(Nousee:)
Nyt maata lähden, olen väsyksissä.
(Mennessään Kaarinalle:)
Viel' olis puhumista, — kieli syhyy, mut tästäkin jo näytät punastuvan.
KAARINA (yksin)
On ihmeellistä, kuinka tarkoin lausui tuo naittaja mun omat aatokseni, mun salaisimmat sydäntoiveheni! — Tään illan tapaista en toista saane ma vuosikausiin, totta totisesti! — Se tyhmä ois, ken moisen onnen kiertäisi Siis Olaus Hordinchin ma luokse riennän, oon sieluineni hänen etukäteen!
(Uloshyökätessään hän kohtaa Hennekinin, joka on juuri tullut sisään perältä, oikealta.)
HENNEKIN (katsoo tutkivasti Kaarinaan.)
Sun vakavuutes mua ilahduttaa, — on kaunist' täällä nähdä sinut yksin. Ei tanssin humu sovi arvollesi, kun oma miehes sitä kerran karttaa. — Ma pikimmältäin tulin luokses tänne viel' antaakseni pari ohje-sanaa: Tuon tanssin jälkeen vie yöpuilleen kaikki ja sulje ikkunat ja ovet tyystin. — Yö nukkukaatte kristittyjen tapaan! — Ens' yön ja huomispäivän viivyn poissa ma vanhain kanssa siika-apajalla. — Sill'aikaa hoida sinä isännyyttä ja katso, että talon maine säilyy niin viinin kuin myös ruokienkin suhteen. — Ma toivon Herran hyvää yötä sulle!
(Suutelee vaimoansa kädelle. Menevät katsomatta toisiinsa. Erkanevat kaksoisovella, perällä toisistaan, Kaarina vasemmalle, Hennekin oikealle. Hetken perästä saapuvat palvelijat ja alkavat sytytellä kynttilöitä.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ruissalossa.
Sama näyttämö kuin edellisessä. Toisen juhlapäivän ilta. Pari palvelijatarta siistimispuuhissa. Taustalla, pienen pöydän ääressä mustalaistyttö, yksin povaamassa. Hän laulaa veltosti ja epäselvästi, muuta ajatellen, venyttäen viimeisiä säveleitä kummallisen pitkiksi. Hänellä on matala, kaunis altto. Toiset huoneessa olijat eivät kiinnitä häneen huomiotaan, ennenkuin sitten, kun hän rupeaa puhumaan. Kynttilät vedon vuoksi palavat rauhattomasti.
MUSTALAISTYTÖN LAULU.
Iäisyys on siitä mennyt, kun sa luotain läksit pois. Ratsullesi viheltelit, että juoksis nopsemmin. — Mieleeni jäi tyhjyys, kaiho vaan. Yksin kaikkialla olla saan.
Rakkaudesta sinuun riudun —
sinä minut unhotit!
Ratsulles' sa viheltelet,
jotta juoksis nopsemmin!
Mielessäin on tyhjyys, kaiho vaan,
Yksin kaikkialla olla saan.
Liiton kanssas tein ma kerran
uskollinen ollaksein. —
Ratsuas' sa hoputtelit,
jotta juoksis nopsemmin!
Mailla kaihon minä kuljen vaan,
Yksin kaikkialla olla saan.
Kohta suruun kuolen, armas! — Kukkia tuo haudallein! Ratsulles' sa viheltele, jotta juoksis nopsemmin sinne, missä hautakummullain tuuli muistovirttä laulaa vain.
PALVELIJATAR I
Nepä vasta oli kemut eilen, vertaa vailla nykypolven aikaan! Puoli härkää meni menojansa, viini virtas, virtas tynnyrittäin! Kaikki mestarkokit — Turun parhaat, tusina vai pari heitä oli, kaiken viisautensa saivat panna liemiin, soppiin, leivoksihin, simaan, sekä häränpaistiin lemuavaan. Ja tuo melu, kisat, leikit laulut, sekä tappelutkin tuimanlaiset! Tuonpa ilon kaiken kuka näki, kiittää äitiänsä syntymästään! Mekin orjaraukat, onnipuolet saimme osan iloist' isoisien. Ilonpidot kyökin pihatolla, puolyönaikaan, voi sun voi ykskerta! Renkipojat naurattivat meitä!
PALVELIJATAR II
Saskaa säälittelen minä sentään.
PALV. I.
Oma syynsä! Miksi riitaa haastoi turhan tähden kiivaan Mikon kanssa! Voi voi voi, kun naurattaa nyt vielä! — Muistan kuinka Saskan silmät pyöri, kun hän karkas Mikon kurkkuun kiinni huutain: "Maksa heti aartuaiset, jotka viisi vuotta sitten annoin!" Nauroin siihen paikkaan katketaksein, kun hän kertas: "Maksa aartuaiset!" Tuppiveitsen iskuun Saska kaatui, tuskin lauseens' saaden loppuun asti. "Siin' on sulle vanhat aartuaiset!" Mikko huus ja nurmeen ruumiin paiskas.
PALV. II
Saska-parkaa käypi sentään sääliks, — sinäkään kun apuhun et mennyt, vaikka kolmantena siinä seisoit!
PALV. I
Apuun mennyt! Kuka siinä ehti! — Muistan, kuinka Mikko ensin huusi: "Päälle käy tai korjaa täältä luusi!" Väliin aioin mennä, mut kuin nuoli Saska silloin lensi Mikon kurkkuun, huutain, hurja: "Maksa aartuaiset!" Voi voi voi, kun sitä sitten nauroin. — Väliin oisin mennyt erottamaan, kun jo Mikko sanaa päästämättä, niinkuin kiitishaukka, Saskan iski kuoliaaksi tuppiveitsellänsä.
PALV. II
Rahast' oli riita tulevinaan;
Annikistahan se riita tuli.
PALV. I
Kaikki sanovat, ett' tuli riita
Annikista. — Se on sula valhe! —
Minustahan siinä riita tuli —
minua juur' muiskaeli Mikko. —
Annikki ol' luona rouvan silloin.
PALV. II
Mitä Saskalla ois siihen ollut?
PALV. I
Mitä oisi ollut, kysys muuta! Saska osans' oli saanut vasta, olis tyytynyt ja vaiti ollut! Oli pohjaton kuin kaikki miehet! — Mikko vietiin täältä tänään Turkuun, riippuu luultavasti kaakinpuussa. "Rikas maksaa rahallansa, köyhä selkänahallansa!" — Saapas nähdä, kuka heilinäni ensi yönä — Tarhur-Jaakko ehkä.
PALV. II
Älä hirmu naura tuollaiselle! —
Saskan tunsimmehan lapsuudesta!
PALV. I
Mitä nauramista vieraass' oisi? — Aartuoitaan, kisojaan en tunne! Hölmö! Mitä nauramista siinä? Toista on, kun vanha tuttu poika karkaa toisen kurkkuhun ja velkoo aartuoitaan, vaikka vatsassansa palaa viinin, rakkauden kaski. "Maksa aartuaiset"; — voi miesparkaa!
PALV. II
Täst' ei hyvä seuraa, usko mua! Saamme vielä tänne Pirun pihan, niinkuin kamari sen on jo täällä. Siellä liikkua ei kukaan tohdi öiseen aikaan, tuskin päivälläkään. Melujainen siellä elämöipi, soittaa kitaraansa kuudanöinä, mutta muulloin itkee, voivottelee, niinkuin ulkoluotoin harmaat hallit. Kaikki päättyy meluun, töminähän, tulet sammuu, aukee akkunaiset, tuulen pyörtäessä lattialla. — Kerran tuotiin ukko Simanainen, suurin noita Karjalasta, tänne loitsuinensa Pirun häätäjäksi. Puol'yön aikaan noita sisään astui Melujaisen juuri itkiessä. — Tuskin keskilattialle pääsi, tuulispää kun hänet siitä hotkas. Silmänräpäys töintuskin kului, kun tuo noita nähtiin kotonansa loveen langenneena permannolla. — Melujainen pirunkamarista samaan aikaan ulos viskoi kaikki huonekalut talon pihamaalle. — Ennen juhlaa siivoomassa olin pirunkamaria, ihan tyhjää. — Vaikka ikkunasta päivä paistoi, ääneen luin Pater nosteria koko ajan, etten muuta kuulis. — Selkä eellä sieltä ulos tulin.
PALV. I.
Sa oot ollut pirunkamarissa!
Kerro, miltä siellä oikein näytti!
PALV. II
Eihän miltään. Huone niinkuin huone! Luulen kuitenkin mä nähneheni peräseinäss' siellä kammottavan verikouran jäljen, kauas kuulun, vaikk'en katsoa sit' uskaltanut. Niin, ja eihän tästä Saksaan asti tarvitse sun mennä nähdäksesi pirunkamaria. Tuoss' on ovi! — Kukaan sit' ei estä avaamasta! Mene katsomaan, niin näet itse!
PALV. I
Totisesti, se mun täytyy tehdä!
(Lähestyy pirunkamarin ovea.)
MUSTALAISTYTTÖ (keskeyttää laulunsa Palv. I:n koskettaessa pirunkamarin ovea. Puhuu valittavalla, kovalla äänellä.)
Kolme kertaa perätysten tuli
huonot kortit. Mitähän tuo tiennee…
PALV. I (kirkaisee.)
Hui kun pelästyinkin, melkein pyörryin!
Mikä tuonkin joikumaan toi tänne!
PALV. II (menee mustalaistytön luo.)
Kuules, mitä kortit sitten sanoo?
MUST.-T.
Ristiverinen tuo miesi käypi veden yli, mutta mitä aikoo, missä, kenen kanssa? Sit' en näe — Tulossa on jotain kaameata!
PALV. II
Ole höpsimättä, tyttöparka!
(Nauraa ja ottaa kortit sekä istuu vastapäätä mustalaista.)
Jotain ihanaa tuo ens' yö meille!
Anna, kun ma itse povaan teille!
KAARINA (tulee perältä.)
PALVELIJAT I & II (asettuvat kunnioittaviin asentoihin.)
MUST.-T. (samoin.)
KAARINA (palvelijoille:)
Huone näyttää siistitylle. Menkää
PALVELIJAT I & II (menevät.)
KAARINA (mustalaistytölle:)
Tule toisten laulajien kanssa.
MUST.-T. (menee.)
KAARINA (soittaa.)
PALV. (tulee.)
KAARINA
Kutsu mestarkokki puheilleni.
PALV. (tuo mestarkokin. Menee.)
KAARINA
Peura, joka tänään metsästettiin, tuodaan ryytein kanssa paistettuna puol'yön aikaan vierahille pöytään.
MEST.-KOKKI.
Puol'yön aikaan! Eikö ole hiukan — sopimaton paistin syönnin hetki?
KAARINA
Joka hetki, jonka siihen määrään, sopiva on sulle, vanha paisti!
(Nauraa.)
MEST.-KOKKI
Pyydän anteeks'! Armollisen rouvan tahdon mukaan tulee tapahtumaan!
(Menee.)
KAARINA (yksin.)
Kuink' on elo ihana ja kaunis! Kaikki muuttanut on väriänsä: Talot valkeet nuo ja tiilikatot, kirkot torneineen ja linnoitukset, saaret, salmet, männiköt, niin myöskin vehreet tammet nuo. — Maa on niin kaunis! — Ihmisetkin muuttuneet on kaikki, katselevat minuun hymyellen. Onnetar mua seuraa kaikkialla, kuljen ruusuin, kukkasien päällä. Jotkin suomukset on silmistäni pudonnehet eilispäivän jälkeen. Eilen tuskin nimeltänsä tunsin miestä, joka nyt on mulle kaikki! — Kirsti-rouva, oi kun oisit tässä! Suudella sun nuuskanaamaas voisin riemusta — kun autoit meidät yhteen. Voisin antaa yhden tuhansista hänen antamistaan sulle näytteeks'. — Eilisaamuna viel' olin köyhä, kurja niinkuin alli aaltoloilla, murheinen kuin syysyö pitkä, synkkä. — Nyt kuin onnenaatos autuaitten, tai kuin päivännousu kevätaikaan! — Ihme! Turun ritarit mun vasta löysivät, kun minut ensin löysi Olaus Hordinch, meren vapaa kotka. — Jokainen nyt kehuu silmiäni. — Jäljessäni juoksevat nyt kaikki: vanhat, nuoret, naineet, naimattomat etsimässä tilaisuutta antaa suuta manttelini liepehelle. — Runoutta pursuu suusta kaikkein, täynnä rakkautta, lemmen tuskaa. — Runottomin heist' on Olaus Hordinch, — tulee, syliin ottaa, muiskun antaa — kysyy: "Kuinka jaksat pulmuseni?" — Näkisitpä herra Kuokkinainen! Siin' ois sulle oivaa koulutusta. — Surkein on tuo ritar' Kovasydän sairaan rakkautensa hommailuissa. — Kokoo taskuhunsa tieltä hiekan, johon kengälläni jäljen poljin. Vedet silmistä häll' aina virtaa, milloin hälle hyvän taikka pahan sanan lausun, yhteen sattuissamme, jolloin änkyttää hän: "Nöö, nöö, — öö", Siihen vastaan: "Niin, niin, aivan oikein. Kaunis ilma tänään, linnut laulaa."
(Nauraa:)
Runoutta laadultaan on tuokin,
pelkkää riimiä, ei mitään muuta.
Melkein sanatonta, tunteellista. —
Säälittävä on tuo ritarparka!
Ah voi! Rinnan alle koskee aatos, mieli kurkkuun nousee huomatessain, että huomenna jo tääll' on tyhjää, että ensi yönä pois jo lähtee Olaus, sydämeni ilo, turva. — Torstai-aamun aurinko kun nousee, Ruissalon se typötyhjän kultaa. — Sitten minä alan paastoajan, kuinka pitkän, — Jumala sen tietää. Pilkkasin sua, ritar' Kovasydän, mutta saanen huomeneltain käydä autioissa lehtokäytävissä sinun laillas' yksin, hyljättynä, etsimässä jälkee saksansaappaan, jolla Olaus Hordinch hiekkaa polki. Kokoon helmoihini joka jyvän säilyttääksein kultarasiassa…
OLAUS HORDINCH (tulee varovasti sisään perältä vasemmalta.)
KAARINA (huomaa hänet.)
Joku tulee! — Se on Olaus Hordinch!
Kuinka ihanaa! Hän tulee yksin! —
Tästäpä voi soma juttu nousta!
Hiipisinkö pakoon, — vaiko jäisin?
Jalat käskee pakoon juoksemahan,
sydänparka kapsahtamaan kaulaan! —
OLAUS H.
Sielläpä sa olet, karkulainen!
(Sulkee syliinsä Kaarinan. Suutelevat.)
Kuinka jaksat lintuseni tänään?
"Hyvin!" vastaa silmät, posket, suukko.
(Katselee Kaarinaa:)
Mistä on tuo ryppy otsaan tullut?
KAARINA
Lupaa kysymättä siihen tuli — tuli ammoin jo, ei äsken tullut. —
OLAUS H.
Sekä rypyn alut silmäkulmiin?
KAARINA
Samaa tietä nekin siihen tuli.
OLAUS H.
Ihme kumma! Niinkuin ensi kertaa vasta tarkastaisin ihmislasta!
KAARINA
Etkö kellään ennen nähnyt näitä!
OLAUS H.
Ryppyjäkö? Näin — tai enhän nähnyt.
Ja jos näin, en ajatellut mitään.
KAARINA
Mitä nyt siis ajattelet, kulta?
OLAUS H.
Ajattelen? En niin mitään — Mutta sanos mulle, miksi ihmiseltä ainoastaan kasvot rypistyvät!
KAARINA
Etkö tunne vanhaa sananpartta:
"Kasvot kantavat suruja,
hartiat eväsmuruja." —
Ensin sortuu suuritaakkaisempi.
OLAUS H.
Soisin aina luonas' olevani, suruilta sua armas suojaamassa. — Soisin, että oisit Voionmaalla! — Aamuin veisin sinut korkealle kesäaamuamme ihailemaan. Näin me siellä myöskin seisoisimme. Sinä armas silloin haasteleisit: "Päivä paistaa, näätkö Olaus sitä? — Nousee merestä ja laskee sinne, — kulkee yli taivaan jättikuvun, paistaa meille, meille ainoastaan!" — Sanos, mikä tääll' on kaunehinta?
KAARINA
Miksi sitä kysyt, sano, miksi?
OLAUS H.
Tietääkseni, onko kaunis sama sinun silmissäsi, niinkuin minun.
KAARINA
Päivän nousun aikaan talviaamu, kullatessaan akkunani alla pakkashuurtehisen koivun latvaa. — Sitäpä et ole sinä nähnyt! — Mutta kuules, sinun täytyy heti täältä mennä tuonne toisten joukkoon. Tulin tänne kohtausta varten miehein, herra Hennekinin kanssa, tuumiaksein juhlan asioita. Voisi ruma juttu tästä tulla, jos hän näkis meidät täällä kahden.
(Pelästyen:)
Ah, jo kuulen hänen askelensa!
Mene Luojan tähden edes piiloon!
OLAUS H.
Miksi piiloon, sano, miksi piiloon?
Kuulut mulle, etkä suinkaan tuolle.
Tottunut oon julkihyökkäyksiin. —
Tapa ei oo meikäläisten kesken
kauan mietiskellä, mitä aikoo:
Tuoss' on vieras laiva, kallis lasti:
Hyökkäyssillat alas! Kiinni koukut!
Miehet valtauskirveinensä hyökkää.
Hetken taistelu: Jo kansi selvä,
ruumiit mereen! Laiva, lasti, oma!
KAARINA
Älä sekoita nyt asioita. Vieraan laivan kimppuun asein käydä yksinkertaisempaa on kuin tämä! — Hillitse nyt itses, mene piiloon! Muista, että jos teet tyhmyyksiä, minä kärsin niistä. Sinä menet ehkä ikipäiviksesi täältä. — Minä tänne jään ja kärsin kaiken. — Minun tähtein tee, kuin minä toivon!
OLAUS H.
Myöhäistä on, hän jo siinä tulee.
(Osoittaa Hennekiniä, jonka on huomannut.)
HENNEKIN (tulee. Olaus H:lle:)
Suokaa anteeks. Turunmaall' on tapa perhejuhliin pyytää paljon kansaa — Kaikkia ei tunne huono muisti. — Ootko sinä kuulu Olaus Hordinch, herra Voionmaan ja Valtiasmeren?
OLAUS H.
Taivaan ystävä ma olen sekä kaikkein vihamies. — Lie nimi tuttu?
HENNEKIN
Jos sa lienet itse Olaus Hordinch, virka mulle: Onko Voionmaalla tapa jalosukuin ritarien — isänniltään vaimo viekoitella?
OLAUS H.
Herra Hennekin jos lienet, virka: Onko tapa jaloin ritarien täällä Turunmaalla jättää rouvat juhlavierahien viekoitella?
HENNEKIN (paljastaa miekkansa.)
Tapa tääll' on antaa miekan laulaa, antaa säilän maistaa roiston kaulaa!
OLAUS H. (on paljastanut miekkansa.)
Roisto itse lienet! — Siitä syystä säilärautain häpee paljastustaan, pelkää moisen miehen nahkaa, luita! — Koira lienet, taikka koiran ruoka! Valmis olen miekkas laulajaisiin!
HENNEKIN
Tuonpa viime sanoiksesi lausuit, haukuit, niin myös kuole koiran lailla!
(Hyökkää hurjasti. Juhlayleisöä alkaa keräytyä saliin.)
(Olaus lyö Hennekinin kädestä miekan, joka rämisten lentää lattialle.
Hennekin ottaa jälleen joutuisasti miekan vasempaan käteensä.)
TOHTORI KARPALANUS
Mitä hittoa ma täällä näen!
Herrat mittelevät miekkojansa!
PAAVALI
Miekka ylös, herra Kuokkinainen! —
Ottakaapa kiista uudestansa!
KARPALANUS (nauraa)
Leikki tuo nyt jääköön teiltä siihen, laastarit on kaupungissa asti. Kuullaan ensin, mik' on asiana, sitten miehiss' arvostellaan vasta, sanatko vai miekat tässä auttaa. Taistelkaa senjälkeen tapain mukaan.
(Miekat tuppeen.)
OLAUS H.
Kuinka haluatte! Mull' ei ole syytä keskusteluun hänen kanssaan. Näitte, miten keskustelu päättyi!
(Nauraa.)
(Juhlavieraat alkavat keräytyä saliin. Kaarina ja muut naiset istuutuvat paikoilleen. Osa miehistä keräytyy Hennekinin ja Olaus Hordinchin ympärille. Hälinää.)
RITARI SUOMELA (tulee viimeisenä. Huutaa.)
Miehet hoi, tuo oli huono alku! Onko siellä ehkä korpin raato, vaiko vanhat korpit raadon luona?
OLAUS (Suomelalle:)
Raato on, ja sieltä korppi lisää!
(Melu taukoaa yht'äkkiä. Kaikki odottavat taistelua Olaus Hordinchin ja ritari Suomelan välillä, jotka jäävät yksinään permannolle.)
ERÄS VANHA ROUVA (vierusnaapurilleen määkivällä äänellä:)
Tekeekin taas hyvää istuminen, — promenaadi väsytti jo mua.
HENNEKIN (ovensuussa seisoville antilaille:)
Viini kantakaatte heti sisään!
(Vieraille:)
Miten sanookaan se sananlasku:
"Sinun sikoja, minun sikoja,
syötetyitä, laihtuneita.
Syötetyt minun sikani,
laihtuneet sinun sikasi."
Istukaa siis pöytään, syökää, juokaa,
ettei tarvis sanoaksein teistä
lähteissämme täältä Ruissalosta:
"Laihtuneet minun sikani!"
(Naurua. Kättentaputuksia. Piiparit puhaltavat hurjan toitotuksen.
Kaikki asettuvat sen ajalla paikoilleen. Tarjoilu alkaa.)
KIRSTI
Ritar' Suomela, oi laula meille, jalon kieles anna kukkuella!
SUOMELA
Laulaisinko? Ja myös taitaisinko? — Kosk' ei täällä nuoremmat mua pyydä, laulan teidän pyynnöstänne, rouva!
(Ottaa kitaran, jolla säestää.)
Kääpönen, kääpönen käpälällä kukkuu. Neitonen neitonen illalla itkee. Toivonen, toivonen toisessa talossa.
(Kirstille imelästi:)
Maammonen, maammonen mansikoilta maistuvainen heinillä herskuu, nurmella nurskuu, tinasolkiloissa, sulkkukauhtanoissa, kultarenkahissa, punasormuksissa.
Tämä laulu oli tarkoitettu rouva Kirstin sulo tyttärelle, neiti Sinikalle ihanalle.
KIRSTI
Tyttäreni eestä teitä kiitän. — Naisen kainoudelleni ei sovi siitä kiittää, että laulussanne maammo mainittiin myös ohimennen.
(Nauraa.)
SUOMELA (Kirstille imelästi:)
Kiittäkää, oi älkää kainostelko!
(Ritari Kovasydämelle:)
Nyt on vuoro teidän laulaa runo rakkaudesta, herra Kovasydän.
KOVASYDÄN (laulaa katsellen haikeana Kaarinaa:)
Kuu merta hopeoipi, yökehrääjä vain soipi Ruissalon lehvikoissa, kun yksin unelmoissa käyn armaan akkunalle ja laulan rakkaimmalle.
Tuon lauluiss' uhrin sulle, mun syömein valitulle. — Kuin pyhiinvaeltaja, reliikkein kokoaja sun varjossas' ma valvon ja muistoasi palvon.
HENNEKIN (kuuntelematta laulua loppuun, tohtori Karpalanukselle:)
Kalaan lähdetä ei ensi yönä, pohjatuuli yltyy, myrskyks muuttuu, apajat on tyhjät, kalattomat. Eikä myrskyllä oo hauska olla nuotiolla yötä viettämässä. — Sadekin voi siitä vielä tulla.
KARPALANUS
Tulossa lie siitä rajuilma. — Kaiken päivää ukonilmaa hautoi, tuuli pyörinyt on sinne tänne, asettuen viimein pohjoiseksi.
SUOMELA (laulun jälkeen.)
Tämä malja talon emännälle, rouva Kaarinalle, niinhän, proosit!
(Huutoja: "Hei, hei!")
KAARINA
Malja neiti Sinikalle, proosit!
(Vielä suurempi melu.)
KIRSTI
Tämä on jo hävytöntä, tämä! Tyttäreni kunnia ei siedä juoda mointa maljaa salaviittein! Onpa liian julkinen tää paikka sanoaksein, mitä ajattelen!
(Vihasta punaisena:)
Olkoon nyt jo sanottu sen verran, että kiellän kaikki viittaukset mokomainkin maljan juontein kautta!
KAARINA
Onpa liian julkinen tää paikka katsoaksein, onko luonnontukka sulla, vaiko peru vainajilta!
(Hurjaa melua. Huuto: "Rouvat miekkasille!")
Maljani ei mitään tarkoittanut.
Leikin ymmärtänet niinkuin muutkin.
KIRSTI (viskaa peruukkinsa Kaarinaa kohti.)
Saathan tämän, jos sun mieles tekee!
Saat sen sovinnolla, saatpa niinkin!
(Poistuu kiukkuisena taluttaen tytärtään. Naurua ja melua. Peruukki jää lattialle. Jotkut rouvat lohduttavat loukkaantunutta Kaarinaa. Herrat kiistelevät ritari Suomelan kanssa. Viinipikarien uudestaan täyttyessä kaikki rauhoittuvat.)
ERÄS VANHA ROUVA.
Luulin kuulleheni minä tuolla vanhain herrain juttelevan siitä, ettei ensi yönä nuotanveto maittaisikaan, niinkuin aina ennen. Oisinkohan liian utelias kysyessäin, mikä tuohon mahtais olla perimmäinen syy ja este? — Kulkee täällä siitä kummat huhut.
OLAUS H.
Pohjatuuli, myrsky, kuulettehan, se se kalamiehet jätti maihin. Ja se sama tuuli meidät viepi, meren virmain ratsuin ajelohon.
ROUVA
Eikö peloita tuo meri teitä?
OLAUS H.
Eihän toki, maalla ehkä joskus. — Maissa meidän merenkyntäjien koskaan ei oo hyvä kauan olla. Tapa voijolaisten tuo on vanha: purjehtia, milloin vain on tuulta. oisin mieluummin — ja mieluisimmin, yön kun mustan halki myrsky vyöryy.
RITARI MAX (eräs vöiolainen, innostuen edellisestä:)
Yli senkin, milloin päälliköllä laivassansa maalta saatu heila. Silloin laivat jumalaisin siivin lentävät kuin hurjat myrskyn henget. Ilotulet syttyy, räiskyy, sammuu. Huuto, laulut kaikuu yli laivain. Aaltoin mellastuksen takaa viimein punaisena aamukylvystänsä nousee päivä, vanha Ikitaatto, hymyellen poikasilleen meille, purppuroiden maan, mi pilven lailla aalloist' ylenevi: Voionmaamme.
OLAUS (nauraa.)
Runoilijaks Max käy aina päissään!
ROUVA
Toiset taas on runoilustaan päissään! Mutta meidäthän jo toistamiseen kysymyksestämme harhaan vietiin! Syy siis lienee jokin erikoinen eikä, niinkuin sanottihin, myrsky, koska vastaus on kiertelevä — nimittäin tuon kalaretken suhteen.
RITARI SUOMELA
Aamun koitoss' siellä kävi — Piru!
NAISET KUOROSSA
Piru!
SUOMELA
Niin. Sen kanss' ei ole lysti olla; siksi nuottareissut loppui siihen.
KANIIKKI HORDINCH
Jutussa on perää vain sen verran, herra Hennekin ett' unta näki jotain Pirusta, tai siihen suuntaan.
NAISET
Kertokaa, se oisi mieliks' meille!
KAN. HORDINCH
Muutahan siin' ei oo kertomista.
NAISET
Ihan varmaan jotain muuta oli, koska miehet miekalliset pelkää!
ROUVA
Sikäli kuin muistan eivät ennen nuottaretket jääneet — myrskyn vuoksi.
KAARINA
Hennekin on vaalea par'aikaa; jotain kummallista tässä onpi.
OLAUS
Ettei turhan vuoksi pelattaisi, toivon, että nuottamiehet tässä, meille heti kaiken selvittävät.
KAN. HORDINCH
Minä parhaan osan yötä nukuin. — Sitä ennen nautin rypäleistä. — Heräsin vain jonkinlaiseen meluun jonkun herättäissä isäntäämme, joka oli saanut kohtauksen — pahan unen taikka painajaisen. — Niinhän sattua voi jokaiselle!
HENNEKIN
Oli siinä vielä jotain muuta.
NAISET
Senhän arvasimme, kerro, kerro!
KARPALANUS
Ole joutavia kertomatta!
HENNEKIN
Mikä estää mua kertomasta! — Pysyväthän edes huonehissa! Välttyväthän synnin askelista pelätessään öistä lehtokujaa kauempana ihmisasunnoista.
SUOMELA
Kerro pois vain illan kunniaksi! — Kaikki opiks' on min saamme tietää elkeistä tuon vanhan sarvipäisen!
KAARINA
Älä kerro, muutenkin jo meitä peloittaa niin että vapisemme.
SUOMELA (asettuen Kaarinan viereen:)
Sallikaa mun turvaa tarjotaksein.
KAARINA
Kiitos! — Kuinka usein tätä ennen naiset teiltä saivat turvaa tuota sarvipäätä sorkkajalkaa vastaan! — Jos nyt tuohon paikkaan ilmestyisi, eiköhän vain kävis teille niinkuin ennen Aninkaisten suutarille, joka sitä viskas' lestillänsä.
NAISET
Miten sille sitten kävi, kerro!
KAARINA
Miten kävi! Lesti lensi vatsaan sekä siitä selän kautta ulos. lentäin läpi sen kuin ilman läpi. Irvistäen oli suutarille nauranut se kädet vatsallansa lausuellen: "Heitäs toinen lesti!"
(Nauraa.)
LIHAVA ROUVA (nauraa tukehtuakseen.)
"Heitäs toinen lesti", voi, voi sentään!
"Heitäs toinen lesti", voi, voi sentään!
VANHA NEITI (piipittävällä äänellä.)
Tänään meill' on täysikuu, ma luulen. — Toivon, että hetkeks' hiljenemme kuullaksemme, pirunkamarissa kummitus jos soittaa kitaralla. —
(Kaikki vaikenevat ja kuuntelevat suut auki. Usealta jää pikari puolitiehen, viemättä huulille. Kuuluu hyvin kaukainen kitaran soitto ja vielä kaukaisempi koiran ulvonta.)
YLIANTILAS (tulee hiljaisuuden vallitessa äänettömin askelin Hennekinin luo, jolle puhuu.)
Dominikaanien on munkki siellä,
pyytää tänne saarnalupaa sula.
HENNEKIN
Munkki? Mik' on hänet tänne tuonut?
(Vierailleen.)
Annan teille täyden päätösvallan, saako munkki tulla, vaiko mennä.
KAARINA
Anna saarnaamaan tuon munkin tulla, maksutonhan tuo on lysti meille!
(Ääniä: "Antaa munkin tulla." "Ei saarnaa!" "Ulos tanssimaan!")
HENNEKIN
Minun luullakseni melkein kaikki tahtoo munkin saarnaa kuulla, niinkö?
(Ääniä: "Hyvä, hyvä.")
Isäntä on "hyvä", jos hän antaa, mistä vieraat huvitusta saavat.
(Ääniä: "Oikein, oikein.")
(Yliantilaalle:)
Käske saarnaaja siis sisään heti!
(Yliantilas tuo sisään munkin. Kaikki silmäilevät häntä uteliaina. Samoin munkki tarkastelee tyhmällä ylpeydellä kuulijakuntaansa. Yliantilas poistuu. Munkki, vanha laiha dominikaani, vanhassa kuluneessa kaavussa. Tukka ja eteenpäin törröttävä parta valkoiset. Parta leikattu tasapäiseksi. Asettuu keskelle, taustalle. Hän esittää saarnansa laulavalla äänellä, vilkkaiden ruumiinliikkeiden säestämänä. Etenkin hänen oikea etusormensa liikkuu vilkkaasti ja näyttää pitemmältä kuin se onkaan. Kantapäät kohoilevat lakkaamata; näyttää toisinaan kuin hän hyppisi. Polvet notkuvat saarnan tahdissa. Toisinaan hän kyyristyy hyvin syvään. Kiihkeimmissä kohdissa ääni muuttuu veisuun tapaiseksi. Alussa hänen silmänsä kiiluvat avoimina, mutta sitten hän haltioituu ja saarnaa silmät ummessa. Saarnan aikana kuuluu ulkoa laulua ja soittoa, sillä osa juhlaväkeä on mennyt heti munkin tultua ulos.)
MUNKKI
Tässäkin Turun kaupungissa, ylpeillen turkiskauluksissa kulkevat vanhat, kulkevat nuoret, sisältä saastaa ja kuolleiden luita. — Baabelin porttoja riivatuita! — Sokeat silmänsä kiinni sulkein, helvetin portteja kohti kulkein menevät tuomarit, menevät raadit, menevät muorit, menevät vaarit, menevät piispat, menevät papit, menevät anopit, menevät apit, herrat hihkuen edellä, narrit nauraen perässä. — Juopuen viinillä, medellä, kaikki yhdessä kerässä niinkuin ennen Sodomassa, taikka tuolla Gomorrassa, saman ne halun täältä saivat; juhlivat, juovat, syövät ja naivat. — Niinkuin ennen Noan aikaa, varoitusääni nytkin kaikaa: Quia nminor dminicani siispä kuulkaa haukuntaani, Turun rikkaat ja Turun köyhät, tavoilta kaikki yhtä löyhät. — Ennen isät kuritti lastaan, hornanhenkiä tapellen vastaan, nyt on isät ennen muita saatanan hengeltä riivatuita. Ennen Herran kansan nähtiin kääntävän silmänsä taivaan tähtiin, tuonne Herran Zebaothin puoleen, sielunsa jättäen taivaan huoleen, taivaan pyhille itsensä antain, Jesu-Herralle kaikkensa kantain, kirkolle oikeat kymmenykset, sekä synnistä kääntymykset, lihan himosta itsensä kieltäin. — Nainen, luoduista kauhein naaras, tähtes' on monikin pyhimys vaarass' Kuinka monta on tässäkin joukoss', jok' ei olisi helvetin loukoss'! Rutto, paiseet, sota ja pauhu, riita ja meteli, kuoleman kauhu, kaikki seurasi teille siitä! Mitä sa kylvät, sitä sa niitä! Oi sinä suloinen Suomen kansa, syntisi saakohon Gomorransa! Oisko kymmenen vanhurskasta, ketkä ei laanneet uskomasta keralla miesten pyhien sovitusuhria Kiesuksen! — Katseli tänne tai katseli sinne, katseli tuonne ja katseli minne, lopun merkit on huomattavissa maassa, kuussa ja taivahissa. Lopun merkit on tähtikunnassa, lopun merkit on kivikunnassa, lopun merkit on kasvikunnassa, lopun merkit on eläinkunnassa, lopun merkit on ihmiskunnassa, lopun merkit on enkelikunnassa, lopun merkit on kristikunnassa, lopun merkit on juudakunnassa, lopun merkit on mahomettikunnassa, lopun merkit on pakanakunnassa. — Kuorma tää on Moabin! Kuorma tää on Naphtalin! Kuorma tää on Babylonin! Vitsaus Egyptin faraonin! Erämaan kuorma tykönä meren, hinta syyttömän karitsanveren! Herra, paaduta tämä kansa, ettei se kuulis korvillansa, että sen silmät valotta jäisi, ettei sen sydän ymmärtäisi, ettei se kääntäis itseänsä, ettei se parantais elämätänsä!
Herra, oo kuinka kauan!
Siihen asti, kun kaupungin huoneet kaiken väkens' on hautaan luoneet! Siihen asti, kun kaikki maa elottomuutta vain kuuluttaa: Ilman väettä linnat on herrain, ilman väettä töllit narrein, lopussa porttoin huvi-illat, lopussa pappein, kreivein pillat.
(Hennekin puhuttelee nuottatovereitaan, joiden kanssa poistuu hiipien perälle ja oikealle. Yksi ja toinen seuraa näiden esimerkkiä. Useimmat menevät puutarhaan ja hajaantuvat eri suunnille. Munkki jatkaa keskeymättä saarnaansa huomaamatta ulosmenijöitä.)
Silloin Herramme Zebaoth laittaa pidot, mi kaikille pyhille maittaa, pidot rasvasta, ytimestä, pidot viinasta selkehestä,
(Useita pareja hiipii ulos yht'aikaa.)
Verestä Herran miehen oman, verestä karitsan viattoman, hääpidot Herran kansan!
(Sali on melkein tyhjentynyt. Soittajat ja laulajat ovat yiantilaan vittauksesta poistuneet.)
Quia nominor dominicani
kuulkaa siis minun haukuntaani
(Olaus Hordinch ja muutamia naisia ja herroja hiipii ulos. Jää vain
Kaarina ja ritari Suomela, jotka ovat alkaneet kuiskailla toisilleen.)
maistellen herkkua taivahaista, kosk' ette palvelleet Pirua, naista! Paastosin, kidutin ruumistani, kuoletin lihaani, himojani.
KAARINA (on mennyt munkin luo ja ravistanut häntä kahden viimeisen säkeen aikana käsivarresta.)
Isä, herätkäähän nyt jo toki!
Isä, herätkäähän nyt jo toki!
MUNKKI (avaa silmänsä ja iskee ne Kaarinaan.)
KAARINA (tarjoaa pikaria kädestään.)
Ehkä viinipikari vois teitä virvoittaa tuon suuren tuskan jälkeen?
MUNKKI
Kuka olet, narttu, joka tarjoot synninmaljaa minun juodakseni? Kestän niinkuin pyhä Antonius.
KAARINA
Tahdoin virvoittaa vain sua, isä, olen talon rouva, tunnet minut.
MUNKKI (tuntee Kaarinan.)
Miehes suuren hurskauden vuoksi annan anteeksi sun tarjoukses. — Näen sinut vieraan miehen kanssa! Joko Herodiaan tavat sull? — Haluaisin puhutella miestäs', herra Kuokkinaista, missä lienee?
KAARINA
Shakin peluuseen lie tästä mennyt
toisten herrain kanssa huoneeseensa. —
Menkää, menkää! Löydättehän sinne.
Siell' on Paavalikin sekä vielä
Jacob Hordinch ynnä Karpalanus…
MUNKKI (menee.)
KAARINA (kävelee etualalle.)
SUOMELA (seuraa häntä, pitäen kädestä.)
OLAUS (Kaarinan ja Suomelan huomaamatta ilmaantuu perälle.)
SUOMELA (Kaarinalle.)
Kätenne on mulle kallein aarre!
(Sutelee Kaarinan kättä.)
Köyhyyteni suuruutta vain suren, koska yhden elämän vain voisin antaa suuteloista käsillenne!
(Suutelee Kaarinan molempia käsiä.)
Yö jo saapuu, oomme kahden kesken. Suojeluksen lupasin ma teille. — Kätkeykäämme toisten näkyvistä. — Sairas sieluin kaipaa balsamia sinun huuliesi, syleilysi. Turmioon ma joudun ilman sua, samoin turmioon myös joudut sinä, ellet suostu rukouksihini. — Moni ritar' vaanii kunniaasi. —
(Polvistuu.)
Vannon, rakastan sua! Jumalani!
KAARINA
Naimisiinhan emme voisi mennä!
SUOMELA
Sitähän en minä tarkoitakaan!
KAARINA
Meitä sitoo täällä monet suhteet. —
Neiti Sinikan te unhoitatte?
SUOMELA
Kaikki suhteet sitoo minut sinuun!
KAARINA
Täällä emme voisi yhdess' elää. — Kotianne ette voisi jättää, — ettekä myös viedä mua täältä.
SUOMELA
Ymmärtäkää toki minut oikein! —
Vietätte — tään yön — te jonkun kanssa. —
KAARINA
Nähtävästi Hennekinin kanssa. —
Kiitos suojeluksen tarjonnasta!
Nouskaa, kutsun palvelijan tänne!
(Soittaa.)
SUOMELA (nousee.)
PALVELIJA (tulee.)
KAARINA (palvelijalle.)
Pyydä vieraat tulemahan sisään.
Paisti pöytään, kynttilöitä lisään!
PALVELIJA (menee.)
OLAUS (tulee.)
SUOMELA (Olaus Hordinchille, jonka huomaa noustessaan permannolta.)
Tuopa aito merirosvon tapa: vaaniskella piilopaikastansa!
OLAUS
Vaaniskellut teit' en enkä ketään.
SUOMELA
Vaaniskelit mua, sinä konna!
(Paljastaa miekkansa.)
OLAUS (tekee samoin.)
KAARINA (väliin)
Pyydän, ettei verta vuodateta!
SUOMELA
Mua loukannut on tämä lurjus!
KAARINA
Loukannut ei sua eikä ketään!
Herra Olaus Hordinch mua lempii
ja myös minä häntä — ikuisesti. —
Käsi Hennekinin — sydän tämän.
SUOMELA
Syy sen suurempi on taistellaksein!
OLAUS (päättävästi,)
Kun on suuri syy, niin taistelkaamme!
Väistynyt en koskaan ennen. — Valmis!
SUOMELA
Tuohan kaulas tänne likemmäksi!
Listin poikki sen kuin nauriin naatin!
(Taistelevat, Suomela hyökkää silmittömästi. Olaus lävistää Suomelan, joka kuolee. Ruumis jää lattialle.)
OLAUS (Kaarinalle, jota ottaa kädestä.)
Tule, tääll' ei oo nyt sinun paikkas —
eikä enää koskaan tästä lähtein.
Mennään, laiva purjeiss' oottaa meitä!
KAARINA (seuraa ääneti, pelästyneenä, estelemättä Hordinchia. Menevät.
Häviävät taustalle.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ruissalossa. Yö.
(Sama huone, kuin edellisessä. Kynttilät palavat lekuttaen. Ovet ja ikkunat suljetut.)
HENNEKIN (Yksin.)
Olen nähtävästi vanhentunut. — Ennen kädestäin ei miekkaa Iyöty — Onneksi ei sitä nähnyt kukaan. — Kun ma tässä oikein ajattelen, huomaan hänen olleen kunnon miehen, kosk' ei yhtään työstään kerskuellut. — Mutta mikä piru riivas miehen, kun vei toisen vaimon — se on ihme? — Se on häväistys, jot' en voi sietää! Vannon, etten Turkuun yksin palaa! Kaarina sit' ennen kotiin tulee, tulee maassa ryömien ja itkein, muuten en oo minä Kuokkinainen! Eräät merkit viittailevat siihen, että Kaarina ois' mennyt itse, vapaaehtoisesti, karanneena. Rouva Kirsti näkyi jotain tienneen, — jos vain juoruihin on luottamista. Lienenkin jo kauan aikaa sitten Kaarinani hylkäämäksi jäänyt, koska kilpakosijoita hääri ympärillä niinkuin nuoren neitseen. — Leikiksi tuon kaiken kuvittelin, semminkin kun ritarit nuo kaikki sukulaisiakin vielä oli, joskin kohta kaukaisia kaikki. — Ritar' Suomela sai hengellänsä näyttää, ett' ol' kysehessä tosi. Itsekin ma olin juonut liikaa, tuskin muistan, miten kaikki kävi: Olaus Hordinch mua käteen sipas — kehno, kun nyt vielä kivistelee! — Laulut, sanaleikit, munkin saarna, kaksintaistelu ja ruumis — pako, kädenkääntehessä kaikki kävi, niinkuin korkeamman johdon mukaan. Mikä pakana mun sekoittikin kaksintaisteluun tuon rosvon kanssa? — Jos tuon toisen häpeen jaksan kantaa, niin en tätä toista! — Luoja auta!
Talo täynnä ihmisiä oli, tanhualla kisailivat nuoret, vanhat kävelivät siellä täällä lehtokäytävillä, nurmikoilla, itse shakin peluussa ma olin. Mikä noita munkinkin lie tuonut sekaantumaan asioiden kulkuun! — Polttoroviolle mokomakin!
Käsitysten, niinkuin pariskunta, niinkuin kuningas ja kuningatar, oli Kaarina ja Olaus Hordinch vakavina ohi kaikkein käyneet, tervehtien vastaantulijoita, toivottaen ilon jatkumista. Kukaan epäillyt ei siinä mitään, oltiin totuttu jo vähitellen heidän kulkuhunsa käsi käissä. —
Hyvin suunniteltu, piru vieköön! Kuka epäellä osasikaan talon vanhaa kauppatuttavata! — Sinä ritar' Suomela liet ollut viisain meistä, jaloin, ruvetessas minun kunniaani puolustamaan!
(Lyö nyrkillään otsaansa.)
Hyi on noidanraato, sika sinä! —
Annoit lyödä itses kaikkein nähden!
Huomattua heti jälkeen juostiin, mutta hyvän pohjatuulen viemät voiolaiset Airistolla kiisi Valtiasmeren ulapoita kohti. Pelkään, että joku noidan juoni sotkenut on tässä kaikki langat, ellei sitten itse pirulainen. — Noita karkoittakoon toisen noidan! Piru karkoittakoon toisen Pirun!
Isävainajani kertoi kerran vanhan jutun Pirun apajasta, jossa nuottaa vetämässä käydään.
Siinä lähistöllä oli Piru
ennen asustanut, kertoi isä.
(Piru sekä Kuokkinaiset aina
Ruissalon on yhdess' omistaneet.)
(Nauraa.)
Ontto tammi siellä ylempänä Pirun asuntona oli ollut. Siitä rantaan polku vei, se näkyy vielä nytkin. Sitä pitkin Piru kävi aina vettä noutamassa.
Sattui: nuottamiehet nuotiolla siinä kalasoppaa kerran keitti. Metsän pimennosta tuli Piru, tulen ääreen kyykkysilleen kävi, katsoi miesten poreilevaan pataan. Kysyi: "Kerinkö ma?" Miehet vastanneet ei ensin mitään. Kysyi toisen kerran, kolmannenkin.
Vastas miehet: "Keri!" Kohta piru ketterästi juoksi rantaan, miesten nuottavenehille. Miehet söivät soppansa ja sitten nuotionsa ääreen nukahtivat.
Syksykesän pitkä, musta yöhyt päättyi viimein, sitten päivä nousi. Miehet nuottavenheillensä riensi vetääksensä aamuapajansa. — Mutta mitä venheestään he löysi? Nuottaa ei; sen sijaan kolme kerää.
Piru, jos sa vielä täällä asut, ja jos ystävyytes Kuokkinaisiin vielä säilynyt on puolestasi, kuule tämä iltarukouksein: Aivoni ja aivoituksenikin on kuin märkä nuotta tyhjin perin vedettynä viime apajastaan. Tule, Piru, kysy multa: "Kerinkö ma?"
Vastaan heti ensi kysymyksees': "Keri, keri, kolmeen silkkikerään kauneiks', alkuosihinsa keri aivoitukseni ja mietteheni! Vie ne sitten kutojalle jälleen, sano: tässä Kuokkinaisten rihmat. Kudo uudestaan ne, mutta älä kudo entisellä kalvaimella!"
Olen luottanut vain pyhimyksiin, heille uhrannut jok' ainoon hetken! Olen luottanut vain Pyhään Kirkkoon sille suonut paastot, kymmenykset, itsekidutukset aamust' aamuun. Nuoruudesta asti Sua palvoin. — Sinäkö mun johdit kiroukseen vai tuo vanha nuottarannan herra? — Kumman liittolaisekseni otan tuomaan jälleen kotiin emäntäni? Noita katkokohon noidan vihat! Piru korjatkoon, min Piru teki! — Kaikki keinot täällä ovat hyvät, jos ne tarkoituksensa vain täyttää!
PALVELIJA (tulee äänettömin askelin.)
Siellä on nuo seitsenkunta noitaa, jotka tulleet ovat Pirkkalasta.
HENNEKIN
Onko Hallin Ukko myöskin siellä?
PALVELIJA
On
HENNEKIN
Kutsu hänet tänne, toiset johda pirunkamarihin odottamaan, kunnes sinne tulen Ukon kanssa.
PALVELIJA (vie noidat pirunkamariin.)
HENNEKIN (yksin, julman näköisenä.)
Kaikki voimat asettuivat vastaan, siitä tunsin, tajusin ma selvään, että esi-isieni henget rangaista mua oli päättänehet. — Mikä oli heidän tiedossansa väärää, mikä uskossansa harhaa? Sit' en tiedä. — Jalouteen kaikkeen kehoittivat, rankaisivat pahan. — Synnin ajatusko lienee tämä, joka aivoissani pyörii tänään? Jumala, mun jätit häpeähän, oikeuden puolest' taistellessain! Vastoin uskoani varmaa annoit vihollisen katalan tuon voittaa! Miksi sua yhä palveleisin, miksen saisi muuta voimaa koettaa? Pirun julma miekka riippuu tuossa! Oispa vihamieheni nyt täällä, heti hänen päänsä halkaiseisin riemulla, kuin sodan pauhinassa! — Päätös tehty, sit' en enää muuta! Hallin Ukon puheille siis heti!
HALLIN UKKO (tulee)
HENNEKIN (menee häntä vastaan, johdattaa hänet etualalle.)
Seikka semmoinen täss' syntyi täällä, että emäntä on katehissa. Tietäjät jo tämän paikkakunnan kaiken taitons' ovat tuhlannehet aikaansaamatta tuon taivaallista. Tee siis parhaas', palkasta en tingi.
HALLIN UKKO
Liekö talossasi täällä jotain, pientä nelijalkaa, jok' ois' ennen kuulunut sun vihamiehellesi?
HENNEKIN
Oisko? Annas kun ma ensin mietin. —
Onpa niinkin, musta, vanha kani.
HALLIN UKKO
Siinä asuu kiroojasi henki. Musta kani tuo on tapettava heti aamutähden koittaessa. Siihen asti pidettävä tarkoin vaari hänen kaikist' askeleistaan.
HENNEKIN
Uskallanko tuohon huomauttaa, että kanit yönsä viettää maaten.
HALLIN UKKO
Tyhmyyksiä! Heti tultuani aloittaa tuo kani retkeilynsä — jos on oikea — siit' olet vastuuss'.
HENNEKIN
(Herra ymmärtäköön lauseitasi!)
Kaikki tapahtukoon niinkuin määräät!
HALLIN UKKO
Puol'yö saapuu. Toimeen heti käymme
Yksi miehistäsi kanin vahtiin.
Toiset täällä olkoot hiljaisesti!
(Menee pirunkamariin.)
HENNEKIN (soittaa)
PALVELIJA (saapuu.)
HENNEKIN
Vanha Kyyry-Pekka, jok' ei pelkää, menköön kanin vahtiin täksi yöksi, mustaa kaniinia — ymmärrätkö —.
PALVELIJA (on peloissaan. Yrittää jotain sanoa, mutta ei saa ääntä kurkustaan.)
HENNEKIN
Kaikki palvelijat kokoontukoot tänne saliin. Ovet suljettakoon. Täällä istukaatte kaikki hiljaa.
PALVELIJA
Mu-mu-mutta melkein kaikki — ovat kaupunkiin jo menneet, niinkuin käskit.
HENNEKIN
Ketkä kaupungissa, ne on siellä; ketkä Ruissalossa, ne tuo tänne. Pane mielees, jos on henkes kallis: Kuulua ei hiiren hiiskausta täältä saa, ei ääntä minkäänlaista!
PALVELIJA (mennessään.)
Herra ties, jos käsittää voin tätä!
HENNEKIN (menee pirunkamariin. Palvelijat kokoontuvat saliin ääneti, pelon vallassa ja niin kauas pirunkamarin ovesta, kuin suinkin. Myrsky vingahtelee. Tuuli on lyönyt yhden ikkunan luukut auki. Sieltä pääsee tuuli sisään. Kynttilän liekit lepattavat tuulessa.)
PALVELIJATAR (voimatta pidättää itkuaan.)
Toisivat ees jonkun papin tänne! — —
Pääsis täältä maata vuoteeseensa!
PALVELIJA
Sielunautuutenne tähden! Hiljaa!
Menen sulkemaan tuon luukun tuolta.
(Menee. Sulkee ikkunan luukun.)
ANNIKKI
Tätä menoa jo kolmas viikko!
Noitajoukko noitajoukon jälkeen!
Kissa tätä enää jaksaa sietää!
PALVELIJATAR II
Ole hiljaa, hyvä tästä tulee! —
Edelliset noidat näihin nähden
lasten leikkiä vain turhaa oli.
Nytpä tuli itse valtanoidat
Pirkkalasta sekä Lapinmaalta. —
Kuulkaas sopotusta loitsulukuin!
Tuntuu ihan niinkuin huone huojuis,
katto kaatuis, seinät siirrähtelis!
Siell' on miehet, joilt' ei sanat puutu,
"Sain salat sanoilla ilmi,
salat piilohon sanoilla."
Miten milloinkin vain seikat vaatii.
ANNIKKI
Minusta ei täällä mikään huoju. — Näkikö ken teistä Hallin Ukon? — Oli suuttunut hän kuullessansa, että Inkoinen on asevoimin lähetetty voiolaisten perään. — "Jos jo Inkoinen on toimeen pantu rouvaa hakemahan Voionmaalta laivoin, miekoin taikka kultarahoin, tuokoon rouvan kotiin avuttani." Huutaneen niin kuului lähetille, jonka kodastansa ulos ajoi. Inkoinen jo muka sotki jäljet, asettui jo noidan silmäin eteen purjeinensa, jalojousinensa. — Kuului käyneen ukon kunnialle, että laivat lähetettiin perään. — Rouvan piti tulla ilman halki käden koskematta, loitsun siivin. "Inkoinen jos rouvan tuopi", sanoi, "muisteta ei minun mahtiani". — Herra itse rukouksin nöyrin kävi sitten ukon hakemassa. Saanut oli ukon lähtemähän annettuaan pisaraisen vertaan, — Hennekinin nimi jolla pantiin käärmeen nahkaan, Pirun nimikirjaan.
(Hälinää.)
PALVELIJA (tulee)
Sss. —! Vait olkaa sielujenne tähden!
ANNIKKI (entistä kovemmin)
Itse vaikene, se on sun virkas! — Pirunkamarissa noita huutaa; mikä estää meitä haastamasta!
(Hiljemmin.)
Pirun nimikirjaan, niinkuin sanoin, piirretty on herraraukan nimi.
PALVELIJATAR II
Uskottavalta tuo kyllä tuntuu. Mutta sanokaapas, miksi täytyy meidän täällä vangittuina olla!
ANNIKKI
Hallin Ukko meitä tarvinnevi: Naaraskokoiksi se loihtii meidät, jotka sitten kaikki tänä yönä siivetämme tuonne Voionmaalle, josta rouvan tuomme kaunihisti läpi ilman vinkuvaisen kotiin aamusuurukselle herran kanssa. — Lennellä senjälkeen ikuisesti saamme ahdistellen lintusia.
(Hiljemmin:)
Herra yksinään tääll' äsken istui tuskissaan, kuin Ketsemaanin Kiesus; oven takana ma vakoelin. — Tahdotteko tietää, mitä kuulin?
TOISET
Kaikin mokomin! Se meille kerro!
ANNIKKI
Kaikki sitten! Olkaa ihan hiljaa! —
Saatte kummat kuulla, kun ma kerron
Ensin kirosi, kuin ennen Joopi,
kaiken hurskaan, pyhän elämänsä.
Hiuksiaan raastaen hän huusi:
"Äiti, miksi synnytit sa minut!"
Kirkon kiros, noitui sakramentit, —
noidatkin jo sanoi jättävänsä.
PALVELIJA
Noidatkinko! Mihin hän siis luottaa?
ANNIKKI (palvelijalle hiljaa:)
Sielus rauhan tähden ole hiljaa!
(Toisille kovemmin.)
Niin. "Nyt noidatkaan ei enää auta", huokas isäntämme, selvään kuulin, "Piru, jos sä vielä täällä asut ja jos ystävyytes Kuokkinaisiin kotikäärmeen lailla vielä elää, kuule tämä iltarukouksein!" Niin tuo hurskas isäntämme lausui sekä lisäs': "Piru, asunnostas tule, kokoo Kuokkinaisten perhe. Iske miekallasi vihollisiin!" Sielunautuuteni kautta vannon, että totta täst' on joka tavu.