Pimeyttä

— Miksi minä antaisin, miksi?

— Kuinka miksi? Ainoastaan siksi ettei tarvitseisi hävetä.

— Ljuba! — huudahti hän ihmeissään: kuulehan, sinähän olet itsekin…

— Hyvä, tahdot sinä sanoa? On se ennenkin kuultu. Kirjailijaltani olen tuon monasti kuullut. Yhtäkaikki rakkaani, se ei ole totta. Olen onnettomin ilotyttö.

— En jää! — huusi hän läpi hampaittensa.

— Älä huuda, rakkaani. Huutamalla et voi muuttaa totuutta. Totuus on kuin kuolema — kun tulee ota vastaan, oli minkälainen hyvänsä. Vaikeata on totuuden kohtaaminen, rakkaani, tiedän sen itsestäni, — ja kuiskaamalla, häntä suoraan silmiin katsoen, hän lisäsi:

— Jumalahan on myöskin hyvä!

— Entä sitten?

— Ei mitään… Koeta ymmärtää, minä en puhu mitään. Mutta siitä on jo viisi vuotta kun viimeksi kirkossa kävin. Se on totuus se!

Totuus — mikä totuus? Mikä uusi tuntematon kauhu tämä vielä on, jota hän ei ollut tuntenut kohdatessaan kuoleman kasvoista kasvoihin, eikä keskellä elämääkään. Totuus!

Siinä istui hän, joka ei tiennyt muuta kuin kyllä ja ei, käsivarsiin nojaten ja hitaasti liikutellen silmiään, ikäänkuin elämänsä toisesta päästä toiseen. Ja hajosi elämä, kuten huonosti liimattu lukittu laatikko, joka on joutunut syksyiseen sateeseen, eikä sen pirstaleista voinut hän löytää sielunsa äskeistä ihanan kokonaista, puhdasta rauhaa. Hänen mieleensä muistuivat rakkaat läheiset ihmiset, joitten kanssa oli elänyt koko elämänsä ja tehnyt työtä ilon sekä surun vallitessa. Nyt ne tuntuivat hänestä vierailta, heidän elämänsä käsittämättömältä ja työnsä mielettömältä. Ikäänkuin joku olisi äkkiä ottanut hänen sielunsa voimakkaisiin käsiinsä, ja taittanut sen polviinsa kuin kepin, ja heittänyt palaset kauvaksi. Ainoastaan muutaman tunnin oli hän ollut täällä, ainoastaan joku tunti sitten tullut sieltä — mutta tuntui siltä kuin olisi koko elämänsä viettänyt täällä, vastapäätä tätä puolialastonta naista, kuunnellen etäistä soittoa ja kannusten kilinää ja niinkuin ei välillä olisi missään muualla käynyt. Eikä hän tiedä onko korkealla vaiko matalalla — tietää vain että hän vastustaa, intohimoisesti vastustaa kaikkea sitä mikä vielä tänään päivällä muodosti koko hänen elämänsä ja täytti koko hänen sielunsa. On häpeällistä olla hyvä…

Muisti kirjat, joiden mukaan oli opetellut elämään, ja hymähti katkerasti. Kirjat! Tuossa on kirja — istuu paljain käsivarsin, ummistetuin silmin, autuaallinen ilme kalpeilla, kärsineillä kasvoillaan, ja odottaa kärsivällisesti. On häpeällistä olla hyvä…

Ja yhtäkkiä tuntien surua, kauhua, sietämätöntä tuskaa, huomasi hän että se elämä oli lopussa ainiaaksi, — ettei hän voisi enää olla hyvä. Oli elänyt ainoastaan siitä että oli hyvä, väin siitä oli iloinnut, se oli kuolemaankin rohkaissut — ja nyt sitä ei ole, ei ole mitään. Pimeyttä. Jääpikö hän tänne, vai palaako hän takaisin toveriensa luokse — eihän hänellä enää ollut tovereita. Miksi tuli hän tähän kirottuun taloon! Olisi ennemmin jäänyt kadulle, olisi antautunut urkkijain käsiin, olisi mennyt vankilaan — vankilahan ei ole mitään, siellä ei tarvitse hävetä sitä että on hyvä! Mutta nyt — vankilaankin on liian myöhäistä.

— Itketkö sinä? — kysyi tyttö levottomasti.

— En! — vastasi hän vihaisesti. — Minä en itke koskaan.

— Eikä tarvitsekaan, rakkaani. Me naiset kyllä saamme itkeä, mutta te ette saa. Jos tekin rupeatte itkemään, kuka sitten vastaa Jumalan edessä?

Onhan tuo meikäläisiä; ihan omia.

— Ljuba, — huudahti hän murheisena; — mitä pitää minun tehdä?

— Jää kanssani! Jää minun kanssani — sinähän olet nyt minun.

— Ja ne toiset?

Tyttö kävi synkäksi.

— Mitkä toiset?

— Ne ihmiset, ihmiset! huusi hän kuin mielipuoli — ihmiset, joiden eteen olen työtä tehnyt! Enhän itseäni varten, ei totisesti, en omaksi huvikseni kantanut kaikkea sitä — enkä kuolemaan valmistautunut!

— Älä puhu minulle ihmisistä! sanoi tyttö ja hänen huulensa vavahtelivat. — On parasta ettet puhu minulle ihmisistä, muuten annan toisen korvapuustin, kuuletko!

— Mitä tarkoitat? — ihmetteli hän.

— Rakkaani, säästä itseäsi! Piilouduit ihmisten tähden, johan siinä kylliksi. Älä pakene totuutta, siltä et voi minnekään piiloutua. Ja jos ihmisiä rakastat, säälit meitäkin raukkoja — ota minut. Sillä, rakkaani, — minä sinut kyllä otan.

IV

Tyttö istui kädet ristissä, suloisen raukeuden valtaamana, järjettömästi onnellisena, ikäänkuin mielettömänä. Heilutti päätään ja aukasematta autuaallisesti unelmoivia silmiään, hän puhui hitaasti, melkein laulamalla:

— Sinä oma armaani! Me juomme yhdessä sinun kanssasi. Me itkemme yhdessä — voi miten suloisesti itkemmekään yhdessä. Saan itkeä koko elämäni edestä! Jäit kanssani, et mennyt pois. Kun näin sinut tänään peilissä, heti juolahti mieleeni: tuossa hän on, minun valittuni, minun armaani. Enkä minä tiedä kuka sinä olet veljeni, vaiko sulhaseni, olet vaan kokonaan omainen, niin läheinen.

Hänkin muisti tuon mustan, mykän, surevan parin peilin kultakehyksissä ja silloisen ajatuksensa: ikäänkuin hautajaisissa — yhtäkkiä tunsi hän sietämätöntä tuskaa, kuin olisi ollut painajaisen vallassa kokonaan, ja hänen täytyi purra hammastaan. Ja siirtyen ajatuksissaan taaksepäin, muisti hän rakkaan revolverinsa taskussa, kaksi päivää kestäneen paon, litteän oven, jossa ei ollut ripaa, ja miten hän haki ovikelloa ja miten pöhöttynyt tarjoilija, joka vielä ei ollut ehtinyt pukeutua hännystakkiin, tuli pelkässä likaisessa karttunipaidassa avaamaan, ja miten hän emännän seurassa astui saliin ja näki ne kolme tuntematonta. —

Hänestä alkoi tuntua yhä vapaammalta ja lopulta selvisi että hän on samallainen kuin oli ollutkin ja aivan vapaa ja että hän voipi mennä minne ikinä haluttaa.

Ankarina kiersivät hänen silmänsä ympäri tuntematonta huonetta ja varmana niinkuin hetkeksi humalasta selvinnyt ihminen, joka huomaa olevansa oudossa ympäristössä, arvosteli hän kaikkea näkemäänsä:

— Mitä tämä on! Mikä mielettömyys! Mikä hirveä uni!

* * * * *

Mutta soitto yhä kuului. Ja nainen yhä istui, ristissäkäsin, nauroi kun ei ollut voimia puhua, oli menehtymäisillään rajun, ennen tuntemattoman onnen ikeen alle. Mutta tämä ei ollut unta.

* * * * *

— Mitä tämä sitten on? Onko tämä — totta?

— Totta, rakkaani! Eroamattomat olemme sinun kanssasi. Se on — totta. Totta — ovat nuo litteiksi rypistyneet hameet, jotka riippuvat seinällä kaikessa alastomuudessaan. Totta — on tämä sänky, jolla tuhannet päihtyneet miehet, ovat taistelleet ilettävän hekuman suonenvetoisissa puistutuksissa. Totta — on tämä hajuvedellä sekoitettu ummehtunut, kostea lemu, joka tarttuu kasvoihin ja joka tekee elämän sietämättömäksi. Totta — on tämä nainen, jolla on kalpeat, kärsivät kasvot ja surullisen onnellinen hymyily.

Asetti jälleen käsien varaan raskaan päänsä, katseli kulmainsa alta, kuin susi, jota joko tapetaan tahi joka itse aikoo tappaa, ja ajatteli hajamielisesti:

Tässä se siis onkin totuus… Tämä merkitsee: etten huomenna, enkä ylihuomenna mene, ja että kaikki saavat tietää miksi en tullut, jäin naisen luo, aloin juoda ja he sanovat minua petturiksi, raukaksi, konnaksi. Muutamat puolustavat, arvaavat asian oikean laidan… ei, siihen ei voi luottaa, parempi on näin. Tietenkin, tietenkin näin. Kun kerran on matka pimeyteen, niin antaa mennä. Entä sitten etempänä? En tiedä, pimeätä. Luultavasti jotain kauheata — enhän vielä osaa heidän tavallaan. Miten omituista: täytyy opetella olemaan huono. Keneltä oppia sitä? Tytöltäkö?… Ei hän kelpaa opettajaksi, ei hän itsekään tiedä mitään, vaan kyllä kai minä sen osaan. Huonoksi täytyy tulla kokonaan niin että… Oh, minä kadotan jotain suurta! Ja sitten? Ja sitten, joskus tulen tytön luo, taikka kapakkaan, taikka pakkotyöhön ja sanon: nyt en häpeä, nyt ei minun tarvitse tehdä tiliä teille mistään, nyt minä itsekin olen samallainen kuin te, likainen, langennut, onneton. Tahi menen torille, minä langennut ja huudan: katsokaa, mimmoinen minä olen! Minulla oli kaikkea: järkeä, kunniaa, minua pidettiin arvossa ja vieläpä — peloittaa ajatellakin — minulla oli sielun kuolemattomuuskin. Ja kaiken tämän heitin minä langenneen naisen jalkoihin, kaikesta kieltäydyin ainoastaan siksi että hän oli huono. — Mitä he sanovat? Aukasevat suunsa selki selälleen ja ihmetellen lausuvat: "järjetön!" Tietysti, järjetön. Olenko minä siihen syypää, että olen hyvä? Koettakoon hänkin, tyttö, koettakoot kaikki tulla hyviksi… Jaettakoon omaisuus niille, joilla sitä ei ole. Mutta tämä omaisuus on Kristus, johon minä en usko. Taikka toisin: kuka antaa sielunsa — ei elämää — mutta — sielun, niin minä tahtoisin. Mutta tekikö Kristus syntiä syntisten kanssa, joiko hän, tahi tekikö aviorikoksia? Ei, hän vain antoi heille anteeksi, rakastikin heitä. No, rakastanhan minäkin, annan anteeksi, säälin — miksi siis minun itseni? Mutta eihän tyttö käy kirkossa. En minäkään. Tämä ei tule Kristuksesta, tämä on toista, tämä on kauheampaa.

— Kauhistuttaa, Ljuba!

— Niin, rakkaani. Kauhistuttaa ihmistä totuuden kohtaaminen.

Tyttö jälleen puhuu totuudesta. Mutta miksi kauhistuttaa? Mitä minä pelkään? Mitä minun tarvitsee pelätä — kun kerran itse näin tahdon? Tietysti, ei ole mitään pelkäämistä. Enkö minä siellä torilla, olisi korkeammalla kaikkia niitä avosuita? minä alaston, likainen, repaleinen — minun kasvoni näyttäisivät hirvittäviltä — minä joka itse olen antanut kaikki — enkö minä olisi silloin ikuisen oikeuden ankara kuuluttaja, oikeuden, jonka alle itse Jumalankin täytyy alistua, muutoin ei hän olisikaan Jumala!

— Ei ole mitään kauheata, Ljuba!

– Ei rakkaani, kyllä on. Et pelkää, sepä hyvä, mutta älä kutsu sitä. Se ei ole tarpeellista.

Siis näin minä lopetin. En tämmöistä loppua odottanut. En toivonut tämmöistä nuorelle, kauniille elämälleni. Jumalani, tämähän on mieletöntä, olen tullut hulluksi! Ei vielä ole liian myöhäistä. Vielä voin lähteä.

— Sinä minun rakkaani! — sopersi nainen väännellen käsiään. Hän vilkaisi tyttöön. Tämän autuaallisesti ummistetuissa silmissä sekä harhailevassa onnellisessa hymyilyssä ilmeni sammuttamaton jano, pohjaton nälkä. Ikäänkuin olisi hän jo syönyt jotain suurta, ja vieläkin söi. Katsahtaen synkkänä tytön laihoihin käsivarsiin ja mustiin kainalokuoppiin, nousi hän hätäisesti. Ja ikäänkuin tahtoen pelastaa jotain kallisarvoista — elämän, taikka järjen, taikka sen entisen hyvän totuuden — alkoi hän hitaasti pukeutua. Ei tahtonut löytää kaulahuiviaan.

— Kuule Ljuba, etkö ole nähnyt kaulahuiviani?

— Mihin sinä? — heräsi nainen. Ljuban kädet vaipuivat alas ja hän itse kurottautui eteenpäin, hänen puoleensa:

— Minä lähden.

— Lähdet? —

Toisti tyttö. — Lähdet? Minne?

Naurahti katkerasti.

— Eikö minulla sitten ole paikkoja, minne mennä. Tovereitten luo tietysti.

— Niitten hyvienkö luokse? Olet pettänyt minut?

— Niin, hyvien luokse, — naurahti jälleen.

Viimein oli pukeutunut. Koetteli kämmenillä kupeitaan:

— Anna lompakkoni.

Antoi sen.

— Entä kello?

Antoi senkin. Se oli pienellä pöydällä.

— Jää hyvästi.

— Pelästyitkö?

Kysymys tehtiin rauhallisesti, luonnollisella äänellä. Hän katsoi ja näki: edessään seisoi pitkä, solakka nainen, jolla oli hienot, melkein lapselliset kädet, joka kalpeasti hymyili ja valkein huulin kyseli:

— Pelästyitkö?

Kuinka omituisesti hän muuttui: tuo juuri niin voimakas, jopa peloittavakin nainen oli käynyt surunvoittoiseksi, hempeäksi tytöksi. Mutta yhdentekevää. Hän otti askeleen ovea kohti.

— Ja minä kun luulin että sinä jäisit.

— Kuinka?

— Minä luulin että jäisit minun kanssani.

— Miksi?

— Avain on sinun taskussasi. Muuten vain, että minulla olisi hauskempi.

Lukko jo narahti.

— Mene sitten. Mene hyviesi luokse, vaan minä…

… Ja silloin, viime hetkessä, kun olisi ollut vain aukaistava ovi, jonka takaa hän olisi uudelleen löytänyt toverinsa, ihanan elämän sekä sankarimaisen kuoleman — teki hän julman, käsittämättömän teon, joka turmeli koko hänen elämänsä. Lieneekö johtunut mielettömyydestä, joka joskus niin odottamatta valtaa kaikkein voimakkaimmat ja rauhallisimmat luonteet, vai vaikuttiko sen todellakin juopuneen viulun vikinä porttolan seinien sisällä prostitueeratun naisen mustattujen silmien edessä — että hän nyt keksi jonkuntapaisen viimeisen hirvittävän elämän totuuden, oman totuutensa, jota eivät ole toiset ymmärtäneet eivätkä voi ymmärtää. Lieneekö ollut valheellista vai todellista hänen nykyinen tilansa, mutta hän otti sen vastaan rohkeasti ja häikäilemättä, sillä tosiasiain välttämättömyydellä, joka teki hänen entisen elämänsä tulisen viivan kaltaiseksi, jännittäen sen kuin jousen.

Siveli hitaasti kädellään karvaista vankkaa päätänsä, ja sulkematta edes ovea, meni ja istui entiselle paikalleen sängylle. Kalpeana, ulkonevine poskipäineen muistutti hän ulkomaalaista, englantilaista.

— Mitä sinä nyt? Unohditko jotain? — kummasteli nainen. Hän ei ollut odottanut sitä, mitä nyt tapahtui.

— En.

— Mitä sinä sitten? Miksi et mene pois?

Ja rauhallisesti, kuin kivi, johon elämä raskaalla kädellään on hakannut viimeisen julman käskynsä, hän sanoi:

— Minä en tahdo olla hyvä.

Nainen alkoi iloisena hääriä. Hän riisui häntä kuin lasta, päästeli auki hänen kengännauhojaan, silitteli hänen päätään, hänen polviaan, eikä edes nauranut — niin täysi oli hänen sydämensä. Äkkiä katsahtaen hänen kasvoihinsa tyttö kauhistui:

— Kuinka kalpea sinä olet! Juo, juo pian. Sinusta on vaikeata,
Petetshka?

— Nimeni on Aleksei.

— Yhdentekevä. Tahdotko, kaadan sinulle lasillisen? Mutta varo ettet polta kurkkuasi, tottumattomana on vaikeata juoda juomalasista.

Suu auki katseli tyttö miten hän joi hitaasti, hiukan epävarmoin siemauksin. Alkoi yskiä.

— Ei tee mitään. Kyllä sinä opit hyvin juomaan, sen huomaa heti. Olet kunnon poika. Miten iloinen olenkaan!

Viheltäen tyttö hyppäsi hänen päälleen ja tukahutti hänet lyhyillä, tulisilla suuteloilla, joihin hän ei kerinnyt vastata. Naurettavaa: vieras, ja noin suutelee! Lujasti puristi tyttöä käsillään, estäen häntä liikahtamasta, ja jonkun aikaa ääneti, itsekin liikkumattomana, piteli tyttöä ikäänkuin olisi koetellut tyyneyden voimaa, naisen mahtia — omaa valtaansa. Ja nainen nöyränä ja alistuvana puutui hänen käsissään.

— Olkoon menneeksi! — sanoi hän ja huokasi tuskin huomattavasti.

Jälleen hääri nainen, hehkuen hurjassa ilossaan, kuin tulessa. Ja niin hän täytti huoneen liikkeillään, että tuntui kuin ei hän yksin, vaan useita tällaisia puolihulluja naisia olisi puhunut, liikkunut, kulkenut ja suudellut. Juotti häntä konjakilla ja joi itsekin. Yhtäkkiä muisti jotain ja löi kätensä yhteen.

— Mutta revolveri! Revolverinhan me olemme kokonaan unohtaneet! Anna pian, se täytyy viedä konttoriin.

— Mitävarten?

— Minä pelkään sellaisia esineitä. Sattuu vielä laukeamaan!

Hän hymähti ja sanoi:

– Mitähän jos sattuu laukeamaan? Niin, jos se nyt yhtäkkiä laukeaa!

Otti esille revolverin ja hitaasti ikäänkuin olisi kädellään koettanut vanhan, kuuliaisen aseen painoa, antoi sen tytölle. Otti patruunatkin esille.

— Vie.

Jäätyään yksin, ilman revolveria, jota oli kantanut niin monta vuotta, kuullessaan puoliavoimesta ovesta kaukaiset tuntemattomat äänet ja hiljaisen kannusten kilinän, tunsi hän koko sen kuorman suuruuden, jonka oli hartioilleen ottanut. Hiljaa kulki yli huoneen ja kääntyen sinne päin, missä entisten toverien piti olla hän lausui:

— No?

Tämä lyhyt sana sisälsi paljon: siinä oli viimeinen hyvästijättö, sanaton vaatimus kaksintaisteluun, peruuttamaton päätös taistella kaikkien kanssa, omienkin, ja hitunen, aivan hiukan verran hiljaista sääliä.

Yhä samassa asennossa seisoi hän, kun Ljuba saapui ja innokkaana alkoi puhua kynnykseltä:

— Rakkaani, älä suutu? Älä ole vihoissasi, olen kutsunut tänne tovereitani. Muutamia vain. Ethän pane vastaan? Ymmärrätkö, kovin teki mieleni näyttää heille sinua, minun valittuani, omaa armastani. Eihän tee mitään? Ne ovat kilttiä tyttöjä, tänään ei heitä ole kukaan ottanut ja he ovat yksin siellä. Upseerit ovat hajaantuneet huoneisiin. Eräs heistä näki revolverisi ja kehui sitä: erinomaisen hyvä, sanoi hän. Ethän pane vastaan rakkaani, ethän? — tukahutti tyttö hänet lyhyillä, tulisilla suuteloilla.

Ne jo astuivat sisään, virnistellen, teeskennellen ja säädyllisesti istuivat riviin, toinen toisensa viereen. Heitä oli viisi tahi kuusi kaikkein ruminta, vanhanpuoleista tyttöä. Maali peitti heidän kasvonsa, silmät olivat mustatut ja hiukset kammatut otsalle kuin mikäkin hevosen otsaharja. Muutamat olivat häpeävinään, toiset rauhallisina odottivat konjakkia ja katsoivat häneen totisesti, sekä ojensivat käsiään tervehtiäkseen. Nähtävästi he olivat jo levolle menossa koskapa kaikki esiintyivät kevyissä aamupuvuissa ja yksi, suunnattoman lihava ja laiska kylmäverinen nainen, jolla oli uskomattoman paksut käsivarret, oli tullut pelkässä alushameessa. Tämä lihava sekä vielä toinen, jolla oli vihaiset linnunkasvot, joilla maali halkeili kuin likainen vanha rappaus seinällä, olivat aivan päihtyneitä, toiset vain sen verran että olivat hyvällä tuulella. Ja koko tämä puolialaston, avomielinen hihittävä joukko ympäröi hänet ja heti alkoi tuntua ruumiin, porterin ja sen saman irstaisen, saippuaisen hajuveden löyhkä. Tarjoilija, ruumiinmukaisessa hännystakissa tuli juosten ja toi konjakkia sekä porteria. Kaikki tytöt kuorossa tervehtivät häntä:

— Markusha! Rakas Markusha! Markusha.

Nähtävästi kuuluu tapoihin näin tervehtiä häntä, sillä juopunut lihavakin lausui laiskasti:

– Markusha!

Kaikki tämä oli niin kummallista. Joivat, kilistivät laseja, puhuivat kaikki yhtaikaa ja jotain omaansa. Se vihainen, jolla oli linnun naama, kiihtyneesti kertoi jostain vieraasta joka oli ottanut hänet lyhyemmäksi aikaa ja jonka kanssa taisi sitten riitaantua. Usein pistivät väliin kirosanoja, mutta eivät lausuneet niitä välinpitämättömästi kuten miehet tekevät, vaan aina erikoisen purevasti.

Kaikkia esineitä nimittivät omilla nimillään.

Ensimmältä kiinnittivät häneen vähän huomiota ja hänkin vaikeni itsepintaisesti ja katseli vain. Onnellinen Ljuba istui vuoteella hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan, itse joi vähän, mutta hänen lasiaan täytti yhtämittaa. Usein kuiskaili ihan korvan sisään:

— Rakkaani!

Hän joi paljon mutta ei päihtynyt, vaan jotain muuta tapahtui hänessä, joka synnyttää ihmisiin salaista ja sangen voimakasta alkohoolia. Ikäänkuin olisi hänen juodessaan hänen sisällään tapahtunut nopea purkautuminen. Tuntui siltä kuin kaikki, mitä hän oli elämän kuluessa oppinut, rakastanut ja ajatellut, puheet toverien kanssa, kirjat, vaarallinen ja kunniakas työ, olisi hiljalleen palanut loppuun, kadonnut jäljettömiin. Mutta hän itse ei tästä kukistunut, vaan omituisesti vahvistui ja tuli lujemmaksi. Kuin olisi jokainen tyhjennetty lasi lähentänyt hänet hänen alkuperäänsä — isoisään, esivanhempiin, niihin ensimäisiin, alkuaineista kokoonpantuihin kapinoitsijoihin, joille kapina oli uskonto ja uskonto kapina. Niinkuin lähtevä väri kuumassa vedessä – luopui ja vaaleni kirjaviisaus, ja sen sijalle asettui oma, niin kurja ja pimeä, kuin kaikkein mustimman mullan ääni. Tästä hänen viimeisestä viisaudestaan tuulahti rajaton vapaus, synkkien metsien äärettömyys ja niittyjen vieno tuoksu. Siinä näkyi tulipalojen verinen kajastus, siinä kuului kellojen sekava kumina ja jalkarautojen helinä sekä tuhansista kurkuista nousevat tylsät rukoukset ja pirullinen nauru — ja mustana tunsi taivaankannen lepäävän paljaan päänsä yli.

Näin istui hän, tämä kalpea, joka yhtäkkiä oli käynyt niin läheiseksi kaikille näille hänen ympärillään hyöriville. Tyhjentyneessä, poroksi palaneessa sielussaan ja hävitetyssä maailmassaan valkoisena tulena välkkyi ja valaisi kirkkaasti hänen hehkuva tahtonsa yksin. Tuntien valtansa mahdolliseksi kaikkea luomaan ja kaikki hävittämään, terästyi hänen ruumiinsa rauhallisena.

Äkkiä hän löi nyrkillään pöytään.

— Ljubka! Juo!

Kun tyttö, säteilevänä hymyillen täytti lasin, kohotti hän sen lausuen:

— Meikäläisten malja!

— Niittenkö? — kuiskasi Ljuba.

— Ei, näitten. Meikäläisten malja! Lurjuksien, konnien, pelkurien, maailmanmurjomien malja! Niitten malja, jotka kuolevat kuppaan…

Tytöt nauroivat, mutta lihava sanoi laiskasti:

— Tämä on jo liikaa ystäväni.

— Pidä suusi kiinni, — sanoi Ljuba kalpeana: hän on minun valittuni!

… Kaikkien syntymästään sokeiden malja. Näkevät! puhkaiskaamme silmämme, sillä hävettää, — hän löi nyrkkinsä pöytään, — sillä hävettää näkevän katsella syntymästään sokeita. Jollemme lyhdyillämme voi valaista koko tätä pimeyttä, niin sammuttakaamme lyhdyt ja syöksykäämme kaikki pimeyteen. Ellei ole paratiisia kaikille, niin en minäkään sitä tarvitse — tämä ei ole paratiisi, hyvät naiset, vaan yksinkertaisesti sikopahna. Juokaamme tytöt, kaikkien sammuneitten tulien malja. Juo, pimeys! Pimeyden malja!

Hän horjahti hiukan ja joi. Hän puhui vähän kankeasti, mutta lujalla äänellä, selvästi lausuen joka sanan. Ei kukaan ymmärtänyt tätä pontevaa puhetta, mutta hän itse tuo kalpea ja omituisesti äkäinen mies alkoi miellyttää kaikkia.

Yhtäkkiä alkoi Ljuba puhua, käsiään liikuttaen:

— Hän on minun omani. Hän jää kanssani. Hän oli rehellinen, hänellä on tovereita, mutta nyt hän jää minun kanssani.

Tule meille Markushan toimeen sanoi lihava laiskasti.

— Pidä suusi kiinni, Manjka, saat vasten naamaasi! Hän jää minun kanssani. Hän oli rehellinen.

— Kaikki me olemme olleet rehellisiä, sanoi vanha, äkäinen. Ja toiset jatkoivat:

– Minä olin rehellinen neljän vanhaksi… Minä olen nytkin rehellinen,
Jumalan kautta! — Ljuba oli pyrskähtämäisillään itkuun.

— Olkaa vaiti.

— Teiltä on väkivallalla kunnia riistetty, mutta hän on luopunut siitä vapaaehtoisesti. Hän antoi sen minun kunniastani! En tahdo mitään tietää rehellisyydestä ja kunniallisuudesta. Te olette kaikki… vaan hän on vielä viaton…

Ljuba takertui nyyhkytykseen, kaikki toiset remahtivat nauramaan. Niinkuin he nauroivat, voipi nauraa ainoastaan juopunut, joka on kadottanut taidon hillitä tunteitaan. Niin kuin he nauroivat, voipi nauraa ainoastaan pienessä huoneessa, jossa ilma jo on täyttynyt äänenväreillä eikä enää ota niitä vastaan, vaan kumeasti lähettää ne takaisin. He itkivät paljosta nauramisesta, retkahtelivat toistensa päälle ja vaikeroivat. Lopulta hänkin, heitä katseltuaan, pyrskähti nauruun. Ikäänkuin koko saatanan valtakunta olisi kokoontunut tänne naurulla saattaakseen hautaan pienen, viattoman kunnian — hiljaa nauroi itse kuollut kunniakin. Ljuba yksin ei nauranut. Mielenkuohusta vavisten, hän väänteli käsiään, huusi jotain ja lopulta yltyi nyrkeillä lyömään lihavaa, joka vaivoin voimattomana torjui hänen lyöntejään paljailla tukin paksuisilla käsivarsillaan.

— Riittää! — huusi vieras vielä kerran, mutta häntä ei kukaan kuunnellut. Viimein kaikki hiljeni vähitellen.

— Riittää! — huusi hän vieläkin kerran. — Malttakaa. — Näytän teille vielä jotain.

— Anna heidän olla, — puhui Ljuba pyyhkien nyrkillään kyyneleitä. — Täytyy ajaa ne kaikki pois täältä! — Pelästyitkö? — käänsi hän kasvonsa, jotka vieläkin värisivät naurusta. — Rupesi mielesi tekemään kunniaa? Tyhmä raukka, — sitä oletkin koko ajan halunnut! Jätä minut!

Vähääkään välittämättä Ljubasta, kääntyi hän toisten puoleen, nousi ja ojensi kädet ylös:

— Kuunnelkaa. Odottakaa. Heti näytän teille. Katsokaa tänne minun käsiäni.

Iloisina ja uteliaina tytöt tottelevaisesti, kuin lapset, katselivat hänen käsiään suu auki.

— Tässä, — hän pudisti käsiään — pitelen minä elämääni. Näettekö?

— Näemme! Eteenpäin!

— Se oli ihana, se minun elämäni. Se oli puhdas ja kaunis, se minun elämäni. Se oli kuin kaunis kristallimaljakko, tiedättehän. Ja nyt katsokaa: minä heitän sen! — hän laski kätensä alas ja kaikkien silmät kääntyivät maahan, ikäänkuin siellä todellakin olisi ollut jokin hauras ja siro, palasiksi särkynyt esine — ihana ihmiselämä.

— Polkekaa sitä, ilotytöt! Polkekaa, ettei jälelle jäisi palastakaan! —
Hän polkasi jalallaan.

Kuten lapset, jotka iloitsevat uudesta kepposesta, alkoivat kaikki tytöt vinkuen ja nauraen talloa sitä paikkaa, jossa näkymättömänä oli särkynyt siro kristallimaljakko — ihana ihmiselämä. Vähitellen valtasi heidät raivo. Lakkasi vinkuna ja nauru, kuului vain raskas hengitys ja raju, taukoamaton jalkain töminä.

Kuin loukattu kuningatar, katseli Ljuba häntä olkansa yli, silmissä raivoisa ilme ja äkkiä, ikäänkuin olisi tullut mielenvikaan, vaikeroiden heittäytyi hän keskelle naislaumaa ja alkoi kiihkeästi polkea jalkaansa. Ellei olisi huomannut juopuneitten kasvojen vakavuutta, eikä sammuneitten silmien hurjistunutta katsetta ja vääristyneitten suiden vihaa, olisi voinut luulla, että tämä oli jokin erityinen, uusi tanssi, ilman soittoa ja ilman tahtia.

Tarttuen käsin suureen, karvaiseen päähänsä katseli hän rauhallisena ja synkkänä.

* * * * *

Pimeydessä puhui kaksi ääntä.

Ljuban ääni oli niin läheinen, tarkkaavainen ja herkkä. Siinä tuntui pelon värähdys, kuten tavallisesti naisäänessä pimeydessä. Hänen äänensä oli voimakas, rauhallinen ja kaukainen. Sanat lausui hän liian kovaan, liian selvästi ja siitä voi huomata ettei hän vielä täydellisesti ollut humalasta selvinnyt.

— Ovatko silmäsi auki? — kyseli nainen.

— Ovat.

— Sinä ajattelet jotain?

— Ajattelen.

Äänettömyyttä ja pimeyttä, sitten uudelleen tarkkaavainen, valpas naisääni:

— Kerro minulle lisää tovereistasi. Voitko kertoa?

— Miksei? Ne olivat… Hän puhui "olivat", — kuten elävät puhuvat kuolleista tahi kuten kuollut voisi sanoa elävistä. Hän kertoi rauhallisena melkeinpä välinpitämättömänä, niinkuin vanhus kertoo lastenlapsille sankarisatua aikoja vierineiltä vuosilta. Ja pimeydessä kuvasi hän Ljuban lumottujen silmien eteen kourallisen hyvin nuoria, isättömiä ja äidittömiä ihmisiä, jotka olivat vihamieliset sille maailmalle, jota vastaan taistelivat sekä sille, jonka edestä taistelivat. Joutuneina mielikuvituksissaan kaukaiseen tulevaisuuteen, veljes-ihmisten luo, jotka eivät vielä ole syntyneet, kulkevat he koko elämänsä kalpeina haavoitettuina varjoina, aaveina, joilla ihmiset peloittavat toisiaan. Ja järjettömän lyhyt on heidän elämänsä. Jokaista heistä odottaa hirsipuu, tahi pakkotyö, taikka mielenvikaisuus. Heidän joukossaan on myöskin naisia…

Ljuba kiljasi ihmetyksestä ja kohottautui kyynärpäittensä varaan:

— Naisia! Mitä sinä puhut rakkaani!… Nuoret, hempeät neitoset, melkeinpä keskenkasvuiset tytöt, miehuullisesti kulkevat miesten jälkiä ja hukkuvat…

— Hukkuvat. Herra Jumala! — Ljuba pidätti henkeään ja puristautui lähemmäksi hänen olkapäätään.

— Mitä — tulitko liikutetuksi?

— Ei mitään, armaani, minä muuten vain. Kerro eteenpäin! Ja hän kertoi eteenpäin. Ja ihmeellistä: jää muuttui tuleksi, ja hänen kuolinkellojensa kajahduksesta, aukesi tytölle uuden, riemuisan, mahtavan elämän salaisuus. Kyyneleet rajusti nousivat hänen palaviin silmiinsä ja kuivivat kuin tulella. Liikutettuna tyttö ahnaasti. kuunteli ja jokainen vakava sana takoi hänessä uutta sointuvaa sielua, kuin vasara takoo rautaa. Tasaisesti laskeutui vasara ja yhä soinnukkaammaksi kävi sielu, ja äkkiä huoneen ummehtuneessa ilmassa selvänä kajahti uusi, tuntematon ääni — ihmisen ääni:

— Rakas! Minäkin olen nainen!

— Entä sitten?

— Voinhan minäkin mennä heidän luokseen!

Hän vaikeni. Ja siksi että hän vaikeni sekä siksi että hän oli ollut heidän toverinsa, elänyt heidän kanssaan, muuttui hän äkkiä tytöstä erityisen tärkeäksi, niin että alkoi tuntua pahalta maata hänen kanssaan. Siirtyi loitommalle ja asetti kätensä niin etteivät ne koskeneet häneen. Unohtaen vihansa hyviä kohtaan, kaikki kyyneleensä ja kirouksensa, pitkät vuodet yksitoikkoista yksinäisyyttä tässä luolassa, valtasi hänet pelko siitä etteivät ne ota vastaan häntä niin kauniiseen elämään, joka on täynnä itsekieltäymystä.

— Rakas! Mutta huolivatkohan ne minusta? Jumalani, mitenkähän sen käy? Kuinka sinä luulet, luuletko sinä että he huolivat minusta, luuletko etteivät he halveksi minua. Eivätkö he sano: sinulle ei ole luvallista, olet likainen, olet myynyt itseäsi? Sano pian!

Hiljaisuutta ja sitten vastaus:

— Kyllä he huolivat. Miksi eivät huolisi?

— Rakkaani! Miten he ovat…

— Hyviä, — lisäsi miesääni, ikäänkuin olisi pistänyt tylsän, pyöreän pisteen. Riemuissaan, liikuttavalla luottamuksella toisti tyttö:

— Niin. Hyviä.

Niin kirkas oli hänen hymyilynsä että tuntui kuin olisi itse pimeyskin alkanut hymyillä ja ikäänkuin olisivat tähdet tuikkineet. Saapui uusi totuus tyttöön, eikä pelkoa, vaan ilon toi se tullessaan.

Sitten reipas, rukoileva ääni:

Menkäämme heidän luokseen, rakas! Vietkö sinä minut, ethän häpeä että tällaisen olet tuonut? Kyllähän he ymmärtävät miten sinä tänne jouduit. Todellakin, ihmistä ajetaan takaa, minne hän menisi. Johan sitä voisi mennä vaikka lokaviemäriin. Ja minä…. minä… minä koetan. Miksi vaikenet?

Syvä hiljaisuus. Sen keskellä kuului miten kaksi sydäntä löi — toinen tiheästi, kiirettä pitäen, levottomasti — toisen lyönnit olivat voimakkaat, harvat, omituisen harvat.

— Hävettääkö sinua viedä tämmöistä?

Pitkällinen syvä hiljaisuus ja sitten vastaus, josta tuulahti kylmyys ja kivenkovuus.

— Minä en mene. En tahdo olla hyvä.

Hiljaisuus.

— He ovat herroja, — kaikui hänen äänensä omituisena ja kolkkona.

— Kutka? — kysyi tyttö kumeasti.

— Ne entiset.

Jälleen pitkällinen vaitiolo — kuin olisi jostain yläilmoista haavoittunut lintu pudonnut alas ja äänetönnä liikuttelisi siipiään ilmassa päästäkseen maahan, jota vastaan voisi murskautua ja sitten nukahtaa rauhallisesti. Pimeydessä hän tunsi miten Ljuba ääneti ja varovasti, koettaen niin vähän kuin suinkin koskettaa häneen, kiipesi hänen ylitsensä ja alkoi jotain hommata.

— Mitä sinä teet?

— En tahdo maata näin. Tahdon pukeutua.

Luultavasti oli pukeutunut ja istuutui, koskapa tuoli hiljaa narahti.
Oli niin hiljaista, ikäänkuin ei huoneessa olisi ollut ketään.
Hiljaisuutta kesti kotvan; ja rauhallinen, vakava ääni sanoi:

— Ljuba, pöydälle taisi vielä jäädä konjakkia. Juo lasillinen ja pane maata.

V

Päivä oli jo valjennut, ja talossa oli hiljaista, kuten jokaisessa semmoisessa, kun poliisivoima saapui. Monipuolisen arvelun ja harkinnan jälkeen, häiriön ja edesvastuun pelosta, lähetettiin Markusha poliisiasemalle, mukanaan seikkaperäinen kertomus salaperäisestä vieraasta, sekä hänen revolverinsa ja varapatruunat. Siellä heti arvattiin kuka se oli. Kolme päivää olivat poliisit uneksineet hänestä ja vainusivat että hän oli täällä lähitienoilla. Viimeiset jäljet katosivat juuri ———katujen kulmauksessa. Kerran jo määrättiin kaikki ilopaikat tarkastettaviksi, vaan silloin joku keksi uuden valheellisen tien, jonne etsijät lähtivätkin, unohtaen talot kokonaan.

Puhelin soi levottomasti. Puolen tunnin kuluttua, lokakuun viileässä aamussa, autioita katuja äänettömänä kulki suuri joukko poliiseja ja urkkijoita. Ensimäisenä, koko ruumiillaan tuntien arvonsa, astui poliisipäällikkö, pitkä vanhanpuoleinen mies, leveässä univormussa, joka sopi hänelle kuin säkki. Hän haukotteli niin että hänen punainen riippuva nenänsä katosi harmahtaviin viiksiin. Ja rauhattomana ajatteli hän, että olisi pitänyt odottaa sotamiehiä, että on mieletöntä lähteä kohtaamaan sellaista miestä ilman sotilaita, mukanaan unisia kömpelöjä poliiseja, jotka eivät osaa ampua. Ajatuksissaan ehti hän jo useamman kerran nimittää itseään "velvollisuuden uhriksi" ja samalla haukotteli pitkään joka kerta.

Tämä vanha poliisipäällikkö oli aina hieman humalassa. Hänen piirissään olevat huonomaineiset talot, joista hänkin turmelusta haki, maksoivat hänelle suuria summia olemassaolostaan; hän ei ensinkään tahtonut kuolla. Kun hänet tänään nostettiin vuoteesta, piteli hän kauvan aikaa revolveria vuorotellen toisessa ja toisessa hikisessä kädessään, ja vaikka aika olikin täpärällä, hän tiesi mistä syystä käski harjata takkinsa, ikäänkuin olisi lähtenyt tarkastusmatkalle. Eilen vielä poliisiasemalla, kun tuli puhe hänestä, josta koko poliisikunta uneksi, oli poliisipäällikkö juopuneen kyynillisyydellä kutsunut häntä sankariksi ja itseään vanhaksi koniksi. Ja kun apulaiset nauroivat vakuutti hän vakavana että tällaisia sankareita tarvitaan, vaikkapa sitten olisikin vain hirsipuuhun.

Hirttäminen on mieluista sekä hänelle että minulle. Hänelle siksi että menee suoraan taivaanvaltakuntaan ja minulle siksi että saan vakuutuksen siitä että vieläkin on urhoollisia ihmisiä. Mitä siinä irvistätte — totta se on!

Hän nauroi itsekin puheilleen, sillä hän oli jo ammoin unohtanut milloin hänen sanansa olivat totta, milloin valetta. Mutta tänä lokakuun aamuna, kulkien pitkin kolkkoja katuja tunsi hän selvään että eilinen oli valetta ja että hän itse oli roisto; eiliset poikamaiset sanansa hävettivät häntä.

— Sankari! Kuinkas muuten! Jumalani, jos se — sopersi poliisipäällikkö rukouksessa — jos se vain liikahtaa, tapan kuin koiran. Jumalani!

— Ja alkoi ajatella miksi häntä itseään, vanhaa miestä halutti elää? Ja äkkiä keksi: se on siksi että kadut ovat härmäiset. Kääntyi taakseen ja ärjäsi:

— Yhtä jalkaa! Astuvat kuin lampaat… p… p…

Tuuli puhalsi nutun alle, takki oli leveä ja koko ruumis kellui vaatteissa kuin keltuainen munassa — ikäänkuin olisi hän laihtunut yhtäkkiä. Huolimatta kylmyydestä olivat kämmenet hikiset.

Piirittivät talon ikäänkuin olisi ollut koko komppania vihollisia, eikä vain yksi ainoa, joka oli otettava. Varpaillaan hiljaa hiipivät he sen julman oven taakse. Kuului melua, koputuksia, raukkamaisia uhkauksia ampua oven läpi. Ja kun he ryntäsivät sisään, täyttäen pienen huoneen saappailla, takeilla ja pyssyillä näkivät he hänen istuvan sängyssä pelkässä paidassa, paljaat karvaiset jalat maassa. Hän istui ja vaikeni. Ei ollut pommia eikä muutakaan peloittavaa. Oli vain tavallinen ilotytön huone, joka näyttää likaiselta ja inhoittavalta aamun valossa, huiskin haiskin heitetyitä vaatteita, portterilla tahrittu pöytä ja leveä painunut sänky, jolla istui lyhyttukkainen mies ja vaikeni.

— Kädet ylös! — huusi toisten takaa poliisipäällikkö ja puristi lujemmin revolveria hikisessä kädessään.

Mutta hän ei nostanut käsiään, eikä vastannut.

— Eihän täällä ole mitään! Minähän vein revolverin pois. Hyvä Jumala! — huusi Ljuba, pelosta hammasta purren. Tyttö oli pelkässä rypistyneessä paidassa. Hänen vaatteensa tarkastettiin, sänky pengottiin, nurkat nuuskittiin, kurkistettiin piironkiin, eikä löydetty mitään.

— Minähän vein pois revolverin! — intti Ljuba itsepintaisesti.

— Suu kiinni, Ljubka! — kiljasi päällikkö. Hän tunsi hyvin tytön, oli pari, kolme yötä viettänyt tämän seurassa, ja nytkin uskoi hänen puhuvan totta, mutta niin odottamaton oli tämä onnellinen loppu, että ilosta teki mieli huutaa, jaella käskyjä, näyttää valtaansa.

— Nimenne?

— En sano. Enkä ylipäänsä vastaa mihinkään kysymykseen,

— Tietenkin, tietenkin! — vastasi päällikkö pilkallisesti, mutta äskeinen rohkeutensa alkoi kadota. Sitten katsahti hänen paljaihin, karvaisiin jalkoihinsa, nurkassa vapisevaan tyttöön, ja äkkiä valtasi hänet epäilys.

— Mutta onkohan tämä se oikea? — sopotti hän urkkijalle syrjempänä. —
Tuntuu kuin?…

Urkkija, joka tarkkaavasti tutki hänen kasvojaan, nyökäytti vakuuttavasti päätään:

— Sama on. On vain ajanut partansa. Poskipäistä voipi hänet tuntea.

— Poskipäät ovat kuin ryövärillä konsanaan, se on tosi…

— Ja katsokaa silmiä. Silmistä tunnen hänet tuhansien joukosta..

— Silmät, niin… Näytähän valokuvaa.

Kauvan tarkasti hän himmeätä varjostamatonta valokuvaa. Siinä oli hyvin kaunis, erityisen puhtaan näköinen nuorukainen, jolla oli muhkea parta. Katse kenties oli sama, mutta ei synkkä, vaan hyvin rauhallinen ja kirkas. Poskipäät eivät ensinkään pistäneet esiin.

— Näetkö: poskipäitä ei näy.

— Nehän ovat parran peitossa. Mutta kun oikein tarkkaan katsoo…

— Niinpä niinkin, mutta sittenkin… Mahtaakohan sillä olla joskus juomapuuska?

Pitkä, laiha keltanaamainen urkkija, joka itse hyvin usein juopotteli, hymähti suosiollisesti:

— Eihän niillä ole juomahimoa.

— Tiedän minäkin sen. Mutta sittenkin… Kuulkaapas, — lähestyi päällikkö: — olitteko te osallisena ———— murhassa? — kunnioittavasti lausui hän hyvin ylhäisen tunnetun nimen.

Mutta hän vain istui ja hymyili. Hitaasti hän keikutti jalkaansa.

— Teitä puhutellaan!…

— Jättäkää hänet. Hänhän ei rupea vastaamaan. Odottakaamme prokuraattoria. Hän kyllä pakottaa puhumaan!

Poliisipäällikkö naurahti, mutta mieleltään kävi hän yhä raskaammaksi.

— Ljubka hoi! — huusi hän: — minkä tähden et heti ilmoittanut kuka huoneessasi oli?

— Minähän…

Päällikkö löi kahdesti tyttöä poskelle, ensin toiselle sitte toiselle.

— Siinä sait! Kyllä minä teille näytän!

Hänen päänsä kohosi ja jalkakin lakkasi heilumasta.

— Tämä ei miellyttänyt teitä nuori mies? — päällikkö yhä enemmän ja enemmän halveksi häntä. — Minkä sille nyt voi! Te olette tätä lutkaa suudelleet, ja me…

Päällikkö naurahti ja koko poliisivoima kainosti hymyili. Ja ihmeellisintä oli että itse Ljubakin nauroi. Tyttö katsoi lempeästi vanhaan poliisipäällikköön, ikäänkuin olisi nauttinut hänen leikillisyydestään ja hyvästä tuulestaan. Siitä saakka kun poliisit saapuivat ei tyttö kertaakaan ollut katsahtanut häneen ja lapsellisen avomielisesti ilmaisi heille kaikki mitä tiesi hänestä. Hän näki ja kuuli tämän kaiken ja vaikeni ja hymyili omituisen pilkallista hymyä, aivan kuin jos metsässä vanha harmaa, maahan vajonnut kivi olisi alkanut hymyillä. Ovella jo tungeskeli puolialastomia naisia. Joukossa oli niitäkin, jotka illalla olivat istuneet heidän seurassaan. Mutta he katselivat kylmäverisinä, tylsin uteliain katsein, kuin olisivat ensi kerran nähneet hänet; selvästi huomasi etteivät he mitään muistaneet eilisestä. Pian heidät ajettiin pois.

— Ei ole luvallista, hyvä herrasväki, — puheli päällikkö laiskasti uteliaalle joukolle. Katsojat tulivat aivan lähelle, tarkastivat hänet kiireestä kantapäähän, vilkasivat Ljubaan ja ujostelematta tekivät huomautuksia.

— Kylläpä on hyvä! — sanoi nuori upseeri, se joka oli kutsunut kaikkia kotiljonkia tanssimaan. Hänellä oli todellakin ihanat valkoiset hampaat, tuuheat viikset ja lempeät silmät pitkine tyttömäisine silmäripsineen. Vangittua katseli upseeri säälin sekaisella inholla ja rypisti naamansa ikäänkuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. — Kuinkas te nyt noin hullusti herraseni, ai-ai-ai! — pudisti hän päätään ja rypisti nenäänsä.

— Siis, herra vallankumouksellinen, ette ole parempi meitä syntisiä.
Liha on siis teissäkin heikko? — nauroi toinen, vähän vanhempi.

— Minkätähden annoitte pois revolverinne? Voisitte edes ampua. Voin ymmärtää, että te jouduitte tänne, sellaistahan sattuu jokaiselle, mutta miksi annoitte pois revolverinne? Sehän on väärin tovereita kohtaan! — tulisesti puheli nuori upseeri vanhemmalle ja selitti: tiedättekö, Knorre, hänellä oli browninki, jossa oli kolme patruunaa, ajatelkaahan! Voi, kuinka rumaa.

Pilkallisesti hymyillen uuden hirmuisen totuuden kukkulalta, katseli hän nuorta kiihtynyttä upseeria ja huolettomasti heilutti jalkaansa. Eikä se että hän oli melkein alasti hävettänyt häntä. Ja vaikka hänet olisi viety kaikkein vilkasliikkeisimmälle torille kaupungissa ja pantu istumaan naisten, miesten ja lasten silmäin eteen, olisi hän yhtä välinpitämättömästi heiluttanut karvaista jalkaansa ja hymyillyt pilkallisesti.

— Luuletteko että he sitten tietävät mitä toveruus on! — sanoi poliisipäällikkö upseereille, heitettyään halveksivan katseen jalkaansa heiluttavaan. Mutta hyvät herrat, ei saa puhella. Tunnettehan itsekin asetukset.

Mutta yhtä vapaasti tuli yhä toisia upseereita ja yhtä vapaasti he vaihtoivat ajatuksiaan. Yksi, nähtävästi päällikön tuttu, tervehti tätä kädestä. Ja Ljubakin keikaili upseereille.

— Ajatelkaahan, browninki, kolme patruunaa, ja hän tyhmyri itse antoi ne pois, — kertoi nuori. — En voi käsittää!

— Etkä sinä Misha, sitä koskaan ymmärräkään.

— Eiväthän he ole pelkureita!

— Sinä, Misha olet idealisti, maito ei ole vielä huuliltasi ehtinyt kuivaa…

— Simson ja Delila! — sanoi pilkallisesti pienenläntä honottava upseeri, jolla oli puoleksi sisäänpainunut nenä ja harvat viikset.

Poliisipäällikkö, joka oli hyväntahtoisesti hymyillyt, astui äkkiä hänen luokseen ja koettaen ruumiillaan suojata häntä, alkoi puhua kuiskaamalla, hurjasti silmiään pyörittäen:

— Hävettää!… Panisitte housut jalkaanne! Upseerit!… Hävettää… Olette tekin sankari… rupesitte tytön kanssa, lutkan kanssa… Mitä toverisi sanovat? Voi, sinua konnaa…

Kurottaen paljaan kaulansa, kuunteli häntä Ljuba. Ja siinä seisoivat toinen toisensa vieressä nämä kolme totuutta, kolme erilaista elämäntotuutta: vanha, juoppo, lahjoja rakastava virkamies, joka luuli itseään sankariksi, irstas nainen, jonka sydämeen oli jo heitetty uuden elämän ja itsekieltäymyksen siemeniä, — sekä hän. Poliisipäällikön sanoista hän hieman kalpeni ja aikoi jotain sanoa, mutta sensijaan hymähti ja uudelleen alkoi rauhallisesti heiluttaa karvaista jalkaansa.

Vähitellen upseerit hajaantuivat, poliisit tottuivat ympäristöön, kahteen puolialastomaan ihmiseen, ja seisoivat unisina muistuttaen kaikkia muita vahteja, joitten kasvot ajattelemisen puute tekee aivan samannäköisiksi. Pannen kädet pöydälle päällikkö suruissaan mietti sitä, että tänään ei enää saa nukahtaa, että täytyy mennä hoitamaan virkaansa. Ajatteli jotain muutakin, vielä ikävämpää, vielä surullisempaa.

— Saanko minä pukeutua? — kysyi Ljuba.

— Et.

— Minun on kylmä.

— Ei tee mitään. Voit istua näinkin.

— Poliisipäällikkö ei katsonut tyttöön.

Ja taivuttautuen hänen puoleensa tyttö kurotti hoikan kaulansa ja kuiskasi jotain, hellästi, pelkin huulin. Hän kohotti kysyvästi kulmakarvansa, ja tyttö toisti:

— Rakas! Oma rakkaani!…

Hän nyökäytti päätään ja hymähti lempeästi. Ja se että hän hymähti hänelle lempeästi, eikä siis ollut mitään unohtanut ja se, että häntä, tuota ylpeätä ja niin hyvää pidettiin puolialastomana ja halveksittiin, täytti äkkiä tytön sydämen hellällä rakkauden ja leppymättömällä vihan tunteella. Kiljahtaen lankesi Ljuba polvilleen märälle lattialle ja tarttui hänen karvaisiin jalkoihinsa.

— Pukeudu, rakas! — huudahti hän tylsästi: — pukeudu!

— Ljubka, jätä! — veti päällikkö pois tyttöä. — Hän ei ansaitse sitä!

Tyttö hypähti pystyyn.

— Pidä suusi kiinni vanha roisto! Hän on parempi, kuin te kaikki yhteensä!

— Hän on konna!

— Itse olet konna!

— Kuinka? — äkkiä tokasi päällikkö. — Hoi Fedosejanko, korjaa pois tyttö. Pane nyt pyssysi pois tolvana!

— Rakas! minkätähden annoit pois revolverisi, — parkui tyttö polisin käsissä. — Miksi et tuonut pommia… Kyllä me olisimme heidät… me olisimme… heidät kaikki…

— Tuki hänen suunsa!

Hengästyksissään, ja vaieten, taisteli nainen epätoivoissaan ja koetti purra häntä piteleviä paksuja sormia. Hämillään, tietämättä miten painia naisen kanssa, repien häntä hiuksista ja rinnoista, kaatoi vaalea poliisi hänet lattialle ja honotti hirveästi. Eteisestä kuului ääniä ja santarmien kannukset kilisivät. Ja jotain jutteli suloisen sydämellinen, sointuva barytoni, aivan kuin olisi oopperalaulaja lähestynyt, ikäänkuin juuri olisi alkanut vakava todellinen ooppera.

Polisipäällikkö korjasi takkiaan.