MARTTI. Ja mitä tämä siltavoudin poika täältä hakee? Isäsihän sillat tarkastaa etkä sinä.
KALLE. Mutta vaimoni tarkastan minä.
MARTTI. Ei sitä säynäjärveläisten tarvitse Pitkäjärveltä tulla vaimoja hakemaan. Kyllä mekin oman kylän tytöt naimme.
KALLE. Emme me olekaan niin huonoja, että oman kylän tyttöihin tyydymme, vaan ulkoa sen morsiamen olla pitää.
SIKALA (viattomasti). Tämä nuori herra on mielistynyt siihen Reginaan.
MARTTI. No, jo sitä hävyttömyys menee yli äyräittensä! Varo, etten peittoa sinua pahanpäiväiseksi.
KALLE. Mitä siihen tulee, niin uskallanpa sitä hiukkasen epäillä. Meidän puolella tapellaan jokainen vapaa ilta. Te täällä syrjäkylässä elätte torkkuvaa elämää. Isäni on jo kuusi kertaa saanut minun puolestani maksaa kipurahojakin, niin henkihieverissä on toinen ollut minun käsissäni.
MARTTI. Koetetaanhan. Tahdon minäkin kerran maksaa kipurahoja.
SIKALA. Pojat, pojat, älkää tapelko, älkää tapelko. Muistakaa, että nyt on sapatti. Ennen kello kuutta jos tappelette, niin tulee siitä suuret sakot.
KALLE. En minä sakkoja pelkää silloin, kun sisuni kiehuu ja sormeni syhyvät ja päälle tekee mieli mennä.
MARTTI. Onko sinulla kello?
KALLE. Ei ole.
MARTTI (Modigille). Onko siellä kelloa?
MODIG. Ei ole.
MARTTI. Mistä me sen ajan tiedämme?
SIKALA (viittaa virralle päin). Katsokaa tuon suuren kolutun puun latvaa. Kun sen varjo osuu vastaisella rannalla olevan suuren kiven keskelle, niin silloin on kello kuusi. Niin on täällä tiedetty aina siitä asti kuin paavin oppi oli maassa ja sen mukaan päätettiin, milloin iltarukous oli luettava.
MARTTI. Se puuttuu vielä monta korttelia.
SIKALA. Mutta kyllä se siirtyy pian. Odottakaa siihen asti.
MARTTI. Vai tällaiset nallikat sitä tyttöjä käyvät katsomassa. Kun et riipu vielä mammasi hameen liepeessä.
KALLE. Ei niitä meidän puolella poikia olekaan äitinsä liepeissä kiinni. Ei mahdu.
MARTTI. Hä? Eikö mahdu?
KALLE. Ei, kun niitä likkoja on niin vietävän paljon. Likkalapsia ihan kuhisee raitilla, on niin, että päälle on trampata.
MARTTI. Hohoo, on sitä täälläkin lapsia osattu maailmaan saattaa. Ja poikia onkin ja riskiä poikia rivittäin.
KALLE. Tiedäthän sinä, että huono se lehmäkin on, joka saa paljon mullikoita, lehmävasikoita sitä hyvillä lehmillä on.
MARTTI. No, luulitkin jo hyvän väitteen löytäväsi, senkin Säynäjärven ihmeellinen kakaroiden poikkeus.
KALLE. Minä en olekaan mikään kakara, vaan aviovuoteessa minä olen syntynyt. Ja sisariakin minulla on. Mutta sinä olet ihan yksinäsi, niinkuin tässä isäntä sanoi.
MARTTI. Mutta lapsia meillä on ollut oikein kosolta silti, on vain haudattu, jotta ei liikoja tulisi taloon.
KALLE. Napukka, nappula, tarapaappa!
MARTTI. Hauku mitä haukut! Odotahan kun kello on kuusi, niin silloin tiedät, miten tämä nappula hyppää ja lyö.
SIKALA. Saako yksinkertainen isäntämies kysyä, minkä vuoksi sitä täytyy tyttöjä muualta hakea, kun omissa nurkissa niitä on niin paljon?
KALLE. Johan sanoin, että kaukaa morsian on tuotava, ei kukaan läheltä sitä ota, ei muuta kuin köyhät, joilla ei ole hevosta, jolla morsiamen toisivat. Mutta kun minä otan meidän mustan oriin tallista ja panen sen valjaisiin, niin silloin kelpaa rattailla keikkua. Meillä on rattaatkin, onko teillä?
MARTTI. Pidä suusi kiinni!
SIKALA. Kyllä minun täytyy oikeuden nimessä todistaa, että ei Heikkilässä rattaita ole. Tietkin on tännepäin niin huonot, että mitä niillä rattailla tekee.
KALLE. Ja sellainen vätys, jolla ei ole edes rattaita, jolla morsiamen kotiaan toisi, vielä aikoo mennä naimisiin.
MARTTI. Tuo sitä morsiamen paatissakin, jos tarvitaan. Ja on meillä reki ja kaunis ryijy siihen onkin.
KALLE. On meilläkin kaksi rekeä ja oikein sudennahkavällyt. Kelpaa niiden alla morsiantaan vyötäröistä kiinni ottaa.
MARTTI. Me emme olekaan niin viluisia, että tarvitsemme vällyjä. Me tulemme lämpöisiksi jo heti morsiamen vieressä.
KALLE. Luuletko sinä, kukon poika, että me sitten kylmiä olemme?
SIKALA (hilliten heitä). So, so, älkää nyt lämmitkö liikoja! (Modigille.) Sopisi sitä esivallan palvelijan auttaa, ettei tapahdu mitään sapattirauhan rikkomista.
MODIG. Minä en mene tappeluun muuta kuin esivallan komennuksesta. Ja täällä ei ole minulla mitään esivaltaa.
SIKALA (antaa hänelle pyssyn). Pitäkää sitten pyssyä edes. Se sopii teille.
MODIG. Ase onkin minulle rakkaampi kuin nainen! Pyssy on sotamiehen morsian!
SIKALA. Mutta älkää sitä morsiantanne hypistelkö, jotta se ei paukahda.
(Antti Covéen tulee Juhan seurassa oikealta.)
ANTTI. No, mikä täällä on nuorilla miehillä, kun niin punoittavat ja kädet ovat nyrkissä?
KALLE. Heikkilän Martti ja minä täällä vain keskustelemme.
SIKALA. Pojat hiukan rakentavat riitaa, mutta ei vielä ole muuten lyöty kuin sanoilla.
ANTTI. Ja mistä täällä on riita rakennettu?
SIKALA. Onhan vain tyttö mielessä. Mistä miehet muuten riitelisivät, niin vanhat kuki nuoretkin. Tämän Juhan Reginahan näillä on parakraavina. Taitavat pojat väitellä siitä, kumman mielestä hän on kauniimpi.
ANTTI. Olen tytön nähnyt ja kannattaakin siitä väitellä. Komea on, kovin komea on. (Juhalle.) Kaikki käy hyvin. Älä anna riidan sammua. Brockmanin Kalle on hyvä tappelemaan. Minä olen usein isänsä puolesta saanut asioita sovitella. Katso sinä vain sivulta ja ole kuin muina miehinä.
KALLE. Onko vallesmannilla kello?
ANTTI. Onhan se minulla?
KALLE. Mitä se aika nyt näyttää?
ANTTI (katsoen kelloaan). Kohta on kuusi. Ei puutu muuta kuin sen verran, että ihminen synnintunnustuksen ennättää lukea sitä ennen.
KALLE (nostaa lakkiaan). Kiitoksia.
ANTTI (Sikalalle). Minulla olisi isännällekin asiaa. Kai isäntä joutuu kanssani kotiaan tulemaan, jotta saamme rauhassa puhua kaikki selväksi.
SIKALA. Eihän minulla enää täällä ole mitään! Kyllä täällä jo tullaan toimeen minuttakin.
(Ottaa pyssynsä Modigilta ja menee Antin seurassa.)
KALLE. Minä vaivainen syntinen ihminen… (Martille.) Odotahan!
MARTTI. Joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen… (Kallelle.) Kunhan minä pääsen loppuun! Minä olenkin lukusijoilla saanut kolme ristiä synnintunnustuksesta.
KALLE. Älä häiritse, vaan lue!
(Pojat lukevat mutisten synnintunnustusta.)
REGINA (tulee oikealta). Mikä hiljaisuus täällä on?
JUHA. Nuo nuoret miehet lukevat vain synnintunnustusta.
REGINA. Mitkä lukusijat täällä nyt on?
MARIA (tulee vasemmalta). Mikä noita kahta vaivaa?
MODIG. Parasta on sinun, nuoren naisen, mennä vähän loitommalle, silta on heikko.
MARIA. Mitä täällä tapahtuu?
MODIG. Parasta on mennä eikä odottaa.
KALLE (heiluttaen käsiään). No, joko olet päässyt loppuun?
MARTTI. Sinä hyppäsit varmasti. Odota vähän aikaa!
(Nielaisee viimeiset lauseet kovalla kiireellä.)
Tule nyt, jos tohdit!
KALLE. Ei tämä poika pelkää pieniä pirujakaan!
(Miehet iskevät yhteen. Maria ja Regina parkaisevat. Maria tarttuu Kalleen ja Regina Marttiin vetääkseen heitä erilleen.)
MARIA (Modigille). Auttakaa, herran nimessä, näitä hulluja erilleen!
MODIG. En minä koskaan sekaannu sivullisten riitoihin.
REGINA. Juha, Juha, he tappavat toisensa! Tule auttamaan!
JUHA. Tapelkoot, jos heitä haluttaa!
(Miehet on saatu erilleen.)
KALLE. Älä roiku minun kaulassani silloin, kun minä tapella tahdon.
(Lykkää Marian syrjään.)
MARTTI (Reginalle). Ellet päästä, niin ravistan sinut tuonne virtaan!
(Irroittautuu hänestä.)
KALLE. En minä monesti olekaan näin mielelläni tapellut. Tulehan oikein kunnialla painiin, jos tohdit.
MARTTI. Älä siinä suuta soita, leveämmäksi se siitä tulee. Pidä se hiukan suipommalla, oikein pusumuntulla.
KALLE. Kyllä minä sinun munttusi niin kläämin, ettei sillä kuukauteen suuta anneta, sen saat nähdä.
(Iskevät uudelleen yhteen. Modig pidättää Mariaa ja
Juha Reginaa, jotka yrittävät jälleen mennä joukkoon.)
MARIA. Martti, Martti, pidä paremmin puoliasi!
REGINA. Martti, Martti, älä hellitä!
MARIA. Älä sinä kihlattu morsian toisia nuoria miehiä turvaa, ole oman sulhasesi kanssa!
REGINA. Mitä sinä vieraskyläläinen tämän kylän tappeluihin sekaannut.
MARIA. Minä rakennan rauhaa. Minä en tahdo, että he tappelevat!
REGINA. (on kiskaissut itsensä irti ja ryntää Mariaa kohden). Sinä olet tullut tänne kalastelemaan tämän kylän poikia, et muuta. Mutta annahan, kun minä hiukan pöyhin sinun keltaista tukkaasi!
(Käy häneen käsiksi, kun samassa Kalle ja Martti irtaantuvat ja ensin katsovat suut silmät auki tyttöjen yhteenottoa. Sitten he yhteisvoimin irroittavat heidät.)
KALLE. Pois tytöt tappelemasta!
MARIA (itkien). Minä haastan sinut käräjiin tästä päällehyökkäyksestä.
REGINA. Haasta mitä haastat! En minä käräjiä pelkää!
JUHA (vie Reginan syrjään). Ole nyt siivolla! Ei tämä sovi, että naisväki tappelee julkisella paikalla.
MARTTI. Pitäkää likat syrjässä, etteivät he meitä häiritse!
MODIG (pidellen Mariaa). Ei tämä ainakaan enää täältä karkaa!
KALLE. Tule nyt uudella voimalla ja väellä, jos sinulla sitä vielä on.
MARTTI. Ei täältä voima lopu ennenkuin haudassa!
(Kalle ja Martti iskevät jälleen yhteen.)
REGINA. Martti, Martti, housusi repee!
MARTTI. Revetköön, kyllä nahka kestää!
KALLE. Ei se sinunkaan nahkasi parkittu ole. Kyllä minä sen vielä halkaisen useammasta kohdasta!
MARTTI. Suuta sinulla on, mutta täällä on voimia, sillä täällä on paljon ruiskakkoa syöty.
KALLE. Nariset vielä, sen saat nähdä!
MARTTI (lykkää äkkiä Kallen luotaan). Älä kamppaa! Sinä, jeeveli, kamppaat!
KALLE. En kamppaa, itse sinä meinasit, mutta et onnistunut.
MARTTI. Minä en kamppaa koskaan!
KALLE. Kamppasitpa, yritit kampata, mutta minä olin kuin havutukki, joka ei siitä välitä.
(Seisovat kumarassa eteenpäin, tujottaen toisiinsa.)
MARTTI. Sinä Säynäjärven kiiskenpoika!
KALLE. Sinä Pitkäjärven rakki!
MARTTI. Minä litistän sinut!
KALLE. Ja minä tramppaan sinut ihan liiskaksi!
MARTTI. Älä siinä suuta soita, vaan tappele, kun otollinen hetki on.
KALLE. Varo nyt rintaluitasi, jos sinulla, mato, niitä on.
(Iskevät jälleen yhteen. Kiivas paini, jota naiset kirkuen ja ponnistellen kiinnipitäjiään vastaan katselevat.)
HENNA (tulee vasemmalta. Hän on keski-ikäinen nainen, jolla on nyytti kainalossa ja kengät olallaan. Yllään hänellä on ainoastaan paita, jonka yläosa on palttinaa ja alaosa pakkoa. Pudottaa säikähtyneenä kenkänsä ja nyyttinsä maahan). Herra hyvästi varjelkoon, tappelevatko nuo miehet?
MODIG. Se heillä on tarkoitus.
HENNA. Miksi ei kukaan estä heitä?
MODIG. Minun täytyy pidellä kiinni tätä likkaa ja Juhan tuolla tuota toista.
HENNA. Onko tämä kristillistä menoa pyhäpäivänä! Erilleen, miehet, erilleen!
(Ryntää heidän väliinsä, aikoo käsillään irroittaa heidät, mutta miehet tyrkkäävät häntä ja hän putoaa istualleen heidän väliinsä.)
Älkää, siunatut miehet, trampatko!
KALLE.(potkaisee häntä). Pois tieltä, akka!
HENNA. Ei saa potkia, en minä mikään koira ole!
MARTTI. Älä sekaannu meidän asioihimme!
MARIA. Nouskaa ylös ja taivaan nimessä erottakaa heidät!
REGINA. Tarttukaa kurkkuun ja vetäkää molemmat kumoon!
KALLE. Jos yrität, senkin ämmä, niin sinisenä olet vähän ajan päästä!
HENNA (nousee maasta ja siirtyy sille puolelle, missä Regina ja Juha ovat). En minä henkeäni vaaraan pane!
REGINA. Auttakaa, auttakaa, ennenkuin tässä murha tapahtuu!
HENNA. Seiväs, seivät, mistä minä saan seipään!
(Katselee ympärilleen.)
KALLE (Martille). Sinä et uskalla oikein tarttua kiinni. Sinä kiemurtelet kuin mato ongessa.
MARTTI. Itse sinä väistät, kun tunnet olevasi heikompi!
KALLE. Sitä ei ole minulle vielä kukaan tätä ennen tohtinut sanoa. Herra jestas sentään, ihan pimenee silmissäni ja minä tahtoisin saada jotain, jolla sinua löisin!
(Martti hyökkää äkkiä hänen kimppuunsa. Molemmat kaatuvat
maahan ja painivat siinä.)
HENNA (on löytänyt seipään ja ryntää heidän luokseen. Lyö Kallea, joka on päällimmäisenä). Tuossa on sinulle, sinä tappelupukari!
(Kalle hellittää hiukan, jolloin Martti pääsee hänen päälleen.)
Ja tuossa on sinullekin, sinä riivattu!
(Miehet nousevat ja tarttuvat Hennaan.)
KALLE. Anna pois se seiväs!
HENNA. En anna!
KALLE. Anna heti paikalla!
MARTTI. Mitä sinä meitä kolhit!
(Tarttuu hänen kurkkuunsa.)
HENNA. Älä vie vaivaisen henkeä, kallis se minullekin on!
KALLE (vääntää seipään Hennan käsistä). Ei saa akat sekaantua silloin kun miehet tappelevat.
(Heittää seipään virtaan.)
Kiitä onneasi, että olet nainen, sillä muuten pitäisin pientä pesäjakoa sinun ruumiinosissasi!
MARTTI (lykkää Hennan sille puolelle, missä Maria ja Modig ovat). Mene nyt, ennenkuin sinun pahemmin käy!
(Molemmat miehet sylkäisevät kouriinsa ja hyökkäävät
taas toistensa kimppuun.)
HENNA (veisaten). Älä pelkää lauma piskuinen!
MARIA. Tehkää mitä tahansa, jotta he eivät aivan raatele toisiaan!
HENNA. Nainen on luotu sitä varten, jotta hän rauhaa rakentaisi maailmaan! Ja herra on heikkojen tuki ja turva!
(Menee miesten luo ja äkkinäisellä liikkeellä kumartuu
alas, tarttuu molempien koipiin.)
KALLE. Päästä irti, senkin epeli!
MARTTI. Älä minun kinttujani kisko!
HENNA. Herra on heikoissa väkevä, sanoo sana!
(Kalle ja Martti horjahtavat. He eivät päästä toisiaan irti, vaan ovat yhä kamppailussa. He kallistuvat sillan kaidepuuta vastaan.)
MARIA. Herranen aika, he putoavat virtaan!
REGINA (kiskaisee itsensä äkillisellä liikkeellä irti). Älkää pudotko!
(Ryntää miehiä auttamaan. Samassa kuuluu rysähdys, kun kaidepuu menee poikki ja molemmat miehet putoavat virtaan.)
MARIA (vaipuu hervottomana maahan). Sinne ne menivät!
REGINA. Pian auttamaan, he hukkuvat!
(Regina ja Juha ryntäävät oikealle, Modig vasemmalle. Henna on jäänyt istumaan keskelle siltaa, Maria nousee vähitellen.)
HENNA. Halleluijaa, halleluijaa, sanon minä!
MARIA (heikolla äänellä). Älkää siinä halleluijailko, vaan katsokaa, miten heidän on käynyt.
(Nousee vaivalloisesti.)
Tuolla ne uivat virrassa!
HENNA. Kyllä kylmä kylpy heidän tappeluintonsa lopettaa!
MARIA. Nyt he alkavat jo nousta maihin. Hyvänen aika, miten märkiä he ovat molemmat.
HENNA. Totta kai se märkä on, joka veteen putoo.
MARIA. Mutta kuka te olette?
HENNA. Minä olen Läpikäytävän Henna Längelmäeltä.
MARIA. Mutta mitä te täällä teette?
HENNA. Minä olin matkalla Eräjärvelle ja poikkesin tänne yösijaa jostain saamaan.
MARIA. Tulkaa Sikalaan, niin saatte siellä olla yötä. Te olette tämän kamalan tappelun lopettanut.
HENNA. Minulla on mies, joka aina silloin tällöin tahtoo tapella. Minä olen monta kertaa ennen saanut tarrata hänen kinttuunsa ja minä tiedän, että se aina auttaa.
MARIA. Mutta jos nuo miehet ryhtyvät uudelleen tappeluun.
HENNA. Tapellaan sitä Längelmäelläkin ja sen minä olen havainnut, että jos nainen saa miesten tappelun ehkäistyksi, niin eivät he ainakaan sinä päivänä uudelleen yritä. Sellainen se miehen luonto on. Oliko näistä jompikumpi sinun rakkaasi, koska niin levoton olit?
MARIA. Rakastanhan minä sitä toista!
HENNA. Komeita olivat molemmat, voisi rakastaa vaikka molempia.
MARIA. Martti se minun ajatuksissani on, se harmaapukuinen!
HENNA. Ja mitä se toinen hänen kanssaan tappeli? Tykkää kai sekin sinusta.
MARIA. Ei hän minusta välitä, enkä minä hänestä, mutta molemmat ovat hullaantuneet siihen toiseen naiseeni joka sillalla oli.
HENNA. Ja onko tämä nainen… mikä hänen nimensä oli?
MARIA. Regina se on.
HENNA. Ja onko tuo Regina jommankumman niinkuin luvattu siippa.
MARIA. Ei, hän on sen nuoren miehen luvattu, joka häntä kiinnipiteli.
HENNA. No, taivaan tapernaakkeli, on sekin asia sekava! Ihme ja kummakos, että tässä tapeltiin.
MARIA (alkaa itkeä). Ja kun minä näin, miten hän tuon siltavoudin Kallen kanssa tappeli Reginan vuoksi, niin huomasin minä, etten minä koskaan häntä saa.
HENNA (nousee viimein). Kylläpä ovat jäsenet kankeat, mutta järki ei minulla ole kangistunut. Luota sinä minuun, kyllä minä sellaisen asian järjestän. (Hiljaa.) Minulla on monet taiat tiedossa. Niitähän varten minut on Eräjärvelle tilattu, kun siellä Juoppolan Kirsti ei tahdo saada sitä, jota omakseen haluaa. Mies on, katsohan, lapsukainen, hyvin itsepäinen olento, sitä täytyy kaikilla konsteilla osata ohjata.
MARIA. Voi, voi, jos te minullekin sellaisen keinon antaisitte, niin kyllä minä sen muistaisin.
HENNA. Sinä puhuit äsken Sikalasta. Oletko sinä sen talon tytär?
MARIA. En, minä olen Sahrajärven Yrjölästä.
HENNA. Vai vallan Yrjölästä. Tunnenhan minä talon, hyvä talo, kaunis talo ja suuri vilja-aitta onkin siellä. Hulipaalla vain on suurempi.
MARIA. Minä annan mitä ikänänsä pyydätte, jos te saatte Martin mielen kääntymään minuun.
HENNA. Minä olen niin monen miehen mieltä kääntänyt ennenkin. Totta kai sinä olet kuullut puhuttavan Läpikäytävän Hennasta?
MARIA. En ole, jos totta puhun.
HENNA. Olet niin nuori vielä. Hänestä puhutaan silloin, kun todellinen hätä tulee. (Katsoo virralle päin.) Tuolla ne nyt menevät?
MARIA (katselee myös virralle). Jumalan kiitos, Juha vei Reginan mennessään.
HENNA. Ei tarvinnut viedä. Ei kukaan tyttö katsele märkää miestä, jonka housut ovat revenneet. Tuolla se sinipukuinen menee sen sotamiehen matkassa.
MARIA. Eri puolille menevät. Kun tässä seisomme, niin estämme heitä yhteen iskemästä.
HENNA (nauraen leveästi). Eivät ne iske ainakaan tänään. Johan minä sanoin, että mies, jonka nainen on voittanut, on luontonsa menettänyt. Ja sen minä tiedän, että kaksi märkää miestä ei koskaan tappele keskenään. Niinkuin ei märät koiratkaan. Missä minun nyyttini on? Olipa onni, ettei se virtaan pudonnut, sillä enhän minä Juoppolaan olisi kehdannut mennä paitasillani.
(Nostaa nyyttinsä maasta.)
MARIA. Lähdetään Sikalaan!
(Lähtevät oikealle.)
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Heikkilän tupa. Avara, hyvin siisti tupa. Oikealla ovi eteiseen.
Taustalla ja vasemmalla ikkuna. Vasemmalla suuri pöytä ja sen edessä
rahi. Oikealla nurkassa avoin liesi. Oikeita oven luona käsikivet.
Lieden vieressä havutukki ja kirves.
MIKKO (istuen vasemmalla pöydän ääressä tupakoiden. Hän on lähes viidenkymmenvuotias, hiljainen mies). Kuulehan, Liisa, mikä sitä meidän Marttia tänä aamuna vaivasi?
LIISA (joka askartelee lieden luona). Kukapa niistä nuoren miehen mielialoista niin tarkalleen tietää.
MIKKO. Olikohan poika jo tullut vakavaksi, kun eilen vallesmannin kanssa puhelimme siitä, että talo hänelle tulee?
LIISA. Kun kerran on ainoa poika, niin tiesihän tuo tämän.
MIKKO. Vai arvelet sinä, ettei se häntä vakavaksi tehnyt. Hän läksi eilen täältä pois jo ennen vallesmannia. Minne lienee hänellä sellainen kiire ollut? Taisi mennä Koljon sillalle pyhäiltaa viettämään. Siellähän mekin nuorina olimme, siellä se nuoriso nytkin on ja ajastajasta ajastaikaan siellä pyhäisin ollaan.
LIISA. En tiedä, minne läksi. Tuli illallakin kotia niin hiljaa, etten tiennyt, milloin tuli. Kun kävin aitassa, kuulin kahkinaa luhdista. Siellä hän jo oli. Ei hän kauaa viipynyt, jos jossain viipyi. Jo olisi aika pojan ajatella vaimoa itselleen.
MIKKO. Sitähän minäkin olen arvellut. Ellei aikanaan mene, niin ei mene koskaan. Olisikohan tuolla jo joku katsottuna?
LIISA. Kai sellainen kuin Martti katsoo montaakin, mutta tuskin on jo päättynyt.
MIKKO. Olisikohan hän iskenyt silmänsä siihen Yrjölän Mariaan?
LIISA. Ei kai hän, mutta Maria taitaa olla niinkuin pistoksissa.
MIKKO. Sitä minäkin olen ollut huomaavinani. Onhan se nuoren tytön rakkaus kuin saunan lämpiämistä. Näkyyhän aina sauhu, kyllä se jostain ilmaan pääsee, ellei ovesta niin muualta. Marian kiuas onkin jo jokseenkin tulinen, kun hän niin punastelee Martin nähdessään ja kun hän tavantakaa tekee asiaa tänne. Ei sitä koirakaan niin usein talossa käy, jossa sitä hyvästi ruokitaan, kuin Maria meillä.
LIISA (hymyillen). Näkyikö se saunan lämpiäminen minustakin aikanaan?
MIKKO. No, totta kai minä sen näin, että siellä oikein joululöyly oli.
LIISA. Nyt sinä narraat.
MIKKO. En minä narraa, en ollenkaan. Silmäsi loistivat kuin kaksi tähteä taivaalla, kun minä tulin lähelle. Minä aloin sitä epäillä ja eräänä pyhäiltana, kun nuoret taas olivat tuolla Koljon sillalla, pysyin rannalla pensaitten suojassa ja odotin, milloin sinä tulit. Katsohan, minä tahdoin päästä selville. Minä kyttäsin.
LIISA. Ja mitä näit?
MIKKO. Näinhän sen, että kun Liisa tuli sillalle ja siinä siveänä seisoi toisten tyttöjen joukossa, niin olivat kasvot vakavat eikä hän pojille vastannut mitään, jos nämä häneltä kysyivät jotain, meni vain piiloon toisten selän taakse. Mutta sen minä huomasin, että Heikkilään päin hänen silmänsä tavan takaa vilkuilivat. No, jo oli kuin jänis, joka pistää päänsä pensaasta esille ja katselee seutua. Minä tulin varovasti pensaan takaa maalle, menin tielle ja sitten kävelin sillalle. Ja tiedätkö, mitä huomasin?
LIISA. Kai huomasit, että siellä oli monta ihmistä ja Liisa niiden joukossa.
MIKKO. Kyllähän minä aina olen osannut housut ja hameet erottaa. Mutta huomasin minä muutakin. Liisan silmät alkoivat loistaa eikä hän enää toisten tyttöjen takana pysynyt vaan oli kuin langalla vedettynä minun lähelläni. Mikähän se häntä niin veti?
LIISA. Mikähän tuo mahtoi olla?'
MIKKO. Ei kai Liisa sitä silloin tietänyt, mutta Mikko tiesi. Vaikka minä olenkin tällainen hiljainen mies, niin huomaan minäkin jotain.
LIISA (on tullut hänen viereensä ja seisoo käsi hänen olallaan). Ja huomasin minäkin, että Mikko, joka aina oli niin kovin vaiti, rupesi puhelemaan, kun minä tulin lähelle.
(Sivelee hiljaa hänen tukkaansa.)
Voi, voi sitä tyhmää Mikkoa! Jäi silloin tytön ansaan.
MIKKO. Ja hyvä oli jäädäkin.
MARTTI (tulee eteisen ovesta). Nyt on isoniitty jo korjattu. Me menemme nyt Kaisan kanssa pikkuniitylle.
MIKKO (nousee). Täytyy kai minun tulla joukkoon auttamaan. Jäin tänne istumaan. Tulee vanhaksi isännäksi ennen aikaansa.
MARTTI. Kyllä te, isä, saatte kotona pysyä. Kaisa ja minä ja
Heikki-renki siinä samalla, kyllä me sen asian siellä hoidamme.
(Lyhyt äänettömyys.)
LIISA. Varhain sinä eilen tulitkin kotia, vaikka oli pyhäilta.
MARTTI (hiukan hämillään). Mistä te, äiti, sen tiedätte?
LIISA. Menin aittaan ja kuulin sinun liikkuvan luhdissa.
MARTTI. Ei minua huvittanut sinne sillallekaan jäädä. Minä olin vakavissa ajatuksissa, ja se nuorten kevytmielinen rehkiminen ei tuntunut miltään.
MIKKO. Sillä kertaa, niin kai. Olethan jaksanut rehkiä ennen siellä tanssimassa. Olet hyppinyt kuin hullu riihessä.
MARTTI. Johan minä kahden vuoden päästä pyhäinmiesten päivän aikaan tulen täysi-ikäiseksi. Lopetettavahan sellainen meno on aikanaan.
MIKKO. Jos jokainen täysi-ikäisenä lakkaa tanssimasta, niin sittenhän me vanhat saamme minun iälläni kainalosauvoilla kulkea. Ei, ei, poikani, pitää pysyä norjana. Ja sen minä sanon, että vasta vähää ennen hautajaisiani minä aion olla tanssimatta purppuria.
LIISA. Oliko siellä sillalla jotain erikoista eilen illalla?
MARTTI. Mitä siellä olisi ollut, aivan tavallista menoa.
LIISA. Kummallista, ettei se sinua enää miellytä.
MARTTI. Minun täytyy nyt mennä, kun ne toiset odottavat. Tulin hakemaan kotoa heinäseipäitä.
(Menee.)
MIKKO. Poika on nolo kuin uitettu kissa. Jotain hänelle on tapahtunut
LIISA. Eipä hän vähällä miesmäisyyttään menetä.
MIKKO. Rakkautta se ei ole, sillä huulet olivat kovin yhdessä. Jos rakastuu, niin hymyilee kuin järkipuoli.
SUSANNA (tulee kovalla touhulla eteisen ovesta). Päivää, päivää! (Kättelee.) Tietysti jo olette kaiken kuulleet? Minä olin ihan säikähtynyt, kun se minulle kerrottiin.
LIISA. Päivää, mitä nyt on tapahtunut, kun sinä sellaisella kiireellä tulet meille?
SUSANNA. Ettekö te ole kuullut? Semmoinen tappelu!
LIISA. Ketkä ovat tapelleet?
SUSANNA. Siltavoudin Kalle ja teidän Martti.
LIISA. Meidän Marttiko?
SUSANNA. Minun täytyy istua, juoksin niin, että olen ihan hengästynyt.
(Istuu penkille pöydän ääreen.)
Kyllä te elätte kuin kuurot, vaikka silta on ihan talonne alapuolella, ettekä kuule.
MIKKO. Kuuluihan sieltä illalla vallesmannin mentyä jotain melua. Kuulithan sinäkin sen, Liisa, kun sanoit, että kai pojat tappelevat, kun tytöt noin kirkuvat, mutta minä sanoin, että kirkuvat ne tytöt muutenkin, kun poikia on lähellä.
SUSANNA. Mitä se isäntä nyt puhuu. Hiljaa silloin ollaan ja supatellaan.
MIKKO. Niinhän tehdään, mutta se tulee vasta sitten myöhemmin ajan mukana, ensin virskutaan, sitten kiljutaan, sitten ollaan tuppisuuna ja huokaillaan ja sitten supatellaan ja sitten mennään pappilaan.
SUSANNA (huokaa). Niin, niin, sellainen aika on nyt minun edestäni mennyt. Leskenä saan istua, vaikka kaikki hampaat vielä on suussani. Kuka sitä minusta huolii, kun minulla oli ne kaksi kakaraa?
LIISA. Mutta kerrohan nyt siitä tappelusta. Olitko itse siellä?
SUSANNA. En ollut. Eihän minun sopinut mennä eilen; kun juuri olin istunut jalkapuussa samana päivänä. Pitää säilyttää säädyllisyys kaikessa. Mutta meidän Regina tuli ihan kauhuissaan Juhan kanssa kotia ja itki. Minä jo luulin, että heidän asiansa on mennyt sekaisin ja meinasin ruveta sitä selvittämään, kun Juha alkoi kertoa. Pojat olivat jo silloin yhteen menossa, kun Regina ja Juha tulivat. Pojat lukivat juuri synnintunnustusta.
MIKKO. Silläkö he alkoivat tappelun ja käsirysyn?
SUSANNA. Minä en tiedä, mitä se siihen kuului, mutta sitä he olivat lukeneet ja kovalla kiireellä olivatkin sen tehneet. Oli luistanut kuin lukusijoilla. Ja sitten he ryntäsivät yhteen. Toiset koettivat estää, mutta tytöt saivat siinä pienet kolaukset.
LIISA. Ketkä tytöt?
SUSANNA. Siellä oli se Mariakin ollut ja olikin rehkinyt kuin riivattu Martin puolesta. Niitä sai pitää kiinni, kun muuten olisivat olleet toistensa tukassa hekin. Niin Juha sanoi ja hän on aina pysynyt totuudessa. Ja että hän puhui totta, sen huomasin siitä, että kun tultiin tähän kohtaan kertomuksessa, niin vinkaisi Regina. Taisi surra, ettei saanut hänkin tapella.
LIISA. No kyllä on, kun tytötkin tappelevat. Eiväthän ne sitä koskaan ole tehneet muuta kuin joskus poikien tähden.
SUSANNA. Mutta sehän juuri tässä olikin kysymyksessä, juuri pojat
MIKKO. Minkä poikien tähden?
SUSANNA. Sen teidän Martin tähden? Katsokaahan, kun minä ongin kaikki selväksi, niin pääsin tietoon, että Kalle oli katsellut Reginaa ja että Martti sen on tehnyt se on päivän selvää, kun mies ihan uskoa roikkuu meidän nurkissa.
LIISA. Mutta Reginahan on aiottu Juhalle.
SUSANNA. Niin on aijottu, mutta enhän minä sille mitään mahda, että hänellä oli sellainen luonto, joka vetää poikia tykönsä. Kyllä minä sen ymmärrän; Niin minäkin olin ennen. Aijai, sitä menoa kuin oli minunkin kotini nurkissa silloin, kun minä olin nuori. Nuorihan minä nytkin olen vielä, mutta silloin kun olin naimaton. Vielä enemmän minulla oli. Ja kun Tuomas vainaja minut sai omakseen, niin aidalla minä istuin ja katselin, kun pojat rehkivät painissa. Ja herra jestas sentään, minkä näköinen se minunkin Tuomaani oli, kun hän siitä pääsi. Oli se ihana aika! Koko naama veressä ja minä itkin ja kuivasin, kuivasin ja itkin. Totta kai minun itkeä täytyi. Ja siitä se sitten tuli. Ja hyvä mies se Tuomas olikin, kun miehekseni pääsi. Kuoli vaan liian varhain.
MIKKO. Millä tavalla se meidän Martti tappelusta selvisi? Ei hän tällä kulmalla vielä ole kertaakaan alakynteen jäänyt.
SUSANNA. Ei täällä, mutta toista on, kun Brockmanin Kallen kanssa menee yhteen. En minä tiedä, kuka siinä voitolle olisi jäänyt, sillä molemmat mennä ploiskahtivat Koljon virtaan. Meillehän se Kalle tuli. Ja märkä se oli, herranen aika, miten märäksi ihminen tuleekaan, kun vaatteet päällä veteen joutuu! Minä niitä sitten kuivasin, niitä vaatteita nimittäin, uunin päällä. Äsken Kalle sitten läksi kotiaan kohdin, mutta kovin krympättynä. Reginan suhteen oli kaikki loppunut, sen minä huomasin. Kyllähän Regina häntä koetti lohdutella, mutta mies oli synkkä kuin murhaaja käräjillä.
LIISA. Pelkää, että tämä juttu kerrotaan pitäjällä ja hänelle nauretaan. Sellainen sammuttaa pahimmankin rakkauden miehessä.
SUSANNA. Se on selvää, se. Kyllähän minä sen Reginan olisin sille
Kallelle suonut.
MIKKO. Mutta onhan Regina Juhan morsian.
SUSANNA. Jos minä oikein totta puhun ja ajatukseni tuon julki, niin ei minulla mitään sitä vastaan olisi, että hän menisi jollekulle toiselle. Ottakaa hänet tänne Martin vaimoksi.
LIISA. En minä häntä ottaisi.
SUSANNA. Kyllä minä sen ymmärrän, voi, voi, miten hyvin minä sen ymmärrän. Onhan se Regina hyvä työihminen ja kauniskin hän on, mutta kun sillä on se hirmuinen roikka mukanaan. On isä, äiti ja kaksi sisarta ja kaikki nämä ovat ihan riivattuja komentamaan. Ei siinä auta muu kuin aina pitää halkoa lähellä, jos tahtoo emännyyden säilyttää. Kyllä minä tähän asti olen voitolla ollut heitä kaikkia vastaan, sillä eivät ne toki kehtaa vielä pahaa luontoaan täydellisesti näyttää. Mutta arvaahan sen, että kun häät ovat olleet, niin olen minä talossani kuin lude, joka saa etsiä rakoa, minne pääsisi piiloon.
MIKKO. Miksi se Juha ei aja sitä roikkaa pois?
SUSANNA. Meidän Juha! Se on niin hiljainen ihminen, etten sitä uskoisi omaksi pojakseni, ellen sitä varmasti tietäisi. Isänsä joikin toisinaan ja olikin humalassa hauska mies, lauloi ja hoilasi ja puheli mukavia. Mutta tämä ei ole maistanut viinan tippaakaan. Ja kun hänellä on joutoaikaa, niin istuu ja tutkii raamattua. Ilmankos se Regina saa toisinaan hänestä tarpeekseen. En minä usko, että hän halaakaan sitä morsiantaan muuta kuin kerran viikossa, vaikka tämä on samassa talossa. Ei sitä sentään nuori tyttö niin vähään tyydy. Sano suoraan Liisa; tyytyisitkö sinä, jos olisit nuori?
LIISA. En minä usko, että Mikko halasi minua ennen häitä ollenkaan.
Enkä minä sitä kaivannutkaan. Ennättää sen sittenkin.
SUSANNA. Ihmeiden ihme! Onko niitä sellaisia ihmisiä maailmassa! Mutta kun lukee sitä korkeaa veisua, niin silloin tietää yhtä ja toista.
MIKKO. Minä luen aina profeettoja!
SUSANNA. Ne mekastavat aina niin kovasti. Kyllähän sitä sellaista on terveellistä lukea, mutta sittenkin… Te ette siis huoli siitä Reginasta. Mutta jos Martti haluaa hänet, niin huolitte kai sitten.
LIISA. Ei Martti ole meille siitä mitään puhunut. Ja hän on sellainen poika, ettei hän sentään mitään tee vanhempiensa tahtoa kysymättä.
(Maria ja Henna tulevat.)
MARIA. Päivää! Isäntä käski sanoa, että meillä olisi talkoo torstaina.
Kai täältäkin tullaan?
LIISA. Meillä on heinänkorjuu jo siksi loppunutkin, kyllä me tulemme kaikin. Kuinka siellä teillä näin kauan on kestänyt?
MARIA. Meillä ei ole ollut väkeä kylliksi, ja ne niityt, jotka ovat siellä virran varrella, eivät ole vielä olleet niitettävissä.
MIKKO. Kiire siinä jo onkin, jos tahtoo ennättää kaikki heinät korjuun, ennenkuin ruis pakkaa päälle.
SUSANNA. No, Maria, sehän oli tavaton tappelu, joka siellä eilisiltana oli Koljon sillalla.
MARIA (hätkähtää). Minä olen ihan onneton siitä! Että ne viitsiikin sillä tavalla!
SUSANNA. Voi, voi, et sinä tunne vielä nuoria miehiä; Kyllä he tapella jaksavat. Ei siinä auta sakot ja pappien saarnat. Veri se on, joka sellaista tekee.
HENNA (joka on istunut uunin luo sisään tultuaan). Tiesi, miten siinä olisi käynyt, ellen minä olisi tullut apuun.
MARIA. Niin, tämä Hennahan sen kaiken lopetti.
SUSANNA. Mutta sehän on Henna. Minä tässä katselinkin, että tutun näköinen se on.
(Menee kättelemään.)
Kyllähän minä Läpikäytävän Hennan muistan siltä ajalta, kun isäni vielä asui Längelmäellä. Aijai, ettei se Henna vain tehnyt taikoja silloin, kun minä naimisiin menin.
HENNA. Eihän sitä tarvittu, kun vallesmannin röökynä oli niin korea ja hemaiseva.
SUSANNA. Niin, niin, kun muistelee niitäkin aikoja! Vai Henna se nyt tappelun lopetti?
HENNA. Niinhän minä tein. Minä olen mieheni niin usein laahannut pois tappeluista, että kyllä minä kaikki konstit tunnen. Minä ryömin kuin kissa hiirtä vahdatessaan poikien jalkoihin ja tarrasin kinttuihin kiinni. Ei se mieskään yhdellä jalalla pystyssä pysy, ei ainakaan silloin, kun toisen kanssa tappelee. Ne menivät niin että roiskahti kaidepuun yli virtaan; Siellä ne sitten mulskivat aikansa ja nousivat rannalle. Mutta sellainen sisu niillä vielä oli sielläkin, etteivät edes samalle rannalle tahtoneet nousta, vaan toinen nousi toiselle ja toinen toiselle.
LIISA (mennen ovea kohden). Minnekähän se Martti ne vaatteensa on jättänyt. Pitää mennä aittaan katsomaan, etteivät siellä sikisty aivan pahanpäiväisiksi. Ne pojat heittävät vaatteitaan sinne ja tänne yhteen kasaan.
(Menee)
MIKKO. No, onko se Henna taas taikamatkoilla?
HENNA. Ei minulla tähän pitäjään asiaa ole. Minä olin vain läpimatkalla sinne Eräjärvelle. Siellä on sellainen onneton likka, joka ei tahdo miestä saada, ei, vaikka mikä olisi. Ja ellen minä auta, niin Kyöpelin klasivuorta se kiivetä saa.
MIKKO. Henna onkin kai monen siltä matkalta pelastanut?
HENNA. Onhan tuota tullut tehdyksi. Onhan lähimmäistä autettava siinä missä kukin voimainsa mukaan voi. Ja naiminen on pyhä ja vakava asia. Ei siihen vain jokainen toisten auttamatta pääse, kun ne miesriiviöt ovat tulleet sellaisiksi junttipäiksi, että eivät menisi pappilaan vaikka mikä olisi. Houkuteltava niitä on ja konstia on käytettävä.
SUSANNA. Ei Henna nyt mene tästä pitäjästä pois, ennenkuin on meillä käynyt. Minäkin olen nyt leskenä.
HENNA. Niin, minä olen sen kuullut, että röökynä on leski. Mitenkäs se isäfaari jaksaa? On kai vielä yhtä nuori ja kekkee kuin ennenkin?
SUSANNA. Samanlainen hän on kuin ennenkin. Onko siellä Längelmäellä kuollut viime aikoina paljon ihmisiä?
HENNA. Ainahan niillä on se tapana ollut. Milloin enemmän milloin vähemmän. Lapsia tietysti kuolee parhaasta päästä, mutta menee siinä keski-ikäisiäkin. Voi, kyllä se oli vahinko, ettei röökynä ollut leski silloin, kun se Västilän Laurilan Lauri isäntä leskeksi jäätyään haki itselleen uutta vaimoa. Siinä oli sitten touhua. Koko pitäjä sitä hakemista ja valikoimista seurasi. Lesken se sitten otti, kun ei ketään nuorta tyttöä saanut. Mutta olisi röökynän kelvannut mennä siihen taloon.
SUSANNA. Onko hänellä poikia?
HENNA. Onhan se Jaakko. Komea ja roteva poika. Pitkä, tavallista pitempi. Se on nyt juuri siinä iässä, että senkin pitäisi mennä naimisiin. On ainoa poika ja saa talon. Eihän sitä juuri kannata mennä muuta kuin sellaiseen taloon, jossa on yksi poika. Kyllähän niistä tytöistä sitten pääsee perunkirjoituksissa, vaikka eivät ne langot niitä hauskimpia ole; vaativat ja vaativat. Mutta pääseehän niistä. Mutta toista on pojat. Minä tiedän talon, en nyt viitsi nimeä sanoa, mutta siellä pojat niin riitelivät perinnöstä, että piti pöytäkin sahata kahtia, kun ei kukaan tahtonut toista puolta toiselle sovinnolla antaa.
SUSANNA. Mutta se Jaakko? Vai on pitkä ja komea?
LIISA (tulee sisään). Enkö minä sitä arvannut. Sinne se Martti oli pannut vaatteet märkinä nurkkaan yhteen kääröön. Olisi luullut, että näitä ei ole mestarilla koskaan teetetty, niin ovat rypyssä.
(Oikoo vaatteita ja asettaa ne kuivumaan takan päälle.)
SUSANNA. Tekisi niin mieli jäädä tuota Hennaa puhuttamaan, sillä on aina niin mukavia juttuja, mutta ne voivat siellä kotona tehdä mitä tahansa, ellei ole aina vieressä katsomassa. Hyvästi nyt. Henna tulee sitten varmasti meille. Tässähän se on ihan vieressä.
HENNA. Kyllä minä tulen. Onhan sitä niinkuin sukua, kun on samassa pitäjässä syntynyt. Örisse aina lähempää kuin vieraasta pitäjästä olisi.
SUSANNA (kättelee kaikkia). Hyvästi nyt. Ja Henna ei sitten unohda millään tavalla tulla meille. Minä annan vaikka ryypyn.
(Menee.)
LIISA (tarkastaen riippumaan asetettuja housuja). Ja millä tavalla se poika on housujaan pidellyt! Ihan rikki!
HENNA (nauraen). Hähähähähä! Siinä rytäkässä ne repesivät. Minä näin sen!
LIISA. Kyllä näistä paikkaamalla vielä tulee työhousut, mutta ei näitä enää pyhänä pidä. Missähän, Mikko, se pitäjän räätäli tähän aikaan on työssä? Pitäisi mestarille saada sana.
MARIA. Mestari tuli juuri sinne Sikalaan tänä aamuna.
LIISA. Voi todellakin sanoa, missä housut repee, siellä räätäli on paikalla kepee. Jos sinä, Mikko, menisit heti hänelle puhumaan. Kai tuo siinä muun työn välissä ennättäisi housut tehdä Martille. Minulla on aitassa vielä tätä samaa sarkaakin.
MIKKO. Voihan tuota mennä, niin on sekin asia sitten hoidettu aikanaan.
(Ottaa lakkinsa ja menee.)
HENNA. Kyllä on tämä isäntä nöyrä ja kuuliainen. Ei niitä olekaan monessa paikassa sellaisia. Komentieraavat akkaansa ihan aamusta iltaan.
LIISA. Miehissä ja miehissä on kovin suuri ero.
HENNA. Siinä emäntä sanoi ihan toden sanan. Kyllä se ero on niin suuri, ettei sitä uskoisikaan.
LIISA. Ei kai sinulla, Maria, ole kovin kiirettä pois.
MARIA. Ei ole. Tarvitaanko minua täällä?
LIISA. Minun pitäisi käydä vähän niityllä juuri nyt. Pitää viedä sinne niille juotavaa. Minun pitäisi vähän puhua sinulle asioista.
MARIA. Kyllä minä sen ajan tässä odotankin.
LIISA. Pitää samalla vähän toruakin sitä Marttia, kun ei ole äidilleen mitään puhunut tuosta tappelusta.
(Menee.)
HENNA. Voi sinua, kultainen nypykkä, kyllä saat hyvän anopin ja apen, jos tähän taloon pääset. Minä olen jo nähnyt niin monta taloa ja niin monta perhettä, että ihan haistan heti tupaan tullessani, missä ollaan onnellisia. Minä myisin vaikka autuuteni, jotta hankkisin sinulle miniän paikan tällaisessa talossa.
MARIA (alakuloisena). Auttaako siinä enää mitään, kun se tappelukin oli eilen.
HENNA. Auttaa ja auttaa varmasti, kun minä hommaan. Katsohan, kohtalon sormi pisti ihan siihen paikkaan, missä apu on.
MARIA. Ja missä se on?
HENNA. Tuolla uunin päällä.
MARIA. Mikä siellä sitten on?
HENNA. Ne housut. Jos saa nuori tyttö käsiinsä rakastamansa miehen housut, niin on taika, joka varmasti auttaa. Se tepsii mieheen ihan tiukasti.
MARIA (innostuen). Ja mikä se taika on?
HENNA. Sinun pitää ottaa nuo Martin housut ja sitten jauhaa niitä käsikivillä.
MARIA. Herranen aika, pitääkö minun he sitten jauhettuina syödä?
HENNA. Ei, ei niitä syödä sentään tarvitse, mutta jauhaa ne pitää oikein pieniksi. Ja että kohtalon sormi on tismalleen tämän asian päällä, se nähdään kaikesta. Ensin tuo pojan oma äiti housut ihan meidän nenämme eteen. Ja sitten on tuossa ihan lähellä käsikivet.
(Osoittaa oven pielessä olevia käsikiviä.)
Ja sitten käy kaikki kuin nakutettu. Isä menee pois, äiti menee pois, me jäämme kahden, eikä talossa ole ketään muita kuin me kaksi. Ota pian housut sieltä alas!
MARIA (ottaa housut uunin päältä). Voi, voi, kuinka minä pelkään!
HENNA. Ei tarvitse pelätä ollenkaan.
MARIA. Mutta mitähän Martti sanoo, jos saa tietää, että minä olen hänen housunsa jauhanut?
HENNA. Mitä se sanoo, on mielissään sellaisesta. Kyllä se selviää siinä ilossa ihan itsestään. Pian housut myllyyn!
MARIA (menee housut kädessään myllyn luo). Pitääkö minun panna nämä myllyyn niin, että ensin on puntit, vai että ensin on vyötärö!
HENNA. Hullu likka, tietysti ensin puntit. Pystyssähän miehen täytyy olla, eikä päällään seisomassa.
MARIA (koettaa saada housut käsikivien silmästä sisään). Eivät nämä mene millään ihmeellä sisään. Tämä reikä on pieni ja housut ovat sarkaa.
HENNA. Ota halko ja paina sillä!
(Tuo hänelle uunin luota halon.)
Paina tällä!
MARIA (painaa). Eivät ne mene sittenkään!
HENNA. No, se on nyt ihme ja kumuna!
(Ilahtuen.)
Mutta, katsohan, taas se kohtalon sormi näyttää mitä meidän tulee tehdä. Tuolla uunin kupeella on tukki ja sen päässä kirves, ihan kuin meitä ja tätä asiaa varten siihen pantuna. En ole vielä koskaan taikaa tehnyt, jossa kaikki olisi ihan tarjolla edessä, on saanut etsiä ja hakea. Tuo housut tänne, niin minä autan!
(Menevät yhdessä tukin luo, joka on uunin pielessä tuvan puolella.)
MARIA. Ihan minua peloittaa!
HENNA. Älä löpise. Pian housut tänne!
MARIA. Tässä ne ovat!
(Antaa Hennalle housut, joka panee ne tukille, tarttuu kirveeseen ja alkaa lukea hakaten samalla housuja.)
HENNA.
Iske kirves miehen mieltä,
Pirstoa pahan sisua,
Nöyräksi nujertamahan,
Lempeänä leimumahan.
Nosta haluja hänessä,
Tämän meidän piian päälle,
Ettei muita muistakahan
Eikä toisia tavota.
(Puhuu.) Tässä on nyt silppua. Ota se ja ala jauhaa! (Antaa Marialle hakkaamaansa kangasta. Maria ottaa ja menee myllyn luo ja alkaa jauhaa.)
Niinkuin pöksyjä pitelen,
Niin mä sisuas sitelen,
Yhtehen yhistyköhön,
Kiinni kinnaroitukohon,
Ettei pääse päivinänsä,
Selviä sinä ikänä!
(Puhuen.) Tässä on lisää vaikka kuinka paljon. Jauha, jauha!
MARIA. Tämä on niin nihkeää, ettei se kulje kivien välissä. Se vain vinkuu ja vitisee!
HENNA. Anna vinkua, ei se mitään tee. Kyllä se suppu siellä pienenee!
(Maria ryhtyy taas jauhamaan. Henna jatkaa lukuaan.)
Nouse lempi hettehistä,
Nouse minun nostaessa,
Pyörryttäös miehen päätä,
Souda suonissa suvena,
Että aivot on sekaisin,
Halut hulluina hänessä.
(Puhuen.) Tuleeko siitä mitään?
MARIA. Kyllä se jo alkaa luistaa.
HENNA. Tule ottamaan lisää. Täällä on sinulle! (Maria käy ottamassa lisää riepuja. Henna jatkaa kirveellä hakkaamista ja lukee.)
Ei sitten sinä ikänä,
Ellei tänän kesänä,
Lempi leiki lehtoloissa,
Kukertele kuusen alla.
Jos et nouse, minä nostan,
Jos et kiihdy, minä kiroan!
(Puhuen.) No, nyt se on sitä myöten valmis. Puntit on mäsänä.
Istuinpaikka on välttämättömästi pantava kokonaisena myllyyn.
(Menee myllyn luo ja tuppoa housuja kiven silmään.)
Luistaako se!
MARIA. Ei se luista. Se juuttuu ihan kiinni!
HENNA. Väännetään yhdessä! Kas, tuolla tavalla, tuolla tavalla! Kyllä tästä nyt hyvä tulee!
MARTTI (on tullut hiljaa ovesta ja seisoo aivan naisten takana; katselee vähän aikaa ihmeissään heidän hommaansa). Mitä te täällä jauhatte?
(Molemmat naiset kirkaisevat. Maria pakenee tuvan toiselle puolelle pöydän luo, Henna uunin lähelle.)
HENNA. No, nyt meni kaikki sekaisin!
MARTTI Mitä te noin säikähdätte?
(Astuu muutaman askeleen eteenpäin, Henna livistää samassa hänen taitseen ovesta ulos.)
No, no, minne sellainen kiire?
(Menee jälleen myllyn luo ja vetää housun kappaleen myllystä.)
Voi paratiisin omenat! Minun housuni! Mitä ihmettä te minun housujani myllyssä jauhatte? Eihän näistä ole muuta kuin istuin enää jälellä ja sekin jo koko lailla kelvottomassa kunnossa.
(Menee housut kädessään Marian luo, joka on istunut penkille ja peittää kasvonsa esiliinallaan.)
Tiedätkö sinä, mitä nämä ovat?
MARIA (heikolla äänellä). Sinun pöksysihän ne ovat.
MARTTI. Ovat olleet, eivät kai enää ole.
(Ystävällisellä äänellä).
Mitä varten sinä näitä tällä tavalla olet pidellyt?
MARIA (nyyhkyttäen). Kun se Henna neuvoi.
MARTTI. (viheltäen). Vai niin, vai neuvoi Henna? Ja mitä varten näitä sitten näin pidettiin?
MARIA. Kun se Henna sanoi, että se auttaa varmasti.
MARTTI. Mihin se auttaa?
MARIA. Siihen rakkauteen. Voi, voi. Martti hyvä, anna anteeksi, en minä enää toista kertaa sillä tavalla tee.
MARTTI. Tahtoiko se Henna, että minä rakastuisin häneen?
MARIA. Eihän hän tahtonut, mutta hän neuvoi minua.
MARTTI. Ettäkö minä rakastuisin sinuun?
MARIA. Minä niin häpeän. Ei minun olisi pitänyt mennä ollenkaan tähän loukkuun. Mutta kun sinä niin kovasti olit sen Reginan puolella ja kun minulla ei ollut enää mitään muuta keinoa ja kun sinä tappelitkin hänen tähtensä.
MARTTI (koettaa salata nauruaan). Vai sen vuoksi?
MARIA (ojentaa kätensä ja tarttuu housuihin). Anna ne minulle, kyllä minä hommaan uudet sinulle näiden sijaan.
MARTTI (vetäen vastaan). Ja ellen minä anna.
MARIA. Sinun täytyy antaa, muuten minä tulen ihan onnettomaksi.
MARTTI. Minä tässä olen tuumaillut, että jokainen asia maailmassa pitää toimittaa päätökseen.
MARIA. Mitä sinä tarkoitat?
MARTTI. Että sinun täytyy jauhaa nämä housut ihan valmiiksi. Sitten voi äiti niistä vaikka leipoa kakun ja syöttää minulle.
MARIA. Älä nyt tee pilkkaa minusta, minä olen niin onneton.
MARTTI. Ellet jauha näitä housuja loppuun asti, niin minä kerron asian koko maailmalle.
MARIA. Mieluummin sitten se kuin että koko pitäjä minua pitää pilkkanaan.
(Nousee.)
MARTTI. Mutta jauhakin ne pieniksi.
MARIA (menee alakuloisena myllyn luo). Kyllähän minä jauhan, kun siinä sitä niin vaadit!
(Pistää housut myllyyn ja alkaa jauhaa.)
MARTTI. Se on sinulle raskasta työtä!
MARIA. Eihän tämä työ raskasta olisi, elleivät ne housut olisi nihkeitä.
MARTTI. Kangas tulee sellaiseksi vedessä.
MARIA. Että minun pitikin vielä tällaiseen joutua! Minä en koskaan tätä unohda.
MARTTI. No, se on vissi sana se, ettei sitä unohtaa saakaan.
MARIA. Ettei vaan kukaan tulisi.
MARTTI. Henna karkasi tiehensä. Äiti jäi niitylle; ja isä on jossain asioillaan.
MARIA. Mutta ellen minä saakaan näitä pieniksi?
MARTTI. Jauhat siihen asti, kunnes saat. Ehkä minä tulen auttamaan.
MARIA. Et saa, kyllä minä yksinkin jauhan.
MARTTI. Pelkäätkö sinä, että taika ei sitten auta?
MARIA. En minä enää ajattele mitään taikoja, kun vain pääsisi pois.
MARTTI (tarttuu käsikiveen yhdessä Marian kanssa). Mutta miehen pitää aina naista auttaa. Jauhetaanhan yhdessä.
MARIA (vilkaisee häneen). Sinä naurat.
MARTTI. En kai minä tässä itkeä kollota.
MARIA. Sinä et siis ole enää minulle vihoissasi?
MARTTI. En, jos saamme housut pieniksi.
MARIA (alkaa jauhaa täyttä voimaa). Kyllä minä sitten jauhan vaikka viikon tässä. Enkä minä sitten enää välitä, vaikka koko kylä tulisi minulle nauramaan.
MARTTI. Sekö sinulle onkin pääasia?
MARIA. Mikä?
MARTTI. Se, että minä en ole vihainen sinulle?
MARIA. Enhän minä mistään muusta välittäisi koko maailmassa.
MARTTI. Miksi et ole koskaan ennen siitä puhunut?
MARIA. Enhän minä ole sinua vastaan rikkonutkaan.
MARTTI. En minä sitä juuri tarkoittanut.
MARIA. Mitä sitten?
MARTTI. Sitä, että sinä pidät minusta.
MARIA. Mitä minä sitä olisin tullut sanomaan, kun sinä et ole pitänyt minusta.
MARTTI. Mistä sinä sen tiesit?
MARIA. Tietäähän sen sellaisen.
MARTTI. Älä nyt ole olevinasi miestä viisaampi. Ja mistä sinä minun asiani olisit tietänyt?
MARIA. Kun se Regina…
MARTTI. Minä hämäsin sitä Reginaa ihan huvikseni, kun se on niin halukas kokoamaan miehiä ympärilleen ja kun sen Juhan asioista ei tahtonut tulla mitään selvää.
MARIA. Onko se ihan totta?
MARTTI. Ei ihan, mutta on sinnepäin ainakin.
MARIA. Anna nyt minun jauhaa tämä yksinään loppuun asti.
MARTTI. Parempi on, kun saadaan pikemmin tämä suttu valmiiksi.
MARIA. Mitä varten?
MARTTI. Jotta sitten puhutaan muusta.
MARIA. Mistä muusta?
MARTTI. Vaikka meidän häistämme.
MARIA (huudahtaa). Martti!
(Horjahtaa ja kätensä menevät kiven laitaan.)
MARTTI. Älä siinä jauha hyppysiäsi yhteen sotkuun.
MARIA. Älä tee minusta pilkkaa, Martti!
MARTTI. En minä pilkkaa tee. Mutta katsotaanhan nyt, mitä niistä housuista on tullut.
(Tarkastaa myllyyn.)
Eiköhän tämä jo riitä. Tule nyt tänne ja istu viereeni, niin puhumme.
(Vie hänet istumaan rahille pöydän ääreen.)
MARIA. Minä tahtoisin jo mennä pois täältä, ennenkuin äitisi tulee kotia.
MARTTI. Minä luulen, että äiti ei tule kovinkaan pian. Hän tuli niitylle ja lähetti minut tänne hakemaan sukkavarrasta itselleen. Kyllähän minä ihmettelin, mitä hän sillä tekee, kun ei kudintakaan ollut hänellä kädessään, mutta en minä häneltä mitään kysellyt, vaan lähdin niityltä. Katsohan, kun äiti käskee, niin pitää totella. Nyt minä huomaan, että sinä olitkin se sukkavarras, jota minun piti täältä etsiä.
MARIA. Olisikohan hän toden totta tarkoittanut sitä, että sinä puhuisit minun kanssani?
MARTTI. Äiti on niin viisas, etteivät tuomarit ja laamannit hänelle riitä. Ja kun hän lähettää minut tänne ja tietää sinun olevan täällä, tarkoitti hän sillä jotain. Ja hän huusi vielä perästäni, ettei sillä ollut mitään kiirettä.
MARIA. Mutta viehän hänelle nyt se sukkavarras, kun hän kerran lähetti sitä hakemaan.
MARTTI. Minä tahdon kerran olla tottelematonkin, ennenkuin tulen täysi-ikäiseksi. Tämä kilttinä poikana oleminen on ajanmittaan niin kovin ikävää. Kuulehan, Maria, tuletko sinä meille?
MARIA. En minä osaa siihen mitään sanoa.
MARTTI. Ehkä sanoisit, jos ensin söisit tuon supun tuolta myllystä.
MARIA. Älä nyt viitsi!
MARTTI. Vai tahdotko sinä, että minä otan sen Reginan sisaren Katrin tai sitten Sohvin?
MARIA. Ei, et saa ottaa kumpaakaan heistä.
MARTTI (näkee ikkunasta Liisan tulevan). Ellet pian sano; jäätkö tänne vai etkö jää, niin kerron kaiken äidille, joka jo näkyy tuolla tulevan sitä sukkavarrasta hakemaan.
MARIA. Martti, tiedäthän sinä.
MARTTI. Enköhän minä tiedä.
MARIA. Mitä sitten kysyt?
MARTTI. En minä mitään kysykään enää.
LIISA (tulee). No, kauan sinä viivyitkin, Martti.
MARTTI (on noussut ja seisoo pitäen Mariaa kädestä kiinni). Äiti, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin minä ottaisin tämän Marian vaimokseni.
LIISA (menee Marian luo ja syleilee häntä). Terve tuloa sitten taloon. Tätä minä olen toivonut. Tee hänet onnelliseksi ja muista karttaa aina viimeiseen asti ensimmäistä riitaa.
MARTTI. Ei sitä tarvitse enää pelätä, me olemme jo riidelleet.
LIISA (pudistaen päätään). Lapset, lapset, joko jo?
MARTTI. Meillä oli riita niistä minun housuistani.
MARIA (kauhuissaan). Mutta Martti, et saa!
MARTTI. Parasta on häpeä tuoda yhdellä kertaa esiin, niin pääsee vähemmällä.
LIISA. Mitä te housuista riitelitte?
MARTTI. Äiti, katsokaa tuonne myllyyn, niin näette, siellä ne ovat.
LIISA (katsoo myllyyn). Mitä ihmettä tämä on?
MARTTI. Se on rakkauden taikaa. Ja että se on tepsinyt, siitä olen minä selvänä todistuksena.