XIII LUKU.
Seuraavana päivänä.
Hän laski syrjään kirjeen, jonka oli juuri aloittanut, kun öinen vaeltaja häiritsi häntä. Kello oli nyt niin paljon, että hänen todellakin olisi täytynyt ajatella levollemenoa. Mutta sen sijaan hän rupesi järjestämään kirjoituspöytäänsä. Siinä tuskin oli tilaa niille kaikille pulloille ja tuubeille, joita hän veti laukkunsa syvyydestä. Ja peilipöytä muistutti vihdoin enemmän naisen kuin nuoren herran, saati sitten upseerin pöytää. Luutnantti Rosenkrantz piti melkein naisellisen tarkkaa huolta ulkomuodostaan eikä sietänyt mitään epäsäännöllisyyttä, asuipa sitten maaseudulla tahi suurten bulevardien kaupungissa.
Mutta näin askarrellessaan hän vaipui väliin ajatuksiinsa ja tumma pilvi kohosi hänen kasvoilleen. Sitten hän karkoitti hartioitaan kohauttaen ajatuksensa, vihelsi laulunpätkän ja jatkoi edelleen kapineittensa järjestämistä.
Äkkiä kylmä väristys kävi läpi hänen selkäpiinsä, ja hän nousi ja tuijotti oveen, joka eroitti hänen makuuhuoneensa salongista. Hän tuijotti oveen silmät selkoselällään, ja pullo, jota hän juuri piti kädessään, putosi lattialle ja särkyi. Mitä oli tapahtunut?
Hän oli kuullut naurun. Silmänräpäyksessä hän muisti mitä pastori oli kertonut salaperäisestä ja näkymättömästä nauravasta miehestä, joka kierteli talossa. Ja nyt hän kuuli aivan selvästi, että joku nauroi ulompana olevassa huoneessa. Nauru tuntui hänestä niin kamalalta, niin kylmältä ja sydämettömän julmalta, että hän jäi seisomaan aivan hiljaa, ikäänkuin paikalleen naulattuna. Tämä ihmeellinen iloisuus saattoi hänet muistamaan kuolemaa; se ei tuntunut olevan mitään inhimillistä.
Nauru oli alussa kovaäänistä, mutta heikkeni vähitellen ja lakkasi vihdoin kokonaan. Se ikäänkuin sulautui hiljaisuuteen.
Ja vasta silloin nuori mies vapautui lumoista. Hän astui askelen ovea kohti, mutta malttoi mielensä. Hän otti taskustaan revolverinsa, avasi makasiinin ja kiiruhti huoneen nurkkaan, missä laukkunsa oli. Koko ajan hän piti silmänsä oveen suunnattuina, mutta se ei liikahtanut, ja kaikki oli hiljaa toisessa huoneessa.
Hän otti laukustaan patruunakotelon ja latasi revolverin. Hänen kasvonsa ja tarmokkaasti kiinnipuristettu suunsa ilmaisivat hänen ajatuksensa. Nyt oli tuleva täysi tosi. Sitten hän meni, lykkäsi oven auki ja vetäytyi muutamia askelia takaisin. Mutta nähdessään pimeän huoneen, jota ainoastaan takan hehku heikosti valaisi, hän tuli ajatelleeksi, että oli itse valaistuksessa, ja hyökkäyksen sattuessa hän olisi epäedullisessa asemassa. Hän otti senvuoksi lampun ja meni reippaasti salonkiin. Siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli ennallaan, kotoista, hiljaista ja rauhallista. Luutnantti avasi käytävän oven ja valaisi ulospäin. Sitten hän laski lampun pöydälle, sulki oven ja jäi seisomaan keskelle huonetta. Hän oli jokseenkin ymmällä.
Hän tiesi, ettei ollut erehtynyt. Hän oli kuullut naurun. Ja nauru tuli tästä huoneesta, tuo julma, ivallinen nauru, joka oli värisyttänyt häntä ja jättänyt häneen epävarmuuden ja kauhun tunteen. Mutta eikö kukaan muu talossa ollut sitä kuullut? Hän kuunteli talon muiden asukkaiden ääniä. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä nyt kaikki tämä merkitsee? Rosenkrantz mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään ratkaisua. Hän ajatteli mitä kaikkea oli jo elänyt herraskartanoon tulonsa jälkeen. Ensiksi, hän oli hiipuneen takkavalkean hohteessa nähnyt haamun, jonka kuvauksen mukaan täytyi olla monta vuotta sitten kuollut Stig Jerne. Sitten hän oli kuullut salaperäiset askelet käytävässä ja ullakolla. Sitten jäljet lumessa. Ja nyt nauru. Niin, nauru, se oli kaikkein ihmeellisintä. Jollei se olisi ollut niin mahdotonta, olisi hän ollut taipuvainen uskomaan, että siellä kuljeksi joku hullu ihminen. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä hänen olisi uskominen. Ja äkkiä hänen mieleensä johtui ajatus: entä jos Stig Jerne ei ollutkaan kuollut? Mutta seuraavassa tuokiossa se tuntui hänestä niin uskomattomalta, että hänen täytyi ääneensä nauraa sille. Hän kauhistui vastoin tahtoaan kuullessaan oman naurunsa ja tuli neuvottomaksi ja äänettömäksi.
Mitä nyt oli tehtävä? Sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ei hänellä ollut ollenkaan halua mennä nukkumaan. Hän odotti, että jotakin tapahtuisi, ja hän tahtoi olla valmistunut. Hän sulki makuuhuoneensa oven ja veti verhot eteen, niin että huone tuli miellyttävämmäksi. Sitten hän otti ylleen suuren yötakkinsa, sitoi nyörit vyötäisten ympäri, pani uuniin muutamia kelpo koivuhalkoja, jotka leimahtivat sihisten palamaan, lykkäsi erään nojatuolin takan ääreen ja istuutui siihen mukavasti. Vierellään hänellä oli tulitikkuja, paperosseja ja tuhkakuppi.
Siinä luutnantti nyt istui polttaen paperossin toisensa jälkeen, kunnes savupilvet olivat kuin sädekehä nojatuolin ympärillä, kuin usva, joka silloin tällöin loisti punertavana aina sitä mukaa kuin tuli takassa leimahteli ja heitti siihen hohdettaan…
Kun kenraali seuraavana aamuna tulla kompuroitsi portaita luutnantin huoneisiin, täytyi hänen kovasti naputtaa oveen, ennenkuin sai sen takaa vastauksen. Kun ovi vihdoin aukesi, säpsähti hän vastoin tahtoaan nähdessään Rosenkrantzin uniset ja hämmentyneet kasvot.
— Nyt jo ylhäällä! huusi kenraali. — Onpa siinä toden totta nuoruuden reippautta. Minä luulin teidän olevan vielä makuulla.
— Niin olinkin, vastasi luutnantti. — Toisin sanoen, minä lepäsin tuolilla.
— Mitä?
Kenraali katseli ympärilleen huoneessa. Se ei ollut enää yhtä hauska kuin edellisenä iltana. Luutnantti oli jo pannut sen siihen epäjärjestykseen, joka näyttää välttämättömästi liittyvän nykyaikaisen poikamiehen elämään. Huone oli kylmä, takka oli musta ja tuli loppuun palanut; talvipäivä tunkeutui sinisenä ja kylmänä ikkunasta sisään, ja lamppu paloi pöydällä tarkoituksettomana ja keltaisena.
— Ahaa, nyt minä ymmärrän, sanoi kenraali viitaten moniin paperossinpätkiin, joita oli siroiteltu tulisijan ympärille. — Uni on teidät yllättänyt. Pyydän onnitella, näytte olevan hyväuninen. Minä sain maata yöllä kauan valveilla tuon jutun jälkeen.
— Miten kauan? kysyi luutnantti.
— Ainakin pari tuntia.
— Mutta ette kai kuullut enää mitään?
— En vähintäkään. Varkaanlurjus ei kai uskalla takaisin.
— Luuletteko, että se oli varas?
— Olen siitä vakuutettu. Mikäs se muuten olisi?
— Niin, niin, mutisi luutnantti, olette kenties oikeassa. Oletteko puhunut Louise neidille?
— Veljentyttärelleni? kysyi kenraali hämmästyneenä.
— Niin, minä tarkoitan, vastasi luutnantti, että kenties ei maksa vaivaa saattaa häntä levottomaksi tällä jutulla. Sehän on itsessään aivan vähäpätöinen. Mutta nuoret naiset säikähtävät niin helposti.
— Silloin olemme puhumatta, vastasi kenraali. — Te olette muuten oikeassa. Kiitos huolenpidostanne.
Hän taputti nuorta miestä hilpeästi olalle ja kysyi tarkoituksellisesti hymyillen:
— Herra luutnantti, eikö ole tapahtunut mitään muutosta?
— Missä, herra kenraali?
— Eikö veljentyttäreni katsele teitä leppeämmin silmin?
— Leppeät hänen silmänsä ovat aina olleet. Meidän pienet kahakkamme eivät merkitse mitään. Käpälissä ei ole kynsiä, mutta kissat ovat sähköisiä.
— Niin, mutta tuhat tulimaista, toisenlaisilla silmillä sitten.
Luutnantti mietiskeli.
— Ei, minä en sitä luule, vastasi hän, ei ainakaan vielä.
Kenraali ravisti suuttuneena päätänsä.
— Hänellä on ihmeellinen luonne, tuolla pienellä taistelupukarilla. Hän ymmärtää varsin hyvin mitä minä häneltä odotan, mutta hän ei ole mistään valittavinaan. Mikään ei olisi minulle rakkaampaa, kuin jos saisimme jouluna viettää pientä merkkipäivää. Te ymmärrätte kyllä mitä minä tarkoitan, herra luutnantti.
— Tässä tapauksessa, vastasi luutnantti, riippuu se varsinaisesti siitä, mitä Louise neiti itse arvelee.
Kenraali laski kätensä tuolin selustalle.
— Uskaltaisiko hän ajatella ketään siviilimiestä? Mutta sitä en kuitenkaan usko. Ainakaan minä en ole vielä nähnyt mitään merkkejä siihen, mitä?
— En minäkään, herra kenraali.
Askelia kuului portaista.
XIV LUKU.
Vieras.
Tulijoita oli kaksi. Ne olivat Hans Kristian vanhempi ja Hans Kristian nuorempi. Pojalla oli sylyksellinen koivupuita. Vanha Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen ja tervehti. Poika heitti halot takan viereen, jotta rysähti. Sitten hänkin tervehti.
— Hyvä, hyvä, sanoi kenraali. — Laita että täällä tulee pian lämmin.
Täällähän on kylmä kuin koirankopissa.
— Oletteko nukkunut hyvin? kysyi luutnantti kääntyen Hans Kristianiin.
— Kuin tukki, herra luutnantti. Mutta niinpä en ollutkaan saanut unen hitusta silmiini kahtena edellisenä yönä.
Luutnantti avasi ikkunan. Raitis aamuilma virtasi sisään ja pani ikkunaverhot heilumaan.
Lausuen "aamiaispöydässä tavataan" läksi kenraali huoneesta, ja luutnantti meni sisälle pukeutumaan.
Aamupäivä kului levossa ja rauhassa, ja koska Louise neiti oli alinomaa lähistössä, eivät kenraali ja Rosenkrantz jutelleet keskenään yön tapahtumista. Sitävastoin luutnantti otti puheeksi toisen asian.
Hän sanoi:
— Kun minä nyt näin pitkän ajan kuluttua olen palannut kotimaahani, on aivan luonnollista, että joku vanha tuttavani haluaisi minua tervehtiä. Saanen senvuoksi kutsua jonkun heistä luokseni muutamiksi päiviksi.
— Se on aivan luonnollista, luutnantti Rosenkrantz, vastasi kenraali. — Minähän sanoin teille Pariisista lähtiessänne, että sehän teidän on tehtävä. Olkaa kuin koko kartano olisi teidän omaisuuttanne.
— Minä olen jo lähettänyt pikku Hans Kristianin viemään sähkösanomaa, vastasi luutnantti. — Saatan huoleti sanoa, että olen kutsunut parhaan Norjassa olevan ystäväni.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi Louise neiti uteliaana.
— Storm, Kai Storm on hänen nimensä.
— Luutnantti? kysyi kenraali.
— Ei, vastasi Rosenkrantz.
— Vai niin, kenties jo kapteeni?
— Ei, herra kenraali.
— Hitto vieköön, ei hän kaiketikaan ole —?
— On, vastasi luutnantti katsellen tarkoin saappaittensa kärkiä. —
Hän on todellakin siviilihenkilö.
Kenraali nauroi hilpeästi ja taputti nuorta ystäväänsä olalle.
— No mitäpä siitä. Koska asia ei voi olla toisin, saamme ottaa siviilihenkilön.
— Mutta eihän se ole mikään toimi! huudahti Louise. — Mitä hän tekee?
Onko hän lääkäri, liikemies, insinööri?
Tällä kertaa luutnantti ei katsellut saappaittensa kärkiä, vaan hänen huomionsa kiintyi kattoon, aivan valkoiseen, koristeettomaan kattoon.
— Hän on kandidaatti, sanoi hän.
Louise neiti nauroi veitikkamaista nauruaan.
— Ja miten vanha herra kandidaatti on?
— Kolmekymmentäviisivuotias.
— Eikä hän tee mitään muuta kuin on kandidaatti ja kolmekymmentäviisivuotias?
— Ei ollenkaan mitään muuta hyödyllistä, vastasi luutnantti järkähtämättömän totisena.
— Silloin saatan ymmärtää, että hän on teidän hyvä ystävänne, vastasi Louise neiti ja härnäsi häntä sormellaan. — Tekin olette kolmekymmentäviisivuotias, asevelvollinen luutnantti, ettekä tee mitään muuta. Niin, se on totta, tehän olette myöskin paroni, ja se vie teidän aikaanne jonkun verran.
Kenraali nyhjäisi Rosenkrantzia kylkeen.
— Ja kuitenkin te väitätte, ettei käpälissä ole kynsiä, sanoi hän.
— Rakas Louise neiti, vastasi luutnantti, ja hänen kasvonsa saivat tavallisen neuvottoman ilmeensä. — Miksi pitäisi tehdä jotakin ja ottaa toisten paikka? Täällähän on niin paljon työttömyyttä. Sitäpaitsi työtä ei enää ole olemassa sille, joka ei ole pakoitettu työtä tekemään. Työ on joko työtä — ja työ on aina kirottua — tahi se on myöskin iloa ja huvia, ja silloin se on jotakin muuta. Minulla nyt on toisenlainen huvittelemistapa. Mutta se on pikku asia, sen minä myönnän.
Sitten ei tästä asiasta enää puhuttu, ja kenraali määräsi, että uusi vierashuone oli pantava kuntoon.
Päivemmällä luutnantti ja Louise neiti läksivät ajelemaan. Hans Kristian oli ajamassa. Siitä tuli ihana retki halki lumisen, valkoisen seudun. Louise neiti oli ylen ihastunut ajaessaan ohi kaikkien tuttujen paikkojen. Ja Rosenkrantz ihaili hiljaa kauniita maisemia. Hänessä oli luonnontunnetta, ja hän saattoi iloita ympäristöstään, mutta hänen ilonsa ei koskaan puhjennut sanoiksi. Louise ärsytti häntä kyselemällä Pariisin klubeista ja yökahviloista. Eikö hänen mielestään talvi täällä kotona ollut ikävä ja eikö hän kaivannut takaisin maailman pääkaupunkiin?
Luutnantti vastasi kartellen ja hymyili — kuten tavallisesti.
Paluumatkalla lähestyessään kartanoa he kulkivat ohi tehtaan, joka oli kosken varrella. Suuret turbiinitorvet kulkivat jättiläismäisten käsivarsien tavoin yli virran.
Louise halusi katsella tehdasta lähempää ja sai Hans Kristianin pysähdyttämään hevoset.
— Mikä valtava yritys! sanoi hän. — Ja miten pian se onkin valmistunut. Kaivamiset oli tuskin aloitettu meidän lähtiessämme.
— Rakas neiti, sanoi luutnantti, kolme vuotta on pitkä aika nykyaikaiselle insinöörille. Siinä ajassa voisi panna pystyyn viisi tämänkaltaista tehdasta.
— Niin, eikö totta, huusi Louise neiti, se on suurenmoista.
Luutnantti rypisti kulmiaan.
— Te vasta olette aikanne lapsi, sanoi hän. — Te ihailette koneiden runoutta.
— Minä ihailen työtä, vastasi toinen vakavasti.
— Hyvä, hyvä, neiti, mutta kuka on mies, joka tuossa seisoo tervehtien?
Keskikokoinen, tumma, jonkun verran yli kolmikymmenvuotias mies oli ilmaantunut tehtaan portille. Hän tervehti kunnioittavasti ajajia. Louise neiti kumarsi, ja luutnantti nosti hattuaan.
— Se on insinööri Gabriel Stener, sanoi hän. — Hän on tehtaan johtaja.
Louise neiti huusi insinöörille:
— Me istumme tässä ihaillen upeaa tehdasta, insinööri Stener, sehän on kuin satua.
Insinööri tuli hitaasti reen ääreen.
Rosenkrantz katsoi häneen tutkivasti ja mieltyi ehdottomasti hänen miehekkäihin ja vakaviin, vaikka ei suinkaan kauniisiin kasvoihinsa. Louise neiti esitteli molemmat herrat, jotka ojensivat toisilleen kätensä lakeeratun reen-oven yli.
— Kun ajattelen vanhaa, rappeutunutta myllyä, joka oli täällä ennen, sanoi Louise, täytyy minun tunnustaa, että täällä on tapahtunut suuria muutoksia.
— Silloinpa neidin pitäisi nähdä kaupunkia iltaisin, sanoi insinööri.
— Siellä on nyt sähkövalaistus kaikkialla, ja voima tulee täältä.
— Jospa saisimme sähkövalon kartanoonkin, mutta te tiedätte, että setä on vanhoillinen; hän tahtoo kernaimmin pysyä vanhassa. Mutta kyllähän lamput ovatkin kodikkaat, ettekö tekin ole samaa mieltä, luutnantti Rosenkrantz?
Luutnantti pudisti tarmokkaasti päätänsä. Hän oli vuosikaudet asunut hotelleissa.
— En, vastasi hän tehden kädellään kiertävän liikkeen ilmassa. —
Nappuloita, nappuloita!
— Niin, teidän sedällänne on ylen merkilliset mielipiteet, sanoi insinööri, eikä hänen kanssaan pääse mihinkään.
Vaihdettiin vielä muutamia merkityksettömiä sanoja, ja sitten reki ajoi edelleen. Insinööri seisoi hetkisen paikoillaan ja katseli heidän jälkeensä; sitten hän meni jälleen tehtaaseensa.
Kun Rosenkrantz ja Louise neiti olivat tulleet kotiin, mainitsi luutnantti sattumalta kenraalille, että he olivat puhelleet insinööri Stenerin kanssa.
— Vai niin, sanoi vanhus, hän on siis vielä täällä.
Ja tämän jälkeen hän heti alkoi puhua jostakin muusta. Luutnantti
Rosenkrantz sai sen varman vaikutelman, että kenraali tunsi insinööri
Stenerin ennestään eikä pitänyt hänestä.
Uusi vieras tuli puoli kahdeksan junassa. Hans Kristian ja luutnantti olivat asemalla häntä noutamassa. Louise neiti ja kenraali olivat sillä aikaa mietiskelleet, minkähän näköinen mies mahtanee olla.
Kenraali, joka kiinnitti huomionsa "kandidaatti" arvonimeen, arveli, että hän on varmaankin herra, jolla on oppineen ulkomuoto ja silmälasit, kenties parrakas, puhuu kielitieteestä ja kenties latinaisin lauseparsin. Louise luuli, että hän pikemminkin olisi samantyyppinen kuin luutnantti itse, rakastettava, sorea, hieman elähtänyt, laiska. Molemmat pettyivät, jos saatamme käyttää sellaista sanaa.
Ensimäinen mitä kenraali ajatteli nähdessään hänet, oli:
— Mutta hänhän on aivan kuin nyrkkeilijä.
Ensimäinen mitä Louise ajatteli, oli tämä:
— Tuo mies ei ole mikään vetelehtijä. Luutnantti Rosenkrantz on narrannut meitä.
XV LUKU.
Pilkkaan-ammunta.
Louise oli koko päivän ihan ihmeellisellä tuulella. Näytti siltä, kuin hän aivan erikoisesti olisi koettanut tehdä ystävänsä luutnantin olemassaolon vaikeaksi. Mutta tämä ei menettänyt tasapainoaan. Oltuaan jossakin tilaisuudessa hänelle tavallista ilkeämpi ja ärsytettyään häntä kovin saattoi Louise neiti äkkiä tulla miellyttäväksi, katua, ojentaa luutnantille kätensä ja sanoa: anteeksi. Ja toinen, joka aina oli ritarillinen, suuteli hänen kättään ja kumarsi.
Päivemmällä näyttäytyi uusi vieras, kandidaatti. Hän oli suunnilleen luutnantti Rosenkrantzin ikäinen mies. Mutta päinvastoin kuin Rosenkrantz, joka oli pieni ja ketterä, melkeinpä naisellisen siro, oli uusi vieras pitkä ja harteva; hänellä oli puhtaat, luonteenomaiset piirteet, ja hän käveli rohkeasti ja varmasti.
Nuori tyttö katseli häntä uteliaana.
— Mitä te opiskelette, kandidaatti Storm? kysyi hän.
Kandidaatti Storm hymyili paljastaen loistavat hammasrivinsä ja vastasi päätäpahkaa:
— En mitään, neiti.
— Sitä arvelinkin, sanoi Louise viitaten samalla luutnanttiin. — Te olette luonnollisesti juuri samanlainen kuin hänkin. Mutta te ette osaa vielä puhua kuten hän. Luutnantti olisi epäilemättä vastannut sellaiseen kysymykseen (tässä hän matki luutnantin hieman sammaltavaa ääntä): Minä tutkin ihmisiä, neiti.
Louise nauroi. Kandidaattia huvitti nuoren tytön nenäkkyys, eikä hänen tulonsa aikaansaanut mitään keskeytystä hilpeään, hieman pisteliääseen, hieman vaaralliseen kuherruskieleen.
Nähtyään uuden vieraan uljaan ryhdin huudahti kenraali:
— Teidän vanhempanne ovat varmaan tehneet erehdyksen, herra kandidaatti.
— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
— Teistä olisi pitänyt tulla soturi. Teidän kaltaisenne mies olisi kaunistanut mitä sotilaspukua hyvänsä, eikö totta, luutnantti Rosenkrantz?
— Epäilemättä, vastasi luutnantti, mutta eihän tarvitse olla juuri soturi harjoittaakseen kaikkia hyviä soturiurheiluja.
Kenraali rypisti otsaansa.
— Vai niin, oletteko te urheilija? kysyi hän. — Kenties potkija, jalkapallonpelaaja vai mitä se on?
— Enpä toki.
— Hiihtäjä?
— En sitäkään. Voin käyttää koipiani parempaankin.
— No no, kaikki tämä minua ilahduttaa. Minä en voi ollenkaan ymmärtää kaikkien Englannista tulleiden uusien urheilujen merkitystä.
— Sitä ei voi meidän luutnanttimmekaan, lisäsi Louise neiti. —
Muistatteko jalkapallopeliä Cambridgessa viime kesänä, luutnantti
Rosenkrantz?
Ja luutnantti loi vaatimattomasti silmänsä alas, ikäänkuin häntä jälleen olisi muistutettu jostakin hänen anteeksiantamattomasta synnistään.
— Puhunko minä siitä? kysyi Louise kiusoittavasti.
— Miten haluatte, vastasi luutnantti. — Minulla on uhrin kärsivällisyys.
— Niin, se juttu teidän on toki kuultava, herra kandidaatti, jatkoi Louise neiti. — Tiedättekös, että luutnantti, katseltuaan hetkisen peliä, sanoi niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: Minä en ymmärrä, sanoi hän, mitä tämä pyhittää. Sillä kun yksi potkaisee pallon yhdelle taholle, niin tulee toinen ja potkaisee sen takaisin.
Kuului kenraalin ja koko hänen seuransa uusi nauru.
Tämä keskustelu tapahtui tupakkahuoneessa illallisen jälkeen. Pastori Winge oli jälleen tullut vierailulle. Hän oli aina ollut jonkinlaisena kotipappina mahtavan ja rikkaan Jernen perheessä ja ilmestyi joka päivä kartanoon.
Kenraali oli erinomaisella tuulella ja oli kokonaan unohtanut edellisen illan merkilliset tapahtumat. Sitten hän vähitellen johtui omiin urotöihinsä. Hän oli ollut vapaaehtoisena ranskalais-saksalaisessa sodassa ja taistelukentällä saanut kunnialegioonan ristin. Kenraalin ei ollut vaikea hieman kehaista urotöistään, milloin oli sellaisella tuulella. Mutta hänellä oli syynsäkin siihen, sillä paljon juteltiin vanhan soturin rohkeudesta ja miehuudesta.
Hän oli nyt keskellä jutelmiaan.
— Revolverilla-ampuminen, hyvät herrat, sanoi hän, on hienoimpia ja yksilöllisimpiä sotilasurheiluja. Minä pidän sitä miekkailun veroisena, jolle myöskin annan jakamattoman kunnioitukseni. Jokaisen gentlemannin tulee elämänsä joka hetkenä olla valmis puolustamaan sanaansa ja kunniaansa, siispä hänen täytyy kyetä sekä ampumaan revolverilla että käyttämään kalpaa. Hän ei aina ole siinä asemassa, että kykenisi valitsemaan aseen. Nyt minä olen pian seitsemänkymmenvuotias, hyvät herrat, niin, minä täytän todellakin pian seitsemänkymmentä — ei kukaan sitä usko, mutta minä uskallan vannoa olevani vielä yhtä varmakätinen kuin kuka kolmi-, kymmenvuotias nuorukainen hyvänsä.
Sitten hän katsoi tuikeasti luutnanttiin ja loi senjälkeen silmäyksen kirjoituspöydälle, jossa kauniit revolverit olivat.
Louise neiti pani kädet korvilleen.
— Ah, nyt setä alkaa jälleen ampua, sanoi hän. — Silloin täällä ei voi olla pölyltä ja savulta.
Kenraali kavahti pystyyn.
— Etkö ole upseerin tytär? kysyi hän. — Pelkäisitkö laukausta tai paria?
Louise meni pois ja niiasi kuin koulutyttö.
— En, herra kenraali, vastasi hän, mutta kello on nyt puoli yksitoista, ja säädyllisen tytön pitää olla nukkumassa jo kello kahdeksan. Sinä kai sallit, että minä poistun taistelukentältä heti taistelun alussa. Minä olen todellakin hyvin väsynyt.
Hän toivotti kaikille ystävällisesti hyvää yötä ja läksi huoneesta, joka nyt oli tullut täyteen tupakansavua.
Mutta kenraali ei tahtonut luopua tuumastaan. Hän oli tullut viinistä hieman vilkkaalle tuulelle, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.
— Mutta kenties minä en uskalla kilpailla teidän kanssanne, luutnantti
Rosenkrantz, sanoi hän nostellen revolvereja.
— Rakas kenraali, tahdotteko jo ampua minut?
— En, mutta minä tahdon kernaasti näyttää herroille, miten melkein seitsemänkymmenvuotias gentlemanni saattaa pidellä tällaista pikku esinettä.
Vaikkakin pappi, luonnollista kyllä, näytti jokseenkin vastahakoiselta, sai kenraali kuitenkin vieraat mukaansa isoon saliin.
— Hans Kristian! huusi hän.
Ja Hans Kristian ilmaantui ovelle, harmaatukkaisena, mutta suorana kuin kirkonkynttilä. Kenraali ojensi revolverin.
— Panssarilevy, käski hän, ja patruunat, Hans Kristian. Muista, numero viisi.
Hans Kristian teki kantapäillään täyskäännöksen ja katosi, ja vähän ajan kuluttua hän tuli laahaten mukanaan paksua panssarilevyä, jonka asetti uunia vasten. Kenraali latasi sillä aikaa aseet salonkivarusteilla. Luutnantti Rosenkrantz katsoi kandidaattiin ja hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: antaa hänen tehdä tahtonsa, ei häntä maksa vaivaa hillitä. Pastori asettui huoneen toiseen päähän mahdollisimman etäälle panssarilevystä.
— Mihin nyt tähtäämme? kysyi kenraali.
— Hyvä kenraali, vastasi luutnantti Rosenkrantz ottaessaan esille jotakin lompakostaan. — Näytökseenhän kuuluu välttämättä pelikortti, mutta kenties on helpompi käyttää tätä nimikorttia. Saatammehan joka tapauksessa, ottamalla mielikuvituksemme hieman avuksemme, ajatella missä ässän paikka on.
Hän meni ja kiinnitti kortin levylle, kenraali mittasi askelillaan matkan, tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui kortin yläosaan.
— Mestarilaukaus, sanoi kandidaatti.
— Nyt te, tyrkytti kenraali innostuneena ja ojensi aseensa luutnantille.
Luutnantin laukaus osui myöskin korttiin, mutta alireunaan.
— Hyvä, huusi kenraali, nyt on teidän vuoronne, kandidaatti.
Kandidaatti otti revolverin ja sanoi:
— Neljä panosta vielä. Kun on revolveri, jossa on neljä panosta, ei koskaan tarvitse olla kiinnitysnastan puutteessa.
— Vai niin, vastasi kenraali ja katsoi tuimasti häneen, — herra kandidaatti, lisäsi hän.
XVI LUKU.
Kuka kandidaatti oli?
Kandidaatti ampui. Laukaus osui kortin toiseen kulmaan, ylimmäksi vasemmalle.
— Erinomaista, huusi kenraali. — Se osui kuin soturin laukaus, mutta ei kuitenkaan niin lähelle keskustaa kuin molemmat toiset.
Kandidaatti kohotti jälleen revolverinsa.
— Sallitteko, sanoi hän ja tähtäsi, että koetan tehdä sen vähän paremmin.
Hän laukaisi, ja tällä kertaa luoti osui oikeaan yläkulmaan.
Nyt kenraali sanoi ainoastaan:
— Sepä hittoa, jatkakaa.
Kandidaatti satutti kolmannen laukauksen vasempaan alakulmaan, ja silmänräpäyksen jälkeen oli viimeinen laukaus oikeassa alakulmassa. Siinä oli neljä kiinnitysnastaa, neljä merkillistä laukausta.
— Jäljellä ei ole, ikävä kyllä, useampia patruunia, sanoi ampumataituri vaatimattomasti, muutoin minä varmuuden vuoksi panisin yhden naulan keskelle.
Kenraali asettui ampujan eteen, pani kädet kupeilleen ja kysyi tuimasti:
— Kuka hitto te oikeastaan olette?
— Nimeni on kandidaatti Storm, vastasi puhuteltu jättäessään kenraalille aseen takaisin. Vanha mies oli vaiti hetkisen. Hän ei keksinyt kiireessään mitään muuta ihailunsa ilmaisukeinoa kuin sen, että pudisti toisen käsiä ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Olen hyvin iloinen siitä, että olette minun vieraanani.
Sali oli savua täynnä, ja ulkopuolelta kuuluva askelten töminä pani aavistamaan, että pommitus oli herättänyt huomiota. Hans Kristianin täytyi lähteä rauhoittamaan huolestuneita. Kartanoon oli tullut uusia palvelijoita, jotka eivät tunteneet kenraalin tapoja.
Herrat menivät takaisin tupakkahuoneeseen. Kenraali oli ylen ihastuksissaan kandidaatin loistavasta ampumataidosta. Vähän ajan kuluttua pappi läksi pois; hän oli tullut äänettömäksi ja hiljaiseksi viimeisen tunnin sotaisten urotöitten jälkeen, ja kun vanha soturi alkoi näyttää unisuuden merkkejä, tarttui luutnantti uuden vieraan käsivarteen ohjatakseen hänet hänen huoneeseensa. Kandidaatti Stormille oli osoitettu huone toisen kerroksen eteläsivustassa. Luutnantti itse asui pohjoisessa.
Heidän kulkiessaan portaita sanoi luutnantti:
— Minä kyllä tiesin teidän osaavan ampua hyvin, mutta että olitte täydellinen mestariampuja, sitä en aavistanut.
— Hyvä ystävä, vastasi kandidaatti, revolverilla ampuminen on minun ainoa todellinen huvitukseni. Milläpä tässä ikävässä maailmassa muutoin kuluttaisi aikaansa.
— Kas tässä on teidän huoneenne, sanoi luutnantti ja avasi oven. — Mutta arvelen, että menemme ensin minun huoneeseeni saadaksemme hieman jutella keskenämme, onhan se aivan välttämätöntä.
— Aivan oikein. — Vieras nyökäytti tyytyväisenä päätään nähdessään huoneen sisustuksen.
Heidän tultuaan luutnantin salonkiin, jossa koivuhalot räiskyivät avoimessa takassa ja lamppu levitti huoneeseen punaista lämmintä valoaan, sanoi kandidaatti äkkiä:
— Teidän tulee antaa minulle eräs selitys.
— Olette oikeassa, vastasi Rosenkrantz ja asettui selkä takkaa vasten.
— Ette saata uskoa, miten nopea saapumisenne minua ilahdutti.
— Minä kiiruhdin matkaan heti saatuani sähkösanomanne.
— Oikeastaan minulla oli ollut toinen ajatus, sanoi Rosenkrantz. — Tehän tunnette asianajaja Kleistin, eikö totta? Hänet minä olin ensiksi aikonut kutsua. Minä tiedän, että hän pitää paljon siitä seuraelämästä, joka on talvisin vallalla tällaisissa vanhoissa herraskartanoissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka saattoi minut muuttamaan päätökseni.
Kandidaatti katsoi häneen tarkkaavaisena ja kuunteli huomattavalla mielenkiinnolla, mitä toisella oli sanomista.
— Minä pelkäsin, jatkoi luutnantti, ettei vanha sotilas pitäisi teistä, ja se olisi ollut hyvin ikävä seikka. Hän ei pidä uusista kasvoista, mutta on muuten hyvin kelpo mies. Tämänpäiväisten laukausten jälkeen ei kuitenkaan ole mitään vaaraa, te olette ainiaaksi valloittanut hänen sydämensä.
Uusi vieras nauroi.
— Kaikki tämä on varsin hyvää, sanoi hän, mutta minä en ole vielä paljoakaan viisastunut.
Luutnantti seisoi hiljaa hetkisen. Sitten hän lykkäsi erään mukavimmista nojatuoleista takan eteen ja sanoi:
— Rakas Asbjörn Krag, istukaa. — Ja vieras, joka ei näyttänyt vähintäkään hämmästyneen tästä uudesta ja yllättävästä puhuttelusta, istuutui tuoliin, ojensi jalkansa ja oli valmis kuuntelemaan. Luutnantti seisoi takan ääressä. Ja sitten hän alkoi:
— Hyvä Krag, minä olen lähettänyt teitä noutamaan sentähden, että tässä talossa on viime aikoina tapahtunut ylen ihmeellisiä asioita.
Sitten seurasi selvä ja tarkka esitys kaikesta mitä oli tapahtunut. Luutnantti aloitti kertomalla kamalasta näystään, kymmenen vuotta sitten kuolleesta tohtori Jernestä, kenraalin veljestä. Senjälkeen hän kertoi puhelun, joka hänellä oli ollut vanhan Hans Kristianin, papin ja kenraalin kanssa, edellisen yön tapahtumista, askelista, jäljistä lumessa, naputuksesta kenraalin ikkunaan ja naurusta. Asbjörn Krag ei keskeyttänyt ainoatakaan kertaa tätä kertomusta, hän istui paikoillaan koko ajan ja puhalteli sikarinsavua suurina, valkeina pilvinä, ja hänen täysin ilmeettömät kasvonsa näyttivät pikemmin osoittavan hajamielisyyttä kuin mielenkiintoa. Luutnantti lopetti sanomalla:
— Tämä on syy, jonka vuoksi kutsuin teidät. Ja mitä nyt arvelette?
— Oletteko taikauskoinen? kysyi Krag.
— En.
— Onko kenraali taikauskoinen?
— Ei.
— Hyvä, se saattaa tehtäväni paljoa helpommaksi. — Tunnetteko hyvin kenraalin ja miten kauan olette ollut hänen läheisyydessään?
— Minä tunnen hänet hyvin, pidän hänestä paljon, ja olen viime aikoina, nyt puolen vuoden ajan, alituisesti ollut hänen läheisyydessään.
— Miksi niin?
— Kenraali on sitä halunnut, eikä minulla ole ollut mitään sitä vastaan.
Luutnantti hymyili.
— Minä ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag. — Milloinka tapahtumaa juhlitaan?
— Kenraali haluaa julkaista veljentyttärensä ja minun kihlauksen toisena joulupäivänä.
— Tahtooko tyttö?
— Väliin luulen sitä. Mutta joskus taas en luule.
— Entä jos hänellä on joku toinen?
— Suoraan sanoen, vastasi luutnantti, en minä itkisi, vaan hymyilisin surullisesti ja lunastaisin matkalipun Pariisiin. Mutta miksi tätä kysytte? Olin odottanut saavani kuulla toisia kysymyksiä, Asbjörn Krag.
— Miten monta palvelijaa on talossa?
Luutnantti laski.
— Luulen niitä olevan kymmenen tai kaksitoista, niiden joukossa viisi- kuusi miespuolista.
— Onko kenraalilla ketään kartanonhoitajaa?
— Hänellä on agronomi, joka hoitaa maanviljelystä.
— Tilahan on suuri?
— Hyvin suuri ja varsin arvokas. Mutta kenraali on visapää, ja hänellä on varoja olla sellainen. Metsät ovat hoitamatta, koska kenraali tahtoo pitää mieluummin hyvän ja hauskan jahtialueen kuin hyvän metsän. Suuret maa-alueet ovat hevoshakoina. Kenraalin veli oli omituinen mies; hän tahtoi pitää kaiken tällaisena, ja kenraali on uskollisesti jatkanut samaan tapaan. Tiedättekö, hän tuli aivan raivoihinsa, kun ensimäinen tehdas perustettiin joen varrelle, ja se oli ensimäinen syy siihen, että hän lähti täältä kolme vuotta sitten. Nyt hän on hieman leppynyt, mutta jos vaan tulee kysymys tehtaan savupiipusta, niin pelkään, että hän hankkii tykistön ja ammuttaa sen maan tasalle. Muistatteko hänen vanhempaa veljeänsä, Krag?
— Tuota omituista miestä? Muistan kyllä. Ja kaikenmoista. Hän ampui itsensä, eikö totta?
— Niin.
— Ja nyt hän haluaa kummitella, tuo vanha kummallinen veitikka. Minua ilahduttaa, että saan tavata häntä.
— Te näytätte ottavan asian varsin kevyeltä kannalta, sanoi luutnantti.
— Erehdytte, vastasi Asbjörn Krag, minä otan vain miettimisaikaa.
Seurasi vaitiolo, joka kesti monta minuuttia. Sitten Asbjörn Krag nousi, heitti sikarinpätkän tuleen ja ojensi Rosenkrantzille kätensä.
— Hyvää yötä, sanoi hän. — Kello on kaksi.
— Hyvää yötä, vastasi luutnantti hieman viivyttelevästi ja hämmästyneenä äkillisestä lähdöstä.
Krag meni. Luutnantti seisoi takan ääressä ja kuunteli hänen askeliaan, kunnes niiden ääni kokonaan lakkasi. Krag kulki varovasti, jotta ei herättäisi tarpeetonta melua.
Rosenkrantzin piti juuri mennä makuuhuoneeseensa, mutta silloin hän kuuli askelien palaavan. Hän tuijotti jännityksessä oveen. Sen avautuessa hän näki Kragin kasvot pimeästä.
Jotakin oli tapahtunut.
XVII LUKU.
Yövaeltaja.
Luutnantti Rosenkrantz meni ovelle.
— Mikä on? hän kysyi.
— Tulkaa mukaani, vastasi Krag.
— Oletteko nähnyt mitään?
Krag ei vastannut, ja luutnantti tahtoi ottaa lampun valaistakseen pimeätä käytävää, mutta Krag esti sen.
— Ei mitään valoa, sanoi hän. — Ja kulkekaa varovasti.
Suljettuaan Rosenkrantzin huoneen oven hiipivät molemmat miehet eteenpäin käytävässä. Suuressa rakennuksessa ei muutoin näkynyt mitään elonmerkkejä; kaikki olivat menneet levolle.
Asbjörn Krag ohjasi ystävänsä käytävän päähän asti, oman huoneensa lähelle. Siellä oli ikkuna lumipeitteisille kentille päin; kaukaa harjujen takaa näkyi vaalea kajastus lähimmästä kaupungista. Krag viittasi ikkunaan, ja Rosenkrantz katseli ulos, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Eikä Asbjörn Kragin tarkoitus kuitenkaan saattanut olla ohjata häntä tänne ainoastaan sitä varten, että hän saisi tilaisuuden katsella ihmeellisen kaunista maisemaa, tätä suurta ja äänetöntä sinivalkoista lumilakeutta ja sysimustaa metsänreunaa. Mitään eloa ei näkynyt, mistään yksinäisestä talosta ei noussut ystävällinen sauhu, mitään kulkusten kilinää ei kuulunut seinien ulkopuolelta.
Rosenkrantz katsoi salapoliisiin, jonka silmät olivat kiintyneet erääseen paikkaan maisemassa. Ja nyt hän ymmärsi, että jotakin täytyi joka tapauksessa olla tekeillä, sillä muutoin levollisissa kasvoissa oli jännittynyt ilme.
Krag viittasi kädellään.
— Katsokaapa tuonne alas, pyysi hän.
— Puistokäytävää kohti?
— Niin, kiinnittäkää silmänne siihen kohtaan, mistä puistokäytävä alkaa. Meillä on hyvä onni, kuu valaisee erinomaisesti tänä iltana.
Rosenkrantz tuijotti alas jännittyneestä. Vihdoinkin hän näki tumman varjon ilmestyvän puistikon hämärästä ja liikkuvan sinisellä lumitiellä.
— Se on koira, sanoi Rosenkrantz, eräs kartanon koirista, se ei ole mitään erinomaista.
— Odottakaa, sanoi Krag.
Kohta sen jälkeen ilmestyi uusi varjo, ja Rosenkrantz säpsähti.
— Ihminen, kuiskasi hän.
Asbjörn Krag ei vastannut, mutta piti koko ajan katseensa kiinnitettynä olentoon, joka hitaasti liikkui kartanoa kohti.
— Koira kulkee edellä, kuiskasi luutnantti.
— Ja mitä se osoittaa?
— Että tulija on tuttu. Mutta minä luulin, että koko talon väki oli mennyt nukkumaan.
— Koirat olivat ääneti, kuiskasi Krag, sinäkin yönä, jolloin kenraalin ikkunaan koputettiin. Tunnetteko sen, joka kulkee tuolla?
— En, hänen yllään on pitkä viitta. Minä en ole tähän asti nähnyt kartanossa ketään, jolla olisi tuollainen viitta.
Äkkiä Rosenkrantz tarttui Kragin käsivarteen.
— Suuri Jumala, sanoi hän. — Minulle tulee kauhea aavistus, sydämeni aivan värisee.
— Mitä te ajattelette?
— Minä ajattelen häntä, jonka näin pimeässä, takan ääressä, veljeä.
— Joka on kuollut kymmenen vuotta sitten.
— Mutta minä näin hänet aivan selvästi, Krag, eikä minulla ole koskaan harhanäkyjä. En eläessäni unohda hänen kalpeita, harmaapartaisia kasvojaan enkä hänen omituisia silmiään, jotka tuijottivat kultasankaisten silmälasien takaa.
— Oliko hän kookas?
— Ei, hän ei ollut pitempi miestä, joka nyt tuolla kulkee ja tulee rakennusta kohti.
Krag oli jälleen hetkisen hiljaa katsellen lähestymistään lähestyvää haamua, joka liikkui edelleen samalla tavalla, hitaasti, melkeinpä vaivalloisesti. Koira oli tullut pihalle. Äkkiä sanoi Krag, aivan kuin itsekseen puhuen:
— Kuolleet eivät enää kävele.
Rosenkrantz tahtoi vastata, mutta ei saanut puhutuksi, sillä hän huomasi samalla, etteivät salapoliisin kasvot olleet enää yhtä vakavat. Asbjörn Krag hymyili.
— Nauratteko? kysyi Rosenkrantz kauhistuneena.
— Minä vain hymyilen, vastasi Krag. — Tässä talossa on todellakin hauska kummitus; se muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Toisena yönä se ilmestyy kalpean, harmaapartaisen, jahtipukuisen miehen hahmossa, toisena se kuljeskelee varkaana lumikinoksissa, kolmantena se on nainen.
— Nainen! huudahti Rosenkrantz.
— Älkää puhuko niin kovaa, sanoi Krag. — Ei ole tarpeen, että herätämme ketään nukkuvia.
Hän viittasi alas ja nyökäytti päätään.
— Niin, se on nainen, sanoi hän.
Luutnantti siristi silmiään. Haamu tuli pihamaalle, ja luutnantti saattoi nyt myöskin nähdä, että se todellakin oli nainen. Olento pysähtyi hetkiseksi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin pelkäisi kohdata ketään, ja hiipi sitten edelleen varjossa pitkin puutarhan aitausta. Kun hän ilmestyi jälleen siniseen kuutamoon, näkivät he hänet ainoastaan silmänräpäyksen. Senjälkeen hän katosi heidän näkyvistään talonseinän taakse.
Luutnantti Rosenkrantz aikoi kiireesti jättää tähystyspaikan, mutta
Asbjörn Krag pidätti häntä.
— Mihin aiotte mennä? kysyi hän tuimasti.
— Menen alas. Tahdon nähdä kuka se on.
— Odottakaa.
Krag kumartui ja kuunteli. Kaikki oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten he kuulivat alhaalta äänen; oli kuin vanhan rakennuksen seinät olisivat imeneet äänen itseensä — se oli heikko, kuiskiva, varovainen askelten ääni puuportailta. Sitten kovempi narina, ovi suljettiin varovasti. Sitten kaikki oli hiljaa. He kuuntelivat useita minuutteja. Kaikki oli edelleen hiljaa.
— Saatatte mennä, sanoi Krag. — Mutta se ei hyödytä kuitenkaan mitään, sillä te ette löydä mitään.
— Kenties hän tulee tänne, mutisi Rosenkrantz, tuijottaen pitkään käytävään.
— Ei, vastasi Asbjörn Krag varmalla äänellä, — sitä hän ei tee.
— Mutta minä tahdon antaa vuoden elämästäni nähdäkseni hänen kasvonsa.
Krag nauroi hillittyä, mutta hilpeää naurua.
— Se on tarpeetonta, sanoi hän. — Te saatte tietää kuka hän on, jos lupaatte mennä aivan rauhassa nukkumaan ja olla kertomatta kenellekään mitään siitä, mitä olette tänä yönä nähnyt.
— Mutta miten voitte sanoa minulle kuka hän on? Tehän ette ole nähnyt enempää kuin minäkään.
— Siksi että minä tunsin hänet, vastasi Krag. — Hän oli Louise Jerne, kenraalin veljentytär.
Luutnantti säpsähti.
— Hänkö! huudahti hän. — Mitä hittoa.
Mutta Asbjörn Krag laski rauhoittaen kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi:
— Hyvää yötä, Rosenkrantz, muistakaa lupauksenne.
* * * * *
Kun Asbjörn Krag seuraavana aamuna tuli aamiaishuoneeseen, näki hän ensimäiseksi Louise neidin vaaleat ja hilpeät kasvot. Louise tervehti teennäisen ja veitikkamaisen kunnioittavasti.
— Kuuluisa ampumamestari, sanoi hän. — Minulla on kunnia, mutta te teitte todellakin rakastettavasti, kun ette jatkaneet pommitusta koko yötä.
— Toivottavasti neidin yöuni ei ole häiriintynyt? kysyi Krag.
— Ei ollenkaan, herra kandidaatti, vastasi toinen, mutta minä soisin kernaasti, että se olisi häiriintynyt. Aivan kuin luutnantin.
Vasta nyt Krag huomasi, että myöskin Rosenkrantz oli huoneessa. Hän istui pimeimmässä nurkassa ja tuijotti eteensä alakuloisin katsein.
— Mitä neiti tarkoittaa? kysyi hän.
— Tarkoitan, että minäkin tahtoisin kernaasti nähdä kummituksen.
Asbjörn Krag rypisti otsaansa:
— Onko kevytmielinen ystäväni Rosenkrantz säikytellyt teitä, neiti?
Rosenkrantz ymmärsi varsin hyvin hänen tarkoituksensa ja kiiruhti senvuoksi vastaamaan:
— Ei, vaan neiti Louise on kuunnellut palvelustyttöjen juoruja.
Minäkin olen kuullut nuo kyökkijutut.
— Miten hauskaa, jatkoi neiti Louise. — Aivan kuin oikein vanhassa ja viehättävässä linnassa. Ajatelkaapa, kummitus? Onkohan se harmaa nainen vai mikä? Minä iloitsen tästä pienestä säikähdyksestä. Toivon kummituksen olevan niin rakastettavan, että näyttäytyy minulle. Palvelijat puhuvat, että joku kuollut kummittelee. Kukahan se mahtaa olla? Keneksi te sitä luulette, herra kandidaatti?
— Minä en yleensä usko kummituksia, neiti Jerne, vastasi Krag ja läheni häntä hymyillen.
Tyttö meni heti nyrpeäksi.
— Hyi, miten juhlallista ja ikävää, sanoi hän.
Mutta silloin Krag tarttui hänen käsiinsä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Jos voin tehdä sillä teille palveluksen, neiti, niin uskon kernaasti kummituksia.
XVIII LUKU.
Insinööri Stener.
Louise neiti katsoi silmänräpäyksen salapoliisiin, nopeasti, tutkivasti, ja tämän ainoan silmänräpäyksen hän oli totinen. Mutta sitten hän jälleen nauroi, löi Asbjörn Kragia leikillisesti käsivarrelle ja sanoi:
— Mutta hyvä herra kandidaatti, mitä te tarkoitatte, enhän minä pakoita teitä mihinkään.
Vähän ajan kuluttua hän läksi huoneesta, ja Asbjörn Krag ja Rosenkrantz jäivät kahdenkesken.
— Te näytätte miettiväiseltä, sanoi salapoliisi. — Onko tapahtunut jotakin ikävää?
— Ei, ei mitään, vastasi luutnantti, mutta minä olen puolen tuntia keskustellut tuon pikku paholaisen kanssa.
— Ja tuolla pikku paholaisella te luultavasti tarkoitatte Louise neitiä.
— Niin. Minä olen aina hieman väsyksissä puheltuani hänen kanssaan. En mielelläni rasita itseäni näin varhain aamulla, ja on todellakin rasittavaa vastailla hänen kokkapuheisiinsa.
Krag katseli ympärilleen.
— Vanhoja tauluja, mutisi hän. — Luultavasti hyvin arvokkaita taideteoksia.
Luutnantti nauroi.
— Tepä olette lystikäs! huudahti hän. — Sanotteko näitä vanhoiksi taideteoksiksi? Tässä on eräs Cézanne, tässä Corot. Kenraalin veli oli taideteosten kokooja.
— Vai niin. Onko tuo muotokuva?
Luutnantti katsoi häneen.
— Kuulkaa, rakas ystävä, sanoi hän, emmekö kernaammin puhuisi jostakin muusta?
— Hyvin kernaasti. Kuinka kauan luulette minun voivan pysyä täällä tuntemattomana?
— Niin kauan kuin itse haluatte.
— Mutta minähän kuulin juuri ohimennen, että tänne tulee vieraita illalla. Niitä kai tulee koko joukko, kenties joku tuntee minut.
— Sitä en luule, rauhoitti häntä luutnantti. — Tänne tulee ainoastaan pappi, kruununvouti, pari tilanomistajaa, tuttavallinen ja hyvin pieni piiri.
— Silloin kaikki on hyvin. Oletteko nukkunut hyvin viime yönä, luutnantti?
— Viheliäisesti.
— Miksi niin? Minä olen nukkunut erinomaisesti.
— Minä en ole tottunut salaperäisiin tapahtumiin, vastasi Rosenkrantz, ja minun mielestäni me näimme viime yönä sellaisen.
— Vai niin —.
Asbjörn Krag kiiruhti jälleen katselemaan tauluja.
— Oletteko varma siitä, että se oli hän?
— Se oli neiti Jerne.
— Mutta mitä hittoa hän vaeltelee yksin yöllä kaikessa salaisuudessa?
Krag ei vastannut.
— Hänkö se on kameleontti?
Krag katsoi häneen.
— Sitäkö olette tänä yönä ajatellut? kysyi hän.
— Sitä.
— Sitten on parempi, että nukutte toisen yön.
— Rakas Krag, vastasi luutnantti Rosenkrantz hieman ärtyneenä, — taulut näyttävät kiinnittävän teidän mieltänne enemmän kuin tämä salaperäinen asia. Aiotteko ruveta tutkimaan taidetta?
— Mahdollisesti. Sanokaapa minulle, kun täällä kerran on näin paljon tauluja, niin on täällä kaiketi myöskin kokoelma perhemuotokuvia.
— Suuri Jumala, tehän olette jo ne nähnyt.
— En suinkaan.
— Krag, minä aivan kauhistun teitä. Perhekuvakokoelma on suuressa salissa. Kenties revolverilla ampuminen eilen kiinnitti liiaksi mieltänne, niin ettette huomannutkaan taideteoksia.
Asbjörn Krag näpäytti sormiaan.
— Niin, siinä sen näette, huudahti hän. — Nyt on niinmuodoin aika, että hankin itselleni hieman tietoja siltä alalta.
Hän tarttui Rosenkrantzin käsivarteen ja pyysi häntä lähtemään perhekuvakokoelmaan. Ja kun molemmat tulivat isoon saliin, sai Rosenkrantz heti aavistuksen, miksi Asbjörn Kragissa oli herännyt tämä äkillinen harrastus. Hän kulki heti erästä isoa, merenvihreässä kehyksessä olevaa metsästyspukuisen herran muotokuvaa kohti.
— Tuossa hän siis on, käy hyvin yhteen.
— Mikä käy yhteen?
— Kenraalin veljen muotokuva sopii aivan teidän kuvaukseenne siitä ihmisestä, jonka näitte hämärässä takan edessä.
— Täydellisesti, vastasi luutnantti. — On kuin näkisin hänet jälleen.
Nuo kummalliset silmät, harmaa parta, ankarat, surumieliset kasvot.
— Esiintyikö kenraalin veli aina metsästyspuvussa asuessaan kartanossa?
— Ei tietysti ihan aina. Mutta hän oli monessa suhteessa omituinen ihminen.
Krag laski kätensä Rosenkrantzin olkapäälle ikäänkuin kertoakseen hänelle jotakin tuttavallisesti ja sanoi:
— Minusta on varsin mieltäkiinnittävää, että kuollut esiintyy siinä puvussa, jossa hän on maalattu ja jossa kaikki nyt saattavat nähdä hänet.
Rosenkrantz säpsähti.
— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.
— Minä tarkoitan, vastasi Asbjörn Krag, että kenties kukaan ei tuntisi häntä muussa puvussa. Jos hän kummittelee, tekee hän varsin ystävällisesti esiintyessään niin, ettei kenenkään tarvitse olla epätietoinen siitä, kuka hän on. Kiitos, nyt minun mieltäni ei enää kiinnitä maalaustaide, lisäsi Krag ja kulki ystävänsä käsipuolessa läpi huoneiden.
Lähestyessään ruokailuhuonetta he kuulivat kovaa ääntä. Se oli kenraalin. He kuulivat hänen huutavan:
— Ei koskaan, ehdota mitä hyvänsä, mutta älä sitä. Ei koskaan!
Rosenkrantz joudutti askeliaan.
— Menkäämme vain sisään. Kun ukko on tällä tuulella, saattaa olla soveliasta häntä vähän häiritä.
Nähtyään molemmat miehet kenraali hyökkäsi heitä vastaan, kasvot punaisina, vapisten kiihtymyksestä. Louise neiti seisoi nolona astiakaapin ääressä ja hypisteli hedelmämaljakkoa.
— Ajatelkaapa, hyvät herrat, huudahti kenraali, minun veljentyttärelläni on kerrassaan merkillisiä päähänpistoja. Hän tahtoo savupiippumiehen tänne illaksi.
— Saatathan olla kutsumatta, setä, jollet tahdo. Miksi nostat siitä niin suuren melun? huomautti Louise.
— Kuka on savupiippumies? kysyi Rosenkrantz.
— Se on Stener, insinööri, kiiruhti Louise neiti vastaamaan. — Hän on rakentanut tuolla alhaalla olevan tehtaan, ja setä väittää, että mies on turmellut hänen näköalansa.
— Niin, hyvät herrat, huudahti kenraali, häntä minä en suvaitse, tuota viheliäistä siviilimiestä. Hän ei ole hankkinut minun niskoilleni ainoastaan tätä tehdasta ja kirotulla piipunsavullaan turmellut vanhan ihanan tilani, vaan hän on myöskin ollut niin röyhkeä, että on ehdottanut, että minä myisin maani, jotta hän voisi rakentaa niille vielä useampia savupiippuja. Se on aivan verratonta mielettömyyttä. Pikku Louise voi taivuttaa minut moneen asiaan, mutta ennen matkustan tieheni kuin otan Savupiipun talooni.
Louise neiti meni vanhan karhujörrin luokse ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, kuten aina teki tahtoessaan saada häntä leppoisemmalle tuulelle.
— Rakas setä, sanoi hän, se oli vain minun päähänpistoni. Täällä ei, Jumala paratkoon, ole paikkakunnalla montakaan kavaljeeria (tällöin hän virnisti ja katseli luutnanttia). Täällä on vain pappi, tuomari, kuuro kruununvouti, tohtori, jolla on yhdeksän lasta, ja muita samanlaisia. Ainoa olet sinä, kenraali — senvuoksi minä ajattelin: onhan meidän vielä saatava insinööri. Hänhän on sitäpaitsi huomattava mies, setä. Eikä muutoinkaan enää hyödytä eristää tehtaanväkeä, insinöörit ovat jo valloittaneet nykyaikaisen maailman, setä, kaikista teistä sotureista huolimatta.
— Hyvä, mutta minä en antaudu.
— Ja minä kun luulin, että vanha riita tehtaan kanssa oli jo unohtunut.
— Minun ikäisenäni, vastasi kenraali, joka nyt oli rauhoittunut, — ei ole varaa unohtaa loukkauksia. Mutta kas, tuossa tulee kahvi, hyvät herrat. Menkäämme pöytään.
Louise neiti oli tullut aivan hehkuvaksi ja lämpöiseksi puhuessaan teollisuuden ja nykyaikaisten insinöörien puolesta. Asbjörn Krag katsoi häneen ja hymyili. Mutta insinööri Steneristä ei enää puhuttu.
Kun aamiainen oli syöty ja Hans Kristian oli pukenut meluavan ja jyryävän kenraalin, joka meni tapansa mukaan kiertokäynnille talleihin, juttelemaan hieman hevosille, jäi Asbjörn Krag istumaan tupakkahuoneeseen. Louise neiti läksi yksin ajelemaan ponylla ja luutnantti huoneeseensa kirjoittaakseen vihdoinkin kirjeet valmiiksi Pariisissa oleville pikku ystävättärilleen.
Juuri kun Asbjörn Krag ojensi kätensä tarttuakseen sanomalehtiin, ilmaantui Hans Kristian nuorempi ovelle.
— Eräs herra tahtoo puhutella luutnanttia, sanoi hän.
— Ilmoittakaa luutnantille, hän on huoneessaan, vastasi Krag.
Hans Kristian kääntyi ympäri, mutta Krag pysäytti hänet.
— Kuka se herra on? kysyi hän.
— Insinööri Stener, vastasi Hans Kristian nuorempi.