XIX LUKU.
Vieras ihminen.
Asbjörn Krag nousi.
— Odota vähän, sanoi hän, missä mies on?
— Isossa salissa, vastasi poika.
— Siellä missä kaikki muotokuvat ovat, taulut —?
— Niin, siellä missä kaikki vanhat herrat riippuvat kehyksissä.
— Miksi et ole vienyt häntä muuhun huoneeseen?
— Siksi että hän itse tahtoi odottaa siellä. Hän ei varmaankaan uskalla kohdata kenraalia.
— Hyvä. Mene nyt noutamaan luutnanttia. Mutta ota tämä kortti mukaasi.
Krag otti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen kiireessä muutamia sanoja: "Tahdon kernaasti olla läsnä."
Kohta kun Hans Kristian oli kadonnut, meni Krag läpi ruokasalin, vierashuoneen, kenraalin työhuoneen ja viereisen huoneen. Jo pitkän matkan päästä hän saattoi huomata ison salin oven olevan avoinna. Hän hiljensi senvuoksi askeliaan ja tuli saliin niin hiljaa kuin mahdollista. Hän pysähtyi ovelle ja katsoi odottavaan mieheen.
Insinööri Stener ei ollut ollenkaan kuullut hänen tuloaan. Insinöörillä oli turkki yllä ja hattu kädessä. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin ja katseli tarkkaavaisena erästä muotokuvaa — vainajan, kenraalin onnettoman veljen kuvaa. Mutta Asbjörn Kragista tuntui kummalliselta, että hän seisoi niin lähellä taulua; oli kuin hän olisi katsellut nimikirjoitusta tahi tehnyt jotakin muuta tutkimusta.
Krag astui pari askelta eteenpäin, ja vieras kääntyi äkkiä, hän oli nähtävästi tullut yllätetyksi. Hän tervehti Kragia ja sanoi:
— Minä olen insinööri Stener tehtaalta. Tahtoisin kernaasti puhella paroni Rosenkrantzin kanssa.
— Rosenkrantz tulee pian, vastasi Krag, minä olen lähettänyt häntä noutamaan. Olen kandidaatti Storm, paronin ystävä — uusi vieras talossa. Minua ilahduttaa tehdä tuttavuuttanne.
Herrat puristivat toistensa kättä, ja Krag jatkoi rakastettavasti:
— On hauskaa nähdä uusien yritysten kohoavan. Tehän olette rakentanut oivallisen tehtaan. Tällä paikallahan ei ollut muutamia vuosia sitten muuta kuin vanha myllyrähjä.
— Ja nyt meillä on työssä kaksisataa ihmistä, vastasi insinööri. — Tehdas on tuottanut hyvinvointia moneen kotiin. Mutta sittenkään ei valitettavasti näytä siltä, kuin kaikki katselisivat leppein silmin sen toimintaa.
— Niin, te tarkoitatte kenraalia.
— Hän tuottaa meille monia vaikeuksia. Kaikkea mihin vain kykenee. Hän väittää, että olemme hävittäneet paikan kauneuden, ja siinä hän kenties on oikeassa. Mutta kysykää noilta kahdeltasadalta ihmiseltä, minkä he pitävät parempana, paikan kauneuden vaiko hyvän ansion, niin minä en luule, että vastaus antaa mitään epäilemisen aihetta.
— Sitä minäkään en luule, vastasi Krag. — Olen täysin samaa mieltä kuin tekin.
Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saliin. Hänen hämmästyneistä kasvoistaan saattoi Asbjörn Krag huomata, ettei pikku Hans Kristian ollut sanonut kuka odotti. Luutnantti tuli yllätyksestä iloisena insinööriä vastaan ja tervehti häntä. Hän pyysi vierasta istumaan, mutta insinööri jäi seisomaan.
— Minä en vaivaa teitä kauan, sanoi hän. — Tulen pelkän liikeasian takia.
— Silloin teillä on kenties jotakin sitä vastaan, että ystäväni on läsnä?
— Ei suinkaan. Kuten mahdollisesti olette kuullut, herra paroni, olen minä vähän aikaa sitten tehnyt kenraalille tilanostotarjouksen.
— Minä tiedän sen, vastasi Rosenkrantz, ja hämmästyin summan suuruutta. Kartanohan on kieltämättä jokseenkin rappiolla. Te tarjositte 300,000.
— Sen taksoitussumman, niin. Minä en ole saanut kenraalilta vastausta ja saatan kyllä arvella, ettei hän tahdo myydä.
— Sitä hän ei tahdo, hän pelkää uusia tehtaita.
— Oikein. Mutta nyt tulee lisäksi asia, että meidän täytyy, meidän täytyy, herra paroni, saada kenraalin tila tahi osa siitä. Tehdas on liian pieni, ja meidän täytyy saada uusia aloja laajentamista varten. Te ette aavista, mitä tällä paikalla voi luoda, valtavia arvoja, suurteollisuutta.
— Sitä en epäile.
— Koska kenraali ei tahdo myydä sitä minulle, niin olen päättänyt kääntyä teidän puoleenne, herra paroni.
— Herra insinööri, vastasi luutnantti, minä vielä vähemmin voin sitä myydä.
— Niinpä kyllä, mutta te voitte mahdollisesti auttaa minua taivuttamaan kenraalia. Anteeksi, että käyn suoraan asiaan, mutta tässä, kun on kysymys suurista arvoista, ei ole mitään muuta neuvoa.
— Silloin teillä kaiketikin on tehtävänä paronille joku selvä ehdotus? kysyi Krag ystävällisesti.
— Niin, minä ehdotan, että paroni liittyisi minun, osakeyhtiööni.
Rosenkrantz säpsähti.
— Minä en ole koskaan elämässäni toiminut liikeasioissa, sanoi hän, minulla ei ole aavistustakaan liikekeinotteluista.
— Sitä ei tarvitakaan, eikä tämä ole ollenkaan mitään keinottelua. Kaikki tyynni rajoittuu siihen, että te ostatte jonkun verran osakkeitamme, eikä teillä ole muuta vaivaa kuin voiton nostaminen. Me jaoimme viime vuonna 12 prosenttia. Mutta siten tulemme pääasiaan; me kaksi, herra paroni, me kaksi muodostamme konsortiumin Jernegaardin ostamista varten. Te tarjoatte tilan hinnan, te voitte huoleti tarjota 400,000, siis paljon yli taksoitusarvion, ja taivuttaa kenraalin ottamaan vastaan tarjouksenne. Ja jos teille onnistuu kartanon ostaminen, pannaan uusi työ käyntiin.
— Mutta herra insinööri, väitti Rosenkrantz vastaan, tällainen toiminta on mahdollisesti sopusoinnussa kenraalin todellisten etujen kanssa, mutta se olisi ainakin mitä suurimmassa ristiriidassa hänen yksilöllisten toivomustensa kanssa, ettekä te voi pyytää, että minä tässä asiassa asettuisin vanhan miehen toivomuksia vastaan. Minä saisin mahdollisesti ostaa tilan, mutta en siinä tapauksessa, että kenraalilla olisi aavistustakaan, että tänne rakennetaan uusia savutorvia, enkä minä tahdo salata mitään.
— Te voisitte joka tapauksessa ostaa kartanon. Minä annan tarpeelliset summat käytettäväksenne. Teidän ei tarvitse sanoa kenraalille mitään, hänen ei tarvitse tietää mitään. Pääasia on, että tila tulee teidän haltuunne eikä ole enää kenraalin.
Luutnantti Rosenkrantz mietti hetkisen.
— Tässä piilee jotakin.
— Ei mitään muuta kuin minkä jo olen sanonut, nimittäin että tässä on suuria mahdollisuuksia. Tahdotteko siis ajatella ehdotustani?
— Minä ajattelen sitä. Mutta minun täytyy ainakin neuvotella kenraalin veljentyttären kanssa, joka nyt on hänen perillisensä.
— Luonnollisesti.
— Ja sitten saatte kuulla minusta tarkemmin.
— Mutta jos, herra luutnantti, jos joku toinen tarjooja tulee?
— Toinen tarjooja?
— Niin.
— Saatte olla rauhassa. Kenraali ei tahdo myydä. Ainoat, jotka voivat taivuttaa hänet siihen, ovat hänen veljentyttärensä ja minä yhdessä. Mutta jos joku tarjooja tulee, niin pidämme silmällä teidän etujanne, niin pitkälle kuin se on mahdollista.
Insinööri kiitti ja lähti. Keskustelun loppuaikana hän oli tarkasti kiinnittänyt huomionsa Asbjörn Kragiin, joka oli ääneti istunut ja kuunnellut.
Hänen mentyään kysyi Rosenkrantz:
— No, mitä arvelette?
— Minä olen samaa mieltä kuin tekin, vastasi Krag.
— Missä asiassa?
— Että tässä piilee jotakin. On kyllä totta, että tehdas tarvitsee suuria laajennuksia, mutta tämä erinomainen kiire on silmäänpistävä. On selvää, että insinööri odottaa jotakin.
— Mitä.
— Hän odottaa, että jotakin tapahtuu. Rakas ystävä, saatatte olla aivan vakuutettu siitä, että tarjooja on jo tulossa.
— Toinen. Uskotteko sen?
— Uskon, ja kun hän tulee, tiedämme monesta asiasta enemmän kuin mitä nyt tiedämme.
Rosenkrantz meni hänen luokseen.
— Silloin me tiedämme enemmän, mutisi hän. — Nyt teidän ajatuksissanne oli jotakin muuta.
— Te olette oikeassa, vastasi Krag puoleksi omissa mietteissään. — Tietäisinpä vain kuka tuo toinen tarjooja on, tietäisinpä vain sen, tietäisinpä vain…
Hän jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.
— Rakas ystävä, sanoi Rosenkrantz hetkisen kuluttua. — Minä luulin, että te ette erityisesti välittäisi näistä talon salaperäisistä tapahtumista, mutta nyt huomaan, että ne ovat alati ajatuksissanne.
— Alati, vastasi Krag.
Äkkiä hän nousi seisaalleen.
— Takka, huudahti hän, avoin takka?
— Mitä tarkoitatte takalla? kysyi Rosenkrantz.
— Teidän huoneenne takka, vastasi Krag selvästi yhäti omissa ajatuksissaan ja hajamielisenä. — Minun täytyy katsoa takkaa, jatkoi hän. — On joka tapauksessa omituista, etten ole sitä ajatellut ennen. Pysykää täällä. Minä tulen heti takaisin.
Hän meni nopeasti huoneiden läpi, portaita ylös ja avasi luutnantin asuntoon vievän oven.
Mutta kynnyksellä hän pysähtyi hämmästyneenä.
Sillä ikkunasta virtaavassa punaisessa kylmässä talvipäivän valossa hän näki vieraan ihmisen.
XX LUKU.
Melua salissa.
Tätä ihmistä Asbjörn Krag ei ollut nähnyt ennen. Nopealla ajatuskyvyllään, joka oli hänelle ominainen ja jota hän oli sitkeydellä harjoittanut, hän koetti nyt syövyttää tietoisuuteensa miehen ulkomuodon siinä silmänräpäyksessä, jolloin he kohtasivat toisensa. Mies oli keski-ikäinen, ja salapoliisi huomasi heti, että vieras hämmästyi hänen tulostaan, mutta koetti ihmeteltävällä mielenmaltilla hillitä ja salata tätä hämmästystään.
Mies oli keskikokoinen, parraton, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja ilmeettömät. Hänellä oli tumma, karkea tukka, joka oli suittu ylöspäin otsalta, ja hänen kulmakarvansa olivat myöskin tummat ja tuuheat, yhteenkasvaneet nenän yläpuolelta, kuten ihmisillä, jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan ovat määrätyt kuolemaan hukkumalla. Hänellä oli ohuet, melkein verettömät huulet, hänen kasvoillaan oli harmaankalpea ja sairaalloinen väri. Hän oli tavallisessa metsästyspuvussa, joka sopi huonosti hänen laihaan, luisevaan ruumiiseensa. Housunlahkeet olivat kierretyt suurten saappaanvarsien alle, jotka ulottuivat pohkeiden puoliväliin. Krag ajatteli heti; tuo on varmaankin kansakoulunopettaja. Mies siristi silmiään likinäköisten tapaan.
— Kuka te olette? kysyi salapoliisi.
Mies ei heti vastannut, mutta juuri tällä väliajalla Asbjörn Krag mitä suurimmalla mielenkiinnolla tutki hänen silmiään ja kasvojaan. Ja hän oli huomaavinaan, että mies etsi vastausta, että hän pinnisti aivojaan keksiäkseen keinon, millä pääsisi jostakin pulasta, että hän oli olevinaan huolettoman välinpitämätön, jommoinen hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut.
— Minä olen agronomi, sanoi hän.
— Vai niin, mitä tahdotte?
— Hevonen on valmis, vastasi hän.
Krag ei ällistynyt tästä vastauksesta, joka jokaisesta muusta olisi näyttänyt tarkoituksettomalta. Hän ei tiennyt mitä mies tarkoitti, mutta yhtäkaikki hän sanoi:
— Hyvä on.
Mies lähestyi ovea.
— Miten olette tullut tänne? kysyi Krag.
Mies hymyili omituista hymyä ohuilla, rumilla huulillaan.
— Ovista luonnollisesti, vastasi hän.
— Minä en tunne teitä, sanoi Krag, ja saatte antaa minulle anteeksi, mutta mielestäni puheessanne on merkillinen sävy.
— Minä olen kartanonhoitaja tässä talossa, herra luutnantti, vastasi toinen. — Hans Kristian on pyytänyt minua hankkimaan hevosen ratsastamista varten. Minä olen tullut tänne ilmoittamaan, että hevonen on valmis. Siinä kaikki.
— Hyvä. Mutta te erehdytte. Minä en ole luutnantti.
Toinen kohotti kulmakarvojaan.
— Sitten valitan erehdystä. Minä luulin tätä luutnantin huoneeksi.
— Se se onkin. Mutta minä olen kenraalin toinen vieras. Nimeni on
Storm, kandidaatti Storm.
— Agronomi Bringe, vastasi mies. — Missä voin tavata luutnantin?
— Jollen erehdy, niin hän tulee juuri.
Kuului askelia käytävästä. Vähän sen jälkeen luutnantti Rosenkrantz tuli sisään. Hän oli ensin erittäin hämmästynyt huomatessaan, ettei Asbjörn Krag ollut yksin. Mutta tuntiessaan vieraan hän sanoi:
— Ah, se on agronomi. Herrat ovat kenties jo tuttuja.
Tilanhoitaja kumarsi.
— Hevonen, sanoi hän, se on valmis.
— Ah, kiitos, Bringe. Minä tulen heti.
Tilanhoitaja kumarsi jälleen Asbjörn Kragille ja läksi.
Mutta hän hymyili mennessään ihmeellistä ja melkein huomaamatonta hymyä.
Kun hänen askeliaan ei enää kuulunut portaissa, sanoi Asbjörn Krag:
— Se oli merkillinen mies, minä en pidä hänen kasvoistaan.
— Hän kuuluu olevan hyvin kelpo mies, sanoi Rosenkrantz.
— Minä en pitänyt hänen kasvoistaan, sanoi Krag. Ja sitten hän rupesi lähemmin tarkastelemaan takkaa. Se oli suuri, vanhanaikainen, avoin takka, sellainen, joka saattaisi niellä kokonaisen sylen halkoja.
Luutnantti istuutui isoon nojatuoliin ja laski jalkansa takan reunalle.
— Kun istun tässä, sanoi hän, en kadu ollenkaan, että olen lähtenyt
Pariisista. Mitä ihmeellistä te olette löytänyt tästä takasta?
— En mitään muuta, vastasi Krag, kuin ratkaisun ainoalle todelliselle arvoitukselle tässä asiassa.
Rosenkrantz nousi hitaasti ja katsoi ystäväänsä.
— Vihdoinkin, sanoi hän. — Voinko saada tietää mitään?
Krag nauroi.
— Hevonen, hyvä ystävä, te unohdatte ratsastusretken.
— Ette siis tahdo vielä selittää asiaa.
— En, sillä minulla ei vielä ole mitään selitettävää.
Kello kahdeksalta kenraalin vieraat olivat saapuneet.
Heitä oli tuomari, suuri, paksu ja punainen, aina kumarteleva ja hymyilevä, pastori Winge, paksu ja kalpea, kasvoillaan tavanomainen hymy, pari tilanomistajaa, jotka meluavasti toivottivat kenraalin tervetulleeksi kotiin. Tunnelma tuli hyvin hauskaksi, sellaiseksi kuin se saattaa tulla tuttavallisessa piirissä, herraskartanossa ennen joulua. Louise neiti oli nuoruudestaan huolimatta oivallinen emäntä, joka varmuudella selviytyi vanhempien herrojen mielistelyistä. Nähtyään herrojen olevan hyvässä korjuussa tupakkahuoneessa laseineen ja sikareineen hän vetäytyi takaisin, ja sitten alkoi pitkä puhetulva nauruineen ja kaskuineen. Kenraali kertoi sotakokemuksiaan, tuomari nauratti seuraa kyläjuhlillaan, vanhoja muistoja virkistettiin, ja pastori Wingekin, joka tavallisesti oli tyyni ja hiljainen, otti osaa yleiseen hilpeyteen. Mutta siellä istui mies, jolla oli kauhean ikävä ja joka parhaan kykynsä mukaan koetti sitä salata, ja se oli Rosenkrantz. Joskus joku vanhempi herra suuntasi hänelle sanasen, ja hän vastasi — hymyillen, kuten aina, hämärällä lauseparrella ja käden viittauksella, joka antoi hänen sanoilleen sellaisen merkityksen, jota niillä ei ollenkaan ollut.
Mutta äkkiä puhe kääntyi toiseen suuntaan, joka herätti hänen mielenkiintoaan. Toinen tilanomistajista sanoi:
— Kesken kaiken, herra kenraali, mitenkäs on kummituksen laita?
— Kummituksen? kysyi kenraali, mitä se merkitsee?
— Teidän ollessanne ulkomailla on taloon tullut kummitus, ettekö sitä tiedä?
— En, siitä en ole kuullut yhtään mitään. Se on kai tavallista kyökkilorua.
— Jotakin siinä kai täytyy kuitenkin olla, kenraali, koska kaikki ihmiset siitä puhuvat. Paikkakunnalla kulkee huhuja.
Kenraali tuli vakavaksi.
— Sepä hittoa, sanoi hän, minä en pidä senkaltaisista puheista. Minkä muotoinen se kummitus on?
— Kuuluu olevan pitkä, vanhan puoleinen mies.
— Oh, silloinhan siinä ei ole mitään mieltäkiinnittävää.
Herraskartanoissa on tavallisesti harmaa nainen tahi muuta sellaista.
Miltä se mies muutoin näyttää?
— Hän esiintyy metsästyspuvussa.
Kenraali nousi.
— Entä vielä?
— Ja hänellä on harmaa parta ja kultasankaiset silmälasit!
Pappi sekaantui heti asiaan.
— Miten voitte jutella tuollaisia loruja, herra tilanomistaja, sanoi hän. — Sehän on luvatonta puhetta.
Kenraali läksi liikkeelle, ja mies, joka oli ottanut asian puheeksi, vaikeni ja kävi sanattomaksi huomatessaan olleensa ajattelematon.
— Hyvät herrat, sanoi kenraali yhä edelleen hyvin vakavana, — se mitä rahvas puhuu, ei koske minuun; minä en sekaannu väkeni juoruihin, mutta minä puhelen vastenmielisesti niistä perheessäni sattuneista tapahtumista, jotka ovat minulle kiusallisia.
Kenraalin puhetta seuranneen hiljaisuuden jälkeen kuului rakennuksen sisäpuolelta äkkiä kauhea jyrinä. Kaikki nousivat.
He katsoivat toisiinsa. Oli kuin jotakin kamalaa olisi heidän keskellään.
— Se oli isossa salissa, huudahti kenraali. — Mitä täällä tapahtuu?
Hän kulki reippaasti läpi huoneiden toisten herrojen seuraamana.
Astuttuaan kynnyksen yli isoon saliin he näkivät mitä oli tapahtunut.
Taulujen välissä seinällä ammotti suuri tyhjä sija.
Kenraalin velivainajan muotokuva oli pudonnut.
XXI LUKU.
Kuka?
Herrat lähestyivät varovaisesti pudonnutta taulua, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen eläin tahi ikäänkuin he odottaisivat lähellään tapahtuvan jotakin aavistamatonta ja kauheaa. Muotokuva oli puolittain seinän nojassa, ja sen viiston aseman vuoksi näytti siltä, kuin silmälasimiestä olisi kohdannut halvaus. Tapahtuma teki oikein pahan vaikutuksen. Se tapahtui omituisella hetkellä, juuri kun kenraalia oli muistutettu onnettoman veljensä kuolemasta, juuri sillä sanattomalla välihetkellä, joka seurasi kenraalin vakavia, liikutusta ilmaisevia sanoja. Kenraali asettui pudonneen taulun eteen, katsoi ensiksi seinässä olevaa tyhjää sijaa, senjälkeen muotokuvaa. Hän oli tullut hieman kalpeaksi; se ei ollut pelon kalpeutta, sillä pelkoa hän ei tuntenut, mutta ihmeellinen tapahtuma oli tehnyt häneen hyvin oudon vaikutuksen. Kenties hän nyt ensi kerran elämässään näki jotakin salaperäistä ja selittämätöntä.
Tilanomistaja, joka ensiksi oli ottanut puheeksi nämä jutut tietämättä itse mitä puhui, oli tullut aivan onnettomaksi ja pysyttäytyi kokonaan taustalla. Pappi oli keskellä seuruetta, sanatonna ja silmät ihmeellisen loistavina, ikäänkuin aikoen manata pois ne pahat voimat, joiden luuli tässä pitävän peliään.
Rosenkrantz seisoi kenraalin luona; hänkään ei sanonut sanaakaan, sikari riippui velttona suupielessä. Hän ei kadottanut koskaan mielenmalttiaan; hän näytti täysin välinpitämättömältä, mutta helppoa ei ollut päättää, oliko levollisuus tällä hetkellä ponnistelun tulosta.
Kandidaatti Storm kumartui muotokuvaa kohti ja nosti sen pystyyn. Hän käytti tilaisuutta tarkastaakseen sitä lähempää.
— Oivallinen taideteos, sanoi hän, todellakin oivallinen taideteos. Mikäli voin nähdä, ei se ole saanut mitään muuta vahinkoa kuin että kehys on vasemmasta kulmasta hieman vahingoittunut, mutta kehyshän ei ole pääasia tällaisessa taideteoksessa.
Hän naurahti hieman antaakseen läsnäolevien ymmärtää, että tämä kehysjuttu oikeastaan oli leikinlaskua. Kaikista tuntui helpoitukselta, kun "kandidaatti" keskeytti kiusallisen hiljaisuuden, mutta kukaan ei nauranut hänen sanoilleen.
Sitten hän koetti asettaa taulun uudelleen vanhalle paikalleen, mutta silloin hän huomasi, että suuri koukku, joka oli kannattanut vanhaa, raskasta muotokuvaa, oli katkennut keskeltä. Koukun katkennut osa oli permannolla, tynkä sitävastoin oli jäljellä seinässä. Krag otti koukun ja katsoi sitä tarkemmin.
— Ajan hammas kalvaa, sanoi hän. — Seinissä täytyy olla kosteutta, ruoste on syövyttänyt koukun.
Sitten hän pisti ikäänkuin erehdyksestä koukun palasen taskuunsa, asetti muotokuvan seinää vasten ja kysyi:
— Kenen kuva tämä on?
Ja nyt vasta kenraali sai jonkun sanan suustaan. Hän oli koko ajan seisonut ja tuijottanut tauluun ikäänkuin lumottuna. Ja hän vastasi suoraan Asbjörn Kragin kysymykseen. Hän sanoi:
— Kuka voi minulle tämän selittää? Nähtyäni kuvan tässä lattialla oli kuin olisin saanut luodin rintaani.
Hän kääntyi seurueeseen.
— Grorud, sanoi hän, mihin olette mennyt?
Tilanomistaja tuli esille.
— Juuri kun te muistutitte minua veljeni kuolemasta, putoaa hänen muotokuvansa. Hyvät herrat, minä en pelkää mitään taivaan ja helvetin välillä, mutta en voi kieltää olevani hieman liikutettu. Onko edessäni joku selittämätön sattuma vai konnankoukku?
Jälkimäisen mahdollisuuden paljas ajatteleminen ajoi raivon punaiset liekit kenraalin kasvoille. Nuori tilanomistaja nolostui nolostumistaan.
— Valitan, että tulin maininneeksi tästä, änkytti hän. — Mutta en todellakaan aavistanut, että oli kysymys kenraalin veljestä. Minä en olisi luonnollisesti maininnut siitä, jos —
Asbjörn Krag keskeytti hänet. Hän kääntyi kenraaliin ja sanoi viitaten seinään jääneeseen koukun tynkään:
— Herra kenraali, koukku on hitaasti ruostunut, siinä koko selitys. Ennemmin tahi myöhemmin täytyi taulun pudota lattialle. Sattuma oli ylen merkillinen, myönnän, mutta se on muuan niitä sattumia, joita tässä elämässä tapahtuu. Ajatelkaa, herra kenraali, tynnyriä, jossa on tuhansia mustia kuulia ja yksi ainoa valkoinen. Ajatelkaa sitten, että te silmät kiinni pistätte kätenne tynnyriin ja aivan ensi kerralla otatte siitä juuri valkoisen kuulan; siinä on samanlainen sattuma.
Luutnantti Rosenkrantz, joka ymmärsi, että Asbjörn Krag ainoastaan tahtoi johtaa kenraalin ajatukset pois kamalasta tapahtumasta, lisäsi nopeasti:
— Aivan oikein. Ja minulle tapahtui kerran Monte Carlossa, että sain tilaisuuden nähdä samanlaisen kohtalonleikin. Yltiöpäinen venäläinen ruhtinas Babin otti 32 punaista vetoa ja voitti joka kerta; siinä pelissä hän räjähdytti pankin monta kertaa. Jokainen tietää, miten ainoa laatuaan tällainen tapahtuma on, kolmekymmentäkaksi kertaa peräkkäin punaista. Sitten Babin lopetti pelinsä ja musta tuli esiin. Ruhtinas Babin oli päivän leijona ja sai Stanislain ristin suuriruhtinas Wladimirilta, joka myöskin oli läsnä. Siitä kuulette, hyvät herrat, että sellaisia erikoisen harvinaisia kohtalon oikkuja voi sattua, ja minä olen onnellinen nähdessäni jälleen sellaisen, vaikka toisessa muodossa.
— Ylen merkillistä, lisäsi Asbjörn Krag heti paikalla, ja minä neuvon teitä, kenraali, antamaan Hans Kristianin tutkia koukut, jotka kannattavat toisia tauluja. Talo on pitkät ajat ollut autiona, ja äkillinen lämmitys on synnyttänyt kosteutta (tämän hölynpölyn hän lasketti silmää räpäyttämättä). Taulut saattavat helposti vahingoittua pudotessaan lattialle. Ja täällähän on paljon kauniita teoksia. Mikä on esimerkiksi tuo, onko se —
Asbjörn Krag, joka edellisestä maalaustaidetta koskevasta keskustelusta muisti erään nimen, oli vähällä sen lausua, mutta Rosenkrantz, joka ymmärsi, mihin asia oli luisumassa, ehti pelastaa hänet häpeästä lisäämällä:
— Whistler, aivan oikein.
Tällä tavoin ja jatkamalla puhelua toisista tauluista onnistui molempien herrojen saada seurue toiseen mielialaan. Kenraali unohti mielellään tapahtuman, ja hetkisen kuluttua herrat olivat jälleen kokoontuneet pöydän ympärille kenraalin tupakkahuoneeseen. Rosenkrantz oli antanut taloudenhoitajattarelle viittauksen, ja höyryävä totivesi, maaseudun oivallinen seurajuoma, tuli sisään. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta keskustelu kävi nyt jokseenkin hitaasti. Kenraali esitti kyllä silloin tällöin jonkun jutun, mutta tapahtui, että hän hajamielisenä pysähtyi keskelle kertomustaan, ja hänen silmiinsä, tuuheiden kulmakarvojen alle, tuli etsivä, melkein säikähtynyt ilme. Seurue läksi aikaisin pois, ja jo yhdentoista ajoissa Asbjörn Krag ja paroni saattoivat nousta portaita omiin huoneisiinsa. Ennen vuoteelle-menoaan he keskustelivat takkavalkean ääressä luutnantin salongissa.
— Minä olin ajatellut, sanoi paroni, että teidän päivänne täällä kartanossa olisivat täynnä siunauksellista rauhaa ja ikävystymistä, mutta nyt alan uskoa erehtyneeni perinpohjin. Täällä eletään todellakin kaikenmoista. Kiinnitittekö huomiota kenraaliin?
— Niin, minä en luullut, että vanha soturi ottaisi tapahtuman tältä kannalta. Hän pelkäsi todellakin, ainakin tunsi hän itsensä erittäin liikutetuksi, se on selvä.
— Näin on usein vanhojen ruudinhaistajain laita, vastasi paroni. — He eivät pelkää ainoatakaan elävää olentoa, mutta heti kun he kohtaavat jotakin salaperäistä ja kamalaa, nousee heidän tukkansa pystyyn. Eikä tule myöskään unohtaa, että tilanomistajan kuolema tapahtui kamalissa olosuhteissa. Itsemurhan herättämä kauhistus huomataan perheissä kauan jälkeenpäin, vuosikausia — ja kun siitä vielä saa muistutuksen näin huomattavalla tavalla —
Paroni silitti kädellään otsaansa.
— Rakas Krag, sanoi hän, emmeköhän muitta mutkitta lakkaa uskomasta silmiämme ja korviamme? Minä olen muutama päivä sitten nähnyt kenraalin veljen ilmielävänä, ja tänä iltana tulee tällainen sattuma. Suoraan sanoen, oliko se sattuma?
— Ei, jos tahdomme olla rehellisiä.
Rosenkrantz säpsähti hieman.
— Minä en ole taikauskoinen, sanoi hän.
— On tarpeetonta vakuuttaa sitä niin monta kertaa, vastasi salapoliisi.
— Mitä sitten arvelette tästä uudesta arvoituksesta?
— Samaa kuin muistakin arvoituksista.
— Nimittäin?
— Nimittäin että ne johtuvat ihmisen toiminnasta.
— Ah, sepä oli hauska ratkaisu. Mutta minä en ole rahtuakaan viisastunut.
Salapoliisi otti taskustaan katkenneen koukun ja näytti sitä
Rosenkrantzille.
— Katsokaa tätä tarkemmin, sanoi hän.
Luutnantti loi silmäyksen koukkuun ja huudahti heti:
— Kas, Krag, te olette loistava valehtelija. Te puhuitte vähän aikaa sitten, että rauta oli ruosteen syömä. Mutta tämähän on aivan äsken katkennut.
— Aivan oikein, vastasi Krag. — Koukku ei ole ollenkaan ruosteen syömä. Se on viilattu poikki.
— Viilattu poikki!
— Niin, ja se on tapahtunut aivan äsken, luultavasti eilen tahi tänä aamuna.
— Mutta kuka ihmeessä on uskaltanut tehdä tämän konnanjuonen?
— Niin, kuka? sanoi Krag. — Nyt meillä on mieltäkiinnittävä kysymys. Kuka?
XXII LUKU.
Ehdotus.
— Jos ymmärrän teitä oikein, sanoi Rosenkrantz, niin te tarkoitatte, että joku ilkeämielinen olento on täällä vehkeilemässä.
— Sitä en ole sanonut, minulla ei ole tapana sanoa enempää kuin mistä voin vastata.
Asbjörn Krag piti katkaistua koukkua kädessään.
— Mutta siitä olen joka tapauksessa varma, että tämän koukun on äskettäin viilannut joku ihminen, jonka selvänä tarkoituksena on ollut saada muotokuva määrätyllä hetkellä putoamaan lattialle.
— Mutta miksi, mikä on miehen tarkoituksena voinut olla?
— Miehen, vastasi Krag, minähän sanoin nimenomaan ihminen. Ja ihminen saattaa olla sekä mies että nainen.
Luutnantti nauroi.
— Nyt tiedän täsmälleen mihin te pyritte, sanoi hän, mutta voin teille vakuuttaa, rakas Krag, ettei terävänäköisyytenne tällä kertaa tuota teille suurta kunniaa. Viime yönä väititte, että haamu, jonka me näimme niin salaperäisenä ovesta hiipivän, oli kenraalin veljentytär, Louise neiti. Minä en uskalla väittää sitä. Niin paljosta vain olen varma, että se oli nainen. Ja varsin mahdollista on, että se oli Louise neiti. Mutta kun te nyt viittaatte siihen, että Louise neidilläkin olisi osa tässä muotokuvaa koskevassa ilkeässä konnanjuonessa, niin minä panen siihen vastalauseeni. Te ette tunne häntä kyllin hyvin. Minä tunnen hänet. Hänellä on hyvä pää ja hyvä sydän. Hän kiusoittelee mielellään ja on hieman pahankurinen, mutta se tekee hänet minun mielestäni vain viehättävämmäksi. Mutta ilkeä hän ei ole. Ennen kaikkea hän ei ole paha. Ja setäänsä hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Hänen päähänsä ei pistäisi tuottaa hänelle surua, eikä hän millään muotoa saattaisi olla osallisena niin ilkeässä konnanjuonessa kuin tämä kieltämättä on. En voi enää keskustella asiasta kanssanne, Krag, jos te edelleenkin asetatte Louise neidin nimen tämänkaltaisten ilkitöiden yhteyteen. Minä huomautan teitä nimenomaan, että puhun näin sen vuoksi, että kunnioitan tämän nuoren naisen luonteenominaisuuksia. Mitkään kuhertelut eivät ole sokaisseet silmiäni — — —
Asbjörn Krag oli hiljaa ja tarkkaavaisesti kuunnellut Rosenkrantzin pitkää puhetta. Nuori aatelismies oli todellakin innostunut, hän puhui varmasti ja päättävästi, tavalla joka ei jättänyt sijaa millekään vastaväitteille. Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Krag kiiruhti myöskin sanomaan:
— Minä olen samaa mieltä kuin tekin. Ja se se juuri tekeekin asian sotkuiseksi, että ilkityöntekijä saattaa olla joko mies tahi nainen, mutta Louise neiti se ei saata olla. Mutta nyt olemme tulleet yhteen keksiäksemme ratkaisun näille salaperäisille tapahtumille, eikö totta?
— Niin.
— No hyvä. Te suotte siis anteeksi, jos minä joskus teen kysymyksen, joka saattaa tuntua epähienolta. Jos minä sen teen, tapahtuu se yksinomaan mielenkiinnosta asiaan. Minua ei vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus.
Paroni nyökäytti päätään.
— Minä tiedän sen.
— Hyvä. Niinpä teen heti erään epähienouden. Rakastatteko Louise neitiä?
Rosenkrantz liikahti. Tämä suora kysymys oli hänelle nähtävästi vastenmielinen. Mutta hän vastasi:
— En voi ymmärtää, miten tämä kuuluu asiaan. Mutta koska tiedän, ettei teitä vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus, tahdon vastata teille toistamalla mitä aikaisemmin olen sanonut: Minä en itkisi, vaikkakin saisin yksin matkustaa Pariisiin.
— Kun nyt tämä asian puoli, sanoi Krag pannen painoa sanoilleen, on selvä, saatan siirtyä lähimpään. Koukku, joka kannatti taulua, on todennäköisesti viilattu poikki tänään. Kuka on saattanut sen tehdä, kuka pääsee isoon saliin?
— Kuka palvelija hyvänsä.
— Oikein. Mutta kellä palvelijalla hyvänsä ei ole etua tällaisen asian tapahtumisesta.
— Minä en saata ymmärtää, että tällaisesta asiasta olisi etua kenellekään, ja siksi saatte minun puolestani epäillä ketä hyvänsä.
— Ensiksi meillä nyt on Hans Kristian, sanoi Krag.
— Hänet voitte huoleti jättää laskelmista pois.
— Toistaiseksi otan kaikki lukuun. Ette saa unohtaa, että sen ihmisen, joka on viilannut koukut poikki, on täytynyt voida olla isossa salissa herättämättä huomiota. Asianomaisen on niinmuodoin täytynyt olla siksi tunnettu, että hän saattaa liikkua talossa missä hyvänsä kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.
Luutnantti levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, nyt minä heitän kortit! Asbjörn Krag ainoastaan hymyili ja jatkoi:
— Sitten meillä on agronomi eli tilanhoitaja, joksi häntä mahdollisesti myöskin nimitetään. Hans Kristianin ohella on hän ainoa tämän talon alamaisista, joka minulla on kunnia tuntea persoonallisesti. Tapasin hänet äsken teidän huoneessanne, jonne hän oli tullut ilmoittaakseen teille ratsuhevosesta.
— Häntä minä en erikoisesti tunne. Voitte epäillä häntä yhtä hyvin kuin ketä muuta hyvänsä.
Asbjörn Krag oli hetkisen ääneti pureskellen paperossiaan.
— Emme voi enää rajoittaa tutkimuksiamme ainoastaan talon omaan väkeen, sanoi hän.
— Niin, jospa voitte hankkia jonkun asiaankuulumattoman, joka on hiipinyt saliin, niin se herättää minun mielenkiintoani.
— Minä hankin kyllä teille tämän asiaankuulumattoman, mutta valitan, että minun täytyy ilmoittaa, ettei hän ole hiipinyt saliin.
— Vai niin.
— Hän on päinvastoin ollut sisällä luvallisella asialla. Ja te olette myöskin puhutellut häntä, rakas luutnantti Rosenkrantz.
— Ketä te sitten tarkoitatte?
— Insinööri Steneriä.
Luutnantti Rosenkrantz löi kämmenensä uunin reunaan.
— Insinööri Steneriä! huudahti hän hilpeästi. — Mutta ettekö tiedä kuka hän on. Etevimpiä insinöörejämme, tunnettu koko maassa. Suuren, miljoonapääomaisen tehtaan perustaja, ankara ja vakava mies, täpötäynnä tarmoa, suunnitelmia ja työhalua. Ja hänkö nyt antautuisi tuollaiseen pojankujeeseen, hänkö antautuisi vaaraan, että voisi koukkua viilatessaan milloin hyvänsä tulla ilmi. Anteeksi, mutta minä voisin kernaammin ajatella agronomia, vaikkakaan en käsitä, miksi hän —
— Teidän vastaväitteenne kiinnittävät mieltäni, keskeytti Asbjörn Krag levollisena. — Kun joukko uusia asianhaaroja tekee jokaisen mahdollisuuden rajoissa olevan ratkaisun mahdottomaksi, voi usein saada uusia ajatuksia kuulemalla innokkaita ja hyvin perusteltuja vastaväitteitä. Minä kiitän teitä. Te eroitatte siis asiasta insinöörin. Sallittakoon minun siis kertoa teille seuraavaa: Kun minä Hans Kristian nuoremmalta kuulin, että insinööri Stener halusi keskustella kanssanne, menin isoon saliin juuri tavatakseni insinööriä. Te muistatte myöskin, että minä lähetin teille tämän johdosta pienen kortin.
— Niin, sen minä muistan. Ihmeellinen kortti.
— Sattui niin onnellisesti, että minä pääsin isoon saliin insinöörin huomaamatta.
— Hän kenties ei ollut siellä sillä hetkellä.
— Hän oli kyllä siellä, mutta oli selin minuun. Hän oli innokkaasti tarkastelemassa erästä taulua. Ja se taulu oli juuri itsemurhaajan kuva, sama, joka illalla putosi lattialle.
Rosenkrantz rypisti otsaansa. Mutta Asbjörn Krag jatkoi selitystään levollisesti, ikäänkuin olisi kehitellyt jotakin filosofista kysymystä.
— Kun katsellaan jotakin taulua, ainakin sen kokoista taulua, mennään siitä tavallisesti muutamien askelten päähän, joskus kolmen, neljän askelen. Mutta insinööri seisoi aivan taulun edessä; minusta tuntui, kuin hän olisi tarkastanut nimimerkkiä. En tiedä miten kauan taulu täten oli ollut hänen huomionsa esineenä, mutta joka tapauksessa hänen mielenkiintonsa oli suuri niinä harvoina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin hän huomasi minun läsnäoloni.
Luutnantti pudisti vastahakoisena päätään.
— Tällaisilla perusteluilla saattaisi tulla mitä kummallisimpiin tuloksiin. Miksi ei pysytä kiinni ainoassa ja todenmukaisimmassa ratkaisussa: hän tahtoi nähdä nimimerkin.
— Mutta miksi, väitti Krag vastaan, hän nimenomaan pyysi, että hänet ohjattaisiin isoon saliin teitä odottamaan?
— Senhän olette kuullut. Hän ei tahtonut tavata kenraalia.
— Mutta miksi ei sitten johonkin toiseen huoneeseen?
Liikekeskustelujahan ei pidetä taulugallerioissa.
Rosenkrantz käveli äkkiä kerran lattian poikki.
— Ei tapahdu ensi kertaa, kun teidän päätelmänne kohdistuvat insinööri
Steneriin.
— Mistä sen päätätte?
— Äkillisestä mielenkiinnostanne häneen, heti kuultuanne hänen tulevan kartanoon. Siitä seikasta, että te pyysitte minulta saada olla läsnä keskustelussamme.
Melkein huomaamaton hymy ilmestyi Asbjörn Kragin kasvoille.
— Johtopäätöksenne on oikea, luutnantti Rosenkrantz.
— Silloin olette kai jo aikaisemmin tehnyt huomioita, jotka ovat saattaneet teidät ajattelemaan insinööri Steneriä.
Krag nosti päätänsä ja katsoi häneen.
— Olen, sanoi hän.
XXIII LUKU.
Vierailu.
— Miten kauan huomionne on ollut kiintyneenä insinööri Steneriin? kysyi Rosenkrantz.
— Eilis-illasta alkaen, vastasi Asbjörn Krag.
— Se kummastuttaa minua, vastasi luutnantti. — Eihän insinööri Stener ollut ollenkaan kartanossa eilis-iltana.
— Ei, eilis-iltana ei.
— Yleensä on hyvin pitkä aika siitä, kun hän on ollut täällä. Tehän tunnette hänen ja kenraalin välisen vihamielisen suhteen.
— Ja yhtäkaikki hän on ollut ajatuksissani eilis-illasta alkaen. Kun tämä merkillinen taulu tapahtuma sattui, täytyi minun kiinnittää huomioni häneen vielä enemmän.
— Tiedättekö, Asbjörn Krag, että ilmoituksenne tekevät minut levottomaksi. Minusta ei ole mitään järkeä siinä, että insinööri Stenerillä olisi mitään tekemistä näiden kartanon kamalain tapahtumain kanssa. Jos hän on saanut muotokuvan romahtamaan seinältä, on juuri hän kenties myöskin kummitus ja haamu.
Krag pudisti päätänsä.
— Ei, siinä kohdassa se ei pidä yhtä, sanoi hän.
— Ja arveletteko, että hän koettaa säikyttää kenraalia naputtamalla yöllä hänen ikkunaansa.
Krag kohautti olkapäitään.
— Ja saattaako hän esittää tuota kamalaa ja salaperäistä naurua, jota olen kuullut kaksi kertaa ja joka on saattanut minut kummallakin kerralla kauhistumaan.
— Ei, siinä kohdassa se ei myöskään pidä yhtä, vastasi Krag.
Salapoliisi nousi, heitti paperossin pois ja laittautui lähtemään.
— Ylipäänsä, sanoi hän, on tässä vielä joukko salaisuuksia ratkaistavana.
— Vielä? kysyi luutnantti hymyillen. — Oletteko kenties jo ratkaissut monta salaisuutta?
— En monta, vastasi Krag, mutta muutamia. Jääkää hyvästi, paroni, näemme toisemme huomenna. Ja huomenna alkaa tutkimusteni toinen osa.
— Olette siis suorittanut loppuun ensimäisen osan?
— Niin, siitä puuttuu vielä eräs pikkuseikka, mutta siitä luulen suoriutuvani huomenna aamupäivällä.
Rosenkrantz ei saattanut olla jälleen hymyilemättä.
— Te olette ihmeellinen mies, Asbjörn Krag, sanoi hän. — Te puhutte tutkimuksista. Saanko kysyä, mitä nämä tutkimukset ovat olleet?
— Tärkein osa on nyt melkein suoritettu, vastasi Asbjörn Krag järkähtämättömän vakavana. — Se on se osa, jota minä sanoisin kotitutkimukseksi.
— Todellakin; mutta mehän olemme aina olleet yhdessä, enkä minä ole huomannut, että te olisitte tehnyt vähintäkään muuta kuin minäkään, nukkunut, kävellyt hieman, syönyt, tupakoinut, jutellut, mielistellyt Louise neitiä.
— Teidän tulee muistaa, sanoi Krag, että minä olen täällä vieraana. Minä olen kandidaatti Storm. Vieraana ja kandidaatti Stormina en olisi voinut esiintyä toisin. Se on tietenkin vaikeuttanut työtäni, mutta minulla on joka tapauksessa täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin.
— Mutta sanokaa minulle suoraan, Asbjörn Krag, ettekö ole nukkunut?
— Suurenmoisesti, erinomaisesti, vastasi salapoliisi pudistaessaan jäähyväisiksi toisen kättä. — Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia, se on liian paljon miehelle, jolla on sellainen ruumiinrakenne kuin minulla, edellisenä yönä nukuin kahdeksan, sekin on liikaa; mutta minä otan nykyisin unta varastoon. Varaston voin tarvita myöhemmin.
— Odotatteko kenties unettomia öitä?
— Mahdollisesti, vastasi Krag tarttuessaan oveen.
Rosenkrantz nosti lampun pöydältä, jäi seisomaan avoimen oven ääreen ja näytti tulta käytävään.
— Kiitos, sitä ei tarvitse. Kuu on erittäin pyöreä ja loistaa kirkkaasti käytävänikkunasta. Mennään nyt nukkumaan, Rosenkrantz, kello on kaksitoista. Hyvää yötä.
Krag kulki varovaisesti matolla. Siinä missä hän nyt oli, oli aivan pimeä, mutta hän ohjasi kulkunsa suoraan sinervän kuutamon valaisemaa ikkunaa kohti, jonka luona hänen oma huoneensa oli. Tultuaan portaiden ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mitään ääntä ei kuulunut alakerrasta, kaikki olivat menneet levolle. Sitten hän meni ullakonportaille ja kuunteli, mutta sieltäkään ei kuulunut mitään. Kulkiessaan edelleen käytävässä hän mutisi itsekseen puoliääneen:
— Nauru, nauru. —
Hän pysähtyi myöskin suuren ikkunan kohdalle, jossa oli edellisenä iltana istunut Rosenkrantzin kanssa ja nähnyt naisen tulevan. Hän katseli ulos, mutta nyt ei mitään haamua ollut nähtävissä. Heikko kulkusten kilinä kuului sensijaan hänen korviinsa; reki liukui kaukana jäätyneellä tiellä.
Sitten hän meni omaan huoneeseensa. Hän avasi oven nopeasti, ja samalla kuin hän kulki yli kynnyksen, valaisi huoneen terävä, valkoinen tuli, väreilevä sädekimppu, joka läksi hänen vasemmasta kädestään. Valokimppu levisi yli koko huoneen ja valaisi sen pienimmänkin komeron. Hän oli huoneessa yksin.
Krag astui sisään ja laski salalyhdyn pöydälle, josta se lähetti valokeilan kattoa kohti. Kragin huone oli siipirakennuksen toisessa kulmassa. Hän ei saattanut keksiä parempaa tähystyspaikkaa. Hänellä oli kaksi huonetta; toinen oli pihamaan puolella, toisesta oli erinomainen näköala laajoille vainioille.
Hän kohotti tämän ikkunan verhot. Kuutamo tuli hiljaa ja aavemaisena sisään, sekaantui liidunvalkoiseen sähkövaloon ja synnytti haavemaisen ja oudon värivivahduksen. Tässä ihmeellisessä valaistuksessa Krag kulki edestakaisin ja loi sysimustia varjoja huonekaluille.
Hän aikoi laittautua kuntoon yötä varten. Huonekalujen joukossa oli leveä ja mukava nojatuoli, ja sen hän lykkäsi ikkunan luokse. Tuolin viereen hän asetti pienen pöydän ja laski tähän paperossikimpun. Sitten hän pani salalyhdyn lattialle pöydän viereen, niin että sen valo liukui pitkin lattiapalkkeja eikä minnekään muualle, kun taas muu huone jäi pimeään, lukuunottamatta sitä ikkunan ääressä olevaa paikkaa, joka loisti kuutamossa sinisenä ja kylmänä. Sitten hän itse istuutui nojatuoliin. Hän sytytti paperossin. Hän istui siten, että kasvonsa olivat koko ajan vainioille päin. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin hiljaa hän istui, mutta silloin tällöin hehkui paperossi.
Ja näin hän jäi istumaan pitkäksi aikaa liikkumatta paikoilleen, melkein kokonaiseksi tunniksi. Ja kenties hän olisi istunut siinä koko yönkin, ellei hän äkkiä olisi havahtunut siitä, että kuuli jotakin.
Vanha nojatuoli narisi. Krag nousi puoliksi ylös ja katsoi ovea kohti. Hänen terävät korvansa olivat kuulleet äänen, joka tuli jostakin paikasta isosta rakennuksesta.
Kuunneltuaan hetkisen, minuutin tahi kaksi, hän nousi varovasti nojatuolista jääden seisomaan kumaraan asentoon, yhä edelleen kuunnellen. Näky oli omituinen, musta huone vanhoine kookkaine huonekaluineen, jotka paraiksi saattoi eroittaa pimeässä, kuutamo, joka virtasi ikkunasta sisään, lattia, johon salalyhdyn häikäisevä valo loi hopeaisen hohteen. Ja keskellä kaikkea seisoi pitkä, tumma olento, etukumarassa, kuunnellen kuten vaaniva eläin. Vihdoin hän kumartui aivan lattiaa vasten ja tarttui salalyhtyyn. Hän asetti sen pöydälle siten, että valokeila kohtasi suoraan ovea. Sitten hän jälleen kuunteli.
Tällä kertaa hän kuuli askelia. Ne lähestyivät eteisestä ja tulivat yhä nopeammiksi. Oli kuin jotakin ihmistä ahdistettaisiin tahi hän juoksisi vaaraa pakoon, mutta Krag jäi edelleen yhtäkaikki seisomaan levollisena, katse kiintyneenä oveen, joka nyt oli niin häikäisevän kirkas, että hän saattoi lukea joka oksan vanhasta laudasta.
Nyt askelet olivat oven ulkopuolella. Kuului nopea ja hermostunut naputus, ja Krag sanoi: "Sisään."
Ovi aukesi, ja puolipukeissa oleva mies hoiperteli kynnyksen yli. Mutta hän kavahti heti takaisin; kauhea valo oli melkein sokaissut hänet.
— Onko täällä tulipalo? huusi ääni.
— Ei, vastasi Krag, tulkaa vain lähemmäksi.
Mies tuli pöydän ääreen.
Hän oli Rosenkrantz.
Mutta tällä kertaa ei pariisilaiskeikaria ollut paljoa jäljellä. Vähät vaatteensa hän oli nähtävästi heittänyt ylleen kaikessa kiireessä. Hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä, hänen tukkansa oli pörröinen ja riippui otsalla.
— Oletteko vielä ylhäällä? kuiskasi hän. — Sepä hyvä, Krag, sepä hyvä.
— Herra Jumala, miten kalpea te olette, mies, sanoi Krag. — Mitä on tapahtunut?
— Ettekö kuullut? kysyi luutnantti.
— Minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut jotakin.
— Niin, nyt nauru oli taas minun luonani, sanoi Rosenkrantz.
XXIV LUKU.
Se jota odotetaan.
Asbjörn Krag otti tuolin ja istuutui paronia vastapäätä.
— Rakas Rosenkrantz, sanoi hän, teissä ei ole todellakaan sellaista mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuin olin luullut. Teiltä puuttuu lujuus. Kohdatessanne ensimäisen harvinaisen tapahtuman te seisotte kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Jo toisella kertaa teidän silmänne seisovat pystyssä ja kolmannella te saatte hermonne epäkuntoon. Te ette pelkää Pariisin parastakaan kalpaa, mutta te pelkäätte naurua, joka kuuluu vanhan, ränstyneen talon seinistä. Rakas ystävä, minä olen todellakin erehtynyt teistä.
Tämän ivallisen puhelun kestäessä päästi Asbjörn Krag salalyhtynsä valon armotta paistamaan paronin kasvoihin. Ja paroni huomasi sekä ivan että valon, mutta sai itsensä pakoitetuksi levolliseksi. Hän oli hyvin kalpea ja näytti vielä hämmentyneemmältä kuin todellisuudessa oli, syystä että oli ilman kiiltokaulusta ja oli vetänyt takinkauluksen pystyyn ja pannut sen nappiin kaulan kohdalta.
— Rakas ystävä, sanoi hän, te olette osittain oikeassa. Minä olen hetkeksi menettänyt mielenmalttini tämän talon uudistuvien salaperäisten tapahtumien vuoksi. Ne tulevat niin äkkiä ja odottamatta, että vihdoinhan hermojeni täytyy hieman järkkyä. Minä myönnän siis tämän; mutta minä kiellän pelänneeni. Ettekö tahtoisi nyt hieman kiinnittää huomiotanne siihen merkilliseen seikkaan, että salaperäinen nauru jälleen on kuulunut minun huoneistani.
Asbjörn Krag katsoi häntä tutkivasti, kuten lääkäri, joka tarkastaa potilastaan. Sitten hän käänsi salalyhdyn, niin ettei valo enää leikannut yhtä terävästi toisen kasvoja.
— Niin, sanoi hän, nyt tahdon kernaasti ruveta tutkimaan hieman tätä ilmiötä. Minun mielestäni se alkaa uudistua aivan liian usein.
— Liian usein, Asbjörn Krag. — Otatteko sen niin helpolta kannalta? Te ette näy myöskään erityisesti kiiruhtavan tämän erikoisen tapahtuman johdosta.
Krag hymyili.
— Kukaan ei ole minua nopeampi, sanoi hän, milloin tosi on edessä, mutta tässä tapauksessa oletan varmasti, että järkevintä on viettää aika levollisessa toimettomuudessa.
Hän kiinnitti kädenliikkeellä toisen huomion huoneessa vallitsevaan järjestykseen: ikkunan vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin, lamppuun, ylös kierrettyihin ikkunaverhoihin.
— Vartioimassa, mutisi luutnantti, se on hyvä. Sen minä ymmärrän.
Saanko nyt kertoa teille —
Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— On tarpeetonta, sanoi hän, vallan tarpeetonta kertoa minulle, miten kaikki on tapahtunut. Tuntuu kenties vastenmieliseltä kehumiselta, rakas luutnantti, kun sanon tämän, mutta on hyvä, että me molemmat säästymme joutavasta juttelusta näin myöhäisenä iltahetkenä.
Luutnantti näytti aikovan lähteä.
— Hyvä, vastasi hän, lähden siis omalle puolelleni jälleen, ja minä lupaan teille, ettei mikään maailman remu vie loppuyöllä tasapainoani.
— Odottakaa vähän, pyysi Asbjörn Krag.
Luutnantti jäi istumaan.
Krag istui nojatuoliin ikkunan ääreen. Hän viittasi vainiolle, osoitti suurenmoista ja hiljaista, sinistä maisemaa.
— Minä tahtoisin vielä kerran kuulla tuon naurun, josta te puhutte, luutnantti Rosenkrantz, mutta minä en voi jättää paikkaani.
— Te olette kenties hieman runollinen, Asbjörn Krag, ettekä tahdo kadottaa hetkeäkään yön kauneudesta.
Salapoliisi ei vastannut. Hän laski salalyhdyn lattialle, huoneeseen tuli jälleen jokseenkin pimeä, kun taas lattialla lainehti hopeanhohtoinen valo. Kragin kasvojenpiirteet näyttivät teräviltä ulkopuolelta tulevaa kuutamoa vasten.
— En suinkaan, vastasi hän puoleksi omissa mietteissään. — Kuuletteko nyt mitään, luutnantti Rosenkrantz?
Paroni kuunteli.
— En, en vähintäkään.
Vähän ajan kuluttua Krag kysyi:
— Näettekö mitään?
Luutnantti nousi ja katsoi ikkunasta.
— En, en mitään.
— Hyvä, odottakaamme siis.
Istuttuaan hiljaa ja kuunneltuaan hetkisen tuli Krag varsin puheliaaksi.
— Nyt minä kerron teille miltä nauru kuului, sanoi hän. — Te olitte tullut makuuhuoneeseenne ja aloitte riisuutua. — Olitteko sulkenut salongin ja makuuhuoneen välisen oven?
— Olin.
— Ja silloin te kuulette äkkiä naurun. Ja se on niin selvä, kuin salongissa olisi ihminen.
— Se kaikki on aivan oikein.
— Nauru on mieletöntä, kovaa, uhkaavaa, kamalaa.
— On, kauheaa.
— Ihmeellinen nauru, mutisi salapoliisi.
Luutnantti säpsähti.
— Sepä omituinen sana, virkkoi hän. — Ihmeellinen nauru — onko moista kuultu.
Kiinnittämättä huomiota toisen muistutuksiin jatkoi Krag:
— Sitten tempaatte salongin oven auki, ja niin kauan kuin huoneessa on pimeä, kuulette naurun jälleen; mutta kohta kun huoneeseen tulee valoa, ette sitä enää kuule, ja te huomaatte silloin suureksi hämmästykseksenne, ettei huoneessa ole ketään. Te menette ovesta, joka eroittaa huoneen käytävästä. Tämä ovi on lukossa, te itse olette sen lukinnut. Ainoakaan ihminen ei ole päässyt huoneeseen. Mutta yhtäkaikki olette kuullut naurun sisältä. Voitteko selittää sen minulle, luutnantti Rosenkrantz?
— En.
— Eikö teistä tunnu ihmeelliseltä, että nauru taukoaa heti kun huoneeseen tulee valoa?
— Minusta kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi kiinnittää huomiotani mihinkään yksityiskohtaan.
— Sellainen nauru valaistussa huoneessa, jatkoi Krag aivan levollisena, selvittäisi kovin pian asian. Mies, joka nauroi, on todellakin järkevä. Hän, viisaasti kyllä, pysyttelee pimeässä.
— Te tarkoitatte siis, että huoneessa todellakin oli joku ihminen.
— En; miten pistäisi päähäni ajatella sellaista. Huonehan oli lukossa.
— Mutta nauru, nauru, Krag, se oli sisällä.
Krag kumartui häntä kohti.
— Aivan oikein, sanoi hän.
— Te saatte minut aivan kauhistumaan, Krag. — Otatteko siis kuitenkin yliluonnollisetkin olennotkin lukuun.
Salapoliisi nauroi ääneensä.
— Kuinka luulette minusta sellaista? sanoi hän.
— Siis elävä ihminen.
— Tietysti.
— Ja se oli minun huoneessani.
— Ei, kuulkaahan. Nyt teille kaiketikin täytyy pian selvitä mitä minä tarkoitan.
— Silloin minä en ymmärrä mitään, vastasi luutnantti. — Tiedän vain kuulleeni naurun huoneestani, siitä voin antaa vaikka pääni pantiksi.
— Siitä minäkin olen vakuutettu, vastasi Krag, ja nyt selitän teille asianlaidan: nauraja oli elävä ihminen, mies, mutta mies ei ollut teidän huoneessanne, hän lähetti naurunsa savutorvea myöten alas.
Luutnantti Rosenkrantz nousi heti.
— Mihin menette? kysyi Krag.
— Ullakolle, vastasi luutnantti, jos se mitä sanotte on totta, niin täytyyhän miehen olla siellä.
Krag pysähdytti hänet.
— Hän oli siellä, vastasi hän. — Hän ei ole siellä enää, mutta hänestä me saamme ajan mittaan selvän. Hän ei sitäpaitsi ole enää päähenkilö.
— Kuka sitten on päähenkilö? kysyi luutnantti Rosenkrantz.
Asbjörn Krag viittasi yli sinerväin kuutamoisten vainioiden.
— Se jota minä odotan, vastasi hän.
Eräs kysymys pyöri luutnantti Rosenkrantzin huulilla: ketä salapoliisi odotti? Mutta se jäi lausumatta.