XXXIII LUKU.
Vaanijat.
Luutnantti Rosenkrantz tunsi olevansa omituisen kauhun kietomana; se puhalsi häntä vastaan metsästä, se seisoi kylmänä ja pimeänä joka puolella, yksinpä pimeyden kuiluun katsova tiekin teki häneen kummallisen vaikutuksen. Vieras olento oli hänen läheisyydessään, tuskin parin askeleen päässä, ja hän luuli silloin tällöin kuulevansa hänen hengityksensä. Kymmenen kertaa ennemmin hän olisi seisonut pistoolinsuun edessä kuin keskellä tätä maailmaa, joka oli täynnä salaperäisiä askeleita, kuiskauksia ja ääniä.
Äkkiä hän tunsi, että joku tarttui voimakkaasti hänen vasempaan käsivarteensa. Ote oli luja, melkein raudankova; voimakas ihminen piti hänestä kiinni.
Luutnantti hapuili toisella kädellä revolveriaan. Hän ei tahtonut enää olla aseeton tätä salaperäistä ihmistä vastaan. Mutta oli kuin hänen vierellään oleva mies olisi arvannut hänen ajatuksensa; hän painoi suunsa aivan hänen korvansa viereen ja sanoi:
— Olkaa hiljaa, hitto vieköön! Ei ole mitään vaaraa.
— Kuka te olette? kysyi luutnantti kuiskaten. (Toinen vieras henkilö oli vielä jonkun matkan päässä heistä ja kulki hitaasti tietä eteenpäin.)
— Ystävä, vastasi ääni.
— Tunnenko teidät?
— Tunnette, te tunnette minut. Mutta nyt ei enää sanaakaan. Menköön mies ensin ohi.
Ja nyt tulija oli aivan lähellä. Tyytyväisenä luutnantti Rosenkrantz pani merkille, että mies kulki samalla puolen tietä, missä hän itse seisoi kappaleen matkan päässä kuusenrunkojen kätkössä. Kulkijan mennessä ohi saattoi luutnantti erinomaisesti nähdä hänen lunta vasten kuvastuvan hahmonsa. Hän huomasi heti miehen samaksi, joka oli kiivennyt pappilan aitauksen yli ja kulkenut ojaa myöten. Molemmat miehet seisoivat hiiskahtamatta. Muutamien sekuntien kuluttua vieras oli kulkenut heidän ohitsensa, mutta juuri kun hän oli häviämässä yön pimeyteen, päästi luutnantin kättä pitävä mies otteensa ja sanoi:
— Meidän täytyy seurata häntä, mutta menkää varovasti ojaan.
Tällä kertaa mies puhui puoliääneen, ja luutnantin sydän oli melkein jähmettyä hämmästyksestä, sillä nyt hän tunsi äänen.
— Suuri Jumala, kuiskasi hän, tekö se olette, Asbjörn Krag? Mutta miten se saattaa olla mahdollista?
Molemmat miehet läksivät kulkemaan pitkin ojaa ja niin nopeasti, että saattoivat seurata edelläkulkijaa. Silloin heidän välillään sukeusi seuraava keskustelu:
— Minusta ette ollut erittäin teräväaistinen, luutnantti Rosenkrantz, kun ette tuntenut minua.
— Rakas Krag, minä olin kyllä tuntevinani äänen, mutta minusta tuntui mahdottomalta, että te olisitte ollut siinä.
— Miksi niin? Kenties olette ollut liiaksi kiihdyksissä tästä merkillisestä vaelluksesta?
— Minä en vielä tiedä voinko sitä uskoa. Se ei sovellu yhteen, Krag, se ei sovellu yhteen.
— Miksi ei?
— Koska minä näin teidät ikkunassa.
— Ikkunassa, mitä te puhutte?
— Ulos mennessäni. Teidän ikkunassanne oli tuli.
— Oikein. Minä jätin tulen palamaan lähtiessäni.
— Mutta minä näin varjon liikkuvan ikkunaverhojen takana. Joku oli teidän luonanne, Krag.
— Minä läksin huoneestani tunti sitten, vastasi salapoliisi synkästi, niin etten ole voinut siellä olla. Oliko se miehen vai naisen varjo?
— Sitä en voi päättää. Miehen luullakseni.
— Hyvä, älkäämme enää sitä ajatelko. Meillä on muita asioita.
Asbjörn Krag ojensi kätensä miestä kohti, jota he seurasivat. Hän oli vihdoinkin tullut metsästä ja seisoi keskellä valaistusta. Hän katseli taakseen ikäänkuin peläten jonkun häntä seuraavan. Tässä silmänräpäyksessä Krag ja luutnantti seisoivat hiljaa. Mies alkoi jälleen kävellä, ja ystävykset kulkivat hänen perässään.
Vaanijain täytyi, jotta heitä ei huomattaisi, hiipiä nyt pitkin metsänreunaa kohti aitaa, joka kulki lähimmän pellon poikki. He kiipesivät aidan yli ja hiipivät eteenpäin, sen vieritse. Koko ajan he saattoivat pitää silmällä miestä, joka nyt nähtävästi kaikessa rauhassa kulki suorana maantiellä.
— Minne hän menee? kysyi luutnantti.
— Sitä en tiedä.
— Mistä hän tulee?
— Hän tulee Jernegaardista.
— Mutta minä näin hänen vähän aikaa sitten tulevan pappilasta.
— Niin, hän hyppäsi aidan yli. Sen minäkin näin.
— Mitä hän teki papin luona?
— Sitä en tiedä. En vielä. Ahaa, tuota tietä.
Mies, jota vaanittiin, oli kääntynyt oikealle ja kulki nyt pitkin matalaa harjannetta, jossa alastomat puut seisoivat ojentaen mustia oksiaan taivasta kohti.
— Hän kulkee joelle päin, sanoi Rosenkrantz.
— Seisokaa hetkinen hiljaa, niin saamme nähdä.
Mies kääntyi jälleen.
— Aivan oikein, mutisi luutnantti, joelle päin. Kenties hän aikoo toiselle puolelle eikä uskalla mennä yli sillan. Tähän aikaan kulkee paljon ihmisiä sillalla.
Krag pudisti päätänsä.
— Hän menee tehtaalle, sanoi hän.
— Insinööri Stenerin tehtaalle, sepä ihmeellistä. Tähän aikaan hän tuskin tapaa siellä ketään.
Krag ei vastannut. Hän kulki nopeasti eteenpäin pitkin aitausta, ja luutnantti seurasi häntä. Vihdoin he pysähtyivät niin lähelle tehdasta, että saattoivat nähdä kaiken, mitä sen lähistössä tapahtui.
Tehtaan ikkunat olivat pimeät. Ainoastaan siellä täällä näkyi valon pilkahduksia, jotka osoittivat, että vartijat tekivät kiertoretkiään. Heikko surina kuului nukkuvan jättiläisen sisustasta, moottorit olivat työssä.
Krag katsoi kelloaan.
— Vasta kolmen tunnin kuluttua työmiehet tulevat, sanoi hän. —
Hänellä on aikaa.
Mies, jota vaanittiin, jäi hetkeksi seisomaan hiljaa aitauksen eteen. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin; hän seisoi tuijottaen lakkaamatta lähimpiin ikkunoihin.
— Sangen ihmeellistä, mutisi Krag. — Nyt hän seisoo tehtaan konttorin edustalla. Näyttää kuin hän odottaisi merkinantoa.
Äkkiä pilkahti valo. Krag näpähytti sormiaan.
— Insinööri Stenerin ikkunassa on tuli, sanoi hän. — Se oli varmaan merkinanto.
— Mutta kuka tuo mies on? kysyi luutnantti Rosenkrantz, viitaten mustaan olentoon, jota he innokkaasti olivat seuranneet.
— Se on kameleontti, vastasi Krag.
XXXIV LUKU.
Aitauksen yli.
— Kameleontti? kysyi luutnantti Rosenkrantz säpsähtäen. — Sepä on ihmeellinen, monimuotoinen olento, ja täälläkin hän näkyy liikkuvan.
— Se kuuluu nimeen, vastasi Krag. — Hän muuttaa muotoaan yhtä usein kuin vaihtaa toiminta-alaansa. Saammepa nyt nähdä mitä hän täällä aikoo tehdä. Minä olin olettanut hänen menevän toisaalle.
— Mihin?
Krag kohautti olkapäitään.
— No esimerkiksi sähkölennätinasemalle.
— Onko se kenties saapasjalkamies? kysyi Rosenkrantz mielenkiinnolla.
— Kameleontti on hänkin, vastasi Krag.
— Entä pappilassa? kysyi Rosenkrantz edelleen. — Olitteko odottanut hänen käyvän sielläkin?
— En, en ollenkaan.
— Siis uusia arvoituksia on syntynyt.
— Eipä juuri, vastasi Krag, ei ainakaan vielä.
Hän katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla suljetusta ikkunasta tulevaa valoa.
Se näkyi rakennuksen toisesta kerroksesta. Se kulki edestakaisin omituisen säännöllisesti.
— Nyt minä tiedän varmasti, sanoi Krag päättäväisesti, se on merkinanto.
— Ja merkki annetaan konttorista.
— Insinööri Stenerin yksityiskonttorista, oikaisi Krag. — Minä tunnen rakennuksen hyvin, olen käyttänyt ajan tarkoin viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina.
— Mutta silloinhan merkinantajan täytyy olla insinööri Stener itse. —
Kukaan muu ei missään tapauksessa voi päästä hänen konttoriinsa.
Krag pudisti monta kertaa miettiväisesti päätänsä, ja luutnantti
Rosenkrantz kuuli hänen mutisevan:
— Ihmeellistä, peräti ihmeellistä.
Musta olento aitauksen ääressä seisoi pitkän aikaa aivan liikkumatta ja tuijotti ikkunaan. Hän odotti jotakin. Vihdoinkin molemmat vaanijat kuulivat hänen antavan merkin, terävän ja kimakan vihellyksen. Heti tulet sammuivat ylhäällä, ja sitten koko suuressa tehdasrakennuksessa vallitsi pimeys.
— Hyvä on, kuiskasi Krag, että olemme seisoneet aivan hiljaa. Tuo mies on näet viisaampi kuin olin ajatellutkaan. Hän on koko ajan seisonut ja kuunnellut, onko ketään vaanijaa lähistössä. Nyt hän vihdoinkin on vastannut merkinantoon.
Kun ystävykset olivat päässeet uhkaavan tehtaan mustassa varjossa aivan sen lähelle, pysähtyi Krag äkkiä. Hän oli nähnyt jotakin.
Hän oli nähnyt, että jokin esine heitettiin aidan yli ja että kameleontti meni aitauksen luokse ja tarttui siihen.
— Mikä se lienee? kysyi Rosenkrantz.
— Köysiportaat, vastasi Asbjörn Krag hetkisen mietittyään.
— Silloin kameleontti aikoo aitauksen yli.
— Nähtävästi.
— Mutta silloinhan sisäpuolella-olija ei mitenkään saata olla insinööri Stener.
— Kuinka niin?
— Hänhän olisi voinut avata portit.
— Miten olettekaan lapsellinen, vastasi Krag. — Portista ja ohi vahtikoirien, sitäkö tarkoitatte?
— Luuletteko että insinööri Stenerin tarvitsee esiintyä niin salaperäisenä omalla tehtaallaan.
— Saattaa olla tapauksia, jotka tekevät sen tarpeelliseksi, vastasi Krag. — Kas, nyt mies kapuaa köysiportaita, hän hiipii hiljaa, näppärästi kuin kissa. Kun hän ei vain vetäisi niitä aitauksen yli.
He odottivat pari minuuttia, mutta köysiportaat jäivät riippumaan.
Krag nykäisi niitä, ensin varovasti, sitten kovemmin, — ne olivat kiinnitetyt aitauksen toiselle puolelle.
— Nyt saamme olla levolliset, sanoi Krag tyytyväisenä, hän aikoo palata samaa tietä.
— Jäänkö minä tänne, kysyi luutnantti, vai tulenko mukaan?
— Voitte tulla mukaan, sanoi Asbjörn Krag. — On parempi, että meitä on kaksi tällaisessa asemassa. Sisäpuolella on vähintään kaksi, eikä ainakaan toisen kanssa ole leikkimistä.
Ikäänkuin tehtaassa käyminen öisin olisi kaikkein tavallisin asia, kapusi Krag köysiportaita ylös. Mutta mitä korkeammalle hän tuli, sitä alemmaksi hän painoi päänsä. Tultuaan aivan ylös hän kohotti äkkiä päänsä ja yläruumiinsa aitauksen reunan yli ja vetäytyi nopeasti takaisin. Tämä oli viisas varokeino. Yleensä Krag oli hyvin varovainen, silloinkin kun se ei ollut tarpeen. Ja tällä kertaa se näytti aivan tarpeettomalta, sillä mitään ei ollut huomattavissa.
Sekä aitauksen yli kiivennyt että hänen sisäpuolella oleva toverinsa olivat jo kadonneet ja luultavasti kaukana. Kun myöskin luutnantti Rosenkrantz oli tullut onnellisesti ja vahtien huomiota herättämättä toiselle puolelle — vartijain levollinen puhelu ja hitaitten askelten ääni kuului lähistöltä — veti Krag aivan levollisena alas köysiportaat.
— Vangittuna, mutisi hän, vangittuna kuin hiiri loukkuun.
Hän kietoi köysiportaat kääröksi ja heitti ne erääseen nurkkaan tehdasrakennuksen viereen. Sitten hän seisoi hetkisen ja odotti tuijottaen ikkunoihin. Pian lepattava tuli näkyi jälleen insinööri Stenerin yksityiskonttorin ikkunassa. Krag nyökäytti päätään tyytyväisenä.
Hän viittasi siihen suuntaan, mistä vahtien äänet kuuluivat.
— Jos menemme sinne, sanoi hän, niin pääsemme konttoriin pääovesta.
— Mutta jos se on lukossa, Krag?
— Tietysti se on lukossa.
— Mutta silloinhan emme pääse sitä tietä.
Krag ei vastannut. Hän vain helisti merkitsevästi avaimia, jotka olivat hänen taskussaan.
— Toisin on vahtien laita, mutisi hän. — Jos olisin ollut yksin, olisin liukunut heidän ohitsensa ääneti ja hiljaa kuin käärme. Mutta meitä on kaksi, minä en uskalla yrittää. Meidän täytyy mennä takaportaita, vaikka se on vaikeampaa.
— Mutta minähän voisin jäädä tänne.
— Pelkäättekö, Rosenkrantz?
— En vähintäkään. Minä teen ainoastaan mitä te haluatte ja pidätte paraana.
— Onko teillä revolveri?
— On, kuiskasi luutnantti pistäen kätensä taskuunsa. — Tarvitsemmeko sitä?
— Mahdollisesti, vastasi Krag, mahdollisesti olemme nyt siinä asian kohdassa, missä tarvitsemme tätä pikku kapinetta.
XXXV LUKU.
Konttorissa.
— Jääkää tähän, pyysi Krag, ja seisokaa aivan hiljaa, niin minä käyn sillä aikaa tarkastamassa, miten pitkälle yökulkijat ovat päässeet.
Luutnantti Rosenkrantz jäi seisomaan muurin viereen syvään pimeään, niin että häntä ei voinut nähdä. Asbjörn Krag hiipi eteenpäin. Luutnantin täytyi mielessään ihailla sitä ketteryyttä, millä hän liikkui. Hänen askeleensa eivät ollenkaan kuuluneet jäätyneessä maassa, ja hän hiipi ohitse kuin varjo. Vihdoin hän katosi pimeään. Rosenkrantz odotti jännittyneesti hänen palaamistaan. Hän ei pelännyt, että toverinsa keksittäisiin, siksi hyvin hän tunsi hänen varovaisuutensa, ja sitäpaitsi hän kuuli lakkaamatta pimeästä vahtien mutisevan keskustelun. Monta pitkää minuuttia kului, mutta vihdoinkin Rosenkrantz huomasi ystävänsä äkkiä vieressään. Salapoliisi oli liukunut takaisin yhtä äänettömästi kuin oli mennytkin.
— Näittekö mitään? kysyi Rosenkrantz.
— Kaikki on hiljaa, vastasi Krag, mutta porraskäytävän ovi on auki.
— Kävittekö sisällä?
— Kävin.
— Ohi vahtien?
— Niin. Eivätkä he huomanneet mitään. Siksi innokkaasti he pohtivat tehtaan tulevaisuutta. On ihmeellistä, miten tehtaan tulevaisuus täällä kiinnittää sekä suurten että pienten mieliä.
— Mutta mitä kameleontista on tullut?
— Hän on jo ehtinyt portaille. Meidän täytyy kiiruhtaa, jos mieli päästä ajoissa perille.
— Ajoissa, Krag, mitä te sillä tarkoitatte?
Krag tarttui hänen käsivarteensa ja ohjasi hänet vastakkaista tietä, mitä itse oli tullut.
— Tiedättekös, kuiskasi hän, minussa on syntynyt omituinen epäilys. Arvelen, että insinöörillä kenties ei olekaan mitään osaa näissä yöretkeilyissä. Ja siinä tapauksessa meidän on kiiruhdettava.
Rosenkrantz ymmärsi hänet ja vaikeni. Kun he olivat tulleet ovelle, joka vei rakennuksen toisesta päästä konttorihuoneeseen, kysyi hän:
— Onko vakavia asioita tekeillä?
— Niin vakavia kuin saattaa olla, vastasi Krag.
Ovi oli lukossa.
Krag murisi suuttuneena, että tämä oli ikävä viivytys.
Hän helähdytti jälleen avaimiaan, mutta kun hänellä ei ollut salalyhtyään mukanaan, meni aikaa ennenkuin hän löysi oikean avaimen. Pari minuuttia kului. Vihdoin lukko aukesi hieman naksahtaen, ja molemmat miehet olivat pian ahtaassa huoneessa. Heitä vastaan lehahtava kylmä ilma ilmaisi, että he olivat korkean ja kapean porraskäytävän pohjalla.
Krag alkoi heti nousta ylöspäin, mutta kun portaat kaikesta varovaisuudesta huolimatta narisivat kenkien alla, istuutui hän ja veti muitta mutkitta kengät jalastaan.
— Se on kylmää huvia, mutisi Rosenkrantz, mutta minä en välitä, minä seuraan teidän esimerkkiänne.
Hänkin veti kengät jaloistaan. Hetkisen kuluttua hän kysyi kummastuneena:
— Hyvä Krag, otatteko sukatkin pois?
— Ja vedän kengät jälleen jalkaani, vastasi salapoliisi ja veti sukat päällepäin. — On tarpeetonta saattaa itseään keuhkokuumeen vaaraan, ja sitäpaitsi ei ole varma, että palaamme tätä tietä.
Luutnantti Rosenkrantz seurasi viivyttelemättä Asbjörn Kragin esimerkkiä. Näin he saattoivat pehmeissä töppösissä nousta ripeästi portaita synnyttämättä minkäänlaista melua.
Suuri tehtaan konttori oli kolmannessa kerroksessa. Krag oli ollut siellä ennen, ja kun hänellä oli hyvä paikka-aisti, saattoi hän päästä perille pimeässäkin. Noustuaan portaita he pysähtyivät ja kuuntelivat hetkisen. Aluksi he eivät kuulleet mitään muuta kuin heikon surinan tehtaasta, se kuului kuin höyrykoneen sylkytys laivankannella. Ja Krag oli juuri menemässä eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän tarttui ystävänsä olkapäähän. He kuulivat katkonaisia kuiskauksia.
Krag kuunteli hetkisen ja hiipi sitten sille paikalle, missä eteinen teki mutkan ja vei ohi konttorinovien. Tähän molemmat miehet pysähtyivät. Krag kumartui voidakseen mahdollisesti keksiä jotakin, mutta hän ei huomannut mitään muuta kuin pimeän. Hän kuiskasi Rosenkrantzin korvaan:
— He ovat pääoven lukon kimpussa. Minäpä olin siis joka tapauksessa oikeassa.
— Murtovarkaita? kysyi Rosenkrantz.
— Ei, vastasi Krag.
Vähän ajan kuluttua he kuulivat metallin kalahduksen ja äänen ovesta, joka varovaisesti avattiin.
Rosenkrantz oli odottanut, että nyt olisi aika käydä molempien salaperäisten yökulkijain kimppuun, mutta näytti siltä, kuin salapoliisilla olisi ollut toiset tuumat. Hän lähestyi jälleen pienten portaiden suuta, mutta pitkin eteisen toisenpuolista seinää. Hän hapuili siinä olevalle ovelle, joka vei päällikön huoneen takana olevaan siipirakennuksen perimpään konttoriin. Rosenkrantz seurasi häntä. Tämän konttorin ovessa oli tavallinen lukko, ja Krag näytti sen tuntevan, sillä hän avasi sen heti avaimella, joka hänellä oli taskussa irrallaan.
Molemmat miehet tulivat sysimustasta käytävästä konttoriin, jossa he hyvin selviytyivät, koska sen suurista ikkunoista jo näkyi sarastavan aamun ensimäinen hohde. Seinävierillä oli päällekkäin joukko kääröjä; oli kuin he olisivat tulleet jonkinlaiseen arkistoon. Oikealla puolella oli lasiruutuinen ovi, joka vei päällikön konttoriin. Sisällä häämöitti hämärässä raskaita huonekaluja, puhelin ja muutamia seinällä riippuvia karttoja. He saattoivat myöskin katsoa suoraan toisiin huoneisiin, koska ovet olivat selkoselällään. Kaukaa äärimäisestä konttorihuoneesta häämöitti valkoinen tuli, joka silloin tällöin liikkui.
— Se on salalyhty, sanoi Krag.
Mutta äkkiä valo sammui, ja samalla he kuulivat eteisestä jonkin uuden, omituisen äänen. Se oli kuin raskaiden ketjujen kumea kalina.
— Työ varmaankin alkaa tehtaassa, kuiskasi Rosenkrantz. — Koneet pannaan käyntiin.
— Ei, vastasi Krag, hissi nousee ylös. Tänne tulee uusia ihmisiä.
XXXVI LUKU.
Agronomi.
Hissin synnyttämä melu vahveni. Krag seisoi jännittyneenä ja tarkasteli koko ajan mitä ulkokonttorissa tapahtui. Jokin ovi suljettiin siellä nopeasti, valo lepatteli viimeisen kerran, ja senjälkeen kaikki oli hiljaista ja pimeää.
— He pelkäävät tulijoita, kuiskasi hän. — Nyt he kätkeytyvät nurkkahuoneeseen.
Vähän ajan kuluttua hissi pysähtyi, ja he kuulivat jonkun tulevan käytävään. Kuului ääniäkin.
— Ja nämä jotka tulevat, jatkoi Krag kuiskaten, eivät pelkää mitään. Todennäköisesti siellä on insinööri. Hissinovi suljettiin, ja pian hissi ratisi jälleen alas.
Tulijat menivät konttorinovesta, joka oli aivan hissin vieressä, ja äänet kuuluivat selvemmin. Toinen oli matala, toinen korkeampi.
Krag käytti hyväkseen tilaisuutta ja painoi lasiovea nähdäkseen oliko se lukossa. Ovi oli lukossa. Salapoliisi nyökäytti päätänsä tyytyväisenä.
— Silloin me ehdimme joka tapauksessa päästä pois, sanoi hän, sillä käytävän ovi on auki.
Samassa sähkötuli syttyi sisällä. Krag ja Rosenkrantz väistyivät nopeasti lasioven edestä, jotta heidän kasvojansa ei näkyisi. Jokin olento ilmestyi konttorin ja etuhuoneen välille.
Mutta toinen olento näkyi hänen takanaan.
Luutnantti Rosenkrantz oli melkein ilmaista itsensä, niin suuresti hän hämmästyi nähdessään kuka se oli. Se oli Louise neiti harmaassa turkkiviitassaan; taaja musta harso peitti hatun ja pään yläosan.
Ulkona etuhuoneessa liikkui vielä joku olento, ja insinööri kuului huutavan:
— Voit jäädä sinne, Hans Kristian. Minun täytyy mahdollisesti lähettää hakemaan joku insinööri, silloin sinäkin olet kiltti ja lähdet.
Krag ei voinut päättää, kumpi Kristian se oli, vanhako vai nuori. Mutta se oli joka tapauksessa Jernegaardin miehiä. Varmaankin Louise neiti oli tullut hevosella.
Näytti siltä, kuin näillä molemmilla, insinööri Stenerillä ja Louise neidillä, olisi ollut tärkeitä asioita päätettävänä. He puhuivat hiljaisella äänellä, luultavasti siksi, että Hans Kristian ei kuulisi heidän keskustelujaan. Senvuoksi Krag ei myöskään voinut kuulla mitä he puhelivat, huolimatta siitä, että seisoi lähellä lasiovea. Luutnantti Rosenkrantz oli vetäytynyt hieman taaksepäin. Hän seisoi sanatonna ja katseli nuorta naista, joka istui hieman kalpeana ja nähtävästi hyvin väsyneenä.
Sitten kului aikaa puoli tuntia tai vähän enemmän, ja sillaikaa tapahtui seuraavaa: Insinööri Stener avasi erään seinävierellä seisovan kaapin oven, otti sieltä kirjan, kimpun arkkitehdinpiirustuksia ja muutamia muita papereja. Nämä hän levitti pöydälle Louise neidin eteen ja koetti hänelle selittää jotakin. Jonkun kerran Louise neiti katsoi häneen, ja hänen katseessaan oli silloin lämmin ilme, jota ei voinut väärinkäsittää.
Eräs seikka ilahdutti Kragia tämän tapahtuman aikana, nimittäin se, että uloimmassa huoneessa kuuntelijat eivät saattaneet nähdä eivätkä kuulla mitään koko asiasta. Mutta muutoin hän ei saattanut olla tuntematta aseman kiusallisuutta: tuossa istui kaksi ihmistä aavistamatta, että heitä urkittiin kahdelta taholta.
Vihdoin keskustelut näyttivät loppuneen, ja insinööri ja Louise antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisivat tulleet yksimielisiksi. Insinööri lukitsi senjälkeen paperit kaappiin ja pisti avaimet taskuunsa. Sitten Krag kuuli hänen huutavan viereiseen huoneeseen:
— Niin, kiitos, Hans Kristian, nyt me olemme valmiit. Minä en tarvinnut ketään insinööriä. Kaikki on selvitetty. Eikö totta, Louise, sinähän ymmärrät kaikki. Louise neiti nyökäytti päätään ja hymyili. Nämä sanat Krag ja luutnantti Rosenkrantz kuulivat aivan selvästi. Rosenkrantz tunsi pienen piston, mutta pysyi levollisena.
Sitten insinööri sammutti valon ja läksi konttorista. Hänen äänensä kuului käytävästä, kun hän seisoi odottaen hissiä. Sitten hissi ratisi jälleen alas, ja suureen rakennukseen tuli taas täysi hiljaisuus.
— Menemmekö? kysyi Rosenkrantz. Hänen äänessään oli jotakin ihmeellistä.
— Emme, vastasi Krag, nyt varmaankin tapahtuu se, mitä varten olemme tänne tulleet.
Hetkisen kuluttua valo jälleen alkoi tanssia edestakaisin ulompana, salalyhdyn lepattava valo. Valo tuli lähemmäksi, mutta se liukui pitkin lattiaa, jotta ei kuvastuisi ikkunoihin. Ihmisiä ei ollut kahta, vaan ainoastaan yksi, mies — ja kun hän tuli konttoriin, saattoi Asbjörn Krag nähdä kuka se oli. Krag tiesi edeltäkäsin kuka hänen edessään oli, Rosenkrantz ei sitä tiennyt. Mutta nyt hänkin sai samalla kertaa tietää kuka kameleontti oli.
— Agronomi, kuiskasi hän, agronomi, tuo kelpo mies, Bringe, — kuka olisi sellaista luullut?
Asbjörn Krag tarttui hänen käsivarteensa varoittaakseen häntä olemaan hiljempaa.
Mutta luutnantti Rosenkrantzin oli vaikea hillitä itseään.
— Nyt sen näette, minä olin oikeassa, hän on tavallinen murtovaras.
— Niin, mutta te ette näe mitä hän tahtoo varastaa, vastasi Krag, hän menee ohi rautakaapin, jossa varmaan on tuhansia. Ja hän menee suoraan mahonkikaapille, jossa on ainoastaan karttoja ja papereja.
— Hän tahtoo varastaa Louise neidin paperit.
— Niin tahi insinööri Stenerin.
— Mutta sehän meidän on estettävä. Kas, nyt hän murtaa oven, tuo heittiö.
— Annetaan hänen vain tehdä mitä hän tahtoo, vastasi Krag, hän ei voi missään tapauksessa päästä meitä pakoon. Ensiksikään hän ei tiedä, että kukaan on häntä vaanimassa, toiseksi hän unohtaa köysiportaat.
— Köysiportaat?
— Joita ei enää ole olemassa. Ilman niitä hän ei pääse muurin yli.
— Mutta apuri.
— Ennenkuin apuri ehtii, olemme saaneet hänet käsiimme. Ja toisekseen, minäkin tahdon nähdä paperit.
— Te.
— Niin, luonnollisesti. Ja minä en tahdo niitä varastaa.
— Nyt minä ymmärrän. Häneltä voitte aina saada paperit, mutta kaapista saaminen on epävarmempaa.
— Aivan oikein. Kas, nyt hän on saanut ne esille. Ja miten kiihkeästi hän puristaa ne kokoon. Nyt ne ovat hänen taskussaan.
— Kas, nyt hän menee.
— Ei, hän katsoo kelloa. Nyt hän odottaa.
Sisällä oleva mies jäi todellakin seisomaan ja odottamaan. Useita minuutteja kului. Krag mutisi:
— Mitä helkkaria hän nyt odottaa.
Mutta juuri silloin mies läksi liikkeelle. Nyt hänen aikansa näytti tulleen.
Ja samalla Krag sai arvoituksen ratkaisun. Äkillinen kilahtava soitto kuului ulkoa. Tehtaan suuri kello soitti päivän alkua. Krag näpähytti sormiaan.
— Hitto vieköön, sanoi hän, työmiehet tulevat. Hän tahtoo hävitä työmiesparveen. Hän ei tarvitse köysiportaita.
XXXVII LUKU.
Poissa.
Krag ja Rosenkrantz läksivät nopeasti konttorista ja riensivät käytävän läpi eteiseen. He kuulivat pakenijan askelet portaissa; hän kulki hitaasti ja hillitysti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään kiirettä. Ja samalla sekaantui tehtaankoneiden jymyyn ja kellon viimeiseen sammuvaan kaikuun pihamaalta kuuluva askelten töminä, kun kaikki työmiehet kiiruhtivat päivätyöhönsä.
Tällä kertaa ystävyksillä oli hyvä onni. Juuri kun he aikoivat seurata pakenevaa pitkin portaita, tuli hissi ratisten ylös. Eräs konttorihenkilö saapui. Hän tuijotti ällistyneenä molempiin miehiin ja tuntiessaan toisen hän nosti lakkiaan. Mutta Krag ei välittänyt hänestä vähääkään. Hän veti luutnantti Rosenkrantzin mukaansa hissiin ja laskeutui alas hänen kanssaan. Saavuttuaan pihamaalle he näkivät pakenevan miehen levollisena häviävän portista juuri sisälle tulevan työväen joukkoon. Hän kulki edelleen aivan levollisena, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiotansa. Mutta nyt Krag ja Rosenkrantz seurasivat aivan hänen kintereillään — ja heillekin oli nyt eduksi, että he saattoivat kätkeytyä työväen joukkoon, joka kopisevissa kengissään liukui suuren, jyrisevän hirviön holveihin.
Kameleontti kiiruhti kulkuaan — tällä kertaa hän ei ollenkaan hiipinyt vainioiden yli. Krag ja Rosenkrantz seurasivat häntä jonkun matkan päässä ja olivat innokkaasti keskustelevinaan.
— Minä näin hänen kasvonsa tuokion ajan, sanoi Krag. — Hän on naamioinut itsensä. Hänellä on musta piikkiparta ja sitäpaitsi hän on mustannut kulmakarvansa.
— Onko hän sitten todellakin agronomi Bringe?
— Se hän on.
— Minulle pysyy täydellisenä arvoituksena, mitä hyötyä hänelle on tästä ilveilystä.
— Se on hänelle elämänkysymys, vastasi Asbjörn Krag.
— Tavallinen agronomi, ylen kummallista.
— Niin, jospa hän olisi tavallinen agronomi. Mutta hän ei olekaan.
— Kuka hän sitten on?
— Hän on kameleontti, vastasi Krag, siinä kaikki mitä hänestä tällä hetkellä tiedän.
— Ja hänen tähtensä te olette istunut sähkölennätinasemalla monet tunnit?
— Niin, hänen tähtensä. Hän on saanut sähkösanomia.
— Jotka te olette lukenut?
Asbjörn Krag nyökäytti päätänsä.
Kameleontti kääntyi syrjätielle ja suuntasi kulkunsa suoraan Jernegaardia kohti. Tiellä ei nyt ollut ketään ihmisiä, niin että vaanijoiden täytyi olla varovaisia. Mutta kulkija ei katsonut taakseen ainoatakaan kertaa, ja sitäpaitsi Krag oli oikea mestari kulkemaan maantietä ja juttelemaan ikäänkuin olisi aivan sattumalta liikkeellä. Hän pysähtyi silloin tällöin viittaillen yli vainioiden ikäänkuin selittäen luutnantille jotakin syvämietteistä maanviljelystieteellistä kysymystä, ja luutnantti nyökäytti päätään kiitollisena tiedonannoista.
Saavuttuaan metsästä pappilan kohdalle he säpsähtivät aivan vaistomaisesti, sillä kaikissa pappilan ensimäisen kerroksen ikkunoissa oli tuli.
— Kello kuusi aamulla, mutisi Krag. — Jotakin täytyy olla tekeillä.
Olipa hyvä, että tulitte mukaan. Nyt meidän täytyy mennä kahtaanne.
Minä seuraan kameleonttia. Ja te menette papin luo.
— Mutta millä tekosyyllä?
— Voitte sanoa olleenne aamukävelyllä. Huomasitte pappilan kovin valaistuksi ja arvelitte jotakin olevan tekeillä, jonkun olevan sairaana esimerkiksi. Se kuuluu hyvin luonnolliselta.
Luutnantti Rosenkrantz ei pitänyt tehtävästä, mutta hän tahtoi kernaasti näytellä osansa loppuun, ja pappilan tiellä hän erkani Kragista. Salapoliisi seurasi kameleonttia, joka äkkiä joudutti askeleitaan päästäkseen nopeasti pappilan ohi, ja Rosenkrantz kulki puutarhan läpi valoa kohti.
Lähestyessään taloa Rosenkrantz kuuli sieltä ääniä ja tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että jotakin erinomaista oli tekeillä.
Hän tuli papin työhuoneeseen. Ovi oli auki. Siellä ei ollut ketään, mutta toisen huoneen ovi oli selkoselällään ja hän kuuli sisältä useita kiihtyneitä ääniä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli.
Hän kuuli papin äänen. Vähän ajan kuluttua kuului insinööri Stenerin ääni. Hän säpsähti, mutta hämmästyi perinpohjin kuullessaan myöskin Louise neidin äänen. Hän aikoi juuri vetäytyä takaisin, mutta samassa insinööri Stener tuli huoneeseen. Hän jäi seisomaan ällistyneenä kynnykselle nähdessään kilpakosijansa, luutnantti Rosenkrantzin.
— Tekö täällä? kysyi hän.
Rosenkrantz kertoi hieman nolona juttunsa aamukävelystä ja sairaus-arvelustaan.
— Ei, rakas ystävä, sanoi pappi ilmeisesti pakoittautuen hymyilemään, — täällä me kaikki olemme terveinä. Mutta jotakin ikävää on tapahtunut.
— Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.
— Jotakin hyvin ikävää, toisti pastori. Samassa Louise neiti tuli huoneeseen. Hänen silmissään oli omituinen loiste. Hän oli selvästi kiihdyksissä.
— Paroni Rosenkrantz aamukävelyllä, sanoi hän hymyillen, mutta hänen äänessään oli ivaa. — Ensi kerran nyt kuulen puhuttavan sellaisesta — ettehän vain liene iltakävelyllä? Eikös aamulehtiä Pariisin klubissa lueta tähän aikaan.
Rosenkrantz kumarsi.
— Kuten haluatte, neiti, sanoi hän. — Totta on, etten ole ollut vuoteessa.
Pappi katsoi ymmärtämättä toisesta toiseen. Louise neiti osoitti puhelinta ja sanoi kääntyen insinööriin:
— Telefonoikaa, se on varminta.
Insinööri läheni empien konetta.
Louise neiti ymmärsi hänet. Hän nauroi hermostuneesti.
— Oletteko mieletön, insinööri, sanoi hän. — Paroni on meidän perheemme uskollinen ystävä. Saatamme häneen huoleti luottaa. Hän on sitäpaitsi vaitelias, sillä hän on aatelismies.
— Kenties voisin auttaa, mutisi Rosenkrantz.
— Tuskin, vastasi Louise neiti, te ette ymmärrä tästä mitään.
— Mistä minä en ymmärrä?
Louise neiti näytti taistelevan itkua vastaan.
— Niin, kun minä nyt sanon teille, että kaikki on poissa, kaikki, niin ette kuitenkaan ymmärrä, mitä minä tarkoitan.
— Mikä on poissa? kysyi Rosenkrantz.
— Paperit, vastasi Louise neiti, kaikki paperit.
XXXVIII LUKU.
Puhelin.
Luutnantti Rosenkrantz oli todellakin tällä hetkellä pahassa pulassa. Hän ei tiennyt mistä papereista oli kysymys eikä myöskään miten paljon uskaltaisi ilmaista tänä yönä näkemiään.
Louise neiti seisoi pastorin kirjoituspöydän ääressä hypistellen hämillään siinä olevia sanomalehtiä.
— Minä voin ymmärtää, että jotakin ikävää on tapahtunut, ja minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin olla avuksi.
Toiset vaihtoivat katseita. Louise neiti nyökäytti myöntyväisesti päätään, ikäänkuin olisi lukenut pastorin silmistä sanattoman kysymyksen.
Sitten pastori alkoi puhua.
— Niin, rakas luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän, tietysti otamme tarjouksenne ilolla vastaan. Me olemme jo monta päivää epäilleet, että salaperäiset viholliset ovat meitä ympäröineet, ja tällä aamuhetkellä on epäluulosta tullut täysi varmuus. Pappilaan on yöllä tehty murtovarkaus.
— Ja sitten on varastettu joitakin papereita? kysyi Rosenkrantz.
— Niin, tahi paremmin sanoen, erittäin tärkeä asiapaperi, testamentti on varastettu.
— Kenen testamentti?
Pappi aikoi vastata, mutta insinöörin silmäys pidätti hänet. Hän epäröi ja sanoi viivytellen:
— Suokaa anteeksi, jos otan puheeksi toisen asian, ennenkuin jatkamme.
Voiko teidän ystäväänne luottaa?
Rosenkrantz säpsähti hämmästyneenä. Hän oli melkein mainitsemaisillaan
Asbjörn Kragin nimen, mutta sai itsensä hillityksi.
— Tunnen hänet varsin hyvin, me olemme koulutoverit. Ja jos voitte luottaa minuun, voitte luottaa häneenkin.
Louise neiti katsoi silmänräpäyksen häneen.
— Jatkakaa, pastori Winge, sanoi hän.
— No, hyvä, sanoi pastori, nähtävästi keventynein mielin. — Hävinnyt on, kuten sanoin, testamentti. Sen on nähtävästi varastanut sama vihollinen, joka on täällä hiipinyt viime öinä. Olen nähnyt hänen jälkiään lumessa aamuisin, mutta enhän voinut ajatella sitä mahdollisuutta että tarkoitus oli tämä. Teille tapahtuu luultavasti suuri yllätys, kun kuulette, että tämä testamentti riistää kenraalilta omistusoikeuden Jernegaardiin.
Luutnantti säpsähti.
— Kokonaanko? kysyi hän.
— Kokonaan.
— Mutta silloinhan kenraali ei enää ole rikas mies.
— Mitä siihen tulee, ei hän silti ole puilla paljailla.
Louise neidin silmiin tuli ihmeellinen välke.
— Entä jos hän nyt on tullut aivan köyhäksi? kysyi hän.
Luutnantti kohautti olkapäitään.
— Koska olette alkanut epäillä minua, Louise neiti, sanoi hän, niin en ihmettele, että olette voinut minusta ajatella sellaistakin kuin nyt.
— Mitä tarkoitatte?
Luutnantti Rosenkrantz loi insinööri Steneriin nopean silmäyksen, sitten hän katsoi Louise neitiä syvälle silmiin.
— En mitään, Louise neiti, vastasi hän, minullahan ei ole valitsemisen varaa. Ja te olette varmasti jo valinnut.
Liikutettuna hänen äänensä surumielisestä soinnusta Louise neiti meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.
— Me jäämme aina ystäviksi, sanoi hän. — Mutta emmeköhän kiiruhda hieman, pastori Winge.
— Niin, sanoi pastori ja kääntyen Rosenkrantziin jatkoi selitystänsä:
— Tämä testamentti tosin riistää kenraalilta omistusoikeuden Jemegaardiin, mutta samalla se tekee Louise neidin, joka seisoo tuossa, kartanon perijäksi. Hän tulee täysi-ikäiseksi kuukauden kuluttua, ja samasta hetkestä tila siirtyy hänelle. Minä en tiedä minkä arvoinen se on, mutta sen kai insinööri Stener tietää.
— Puolentoista miljoonan, vastasi insinööri.
Louise neiti nauroi.
— Siitä näette, luutnantti Rosenkrantz, minusta tulee hyvin rikas tyttö.
Luutnantti taivutti päätään, kuten hän aina teki toisen ollessa ivallinen.
— Se on ihmeellinen testamentti, mutisi hän. — Kuka sen on tehnyt?
— Stig Jerne, kenraalin veli.
Entä jos hän ei ollutkaan kuollut! Tämä huima ajatus lensi paronin aivojen läpi.
— Mutta hänhän kuoli kymmenen vuotta sitten.
— Niin, täsmälleen kymmenen vuotta sitten. — Hän jätti jälkeensä suljetun kirjeen, joka oli avattava vasta kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja jonka olemassaolon minä mitä ankarimmin olin velvoitettu pitämään salassa. Kaksi päivää sitten aika meni umpeen, minä avasin kirjeen ja löysin testamentin.
— Ja nyt se on varastettu?
— Niin, nyt se on varastettu.
Pappi viittasi ikkunaan, jonka pielet olivat rikotut.
— Varas on tullut tuosta, sanoi hän.
— Mutta kenelle on saattanut olla hyötyä tämän asiapaperin omistamisesta? kysyi Rosenkrantz kummastuneena.
— Ei kenellekään muulle kuin kenraalille, vastasi pappi, joten siis ymmärrätte, että hänestä ei voi olla puhetta. Louise neitihän on joka tapauksessa hänen ainoa laillinen perillisensä.
— Mutta nyt insinööri Stener väittää, jatkoi pastori, että kuitenkin on ihmisiä, jotka haluavat omistaa tämän testamentin.
— Ei omistaa, oikaisi insinööri nopeasti. — Minä sanoin nimenomaan, että on ihmisiä, joille saattaa olla hyötyä sen tuhoamisesta.
— Siinä tapauksessa, sanoi Rosenkrantz, se varmaankin on jo tapahtunut. Paperin voi helposti tuhota. Mutta minä en voi edelleenkään ymmärtää, että mitään erinomaista vahinkoa olisi tapahtunut. Louise neidillä tuskin on mitään halua ottaa kartanoa kenraalilta.
— Te suvaitsette laskea leikkiä, vastasi insinööri kylmästi. — Luonnollisesti ei voi olla puhetta mistään sellaisesta. Mutta on olemassa toisia asianhaaroja, joita te ette tunne.
— Hyvä. Sitten minä en virka niistä sen enempää. Mutta joka tapauksessa teen kaikkeni varkaan selvillesaamiseksi.
Insinööri tarttui puhelimeen.
— Luulen kuitenkin, että on paras ilmoittaa asia nimismiehelle, sanoi hän. — Sellaisen pitää tapahtua laillisten muotojen mukaan.
— Aivan oikein, vastasi Rosenkrantz, minä olen aina kuullut, että te olette täsmällinen mies.
Mutta juuri kun insinööri aikoi painaa nappulaa, soitettiin hänelle.
Puhelin tärisi hänen sormiensa välissä pahaenteisesti suristen.
Hän tarttui torveen.
— Halloo.
Heti sen jälkeen:
— Niin, insinööri Stener.
Heti sen jälkeen:
— Niin, mitä tahdotte?
Puhelimessa kuului äänten heikko suhina.
Ja insinööri sai varmaankin tärkeitä tietoja, sillä hän tuli äkkiä ihmeellisen kalpeaksi.
XXXIX LUKU.
Salkkumies.
Äkkiä insinööri kuului sanovan puhelimeen:
— Kertokaa se uudelleen.
Jälleen kuului heikko surina, ja insinöörin kasvot tulivat vielä vakavammiksi.
Sitten hän lopetti keskustelun sanomalla:
— Sulkekaa portit. Älkää päästäkö ketään tehtaasta. Minä tulen heti.
Hän läksi puhelimen luota suurella kiireellä ja tarttui hattuunsa.
— Mitä on tekeillä? kysyi Louise neiti huolestuneena. — Ei varmaankaan ole tapahtunut mitään kauheata, te tulitte niin kalpeaksi, insinööri Stener.
— Kuka telefonoi? kysyi luutnantti Rosenkrantz. — Soitettiinko tehtaalta?
— Soitettiin.
— Onko varas ollut sielläkin?
Insinööri pysähtyi äkkiä?
— On, sanoi hän. — Miten saatoitte sen tietää?
— Koska tiedän sen, vastasi luutnantti.
Insinööri Stener laski hitaasti hattunsa kirjoituspöydälle. Hän meni
Rosenkrantzin luokse ja katsoi häntä silmiin.
— Silloin te tiedätte tästä enemmän kuin minä itse.
— Minä tiedän enemmän kuin te.
Tuli usean sekunnin hiljaisuus. Kaikki olivat ällistyneinä.
— Nyt teidän täytyy selittää asia, luutnantti Rosenkrantz, pyysi
Louise neiti.
Kääntyen insinööriin hän kysyi:
— Mitä on varastettu?
— Mahonkikaappiin on murtauduttu, vastasi insinööri. — Paperit ovat poissa.
— Suunnitelmat!
— Niin. Nyt testamentti on poissa ja suunnitelmat ovat poissa. Vihollisemme on tehnyt työnsä perinpohjin. Jospa olisin aavistanut hänen olemassaolonsa.
Insinööri Stener puristi kätensä nyrkkiin uhkaavasti.
— Onko todellakin tärkeää, että nämä paperit saadaan takaisin? kysyi luutnantti.
— Hyvin tärkeää?
Insinööri vei hänet ikkunan luo ja nosti kaihtimet ylös. Kaukaa häämöitti suuri tehdas satoine valaistuine ikkunoineen.
— Näettekö tuota laitosta, sanoi insinööri. — Siinä on nyt työssä kaksisataa ihmistä, mutta sillä on mitä suurimmat tulevaisuudenmahdollisuudet. Jos kaikki käy hyvin, saattaa se kolmen vuoden kuluttua antaa työtä tuhannelle ihmiselle. Se on suuriarvoinen ei ainoastaan tälle paikkakunnalle, vaan myöskin koko maalle. Tähän asti tämä yritys on meille maksanut neljä miljoonaa, me olemme valmiit uhraamaan vielä neljä, ja kun nämä miljoonat ovat lopussa, niin uusia on käytettävinämme.
Insinöörin ääni kohosi, se tuli lämpimäksi ja innostuneeksi. Kukaan ei uskaltanut häntä häiritä, sillä he kaikki ymmärsivät, että sydän sykki hänen sanoissaan.
— Ja kuitenkin on ihmisiä, jatkoi insinööri, jotka väittävät, että sillä ei ole mitään siveellistä arvoa, että tällaisessa tehtaassa ei ole mitään runoutta. Minulle tämä yritys ja se tulevaisuus ovat yhtä ainoaa runoa, jota minä kirjoittamistani kirjoitan. Kaikki ajatukseni ovat näet siinä päivisin, minä näen siitä unta nukkuessani. Ne ovat numeroita ja laskelmia ja jälleen laskelmia, mutta näistä numeroista kasvaa ihmeellinen maailma, koneet jyrisevät, me taltutamme luonnonvoimat, monet ihmiset ovat tulleet tänne taipumuksineen ja voimineen, me lastaamme laivat tuotteillamme. Katsokaa tuota satasilmäistä elävää olentoa, se ei nuku koskaan, se on nykyajan ihme, rakkaat ystävät. Mutta se on vielä lapsi. Se kuitenkin kasvaa ja tulee suureksi ja mahtavaksi, ja sen siunaus ulottuu kauaksi. Nyt te kaikki ymmärrätte, mitä minä tunnen tällä hetkellä tietäessäni, että kaikki tämä on vaarassa hävitä.
— Kuka sen hävittää? kysyi Rosenkrantz.
— Meidän salaperäinen vihollisemme. Se mies, joka on varastanut paperit, ja ne jotka ovat liitossa hänen kanssaan. Yksi mies ei mitenkään kykene tällaiseen yksin.
— Silloin paperit on hankittava takaisin.
— Mihin hintaan hyvänsä, sanoi insinööri Stener. — Meillä täytyy olla paperit tänään.
Mutta heidän puhellessaan ikkunan ääressä ja tuijottaessaan ulos ei kukaan heistä ollut kiinnittänyt huomiotansa nuoreen mieheen, joka oli tullut huoneeseen.
Mieheen, joka hymyili ja jolla oli musta salkku kainalossa.
— Minulla on paperit.
Kaikki neljä kääntyivät nopeasti ympäri. Louise päästi hämmästyksen huudahduksen. Luutnantti Rosenkrantz meni äsken tulleen luokse, joka oli Asbjörn Krag.
— Kandidaatti Storm! huudahti Louise.
Mutta insinööri Stener oli jo hänen luonaan ja tarttui hänen käsivarteensa.
— Mitä te sanotte? huusi hän. — Onko teillä paperit?
Asbjörn Krag nyökäytti päätänsä.
— On, enkö sanonut sitä kyllin selvästi. Minulla on paperit
— Mutta sehän on aivan käsittämätöntä.
Insinööri ojensi kätensä tarttuakseen salkkuun. Mutta Asbjörn Krag teki torjuvan liikkeen.
— Ottakaa asia levollisesti, sanoi hän. — Minä olen väsynyt, tahdon kernaasti hieman istahtaa.
Pastori tarjosi hänelle nojatuolin, Asbjörn Krag istuutui siihen. Ei näyttänyt siltä, kuin hänellä olisi ollut kiirettä. Hän hymyili pahankurisesti, laski laukun polvilleen ja sanoi luutnantille:
— Nyt sen näette, Rosenkrantz, että jotakin oli sittenkin pappilassa tekeillä.
Mutta insinööriin oli "kandidaatin" antama tieto vaikuttanut niin järkyttävästi, että hän ainoastaan mutisi:
— Se ei ole mahdollista. Ei mahdollista. Ne eivät voi olla oikeat paperit.
— Ovat kyllä, vastasi Krag laskien kätensä salkulle. — Tässä salkussa on eräs testamentti, jonka tilanomistaja Stig Jerne on tehnyt neiti Louise Jernen hyväksi.
— Aivan oikein.
— Ja lisäksi on siinä muutamia suurenmoisen tehdaslaitoksen suunnitelmia, viisi piirustusta ja seitsemän tiheäänkirjoitettua konseptilehteä.
— Mutta mistä ihmeestä olette ne saanut?
— Minä olen ne varastanut, vastasi Krag silmäänsä räpäyttämättä.
— Varastanut!
Kaikki paitsi Rosenkrantz joutuivat suunniltaan hämmästyksestä ja katsoivat ällistyneinä salapoliisiin.
— Keneltä? kysyivät he ikäänkuin yhdestä suusta.
— Luonnollisesti varkaalta, sanoi Krag nauraen.
— Varkaalta, mutta kuka sitten varas on?
— Luutnantti Rosenkrantz ja minä, vastasi Asbjörn Krag, joita te saatte kiittää siitä, että asia on saanut tämän käänteen, olemme hänelle antaneet omituisen nimen; me nimitämme häntä kameleontiksi. Ja te kaikki, hyvät naiset ja herrat, tunnette hänet.
— Missä hän nyt on?
Krag katsoi kelloaan.
— Tunnin kuluttua me matkustamme samassa junassa.
Hän avasi salkun.
XL LUKU.
Kirjoituspöydän ääressä.
Asbjörn Krag laski pöydälle tärkeän paperin toisensa jälkeen. Toiset läsnäolijat, insinööri Stener, Louise, pastori ja luutnantti Rosenkrantz, kokoontuivat jännittyneinä hänen ympärilleen. Insinööri loi silmäyksen papereihin, nyökäytti päätään ja sanoi:
— Aivan oikein, siinä ne ovat.
Mutta sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja vaikeni. Hän ei ymmärtänyt mitään.
— Kello on nyt seitsemän, jatkoi Asbjörn Krag. Hän oli täysin levollinen, ja näennäisesti asia ei herättänyt ollenkaan hänen mielenkiintoaan. — Me ehdimme luoda silmäyksen asiaan, ennenkuin kenraali tulee.
— Kenraali, kysyttiin, tuleeko hän tänne?
— Niin, hän tulee. Minä olen puhellut hänen kanssaan hetki sitten, ja hän on nähnyt paperit.
— Mutta eikö hän enää ole vuoteessa? kysyi insinööri Stener kummastuneena.
— Ei, ei enää, vastasi Krag. — Voin teille ensiksi kertoa, hyvät naiset ja herrat, että kenraali Jernekin on nähnyt kameleontin.
— Sitä me emme ole ollenkaan tienneet, sanoi Rosenkrantz.
Louise neiti tuli äkkiä vakavaksi.
— Hän puhui kerran unissaan minun valvoessani eilen hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän. — Se oli aivan käsittämätöntä, mutta minussa heräsi epäluulo, että hän oli saanut tietää jotakin.
— Mitä hän sanoi, neiti?
— Hän puhui paljon jostakin tiedonannosta, ilmestyksestä tahi muusta senkaltaisesta.
Asbjörn Krag nyökäytti päätään kiintyneenä asiaan.
— Se sopii yhteen, mutisi hän. — Hän puhui tahdosta, joka ilmaistiin, eikö totta?
— Niin, kenen tahto se oli?
— Vainajan, vastasi Krag ja laski raskaasti käden asiakirjasalkulle. — Tätä tiedonantoa hän on odottanut monta vuotta ja nyt hän vihdoinkin on sen saanut.
— Niin, nyt me emme tiedä enää yhtään mitään, sanoi insinööri Stener.
— Nyt teidän on selitettävä asia tarkemmin.
— Aivan oikein, jatkoi Krag, se on minunkin tarkoitukseni. Näinä päivinä on ollut seurattavana sangen mielenkiintoinen taistelu, ja minä myönnän, että olen väliin ollut varsin epävarma, ennenkuin vihdoinkin sain kiinni säikeistä, jotka veivät asian ratkaisuun.
— Taistelu? kysyi Stener. — Kutka sitten ovat taistelleet keskenään?
— Tähän taisteluun on kolme henkilöä ottanut osaa. Yksi olette ollut te, insinööri Stener, niin, älkää hämmästykö, te olette ollut yksi, ja minä myönnän, että huomioni ensiksi kiintyi teihin, kunnes löysin sen miehen, joka oli teidän vastustajanne.
— Ja kuka se oli?
— Agronomi Bringe.
— Taas tämä nimi, huudahti Stener. — Minun täytyy suoraan tunnustaa, että hän tähän asti on ollut minulle jokseenkin yhdentekevä ja tuntematon henkilö.
— Senvuoksi, että te kaikesta tarmostanne ja terävänäköisyydestänne huolimatta ette aavistanut, että hän oli vastustajanne. Nyt minä esitän teille kysymyksen, joka on kaikkien huulilla: Mitä varten tällainen toisen palveluksessa oleva mies ryhtyy moiseen peliin? Minä vastaan heti. Selitys on se, että hänen nimensä ei ole Bringe eikä hän ole mikään agronomi.
— Mutta hän on joka tapauksessa ollut kelpo mies, väitti vastaan
Louise, niin ainakin Hans Kristian sanoo.
— Luonnollisesti hän valitsi, kun hänen piti salata itsensä, sellaisen aseman, jonka hän saattoi täyttää tyydyttävästi ja epäluuloa herättämättä.
— Nimi, nimi? pyysi insinööri Stener kärsimättömästi. Hän rypisti otsaansa ikäänkuin olisi alkanut ymmärtää.
— Nuorena tilanomistajanpoikana hän on käynyt Aas'in maanviljelyskoulun, vastasi Asbjörn Krag. — Sieltä hän on saanut tietonsa. Myöhemmin hän tuli Kristianiaan, joutui keinottelijain joukkoon, ansaitsi rahaa, paljon rahaa, mutta menetti kaiken huijausaikansa jälkeen. Hänen nimensä on Aslak Braasaeter.
— Samako, joka oli sekaantunut suureen pankkijuttuun?
— Juuri hän, vastasi Krag. — Te tunnette hänet, ainakin nimeltä. Toimelias mies, häikäilemätön huijari, joka kukistuttuaan on hankkinut toimeentulonsa enemmän tahi vähemmän epäilyttävillä keinotteluilla. Hän on ostanut ja myynyt metsiä ja maatiloja, yleensä harjoittanut sellaista keinottelua, joka nykyisin on ollut muodissa. Mutta hän ei ole saavuttanut oikein luottamusta, eikä hänellä ole myöskään ollut onnea. Sitten hän vihdoinkin puoli vuotta sitten asettui Suurkadun varrella olevan asianajotoimiston, Gunder & Isachsenin yhteyteen. Te tiedätte, että Kristianiasta on tullut suurkaupunki, eikä se ole voinut karttaa sellaisten toiminimien syntymistä, jotka löydettäisiin liian köykäisiksi, jos niitä arvostelisi kauppiassäädyn kaksitoistamiehinen neuvoskunta. Gunder & Isachsenin asianajotoimisto kuuluu juuri tähän luokkaan.
Asbjörn Krag hieroskeli tyytyväisenä käsiään. Hänen pikku heikkouksiinsa kuului tällainen pitkäveteinen asian kehittäminen, ja hän teki silloin monia syrjähyppyjä.
Niinpä nytkin:
— Minua ilahduttaa todellakin, sanoi hän, että olen tullut tekemisiin ihmisten kanssa, joilla on mielikuvitusta. Tällä Braasaeterillä, joka on talonpojan poika Brumunddalista, on alkuperäisen, luonnostaan lahjakkaan ihmisen mielikuvitus. Mutta nyt teidän, insinööri Stener, täytyy minulle kertoa, missä tilaisuudessa viimeksi kuulitte Braasaeterin nimen mainittavan.
— Se tapahtui puoli vuotta sitten, vastasi insinööri, meidän ollessamme neuvottelemassa ruotsalaisesta maa-alueesta. Hänen nimensä mainittiin välittäjänä, mutta minulla ei muutoin ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, eikä minun päähäni saattanut koskaan pistää, että hän ja hiljainen agronomi Bringe olisivat sama henkilö.
Tässä hän kääntyi toisten puoleen ja jatkoi:
— Me keskustelimme todellakin epätoivossamme erään suuren ruotsalaisen tilan ostosta; aioimme muuttaa sinne tehtaan ja koko liikkeen, kun kenraali kerran toisensa jälkeen osoittautui taipumattomaksi. Mutta suunnitelmista luovuttiin.
Asbjörn Krag nyökäytti päätään.
— Aivan oikein, sanoi hän. — Ja nyt jatkamme. Näissä neuvotteluissa ovela keinottelija sai selville mihin vaikeaan asemaan tehdas joutuisi, ellei se saisi laajempaa aluetta. Hän tutki tarkemmin asiaa, teki muutamia salaperäisiä matkoja geologina näillä seuduilla, ja saatuaan yleiskäsityksen kaikesta etsi hän Gunder & Isachsenin asianajotoimiston. Hänellä ei ollut silloin rahoja, mutta tämän liikkeen piti antaa hänelle liikepääomaa, sen tuli määrättynä ajankohtana esiintyä ostajana, ja toiminimi tukenaan hän aloitti vehkeilynsä.
Hyvät ystävät, aluksi tämä ihmeellinen näytelmä, jota näyteltiin vanhan kartanon ympärillä, tuntui sukumurhenäytelmän ja kummitusjuttujen sekoitukselta. Minut sekoitti myöskin ensi hetkestä alkaen se ihmeellinen, joka ympärilläni tapahtui, ja erittäinkin eräs aivan uusi ja mieltäkiinnittävä seikka, joka sekaantui entisiin. (Tässä salapoliisi hymyili kujeellisesti ja katsoi Louiseen, joka loi silmänsä alas.) Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin sain selville, ettei tässä ollut kysymyksessä sukumurhenäytelmä, vaan liikeasia, ymmärsin, ettei minun tullut laskea mukaan ainoastaan täkäläisiä ihmisiä, vaan myöskin Kristianian asukkaita. Tästä hetkestä alkaen mieltäni erityisesti kiinnitti sähkölennätinasema, eikä kestänyt kauan, ennenkuin sain ystävieni Gunderin ja Isachsenin sähkösanomaosoitteen. Tämä osoite on "Nobel". Ja "noobeleita" heidän suunnitelmansa todella olivatkin. Paha kyllä ovat liike-elämän asianajajat viime aikoina kehittyneet siten, että uusi näytelmälaji on luotu, liikedraama, jossa vallitsee amerikkalainen henki. Milloin sellaisia näytelmiä esitetään, voivat ihmishenget helposti joutua vaaraan.
Ja täällä minä myöskin äkkiä sain katsoa silmästä silmään tällaista näytelmää. Hyvät ystävät, näinä päivinä kenraalin henki on ollut vaarassa. Ja kun minä en koko aikana ole ollut asiasta selvillä, on vanhan kunnonmiehen elämä todellakin ollut vaarassa.