana?
Mutta arkut antoivat ainoastaan kumean tyhjän äänen, eikä piipun takana ollut ketään.
Vihdoin luutnantti Rosenkrantz oli jutellessaan olennolle, jota ei nähnyt ja joka ei ilmaissut itseään, tutkinut koko ullakon. Hänen täytyi vihdoin myöntää olevansa ällistynyt, todellakin ällistynyt ja neuvoton.
Hän oli aivan varmaan kuullut askelia, ensin eteisessä, sitten portaissa, ja vihdoin hän oli kuullut niiden aivan selvästi katoavan ullakolle. Hän oli kuullut ihmisen askelia, mutta missä ihminen oli? Tuokion hän ajatteli kattoa, mutta hänen täytyi luopua tästä ajatuksesta. Vihdoin hänen täytyi jättää jahti, ja laskiessaan jalkansa portaiden ylimmälle astuimelle hän sanoi kuin kohtelias mies ainakin:
— Jääkää hyvästi, herra. Pyydän saada toivottaa teille hyvää ja rauhallista yötä. Minä puolestani en anna teidän enempää häiritä itseäni.
Hän meni jälleen eteiseen, mutta hänen tultuaan sinne kiinnitti jokin muu hänen huomiotansa.
Portaissa lepatteli valo, joka ei tullut hänen lampustaan.
Luutnantti Rosenkrantz kuunteli.
Ja äkkiä hän juoksi portaita pitkin ensimäiseen kerrokseen, mutisten samalla hampaittensa välistä:
— Nyt et pääse kynsistäni.
XI LUKU.
Jäljet.
Ollessaan vielä portailla hän kuuli kenraalin äänen alhaalta:
— Hohoi, tekö siellä olette, luutnantti Rosenkrantz. Mitä helkkaria te juoksentelette?
Eteisessä seisoi kenraali Jerne pitkässä yönutussaan, jonka tupsut viistivät lattiaa. Hänellä oli kynttilä kädessään, ja hänen muutoin niin hyvin hoidetut valkokiharansa olivat epäjärjestyksessä. Hän oli ilmeisesti juuri noussut sängystä.
— Hyvä luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän puoleksi piloillaan, puoleksi suuttuneena, — alkaako teillä jo olla ikävä?
— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
— Koska näette hyväksi hälyyttää talon.
— Se oli sattuma, vastasi luutnantti. Pyydän anteeksi.
Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa.
— Hyvä luutnantti, vastasi kenraali suopeasti, esiintykää aivan kuten tahdotte, mutta muistakaa, että minä olen vanha mies ja tarvitsen joskus lepoa. Mitä te niin äkkiä pistitte taskuunne tullessanne portaita alas?
— Se oli nenäliinani, vastasi luutnantti. Mutta hän valehteli. Se oli hänen revolverinsa.
Kenraali katsoi häneen tutkivasti.
— Nenäliinanne, mutisi hän. — Mutta minä olin selvästi näkevinäni jonkin kiiltävän kädessänne. Herra jumala, Rosenkrantz, mitä teillä on mielessä?
— Se oli todellakin nenäliinani, vastasi luutnantti ja veti samalla taskustaan värillisen silkkinenäliinansa. — Kenraalihan voi itse nähdä.
Kenraali nauroi.
— Sellaista sanottaneen ontuvaksi todistukseksi, vastasi hän, mutta teidän pitäisi olla hieman varovaisempi, herra luutnantti.
— Kuinka niin, herra kenraali? Minä en oikein ymmärrä.
— Tänä yönä on viisitoista astetta pakkasta. Tällaisessa yössä ei kukaan kulje rankaisematta paitahihasillaan.
— Se on totta.
— Te luotatte liiaksi itseenne, herra luutnantti. Ette pääse oivallisen miekkannekaan avulla pitkälle meidän ankarassa ilmastossamme.
— Minä en olekaan aikonut ryhtyä mihinkään taisteluun talvea vastaan, se herättää minussa siksi suurta kunnioitusta.
— Lupaan teille vilustumisen huomiseksi.
— Miksi niin, herra kenraali?
— No, mitä hittoa, luutnantti Rosenkrantz, täytyykö minun lausua ajatukseni selvemmin. Mies, joka uskaltaa vaeltaa paitahihasillaan viidentoista asteen pakkasessa, on rangaistukseksi tuomittava kuukauden keuhkokuumeeseen.
— Mutta tämä kylmyyshän on ulkona, herra kenraali.
Kenraali jäi seisomaan suu puoliavoimena, niin ällistynyt hän oli tästä huomautuksesta.
— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.
— Minä tarkoitan vain sitä mitä sanoin. Ulkonahan luonnollisesti on viidentoista asteen pakkanen eikä huoneessa.
— Oikein. Mutta miten silloin voi pistää päähänne mennä yöllä ulos paitahihasillanne? Te saatte luonnollisesti tehdä mitä tahdotte, mutta — —
— Minä en ole ollut ollenkaan ulkona. En ole ollut sekuntiakaan talon ulkopuolella siitä lähtien kuin tulin, herra kenraali.
— Kas niin, nyt tämä alkaa käydä salaperäiseksi.
— Katsokaa jalkojani, herra kenraali, katsokaa tohveleitani, niissä ei ole lumen jälkeäkään.
Kenraali löi kädellään otsaansa.
— Te olette oikeassa, sanoi hän, mutta mikä hitto sitten naputti minun ikkunaani?
— En ainakaan minä.
— Ette, mutta kuka sitten oli niin rohkea?
— Naputtiko sitten joku todellakin ikkunaan?
— Naputti, minä en uneksinut. En ollut vielä nukkunut, kun kuulin sipsuttelevia askelia lumessa ikkunani ulkopuolella. Heti senjälkeen joku naputti lujasti kolme kertaa ikkunaan. Ja huutaessani: "kuka siellä?" kuulin, miten sipsuttavat askelet nopeasti poistuivat pitkin talon etusivua.
— Ylen merkillistä. Ja tiedättekö, kenraali, miksi minä seison tässä?
— En, mutta minua huvittaisi kuulla, miksi te keskellä yötä juoksette edestakaisin lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Älkää kieltäkökään, rakas Rosenkrantz, te ette erehdytä minua tuolla nenäliinalla. Minä näin varsin hyvin revolverin.
— Minäkin kuulin askelia, vastasi luutnantti, oveni ulkopuolelta, ullakkoportailta ja ullakolta.
— Sepä hittoa. Sitten varmaankin saamme konnan kiinni.
— Mahdotonta, herra kenraali. Minä olen tutkinut koko ullakon läpikotaisin. Siellä ei ole ketään.
— Miten se lurjus on päässyt sisälle ja ulos? Kaikki ovethan ovat suljetut.
— Sitten jossakin toisessa paikassa täytyy olla salainen ovi. Mutta lumi, herra kenraali?
— Lumi?
— Lumessa täytyy olla jälkiä.
— Tuhat tulimaista, siinä olette oikeassa! Herättäkäämme Hans Kristian! Saappaani, takkini ja ratsupiiskani! Minä näytän noille hävyttömille ihmisille mikä mies kenraali Jerne on.
— Sallikaa minun tehdä eräs vastaväite.
— Antakaa kuulua, herra luutnantti, vastasi kenraali mennen takaisin makuuhuoneeseensa.
— Se koskee Hans Kristiania.
— Ette kai luule häntä siksi?
— En suinkaan, mutta hän säälittää minua. Saatammehan ajatella, miten paljon puuhaa hänellä on ollut viime päivinä. Hänen on noustava jo kello viideltä. Eikö ole hieman armotonta ajaa hänet unesta tällaisen turhanpäiväisen asian vuoksi? Me kaksi upseeria kai kykenemme selvittämään omin neuvoinkin tällaisen jutun.
Kenraali löi häntä hartioille.
— Nuori mies, sanoi hän, se on kunniaksi sydämellenne. Olette oikeassa, annamme Hans Kristianin nukkua.
Luutnantti auttoi häntä ratsastussaappaiden hakemisessa. Kenraali kiersi kaulaansa villaisen kaulaliinan ja otti ylleen takkinsa, paksun, lämpimän sotilastakin. Luutnantti meni eteiseen ja otti päälleen turkin. Hänen siinä seisoessaan tuli kenraali kiroten puoliääneen ja lyöden muutamia kertoja ratsupiiskallaan uhkaavasti pitkävartisiin saappaisiinsa.
Tuokion kuluttua molemmat seisoivat pihamaalla. Kuu loi hohdettaan yli seudun; puitten latvat kuvastuivat punasinervää tähtitaivasta vasten, ja puiston puitten ja rakennusten varjot laskeutuivat loistavalle lumipeitteelle. Oli tyyni mutta hyvin kylmä. Lumi narisi heidän jalkojensa alla, ja heidän puhuessaan leijaili huuru kuin tupakansauhu heidän kasvojensa edessä.
Molemmat miehet kulkivat talon seinäviertä ja katselivat lumeen. Mutta koko pihamaalla olivat jalanjäljet yhtenä ainoana sekasotkuna, niin ettei niistä ollut mahdollista eroittaa mitään erikoisia.
Mutta tultuaan toiselle puolelle, jossa puisto ulottuu rakennukseen asti, huomasivat he lumen korkeaksi ja puhtaaksi. Sinne tullakseen heidän täytyi kulkea läpi aitauksen. Eräässä paikassa oli lumi raaputettu pois aidan edestä, aivan kuin joku olisi kiivennyt siitä yli. Ja tästä paikasta selvät jalanjäljet veivät puistoon.
Luutnantti Rosenkrantz kumartui katsellakseen jälkiä.
— Tätä tietä hän on tullut, mutisi hän. — Näyttää siltä, kuin hän ensiksi olisi mennyt yli pihan, lumi on tässä hienoa ja rakeista, saatatteko nähdä kenraali, tästä on ihminen kulkenut aivan äsken.
Kenraali väitti vastaan:
— Mutta jäljethän eivät vie ollenkaan rakennukseen. Ne menevät puistoon. Ja meidänhän pitäisi löytää mies, joka naputti ikkunaan.
— Seuratkaamme vain jälkiä, niin saamme kyllä hänestä selon. Sen täytyy olla iso mies; näen, että hän astuu pitkiä askelia. Näyttää kuin hänellä olisi ollut jaloissaan lapikkaat. Hohoi!
— Mitä nyt? kysyi kenraali.
— Tässä hän on pysähtynyt. Tämän puun juurella hän on seisonut hetkisen ja katsellut taloon päin. On ihmeellistä, miten paljon tällaiset jäljet saattavat kertoa. Mutta tästä hän on mennyt eteenpäin, eteenpäin pitkin askelin.
Jäljet veivät yhä syvemmälle puistoon.
— Täällä hän on jälleen pysähtynyt, sanoi luutnantti Rosenkrantz äkkiä, täällä hän on seisonut hyvän aikaa ja polkenut jalkansa lämpöisiksi. Lumihan on aivan sotkettua. Mutta kaikissa jäljissä ovat varpaankärjet rakennusta kohti. Tuntuu siltä, kuin hän olisi odottanut, että tässä talossa tapahtuisi jotakin.
XII LUKU.
Koirat.
— Tapahtuisi? mutisi kenraali. — Mitä hittoa täällä tapahtuisi?
— Ei, se on aivan uskomatonta, mutta siltä todellakin näyttää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. — Jos minä tällä hetkellä olisin vieras henkilö, kenraali, niin minä vannoisin, että tuo salaperäinen mies on seisonut täällä odottaakseen rakennuksesta jotakin merkinantoa.
— Mitä ryövärijuttuja te sepittelette, luutnantti Rosenkrantz?
Mutta Rosenkrantz oli liiaksi kiintynyt jälkien tutkimiseen kiinnittääkseen huomiota vanhuksen väitteihin.
— Tässä hän on mennyt edelleen, sanoi hän. — Kylläpä hän on tässä ottanutkin valtavia askelia. Hän on juossut.
— Niin, sen minä näen. Mutta mihin suuntaan?
— Kartanoon päin. Kas nyt hän kulkee kartanoa kohti. Seuratkaamme häntä. Missä teidän ikkunanne ovat, kenraali?
— Tuolla, vastasi kenraali ja viittasi päätyyn.
— Ahaa, nyt minä näen, sisällä palaa tuli. Mutta siellähän on omituisen heikko valo.
— Niin, minä olen pannut varjostimen lampulle. Se on lapsuudestani asti säilynyt tapa; minulla täytyy olla hieman valoa makuuhuoneessani. Muutoin en voi saada silmiini ollenkaan unta.
Luutnantti Rosenkrantz oli tähän asti kulkenut jälkien yli kumartuneena. Nyt hän suoristautui äkkiä.
— Milloin panitte varjostimen lampulle? kysyi hän.
— Heti mentyäni sänkyyni, vastasi kenraali.
— Niin, mutta milloin? Mihin aikaan?
— Kellonlyöntiä minun on mahdoton täsmälleen tietää. Mutta se tapahtui juuri ennen kuin kuulin askelia ikkunaini alta.
Luutnantti naksautti sormiaan.
— Se oli omituinen sattuma, sanoi hän. — Te himmensitte valon juuri ennen kuin ikkunaan naputettiin. Se tapahtui samaan aikaan, kun mies seisoi lumessa ja odotti silmät taloon suunnattuina. Myöntäkää, kenraali, että se saattoi näyttää aivan merkinannolta.
— Merkinannolta, ärisi kenraali. — Minulla ei ole kenellekään merkkejä annettavana.
— Oikein, aivan oikein. Mutta kun nyt otamme huomioon mahdollisuuden, että mies luuli jonkun toisen olevan huoneessa?
— Silloin täytyy asianomaisen olla suuri pölkkypää. Kaikki täkäläiset ihmiset tietävät missä huoneissa minä asun. Missään tapauksessa ei voisi olla ajateltavissa, että kukaan palvelusväestä asuisi talon parhaissa huoneissa.
Rosenkrantz ei vastannut tähän mitään. Hän seisoi hetkisen miettien, sitten hän kumartui jälleen tarkastamaan jälkiä.
— Ei epäilemistäkään, mutisi hän. — Mies on juossut nopeasti rakennusta kohti. Kas, tässä hän on hetkiseksi pysähtynyt, sitten lähtenyt juoksuun jälleen.
Molemmat miehet seurasivat jälkiä aivan talon seinään asti. Siinä jäljet kertoivat seuraavaa:
Mies oli hiipinyt pitkin seinäviertä. Parissa paikassa jäljet osoittivat, että hän oli ryöminyt polvillaan kappaleen matkaa, arvattavasti siksi, ettei varjonsa näkyisi kuutamossa. Kenraalin ikkunan alla hän oli seisonut hiljaa, lumi oli pyyhkäisty pois reunalta, ruudussa oli hänen koputuksensa jälkiä…
— Mitä teitte kuullessanne koputuksen? kysyi luutnantti.
— Mitäkö minä tein? Niin kauan kuin kuulin ainoastaan sipsuttelevat askelet, pysyin levollisena. Mutta heti kun ruudulleni koputettiin, kavahdin luonnollisesti pystyyn.
— Entä sitten? Sitten te huusitte?
— En, minä en oikeastaan huutanut. Minä kirosin.
— Niin, luonnollisesti. Ja jokseenkin kovaa.
— Jokseenkin kovaa luonnollisesti.
— Sen saatan ymmärtää, sillä ulkopuolella oleva mies on hypännyt useita askelia taaksepäin. Kas niin. Hän on melkein syöksynyt päistikkaa. Ja kas tässä —
Luutnantti viittasi lumeen.
— Kas tässä hän juoksee tiehensä, sanoi hän. — Kas, millaisia pitkiä askelia hän harppaa.
Kenraali katseli jälkiä ja nyökäytti päätään.
— Se on kyllä aivan oikein. Mutta seuratkaamme häntä. Kenties se on ollut murtovaras.
Molemmat miehet olivat juuri lähtemäisillään eteenpäin seuraten jälkiä, mutta silloin heidän huomionsa kiintyi johonkin, joka liikkui aitauksen takana. Samalla he kuulivat äänen, matalan mutta pahaenteisen murinan.
Luutnantti kavahti pystyyn.
— Kenraali, sanoi hän. — Me olemme olleet sangen tyhmiä. Anteeksi, mutta me olemme ainakin olleet hyvin ajattelemattomia.
Hän viittasi varjoihin, jotka liikkuivat aitauksen takana.
— Tiedättekö mitä tuolla on? kysyi hän.
— Tuollako, vastasi kenraali. — Siellä ovat ainoastaan koirat.
— Tosiaankin. Ja minkä nimiset ne ovat?
— Stella ja Dixi, vastasi kenraali. — Ja siunattu asia tosiaankin, että tein jälleen tuttavuutta näiden petojen kanssa iltapäivällä. Muutoin olisimme nyt joutuneet varsin hauskaan asemaan.
Koirat murisivat edelleen.
Silloin luutnantti vihelsi ja kutsui niitä nimiltään. Tuokion kuluttua jokin varjo liiti yli aitauksen ja kohta sen jälkeen toinen. Siinä olivat molemmat koirat. Ne lähestyivät hieman epävarmasti, hiljakseen muristen, mutta nyt kenraalikin huusi niitä nimeltä, ja silloin ne heti tulivat hänen luokseen, nuuskivat häntä ja heiluttivat häntäänsä.
— Eikö tämä ole mielestänne ihmeellistä? kysyi luutnantti?
— Että koirat tulevat? Ei.
— Minä tarkoitan: eikö mielestänne ole ihmeellistä, etteivät ne ole tulleet ennen?
Kenraali oikaisihe.
— Niin, tuhat tulimaista, minä olen yhtä mieltä kanssanne.
— Koirat eivät olleet pihalla meidän tullessamme ulos, jatkoi luutnantti.
— Ei, se on totta.
— Ja missä ihmeessä ne ovat olleet välillä?
— Niin, missä ne ovat olleet? Tämä on tosiaankin enemmän kuin salaperäistä.
Rosenkrantz taputti koiria ja silitti niiden karheata turkkia.
— Ne ovat aivan kosteina hiestä, sanoi hän. — Niiden on täytynyt juosta pitkä matka. Ja saatatteko ymmärtää, kenraali, miksi ne eivät päästäneet ääntä hänen — tuon vieraan — hiipiessä ympäri?
Luutnantti otti toisen koiran pään käsiensä väliin.
— Viisaat silmät, mutisi hän, viisaat silmät. Voisinpa vain ymmärtää niiden kieltä.
— Seuratkaamme jälkiä, sanoi kenraali kärsimättömänä. — Tämä kiinnittää mieltäni yhä enemmän ja enemmän.
— Niin, seuratkaamme niitä, sanoi luutnantti. — Vaikkakaan en luule, että saamme mitään ratkaisua tähän arvoitukseen.
He kulkivat puiston läpi jalanjälkiä pitkin. Jäljistä päättäen mies oli juossut jokseenkin kiivaasti.
Jäljet veivät tielle, ja sinne ne katosivat muiden jälkien sekamelskaan.
— Tähän eikä kauemmaksi, sanoi luutnantti. — Juuri tätä minä itsekseni ajattelin.
Koirat hyppivät heidän ympärillään heiluttaen häntäänsä ja vainuten. Luutnantti koetti ohjata niitä jäljille, mutta ei onnistunut. Kenraali kirosi tavallisuuden mukaan suuttumuksesta.
— Kello on jo puoli neljä, luutnantti, eikä meillä ole nyt muuta tehtävää kuin mennä nukkumaan. Saamme odottaa, kentiespä huomispäivä antaa meille vastauksen arvoitukseen.
He kääntyivät ja kävelivät hitaasti kartanoon.
— Minä luulen, että se on aivan yksinkertaisesti ollut murtovaras, sanoi kenraali. — Uudet tehtaat tuolla alhaalla ovat varmaan vetäneet tänne jonkun epäilyttävän henkilön. Minun pitää ilmoittaa asia nimismiehelle. Mikä on teidän ajatuksenne, luutnantti?
— Minä en usko sen olleen murtovarkaan. Eikä minun mielestäni teidän ole tätä ilmoitettava. Eihän vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut.
Kenraali ei antanut mitään varmaa vastausta. Vanha mies oli nyt hyvin väsynyt ja meni heti makuuhuoneeseensa. Luutnantti jäi muutamiksi minuuteiksi seisomaan eteiseen. Hän kuuli kenraalin penkovan jotakin huoneissaan.
— Kenraali, huusi hän sisälle. — Menettekö nukkumaan?
— Menen kyllä.
— Hyvää yötä, herra kenraali.
— Hyvää yötä, ystäväni.
Luutnantti Rosenkrantz meni lamppu kädessä portaita myöten omaan huoneeseensa. Levoton yö oli saattanut hänet omituiseen, hermostuneeseen tunnelmaan. Tultuaan toisen kerroksen käytävään hän nosti lamppua ja katseli ympärilleen. Siellä ei näkynyt mitään. Hän tuli omaan huoneeseensa. Ensimäinen oli hänen salonkinsa.
Avoimessa takassa hehkui vielä pari koivukalikkaa.
Hän kulki vielä tämän huoneen läpi, tuli makuukamariinsa ja pani lampun pöydälle. Sitten hän sulki molempien huoneiden välisen oven.