Pirun miekka: Runonäytelmä

PIRUN MIEKKA

Runonäytelmä

Kirj.

EMIL ELENIUS

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922

HENKILÖT:

HENNEKIN KAARINA INKOINEN JACOBUS HORDINCH OLAUS HORDINCH KIRSTI KERTTU SIRKKA ERÄS ROUVA TOHTORI KARPALANUS PAAVALI MUNKKI RITARI MAX VANHA NEITI RITARI SUOMELA LIHAVA ROUVA ANNIKKI MUSTALAISTYTTÖ PALVELIJA PALVELIJATAR I PALVELIJATAR II MUUTA PALVELUSVÄKEÄ MIEHIÄ JA NAISIA VANHA MERIMIES NAHKAPEITTURI NUORANPUNOJA LINNAN LÄHETTI HALLIN UKKO Y.M. TIETÄJIÄ PIRU AATELISROUVIA, -NEITOJA JA -HERROJA

Aika: Kesällä V. 1421.

Paikka: Turku ja Ruissalo.

Neljä Näytöstä.

PROLOGI.

Viisi vuosisataa verkallensa, vierinyt on unhoituksinensa ajasta tuon Henni Kuokkinaisen, suuren, jalon, ylvään turkulaisen. Jäänyt miehen nimi ainoastaan kertomahan kelpo kantajastaan.

Ihmislapsi, muistonmaita karta, ellei oppaanas' oo Runotarta, joka ajan menneen pimentoihin, muistin sammuneihin komeroihin johtaa selvittävän valaistuksen, avaa Muistottaren mustan uksen kuolemattomien silmäis eteen, johtain sinut Ajan merten veteen, jossa kangastukset unten mailla nousee kuvain kirkkahien lailla hävitäkseen jälleen tomun alle, jota Ajatar tuo kylvää teille muistin mantuoiden kamaralle, sankartöille, ammoin kalvenneille, — Hennekin, jos missä vielä olet, missä Manan maita tänään polet, tiedä, että etsintäsi suuren, elämäsi vankan perusjuuren, uskollisen viranvaalintasi, hansakaupat hyvin hoitamasi, niin myös horoskooppein kunnioinnin, pyhäin palvomisen, ihannoinnin, myös nuo Kiusaajasi tuomat erheet, rikkilyödyt elon siteet, perheet, elämäsi pyhän sekä aren kultakirjasissa Muistottaren Runotar on meille säilyttänyt.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Hennekinin talo Turussa.

Turun pormestarin Hennekin Kuokkinaisen työhuone. Sisustettu ajan ylimysten hienoon, rikkaaseen tapaan. Aamu. Aurinko paistaa.

HENNEKIN (istuu pöytänsä ääressä, jolla on kasoittain virallisia pergamentteja.)

    Niin, ja tämän vienet Turun kaniikille,
    sukulaiselleni Jacob Hordinchille.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

Matkallasi poikkee mestar' Hirvon luokse. Aninkaisten kadun salpaa kohta törky, jonka synnyinsijana lie Hirvon paja. Tämän nokinaaman päähän tieto aja, että kadulle hän ei saa ajaa kuonaa tunkioihin, joihin maalaisrattaat kaatuu tuodessansa aamuin kaupungille muonaa. Moni Raision ja Rengon mies jo eilen maitokuorminensa katuojaan vieri. Tänään taaskin kuormaltansa alas kieri, taittain sääriluunsa sekä päänsä puhkoin aamunkoittaessa muuan eurajokelainen. Kaupungille tämä tuottaa häpeätä, joka korjattakoon ennen huomispäivää.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

    Niin, ja tässä tää on Turun raadin päätös
    nokikolareista. —
    Kesäpoutain tullen saimme tulipalot.
    Niihin syyllisille määrännyt on raati
    Hirspuunvuoren kaakinpuussa selkään raipat.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

    Muut' ei enää! Mennä voit. — Ei, ootas vielä!
    Tiedät tuon: Kaniikki Turun, Jakob Hordinch,
    kirkkoherra Voionmaalla, jossa asuu,
    sukulainen, serkku, mikä lienee mulle. —
    Tällä kaniikilla veli Olaus Hordinch,
    kauppamies, tai merirosvo, taikka ehkä
    molempia.
    Veljekset nuo eilen merituuli Turkuun
    molemmat toi, kaupantekoon innokkaaseen,
    toisen synneillä ja aneilla ja toisen
    Saksan tavaroilla.
    Kirjeen viet siis mainituille Hordincheille
    taikka heidän sijaisilleen.
    Se on kauppakirja, jolla luovutetaan
    heille Ruissalosta vanha linna
    tavaroiden säilöpaikaks.
    Kauppakirjan viet ja tietonasi pidät.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

Niin, ja paluumatkallasi poikkee rantaan, katso, onko kaikki, niinkuin olla pitää

PALVELIJA (saapuu odottamaan vuoroaan.)

HENNEKIN

    Huvijahdillani. —
    Mitä vielä pitikään mun sanomani? —

(Innostuen)

    Niin, ja mestarkokin Ruissaloon sa kutsut,
    sekä viisitoista muuta: leipureita
    keittäjiä, soittajia, konstitaitureita…
    Juhlan kunniaksi, — ymmärräthän?
    Tässä lisäksi on lista
    kutsuvierahista,
    jotka minä toivon näkeväin jo tänään
    Ruissalossa,
    päivän korkeimmilleen joutuessa.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

(Menee)

PALVELIJA

Kaksi valittajaa pyrkii puheillesi, nuoranpunoja ja nahkapeittur'.

HENNEKIN

    Käskinhän jo ajamaan ne matkoihinsa!
    Ketään en ma ota vastaan enää tänään.

PALVELIJA

Sanoin sen jo näille riitapukareille, mutta kumpikin he muka asiaansa väittävät niin tärkeäksi, että siitä riippuu koko Turun kunnia ja maine.

(Ulkoa kuuluu jytinää ja riitaa. Hetkisen perästä syöksyvät riitaveljet tapellen sisään.)

NAHKAPEITTURI (nuoranpunojalle:)

Maltas lurjus! Yhtä totta kuin ma lienen kunnon porvari ja Turun kansalainen, yhtä totta hirtän sinut ensi puuhun.

NUORANPUNOJA (Hennekinille:)

Kuule jalo herra minun asiani! Tämä nahkapeitturi on suuri konna, ilkivallan harjoittaja, tappelija, renttu, Turun porvarien mätäpaise.

PALVELIJA (poistuu.)

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

Armollinen, jalo herra Kuokkinainen, kuule kärsivällisenä valitustain: Toissa lauantaina, katsos, kikassansa nahkapeittureitten kunta kelpo, vakaa juomass' oli pyhän Nikolaon maljaa. Nuoranpunojat nuo sitten sinne saapui kesken juhlaa, heti tappeluksen aikain. Konnat, ilkein haukkusanoin, nuorapampuin kimppuun aseettoman rauhanjoukon. Tyytyneet ei roistot vielä edes siihen: Ilkesivät, sieluttomat, kiinni ottaa itse nahkapeitturien esimiehen. Hänet riisuivat he melkein ilkoisilleen sekä viskasivat akkunasta ulos koko Kupittaisten torin nähtäväksi, pukunaan vain pelkkä aivinainen paita.

NUORANPUNOJA (nahkapeitturille:)

Housut myöskin miehell' oli, Jumal' auta!

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

Kuule, täällä sinun luonas, arvon herra, kiroilee tuo oinas, sanoo: "Jumal'auta."

NUORANPUNOJA

Mitä sitten valehtelet, puhu totta!

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

Ulos viskasivat esimiehen, konnat. Tuomitse nyt jalo oikeuden herra, määrää pakkovero nuoranpunojille — Taikka neuvo, mitä me nyt tekisimme — anna meidän täyttää esivallan tahto —

HENNEKIN

Muuta neuvoa en totisesti tiedä kuin sen, että esimiehenne on jälleen kahta kiivahammin sisään heitettävä pukeutumaan. — Teille kummallekin neuvon: Luunne korjatkaatte täältä hyvään aikaan, muutoin tyrmän vahti teille tietä näyttää.

(Riitaveljet poistuvat pelästyneinä.)

NUORANPUNOJA (nahkapeitturille ovessa:)

Maltas, vekkuli, sun vielä nahkas peittoon!

PALVELIJA (tulee sisään.)

Linnast' tuli lähetti ja pyrkii sisään.

LÄHETTI (seuraten palvelijan jäljessä; Hennekinille:)

Linnan isäntä, tuo Knuutti herra, pyytää terveisensä tuoda sekä kutsuu sua rouvinesi juhlaan linnaansa ens' maanantaista viikko.

HENNEKIN

Sano terveiseni herrallesi, että mielihyvin perheineni saavun juhlaan, jos suo ikää Luoja.

(Palvelija ja lähetti poistuvat.)

HENNEKIN (syventyy papereihinsa.)

KAARINA (ovella.)

    Henni! —
    Ei kuule hän,
    ei näe myös.
    Näin viikot hukkaan vierii.
    Yöt pitkät, päivät harmaat.
    Elo kallis katoo.

(Lähempänä Hennekiniä:)

    Hennekin!
    Herra Hennekin Kuokkinainen!

HENNEKIN

Kaarinako, tulit hiukan pahaan aikaan, tulit hiukan pahaan aikaan Kaarinainen. — Taikka eipä niinkään, istu… istu tänne.

KAARINA

Tulin milloin vainen, aina tulen pahaan aikaan. Rupeemittain riittää sulla aikaa kaniikeille, rippi-isille ja pyöveleille, kauppiaille, nokikolareille, hansalaisille ja meren kulkijoille. Koko aamun riitti sulla aikaa Juho Inkoiselle, joka äsken lähti. Mutta vaimollesi, jonka nuoruus tyhjiin kuluu, sull' ei riitä ajan rahtuakaan. — Tulin päivällä tai yöllä, aina sama virsi: "Kaarinainen, tulit hiukan pahaan aikaan."

HENNEKIN

Mutta kuinka voisit vaatiakaan multa, että jättäisin sun tähtes hoitamatta kauppani ja kaikki virkatehtäväni.

KAARINA

Herra Kuokkinainen, kuinka lienee kauppojen ja virkatehtävien! — Kuulin juuri loppupuhees Juho Inkoiselle. Hennekin, käs' sydämelle! Ken tuo "serkku" Hordinch lienee, jolle Inkoinen nyt kirjettäsi parhaillansa vienee? — Turun kaniikin tuon nimellisen tunnen, mut tuo toinen, Olaus Hordinch? — Ja, tuo kumma kauppakirja merirosvon kanssa. — Tämä kaikki mua ihmetyttää, varsinkin kun tässä vielä puhut virkatehtävistä, kunniasta…

HENNEKIN

Vaimo, kyselet mit' ei sun sovi tietää. — Aikonetko moittia mua tässä siitä, ett' ois virka, kaupat saaneet huonon hoidon! Maalla Hordinchit on kauppiaita, toinen kirkon mies sen lisäks' vielä. Mitä merell' ovat, sit' en kysy. Kukin hoitaa omat asiansa.

KAARINA

    Sinäpä sen sanoit. Sinä sanoit:
    "Kukin hoitaa omat asiansa". —
    Mut ei kysymys nyt ole siitä,
    mitä miehiään nuo ovat herrat. —
    Tahdoin huomauttaa sulle vainen,
    että kiirees' keskellä sa mulle,
    rakas Henni, suot niin vähän huomiota.
    Olet rikas,
    sull' on tavaraa ja rahaa yllin kyllin
    elääksemme toinen toisillemme,
    huvitellaksemme. —
    Tuskin yhtään olet ollut kanssain,
    aviomme kahteen pitkään vuoteen. —
    Ellei milloin sulla muita esteit' oisi,
    silloin pyhäinpäivät, paaston ajat. —
    Tuskin päivää kesin taikka talvin,
    jolloin niin ois puhdas arki ollut,
    että oisit edes yöksi luoksein jäänyt.
    Siitä huolimatta yöt ja päivät vaanit,
    ettei kukaan muu sais kanssain seurustella. —
    Henni, miksi toit mun tänne?
    Eihän elo kauppaa, virkaa varten luotu,
    eikä kiertotähtien ja kuiden mukaan
    veretönnä kulkevaksi. —
    Pyhimykset, jotka ikiuntaan
    arkuissansa makaa, hekin kerran
    eläissänsä rakastivat, iloitsivat.
    Pitäisikö tämän vuoks' siis meidän
    suruun kuolla?
    Ja jos joku pyhä mies tai nainen
    koko elämänsä hukkas paastoon,
    rukouksiin, itsekidutuksiin —
    eikö juuri sitä varten, että
    meillä, jälkeen jäänehillä oisi
    elonmalja sitä runsahampi?

HENNEKIN

Nainen! Asiasi ei oo arvostella pyhäin miesten elon tarkoitusta. Vaimo! Sulle usein neuvoskellen olen opettanut pyhäin tarkoitusta: Joka viikon torstai kiirastorstai, pitkäperjantai myös joka viikko eikä kerran vuodess' ainoastaan. Joka sunnuntai on Herran pyhä. — Kaikki nämä viikonpäivät halki vuoden rukouksin, paastoin pitää viettää maallisuutta, hekkumata karttain.

(Ajatusta muuttaen:)

    Mutta kuules, mitä tehdä aioin:
    Viime Valpurina kuudennen jo kerran
    pormestariksi sun miehes tehtiin.
    Tämän vaalin kunniaksi otan lomaa
    kolme päivää.
    Nämä kauniit kolme kesäpäivää —
    niin on päätökseni — viettäkäämme
    ilojuhlin, soitoin, lauluin, kalaretkin
    Jumalan ja kaupunkimme kunniaksi.

KAARINA

Mitä tarkoitatkaan!

HENNEKIN

Niin on päätökseni.

KAARINA

Henni! Onko totta mitä puhut! Henni, voi kun olet hyvä tänään! Heti lähdemmekö? — Kutsun paljon nuorta kansaa: Karpalaiset, Hirvot, Kurjet, Rankoiset ja Karvataskut. — Pelkkää nuorta kansaa, Henni! Lisäks soittajia, laulajia! — Ota sinä mukaan omiasi: Paavali ja Hordinch, tuo kaniikki, ehkä merirosvokin, jos tahdot, tohtor' Karpalanus, shakki-veikko, kaikki kumppanisi, joiden kanssa voit sa mielitöitäs tehdä: vetää nuottaa, taikka verkot apajalle viritellä. — Purjehdimme, laulelemme, nauramme, — niin että vatsaan koskee. Ja kun alkuun pääsemme, sa Henni, unhotat nää Turun turhat puuhat. — nuorennut ja iloon liityt, jätät kaupat, virat, paastot, — virat saksoille, niin myöskin kaupat, paastot munkeille, ne heille kuuluu. Astrologian taas ottaa tohtor' Karpalanus, se on hänen. Sinä otat minut, joka sulle kuulun!

HENNEKIN

    Niin, jo tänään lähdemmekin täältä.
    Järjestää saat olos siellä kuinka mielit.
    Olet näiden kolmen päivän kuningatar.

Mutta ettet ymmärtäisi mua väärin, sanon sulle jo näin etukäteen: Juhlat jääkööt näihin yksiin. Kun näät ensi torstain päivänsäteen, tiedät, loppui arki vuosikaudeks — Vaimo, älä johda mua kiusauksiin!

KAARINA

Kiusauksiinko siis sua johdan? — Niin, ma unohdin jo taas tuon tutun polun — että niinkuin verettömät haamut tahdostasi vaeltaneet oomme — sekä vaellamme, sen nyt uskon!

HENNEKIN (yrittää puhua.)

KAARINA

Vaikene! Mull' on nyt puheenvuoro! Kyllä ymmärrän; sa aiot virkkaa vanhaan tapaas: "Kaarinainen, paha kuun on vaihe, jättäkäämme kaikki ilon aihe, pitkäperjantai on joka viikko, eikä kerran vuodess' ainoastaan. Joka sunnuntai on Herran pyhä. — Kaikki nämä viikonpäivät halki vuoden rukouksin, paastoin pitää viettää maallisuutta, hekkumata karttain!"

Vapiset ja nielet jotain kurkussasi, — luulin sinun jotain sanovasi? Kadut, että olit tänään suostuvainen tuohon juhlaan. Kadut ehkä tuhlaustas, taikka pelkäät vihaa pyhimystes: Ehkä sinun tähtes' häpeästä kääntävät ne kylkeänsä tänään hopeearkuissansa!

Herra Hennekin, voit tuskin mieltää, miltä tuntui puhees äsken luvatessas mulle suvijuhlan, tarjoten senjälkeen vuoden paaston: Niinkuin erämaassa janoon nääntyneelle joku tarjois raikkaan viinimaljan, huulten luokse tois sen sekä jälleen pois sen veisi.

HENNEKIN

Kaarinainen, kuinka noin sa haastat! Sanoillasi rinnan rikki raastat! Vaimo, muista asemaasi nyt ja aina! Muista, että mies on vaimon pää ja määrää huvihetket, huviretket, katsoo, että pyhät kunnioidaan, pitää huolen perheen kunniasta, palvoo, kiittää Luojaa antamasta kauniin elon taisteluineen. Vaimo, muista, että aateliin sun nostin melkein rikkatunkiosta. Maine, rikkaus mi mulla, myös on sulla. Moitiskelet, että ilo maallinen harvoin käypi talossamme — voisi vielä harvemminkin käydä. Parempi on puoli munaa kuin on tyhjät kuoret! Riitelemme tässä, kun ois aika kiistat heittää juhlan vartoessa kynnyksellä.

KAARINA

Yksi pyyntö viel' on mulla, toivon, että myönnyt siihen —

HENNEKIN

Nämä kolme päivää sun on kokonansa.

KAARINA

Siispä kutsun ketä tahdon?

HENNEKIN

Olet kolmen päivän kuningatar, olet valtiatar juhlan. Kuitenkin ma huomautan, ettet kutsu niitä, joiden tavat, sääty sit' ei myönnä.

KAARINA

Valtiatar juhlan, kiitän! — Mutta nytpä muistan, että kutsuin tänne naiset Karpalaisten, Hirvoin, Karvataskuin, ratokseni, hetkeks käsitöiden ääreen. — Pitikin jo heidän täällä olla.

HENNEKIN

Oikein teet, kun seurustelet jalosukuisien rouvain kanssa, uskovaisten, paljon kokeneiden. Nyt kun tulevat, niin pyydä mukaan myös Ruissalon juhlaan heidät kaikki.

PALVELIJA (tulee.)

Rouvat Kirsti, Kerttu sekä Sirkku ovat tulleet.

KAARINA (Hennekinille:)

Kutsun heidät tänne?

(Palvelijalle:)

Sano rouville, ett' ovat tervetulleet tänne

HENNEKIN

Tulivat kuin kutsun mukaan!

KAARINA

Sanoinhan jo, että heidät kutsuin!

HENNEKIN

Niin, nyt muistan. Olen hajamieli tänään Oomme kinastelleet tässä, mutta älä heidän anna sitä nähdä.

KAARINA

    Ellet itse sitä näytä!
    Minähän jo nauran heitä aatellessain:
    Täti Kirstin kummallinen puku,
    kuosi Lyypekistä taikka Hollannista,
    hänen paksu muotonsa ja ennen muita
    lyhyt kaula, ruusunkarva iho.
    Nenä pysty, joss' on loppumaton nuha.
    Kautta Suomen kuulut aivastukset,
    niiden jälkeen sadat siunaukset, —
    kuinka voisin niitä nauramatta
    aateliakaan!
    Milloin aika mulla vitkaan vierii,
    silloin hänet kutsun — että vain saan nauraa.

HENNEKIN (poistuu sivuovelle.)

Kuulen tulevan jo heidän. Puhu heidän kanssaan ihmisiksi, kaikki parhaaks kääntäin.

(Rouvat tulevat. Tervehtimisiä.)

KAARINA (suutelee kutakin.)

    Tervetullut, täti Kirsti!
    Tervetullut, täti Kerttu!
    Tervetullut, täti Sirkku!
    Kuinka voitte?
    Toivon, että terveet ootte.

TÄDIT

    Terve tervehyttäjälle,
    ehtoisalle emännälle!
    Kuinka jaksat?
    Kuinka jaksaa talon jalo herra?

KAARINA

Voimme varsin hyvin — kiitos Luojan.

KAIKKI

Kiitos Luojan.

KIRSTI

Tulimme vain kolmin, mutta aikaa varasimme sitä runsahammin, niinkuin pyysit, armas Kaari. Voimme kanssas olla vaikka koko päivän.

KAARINA

Kiitos siitä teille.

KIRSTI (aivastaa.)

Avit Jeesus! Mua vaivaa kesänuha.

TOISET

Avit' Jeesus!

KIRSTI

Luoja, taikka sitten tohtor' Karpalanus minut siitä joskus vapauttaa! Mikään ei niin kiusallinen ole kuin tuo Juhanin- ja Jaakon-päivän aikaan saatu kuiva kesänuha.

KAARINA

Istukaatte rakkaat vieraat! Kutsuin teidät tänne, koska täällä olen Hennin kanssa neuvotellut asiasta, joka tuottaa meille pari hauskaa päivää: Hennin virkaanastujaisten muistopäiväks oomme päättänehet Ruissalohon kutsut laittaa. Siihen iloon mukaan pyydän myöskin teitä, rakkaat tädit.

TÄDIT

    Niistä varmaan suurenmoiset tullee! —
    Kiitos rakas lapsi kutsustasi!

KAARINA

Ensimmäiset ootte kutsuvieraat! Kotoanne nuoret neidet sekä herrat seurannevat huviretkellemme. — Laulut, soitot, tanssit ovat nuorten riemut. Nuottaretket, shakit vanhain herrain. Kaikkein yhteiseksi ruokaa, juomaa, minkä Ruissalossa riittää.

KIRSTI

Tämä kaikki muuten hyvä, mutta tulee hiukan — kuinka sanon — "räppänästä sisään", kuten sananparsi oli nuoruudessain Nousiaisten puolla. — Tuskin jaksan oikein päästä selvyytehen, mist' on puhe! — Miellyttäisi hiukan molempia toruskella: talon rouvaa sekä herraa. — Tapana on näihin asti ollut — älkää pahastuko — jättää viikon verran valmistuksiin — aikaa kutsutuille. — Neuvottelut sukulaisten kanssa hm — ja paljon muuta, paljon muuta. Mutta nytpä tässä tänään saamme kutsun tämän päivän juhlaan, heti. — Pelkään, että jokin erikoinen (naurahtaa ilkeästi) seikka oisi kiirehtänyt. — Esikoisen ristiäiset taikka muuta, joka häiriön toi aivoihinne.

KAARINA (punastuen)

Mikään sekoita ei aivojamme. — Kutsu vähän myöhä lienee, mutta, rakkaat vanhat tädit, tunnettehan herra Kuokkinaisen, jopa aina nuoruudesta asti: ilon hetket suo hän itsellensä vasta jälkeen pitkäin ponnistusten. Yhden käden sormilla ne kaikki laskea voi ilonhetket, jotka aikana hän aviomme antoi itsellensä. Kun sen sitten joskus muistaa, muotoja ei malta noutaa. Siksi nytkin vasta tänään tiedon antoi.

    Työ ja uurastus on hänen osanansa,
    työ tään kotikaupunkimme hyväks.
    Lepo, ilo, nautinto on hälle vieras.
    Töineen, lahjoineen hän kaunistus on Turun,
    oiva esimerkki nuorisolle
    kevyelle tämän nykyajan.
    Enemmän kuin kukaan tätä ennen
    Henni palvellut on yhteishyvää,
    katsomatta omaa etuansa.
    Valtiasmeren rantain helmi Turku —
    senhän tunnustavat ulkolaiset, —
    eikä Hennin osa Turun loistoon
    ole vähin, vaikka itse sanon. —
    Niin, ken työss' on kiinni lailla Hennin,
    ennätä ei valmistella viikkomäärin
    juhliansa.
    Työnsä äärestä hän tästä nousee,
    sanoo:
    "Kaarinainen, armas pulmuseni,
    kuudes kerta valittihin minut
    pormestariksi nyt tänne Turkuun
    viime Valpurina, niinkuin tiedät.
    Siinä onpi muiston syytä meille. —
    Siispä Kaarinainen tulit
    luoksein oivaan aikaan,
    juhla laittakaamme!
    Laulut kaikumaan ja soitot soimaan,
    nuoret karkeloimaan lattialle,
    vanhat pulikoimaan apajalle,
    saaliin hakuun, nuotin, verkoin." —
    Nyt hän itse riensi kaupungille
    saamaan juhlan juonta kokoon.

KIRSTI

Ymmärrämme, leikkiäpä haastoin. — Oma vikamme, jos joku meistä kesken pukeneena saapuu juhlaan!

KAARINA

Suonette kai, että hetkeks poistun, muuttaakseni hiukan pukuani. Sillä aikaa huvitelkaa toisianne! Käsken palvelijan tuoda tänne viinipikarit ja mesileivät.

KIRSTI

Ole hyvä, Kaarinainen!

(Kaarinan mentyä:)

Puku hällä Vesterlindin kankahasta! Hinta kaksikymment' aartuata kyynär! Siin' on väki, nämä Kuokkinaiset! Tapoja ei enemmän kuin kauppiailla! Aatelia ovat sentään olevinaan, mutta käyttäytyvät niinkuin — kiitän sällit Ulvilassa. Rahalla saa ostaa kaiken — paitsi oikeen tahdin.

KERTTU

Rouva Kaarinainen puhui suukkosista, mutta minun silmissäni näytti niinkuin oisi taistotantereella ollut vähää ennen tuloamme.

KIRSTI

Oikein arvaat. Huhu tietää, että nämä Kuokkinaiset epäsovuss' elää. Mulle kertoi talon palvelija, — joka ikäns' elänyt on tässä sekä siten tapahtumat tuntee, — että heti hääyön jälkeen kiista oli ollut rouvan, herran kesken…

KERTTU JA SIRKKU.

Niinkö, niinkö! Kerro vielä, mitä olet kuullut muuta!

PALVELIJA (tulee ja asettaa tarjottimen pöydälle ja menee.)

KIRSTI

Hääyön jälkeen, aamusella, kerrotahan talon herran nuorikolleen julistaneen — kolmikuukautisen paaston, — pyhäin kunniaksi. — Henni silloin määräs' vuode-eron, joka tuskin keskeytynyt liekään. — Saisko ristiäiset tähän taloon! Yhtä hyvin kuiva peitsen varsi tuolla lehvän kantaa! Voi en nauruani estää muistaessain äsken lausumaani sanaa "esikoinen." —

Kerrotahan, että hääyön jälkeen rouva harvoin mieheltänsä kauniin sanan kuulee. Pahat kielikellot kertoilevat, että talon isännälle harvoin arkipäivä sattuu, jok' ei vaatis — paastoomista, miehen sekä vaimon.

KERTTU

Oh, tää onko kaikki totta! — Miks'ei sentään oisi! — Monet muuthan kertoo samaa. — Onhan paljon maailmassa kummaa, mikä näyttää uskomattomalta, mutta hyvää tahtoa jos riittää, uskoo lähimmäisestänsä vaikka mitä!

SIRKKU

    Olen samaa heistä minä kuullut. —
    Täti Kirsti, emmeköhän käy jo
    mesileivän sekä viinin kimppuun. —
    Meillähän jo aik' on täpärällä:
    Juhlat Ruissalossa kohta alkaa.

KIRSTI

Aivan oikein, käymme toimeen, mutta suonette kai anteeks, jos sit' ennen pienen nuuskan otan. Tohtor' Karpalanus, jonka tunnemme me kaikki, sanoi, apua kun hältä pyysin näihin loppumattomihin aivastuksiin: "Similia similibus curantur" Latinaa vai kreikkaa, mitä lienee, joka tapauksessa hyvin oppinutta. Suomeksi viel' lisäs: "Aivastukset parannetaan aivastusten kautta", sekä antoi mulle tätä nuuskaa, omaa keittämäänsä sekä jauhamaansa sisiliskon suolten sisällöistä, sekä joistain muista, joit' ei voinut mulle ilmoittaa — ois mennyt lääkkeen voima. Käski ottaa milloin aivastus jää kesken, — ennen ateriaa, viiniä ja unta. — Maksoin tästä kaksi aartuata.

KERTTU

Kaksi aartuata! Kauheata!

SIRKKU

Kerrassansa tavatonta!

KIRSTI

Kaksi aartuata nuuskarasiasta, joka tuskin riittää syksyyn asti! — Säästääkseni rasiani sisällystä kotioloissani teenkin siten, että aivastus jos uhkaa jäädä kesken riennän akkunahan, katson aurinkoa — nimittäin jos pilvinen ei ole päivä.

Mutta ystäväiset, talon antimia maistakaamme, terveydeksi — "esikoisen".

TOISET

Sinun terveydekses juomme!

KIRSTI (lyö pikarinsa pöytään)

Huono viini! Äitelä kuin hapan mesi! — Toivokaamme, että Ruissalossa edes hiukan parempata tarjoavat! Kaikki Valtiasmeren merirosvot ovat Kuokkinaisten kauppatuttavia. Ihme, että viinit sentään huonot.

KERTTU

Kuka tietää, ehkä syy on palvelijan!

KIRSTI

Isäntänsä mukaan rengit. — Mutta eiköhän jo meidänkin ois aika valmistamaan itseämme juhlaan Kuokkinaisten!

TOISET

Talon rouva valmistuksiinsa lie jäänyt, rientäkäämme mekin, aika joutuun kuluu.

KIRSTI

Kun nyt tietäis, ketä ritareita juhlaan saapuu, että voisi arvioida, kannattaako ottaa mukaan tyttärensä. — Ritarit jos kutsuu itse herra Henni, on kaniikki Jakob Hordinch miesnä ensimmäisnä, toinen ehkä isä Miltopaeus, kolmantena Paavali on varmaan, dominikaaniluostarin tuo päämies, neljäntenä mestar' Hanhipelto, viidentenä merirosvo Voionmaalta. — Niin ne saapuis rivi rivin jälkeen kaikki viiniratit sinne koolle. Kukin omaa maataan! — Tuttu juttu. Kaarinainen Turun jalosukuisien kutsuu kevyimmät nuorukaiset, sillä paastoja ei hälle ole oma mieli määräellyt. — Mutta, kuten sanoin, kunpa sen vain tietäis, kannattaako ottaa mukaan tyttärensä.

(Soittaa:)

Ilmoitamme emännälle lähdöstämme, sekä että meidät kohtaa aikanansa laiturilla läpsinemme, — sekä harmaahapsinemme.

(Sisään tulleelle palvelijattarelle:)

Sano rouvallesi terveisemme, että toivon mukaan hänet kohta Ruissalossa tavannemme!

(Palvelijatar menee)

    Kolkko, kolkko talo tämänlainen,
    Joss' ei lapsen naurut koskaan raiu!

SIRKKU

Kaarina saa siitä kiittää Luojaa, ett' on säästynyt ja nähtävästi säästyy, vaaroista mi synnyttäjän kohtaa. —

KERTTU

    Sitä myöskin minä!
    Kaarina saa kiittää Luojaa!
    "Onnelliset ovat nisät, —
    jotka eivät imettäneet".
    Niinhän sanoo isä Miltopaeus.

KIRSTI

Heinää koirillesi! — Olettepa aika hassut! — Ennen minä pyöräytän lapsen, kuin on keitän — jauhopuuron seitsenhenkiselle perehelle.

(Menevät).

TOINEN NÄYTÖS.

Juhlat Ruissalossa.

Pitkä kapea sali. Etualalla, vasemmalla ja oikealla seinustalla goottilaistyylinen jykevä penkki ja sen edessä vahva, katettu pöytä. Juhlavieraat istuvat arvojärjestyksessä. Oikean pöydän takana arvokkaimmat ja vasemman takana vähemmän arvokkaat vieraat. Isännän kohdalla seinällä sotisopa ja vaakuna. Pöytien edessä ei ole istuimia. Siinä liikkuvat antilaat, jotka kuljettavat isoja, hopeisia paistinlautasia, antaen kunkin vieraista aikanaan leikata itselleen paistista. Toiset antilaat kuljettavat hopeisia viinikannuja ja täyttävät vieraiden pikareita. Keskilattialla kaluaa koira luita. Oikealla puolella, penkin yläpuolella on akkuna, jossa on pyhää Henrikkiä ja Lallia esittävä lasimaalaus. Samanpuoleisessa nurkassa on iso kaappi. Siitä heti vasemmalla, peräseinässä on kaksoisovi, josta näkyy seuraava huone. Sen akkunoista ja avonaisista ovista näkyy puutarha, meri ja Turun kaupunki. Kaksoisovesta vasemmalle on astiakaappi, ja Neitsyt Marian kuva. Vasemman nurkan ja siinä olevan penkin välillä on ovi niinsanottuun pirunkamariin.

Antilaita, soittajia, laulajia ja ilveilijöitä.

HENNEKIN

Kuin rubiini on kaunisteena kullan, niin viinit ovat hyvän laulun kanssa. Ja niinkuin smaragdi on sormuksessa, niin pitoin kaunistuksena on virret. — Siis laulajat te virttä vetäkäätte!

LAULAJA (säestää lauluaan kitaralla. Säestykseen ottavat osaa myöskin soittajat.)

    Oli ennen sankar' suuri
    kuulu Karjalan kuningas — —

RITARI SUOMELA

Ei tuota! Laulakaatte meille pojat: "Marketta, korea neiti, keträeli joutessansa" — —

KAARINA

Sen saatte, kunhan juovutahan ensin, — nyt lauletaan tuo vanha sotalaulu, sen aikana on oiva keskustella.

(Huutoja: "Oikein! Oikein!")

Laulun aikana keskustellaan, nauretaan, syödään ja ryypätään.
Ilveilijätkin joskus innostuvat säestämään.

LAULAJA

Oli ennen sankar' suuri, kuulu Karjalan kuningas, koko Suomen valtamiesi, isänmaan iso isäntä, rohkea Antero Oroinen. Laittelevi laivojansa, tyyrin vartta valmistavi, ruotsein maalle mennäksensä.

Pystytti pisimmät parret, piirat pitkät siihen pisti, suurten haahten purjepuiksi, nuorat nahkaiset viritti, nosti purjehet punaiset, kirjoraakahan rakensi, latoi laivoja lähelle, niinkuin sotka poikiansa.

Oli haahet hankittuina, laivat suuret laitettuina, punaisilla purjehilla, viherjäiset viirit päällä, meni Ruotsihin sotihin, vetten taakse tappelohon, ryöstöhön rumien maahan, surmaksi isojen sulhoin.

Yli aaltojen ajeli, läpi laski lainehien, yli harjan, halki toisen, leveästi laivat kulki, kokka koskena kohisi, tuuli mastoissa tohisi, köydet vinkui vinttilöinä, lauloi laidat tammipuiset.

(Ritarien kuoro:)

"Köydet vinkui vinttilöinä, lauloi laidat tammipuiset."

Itä painoi purjehesen, tuimasti meni venehet, yli aallon siivettivät. Päivä laski luoteen alle, ranta nousi lännen alta. Laivat juoksi joutuisasti, ohi kaikki kuohupaikat, kiertäen kivet siniset.

Tuo on Karjalan kuningas, sekä Suomen Kaikkivalta, itse Antero Oroinen, näki maan, havaitsi rannan, haahet rantahan rakensi, aluksensa ankkurihin saatuansa ruotsein maalle, ruotsein suureksi suruksi.

Astui maalle manterelle ruotsein maalle mairehelle, jalkojaan Ievähtämähän, henkeään vedättämähän, alle Sigtunan sinisen, alle Birkan pikkaraisen. Siihen leirin laitteleikse, leirin suuren ja sorean.

Sanan linnahan lähetti, kirjan kultaisen kuletti rohkea Antero Oroinen Ruotsin Sonnien sekahan, suurten sankarten salihin, tottihollarin tupihin, linnan vanhinten vajoihin, sanan lausui, noin nimesi:

"Onko linnassa lihoa, onko härkiä lahattu, onko voita Volmarissa, maitoa Meelarin takana, oltta Birkan kellareissa, sekä ruokaa Ruotsin maalla, suomalaisen iltaiseksi, karjalaiselle veroksi?"

(Vanhojen ritarien kuoro:)

"Suomalaisen iltaiseksi, karjalaiselle veroksi."

Lausui Lauri Laurinpoika, sanoi Sigtunan isäntä: "Onpa linnassa lihoa, Sigtunassa särpimiä, maitoa Meelarin takana: Tauti meiltä tamman tappoi, tuoll' on raato rauniolla miehen suuren suupalaksi."

(Nuorten ritarien naurava kuoro:)

"Tuoll' on raato rauniolla miehen suuren suupalaksi."

Tuopa Karjalan kuningas, meijän kuulu kullan solki, itse Antero Oroinen, siitä suuttui ja syäntyi. Pani jouset joikumahan, jänteret järäjämähän, kivileivät lentämähän, alla Sigtunan sinisen.

Ampui kerran, ampui toisen, meni räystähät rämynä, tuohet lenteli levyinä. Ampui linnan liipinlaapin, kastarit ylösalaisin. Miestä otsahan osasi, löi hevosta lautasehen, sankaria sorvenpaikkaan.

Savu nousi Sigtunasta, panu Birkassa pamisi, tomu suitsi, tukka tuoksui, veri mullat pehmitteli, miesten päät katuja peitti, — Lauri lehtohon pakeni, Harteviikki haavistohon, Steeni Fincke tienohe'en.

(Ritarien kuoro:)

    "Harteviikki haavistohon,
    Steeni Fincke tienohe'en."

Oli harmo hankittuna, satuloitu sorja orhi. Tuopa Karjalan kuningas, kypärikulta meijän kuulu, itse Antero Oroinen, hyppäsi hyvän selälle, satulahan sorjan orhin, antoi juosta jouhihännän.

Neiet itki Sigtunassa, Birkassa pyhäiset piiat, että poiat pois tulivat, sulhot surman alle saivat, valittivat vaimot valjut, itkivät ne öin ja päivin, että miehet mistattihin, miekoin maahan murrettihin.

YLIANTILAS (lyöden tarjotintaan, kuuluttaa:)

    Kaniikki Turun, pater Voionmaalta,
    Jakobus Hordinch, pyytää hiljaisuutta.

KIRSTI (kuiskaa vierustoverilleen:)

Jakobus Hordinch rupee saarnaamahan, siis hiljaisuutta kaikin mokomin!

(Sali rauhoittuu.)

HORDINCH

Tää jalo, suuri seura pitkin iltaa, on iloinnut ja nauttinut sun pöytääs, Hennekin Kuokkinainen, suuri sankar', viis vuotta Turun ylimpänä ollut. — Sun kunniakses tahdon lausuella, sen mitä tuntee vieraas muistellessaan sun töitäs kotikaupunkisi hyväks. — Me näämme tämän jalon huvilinnan, tään sukutalon vanhain Kuokkinaisten, mi ruokineen ja juomineen ja noine puutarhoineen ja jätti-tammistoineen, on lahjoittanut meille tänään päivän, mi muistoon piirtyy kultakirjaimilla. — Me näämme jalon herrasväen tässä viel' elon parhaimmassa voimissansa.

KIRSTI (puhuu jotain vierustoverilleen.)

HORDINCH

Ois onni Turun kaupungille suuri, jos Jumalamme kanssa voisit vielä, eespäinkin palvella sun lahjoillasi virassa, johon kaitselmus sun määräs ja Turun porvarien vaalipäätös. — Ma lienen ainoo muukalaista juurta, ja voin siis silmäellä kauempata ja imartelematta arvostella. Siis kunniamme talon isännälle, ja emännälle ehtoisalle samoin!

(Malja.)

Yks seikka älköön jääkö mainimatta: On Ruissalossa isännöinyt kauan tää jalo Kuokkinaisten vanha suku. Sen eloss' olevista jäsenistä on jäljellä vain jalo isäntämme. Tään puutteen laskemme me sydämelle niin isännän kuin emännänkin, että viis vuotisjuhlaa kun taas toivon mukaan me viettää saamme herra Hennekinin, myös silloin näämme suvun uuden vesan!

(Kaikki remuavat. Kaarina ja Hennekin kumartavat.)

Ja lisäks' vielä mainitakseni senkin, mi koskee katolista kirkkoamme —: Sun rikkautes herra Kuokkinainen, on tehnyt mahdolliseks muistaa joskus suurlahjoituksillasi seurakuntaa. Eik' yksin rikkautes, vaan ennen muuta tuo jalo mielenlaatu sekä hurskaus ei salli kaivaa kymmenystäs maahan, se hengen oli taikka aineen lahja.

HENNEKIN (kumartelee.)

PRIOORI PAAVALI

Ma yhdyn siihen mitä veli Hordinch nyt juuri lausui, sekä vielä lisään — ma myös oon muukalainen niinkuin hänkin — niist' töistä sanan, mitkä tehnyt onpi Hennekin Kuokkinainen luostarille dominikaanein. — Esirukoukset senvuoksi veljeskunta taivaan puoleen sun puolestasi mielin vilpittömin ja kiitollisin uhraa aamuin, illoin. Me rukoilemme sulle pitkää ikää. Ja lapseton kun Abrahamin lailla sa oot, niin kertaan, minkä Hordinch lausu "Ei vieras Eleasar sua peri, on Kaarinalla vuoden päästä poika!"

KAARINA (nauraa.)

KIRSTI

Miks' Saara nauroi? Onko mahdotonta?

HENNEKIN

Ma kiitän puheistanne, hyvät herrat, mut sentään luulen, ettei ennustukset nuo lausumanne voine käydä toteen senvuoksi varsinkaan, kun ennustitte ne täällä, jossa suvun muistot elää.

KIRSTI

No, joko Abrahamkin epäelee? — On Kuokkinaisten lasten äänet täällä jo kajahdelleet monta vuosisataa.

PAAVALI

Jo kajahdelleet monta vuosisataa?

HENNEKIN (ilmeisesti jo humalassa, liikutettuna puheista:)

Niin, oikeass' on jalo rouva Kirsti. Isäni, kuulu Henrik Kuokkinainen, jok' kuoli lähes satavuotiaana, hän kuullut oli isoisältänsä sukumme ammoisin jo valtiaina sodan ja myöskin rauhan töissä olleen. Ja minne sukumuistot ulottuvat, nuo muistot muinaisihin sotavuosiin, niin aina isäntänä Ruissalossa on Kuokkinaisten sukuvanhin ollut. — Niin eräs heistä, Repo Kuokkinainen, sai sankarkuolon Auran taistelussa, noin kaks ja puoli vuosisataa sitten päämiesnä, kuninkaana suomalaisten, Kupittain lähteen luona, joka täynnä ol' ollut silloin hyytynyttä verta. Kun kuuma taistonpäivä vihdoin päättyi, niin seisoi joukot vielä lyömätönnä, molemmin puolin taistoon valmihina. — Päämiehet meidän kävi neuvotteluun Koroisten luona, saaden päätökseksi: Pääjoukot siirtyy uusiin asemihin, ja Revon poika, Heikki Kuokkinainen, käy uhriks' pienen jälkijoukon kanssa.

Jo päivä nousi vanhan linnan luona, kun Heikki, Revon poika, joukkoinensa tuon heittyi Ruotsin kuninkahan armoon.

Nuor' Kuokkinainen silloin Kupittailla sai purppuralle puuntavaisen kasteen ja lyötiin ritareiksi tovereineen. — Ja Ruissalossa pyhä uhrilehto, tuo ikivanha jätti-tammimetsä, se lyötiin kumoon uuden uskon vuoksi. Ja isiemme pyhä uhrilähde — se, jonka vettä täällä vielä juomme — se lapioitiin umpeen manauksin.

Näin Ruotsin mies pääs' valtiaaksi Auran.

Ja tuosta lähtehestä taru kertoo: Min lapioiden saivat päivin umpeen, sen viereen aamuin ilmaantui taas uusi; ja lähde vielä pulppuilevi tänään.

PAAVALI

Tuo lähdejuttu ei oo pelkkä satu. Dominikaanein luostarissa kerran ma arkistosta löysin pergamentin, ja siitä luin, kutka luostarveljet, sai tehtäväkseen lapioida umpeen tuon pakanoiden vanhan uhrilähteen. Kaks miestä joka aamu Ruissalossa, — vuos' vuoden jälkeen — aina joka aamu.

RITARI SUOMELA (vastakkaisessa pöydässä, humalaisena:)

Ma halajaisin tietää, mitä kertoo dominikaanein pergamentit noista Ruissalon uhrilehdon tammipuista, senjälkeen, kun ne maahan lyödyt oli.

PAAVALI

    Ne luultavasti siihen mätänivät. —
    Ei aikakirjat niistä mitään kerro.

SUOMELA

Sen uskon, että pergamentit munkkein tuon pikku seikan ovat unohtaneet. Mut Muistotar tuo meidän kertoo, että nää pyhäin jättitammein jylhät rungot sai tuoduks' Ruotsin maalle. Sitten niistä siell' laivain emäpuita vestettihin. Ja laivat ajan tullen maihin laski tuon Ruotsin suuren joukon Ulvilassa…

(Naurua, melua, "hei"-huutoja.)

KANIIKKI HORDINCH

Ma sulle, nuori herra, huomautan: On viininhöyry sekoittanut mieles, kun siihen määrään ritarkunniasi voit unhottaa ja mennä loukkauksiin, jotk' alentavat sukus aateluutta ja kuollehien miesten mainetöitä…

SUOMELA

    Te pappi ootte, muuten ehkä teidät
    tilille nuhteistanne pakottaisin!
        (Kuokkinaiselle:)
    Isäinne eestä häpeen totisesti!

KANIIKKI HORDINCH (karkaa ylös miekka paljaana:)

Nulikka, tahdon tapella sun kanssas'!

SUOMELA (nauraa röhisten:)

    Kai emännöitsijäsi kanssa, niinhän? —
    Pois siianvartaas' tuppeen! Saarnaa sinä!

HENNEKIN

Voit olla oikeassa sinä Hordinch — Mut oikeammass' on tuo nuori herra. Ne siirtyi sankarjoukot sisämaahan ja siellä taistelevat vielä tänään. — Me nöyräniskat, jotka antauduimme, me kastettiin ja lyötiin ritareiksi, se totta on, jos mikään totta lienee! Puut pyhäin uhrilehtoin lyötiin kumoon, ja pyhät uhrilähteet häväistihin, mut Jumalat nuo ylhäiset jäi eloon. — Te ristin miehet julistatte vihaa, ja kostoa ain' neljänteenkin polveen. Niin myöskin suomalaisten Jumalien sai kostottaret hirmutehtäväkseen meit' töistä esi-isäin kuritella. — On mulla Kuokkinaisten pää ja aivot, muu tomu Auran kunniakalmistoissa.

Tuo, tohtor' Karpalanus, iskurautas! Oon varma, että lyöt sen vaikka mihin — et veren pisaraa saa minust' irti.

(Monet, Hennekinin kalvenneita kasvoja katsellen, huokaavat: "Voi kauheaa". Muuten vallitsee salissa kuolonhiljaisuus.)

Hän, herra Hordinch, ja myös herra Paavali kun mulle ja mun emännällein lausui: "Ei vieras Eleasar sua peri, — on vuoden päästä Kaarinalla poika", niin silloin ilmestyi mun taaksein haamu, es'isäin muoto, sotakalpoinensa, ja laskein rautakouransa hän yllein näin lausui mulle vihaisena, vimmoin: "Sa kurja Kuokkinaisten viime tomu, sun kanssas loppuu Kuokkinaisten suku!"

Kun juonut olen milloin viinimaljan tai suonut itselleni levon, ilon, tai käynyt yhteyteen naisen kanssa, niin silloin aina mulle ilmaantuvi tuo haamu kalpoineen ja silminensä, — ne veren viime pisarankin vievät… On osanani työ ja kieltäymykset; ja lähdettyäin täältä isäin luokse jää autioksi Kuokkinaisten paikka…

(Kuolonhiljaisuus. Kirsti heiluttelee päätään ja kuiskailee tuskin jaksaen hillitä itseään: "Häväistys! Häväistys!"…)

KAARINA (kauhuissaan ja kalpeana:)

Mä varmaan pyörryn, saanko kylmää vettä!

ANNIKKI (tuo vettä.)

HENNEKIN

Tuo on sen vanhan uhrilähteen vettä.

KAARINA

Se virkistää! Sun puhees kauhistuttaa! Oi sano näille, että olet juonut pääs sekaisin ja puhut joutavia!

HENNEKIN

On selvä pää, en ole humalassa.

KIRSTI

No tääkös nyt on vasta roskajuttu!

KAARINA (Hennekinille:)

Miks' ennen kertonut et mulle tuota?

HENNEKIN

Ma luulin viisaammaksi vaiti olla. Ja kun ei kukaan sanonut näinikään: "Ei vieras Eleasar sua peri, on Kaarinalla vuoden päästä poika". — Sun otin vaimokseni, koska tahdoin ma suoraan uhmaella Sallimusta, ja toivoin suvulleni pelastusta. — En selvittänyt edes itselleni tuot' ole vielä kummaa kysymystä.

No, mitä sanot, tohtor' Karpalanus, sa mestar' horoskooppein, salaoppein?

KARPALANUS

Ma sanon, että koska pikarit on tyhjenneet ja päivä kohta laskee, niin vaietkohon riidat mennehistä. — Nyt nuoret kaikki ulos karkeloimaan, siell' laulut, soitot iloisina soimaan, ja vaarit apajoilleen pulikoimaan Ruissalon vanhain herrain tuttuun tapaan.

(Kuuluu huutoja: "Hyvä, hyvä." Käsien taputusta. Yleisen hilpeyden vallitessa hajautuu seura. Useat nuoret poistuvat tanssien. Näyttämölle jäävät Kaarina ja Annikki. Ulkoa kuuluu tanssi ja laulu. Osa tanssikenttää näkyy akkunain ja ovien kautta.)

ANNIKKI

    Kuin palvella voin teitä, hyvä rouva?
    Te näytätte niin kovin uupuneelta.

KAARINA

En käskenyt sua avukseni jäämään.

ANNIKKI

Se totta on ja pyydän anteheksi. Ma jäin, kun kukaan muu ei jäänyt tänne. Ma tahdoin jäädä teitä lohduttamaan. — Mun asiani kysellä ei ole, — sen kyllä ymmärrän ja hyvin tiedän, mi aiheutti surun, pahoinvoinnin. Mut viaks' laskettane sit' ei mulle, jos hyvää tarkoittaen jään ma tänne ja poistun ensi viittauksestanne. — Jos sallitte tään orjattaren haastaa, niin lausuisin ma vielä pari sanaa — En vaieta voi minä, eikä kukaan, ken havainnut on tämän hurskauden, tuon tekopyhän, viisaan vaivaisuuden, mi herra Hennekinin olinmailla kuin kuuma poutatuuli polttaa kaiken, mi kukoistaa kuin kevään vehryt nurmi.

KAARINA

On sanas ehkä liian ankaroita.

ANNIKKI (innostuen:)

Jos mull' ois mies noin vanha, ikäloppu, mi ajast'aikaan luostarveljen lailla vain kidutuksin, paastoin päivät viettäis ja kaikin sielun voimin ahmis kultaa, ja pappein kanssa sielunautuudestaan kävisi kauppaa kultapyörylöillä, sill'aikaa kun mun nuoruuteni ruusut, lakastuis elon hukkaan vieriessä — ah, Luoja varjelkoon, mit' aattelenkaan…

KAARINA

Ei käy, ett' isäntiäs tuolla tapaa sa arvostelet heitä moitiskellen.

ANNIKKI

    On totta tuo, mut totta myöskin tämä:
    Jos minä rouva oisin ja te orja,
    niin kysyisin ma teiltä: "Miltä näyttää?
    Ehk' onko joku kohta rempallansa?"

(Ulkona tanssitaan. Kuuluu laulua.)

    Ja jos tuo orja mulle sitten vastais,
    näinikään, vanhan runolaulun lailla:
       Ei pitäisi neien nuoren,
       miestä vanhoa valita.
       Vilu kämmen, jäinen jalka,
       kylmät kylkensä molemmat.
       Ei älyä neiti nuori
       vanhan miehen miettehiä,
       eikä vanha varsinkana
       tunne nuoren tarpehia.
       Yksin saapi vanhan vaimo,
       käyä päivänsä pätöiset,
       yksin lähteä levolle,
       ei ketänä kumppalina,
       joka suuta suikkajaisi,
       syyhyttelisi sivuja,
       kupehia kutkuttaisi,
       lantehia laitteleisi.
       Vanha on leikkinsä pitänyt
       viettänyt iloisen illan
       kanssa toisen morsiamen,
       niin vastaisin ma orjattarelleni:
    "Suur' kiitos sulle vastauksestasi!
    Oot viisaampi kuin miksi sinut luulin!"

KAARINA

Mut rakas lapsi mene, jätä minut!

ANNIKKI (menee.)

KAARINA (yksin)

    Lie kiusaaja se, joka mieleheni,
    täll' oudoll' iltahetkellä tuo kuvan
    Olaus Hordinchin, ritarin uljaan.
    On pääni sekava ja pelkään jotain. —
    Ma pelkään jotain Hennekinin suhteen.
    Luvaton kuva! Mene matkaas' sinä!

(Polvistuu Neitsyt Marian kuvan eteen:)

Oi äiti Jumalan, sa neitsyt pyhä, sa taivaan valtiatar, puhdas yhä, sun etees polvistun mä synnin orja ja rukoilen, pois aja kuva sorja tuon vieraan, kauniin, uljaan Olaus herran jonk' katseen kohtasin ma täällä kerran. En pois saa mielestäni sorjaa kuvaa ma omin voimin, yhä kirkastuvaa. — Sa taivaan Valtiatar, neitsyt pyhä, oi äiti Jumalan, sa puhdas yhä, mun auta, hoivaa sydäntäni arkaa! Suo rakastaa mun yksin Henni-parkaa!

Oi pyhä neitsyt, äiti Jumalani, mun rukoile sa kurjan puolestani nyt tänään, sekä kuolinhetkelläni! Niin, amen, — ota haltuus elämäni.

KIRSTI (tulee täydessä humalassa. Kaarinalle:)

    Jo heitä, lapsi, rukoukses hiiteen!
    Sa etkö kuule, kuinka laulu raikuu?
    Jos oisin nuori, kaunis niinkuin sinä,
    en täällä istuis näkymättömissä.

KAARINA (On noussut ylös. Istuutuu.)

On pääni kipeä ja mieli raskas, en voi ma huvitella niinkuin toiset. — Täss' aattelinkin juuri asioita, jo lienen joutunutkin jonnekunne, kun palvelijat mua pilkkailevat! Näit Annikin. Hän tässä mulle saarnas, kuin pappi paras, erheist' elämäni.

KIRSTI

Kyll' ootkin saarnaa vailla, ripitystä!

KAARINA

Ma saarnoihin jo olen kyllästynyt, nyt jätä minut hetkiseksi rauhaan.

KIRSTI (istuu Kaarinan viereen.)

    Nyt rauhaan! Eipä niinkään. Istun tähän.
    Sa yhtä saarnaa vielä olet vailla.
    Sen tässä pidän, sano mitä sanot!
    Sen tässä pidän, — ripitän myös sinut. —
    He, tuossa pikarisi, tässä minun!
    Ma armokalkin ryyppään ensin kanssas
    kuin pater Paavali tai Miltopaeus.

(Juo.)

Sen vannon, tästä tuli tilin päivä! Siis ensin: Mitä hyödyt sinä siitä, ett' aviossas olet uskollinen? Ken kiitoksen tai kunnian sulle antaa siit', että kaljupäisen hyväks' uhraat, sa parhaat elon vuotes, nuoruutesi? — Oot kohta vanha, lahot haudassasi, sun katoo sinne silmäs, ruusuposkes, pois hyväilyittä, — — ah! ja suuteluitta. Ken kunnian koskaan siitä sulle suopi? — Ken kiitoksen tai edes hyvän sanan? — Sa tiedät, olet kuullut, saarnaveljet ett' ihailevan kirkonarmon suovat vain Maria Magdaleenain kaltaisille. — Jos oisin nuori, kaunis, niinkuin sinä, niin parin tanssijoista valitseisin täks illaks taikka eliniäkseni, niin totta kuin ma olen Kirsti Hirvo! — Ain' ilo lyhyt voittaa pitkän vaivan!

KAARINA

Sa etkö muista: olen naimisissa?

KIRSTI

Oot naimisissa! Tuonhan toki tiedän! — Oot naimisissa! Kuinka lapsellista! Sa itse valitsitko puolisosi? — Kai tiedät, että isä, äiti antaa voi tyttärensä miehelle, jot' tämä ei vapaaehtoisesti tahtois' ottaa. Näin kävi sinun. Siksipä et ole sa omast' tahdostasi naimisissa. Ja mit' ei omast' tahdostaan oo tehnyt siit' ei oo myöskään vastuuss' sieluinensa. — Tään luulis ymmärtävän tuhmemmankin.

KAARINA

Mua suoraan sanoin kauhistuttaa kuulla puhetta mointa vanhan naisen suusta!

KIRSTI

Kenties ois totuus suloisempi kuulla, jos julistaja nuor' ois, kokematon?

KAARINA

Mut aatelkaahan, tehän ootte äiti?

KIRSTI

Ja sinä siks' et tule täällä koskaan! — Jos tyttäreni ikälopun viereen vain haluais, niin varma voit sa olla, sit' että kaikin voimin vastustaisin! Ja jos se jotenkuten tapahtuisi, ma häpeästä varmaan läkähtyisin! — Tuo orja viinin tarjottimin pöytään; — mut onnen laita niin ei oo, mua usko! Sen ottaa kukin itse, kysymättä. Tienviittoina on silmät, tunto, sydän. — Sa varmaan ruokapöydässä et nähnyt, kuin usein Olaus Hordinch sinuun katsoi, ja moni nuori, kaunis Turun herra?

KAARINA (katselee kauhistuneen näköisenä eteensä.)

KIRSTI (tuppautuu Kaarinaa lähemmä.)

Mies meestä tehty on tuo Olaus Hordinch, tuo sorein sokerista sorvaeltu, somasti suu sen luotu laulamahan, ja jalot jalat taiten tanssimahan käsvarret halauksiin, nauratuksiin. — Jos viisas oot, teet niinkuin minä neuvon: Sua Olaus Hordinch oottaa ruusustossa; ma hänet juuri äsken sinne jätin, ja sinusta me siellä juttelimme. — Jos häneen liityt ilman viivytystä, saat ensi yösi paastotonna viettää, tuon hurjan merirosvon hyväilyissä.

KAARINA

Ma pelkään: täti ryypännyt on liikaa —

KIRSTI

Sen verran vain, ett' olen iloisempi.