LIISA (purskahtaa nauruun). Hyvänen aika! En ole kuullut enkä nähnyt mokomaa!
MIKKO (tulee). Mikä ilo ja riemu täällä on?
LIISA (kääntää hänet ympäri). Tule pois, et saa jäädä tänne. Martti on mennyt kihloihin Marian kanssa. Ei heitä nyt saa häiritä.
MIKKO. No, tahdon minäkin joskus olla herra omassa talossani!
(Lykkää Liisan syrjään.)
Ole hiljaa, akka, kun minä miniääni kättelen!
(Menee tervehtimään Mariaa).
Tervetullut taloon!
MARIA. Minä niin häpeän!
(Karkaa ovesta.)
MARTTI. Pitää mennä jälestä, ettei kokonaan häviä!
(Juoksee nauraen hänen jälestään.)
MIKKO (seisoo ihmeissään paikallaan). Olen minä nähnyt kaikenlaisia morsiamia, mutta en vielä tuollaista!
LIISA. Mutta kuulehan nyt, kun kerron.
(Kertoo nauraen.)
Maria teki taikoja. Jauhoi käsikivillä noita Martin märkiä housuja.
Tässä ne nyt ovat.
(Vetää housun kappaleen myllystä.)
Sitä se nyt häpeää.
MIKKO. Mitä se suotta häpeää, kuu kerran hyvästi auttoi?
LIISA (mennen miehensä luo ja laskee kätensä hänen molemmille olkapäilleen). Mikko rakas, meillä on nyt miniä ja oikein mieluinen miniä. En olisi parempaa saanut, vaikka itse olisin valinnut.
MIKKO. Kun onni asuu talossa, niin onnea on kaikkialla. Ei hyvässä talossa koskaan mitään pahoin käy.
LIISA. Meillä on nyt miniä. Uusi polvi varttuu heistä, uusi ja onnellinen polvi. Ja kun me kerran olemme menneet hautuumaalle, niin he meitä silloin vielä muistavat.
MIKKO. Muistavat sinua ainakin, sillä sinähän taloon onnen olet tuonut.
LIISA. Eihän onnen kaunis lintu pysy, ellei sitä toinen osaa pysyttää.
MIKKO. Mutta kaikkien taloon ei onnen lintu lennäkään. Sinä olet lentänyt.
LIISA. Mutta muistakaamme sitä, joka tätä asiaa meille nyt on kiirehtinyt. Hennaa nimittäin. Missähän hän lienee tällä haavaa.
MIKKO. Aitan nurkan takaa minä näin hänen kurkkivan taloon tullessani.
LIISA. Hae kukkarosi esiin, minä kutsun hänet tänne.
(Menee ikkunaan ja viittoilee.)
MIKKO (menee seinäkaapille, ottaa esiin nahkakukkaron ja sieltä hopeatalarin).
Näetkö hänen naamaansa missään?
LIISA. Tuolla Henna on, mutta ei tohdi tulla. (Viittoo uudelleen.) Jo lähti liikkeelle.
HENNA (tulee vähän ajan päästä ovelle. Kurkistaa varovaisesti sisään).
Emäntä taisi viittoilla minulle.
MIKKO (pitäen rahaa hyppysissään). Tunteeko Henna, mikä tämä on?
HENNA (nielaisee ensin). Hopeatalarihan se on. Kyllähän minä sellaisen tunnen, vaikka en monasti ole sellaista pidellyt.
MIKKO. Saa nyt pidellä.
(Heittää sen hänelle.)
HENNA (koppaa sen kiireesti). Ja auttoiko se?
LIISA. Auttoi varmasti ja siksi tämä on palkka.
HENNA. Sen minä olen aina sanonut, että kyllä niistä taioista apua on, kun on oikea toimittaja.
(Lyhyen vaitiolon jälkeen.)
Kai minä saan tuon supun ottaa tuolta myllystä?
LIISA. Mihin sitä käytetään?
HENNA. Voinhan minä sen sanoa näin salassa. Elukoillehan minä tätä annan. Pannaan hiukan sonnin juomaan, niin kyllä tepsii. Se on niin varmaa kuin varma on. En minä suotta ole Läpikäytävän Henna.
Väliverho.
NELJÄS NÄYTÖS.
Sama näyttämö kuin ensimmäisessä näytöksessä.
SOHVI (tulee juosten veräjän kautta, huutaa tupaan päin). Katri!
(Surkealla äänellä.)
Katri! Katri!
KATRI (tulee tuvasta). Mikä sinulla nyt on hätänä?
SOHVI. Minä kuulin kylällä, että Heikkilän Martti on mennyt kihloihin.
KATRI (säikähtyen). Kenen kanssa hän on mennyt kihloihin?
SOHVI. Yrjölän Marian kanssa.
KATRI. Se on valhe!
SOHVI. Ei, kyllä se on totta.
KATRI (purskahtaen itkuun). Hyvänen aika, miten onneton minä olen!
SOHVI. Oletko sinäkin onneton!
(Purskahtaa hänkin itkuun.)
KATRI. Itketkö sinäkin?
(Kuivaa äkkiä kyyneleensä.)
Ja mitä varten sinä itket?
SOHVI. Kun minä olen hänen päälleen ajatellut jo kauan aikaa.
KATRI (suuttuen). Sinä, alamittainen! Et sinä semmoista vielä saa ajatella. Ensin täytyy Reginan mennä naimisiin ja sitten minun ja sitten vasta tulee sinun vuorosi. Järjestys kaikessa!
SOHVI. Mutta enhän minä sille mitään mahda, että hän on niin komea ja minun on niin hyvä olla, kun näenkin hänet.
KATRI. Pidä suusi kiinni, likka!
SOHVI. Et saa olla paha minulle, kun minun sydämeni on ihan murtunut!
Kyllähän minä tiesin, että sinä ajattelit häntä…
KATRI (suuttuen). Mitä se sinuun kuuluu, ketä minä ajattelen?
SOHVI. Ei kuulukaan, mutta minä ajattelin, että samahan tuo on, jos hän tulee vaikka sinulle, onhan hän sittenkin samassa suvussa!
KATRI. Ellet nyt jo lakkaa vonkumasta, niin saat selkääsi!
REGINA (tulee tuvasta). Mitä tuo Sohvi parkuu ja poraa!
SOHVI. Kun se Heikkilän Martti on mennyt kihloihin Yrjölän Marian kanssa.
REGINA (sävähtäen). Onko se totta?
KATRI. Niin ainakin tuo likka väittää.
REGINA. Kuinka hän on uskaltanut sen tehdä!
KATRI. Sinultako hänen olisi pitänyt siihen lupaa kysyä. Ellet sinä olisi häntä koettanut houkutella puolellesi, niin olisi hän mieltynyt minuun, sillä minä olin täällä jo ennenkuin Maria tulikaan Sikalaan.
REGINA. Mitä minun asiani sinuun kuuluu?
KATRI. Sinä olet toisen miehen kihlattu morsian ja sitten sinä yhtä kaikki narraat toisia miehiä.
REGINA. Pidä sinä huoli omista asioistasi.
SOHVI. Ellei Regina aina olisi tupannut Martin seuraan, niin olisi hän joutunut puhumaan meidän kanssamme.
REGINA. Älä räkätä!
SOHVI (joka on lakannut itkemästä). Ähä, kuttipiti, mitenkä kävi sinulle! Sait apskeetit!
REGINA (hyökkää hänen kimppuunsa). Kyllä minä sinulle näytän vielä!
KATRI (koettaen estää). Anna lapsen olla!
REGINA. Hänen tarvitsee saada kuritusta, kun tekee minusta pilkkaa!
(On tarrannut Sohvin palmikkoon. Sohvi parkuu.
Katri tarraa Reginan palmikkoon.)
Päästä irti heti paikalla!
KATRI. Päästä sinä ensin irti!
REGINA. Minä kiskon joka karvan hänen päästään!
SUSANNA (on tullut tuvan ovelle). Joko te sisarukset taas olette tukkanuottasilla! Odottakaahan!
(Menee tupaan.)
KATRI. Sinä villitty narttu, päästä heti Sohvi irti.
REGINA. Älä retuuta minun palmikkoani, taikka tulee niin että läikyy.
SUSANNA (halko kädessään ryntää tyttöjen kimppuun). Ettekö siitä mene erillenne heti paikalla!
(Lyö halolla jokaista.)
ANNA (tulee oikealta karjapihasta seiväs kädessään). Ole siinä rusikoimatta minun lapsiani! Minulla on valta niihin eikä sinulla.
(Hyökkää Susannan kimppuun.)
SUSANNA (kääntyy ja lyö halolla Annaa). Tule päälle, jos uskallat!
ANNA. En minä sinua pelkää, sinä senkin leskivaimo, kakaroiden äiti.
SUSANNA. Älä hauku minua, senkin noita-akka, kirppupesä, hölppähuuli, miehen risti!
ANNA. Sinä joka miehen lautta!
SUSANNA. Sanotko sinä minua lautaksi! Minä maataan sinut ihan kirjavaksi!
(Susanna ja Anna hyökkäävät yhteen, Regina, Katri ja Sohvi
koettavat heitä erottaa. Kaikki ovat yhdessä sikermässä.)
TUOMAS (tulee tuvasta). Hiljaa, akkaväki!
SUSANNA. Pidä kurissa tuo sinun sukusi. Se hyökkää minun kimppuuni!
ANNA. Kuka tässä on päälle hyökännyt jollet sinä juuri!
(Lyö häntä.)
JUHA (tulee tuvasta). Älä lyö minun äitiäni! Pysy alallasi, senkin kirottu anoppi-akka!
(Miehet menevät ja eroittavat naiset.)
TUOMAS. Pidä suusi kiinni, kloppi! Vai haukut sinä minun vaimoani!
JUHA. Haukun, kun hän hyökkää äitini kimppuun!
TUOMAS. Mikä sinä luulet olevasi?
JUHA. Isäntä talossa!
TUOMAS. Vai isäntä! Tuollainen kräpä! Ei sitä isännäksi tietäisi, ellet pidä rinnan päällä julistusta. Kaikki sitä itseään isännäksi kutsuvatkin, jotka eivät ole edes isännän näköisiä. Minä se isäntä tässä talossa olen.
JUHA. Isäntä on se, jolle talo kuuluu.
TUOMAS. Isäntä on se, joka isäntänä olla osaa.
JUHA. Merkitsee sitä laki ja parakraahvit myös jotain! Ja laki on tuominnut talon minulle.
TUOMAS. Laki ja parakraahvit! Laki olen minä ja minun kourani ovat tässä talossa parakraahvit!
SUSANNA (Juhalle). Katso, miten hän sinua soivaa! Hän tahtoo ottaa talon sinulta, vaikka hän ei ole täällä yhtään mitään.
TUOMAS. Vai en ole mitään? Sanohan se toinen kerta! Minä olen tätä komentoa jo kylliksi kauan katsellut. Ja nyt minä sanon, että minä täällä määrään eikä kukaan muu.
SUSANNA. Älä hellitä, Juha! Hän vie talon sinulta!
JUHA. Minä en anna taloa näin vain. Talo oli isäni ja minä pidän sen!
Ja ennenkuin siitä luovun, minä peruutan koko naimakaupan!
REGINA. Juha, sitä sinä et saa tehdä!
TUOMAS. Uskallappas, jos tohdit. Minä vedän sinut oikeuteen, minä käyn käräjiä siihen asti, kun viimeinen hengenveto kestää!
JUHA. Millä tuollainenkin mies käräjiä käy, jolla ei ole edes omaa taloa, joka on täällä toisten armoilla.
TUOMAS. Vai olen minä armoilla! Kohta nähdään, kuka tässä armoilla on.
(Hyökkää häneen käsiksi.)
SUSANNA. He tappavat toisensa!
ANNA. Erottakaa heidät!
(Naiset ryntäävät miehiin kiinni ja kiskovat heidät erilleen.)
(Samassa tulevat veräjästä Mikko, Liisa, Martti, Maria ja Henna.)
MIKKO. Herran rauhaa taloon!
LIISA. Täällä on kai ollut jotain pientä keskustelua, kun miehet ovat noin punaisia.
SUSANNA. Ei täällä ole mitään. Me vain olimme aikeissa mennä niitylle.
MIKKO. Me olemme saaneet jo heinät tehdyiksi. Ja kun tiedämme, että teillä vielä on joukko korjaamatta, niin me tulimme tänne kaikin auttamaan.
SUSANNA. Sehän on vallan erinomainen asia. Minäkin olin juuri menossa.
LIISA. Ja oikein halko kourassa! Ihan siitä olisi tullut hölmöläisten heinänkorjuuta!
SUSANNA. Kas, kun on se vielä kädessä. Minä olin juuri meiningissä panna se pesään, kun täytyi tulla tänne.
(Heittää halon pois.)
HENNA. Joko täällä tiedetään uudesta kihlauksesta?
SUSANNA. Kuka on mennyt kihloihin?
LIISA. Tämä meidän Martti ja Maria, nehän ovat sen tehneet eilen.
SUSANNA (menee kättelemään Marttia ja Mariaa). No, kyllä olette osanneet sen salassa pitää. Onneksi olkoon teille molemmille. Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi sinä, Liisa, eilen olit niin vastahakoinen, kun minä toisella tavalla ehdotin.
LIISA. Minä annoin nuorten päättää asiansa.
ANNA (tulee kättelemään). Onnea vain sitten!
JUHA (lämpimästi). Hyvästi olet valinnut, Martti! Mariasta saat oikein lempeän ja siveän vaimon itsellesi.
MARTTI. Siitä olen ihan varma.
TUOMAS (kättelee). Eläkää sovussa ja rauhassa niin kauan kuin suinkin laatuun käy! Se on minun toivotukseni!
(Regina, Katri ja Sohvi kättelevät sanaakaan sanomatta.
Sohvi rupeaa itkemään.)
LIISA. No, mikä lapselle tuli?
HENNA. Ainahan ne nuoret tytöt itkevät kihlajaisissa ja häissä. Se kuuluu nuoren naisen luonnonlaatuun.
ANTTI (tulee veräjän kautta). Täällähän on melkein koko kylä koolla.
SUSANNA. Mikä teidät, isä, taas tänne tuottaa?
ANTTI. Virka-asiat, tyttäreni, virka-asiat! Juuri kun olin kotia päässyt, niin tuli siltavouti meille ja ilmoitti, että täällä on hänen poikaansa sunnuntai-iltana hyvin pahalla tavalla mukiloitu. Minun täytyy tulla toimittamaan siitä tutkimus. Aijai, pojat, tästä nousee julma prosessi! Tappelu ja pyhäiltana vielä. Siinä otetaan monta parakraafia varteen eikä siinä pääsekään enää sakoilla, vaan kujanjuoksua siitä tulee.
MARTTI. Muistaako vallesmanni, että te menitte Koljon sillan yli juuri silloin, kun Kalle ja minä seisoimme siellä. Me kysyimme silloin aikaa ja te sanoitte, että puuttuu kello kuudesta se aika, mikä tarvitaan synnintunnustuksen lukemiseen ja minä luin ensin koko vaivaisen syntisen alusta loppuun.
ANTTI. Onko sinulla siihen todistajia?
MARTTI. Olihan siellä Regina ja Maria ja olihan siellä Juhakin ja sitten se eräs messukyläläinen sotamies.
MIKKO. Maria on jäävi, koska hän on Martin morsian.
ANTTI. Vai on se sillä tavalla. Minä onnittelen sitten vähän myöhemmin.
Virkatoimitus ensin ja ilot sitten vasta.
HENNA. Jos minä saan sanoa jotain asian selvitykseksi.
ANTTI. Kuka te olette?
HENNA. Eikö vallesmanni enää tunne Läpikäytävän Hennaa sieltä
Längelmäeltä? Vanhoja tuttujahan me ollaan.
ANTTI. Onhan Henna meillä usein ollut sahtia panemassa.
HENNA. Ja eikös ole tullut aina hyvää? Tietysti on tullut, kun minä olen tahtonut. Ja pitäähän sitä tulla, kun olen aina saanut kapan maltaita palkakseni ja koko haarikallisen aivan uutta olutta.
ANTTI. Ja silloin Henna on laulellut.
HENNA. Totta kai sitä laulaa, kun juonut on. Vihelletäänhän sitä silloin, kun hevonen juo, totta kai täytyy laulaa, kun ihminen juo.
ANTTI. No, mitä Henna tietää tähän asiaan?
HENNA. Minä tulin siihen juuri silloin, kun ne pojat rimpuilivat toistensa kimpussa. Minä menin erottamaan, sillä tappelu on jumalatonta meininkiä. Ensin tramppasi ja potkaisi ne minua! Pahasti potkaisikin se Kalle, kun sillä on sellainen hirveä voima. Minulla on ihan sininen läiskä täällä takana. Näytänkö vallesmannille?
ANTTI. Ei tarvitse, kyllä minä uskon.
HENNA. Mutta ei minulta luonto mene yhdestä potkusta, ei sentään! Minä kramppasin kiinni poikien kinttuihin, näytänkö vallesmannille, miten minä kramppasin? Minä otin tällä tavalla nilkoista kiinni.
(Tarttuu äkkiä Antin jalkaan.)
ANTTI (joka on horjahtamaisillaan). No, no, sellaisiako konsteja sillä
Hennalla on?
HENNA. Nehän sanovat minua siellä Längelmäellä kinttusyynääjäksi, kun minä tavallisesti tappelut lopetan tällä tavalla. Ja kun minä sen tein, niin sitten ne menivät molemmat virtaan niin että mulskahti. Ja vaikka minä en olekaan tuomari enkä edes lautamies, niin sen minä sentään ymmärrän, että jos se Kalle on tästä asian tehnyt, niin sisu siinä on pelissä. Ei se anna sitä anteeksi, kun sillä tavalla joutui jokeen. Se koskee niin kovin kipeästi miehen luontoon sellainen. Ja jos vallesmanni sallii, niin minä selitän, millainen se miehen luonto oikeastaan on.
ANTTI. Kyllä minä sen tunnen, onhan sellainen minullakin.
HENNA. Mutta ei sitä mies koskaan miehen luontoa niin tunne kuin nainen, joka sitä katselee sivultapäin ja sen tähden saa kärsiä vaivaa ja tuskaa. Kas, se on sillä viisiä, että kun mies on oikein varma itsestään ja voimastaan ja sitten saa köniinsä, niin se ihan hirmustuu. Ja jos se ei uskalla uudestaan yrittää, niin se menee käräjiin ja koettaa saada toiselle ainakin sakot. Eihän sitä koskaan käräjille se tule, joka tappelussa voiton saa ja siis on vahvempi.
ANTTI. Niinhän se on, mutta Henna voisi…
HENNA (uudella vauhdilla). Ja minä olen ajatellut, että likkojen tähden ne pojat toistensa nappia tahtoivat purkaa, kun ne kaksi, tuo Regina ja tuo Maria, siinä vieressä niin rinkuivat, että ihan kiinni täytyi pidellä. Ja se tappelu, joka käydään likkojen tähden, se se vasta jotain onkin. Se ei pääty, ennenkuin toinen on auttamattomasti kukistettu. Ja kun se Kalle on tunnettu jumalattomasta luonnostaan, sehän käy siellä Längelmäelläkin toisinaan voimiaan koettamassa, niin totta kai se elämän nostaa, kun se kastui. Ei tappelu pääty hyvällä, ellei se käy kuiviltaan. Mutta tässä ei minun meininkini alkujaan ollutkaan niitä virtaan heittää. Kaataa minä tahdoin, mutta kun ne olivat niin lähellä sillan kanttia, niin en minä jaksanut kahta sellaista retkaletta kintuista pidellä, kun ne rupesivat menemään alaspäin. Minähän olisin ollut itse vedessä ja sitä minä sentään varon, kun minä en osaa uida ollenkaan. Enhän minä vettä pelkää, mutta en minä uida osaa. Osaako vallesmanni?
ANTTI. Kyllä tämä asia tästä jo alkaa tulla selväksi, kun Henna pääsee kaiken kertomaan. Minä menen nyt ensin Sikalan isännän luo ja otan hänet matkaani ja sitten me yhdessä pidämme protokollan tästä kaikesta.
HENNA. Mutta ei kai minua siitä sakoteta, että niiden kinttuihin kramppasin?
ANTTI. Kun se tapahtui rauhan rakentamiseksi, niin ei siitä mitään sakkoa tule Hennalle.
HENNA. Mutta kai minä jalkavaivat saan?
ANTTI. Minä en tiedä, kuka ne maksaisi.
MIKKO. Kyllä kai ne joutuvat meidän talon maksettaviksi, kun tämä
Martti on mennyt kihloihin sen tappelun kunniaksi.
ANTTI. Niin, teillähän on kihlajaiset. Onnea vain nuorille. Kelpaahan nuoren vaimon mennä sellaiseen taloon kuin Heikkilä on.
MARIA. Vähät minä talosta. Martin tähdenhän minä…
ANTTI. Minä menen nyt Sikalan isännän kanssa puhumaan. Älkää kukaan menkö pitkälle, jotta saan teidät käsiini kuulustelua varten. Kaikesta päättäen on tämä sellainen juttu, että tässä päästään sovinnolla hyvään loppuun eikä tule tuomiokirjaan.
(Menee veräjästä.)
MIKKO. Mitä me tässä viivyttelymme. Niitty odottaa. Mistä me aloitamme,
Juha?
JUHA. Tästä kotiniityltähän pitäisi kai aloittaa, koska se on vielä kesken.
LIISA. Mennään siis.
ANNA. Minä olen juuri sahtia panemassa. Minä en voi nyt tulla kesken kaiken sinne.
LIISA. Tarvitaanhan sitä sahtiakin, kun ensin on heiluttu niityllä.
TUOMAS. Menkää te edeltä, minä hakkaan vähän lisää tupakkaa tuolla tuvassa. Pitäähän sitä hengenruokaakin olla työn lomassa.
(Menee tupaan.)
REGINA. Minä tulen heti paikalla, kun ensin olen porsaat syöttänyt
(Menee ovesta.)
MARTTI (Marialle). Niin kauan kuin minä muistan, niin hän aina syöttää porsaita.
MARIA. Älä siinä tee pilkkaa!
(Mikko, Leena ja Maria menevät veräjästä. Martti, Susanna,
Katri ja Sohvi seuraavat heitä.)
JUHA (pidättää Hennaa). Minulla olisi vähän asiaa.
HENNA. Jaa, minulleko olisi asiaa?
JUHA. Henna taisi sen Martin ja Marian saattaa yhteen.
HENNA. Kyllähän se oli niinkuin minun työtäni. Tuskin siitä minun avuttani olisi mitään tullutkaan. Olivat niin kovin arkoja molemmat. Niitä nuoria täytyy aina tyrkätä. Se on se tämän puolen luonto sellainen. Tekee mieli, mutta ei oikein tohdi.
JUHA. Henna taitaa osata antaa neuvoa vaikka mihin tahansa.
HENNA. Kyllähän minä yhtä ja toista tiedän. Onko täällä lehmä punataudissa vai?
JUHA. Kyllä nyt on kysymys minusta eikä lehmästä. Voiko Henna sanoa, mitä pitää tehdä, jos nainen tulee äksyksi?
HENNA. Riippuu siitä, onko nainen oma vai toisen.
JUHA. Jos on oma.
HENNA. Silloin sitä pitää lyödä. Niin, lyödä!
JUHA. Se on sentään ilkeää. Jos puhuisi kauniisti.
HENNA. Kun nainen on äksy, niin ei siinä hyvä puhe auta, lyödä sitä pitää. Pälkäneellä oli Onkkaalan kylässä isännällä, en nyt viitsi sanoa talon nimeä, paha akka. Minä neuvoin ja hän löi sitä talikolla pari kertaa oikein tuntuvasti. Akka oli kaksi viikkoa kipeänä, mutta sisu oli mennyt. Niillä on nyt kuusi lasta elossa. Ja Luopioisissa oli emäntä, joka teki miehensä koko pitäjän nauruksi, kun sitä niin komentierasi, mutta mies pudotti sen kerran veneestä Kukkia-järveen, antoi sitten muijalle vitsaksen, josta se sai pitää kiinni ja uitti tätä pitkin järveä. Ja kun tultiin rannalle, niin oli niin nöyrä, aijai, kuinka nöyrä se oli. Ja Padasjoella pudotti pitäjän suutari muijansa kaivoon eikä päästänyt ennenkuin se oli luvannut pysyä siivolla. Minä sen keinon neuvoin. Suutari ennätti tehdä puolipohjat minun kenkiini, ennenkuin akka oli talttunut. Ja Pirkkalassa Naistenmatkan kylässä minä neuvoin nuorta isäntää, joka oli nainut äkäisen naisen Lempäälästä, että joka aamu ensimmäiseksi hiukan siveli vaimoaan housun hihnalla.
JUHA. Mutta tehän olette läänittäin käynyt ihmisiä neuvomassa.
HENNA. En minä ole Akaata alempana ollut, siitä etelämpään ne ovat saaneet naida ja hommata ihan omin neuvoin. Ja kyllä se onkin semmoista sitten ollut. Mutta kun sitä kulkee joka paikassa ja katselee ihmisten elämää, niin sittenhän sitä oppii. Ei sitä kirjoista opi kaikkea. Kyllä minä sen olen nähnyt. On sitä saanut ihan herrasväellekin sanoa millä lailla pitää elää ja olla.
JUHA. Ette kai sentään kysymättä neuvo?
HENNA. Johan nyt. Jos kysymättä neuvoo, niin leivättä kulkee. Puoli talaria se olisi.
JUHA. Mikä?
HENNA. Tämä neuvo, jonka nyt annoin siitä selkäsaunasta.
JUHA. Minä en maksa, ennenkuin olen ensin koettanut.
HENNA. Hehehehe, on sitä ennenkin minulle sanottu ja aina on sitten maksettu.
(Menee veräjästä.)
(Juha on jäänyt miettiväisenä ja päätään raapien seisomaan paikalleen Hennan mentyä.)
REGINA (tulee karjapihasta). Etkö sinä jo ole mennyt työhön?
JUHA. Odotan, että sinä menet ensin.
REGINA. Kyllä minä työaikani tiedän.
JUHA. Sinä lähdet siis nyt, jotta vieraat eivät tee kaikkia töitä yksinään.
REGINA. Vai yrität sinä minua komentierata?
JUHA. Minä en yritä, minä komentieraan.
REGINA. Tuollainen kräpä.
JUHA. Älä hauku minun hentoa ruumistani, sisu se minullakin on.
REGIHA. Ei sitä ole paljoa tähän asti näkynyt.
JUHA. Kun sitä ei ole tähän asti tarvittu. Mutta nyt minun täytyy jo sanoa, että minä alan väsyä tähän sinun ynseyteesi minua kohtaan. Olethan sinä aikonut minun kanssani mennä naimisiin.
REGINA. Olen aikonut ja oli aika, jolloin olisin mennyt toiselle, mutta nyt en enää aio.
JUHA. Oliko se toinen Martti?
REGINA. Jos tahdot tietää, niin oli.
JUHA. Ja sen sinä sanot minulle vasten kasvoja!
REGINA. En kai minä yksinänikään sitä sano.
JUHA. Ja tuommoisen kanssa minä menisin naimisiin!
REGINA. Menet kuin menetkin. Kihlat olet antanut ja minä olen ne ottanut vastaan. Sinun on pakko mennä minun kanssani naimisiin. Muistahan Knaapin emäntää Kuhmalahdella. Hän otti Kuivaisten pojan kihlat vastaan, kun tämä tuli illalla niitä tuomaan ja emäntä jo oli levolla, tulikin oikein todistaja matkassaan. Emäntä lähetti kihlat takaisin. Mutta auttoiko se? Ei auttanut. Mies veti lesken oikeuteen ja oikeus tuomitsi emännän ottamaan Kuivaisten pojan miehekseen. Niin sitä käy. Ja Tavelan poika Kangasalta sai ottaa tytön vaimokseen, kun oli sille preivin kirjoittanut. Kyllä minä lain tunnen.
JUHA. Näyt tuntevan paremmin kuin pahin tuomari.
REGINA. Siitä huomaat, että sinä et pääse minusta irti enää millään tavalla, ellen minä sinua päästä. Enkä minä sinua päästä, jotta sen tiedät.
JUHA (nolona). No, on tämä nyt ihme ja kumma, kun väkisin pitää mennä naimisiin.
REGINA. Kun minä kerran olen ollut kanssasi kihlattu ja jos sitten eroan, niin kyllä kai minä miestä odottaa saan. Ja sitä minä en aio tehdä.
JUHA (tullen nöyräksi). Kuulehan nyt, Regina, puhutaan kauniisti nyt. Olenhan minä sinua rakastanut, tiedäthän sinä sen. Minkätähden sinä näin ylenkatsot minua?
REGINA. Kun sinä olet sellainen kräpä ja vaivainen, joka et uskalla tapella edes.
JUHA. Mutta eihän miehen kunto tappelussa ole.
REGINA. Missä se sitten näkyy, jollei siinä, että uskaltaa jotain.
JUHA. Älähän nyt viitsi olla noin tyly. Martti on nyt mennyt kihloihin toisen kanssa. Eihän tässä mikään muu auta kuin että me ajattelemme sitä naimista. Ja koetetaan elää sovussa. Sopu ja rauha on rakasta elämässä.
REGINA (ivallisesti matkien). Niin, sopu ja rauha on rakasta elämässä.
(Kiivaasti.)
Mutta minä en aio elää kuin mikäkin vätys, jotta sen tiedät.
JUHA. Mutta kun minä rakastan sinua yhtä kaikki.
REGINA. Se on sinun asiasi, eikä se kuulu minuun.
(Heittäen niskojaan menee veräjästä.)
JUHA (pudistaen päätään). Taisi siltä Hennalta jäädä se talarin puolikas saamatta.
HENNA (tulee veräjästä). Minä kuuntelin tuolla aitan takana. Sen minä sanon, että tuollaista miestä en minä ole koskaan nähnyt. Miksi et sitä lyönyt?
JUHA. Ei ole helppoa lyödä naista, jota rakastaa.
HENNA (nauraen). Hehehehe! Katsele kissoja, tappelevat nekin! Mutta en minä voi mitään asiaa kesken jättää. Kun kerran kaikki ovat poissa, niin koeta haukkua minua.
JUHA. Minä en voi haukkua vanhempaa naista. Se ottaa niin luontoani vastaan.
HENNA. Hauku, kun minä sanon!
JUHA (kokoaa rohkeutensa). Sinä senkin raato!
HENNA. Sano paremmin!
JUHA. Sinä maantien kura-rapakko!
HENNA. Kiukkuisemmin, paljoa kiukkuisemmin! Tuo on likkojen vikinää!
JUHA. No, kyllä minä sinua kiukkuisestikin osaan haukkua, sillä nyt jo minun kärsivällisyyteni loppuu, kun tässä jokainen tahtoo painaa minua alas. Mies minäkin olen.
HENNA. Mikä mies sinä olet! Viho viimeinen vaivainen, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin istumaan lullan vieressä ja laulamaan: "Kala oli vedessä ja made oli vadissa ja lude oli lullan laidalla!"
JUHA. Sinä tahdot jo ottaa minulta miehen arvonkin.
HENNA. Ei sitä ota, jota ei ole.
JUHA. Minä hirmustun!
HENNA. Hehehehe, ei sitä pelkää torakkakaan!
JUHA. Ellet sinä jo pidä sitä suutasi suipemmalla, niin saat että läjähtää!
HENNA. Millähän sinä löisit, tuollainen ruikka, tuollainen krääkkä, tuollainen krampampuli! Lyö, jos tohdit! Ähä, etpä tohdikaan!
JUHA (kohottaa kätensä lyöntiin). Ellet nyt jo lakkaa rääkymästä, niin minä isken.
HENNA (ojentaa korvansa lyötäväksi). Tuossa on korva, on sille ennenkin pläikytetty.
(Juha vetää kätensä pois.)
Kala, pehmeä kuin matikka, ruodoton kuin savolaisen kalakukon sydän, vaivainen vätys!
(Tyrkkää häntä nyrkillä rintaan.)
JUHA. Älä tule niin lähelle tai minä en tiedä, mitä minä teen!
HENNA. Tulenpas, tulen aivan nenäsi eteen, sinä lude, heikkohenkinen lude, joka ei ole ihmistä vuosikauteen nähnyt, sinä kalatorpan lude keväällä auringon paisteessa, sinä Oriveden kurjin akan-alku.
JUHA. Älä hauku minua akaksi, sillä sitä minä en suvaitse.
HENNA. Akka olet ja akkana pysyt, vaikka sinulla olisi housut jalassa!
JUHA. Älä tule niin lähelle. Nyt minä lyön!
(Lyö häntä korvalle.)
HENNA. Vai tohdit sinä silmille hyppiä. Minä kynsin sinulta silmät päästä. Minä revin joka karvan päästäsi.
(Ryntää häntä kohden.)
JUHA. Sinä villitty! Sinä paapelin peliaali, sinä ilmestyskirjan peto!
(Lyö häntä uudelleen.)
HENNA. Otanko sinua kintusta kiinni ja heitän tuonne navetan katolle!
JUHA. Navettaan minä sinut itsesi panen, poljen sonnan alle syvälle ja sitten vedän pellolle!
(Lyö häntä uudelleen.)
TUOMAS (tulee tuvan ovelle). Vai leikkii jo nallikatkin!
JUHA (kääntyy kimmastuneena). Vai härnäätte tekin minua! Miksi ette ole työssä niinkuin muutkin?
TUOMAS. Minä hakkasin tupakkaa!
JUHA. Laiskuuttanne te hakkasitte yhä pehmeämmäksi. En ole teidän vielä nähnyt tekevän yhtään työtä tässä talossa. Mutta minä menen työhön!
(Menee veräjää kohden.)
TUOMAS. Se menee perässä, joka ei mene edellä.
JUHA (kääntyy). Ja muutamat haukkuvat aina toisia tekemättä itse mitään!
TUOMAS. Vai rupeat sinä tässä jumalattomaksi suustasi. Katso, ettet makaa tuolla nurkassa!
(Menee nopeasti tupaan.)
JUHA (huutaa hänen jälestään). Minä en pelkää nyt ketään, en vaikka taivaan enkeli tulisi painimaan minun kanssani kuin patriarkan kanssa! Minä en pelkää. Tulkaa tänne, jos tohditte!
TUOMAS (tulee kalikka kädessään). Niin minä tulenkin ja annan kerran sinulle oikein apen kädestä!
(Ryntää häntä kohden, tarttuu hänen tukkaansa toisella
kädellä ja lyö toisella kädellä kalikalla päähän.)
HENNA. Pidä puoliasi, Juha, pidä puoliasi. Appi se vain on! Ei se ole taivaan enkeli!
SUSANNA (tulee veräjästä). Mitä täällä minun poikaani hantteerataan!
(Sieppoa halon, jonka hän näytöksen alussa on heittänyt syrjään ja ryntää auttamaan poikaansa. Menee Tuomaan taakse ja vetää häntä tukasta.)
Päästätkö irti!
(Lyö häntä halolla päähän.)
Päästätkö irti!
TUOMAS (päästää irti). Saatanan akka!
SUSANNA (kiskaisee kalikan hänen kädestään). Jätä minun poikani rauhaan, eihän ole sinun pieksettäviäsi!
REGINA (on tullut karjapihasta ja seisoo katsellen tappelua). Olipa
Juha jäädä alle, ellei äiti olisi auttanut. Millainen mies!
(Nauraa.)
JUHA. Vai naurat sinäkin vielä minulle.
(Ryntää vimmoissaan Reginaa kohden, joka pakenee
näyttämön toiselle puolelle.)
TUOMAS (ryntää uudelleen Juhan kimppuun). Minun tytärtäni sinä et lyö, sen minä sanon!
SUSANNA (ryntää taas erottamaan miehiä). Irti minun vesastani! Jos hän selkäänsä tarvitsee, niin osaan minäkin antaa!
ANNA (tulee oikealta kantaen kahta sankoa). Joko te nyt taas olette kaikki yhdessä. Erillenne siitä!
(Ottaa toisen sangon ja heittää siitä vierrinvettä ryhmän päälle. Ryhmä hajaantuu heti. Tuomas vetäytyy syrjään kuivaten kasvojaan, samoin Susanna.)
JUHA. Vai on vielä anoppikin minun kimpussani! Kyllä tästä nyt jo loppu tulee, sen minä sanon.
(Ryntää Annaa kohden. Tämä pakenee vasemmalle seinän vieressä olevan rahin luo. Juha sieppaa toisen sangon. Anna kaatuu rahille, Juha valelee sangossa olevalla vedellä Annan.)
(Katri ja Sohvi tulevat veräjästä.)
KATRI (ryntää apuun). Älä minun äitiäni siellä kastele!
(Tarraa takaapäin Juhan tukkaan.)
JUHA (ravistaa hänet irti). Vai isket sinä kuin ilveskissa minun kimppuuni! Kavala ilveskissa!
SOHVI (kiljuen). Sinä kurja retkale!
JUHA. Älä yski, lude!
(Potkaisee Sohvia.)
No, nyt minä olen saanut tarpeekseni tästä kaikesta. Ulos nyt minun talostani joka sorkka!
TUOMAS. Mitä sinä tohdit sanoa?
JUHA. Kootkaa hynttyynne heti paikalla ja sitten mars raitille. Minä olen jo saanut koko roikasta tarpeekseni!
(Anna, Katri ja Sohvi juoksevat tupaan.)
Minä en takaa enää mistään, minä en välitä enää vaikka murha tulisi!
Pian nyt sisälle kokoamaan kampsujanne!
(Tuomas livahtaa tupaan.)
Regina, sinä jäät! Älä liiku siinä paikaltasi!
REGINA (tuvan oven lähellä. Niiaa.) Enhän minä mene. Kyllä minä jään!
JUHA (kääntyy Susannaan päin). Sen minä sanon, että…
SUSANNA (arkana). Mitä isäntä tahtoo?
JUHA. Isäntä! Niin, viimeinkin isäntä omassa talossaan!
(Kääntyy Reginaan päin.)
Tule tänne! Tule tänne, kun minä sanon!
REGINA (lähestyy nöyränä). Tässä minä olen.
JUHA. Ja nyt sinä et puhu muuta kuin isännän luvalla. Ymmärrätkö?
REGINA (niiaa). Kyllä minä ymmärrän.
(Aikoo sanoa jotain.)
JUHA. Mitä sinä vielä tahdot?
REGINA. Juha, rakas Juha, älä ole noin vihainen!
JUHA. Mene auttamaan isääsi ja äitiäsi, jotta he pikemmin pääsevät matkaan!
(Regina menee nöyränä tupaan.)
SUSANNA. Isäntä koettaa nyt olla rauhallinen. Ei tässä mitään vaaraa ole. Kaikkihan on hyvin.
JUHA. Ei, ennenkuin tuo joukko on mennyt. Minä en jaksa tätä enää katsella. Minä en voi enää kuunnella tätä menoa ja mekastusta.
SUSANNA. Kyllä tästä hyvää tulee, ei kukaan enää isäntää vastusta.
HENNA (kuiskaa Susannalle). Sen pitäisi nyt saada ryyppy, muuten se pakahtuu.
(Susanna juoksee aittaan ja palaa sieltä pullo kädessään.)
JUHA. Pian sieltä tuvasta ulos joka sorkka! Mitä te siellä kuhnailette.
SUSANNA (tarjoaa pulloa). Isäntä ottaa pienen vahvistuksen nyt. Kyllä se on hyvää, minä olen sitä itse keittänyt. Ei isäntä nyt halveksi tällaista vähäistä lahjaa. Passaa ottaa nyt!
JUHA (ryyppää kulauksen). Ei se toinen voima toista voimaa kaada. Ja nyt minä olenkin valmis mihin tahansa!
(Tuvasta tulevat Tuomas, Anna, Katri ja Sohvi nyytteineen.)
TUOMAS. Tämä on sellaista kohtelua, että minä en osaa sanoa sanaakaan.
JUHA. Ei tarvitsekaan sanoa mitään. Tuossa on veräjä, siitä on tie ulos. Ja tänne ette saa tulla ennenkuin vasta häihin. Ja niistä minä lähetän tiedon teille. Menkää sinne Längelmäelle, josta olette tulleetkin.
(Tuomas, Anna, Katri ja Sohvi menevät verkalleen veräjästä.)
SUSANNA. Isäntä istuu nyt. Tämä tällainen raukaisee.
JUHA (huomaa Hennan. Äkkiä muistuu hänelle jotain mieleen, hänen suuttumuksensa häviää ja hän menee Hennan eteen ja nauraa). Ja se Henna!
HENNA (hiukan peloissaan nauraa virskuen). Niin, Läpikäytävän Henna minä olen sieltä Längelmäeltä.
JUHA. Tulee sieltä jotain hyvääkin.
(Huutaa tupaanpäin.)
Hoi, muija, ota sieltä kaapista kukkaro ja sieltä talari!
HENNA. Että oikeinko isäntä aikoo…
JUHA. Minä en vielä ole jäänyt mitään velkaa.
REGINA (rientää tuvasta kädessään talari). Tässä on!
JUHA (ottaa sen ja puristaa Hennan käteen). Ja tässä on palkka!
SUSANNA. Mitä se Henna on tehnyt, kun hän palkan sai?
JUHA. Se neuvoi minua. Ja neuvosta maksetaan tuomarillekin saati sitten tällaiselle, joka on viisaampi kuin koko tuomiokapituli yhteensä. Niin se tietää ja tuntee koko avioliiton sisältä ja ulkoa.
(Mikko, Liisa, Martti ja Maria tulevat veräjästä.)
MIKKO. Kyllähän me tulimme tänne töihin, mutta auttamaan ainoastaan.
Näyttää siltä kuin talon väki pysyisi kotona.
JUHA. Minä olen täällä hiukan siivonnut taloa. Ja aijai, miten minun sieluni nyt kutiaa. Minä tahtoisin ilosta oikein kirota.
LIISA. Minä näin Tuomaan joukkoineen menevän täältä nyytit käsissä.
Oikeinko niistä on päästy?
JUHA. On, päästy on, kerrankin päästy. Ja kun minä olen alkuun tullut, niin ei tänne enää tule kukaan, sen minä takaan.
MARTTI (kättelee häntä). Terve tuloa sitten miesten joukkoon!
JUHA. Olenhan minä tässä ollut ihan kuin housuissa kävelevä nainen, hiljainen ja ujo. Minä en tiennyt tähän asti, miten ihanaa on suuttuminen. Se on kuin ukkonen kesäisellä helteellä. Minun mieleni on nyt niin hiivatin kepeä.
SUSANNA. Isäntä kiroaa vaan, ei se mitään tee, mutta kiroaa vähitellen.
SIKALA (tulee pyssy kädessään veräjästä). Onko se Heikkilän Martti täällä?
JUHA. Tuossa hän on.
(Osoittaa Marttia.)
SIKALA. Minä ammun sen nulikan.
SUSANNA. Ei saa, ei saa!
LIISA (lempeästi). No, mitä sinä nyt rähiset?
SIKALA. Kun hän menee ja houkuttelee Marian pois. Minä kuulin vallesmannilta, että he ovat menneet kihloihin. Millä minä nyt korjaan viljani? Minä ammun sen miehen kuin kärpäsen tuohon paikkaan.
LIISA. Sinä et ammu mitään nyt, veljeni! Me olemme saaneet hyvän miniän taloomme. Ja kun sovussa elämme, niin aina meillä riittää kättä ja apua sinunkin taloasi varten.
SIKALA. Se on siis täyttä totta eikä vain kulkupuheita? He aikovat siis vakavasti yhteen?
MARTTI. Niin vakavasti kuin ajatella saattaa.
SIKALA. Sitten saat, sinä Martti, tämän pyssyn oikein omaksesi. Ota pois, ennenkuin ehdin katua! Sellaista tarvitsee nainut mies aina!
ANTTI (tulee veräjästä). Minä en jaksanut isännän kanssa juosta. Täällä näyttää olevan oikein ilo ja riemu. Mitä täällä on tapahtunut?
LIISA. Ei mitään muuta kuin että nuori mies on tullut mieheksi.
SUSANNA. Ja siitä kannattaa iloita.
LIISA. Niin, siitä kannattaa iloita. Nainen on tässä talossa löytänyt herransa. Ellei niin olisi, niin huonosti olisi kaikki. Valta on oleva miehellä, koska hän sitä oikein käyttää. Me naiset olemme sitä varten, jotta talon kunnossa pitäisimme, jotta se säilyisi sukupolvesta sukupolveen, säilyisi kauniina perintönä. Ja kun minä muistelen edesmenneitä emäntiä, jotka taloa ovat hoitaneet vaikeina aikoina, jolloin miehet ovat sotaa käyneet maan ja kruunun puolesta, niin silloin näen, että vähäinen ei ole se tehtävä, joka meillä naisilla on. Ja niin olkoon meidän elämämme emäntinä, että me olemme aivan kuin kukkiva seppele meidän miehemme pään päällä.
ANTTI. Kauniisti sanottu, ja mieleni on tästä heltynyt.
HENNA. Sen minä sanon, vaikka olenkin vaimoihminen, että mies on sentään aina mies!
Loppu.