XXV LUKU.
Huuto.
Keskellä hiljaisuutta, herraskartanon suurta rauhaa, kajahti äkkiä huuto. Se kuului villiltä ja viiltävältä, yksi ainoa hurja huudahdus, jonka näytti päästävän kuolintuskissa oleva ihminen.
Krag nousi tuolilta ja tarttui pimeässä luutnantin käsivarteen. Ensi kerran luutnantti huomasi, että Krag oli menettää tasapainonsa.
— Taivaan Jumala, änkytti salapoliisi, minä melkein luulen, että meidät on yllätetty. Paroni, mistä tämä huuto tulee?
Paroni itse oli kuin kivettynyt.
— Minä en voi sitä varmuudella päättää, vastasi hän nopeasti ja kuiskaten, mutta minusta tuntuu, kuin se tulisi kenraalin työhuoneesta.
— Huoneesta, jossa on pistooleja. Kiiruhtakaamme sinne, luutnantti, saattaa olla kysymyksessä ihmishenki.
Salapoliisi tarttui lattialla olevaan salalyhtyyn. Nopeasti hän kiersi auki sen lakin, niin että valo saattoi vapaasti virrata joka puolelle, ja huoneessa oli äkkiä niin kirkasta kuin päivällä.
Krag katsoi luutnantin kalpeihin, mutta päättäväisiin kasvoihin.
— Onko teillä aseita? kysyi hän.
Luutnantti pudisti päätänsä.
— Ei täällä, mutta huoneessani.
— Kiiruhtakaamme, vastasi Asbjörn Krag ja pisti kätensä pöytälaatikkoon ottaen sieltä revolverin, jonka ojensi paronille. — Ottakaa tuo!
Hän avasi oven ja meni eteiseen. Salalyhty valaisi kapean käytävän ja esti kokonaan kuutamon pääsemästä ikkunasta sisään.
Hän pysähtyi ja kuunteli hetkisen.
— Huuto on varmaan herättänyt jonkun, mutisi hän, mutta minä en kuule mitään ääniä enkä askelia.
Sitten hän meni nopeasti edelleen Rosenkrantzin seuraamana, joka piti revolveria lujasti kädessään odottaen kohtaavansa vihollisia. Kamala huuto väreili vielä hermoissa; se ennusti vaaraa, hengenvaaraa.
— Rientäkäämme nopeammin, kuiskasi hän.
Krag kulki myöskin nopeasti, läpi eteisen ja pitkin portaita ensimäiseen kerrokseen, mutta silloin tällöin hän pysähtyi sekunniksi kuunnellakseen, kuuluisiko jostakin melua, mutta kaikki oli aivan hiljaista.
Hän avasi ensiksi ruokasalin oven. Ei mitään nähtävää. Ikkunaverhot olivat kierretyt ylös, kuu kumotti korkeasta ikkunasta ja loi suurelle mahonkipöydälle jäänsinisen hohteensa. Ikkunoiden ohi kulkiessaan Asbjörn Krag loi tutkivan katseen puutarhaan, mutta hänen edessään oli ainoastaan erämaan rauha, lunta, hiljaisia puita, öinen valo. Viereisessäkään huoneessa ei ollut mitään elonmerkkiä, eikä näyttänyt siltä, kuin huuto olisi herättänyt ketään talon asukasta; molemmat miehet olivat ainoat, jotka olivat liikkeessä.
— Nyt me olemme kenraalin työhuoneessa, sanoi Krag kuiskaten, samalla kuin kohotti lyhtyä, — mutta ikkunat ovat kiinni ja ovi lukossa, täällä on kaikki hiljaista.
Hän meni kenraalin makuuhuoneeseen vievälle ovelle ja kuunteli. Sieltä hän kuuli vain säännöllisen hengityksen.
— Vanha soturi nukkuu hyvin, mutisi hän. — Huuto ei ole häntä herättänyt. Kenties pistoolinlaukaus voisi sen tehdä.
Sitten he menivät eteiseen ja kulkivat sitä, kunnes se päättyi isoon saliin.
— Saattaa myöskin olla mahdollista, sanoi luutnantti Rosenkrantz, että huuto on kuulunut salista. Teidän on muistettava, että se on juuri teidän huoneenne alapuolella, ja siksi me varmaankin kuulimme huudon niin selvästi, kun se taas ei herättänyt ketään muuta tässä talossa.
Asbjörn Krag näytti olevan aivan muissa ajatuksissa.
— Se oli ihmeellinen tie, mutisi hän, sitä en voi ollenkaan ymmärtää?
— Mitä ette voi ymmärtää?
— Odottakaa vähän.
Krag avasi isoon saliin vievän oven, ja molemmat miehet menivät hiljaa sinne.
Luutnantti Rosenkrantz peräytyi askelen ikäänkuin olisi nähnyt kummituksen.
Asbjörn Krag jäi seisomaan ja tuijotti eteensä.
Keskellä suuren salin lattiaa lepäsi haamu pitkällään.
Heikon valaistuksen vuoksi salapoliisi ei voinut päättää, oliko se mies vai nainen.
Hän meni lähemmäksi, ja Rosenkrantz seurasi perässä.
Haamu näytti lepäävän hengetönnä, molemmat kädet ojennettuina, kasvot tulijoihin päin. Pään yläosan peitti harmaa päähine.
Nyt salapoliisi näki, että se oli nainen… Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan naisen vieressä, käänsi hänen kasvonsa valoa kohti, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuunteli sydäntä.
— Hän elää, sanoi hän.
Rosenkrantz seisoi kuin kivettyneenä tajuttoman naisen ääressä.
— Hänkö! huudahti hän. — Suuri Jumala, mitä täällä yöllä tapahtuu?
Asbjörn Krag ei vastannut heti. Hän tutki naisen vaatteita ja tunnusteli hänen valtimoansa.
Sitten hän nousi ja katsoi Rosenkrantziin.
— Te tunnette hänet, sanoi hän, se on Louise neiti.
— Minä näen sen; mutta miten hän on joutunut tällaiseen tilaan?
Krag viittasi pyörtyneen kenkiin.
— Ei yhtään lunta, sanoi hän. Hän ei siis päässyt tätä kauemmaksi.
Tunnetteko nyt hänen puvustaan viimeöisen varjon.
Rosenkrantz nyökäytti päätään.
— Hänen on täytynyt ymmärtää jotakin, mutisi Krag. — Minä en niinmuodoin tehnyt oikein tähystäessäni siitä ikkunasta.
— Mutta mitä hän tahtoi täältä salista?
— Hän ei tahtonut täältä mitään. Hän tahtoi mennä etemmäksi.
Krag osoitti nurkassa olevaa pientä ovea.
— Hänen piti nähtävästi mennä tästä, sanoi hän.
— Ja sitten hänet on pysähdytetty.
— Niin.
Krag katsoi ympärilleen.
— Hän on kaatunut kirkaisten, vastasi hän. — Hän on nähnyt jotakin.
— Mutta mitä hän on nähnyt?
Krag viittasi itsemurhaajan kuvan tyhjään sijaan. Kuva oli nyt permannolla keltainen palttinakangas käännettynä ulospäin.
— Eikö ole ihmeellistä, että hän on kaatunut juuri kulkiessaan tämän muotokuvan tahi oikeammin sanoen kuvan tyhjän sijan ohi?
— Synnyttäisikö se hänessä ilman muuta sellaisen kauhistuksen? kysyi luutnantti epäillen. — Sitä minä en luule.
— En minäkään. Tuokaa vettä, pyysi Krag, mutta liikkukaa hiljaa, ettette herätä kenraalia.
Rosenkrantz katosi. Tultuaan takaisin ruokasalista, jossa oli löytänyt kylmää vettä karahvista, näki hän Asbjörn Kragin tutkivan lattiaa maahan romahtaneen taulun kohdalta. Salapoliisi otti lattialta jotakin, jota tarkasteli. Luutnantti ei voinut päättää, oliko se pölyä vai kalkkia seinästä.
— Virvoittakaa hänet tajuntaan, sanoi Krag.
Rosenkrantz kostutti vedellä pyörtyneen nuoren naisen kasvoja. Vähän ajan kuluttua hän avasi silmänsä; mutta hän oli vielä liian hämmentynyt voidakseen käsittää mitä Krag sanoi tullessaan takaisin lopetettuaan tutkimuksensa taulun ympärillä.
Salapoliisi sanoi:
— Onko täällä ollut muita ihmisiä?
XXVI LUKU.
Näky.
Sillä aikaa kuin Asbjörn tutki lattiaa suuren taulun ympäriltä, oli luutnantti Rosenkrantz kantanut nuoren tytön sohvalle ja kostuttanut hänen ohimojaan kylmällä vedellä. Tyttö alkoi silloin tointua, avasi silmänsä, katseli kummeksien ympärilleen, mutta sulki ne jälleen nopeasti, ikäänkuin peläten katseensa kohtaavan jotakin kauheaa.
Krag ei välittänyt mitään nuoresta tytöstä; sensijaan hänen huomionsa kiintyi kokonaan taulun ympärillä oleviin jälkiin. Hän oli huomannut lumen tähteitä, askelten merkkejä, ja kun hän yhdisti toisiinsa tämän seikan sekä sen, ettei nuoren tytön kengissä ollut vähintäkään lumen jälkeä, ei hänen ollut vaikeaa päättää, että joku vieras henkilö oli äsken ollut huoneessa.
Krag aikoi mennä Louise neidin luokse ja puhutella häntä, mutta juuri silloin hänen huomionsa kiintyi ulkoapäin kuuluvaan meluun. Joku ovi avattiin ja suljettiin taas.
Krag meni eteiseen ja tuli juuri paraiksi nähdäkseen pitkän olennon viitta yllä astuvan sisälle. Olento, jolla oli päähine korvilla ja punaliekkinen lyhty kädessä, ei nähnyt häntä heti. Hän aikoi mennä eteiseen, mutta pysähtyi äkkiä, kun Krag lausui hänelle terävästi:
— Kuka te olette?
Viittapukuinen katsahti ylös. Nyt Krag tunsi hänet.
Se oli agronomi Bringe, jonka hän aikaisemmin oli kohdannut luutnantti Rosenkrantzin huoneessa ja joka jo oli herättänyt hänen mielenkiintoaan.
— Mitä te teette täällä? kysyi Krag.
Agronomi vastasi viipymättä:
— Luulin kuulleeni sisältä melua ja näin valon leimahtelevan ikkunoissa, siksi päätin tulla katsomaan. Meitä on määrätty pitämään silmämme auki näinä aikoina.
— Onko teillä ulko-oven avain?
— On.
— Eikö olisi järkevämpää, että herättäisitte Hans Kristianin, sensijaan että itse kiertelette taloa tähystelemässä?
— Miksipä syyttä herättäisin vanhan miehen. Ensin tahdoin nähdä, oliko todella jotakin tekeillä, ja sitten kyllä ehtii hänet herättää. Hän ei tosiaankaan ole paljoa nukkunut viime aikoina, siksi suuri levottomuus on ollut kartanossa.
Asbjörn Krag katsoi tutkivasti mieheen. Hänessä oli herännyt merkillinen epäluulo, vaikka hän oikeastaan ei kyennyt itselleen selittämään mistä tämä epäluulo johtui.
— Kaiketikaan ei kuitenkaan ole mitään tekeillä? kysyi mies.
— Ei mitään mikä tekisi teidän apunne tarpeelliseksi, vastasi Asbjörn
Krag.
— Ei, ei. — Mies heilutti ikäänkuin nolona lyhtyään. Minähän tarkoitin vain hyvää.
— Niin, sitä ei kukaan epäile.
— Voinko siis lähteä?
— Odottakaahan vähän. Laskekaa lyhty tuohon.
Salapoliisi viittasi peilipöytään, joka oli eteiseen vievän oven ääressä, ja agronomi laski lyhdyn tälle pöydälle.
— Kenties te tarvitsette lyhtyä? kysyi hän.
Krag ei vastannut.
— Saanko siis mennä?
— Ette, jääkää silmänräpäykseksi. Tahdotteko vastata pariin kysymykseen?
— Kyllä, mikäli voin.
— Missä huoneenne on?
— Väen rakennuksessa, tuolla ylhäällä.
— Nukutteko yksin?
— Nukun, minulla on oma huoneeni.
— Onko huone pihan puolella?
— On, pihan puolella.
— Te heräsitte melusta, sanoitte?
— Heräsin, ja katsoessani ikkunasta olin näkevinäni tulen loimuavan päärakennuksessa.
— Millainen melu teidät herätti?
— Lähinnä avunhuuto. Minusta ainakin tuntui siltä, että se oli ollut huuto tahi kirkuna. Sellaista ei voi niin tarkkaan tietää, kun kuulee jotakin unessa.
— Te nousitte heti?
— Nousin.
— Ja kiiruhditte tänne, eikö totta?
— Kiiruhdin, niin nopeaan kuin mahdollista, vastasi Bringe. — Sehän on selvää, koska minulla oli aavistus, että vaara uhkasi ja että joku lähimmäiseni tarvitsi apua.
Krag seisoi hetkisen ja mietti.
— Hyvä, sanoi hän. — Kiitoksia tiedonannoistanne. Nyt voitte jälleen mennä nukkumaan. Mikään vaara ei uhkaa.
— Saanko ottaa lyhdynkin?
— Tehkää hyvin.
Kun Gabriel Bringe oli ovella, kysyi Krag:
— Vielä yksi asia. Huomasitteko mitään epäilyttävää kulkiessanne pihan poikki?
— En, en vähintäkään.
— Kaikki oli hiljaista?
— Kaikki oli täysin hiljaista, vastasi Bringe.
— Hyvä on. Hyvää yötä.
Bringe läksi.
Asbjörn Krag katsoi hänen jälkeensä eteisen ikkunasta. Punainen lyhty kulki hitaasti heilahdellen pihamaan poikki, ja sen valo heijastui ylempänä olevista ikkunoista. Vähän sen jälkeen näkyi eräästä ikkunasta valo.
Krag astui miettiväisenä suureen saliin, jossa Louise neiti nyt istui sohvassa. Rosenkrantz tuki häntä tyynyillä. Hän oli täydessä tajussaan, mutta hyvin kalpea.
Kun hän näki Asbjörn Kragin, värähtivät hänen kasvonsa ikäänkuin ilmaisten vastenmielisyyttä.
— Oletteko tekin täällä? sanoi hän. — Täällähän on aivan kuin sairashuoneessa, jossa potilasta hoidetaan vuorotellen.
— Me kuulimme teidän huutonne, vastasi Krag, siinä kaikki. Voin teille vakuuttaa, että se oli oikein kamala. Oli kuin joku ihminen olisi ollut hengenhädässä, emmekä me hetkeäkään empineet. Mutta kenties meidän ei olisi pitänyt tulla.
— Koskapa ihminen oli hengenvaarassa, vastasi hän hymyillen katkerasti, oli se kaiketikin välttämätöntä.
Krag ei ollut kuulevinaan hänen sanojensa kärkeä.
— Tahdotteko kertoa meille, sanoi hän, mikä teitä pelästytti viime yönä, neiti?
Luutnantti Rosenkrantz lisäsi:
— Ja vielä hauskempaa olisi saada tietää, miksi neiti yleensä on lähtenyt tälle yölliselle kävelyretkelle.
— Siitä en todellakaan ole velvollinen tekemään teille tiliä, luutnantti Rosenkrantz. Minä kärsin hieman unettomuudesta, ja sitten minä mielelläni kävelen yksinäisiä ja hiljaisia teitä, siinä kaikki.
— Mutta te ette ole päässyt tätä huonetta pitemmälle, eikö totta?
— Miten sen tiedätte, herra kandidaatti? kysyi hän.
— Sitä ei ole vaikea nähdä, vastasi "kandidaatti". — Tällaisessa ilmassa ei voi olla tuomatta sisälle lunta ulkoa tullessaan. Teidän kenkännehän eivät missään tapauksessa ole olleet lumessa.
Krag osoitti tyhjää taulun sijaa.
— Tämäkö teitä kauhistutti? kysyi hän.
Louise neiti katsoi sinne, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.
Sitten hän kääntyi luutnanttiin.
— Nukkuuko setäni?
— Nukkuu kyllä. Ei kukaan ole kuullut mitään.
— On, Gabriel Bringe, vastasi Krag, mutta minä lähetin hänet jälleen nukkumaan.
— Onko hän nähnyt minut?
— Ei.
Louise neiti katsoi seinään.
— Mutta onko tämä taulu otettu pois?
— Se putosi itsestään eilis-iltana.
— Itsestään?
Krag nyökäytti päätään.
— Sepä oli ihmeellinen sattuma, mutisi hän, mutta se ei kuitenkaan ole minua säikähdyttänyt; minulla on vahvat hermot.
— Mikä sitten? kysyi Krag.
— Minua säikähdytti se, vastasi Louise, että näin taulun tyhjällä sijalla tohtori Jernen, setä-vainajani, ilmi elävänä.
XXVII LUKU.
Kiire.
Nähtyään molempien herrojen hämmästyneet kasvot toisti Louise neiti:
— Minä näin hänet ilmi elävänä.
Hän viittasi sormellaan.
— Tuossa hän seisoi.
Rosenkrantz katsoi salapoliisiin ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Siinä sen kuulette. Tämä ei saata olla mitään silmäinhäikäisyä. Nyt on kuollut nähty jo toisen kerran tässä talossa.
Asbjörn Krag kysyi:
— Oletteko varma siitä, ettei näkemänne ollut kuolleen muotokuva?
Tyttö pudisti varmasti päätään.
— Mies liikkui, sanoi hän. — Sitäpaitsi minä muistan nähneeni aivan selvästi, miten kuollut liikkui taulun edessä.
— Liikkui, mutisi Krag, selvästi ihastuneena tästä tiedosta. —
Muistatteko, neiti, mihin suuntaan kuollut liikkui?
— Ovesta ikkunaan päin, vastasi Louise neiti.
— Näittekö hänet heti sisään tultuanne?
— En, minä näin hänet tultuani suunnilleen keskelle lattiaa. Kiinnitin huomioni siihen, että jotakin liikkui seinän kohdalla. Minä luulin, että joku koira oli päässyt saliin, mutta aikoessani lähestyä, huomasin vieraan olennon. Ensiksi luulin sitä murtovarkaaksi, ja sitten ajattelin: Vihdoinkin olen tavannut sen miehen, joka on viime aikoina kummitellut.
— Pelästyittekö heti?
— En, en heti,
— Mitä sitten teitte?
— Minä kuljin lattian poikki vakaasti päättäen olla osoittamatta mitään pelkoa. Minä tiesin, että sedän työhuoneessa oli ladattuja revolvereja, ja minä olen ennenkin pidellyt revolveria vaarallisessa tilassa. Mutta — silloin oli kuin olisin saanut salamaniskun. Suuri Jumala, sehän on kuollut mies! Ja sitten minä katsoin häneen.
— Ja sitten te huusitte?
— Silloin minä huusin, ja sitten kaaduin kumoon. Minusta tuntui, kuin kuollut olisi tullut minua vastaan ja minä tunsin kylmän ilmanhenkäyksen käyvän toiselta puolelta. Se oli kauheata.
— Ettekö nyt tahdo mennä takaisin huoneeseenne? kysyi Rosenkrantz.
— Pian, vastasi hän, mutta minä tunnen itseni vielä hieman heikoksi.
Krag kysyi hymyillen:
— Ja edelleen on mahdoton tietää, mikä oli neidin vaelluksen tarkoitus.
— Selittäkää te minulle pikemmin, miten tämän kummituksen laita on.
— Siinä on paljon selittämistä, vastasi Krag.
— Todellakin?
Rosenkrantz katsoi häneen hämmästyneenä.
— Se ei näet ole ollutkaan mikään kummitus.
Louise neiti kohotti silmäripsiään.
— Ah, te tarkoitatte vanhaa lorua harhanäyistä. Minä en ole hermostunut. Minulla ei ollut mitään harhanäkyjä.
— Sitä minäkään en tarkoita, vastasi Krag, se ei ole ollut kummitus.
— Mutta mikä se on ollut?
— Se on ollut oikea ihminen, vastasi salapoliisi. — Seuratkaa minua, niin näytän teille hänen jälkensä.
Hän veti molemmat toiset taulujen luokse ja osoitti lattiaa.
— Luuletteko, että kummitus vetää mukanaan lunta pihalta? kysyi hän hymyillen. — Eiköhän aave kulje sentään kevyemmin. Ja katsokaa tässä, lumiläikkiä on oven edessä; ne näyttävät juuri sen tien, jota Louise neiti kertoi aaveen tulleen. Aave on tullut ovesta. Aave ei koskaan kulje ovesta.
Louise neiti oli nyt täydellisesti toipunut ja ahmi mielenkiinnolla salapoliisin selitystä.
— Herra kandidaatti, sanoi hän, teistä olisi pitänyt tulla poliisi. Te olette todella oikeassa.
— Kun ei ole taikauskoinen, vastasi Krag, vaihtaen samalla katseita Rosenkrantzin kanssa, — kun ei ole taikauskoinen, saattaa salaperäisimpiäkin asioita helposti selittää.
— Mutta se on ainoastaan puolinainen selitys, sanoi Louise neiti. —
Teidän täytyy myöskin osata kertoa minulle kuka kummitus oli.
— Joskin olettaisitte, että minä voisin sen kertoa teille, vastasi
Asbjörn Krag, niin ei kaikki kuitenkaan olisi siinä.
— Mitä muuta siinä olisi?
— Silloin minun myöskin pitäisi selvittää teille, miksi kummitus täällä kiertelee. Syy, neiti, se on tärkein.
— Ja arveletteko voivanne kertoa minulle kaiken tämän?
— Ajan pitkään, vastasi Krag, mutta en tänä yönä, neiti, sillä nyt kello on jo puoli neljä ja aika on mennä levolle, etenkin teidän, jolla on ollut näin järkyttäviä kokemuksia.
— Voin teille vakuuttaa, ettei minua enää vaivaa mikään. Mutta minä menen joka tapauksessa levolle.
— Olette siis luopunut tästä öisestä kävelyretkestä?
Louise neiti pysähtyi hämmästyneenä.
— Kävelyretkestä? kysyi hän. — Mitä sillä tarkoitatte?
Mutta sitten hänelle heti selvisi mitä toinen tarkoitti ja hän jatkoi hymyillen:
— Niin, tosiaankin. Kävelyretkestä. Siitä minä olen luopunut. Sehän johtui unettomuudesta. Ja sitäpaitsi minä olen jo hieman nukkunut.
Hän käänsi ylös takinkauluksen, niin että hänen pienet kasvonsa melkein katosivat.
— Hyvää yötä, sanoi hän. — Teidän ei tarvitse minua seurata, rakas Rosenkrantz. Koska kandidaatti on ottanut päiviltä kummituksen, en minä enää ollenkaan pelkää.
Ja näin hän läksi.
Molemmat herrat katsoivat toisiinsa.
— Uljas pieni olento, mutisi Rosenkrantz, mutta hänen retkissään on jotakin salaperäistä.
Krag nyökäytti päätänsä.
— Eikä se kuitenkaan ole niin salaperäistä kuin minä ensin luulin. Hän se ei saata olla.
Rosenkrantz säpsähti.
— Siinä taas ollaan, sanoi hän. — Mitä kauheaa epäluuloa te olette kantanut?
— Olen kantanut on oikea sana, sillä nyt minä en sitä enää kanna, ja silloin kai minun ei tarvitse siitä puhua teille.
Herrat kulkivat portaita kuiskaillen. Rosenkrantz oli hyvin väsynyt ja tahtoi heti mennä levolle.
— Entä te? kysyi hän.
— Minä menen myöskin nukkumaan, vastasi Krag. — Meidän tuskin tarvitsee odottaa, että meitä tänä yönä enää häiritään. Jääkää hyvästi, Rosenkrantz, nukkukaa hyvin.
Herrat erkanivat toisistaan eteisessä ja menivät kumpikin omille tahoilleen.
Mutta kun Krag tuli huoneeseensa, ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut väsyksissä. Sensijaan että olisi ruvennut nukkumaan, hän jatkoi keskeytynyttä vakoilija-tointaan. Hän lykkäsi tuolin ikkunan ääreen ja istuutui mukavasti siihen.
Salalyhty oli lattialla ja levitti siihen valoaan.
Hän oli istunut noin tunnin ajan, kello oli viiden paikkeilla, kun hänen tarkkaavaisuutensa äkkiä heräsi.
Hän nousi ja katsoi ikkunasta yli vainioiden. Tiellä kulki musta olento varovasti eteenpäin.
Asbjörn Kragille tuli heti hirveä kiire.
XXVIII LUKU.
Saappaat.
Noustessaan Asbjörn Krag katsoi kelloaan. Kello oli nyt viiden tienoissa aamulla; alkoi jo olla ihmisten liikkumisaika. Kosken varrella oleva tehdas pantiin käyntiin kello puoli seitsemän, mutta jo kuuden ajoissa täytyi ensimäisten lämmittäjien olla höyrypannuja hoitamassa.
Krag pani ripeästi päällystakkinsa ylleen. Hän ei tavannut ketään eteisessä, ja vaikka oli pilkkopimeä, kulki hän kuitenkin hapuilematta. Hän oli tapansa mukaan edeltäkäsin laskenut askelet ja tiesi, miten pitkä matka oli hänen oveltaan portaille. Hän tavoitti kädellään kaidepuuta ja löysi sen heti. Portaat narisivat hänen astuessaan. Hän huomasi oven olevan lukossa, mutta hän otti avainkimpun taskustaan, ja vaikka siinä oli paljon avaimia — liian paljon tavalliselle matkustajalle — löysi hän pian sopivan. Hän lukitsi oven jälkeensä.
Tuskin oli kulunut kahta minuuttia siitä, kun hän näki olennon ikkunastaan, kun hän jo itse seisoi pihamaalla. Valepukuinen olento ei siis saattanut olla kaukana. Krag hiipi puistokäytävään, jossa ensimäiset puut loivat hangelle syviä mustia varjoja. Siellä hän seisoi hetkisen kuunnellen. Ja kun hän kuuli puistosta lumen narisevan askeleista, hiipi hän niitä kohti. Kun nyt heikko itätuuli oli alkanut puhaltaa ja sai jäätyneet lehdet heikosti suhisemaan, ei hänen tarvinnut pelätä, että omat varovaiset askeleensa kuuluisivat. Hän kulki varmuuden vuoksi pehmeässä lumessa ojaa pitkin. Mies, jota hän seurasi, sensijaan riensi suurine saappaineen keskellä kovaksipoljettua maantietä.
Kun olento muutamien minuuttien kuluttua tuli puistokäytävästä, oli
Asbjörn Krag aivan hänen kintereillään.
Täällä mies kulki kuutamon valaistuksessa, ja Asbjörn Krag tunsi hänet.
Se oli agronomi Gabriel Bringe. Hän kulki tehdasta kohti.
* * * * *
— Te haluatte puhella kanssani, sanoi luutnantti Rosenkrantz aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä — he istuivat yhdessä luutnantin salongissa. — Oletteko kokenut mitään uutta?
— Miten olette nukkunut? kysyi Krag, sytytti sikarin ja asettui mukavasti istumaan.
Luutnantti katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.
— Sen varmaankin itse tiedätte, vastasi hän. — Kaiken sen jälkeen, mitä yhdessä saimme kokea neljään asti, en voinut odottaa saavani mitään unta. Minä nukuin vasta kuuden aikaan, mutta levottomasti ja näin vain ilkeitä unia.
— Vai niin, mutta ettekö kuullut mitään?
— En, en niin mitään; mutta te, mitenkäs te olette nukkunut?
— En ole tähän saakka silmiäni ummistanut, vastasi Krag.
— Siinä määrin nämä tapahtumat siis ovat teihin vaikuttaneet?
— Ei, eivät ne tapahtumat, joita te tarkoitatte, vaan uudet.
— Uudet? On siis tapahtunut jotain muutakin?
— On, sen jälkeen kuin te menitte nukkumaan, on tapahtunut muutakin.
— Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.
— Rakas Rosenkrantz, vastasi Krag, koska te kerran olette kutsunut minut tänne, olen tavallani velvollinen tekemään teille selkoa retkestäni. Tänään on marraskuun 29 päivä, ja minä luulen, että me tänä päivänä olemme lähellä kaikkien arvoitusten ratkaisua. Mutta vielä ei ole tapahtunut kaikki, mitä on tapahtuva.
— Kun muistelen, vastasi luutnantti, että viimeöinen kummitus oli vähällä ottaa Louise neidin hengiltä, niin tulen vastoin tahtoani levottomaksi ajatellessani sitä uutta, mikä on tapahtuva.
— Tällä kertaa se koski Louise neitiä, sanoi salapoliisi miettiväisesti. — Toivokaamme, että se ensi kerralla koskee jotakin toista ja voimakkaampaa.
— Mitä te sitten olette kokenut? kysyi luutnantti. — Minä olen ylen utelias, olen suuressa jännityksessä saadakseni sen tietää.
— Minulla on, kuten kaiketikin olette huomannut, vastasi Krag, parina viime yönä ollut erikoinen halu istua ylhäällä.
— Niin, lisäksi ikkunan ääressä ja salalyhty lattialla. Pidättekö kuutamosta?
— Minä olen ollut tähystelemässä, vastasi Krag. — Kun harkitsette, niin huomaatte, että tämän kartanon salaperäiset tapahtumat ovat aina alkaneet pimeän tullessa. Pimeys on otettu avuksi, arvelin minä, ja silloin täytyy pitää vaaria, niin kauan kuin on pimeä.
— Sitenhän te ette koskaan saa nukkua, huomautti luutnantti, jollette tahdo herättää perheessä kiusallista huomiota lepäämällä vuoteessa päivisin.
— Kun minä tutkin jotakin, joka herättää harrastustani, vastasi Asbjörn Krag, niin en tarvitse paljoakaan unta; pieni lepo silloin tällöin riittää. Ja minusta tuntuu pikku levolta, kun saa, kuten nyt, istua tarinoiden valoisan ja kauniin aamupäivän. Rakas ystävä, kello viiteen asti yöllä olin sangen epätietoinen siitä, mitä kaikki nämä salaperäiset tapahtumat oikeastaan merkitsevät. Kaikesta en ole vieläkään selvillä; mutta niin paljon olen kuitenkin nähnyt, että olen saanut yleiskäsityksen asiain tilasta.
Kiinnittäkää huomionne seuraavaan, jatkoi Krag. — Lokakuun 7 p:nä vanha Hans Kristian saa tiedon, että kenraalia odotetaan kotiin kolmivuotisen poissaolon jälkeen. Tämän hän kertoo kaikille ihmisille, koko paikkakunta sen tietää, sehän on suuri tapahtuma. Tässä vanhassa, hauskassa kartanossa on näinä vuosina ollut täysin tyyntä ja rauhallista, ei ole tapahtunut mitään, joka ketään peloittaisi; mutta 12 päivänä alkavat sitten nuo salaperäiset tapahtumat, Hans Kristian kuulee askelia ja ihmeellisiä ääniä autioista huoneista, myöhään lokakuun 24 päivän iltana hän kääntyy perheen vanhan ystävän pastori Wingen puoleen. Pastori ja Hans Kristian kuulevat sitten ensi kerran naurun. Seuraavana päivänä tulette kenraali, hänen sisarentyttärensä ja te, luutnantti Rosenkrantz, ja sitten alkaa kummittelu täydellä todella. Tässä tahdon kiinnittää huomionne siihen ensimäiseen merkilliseen asianhaaraan, että tämän kartanon niin sanottu kummittelu — nimittäkäämme sitä mukavuuden vuoksi tällä sanalla — epäilemättä on kenraalin tulon yhteydessä. Kun minulla ensi kerran oli aihetta todeta tämä asia, ajattelin, että kartanoon oli kenties nyt tullut joku vihollinen ja että tämä salaperäinen neljäs on tullut muutamia päiviä ennen teitä.
Luutnantti Rosenkrantz huomautti:
— Se on todellakin ihmeellinen ajatus. Eihän tämä neljäs mies ole voinut olla kukaan muu kuin kuollut veli, joka ampui itsensä muutamia vuosia sitten.
— Minä myönnän, vastasi salapoliisi, ottaneeni lukuun tämän mahdollisuuden. Tunnen tapauksia, jolloin joku aivan tahallaan on julistanut itsensä kuolleeksi. Tarkoitus on saattanut olla erilainen; kerran eräs henkilö tahtoi, että hänen perheensä saisi käyttää hyväkseen hänen henkivakuutussummansa, toisessa tapauksessa oli kysymyksessä jonkin rikoksen salaaminen. Kun minä pian sain selville, ettei tässä saattanut olla tällaista eikä mitään muutakaan selitettävissä olevaa syytä seikkailuyrityksille, aloin etsiä jotakin toista ratkaisua.
— Löysittekö sitten tuon toisen ratkaisun?
— Löysin, vastasi Krag, minä löysin sen hyvin pian. — Mutta Louise neiti auttoi minua.
— Louise neiti! huudahti luutnantti kummastuneena.
— Juuri hän, vastasi Krag, juuri Louise neiti. Ja nyt me olemme tulleet siihen kohtaan, joka koskettelee Louise neitiä ja saappaita.
XXIX LUKU.
Vainaja.
— Rakas luutnantti Rosenkrantz, minulle selvisi hyvin pian, että Louise neidillä oli jotakin salaperäistä osaa näihin asioihin. Jos ajattelette yöllisiä tapahtumia, niin kyllä huomaatte, että minä voin olla oikeassa. Tähän asti te olette asettunut täysin epäävälle kannalle tässä asiassa.
— Mutta nyt olen tullut hieman epävarmaksi, vastasi luutnantti, ja siihen ovat syynä menneen yön tapahtumat.
Krag nauroi ja katseli toista härnäävästi.
— Ja minä voin teille vakuuttaa, sanoi hän, että yöllinen tapahtuma on saanut minut varmaksi siitä, että hänellä ei ole näiden tapahtumain kanssa tekemistä enemmän kuin minulla ja teilläkään.
— Sillä tavallako te lepäätte, kysyi Rosenkrantz, että teette minusta pilaa?
Asbjörn Krag rauhoitti häntä kädenliikkeellä, mutta luutnantti jatkoi:
— Miksi hän teki tämän yöllisen vaelluksen? Ja niin merkillisessä puvussa?
— Hän oli valinnut ihmeellisen pukunsa päähineineen, pölyviitta talvipuvun päällä, sentähden, että hän tahtoi olla tuntematon, vastasi Krag. — Mutta nythän te olette hyökkääjänä, rakas luutnantti Rosenkrantz, ja minun täytyy puolustaa häntä sillä tiedonannolla, että hänen salaperäisellä vaelluksellaan tänä yönä oli sama tarkoitus kuin viimekin yönä.
— Kiitos, mutta minä en siitä paljon viisastunut.
Krag sytytti uuden sikarin, kulki pari askelta edestakaisin permannolla, ikäänkuin epäröisi mitkä sanat valitsisi. Sitten hän sanoi:
— Nyt minä olen oikeassa kohdassa, rakas Rosenkrantz. — Minun täytyy varmaankin kertoa teille, että minussa on herännyt vahva epäluulo.
— Ja ketä tämä epäluulo koskee?
— Se koskee teitä. Ja minä epäilen, kestääkö oleskelunne täällä niin kauan kuin arvelette. Tapahtuu jotakin, josta johtuu, että te pian palaatte takaisin Pariisiin.
— Nii-iinkö; minä arvelin olla täällä ainakin jouluun asti. Mutta minua ilahduttaisi, jos saisin tietää, mikä saattaa minut matkustamaan.
— Te odotatte saavanne viettää täällä kihlajaisianne, eikö totta?
Mutta kun te nyt saatte tietää, että Louise neiti rakastaa toista?
Luutnantti säpsähti. Hän astui Kragin eteen, katsoi häntä tiukasti silmiin ja kysyi:
— Sekö on se tapahtuma?
Salapoliisi nyökäytti päätään.
— Selittäkää tarkemmin, pyysi Rosenkrantz, minä en kernaasti suvaitse pilaa sellaisessa asiassa.
— Minun tarkoitukseni ei olekaan tehdä pilaa, vastasi Asbjörn Krag. — Minä päinvastoin en ole koskaan ollut vakavampi kuin nyt. Mutta pyydän teitä yhdistämään muutamia asianhaaroja. Muistatteko kertomanne ensimäisen kohtauksen insinööri Stenerin kanssa, — miten ihastunut ja innostunut nuori tyttö oli, muistatteko keskustelua päivällispöydässä, jolloin hän niin lämpimästi puolusti insinööriä setää vastaan, muistatteko vielä hänen yöllistä vaellustaan, tiedätte kai kenen luota hän silloin tuli?
— Uskallatteko väittää?
— Hänellä oli sovittu kohtaus insinöörin kanssa. — Rakas ystävä, ottakaa asia levolliselta kannalta, kiiruhti Krag lisäämään nähdessään toisen otsasuonten paisuvan vihasta. — Tehän olette itse sanonut, ettette itkisi verta, vaikkei asiasta mitään tulisikaan. Minä olen varma siitä, että molemmat nuoret, insinööri ja Louise, todella rakastavat toisiaan. Mikäli ymmärrän, lienevät he tavanneet toisensa vuosi sitten ulkomailla. Louise neiti tiesi, että kenraali ei koskaan kärsisi Steneriä talossaan, ja siksi hän oli kyllin ymmärtäväinen pitääkseen liittonsa kenraalilta salassa. Mutta kun kaksi nuorta sydäntä rakastaa toisiaan, on niissä vastustamaton veto toisiinsa, sen te kai tiedätte. Ei ole mitään sanomista siitä, että rakastavaiset ovat tahtoneet tavata toisiaan. Ensimäisenä iltana insinööri tuli tänne kartanolle, mutta kun hänellä oli huono onni, arvelivat he, että oli liian vaarallista tavata toisiaan täällä, ja sitten he sopivat toisesta, turvallisemmasta yhtymäpaikasta.
— Mikä huono onni insinöörillä oli? kysyi luutnantti.
Asbjörn Krag katseli häntä hämmästyneenä.
— Ettekö muista? vastasi hän. — Mies, joka koputti kenraalin ikkunaan, oli juuri insinööri Stener.
— Sitä minä en sano huonoksi onneksi; se oli röyhkeyttä eikä mitään muuta.
— Ja kuitenkin se oli huono onni, lisäksi vielä onnettomuus, jolla oli hieman koomillinen vivahdus. Luonnollisesti hän ei tahtonut ollenkaan kenraalin luokse, vaan veljentyttären, mutta hän erehtyi kylkirakennuksesta. Te muistatte, että kenraali, juuri ennen kuin häntä häirittiin, asetti varjostimen tulen eteen. Sen tuo ulkopuolella oleva mies käsitti merkinannoksi, jonka jälkeen hän juoksi ikkunan alle ja naputti. Kuultuaan sisältä kenraalin äänen hän luonnollisesti hämmästyi suuresti.
— Entä koirat? kysyi luutnantti Rosenkrantz. — Missä koirat olivat sillä aikaa, kenties voin saada selvityksen siihenkin?
— Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Asbjörn Krag. — Louise neiti, joka odotti insinöörin vierailua, oli teljennyt koirat huoneeseensa. Saatan nyt ilmoittaa, jatkoi Krag, että minä heti kuultuani näistä salaperäisistä tapahtumista, joista kartanon väki kertoi, arvelin niiden osittain johtuvan Louise neidin tahi insinööri Stenerin salaperäisistä vaelluksista kohtaamispaikoilleen. Uskoani vahvisti etenkin se seikka, että Louise neiti koetti koko ajan selittää näitä juttuja pelkiksi kyökkiloruiksi. Siksi päätin vakoilla häntä. Ensi kerralla olitte tekin, rakas Rosenkrantz, mukana; sinä yönä hän palasi kohtauspaikaltaan, toisella kertaa hän oli menossa sinne. Siitä selviää, että me tapasimme hänet isossa salissa; hän aikoi käyttää hyväkseen länteen päin olevaa pikku ovea.
Rosenkrantz oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut Kragin esityksen loppuosaa. Hänen kiihtynyt ja puoleksi loukkaantunut kasvojenilmeensä oli kadonnut ja jättänyt sijan tavalliselle herpaantuneelle levollisuudelle. Hänestä oli jälleen tullut maailmanmies, jonka tasapainoa ei mikään taivaan ja maan välillä saattanut järkyttää.
— Entä sitten vainaja? kysyi hän. — Minä olen nähnyt hänet omin silmin.
— Niinpä niin, sanoi Krag, nyt olemme siinä kohdassa. Nyt on kysymys saappaista.
XXX LUKU.
Verinen taivas.
Luutnantti Rosenkrantz oli yhä kasvavalla mielenkiinnolla kuunnellut ystävänsä kertomusta. Mutta kun Krag sanoi, että juuri Louise neidin kauhistus kamalan näyn häntä kohdatessa oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, ettei kenraalin veljentytär ollut kietoutunut tapahtumiin, pudisti toinen hämmästyneenä päätänsä.
— Sehän ei sovellu mihinkään muuhun asianhaaraan, sanoi hän. — Teidän selityksenne kuuluu hyvin todenmukaiselta, rakas Krag, ja jotta en saattaisi teitä levottomaksi, tahdon toistaa, ettei insinööri Steneriä koskeva huomionne ole tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Louise neiti menetelköön aivan niin kuin itse haluaa, ja minä tahdon käyttää ensimäistä suotuisaa tilaisuutta sanoakseni hänelle, ettei hänen tule vähimmässäkään määrässä ottaa minua lukuun, kun on kysymys hänen omasta onnestaan. Voimme senvuoksi lähteä siitä olettamuksesta, että useimmat näistä ilmiöistä suoraan johtuvat molempien rakastavaisten salaisista kohtauksista. Ne johtuvat kenties enemmän huonosta onnesta kuin laskelmista. Olettakaamme myöskin, että insinööri Stener koettaa kaikin voimin saada kenraalia kyllästymään taloon panemalla toimeen näitä yöllisiä ja kamalia näytelmiä. Mutta luuletteko te, että hän on kertonut puuhistaan Louise neidille?
— Se hänen on täytynyt tehdä.
— Oikein. Ja sen voi päättää myöskin siitä, että Louise neiti on koko ajan koettanut selittää tapahtumia paljaiksi loruiksi. Sitten hän itse näkee aaveen yöllä, sanokaamme sitä aaveeksi, Krag, ja kaatuu maahan pyörtyneenä. Mutta se taas pirstaa koko teidän järjestelmänne. Asian täytyy siis olla sittenkin niin, että Louise neiti on kaiken ulkopuolella.
— Ei, vastasi Krag. — Louise neiti tietää tästä enemmän kuin tahtoo tunnustaa. Mutta yhtäkaikki oli haamun ilmestyminen hänelle yllätys.
— Se saattaa siis ainoastaan merkitä…? kysyi luutnantti.
— Se saattaa siis ainoastaan merkitä, että meidän täytyy ottaa laskelmiimme toinen suuruus.
— Toinen suuruus, rakas ystävä, mitä te tarkoitatte?
— Tähän asti, vastasi Krag, olen laskenut pelissä olevan ainoastaan kaksi henkilöä, Louise neiti ja insinööri Stener. Nyt on meidän otettava lukuun kolmaskin.
— Vai niin, kenties kenraali.
Luutnantti rupesi nauramaan.
— Ei kenraalia, vastasi Krag.
— Kenties sitten vanha kunnon Hans Kristian. Niinhän aina tapahtuu romaaneissa. Se jota vähimmin epäillään, on osoittautunut rikoksentekijäksi.
— Ei Hans Kristiankaan, vastasi salapoliisi.
Luutnantti löi äkkiä kätensä yhteen ja tuijotti Asbjörn Kragia kasvoihin.
— Siunaa ja varjele, miten te olette vakava, huudahti hän, mutta nyt minä arvaan teidän ajatuksenne, rakas Krag. — Koska ette tarkoita Hans Kristiania ettekä kenraalia, niin varmaan tarkoitatte saapasjalkamiestä.
Krag katsahti ylös.
— Olette oikeassa, sanoi hän, juuri saapasjalkamiestä.
Luutnantti hymyili jälleen.
— Tämä saapasjuttu kuuluu ylen mieltäkiinnittävältä. Uskallanko kysyä, tunnenko miehen?
— Olette nähnyt hänet, tuskin häntä persoonallisesti tunnette. Minä luulen, että hänen nimensä on Bringe.
Luutnantti säpsähti.
— Agronomi? kysyi hän.
— Niin, juuri hän, joka asuu väenrakennuksessa. Minä en tiedä, onko hän pehtori vai metsänhoitaja. Hän on joka tapauksessa kiero mies.
— Mutta juuri hänhän tuli yöllä saapuville, kun Louise neiti huusi.
— Niin, hän se oli.
— Te lausutte sen niin ihmeellisesti.
— Teidän pitäisi kiinnittää hieman enemmän huomiotanne pieniin yksityiskohtiin, vastasi Krag. — Muistatteko mitä mies sanoi?
— Niin, hän sanoi, että huuto oli hänet herättänyt.
— Oikein, ja sitten hän oli tullut juoksujalkaa katsomaan mitä oli tekeillä. Mutta, rakas ystävä, mies, joka herää yöllä ja kuulee ilmeisesti hengenvaarassa olevan ihmisen kauhean huudon, sellainen mies ei jouda ensiksi panemaan jalkaansa pitkiä varsisaappaita ja huolellisesti pistämään housunlahkeita saappaan varsiin ja niitä kiinnisitomaan.
Luutnantti kohotti katseensa hämmästyneenä.
— Ei, siinä olette oikeassa, sanoi hän, miehen on täytynyt olla valveilla.
— Mitä nyt aiotte tehdä? kysyi luutnantti.
Krag katsoi kelloaan.
— Nyt minä menen makuulle, vastasi hän, nukun kolme tuntia ja nousen uuden päivän työhön.
Hän viittasi ikkunaan.
— Näettekö taivaanrannalla tuon punaisen ruosteenvärin, joka sekaantuu kuutamonhohtoon?
— Näen.
— Se on päivän ensimäinen sarastus.
— Se on kamala väri, mutisi luutnantti.
— Se muistuttaa verta, sanoi Krag miettiväisenä. — Tunnin kuluttua koko taivas on veripunainen.
— Te puhutte kovin vakavasti, Krag, se kuulostaa enteeltä.
Asbjörn Krag katsoi lakkaamatta taivaalle.
— Kukaan ei näe tulevaisuutta, vastasi hän. — Mutta niin paljon minä voin teille sanoa, luutnantti Rosenkrantz, että kun päivän sarastus vuorokauden kuluttua värjää tämän vanhan rakennuksen ikkunat veripunaisiksi, on jotakin tapahtunut.
— Te teette minut levottomaksi, rakas ystävä.
Krag laski ystävällisesti kätensä hänen hartioilleen.
— Älkää pelätkö, vastasi hän, tämä yö on loppunut.
* * * * *
Luutnantti Rosenkrantz ei nähnyt Kragia ennenkuin seuraavana aamupäivänä kello kaksitoista. Silloin hän tuli sisälle punaposkisena ja tyytyväisenä karistellen lunta päältään.
Louise neiti otti hänet vastaan eteisessä juosten innokkaana häntä kohti.
— Ymmärrätte kai, pyysi hän, ettei sedän pidä saada tietää mitään?
— Mistä? kysyi Krag häneltä hymyillen.
— Viime yön epämiellyttävästä tapahtumasta.
— Sen minä kyllä ymmärrän, rakas neiti. — Mitäpä syytä olisi tehdä vanha mies suotta levottomaksi.
— Kiitos.
— Miten itse voitte, Louise neiti?
— Erinomaisesti.
Krag katsoi hänen valvomisesta väsyneitä silmiään ja pudisti totisena päätään.
— Tiedättekö miksi? kysyi hän. — Miksi te nyt voitte niin erinomaisesti?
Louise neiti tuijotti kysyväisenä häneen.
— Siksi että nyt on selvä päivä. Varokaa öitä, neiti.
Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saapuville. Hän kysyi, missä Krag oli ollut koko aamupäivän.
— Kello kahdeksasta kymmeneen olen katsellut kartanoa, vastasi Krag. — Minua on huvittanut tämän vanhan herrastilan tarkasteleminen. Kello kymmenestä kahteentoista olen ollut sähkölennätinasemalla.
— Sepä pitkä sähkösanoma.
— Ei mikään sähkösanoma lainkaan, vastasi Krag.
XXXI LUKU.
Mies aitauksen ääressä.
— Te käytätte aikanne hyvin, sanoi luutnantti Rosenkrantz Kragille, — istutte kaksi tuntia sähkölennätinasemalla ettekä sähkötä sanaakaan. Sallikaa minun tehdä tämä leikillinen kysymys: Mitä sitten olette tehnyt?
— Sallikaa minun antaa leikillinen vastaus, sanoi Krag. —
Sähkölennätinasemalla saattaa myöskin istua odottamassa sähkösanomaa.
— Te siis odotatte sähkösanomaa?
— Odotan.
— Onko se ehkä jo tullut?
— On, se on tullut, mutta ei minulle.
Luutnantti Rosenkrantz katsoi hymyillen ystäväänsä. Mutta Krag ainoastaan pudisti hieman päätään, ikäänkuin kaikki olisi ollut paljasta leikkiä.
— Minä menen sedän luokse, sanoi Louise neiti, hän ei voi oikein hyvin tänään.
— Mikä häntä vaivaa, neiti?
— Ei mikään erityisesti, luullakseni. Joskus hän tulee hieman pahoinvoivaksi, niin että hänen täytyy levätä vuoteella. Se kestää suunnilleen päivän. Ja silloin tuo vanha ruudinhaistaja on kauhealla tuulella. Hänen täytyy lakkaamatta nähdä ihmisiä ympärillään.
— Sitten teidän myöskin täytyy häntä lohduttaa, rakas neiti. Älkää lähtekö hänen luotaan.
Louise oli jo ovella, mutta Kragin lausuessa viimeisiä sanojaan hän äkkiä pysähtyi.
— Älkää lähtekö hänen luotaan, mitä se merkitsee?
— Se ei merkitse mitään muuta, rakas neiti, kuin että vanhaa miestä on aina huolellisesti hoidettava, milloin hän tulee sairaaksi. Etenkin pimeänä, kylmänä talvena.
Louise neiti säpsähti hieman, seisoi hetkisen hiljaa, mutta läksi sitten äkkiä heidän luotaan.
Asbjörn Krag tarttui ystävänsä käsivarteen, meni hänen kanssansa erääseen huoneeseen ikkunan luo ja viittasi ulos.
— Katsokaapa pientä sähkölennätinasemaa tuolla kaukana, luutnantti Rosenkrantz. Siinä pikku rakennuksessa minä vihdoinkin olen saanut arvoitukseeni ratkaisun.
— Niinpä kenties kerrotte minulle kuka täällä öisin kummittelee?
— En vielä. Hedelmä ei ole vielä kypsä.
— Mutta jos se on saapasjalkamies, Krag, mitä sitten?
Krag hymyili ihmeellistä hymyä.
— Niin, sitten, vastasi hän, sittenhän minun on myöskin kerrottava syy hänen esiintymiseensä, eikä minulla vielä ole mitään todistusta siihen, että ajatukseni siitä on oikea.
— Te etsitte niinmuodoin todistusta?
— Etsin.
— Milloin odotatte saavanne sellaisen?
— Sellaista tarvitsee harvoin kauan odottaa. Sanokaamme vuorokauden kuluessa.
Krag aikoi lähteä, mutta luutnantti Rosenkrantz tarttui hänen käsivarteensa.
— Entä Louise neiti? kysyi hän hieman levottomalla äänellä.
— Mitä siihen tulee, vastasi Krag, niin luulen, että voitte valmistautua lähtemään. Arveletteko edelleen matkustavanne kevyin sydämin?
— Kevyin, hieman alakuloisin sydämin.
— Hyvä, sitten ei ole mitään vaaraa. Voittehan lohduttautua Maximissa.
Krag meni huoneeseensa, jossa kirjoitteli kirjeitä monta tuntia.
Kenraali jäi vuoteeseen koko päiväksi. Luutnantti Rosenkrantz ja Asbjörn Krag saivat syödä päivällisen Louise neidin seurassa. Nuori tyttö osoitti ihmeellistä mielenmalttia. Ainoallakaan kasvojen ilmeellä hän ei osoittanut, että yölliset tapahtumat olisivat tehneet häneen vaikutusta. Kumpikaan herroista ei myöskään maininnut siitä mitään. He puhelivat kaikenlaisista muista asioista. Louise neiti kertoi kenraalin olevan kauhean huonolla tuulella sen vuoksi, että hänen täytyi olla vuoteessa.
Alkoi hämärtää varhain, ja se merkitsi levotonta yötä. Jo neljän aikana ajelehtivat tummat pilvet taivaalla, ja aurinko katosi. Koko maisema peittyi harmaaseen, villaiseen hämärään, joka tekee pohjolan talvi-illat niin lohduttomiksi. Viiden aikana sytytettiin tehtaan tulet, kerrottiin, että sillä oli suuria tilauksia, jonka vuoksi työmiesten täytyi tehdä ylityötä.
Kun Louise neiti jäi istumaan setänsä vuoteen ääreen ja Asbjörn Krag oli työnsä kimpussa, kuljeksi Rosenkrantz sinne tänne eikä tiennyt miten kuluttaisi aikaansa. Hän päätti kirjoittaa muutamia kirjeitä, mutta pian hän heitti pois kynän. Hän ei saattanut olla ajattelematta mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti tapahtuu — hänestä tuntui, kuin ilmassa olisi jotakin uhkaavaa. Hän antoi sytyttää kaikki lamput, niin että oli kuin Jernegaardissa juhlittaisiin. Ulkona tuuli ajeli pilviä yli lakeuksien ja ravisteli rakennuksen leveitä päätyjä.
Vihdoin hän otti turkin yllensä ja läksi kävelemään hieman ennen illallista. Kulkiessaan pihan poikki hän huomasi tulen palavan Asbjörn Kragin huoneessa. Hän jäi hetkiseksi seisomaan ja näki miten varjo liukui nopeasti ikkunan ohi; sitten kaikki oli jälleen hiljaista.
Luutnantti kulki läpi puistokäytävän, tuli siitä maantielle ja rupesi aivan sattumalta kävelemään pappilaan vievää tietä. Kun hän näki tulen ystävällisesti tuikkivan pappilan ikkunoista, heräsi hänessä äkkiä halu käväistä papin luona. Taloa ympäröi lankkuaitaus; se oli puutarhan sisällä, hieman tien syrjässä.
Luutnantti Rosenkrantz aikoi juuri avata portin, mutta silloin hänestä näytti, kuin jokin varjo olisi liikkunut puutarhan toisella puolella ohi papin huoneen valaistujen ikkunoiden. Hän seurasi varjon suuntaa, se liukui valkoista hankea myöten tummien puiden alle. Luutnantti Rosenkrantz oli näkevinään miehen, keski-ikäisen miehen, joka kulki etukumarassa, varmaankin siksi, ettei tahtonut koskettamalla jäisiä oksia synnyttää mitään ritinää. Tässä hiipivässä käynnissä puitten alla oli jotakin niin silmäänpistävän epäilyttävää, että Rosenkrantz tunsi sydämensä tykyttävän ja ajatteli itsekseen: Tapahtuukohan tässä rauhallisessa pappilassakin salaperäisiä asioita.
Hän vetäytyi hieman taaksepäin ja kumartui aitausta vasten, jotta häntä ei näkyisi. Raoista hän saattoi nähdä olennon liikkeet. Mies kulki hyvin varovasti. Hän pysähtyi monta kertaa, ikäänkuin olisi katsellut taaksensa, ja hyppäsi vihdoin nopeasti ja taitavasti aitauksen yli.
XXXII LUKU.
Jääkylmä metsä.
Nähdessään olennon katoavan aitauksen taa Rosenkrantz ajatteli tuokion, että se mahdollisesti saattoi olla varas. Hän aikoi juuri ruveta hälyyttämään, mutta hillitsi itsensä. Ellei se ollut varas ja jos miehen kummallisella esiintymisellä ja Jernegaardin salaperäisillä tapahtumilla oli jotakin yhteyttä, niin ei olisi järkevää huutaa väkeä liikkeelle. Hän hiipi senvuoksi pitkin aitausta tullakseen puutarhan loppukohtaan, jossa odotti näkevänsä miehen, koska ympärillä oli ainoastaan aukeita vainioita. Hetkisen kuluttua hän olikin siinä kohdassa, missä aitaus loppui. Hän kumartui eteenpäin. Ensi silmänräpäyksessä hän ei nähnyt mitään. Lumenpeittämät vainiot levisivät valkoisina ja hiljaisina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja hän aikoi juuri lähteä eteenpäin, mutta huomasi jälleen liikettä. Aitauksen varjossa hän näki jotakin liikkuvan, ja vähän ajan kuluttua tumma olento hiipi eteenpäin. Se oli sama mies, joka oli hypännyt aitauksen yli, hän tunsi sen heti liikkeistä.
Ja nyt hän varmistui siitä, että tässä täytyi olla jotakin erikoista tekeillä, sillä salaperäinen yökulkija esiintyi varovaisesti ja ovelasti kuin sotaretkellä oleva intiaani. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kyyryssä ja ikäänkuin vaanien, hiipi pitkin aitausta ojaan, joka vei pappilan puutarhasta suoraan avoimen kentän poikki lähimpään metsänreunaan. Hän läksi kulkemaan sitä pitkin, ja kun hän liikkui kumarassa, oli häntä vaikea nähdä. Mitä oli Rosenkrantzin nyt tekeminen?
Luutnantti ymmärsi, että miestä olisi hyvin vaikea seurata, jos hän pääsisi metsään asti, sillä tie, joka tässä kiemurteli korkeiden kuusenoksien välitse, oli hyvin pimeä. Rosenkrantz ei harkinnut pitkää aikaa. Hän oikaisi itsensä ja kulki tietä, ikäänkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään. Hän tiesi joka tapauksessa tulevansa vierasta vastaan, sillä metsän läpi oli tällä kelillä mahdoton kulkea. Vieraan täytyi tulla tielle. Luutnantti antoi sikarin hehkua osoittaakseen olevansa tavallisella kävelyretkellä ja näyttääkseen vieraalle kasvonsa. Pelkäsipä salaperäinen mies mitä vainoojaa tahansa, niin hän ei ainakaan saattanut pelätä häntä, luutnantti Rosenkrantzia.
Ehdittyään puunrunkojen suojaan ja tietäessään olevansa kokonaan pimeän peitossa Rosenkrantz säikähti hieman, sillä hän oli kuulevinaan aivan läheltään pari varovaista narisevaa askelta lumessa. Hän pysähtyi ehdottomasti, kuunteli ja katseli ympärilleen, mutta kun ei kuullut mitään, kulki hän reippaasti eteenpäin ajatellen, että kenties joku oksa katkesi pakkasessa. Sillä pakkanen oli todellakin tänä yönä ankara, ja purevana puhalsi tuuli hänen kasvoihinsa. Mutta tuskin hän oli kulkenut eteenpäin pariakymmentä askelta, ennenkuin hän jälleen kuuli saman äänen. Ja nyt oli aivan varmaa, että se syntyi todellisista askelista, jotka etenivät hänen edetessään ja pysähtyivät hänen pysähtyessään. Eivätkä ne millään muotoa saattaneet olla ojassa kulkevan miehen askeleita, sillä oli mahdotonta, että hän olisi jo ehtinyt tielle.
Nyt luutnantti Rosenkrantzin rohkeus rupesi hieman lannistumaan. Hän oli hyvin peloton mies, mutta viimeisten päivien tapahtumat olivat siitä huolimatta vaikuttaneet hänen hermoihinsa. Siksipä hän tahtoi päästä metsästä niin pian kuin mahdollista. Hän pisti kädet taskuunsa, puhalteli sauhuja sikaristaan ja kulki edelleen. Mutta jälleen hän kuuli askelia, ja tällä kertaa hänestä tuntui, kuin ne olisivat olleet aivan hänen selkänsä takana. Hän aikoi juuri kääntyä ympäri, mutta silloin hän kuuli äänen kuiskaavan pimeästä:
— Käykää eteenpäin!
Hän viivytteli.
— Käykää eteenpäin, käykää eteenpäin, hitto vieköön! kuiskasi ääni jälleen, ja tällä kertaa se kuului paljon kiivaampana.
Luutnantti Rosenkrantz joutui jonkun verran hämmennyksiin; hän oli tuntevinaan äänen, mutta ei siinä silmänräpäyksessä tiennyt, missä oli sen kuullut. Mutta huolimatta siitä, että se oli kuiskaava, oli sillä kuitenkin niin käskevä sävy, että Rosenkrantz ehdottomasti totteli. Hän kulki edelleen. Ja nyt hän kuuli askelet aivan selvästi takaansa.
Vain kerran hän pysähtyi.
Mutta silloin kiivas kuiskaus kuului jälleen:
— Eteenpäin!
Hän katsoi taakseen ja huomasi varjon, joka näytti hänestä haavemaisen korkealta ja leveältä, oli kuin jättiläisolento olisi seisonut hänen takanaan, ja hän kiiruhti tahdottomasti askeleitaan.
Ja vihdoin hänen edessään oli valoisampaa, hän oli jälleen lähellä aukeita vainioita. Mutta päästyään noin puolensadan askelen päähän valkoisesta lakeudesta kuuli hän saman kuiskaavan äänen käskevän:
— Pysähtykää!
Hän pysähtyi.
— Menkää metsään! kuiskasi ääni.
Luutnantti viivytteli.
— Kiiruhtakaa, metsään!
Tällä kertaa ääni kuului niin käskevältä, että Rosenkrantz ei saattanut olla vetäytymättä korkean puunrungon taakse. Mutta sitten häntä alkoi suututtaa, että hän antoi tuntemattoman käskeä itseään, ja hän kysyi senvuoksi nopeasti:
— Kuka te sitten olette?
Heti paikalla hän sai vastauksen:
— Ei sanaakaan! Seisokaa aivan hiljaa.
Rosenkrantz ymmärsi, että tosi oli kysymyksessä. Nyt hän myöskin kuuli taempaa tieltä askeleita, varovaisia askeleita.
— Se on pappilan puutarhasta tuleva mies, ajatteli hän.