SANNI
Se tapahtui sodan kolmantena kesänä heinäntekoaikana. Tapauksesta ei oikeastaan voisi mennä kertomaan mitään, sillä kukaan ei rupeaisi lakituvassa vannomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka, vai oliko ylimalkaan tapahtunut muuta kuin onnettomuus. Korkeintaan onnettomuus, jos edes sitäkään.
Siihen aikaan olivat ryssät korkeimmillaan, jos niin saattaa sanoa. Heidän vahtimiehiään seisoi asemalla ja vaihteessa ja sillalla, heitä oli majoitettu nuorisoseuralle, työväentalolle, kouluihin ja pitäjän suurimpiin taloihin. Muilussa niitä oli kuusikymmentäkolme. Herralaan niitä olisi pantu saman verran ellei enemmänkin, mutta siellä ei ollut tilaa. Tietäähän sen: herralaiset osaavat aina järjestää niin, ettei heillä ole tilaa. Kerran sinne ei mahtunut kuvernöörikään, jonka nimi oli Feodorow, — niin oli leikkuumiehiä paikat täynnä; mitä sitten kuusikymmentäkolme ryssää. Sitäpaitsi kuului isäntä itse majoituslautakuntaan.
Ryssät olivat siis siihen aikaan korkeimmillaan, ja vallityöt lakeuksien rannoilla alkoivat hissukseen. Siihen aikaan ei tiedetty vallankumouksesta eikä veljeilystä eikä sellaisista, vaan naiset juoksivat periaatteesta ryssäin pitopaikoissa. Edellisen kesän kylvö oli kasvanut hyvän sadon ja yhden ja toisen tytön kevätesikoinen sai nimekseen Feodor, Wasili, Wjatsheslav, Ivan tai jotakin sellaista.
Muilu piti pieniä kiroilemishetkiä itsekseen ja oli synkän näköinen. Heidänkin talossaan oli jo yksi Andrei ja toinen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Kolmannen piti kuulopuheitten mukaan olla tulossa, mutt'ei Muilu itse enemmän kuin hänen emäntänsäkään ollut oireita sellaiseen huomannut. Mene sitten ja tiedä. Piikain ne sentään olivat. Muilulla itsellään ei ollutkaan kuin yksi tytär, Sanni.
* * * * *
Muilun emäntä oli valkoisen talon tytär, ja Sanni oli perinyt valkoisen talon haltijain rotumerkit Muilu oli ainoa paikka, missä valkoisen talon väki kävi vieraisilla, ja valkoisen talon äänetön isäntä itse oli ruvennut Sannin kummiksi. Ei sillä hyvä, että eno, vaan kummi vielä lisäksi. Äänetön oli Muilu itsekin, mutta äänetön siinä merkityksessä, että hänellä oli enemmän työtä kuin puhumista, kun taas valkoisen talon isäntä vaikeni vanhasta perintötavasta ja siksi, ettei hänen tarvinnut välittää suhteista ja tuttavuuksista.
Sanni oli sellainen, että häntä katseli kauan ja kernaasti. Tosin hänellä ei ollut hyviä ystäviä eikä monia lauseita ja kauniita hymyjä siroiteltavana ympärilleen, mutta hän oli joka tapauksessa pitäjän nuorison keskeisin henkilö, josta muut ottivat esimerkkiä. Tyttökoulu ei ollut vieroittanut häntä työnteosta, vaikka kädet olivatkin sen näköiset kuin ei niillä koskaan olisi aiottukaan tehdä mitään. Harvasanaisenakin oli hänellä säilynyt joku terävä sana niitä varten, jotka alkoivat herrastua, ja joskus viipyivät vastaukset huulten takana niin kauan, että odottava ennätti hermostua.
Hänen sulhasensa kuului olevan Toosilan Jaakko, joka toissa keväänä oli päässyt ylioppilaaksi. Ei tästäkään voitu mitään varmaa sanoa, huhuiltiin vaan sillä perusteella, että asianomaiset oli joskus nähty yhdessä ja kun tiedettiin, ettei muilulaisilla ollut mitään Toosilan väkeä vastaan. Toosilan Jaakko oli uljas poika ja riuska meiningeissään. Hänelle ei kuulunut tarvitsevan monta aiheetonta sanaa sanoa ennenkuin kädestä lensi korvapuusti yhtä kerkeästi kuin sana suusta.
Muilussa maleksi siis ryssiä talon täydeltä. Isäntä oli luovuttanut niille yläkerran ja teettänyt omat portaat, mutta sielläkös ne pysyivät. Tupaan ja asuinhuoneisiin tuppautuivat puoliväkisin. Alussa olivat rengit voimiensa takaa heitelleet niitä pihalle, mutta liian monta niitä oli kuuden rengin viskeltäväksi ja aseellisia vielä lisäksi. Heidän päällikkönsä, luutnantti Popoff, ei liioin näyttänyt erikoisesti välittävän siitä, vaikka hänen miehiään hiukan viskeltiinkin, naureskeli vain viiksiensä takaa niin, että hampaat kiiluivat ja oli veikeän näköinen. Kyllä Muilulle oli siunautunut hajua, ryssää ja harmonikansoittoa.
— Saas nähdä, sanottiin pitäjällä, kauanko muilulainen sietää…
— Kissallansako potkittaa, arvelivat vihamiehet.
— Sitä ei tiedä, vaikka kissallansa… Ne kun ovat sellaista salavihkaista väkeä.
— Tekisi kai vaikka mitä, jos uskaltaisi.
Näihin aikoihin Sannilta unohtui tanssitaito. Jos sitä ennestäänkin oli vain senverran kuin hyvään kasvatukseen kuului ja tarve vaati, niin nyt sekin loppui tyyten. Hänen kanssaan se loppui useimmilta muiltakin. Kylän nuorison illanvietoissa ei enää tanssittu, ryssät ilmestyivät niihin aivan suotta ja saivat mennä tanssimaan mökkiläisten ja käsityöläisten häihin ja taikoihin.
Joskus tuli Popoff isäntäväen puolelle ja piti seuraa. Muilu itse ei monasti tullut näkyviin, mutt'ei voinut poiskaan käskeä. Juttelusta ei tahtonut mitään tulla, mutta istua vain piti. Ryssä kun on luonnostaan sellainen seuranhaluinen. Ja Popoff huokaili, teki merkkejä ja oli huomaavainen erittäinkin Sannille, joka jonkunverran ymmärsi hänen puhettaan. Välistä hän tuli Sannin luo pihalla, seisoi, nauroi, tuijotti ja koetti tehdä itsensä ymmärretyksi.
— Kaunish jilma, sanoi hän, gjavele?
— Ei ole aikaa nyt, vastasi Sanni.
— A, paljo töö, paljo töö…
— Niin on pienemmissäkin paikoissa.
Popoff sai hakea toverinsa muualta eikä niitä häneltä puuttunutkaan.
— Ovat niin yksinäisiä, raukat, vieraassa maassa, sanottiin, eiväthän ne omasta halustaan ole tänne tulleet ja ihmisiä ovat nekin…
Muutamana päivänä tuli pitäjään santarmeja ja Muilun talo nuuskittiin perin pohjin. Silloin saatiin pitäjällä tietää, että Muilu oli ollut pitkämatkalaisten vakituinen käymäpaikka; Muilun kautta ne menivät, Muilussa annettiin niille rahaa ja sieltä ne sitten katosivat mikä Oravaisiin, mikä Vaasaan, mikä vieläkin pohjoisemmaksi päästäkseen Saksaan. Ja Toosilan Jaakko oli yhtenä sieluna koko hommassa. Mutta Muilussa ei löydetty mitään ja santarmit lähtivät luutnantti Popoffin ja kahdenkymmenen sotamiehen seuraamina pitäjänrajalle, Toosilaan. Sitä ennen sinne kuitenkin oli tulista laukkaa lähtenyt Muilun pikkurenki.
Niinpä sitten täytyi tapahtua, että luutnantti Popoff sai Muilun
Sannista kävelytoverin.
Se tapahtui kolmea päivää myöhemmin kuin oli saapunut tieto siitä, että Toosilan Jaakko oli ammuttu. Jaakko oli, kuuleman mukaan, lähtenyt pakoon, kuultuaan, että santarmit olivat tulossa, mutta Popoff oli itse lähtenyt ajamaan häntä takaa, saavuttanut kolmannen pitäjän rajalla ja sanaa puhumatta ampunut. Sinne oli Jaakko jäänyt virumaan maantielle ja Toosila itse oli käynyt hakemassa hänet pois.
Tällaisina saapuivat sanomat Sannin korviin. Taisi olla, että poskilihakset hiukan nytkähtivät ja että kasvoille tuli kuoleman kalpeus, saattoi olla, että ruumis hätkähti ja kädet alkoivat vavista, mutta kyynel pysyi näkymättömissä.
— Vai niin kävi Jaakon, sanoi hän ainoastaan, vai niin tosiaankin piti käydä.
Hän pysähtyi keskellä askareitaan ja tuijotti lasittunein silmin eteensä, käden neuvottomana hypistellessä esiliinaa.
— Minkäpä sille, sanoi Muilu, katsoen ikkunasta pellolle, eihän sitä enää saa tekemättömäksi. Liian varomaton oli Jaakko, vaikka minä monasti…
Muilun suupielet vavahtivat ja käsi puristautui nyrkkiin, hän puri hampaitaan yhteen ja meni pihalle niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kesken kaikkea heitti Sannikin askareensa ja meni kamariinsa eikä näyttäytynyt edes seuraavanakaan päivänä. Väki kulki alakuloisena ja sanattomana ja oli kuin koko Muilun yli olisi levännyt äänetön, tuskastuttava viha.
Valkoisen talon isäntä ajoi itse Muiluun.
— Sinun pitää sanoa Sannille, ettei se vaan rupea ajattelemaan jotakin, sanoo hän muilulaiselle. Mitäpä me vielä, kyllä se aika vielä tulee…
— Mitäpä se meinaa, vastaa muilulainen kartellen.
— Pelkään vaan, että jos se jotakin kostoa… Ei siitä mitään tule.
— Suotta pelkäät. Mitäs se…
Kolmas päivä on siis se, jolloin Muilun Sanni kävelee luutnantti Popoffin kanssa. Muilun Sanni tahtoo kaikesta päättäen tehdä itsensä puheenalaiseksi.
Koko päivän on ollut tukahduttava auringonpaiste ja ilma on ikäänkuin väreillyt kuumuudessa. Muilun vihertävät seinät hohtavat auringonvalossa, ja seutu on täynnä niitetyn heinäntuoksua. Tämä on sellainen päivä, jolloin Muilun rakennusryhmä eniten esiintyy edukseen ja valtavuudellaan hallitsee lakeutta. "Tämä on Muilu ja täällä on olemista." Jonkunlaisella suuremman julkeudella näyttävät Muilun välkähtelevät ikkunarivit katselevan kirkkolammen tuolle puolelle, herraskaisesti puitten takaa esiinpilkistävää valkoista taloa. "Jos on siellä, niin on täälläkin. Tämä on Muilu." Kyläryhmässä kimaltelevat ikkunaruudut ja sinkkikatot välkehtivät, ihmiset kulkevat hiestyneinä ja paitahihasillaan, — päivä on tosiaankin tuskastuttavan kuuma. Tässä ylenpalttisessa kuumuudessa ei jakseta ajatella Toosilan Jaakkoa, joka sai surmansa maantiellä.
Iltapäivällä, kun kuumuus hiukan hellittää ja vellikellot ympäri kylää alkavat soida, makoilevat Muilun ryssät pihamaalla, soittelevat hanuria, tupakoivat ja naurattavat piikoja, jotka kulkevat edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Niinkuin muistetaan, ovat he jo naurattaneet yhden Andrein edestä ja yhden edestä, jonka nimeä ei Muilun isäntä osaa lausua. Heidän on siinä vilpoisa olla, lehtipuut tuoksuvat ja päärakennus heittää raskaan varjon pihamaalle. Vääpeli haaveilee ja luutnantti Popoff katselee, kun sotamies harjaa hänen ratsuaan.
Silloin Sanni tulee ulos ja ohjaa kulkunsa maantielle. Hänellä on valkoinen ilmava puku ja silkkiharso pään ympärille kääritty. Kenties hän on hiukan kalvakka, mutta kaunis hän on, kaunis ainakin tässä puvussa ja valaistuksessa. Äidilleen on hän sanonut menevänsä käymään Peltoniemessä ja aivan varmaan hän sinne olisi mennytkin, ellei nyt tulisi eräs äkkinäinen muutos suunnitelmaan.
Sanni kävelee hiljalleen kujaa pitkin maantielle päin. Hän on lujasti päättänyt mennä Peltoniemeen kuulemaan, tietäisivätkö he mitään uutta. Mutta silloin tulee luutnantti Popoff ja särkee hänen suunnitelmansa. Hän on nähnyt Sannin menevän yksin maantielle ja tämä on hänelle sellainen tilaisuus, josta jokaisen todellisen kavaljeerin on otettava vaari. Hän jättää siis hevosen harjaamisen sotamiehen valistuneeseen harkintaan ja rientää navettapihan kautta karjakujalle tullakseen Sannia vastaan maantiellä. Jokainen kehittynyt kavaljeeri valitsisi tällaisen mutkan.
Luutnantti Popoff onnistuu suunnitelmassaan ja tulee Sannia vastaan.
— Hjuva ilta, tervehtii hän aurinkoisesti. Sanni-neiti gjavele?
Tämän kuullessaan Sannin suunnitelma ikäänkuin vaistomaisesti muuttuu.
— Minä menen Hyypän haudalle, sanoo hän.
— A, Hyypän hauta, mikä se olemas?
— Se on kaukana täältä, järvi keskellä vuorta, jossa on toistakymmentä syltä korkeat seinät… Meillä on siellä torppa ja lato.
— Ja siellä hjuvin, hjuvin kaunista?
— Kyllä siellä on kovin kaunista.
Luutnantti Popoff miettii hetken. Kysymys, jonka hän aikoo tehdä, tuntuu hänestä itsestäänkin rohkealta, mutta hän tekee sen kuitenkin.
— A, shaanko minä saattamas neiti? kysyy hän.
— Ei!
— Miks'ei?
— Kosk’en minä tahtoisi kävellä venäläisen kanssa.
Luutnantin silmät välähtävät ja käsi kiertää hermostuneesti viiksiä.
— Miks'ei? kysyy hän sitten vielä kerran.
Nyt pitää vähältä, ettei Sanni menetä malttiaan. Hänen kulmansa vetäytyvät yhteen, huulet vavahtavat hiukan eikä hän voi estää ääntään värähtämästä, kun hän vastaa:
— Meillä pidetään sitä alentavana. Venäläisiä pidetään meillä barbaareina.
— Ah!
Luutnantti Popoffin kasvoille on noussut tumma puna ja hänen silmänsä välähtävät, mutta sitten hän voittaa itsensä ja vastaa:
— Neiti erehty, paljon erehty… A mine selittämäs…
— En minä kuitenkaan ymmärrä…
Kukaan ei pyytänyt luutnantti Popoffia seuraamaan, mutta hän seurasi kuitenkin. Hän pani kaiken puhetaitonsa liikkeelle ja tuon tuostakin hän yritti laskea kätensä Sannin kädelle. Vastaantulevat katselivat suu auki ja Sanni puolestaan tuijotti tiukasti maantietä. Mutta Hyypän hauta on kaukana metsän syvyydessä. Muilun pihasta lasketaan sinne olevan peninkulma.
Tähän oikeastaan loppuu kertomuksemme. Sanni palasi hiukan jälkeen puolen yön yksin niinkuin oli lähtenytkin. Kukaan ei nähnyt, että hänen kätensä tärisi niinkuin vilutautisen, kun hän asetti avainta reikään, eikä kuullut, että hänen askeleensa horjahtelivat, kun hän meni kamariinsa.
Hiukkaista myöhemmin herätettiin Muilun isäntä ja emäntä. Kallen Tiila,
Hyypän torpan asujain, tuli kamariin inisten ja polvet loukkua lyöden.
— Herra Jeesus… valitti hän, pyyhkien silmiään esiliinaan… Sanni se oli, itse näin ikkunasta… Sotaherran kanssa tuli, hetken kävelivät siinä reunalla, ja sitten se pukkasi, Sanni pukkasi… molskahdus vain kuului niinkuin helvetistä…
— Näitkö varmasti? kysyy muilulainen.
— Omin silmin näin, itki akka. Ja sitten sotaherra katosi…
— Valehtelet! sanoo muilulainen ja lyö nyrkin pöytään. Ja tätä sinä et rumpaakaan ympäri pitäjää tai ikävä tulee olo, saatana vie!
Kallen Tiila ei ollut koskaan nähnyt Muilun isäntää noin kauhuissaan ja hän lysähti istumaan lattialle.
— En minä, Herra Jeesus, huusi hän, kun isäntä kerran… En minä, vannon minä sen, älkää vain minulle… köyhälle ihmiselle… Vannon minä…
— En minä sinulle mitään, sanoo muilulainen tyynesti.
* * * * *
Luutnantti Popoffia etsittiin, mutta kun häntä ei löydetty, niin hän tietysti oli karannut niinkuin moni muukin.
— Et suinkaan sinä sitä ole nähnyt? kysyi muilulainen tyttäreltään.
— Leuhotti se eilen minun niinkuin muittenkin jälessä jonkun matkaa.
Sanni on kalpea ja vavahtelee eikä katso isäänsä silmiin, mutta huulet ovat tiukasti yhteenpuristetut.
— Ethän valehtele omalle isällesi?
— En… n…
— Omapa on valeesi, sanoo muilulainen ja menee.
Syksymmällä viedään Muilun ryssät pois.
Seuraavana keväänä on vallankumous ja yleinen veljeily, silloin käy Popoff-kysymyskin hiukan yleiseksi, mutta kymmentä kuukautta myöhemmin on yhtä lystiä, missä joku Popoff on, tai onko hän missään.
PIENTÄ ODOTUSTA
Tällä hetkellä vallitsi valkoisessa talossa suuri hiljaisuus.
Sanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten ollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut omaisuutta, mutta tuon kaikki voittavan vaiteliaisuuden yli oli kuitenkin kuulunut alituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui kaikki pysähtyneen henkeä pidättäen odottamaan ratkaisua, mikä tapahtuisi valkoisen talon kauimmaisessa kamarissa.
Tuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista menoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkasti ja asiallisesti, kerjäläiselle annetaan osansa leipävartaasta, emäntä menee tupakamariin kahville, piika tuo sisään vesisangon ja toinen lisää puita takkaan.
— Siellä ne nyt ovat nurkkakamarissa…
Niin, ja tällä hetkellä siellä ratkaistaan jotakin.
Talonväelle ovat ominaisia yhteen kasvaneet kulmakarvat ja kapeat valkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten lienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa on vaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä he itse käy muualla kuin kirkossa, mutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa talossa, sillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine hyvineen käsketä tiehensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja tiedä heidän konstinsa.
— Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa, — sanoo tytär ohimennen kerjäläiselle.
— Ei sieltä mitään saa, — valittaa kerjäläinen.
Tytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja keventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punottavat.
Pilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja ilmassa on ukkosta.
* * * * *
Oleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä vastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella. Rakkaus — sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta kohtaa toisensa, rakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen tyttärensä vuoro ja tuon tuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän, oli sanottava sanansa. Kuten sanottu, isäntä ei tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, jos ei myötätuntoakaan, mies oli hänelle aivan yhtäkaikkinen, eikä isäntä olisi pitänyt pahana, vaikka vieras olisi ottanut lakkinsa ja lähtenyt. Hyvästi nyt vaan.
— Tämä tuli niin kovin äkkiä, — sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee, että se ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain rauhallisesti.
— Minä rakastan häntä, — sanoo vieras.
Isäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi vastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan vieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla, mitä tapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja karjapihalla, Kalle on jättänyt tallin ovet auki, — ei jätä toista kertaa! — aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa todellakin pian panna ukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä kuuttasataa, sai kolme, — tuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla päissään. Kyllä minä opetan sen ajelemaan hiljemmin.
Piika raoittaa ovea ja pysähtyy kynnykselle.
— Tääll' ois elintarvelautakunnan…
— Sano, että tulkoon huomenna.
Oikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu paikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa siis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia, tekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee lievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että hänen tyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa, olisivat mies ja vaimo.
— Ei sitä rakkaudella pitkälle mennä, — sanoo hän.
Ajatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan, erinäisiin osakkeisiin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello lyövän yhtä, vellikello alkaa kalkuttaa.
— Minä osaan kyllä tehdä työtä, — vastaa vieras.
Jatkuva hiljaisuus.
Virkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin, koulua, rupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra nimismies, herra asemapäällikkö, herra pastori — isäntä koettaa, vaan ei jaksa tuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan. Niiden lapset alkavat lukea, isät kantavat huonoilla nimillä varustettuja velkakirjoja säästöpankkiin, — lapsista pitää myöskin tulla herroja… Hohoi – – – jaa. Kello löi puolta kahta.
Ja nyt istui tuo tuossa ja tahtoi hänen tytärtään.
— Liian nuorikin hän on vielä naimisiin, — sanoo isäntä.
— On sitä nuorempanakin menty, — vastaa vieras.
Onpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin ja huomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä käsiä. Vai on nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa. Nuorempanakin — niin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.
Viekas naamakin sillä on, miettii isäntä ja ajatus pysähtyy taas pelolla talletustodistuksiin, osakkeisiin, taloon, peltoihin ynnä muuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.
Itse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin, ei soveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä jonkun tämän seutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää tuskastutti. Erotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä tuttavia… hm… ja sukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista pitäjäläistensä kanssa. Kyllä ne hänet löytävät.
Isäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, — merkki siitä, että raskas tykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.
— Tähän taloon, — sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin valittaen, että asianlaita on niin hullusti, — tähän taloon kun ei ole ennenkään huolittu köyhistä vävyistä.
Vieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät, isäntä katselee taas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.
Tapansa kullakin, — pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä asiallisesti kuin isännältäkin. — Me olemme kyllä aina antaneet varakkaille appivanhemmille erikoisen arvon.
— Sen minä kyllä uskon, — virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa vieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.
— Ja sitäpaitsi — jatkaa vieras, — on nopeaan ratkaisuun painavat syynsä.
— Jaa… mitä te oikein meinaatte?
Pilvet riippuvat nyt hyvin alhaalla valkoisen talon kohdalla. Pihalla varjostaa.
— Nähkääpäs, — jatkaa isäntä tuntuvalla tyytyväisyydellä, odottamatta vastausta, — meidän kunniamme ei olekaan nuppineulan varassa.
— En minä mitään sellaista tarkoittanut, — vastaa vieras vetäytyen kokoon, ikäänkuin peljäten jonkun näkymättömän käden lyöntiä.
Vellikello läppää taas, tunti on kulunut, pihalle ilmestyy väkeä. Pilvi on poistunut, mutta sen läsnäolo tunnetaan.
Isäntä katselee pihalle… arvataankohan käydä sulkemassa tallinovi. Harvaa puheensorinaa kuuluu pihalta, Rieti menee panemaan ovea kiinni, hän puhuu jollekin ja hänen isot, terveet hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa, kun hän nauraa virnottaa. Mikä sitä nyt niin naurattaa!
Isäntä muistelee, että he ovat nyt neljä sukupolvea olleet tässä isäntinä, katsoo pikaisesti vierasta ja huomaa, ettei hänkään näytä olevan valmis millaisiin tuttavuuksiin tahansa. Sitten hän ryhtyy ajattelemaan toista asianosaista, häntä, jolla myöskin on yhteenkasvaneet kulmat, eteenpäin työntäytyvä alahuuli ja hennot, kapeat kädet ja joka m.m. on perinyt eräänlaisen vissin itsepäisyyden, jota neljä sukupolvea tunnontarkasti on kasvattanut ja joka ei vääjää puolta tuumaakaan.
— Kaikkea sitä eteen lykätäänkin, — päättää hän itsekseen.
Ellei olisi varma asiastaan, niin ei tuo mies tuossa istuisi.
Minkähänlaiset puheet niillä on ollut?
Hetkisen miettii isäntä tätäkin asiaa, ei vaivaudu kuitenkaan ottamaan selvää. Tiettynä taitaa olla muutenkin.
Tämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä virkamiehistä, rahaa ne etupäässä kärkkyvät, rahaa, mutta onpa keinot sillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja avioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi, pysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.
Huoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman mukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.
— Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin… mutta siinä rakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa…
Rahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi herättää isännän myötätuntoa, vallankin, jos sitä himoa tuntee köyhä, ja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin vain viemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan vuotta tehneet työtä ja koonneet.
Silmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja suu vetäytyy vihellysasentoon.
— Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen sitten tuntevat… Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään antaakaan… Herra ties mille teille joutuvat…
Ja isäntä rakasti sentään tytärtään.
Sormet naputtelevat kiivaasti pöydän kantta, alahuuli vetäytyy hiljaa ylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee ensimäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana eikä kaikenlaisten kanssa… Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi herruutta, kun on hänen vävynsä…
Isäntä siirtää hiljaa katseensa vieraaseen.
— Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo, — sanoo hän.
Selvä on.
PALAAVA KAPINALLINEN
Kaapo oli ottanut osaa punakapinaan, istunut asianmukaisesti vankeudessa ja palasi nyt kotipaikoilleen ehdonalaisena. Hänen vaatteensa olivat risaiset, kasvot olivat kuopalla ja käyntinsä vähän horjahteleva.
Vähin horjahtelevia olivat myöskin hänen ajatuksensa, jos niistä ensinkään saattoi puhua. Oli satuttu olemaan töissä Inhan ruukilla, liitytty sakkiin, tapeltu niin "maan perkeleesti" — Kaapon oma, hiukan rumanpuoleinen fraasi — saatu selkään ja istuttu linnassa. Siinä kaikki. Kuinka sitten olisi käynyt, jos voitto olisi saatu, ei tällä kertaa sopinut Kaapon ajatuspiiriin. Hänen ajatuksissaan kangasti vain, että määrä oli ollut panna kaikki miestä myöten ja perustaa sellainen sosialistinen ihanneyhteiskunta.
Kun hän tässä tallusteli kotiin tietä myöten, ei hän erikoisesti jaksanut edes surra sitä, että kapina oli epäonnistunut. Kun tarkemmin ajatteli, niin hullua olisi ollutkin, jos se olisi onnistunut. Kaapon ajatusmaailmaan ei mitenkään soveltunut, että pitäjän rikkain isäntä ei olisi Talvitie, vaan että äänenantava tekijä olisi esimerkiksi hän itse tai suutarimestari Frans Kantanen. Tai että he kaikki, hän itse, Talvitien, Lampimäen, Muilun ja kaikki muut isännät, suutari Kantanen, torpparit, mäkitupalaiset ja kunnan vaivaiset sekä nimismies, rovasti ja pumpunvahti olisivat samanarvoisia. Ei kai hän sellaista koskaan ollut ajatellutkaan.
Mutta että maailmassa oli jotakin auttamattomasti kallellaan, sen hän oli tullut huomaamaan, kun muuan työnjohtaja ruukilla oli tarttunut häntä käsipuoleen ja huutanut korvaan:
— Heilu, sen saatana siinä, äläkä seisoksi.
Silloin Kaapo oli havahtunut ja ajatellut:
— Kyllä minä sinulle, pirulle, näytän.
Olihan kotipuolessakin hopitettu, oli saatettu käyttää samanlaisia sanojakin, olipa voitu ottaa käsipuolestakin, mutta ei se vaan tuollaista ollut. Kun Kaapo vielä perinpohjaisemmin ajatteli asiaa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että jos vielä perustettaisiin punakaarti, niin hän rupeaisi siihen vieläkin.
Mikä ero oli pikkupomon kiroamisen ja isännän kiroamisen välillä, sitä ei Kaapo saanut itselleen selvitetyksi muuten kuin että pikkupomon kiroaminen oli kymmenen kertaa ärsyttävämpää. Isännän kiroamisessa — silloin harvoin, kun hän sen teki — oli jotakin samalla kertaa turvallista ja melkein niinkuin toverillista, pikkupomosta ei tiennyt, vaikka sen naaman takaa olisi katsellut joku entinen reisusälli, joka jollakin tavalla oli keinotellut itsensä komentamaan. Että joku voisi kunnollisella tavalla tulla pikkupomoksi, sitä ei Kaapo tullut ajatelleeksi.
Kaapo oli siis ollut punakaartissa, kapinoinut ankarasti ja läheni nyt kotipuoltaan, antauduttuaan jossakin Kangasalan tienoilla vangiksi Neiron Jaskalle ja istuttuaan jonkun aikaa linnassa. Surkeana, köyhänä ja, kuten sanottu, vähin horjahtelevana.
* * * * *
Tähän mennessä ei Kaapo ollut erikoisesti ajatellut kotipitäjäänsä eikä suhdettaan siihen, mutta kun tienmutkasta päästyä Rintakylän nevat ja lakeudet alkoivat näkyä, hytkähdytti hänen sydänalaansa tunne, joka samalla kertaa ikäänkuin itketti ja pakoitti juoksuun ja toiselta puolen painosti, masensi ja toi pelkoa. Kaapossa asui tajunta, joka sanoi, että vaikka kotipitäjässä oli paljon vähäosaisia, siellä kuitenkin oli vähän, jos yhtään punakaartilaista. Eihän ollut Neiron Jaskakaan, Lampimäen renki, vaikka olikin tappelija, tanssija ja kellonvaihtaja.
Mutta joku vaisto ajoi häntä kotikylään ja heti vankilan ovella setvisi hänelle ajatus: sinne minä menen.
* * * * *
Kaapo hidasti kulkuaan ja alkoi miettiä.
Kotimökissä istuvat isä ja äiti, sisar kai oli jo ehtinyt kylille, sillä oli lauantai-ilta.
— Päivää, tervehtii Kaapo.
— Päivää, vastaa isä. Sieltä linnastako sitä nyt?
Äiti ei puhu mitään, on asiallisen näköinen, häärii askareissaan, ei tiedä, pelätäkö vai iloita.
— Linnasta, vastaa Kaapo.
— Jaa.
Sitten pitkä hiljaisuus.
Kaapo on hengessään näkevinään, kuinka isä posket kuopalla imee piippuaan, murahtaa jonkun sanan tupakanpuutteesta, imee taas ja miettii, ja äiti on levottoman näköinen.
— Tännekö sinä meinaat jäädä? kysyy äiti, mutta Kaapo ei vastaa mitään ja äiti häärää taas entistä asiallisemmin.
— Se on sillä tavalla, sanoo äiti, että kun ollaan pieniä eläjiä… ja muitten armoilla olevia… ettei sitä oikein uskalla… punakaartilaisia… pitäisi käydä puhumassa isännällekin…
* * * * *
Kaapo on hengessään näkevinään kaiken tämän ja hengessään hän on kuulevinaan sen äidin tavallisen vikinänkin, mutta hengessäänkään hän ei nouse sitä "muitten armolla olemista" vastaan, vaan tajuaa samassa, että hänen on poikkeaminen Muiluun.
Tahdottomasti hänen polvensa notkahtavat, mutta hän jatkaa kuitenkin matkaansa.
— Eipä tuosta mitään mene, jos ei tulekaan. Tuomioni jo olen saanut, sanoo hän, koettaen virittää rohkeutta itseensä.
Kylän ensimmäinen talo on Antila ja toinen on Muilu, mutta ennen Antilaa on hänen pakko istahtaa. Ei väsytä erikoisemmin kuin ennenkään, peloita ei myöskään, mutta istuttava on kumminkin. Aurinko paistaa vielä korkealla ja Kaaposta tuntuu kuin koko kylästä tuoksahtaisi vastaan leipä.
— Minä menen Muiluun, Muilussa käy niin ja niin…
Kaapon ajatus ei enää juokse. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä muilulainen hänestä ajattelee.
— En ole murhannut ainoatakaan ihmistä, enkä ryöstänyt toisten tavaroita. Kuormahevosia vain ajoin… Kapinaahan se on sekin… Sellaista kapinantouhua…
Metsänrannasta työntäytyy karjalauma maantielle. Tukeva naisihminen, jolla on paksut, sierettyneet ja likaiset nilkat, ajaa sitä ja pysähtyy Kaapon kohdalle.
— Eikö se ole Kaappoo?
— O'.
— Nytkö sieltä tultiin?
— Nyt.
Naisihminen on hiukan ällistynyt lyhyistä vastauksista ja kädet puuskassa istujaa. Kaapossa jokin vähän ailahtaa ja alkaa elää. On sitä Hilman kanssa tanssittu ja vieressäkin oltu…
— Muilussako sinä vielä…? kysyy Kaapo.
— En, vaan Antilassa.
— Jaa.
— Taisi siellä panna ikäväksi? kysyi nainen viimein.
— Mistäpä ne hauskuudetkaan.
Karja on jo ehtinyt edemmäksi, ja nainen kiiruhtaa jälessä. Hänen läsnäolonsa on vaikuttanut elvyttävästi Kaapoon, hän nousee ja jatkaa matkaansa.
— Ihmisenä ne sentään pitävät.
* * * * *
Muilu on vähän syrjässä maantieltä, joten sinne ei sovi poiketa huomaamatta ja puolivarkain ja pujahtaa tupaan, vaan on rohkeasti astuttava sadan sylen pituinen kuja, jonka molemmin puolin kasvaa nuoria koivuja. Kujan toisella puolen pilkistää esiin Kaapon kotimökki, ja Muilua vastapäätä, pellon toisella puolen, ovat palaneen työväentalon rauniot.
Istuessaan Muilun suuressa tuvassa, jonka könniläinen parhaillaan löi kahdeksaa, valtion ajan ollessa seitsemän, ei Kaapo ollut selvillä, miten hän oli tupaan joutunut. Hänestä tuntui kuin olisi hän siinä istunut orpona ja yksinäisenä jo kauan aikaa, eikä hänen tajuntaansa ollenkaan sisältynyt puistokuja tai kuinka hän sille oli kääntynyt. Hän oli vain tullut.
Siinä oli nyt Muilun tupa. Väki oli syönyt, mutta ruuat olivat vielä korjaamatta, ja keitetyn lihan ja leivän tuoksua oli tupa täynnä. Hänelle oli murahdettu jonkunlaisia tervehdyksiä, mutta kukaan ei ollut osoittanut hänelle paikkaa. Rengit istuivat omalla puolellaan, yksi vuollen itselleen hammastikkua, toinen polttaen ja syljeskellen aivan kuin periaatteesta eteensä lattialle, vaikka seinällä riippui suuri taulu, johon oli painettu: "Älä sylje lattialle". Sanna kampasi Liisan tukkaa toisen peräikkunan ääressä, keskenään supattelivat ja naureskelivat, hänellekö lienevät nauraneet. Kaapo tunsi kaukaa, ettei hän enää soveltunut Muilun ilmapiiriin ja hänessä alkoi turtumuksen alta kaivautua esiin eräänlainen pelko.
Tupakamarissa kilahtaa puhelin, Kaapo hätkähtää, mutta turtuu taas hiukan, kun ei ovi avaudukaan. Koko turtuneessa tajunnassaan odottaa Kaapo Muilun isäntää kuin ilmestystä.
Ruuat lemuavat pöydällä ja hiljaisesti se vaivaa Kaapoa. Mutta Kaapo tuntee sisimmässään, ettei hän kuulu niihin, joita Muilussa käsketään ruualle. Ei ennenkuin tässä on ollut pientä tilintekoa, jos edes sittenkään. Hän on vain punakaartilainen, vanki, sellainen, joka on noussut kapinaan. Hämärästi Kaapon mieleen muistuu Absalom.
Sanni, tytär, tulee sisään, vilkaisee Kaapoon, tekee hyvänpäiväntapaisen ja ottaa sitten kahvipannun selviämään takalta.
— Saunankin se Maija sanoi olevan valmiin, sanoo hän tyttöihin kääntyen.
Sana "sauna" tuo Kaapon mieleen jonkunlaisen hauskan tunnelman, joka kuitenkin pian väistyy valtatunnelman edestä. Saunaa ei mainittu häntä varten. Siitä oli pitkä aika, kun häntä Muilussa oli käsketty saunaan. Taisi olla pari vuotta.
Väki ei pidä kiirettä. Odotettaneeko kahvia vai odotettaneeko jotakin muuta.
— Ennättää sitä kammata saunasta tultuakin, virkahtaa Sanni taas palvelustyttöihin kääntyen.
— Iltamiin jos menevät aikaisemmin, naurahtaa toinen rengeistä.
— Kukaan ei puhu Kaapolle puolta sanaa, mutta Kaapo ei hetkeäkään aio lähteä tiehensä. Kun on tultu, niin on oltava. Hän pitää jonkunlaisena velvollisuutenaan odottaa isännän tuloa.
Emännän saapuminen tupaan hiukan hämmentää Kaapon ajatuksia sikäli kuin niissä ylimalkaan oli hämmentymisen varaa.
— Jokos se pitkämatkalainen tuli? kysyy emäntä.
— Jo, vastaa Kaapo totuudenmukaisesti.
Emäntä käväisee lieden ääressä, menee sitten ja istahtaa pitkän pöydän ääreen.
— Taisivat viedä leipäkortit, kun mies noin on laihtunut? kysyy emäntä tuokion kuluttua.
— Eihän niistä korteista ennenkään…
— Ja Tampereella niitä tarvittiin kovasti, kun niitä pyytäjiä oli niin paljon, tokaisee toinen renki naurahtaen omalle sukkeluudelleen.
Kaapo tuntee asemansa tuskalliseksi eikä voi estää itseään punastumasta. Sydän alkaa lyödä nopeammin ja nälkä käydä jomottavammaksi.
— Oikein aatteestako se Kaapo tuli siihen ryövärisakkiin liittyneeksi? kysyy emäntä taas kotvasen kuluttua.
— Mistäpä lienen… En niin aatteestakaan…
Kaapo jo muovaili mielessään jonkunlaista selitystä, tyhjentävää ja perinpohjaista, mutta samassa vilahti isännän punertava, paksu niska ikkunan alta. Sillä hetkellä menee Kaapossa joku seikka auttamattomasti sekaisin, hän nousee puoliväliin seisomaan, mutta istuutuu taas, ottaa lakin päästään, mutta panee sen uudelleen päähänsä.
— Ulos se minut viskaa, ajattelee hän väkinäisesti, kuullessaan askeleet eteisessä ja katsoo jo, eikö olisi paras mennä takan ääreen ja siitä livahtaa ulos, ennenkuin toinen ehtii huomata.
Hän koettaa nousta, mutta huomaakin, että häneltä puuttuu siihen voimia, istuu paikalleen kuin naulittu, ja samalla ovi aukeaa.
Isäntä astuu sisään, astelee keskilattialle, huomaa sitten Kaapon ja luo häneen pitkän, kysyvän katseen.
— Vai jo sieltä tavarantasaamishommista ehdittiin kotinurkkiakin katselemaan, jyrähtää viimein.
Kaapo luo katseensa maahan eikä huomaa, kuinka rengit tulevat asiaaharrastavan näköisiksi ja pikkuhommat taukoavat. Kysymys on sellainen, johon hän ei voi vastata ja sisimmässään hän vapisee.
— Jos sinä olet meinannut niitä oppejasi tulla tänne levittelemään, jatkuu jyrinä, niin se on erehdys.
— Ei minulla mitään oppeja ole, pääsee Kaapolta.
— Mitäs sinä sitten täältä kärkyt?
— Töihin minä vaan…
— Vai jo kelpaisi talollisenkin työt, siksi kai kun ei talollinen joka raossa kysele papinkirjaa…
Kaapolla ei ole sanottavaa, oikeastaan hän onkin jo asiansa toimittanut.
Ei jatka puhetta isäntäkään, menee vain ja istahtaa pöydän päähän.
— Ei olisi sinustakaan uskonut, mutisee hän itsekseen.
— Joko sinä kotimökilläsi kävit? kysyy hän pitkän tovin vaiettuaan.
— En, en minä vielä.
Isäntä näyttää jotakin aprikoivan itsekseen ja singauttaa sitten esille uuden kysymyksen:
— Vieläköhän sinusta kunnollisten ihmisten pariin olisi?
Kaapon tulee miltei hyvä olla, vaikka häneltä jääkin kysymys vastaamatta. Palvelustytöt alkavat aavistella asian loppuratkaisun ja menevät ulos.
Isäntä istuu vielä hetkisen ja katselee vastapäisestä ikkunasta ulos, mutta Kaapo alkaa kotiutua ja häneen hulvahtaa lämmin, kodikas tunne. Hän saa jäädä tänne, hänelle annetaan työtä, hänen ei tarvitse mennä ruukille eikä tiilitehtaalle.
— Et sinä tuon näköisenä töihin pysty, sanoo isäntä viimein ja kääntyen emännän puoleen hän jatkaa: Käske toimittaa, että se saa jotakin syötävää.
Sitten hän nousee ja kävelee tuvan poikki tupakamariin, mutta ovella kääntyy hän vielä Kaapoon päin:
— Tule nyt sitten maanantaina, niin katsotaan. Ja häpeä vähän sillä aikaa.
Sanoo, paiskaa oven kiinni ja katoaa kamarin puolelle.
Mutta kun Kaapo on syönyt, sanoo Reino-renki:
— Tuleeko se Kaapo saunaan vai meneekö ensin kotimökilleen?
Kaapo menee saunaan.
JASKAN ÄKKIKÄÄNNÖS
Lampimäki ei ollut Jaskaan, nuorimpaan renkiinsä, lainkaan tyytyväinen.
Ei olisi pitänyt erikoisesti väliä, vaikka Jaska kekriltä olisi
lähtenytkin, vaan ei viitsinyt omasta aloitteestaan sanoa irti. Tekihän
Jaska työnsä siinä, missä joku toinenkin ja oli talossa ihmisiksi.
Mutta Jaska kulki työväentalolla, oli suuri tappelija ja kylillä ollessaan paha suustaan. Sellaisesta Lampimäki ei välittänyt. Hänen puolestaan sai itsekukin käydä työväentalolla tai seuroissa, mutta kun edelliseen vielä liittyi suuri suu ja kärkäs käsi, oli asia Lampimäen mielestä selvä: mies on sosialisti. Ja sosialisteista Lampimäellä oli oma mielipiteensä varsinkin nyt.
Kerran oli Jaska päissään toikkeroinut iltajuoksuiltaan tupaan. Oli sattunut niin ohraisesti, että isäntä oli tullut portailla vastaan, tarttunut kraiveliin ja kuljettanut Jaskan navetan kokille.
— Ryyppää kun ryyppää, mutta ryyppää ihmisiksi!
Nyt Lampimäki hiljaisessa mielessään arveli, että olisi saanut vähän isällisemmin ja pehmeämmin työntää Jaskan sinne kokille, sillä oli kai sillä ollut aiheensakin siihen ryyppäämiseen. Sitäpaitsi olivat ajat levottomat, sosialistit olivat ryhtyneet kapinaan, eikä tiennyt, mitä Jaskan päähän saattoi pälkähtää. Yhtenään oli viime aikoina siellä "talolla" ravannut. Ja vihaisesti oli Jaska siitä aamuhetkestä asti, kun oli kokilta alas kömpinyt, isäntää katsella kyrännyt. Ei ollut puhunut mitään, vaan jotakin sillä oli mielessä. Nyt, kun ne ovat puuhassa…
Tuvassa on hiljaista, vaikka onkin arkipäivä. Viikon kuluessa isäntä on ollut huomaavinaan, että rengit ovat odottavalla kannalla johonkin asiaan nähden, josta he itsekään eivät olleet oikein selvillä, piiat kuiskailivat keskenään, ja Jaska kyräili ja muljotteli entistä mielenosoituksellisemmin. Nyt ne ovat ulkona töissä, ja vain emäntä istuu pihaikkunan luona ja katselee hämärissä lehtiä.
Seinäkello lyö harvakseen kolmenlyönnit. On vielä aikaa, ennenkuin väki alkaa lappautua illalliselle. Mietteissään isäntä nousee ja alkaa käveleskellä tuvan lattialla edestakaisin.
— Saa nähdä, meinaako ne oikein kapinaa, täälläkin, sanoo hän.
— Hm… vastaa emäntä, nostamatta katsettaan lehdestä.
— Ryssistä niillä on suuri turva, jatkaa isäntä tuokion kuluttua.
Lehti kahisee emännän kädessä, hän laskee sen hetkeksi syrjään ja korjaa lasejaan.
— Kuuluvat aikovan tulla taloihin syömään ilman edestä, virkahtaa hänkin puolestaan.
Isäntä naurahtaa katkerasti.
— Viimeinen syönti se heillä on, jos vaan tänne tulevat, mojauttaa hän sitten varmasti.
— Aseita ovat saaneet ryssiltä, lisää emäntä ikäänkuin tiedustellen, minkä vaikutuksen se isäntään tekisi.
— Mm… Arvaahan ryssän…
Isännällä ovat omat tietonsa, emännällä omansa, eivätkä
viimeksimainitut näytä isäntään vaikuttavan. Hän ajattelee Jaskaa.
Paha on pitää pirua omassa pesässään, mutta ei viitsi poiskaan käskeä.
Peloksi selittäisivät.
Ulkona on jo kevään tuntu voittava. Ilma on kirkas, sees ja rauhallisen odottava, on kuin lumen alta väreilisi ilmaan hienon hienoa maan tuoksua. Isäntä kävelee ikkunan luo ja pysähtyy kädet taskuissa katselemaan kevättä ja sitä, mitä tapahtuu ulkona.
Kauppias Lunkkreenin piika kävelee maantiellä ohi, ryssä kainalossa. Ryssä selittelee ja viittilöi, ja Lunkkreenin piika nauraa ja on ymmärtäväisen näköinen. Näky ei erikoisesti suututa isäntää: se on nyt vain Lunkkreenin, kulanssin, piika ja muuan ryssäraukka. Kaukaisimmassa tajunnassaan isäntä puolittaisella kauhulla huomaa, ettei hän pidä ryssää oikein ihmisenä. "Mikä lie sellainen Jumalan firaapelityö".
Tuon lauseen on isäntä kuullut Jaskalta. Ja yht'äkkiä, tämän tullessa mieleen, alkavat isännän mielipiteet Jaskasta vaihdella.
— Firaapelityö! Raa'asti sanottu, — oikein Jaskan malliin. Ei se ryssien kanssa samalle puolelle ainakaan… tai mikä sen tietää…
Maantiellä on yhtämittaista liikettä. Kuormia menee ja tulee, ryssät kulkevat toimeliaina edestakaisin, useilla naisia kintereillään. Tuolla menee Nevasen tyttö ryssän kanssa, narttu ihmiseksi, ja isä koiranpenikka talolliseksi… Lampimäen isäntä ei syljeskele lattialle, mutta nyt hän ruiskauttaa pitkän syljen ajatellessaan Nevasen sakkia…
Jotakin niillä on tekeillä. "Talolle" syttyvät tulet, pihalla kihistään ja kuhistaan, melu ja huudot kuuluvat Lampimäkeen asti. Hiukkaista myöhemmin ilmestyvät valot Peltoniemen pitkiin ikkunariveihin ja nuorisoseuran talolle. Itsetiedoton hymy ilmestyy isännän suupieliin. Hyvä tulee, oikein hyvä. Häntä melkein naurattaa, kun hän näkee miehiä, punainen nauha käsivarressa, sekaisina ryhminä kuljeskelevan talon ohi.
Hän aikoo juuri ruveta antamaan emännälle eräitä selityksiä, kun Suuriniemen Matti astuu sisään. Suuriniemi on ajanut pihalle takapihan kautta eikä isäntä ole hänen tuloaan aikaisemmin huomannut.
— Iltaa, tervehtii Suuriniemi, pannen lakkinsa takkakivelle.
— Iltaa.
— No nyt se alkaa olla valmista, sanoo hän sitten reippaasti, huomattuaan, ettei tuvassa ole syrjäisiä.
— Jokos jääkäri tuli?
— Tuli jo aamulla.
— Missäs se…?
— Peltoniemessä.
— Jaa.
Emäntä alkaa laittaa kahvipannua tulelle. Tuntuu kuin olisi Suuriniemi tullessaan tuonut tupaan hiukan enemmän toimeliaisuutta ja odottavan toivon tunnelmaa.
— Sinä tulet sitten yöllä? kysyy Suuriniemi.
— Niinhän sitä sovittiin.
— Tulet sitten Peltoniemeen. Osa menee seuran talolle ja osa meille.
— Tullaanpa vaan.
Emäntä nostaa kahvipannun tulelta ja sekaantuu keskusteluun.
— Meinaatteko te nyt sitten, että se käy niin rauhallisesti ja niinkuin olette suunnitelleet? kysyy hän.
Suuriniemi naurahtaa hiljaisesti.
— Jos jotakin tulee, vastaa hän, niin tulee samanveroinen kun kyläkunnan rytinät entisaikaan. Virkistyksekseen niissä heilahtelee.
— Mutta jos niillä on jotakin hajua…?
— Kyllä kai niillä hajua on — ei sen puolesta. Koko talven ja viime syksynhän ovat niistä hajuistaan räikyttäneet. Mutta eipä taida…
Suuriniemi ei sano ajatustaan loppuun. Porstuasta kuuluu kolinaa ja hetken kuluttua tulee Jaska sisään. Hän tuoksuu huomattavasti väkeville, hänellä on kivääri pistimineen kädessä ja leveä, punainen nauha käsivarressa.
Vaistomaisesti Suuriniemi korjaa lakkinsa, ja Lampimäki ottaa piipun hampaistaan.
— Mitäs kojeita sinä tänne haalaat? kysyy hän terävästi.
— Kivääri se on, vastaa Jaska leveästi. Eikös isäntä ole ennen sellaista nähnyt?
Jaska on nuori mies, hiukan yli kahdenkymmenen, mutta vähän villin ja kesyttömän näköinen.
— Vai kivääri! toistaa isäntä. Mitäs sillä?
— Sittenpähän näkyy.
— Entä mikäs se on tuo punainen nauha?
— Se on kaartin merkki.
Jaska menee remsseesti pöydän taakse ja alkaa nurkkakaapista hakea jotakin.
— Eiköhän ole parasta, puuttuu Suuriniemi puheeseen, että Jaska vie ne vehkeet takaisin sinne, mistä on ne saanutkin. Ei niistä perältäkään mitään siunausta lähde.
— Sittenpähän lähtee se, mikä lähtee, virkahtaa Jaska kyräillen uhkamielisesti ja luo vihaisen katseen isäntään. — Tuota… jatkaa hän vähän ajan kuluttua, saisikohan ruokaa hiukan aikaisemmin, kun olisi illalla vähän omia puuhia?
— Kyllä se on parasta, että Jaska ottaa palkkansa ja lähtee pitemmäksi aikaa niihin omiin puuhiinsa, sanoo isäntä, avaten kukkaronsa. Siinä olisi palkan loppu.
Hetkisen näyttää siltä, kuin Jaskan nousuhumala olisi laskemassa, sitten hän työntää rahat edestään ja sanoo tarkoituksellisen rauhallisesti:
— Kylläpä isäntä kerkiää niistä asioista puhua parin päivän päästä.
— Tästä talosta ei kuljeta niillä asioilla, jyrähtää Lampimäki. Ota ja lähde!
— Ei sitä lähdetä niinkuin koira.
— Joko viet vehkeesi takaisin ja olet niinkuin muutkin ihmiset tai lähdet.
Lampimäki on tarttunut renkiään käsipuolesta ja taluttaa häntä ovea kohden, mutta Jaska riuhtaisee itsensä irti ja tulee tyrkänneeksi isäntää rintaan. Lampimäki on nuoruudessaan ollut suuri tappelija, nyt on hän uskovainen, mutta hänen sisunsa nousee, hän nostaa Jaskan kohoksi ja kantaa hänet ovesta ulos.
Pihalle lentäessään Jaska raivostuu ja hän aikoo hyökätä sisään hakemaan kivääriään, mutta tyrmistyy, kun huomaa, että se suuressa kaaressa lentää hänen jälessään ja putoaa melkein jalkain juureen. Eivät siis huolineet hänen aseestaankaan.
— Taisi tulla liian äkkinäinen teko, sanoi Suuriniemi.
— Meinasin ensin puhua sille järkeä ja vähältä piti, etten pyytänyt anteeksi, kun kerran kuskasin sen navetan kokille… vastasi Lampimäki. — Taisi silloin surusta ryypiskellä.
— Hyvä kun ei tullut tehdyksi, keskeytti toinen. Peloksi olisi katsonut. Mutta kyllä nyt saa lähettää miehiä tännekin…
Lampimäki katui itsekin tekoaan. Hänen takiaan piti nyt hajoittaa muutenkin pieni joukko. Suuriniemi meni puhelimen luo soittaakseen Peltoniemeen, mutta keskuksessa olikin jo ryssä vastaamassa.
* * * * *
Jaskan mielen täytti suunnaton raivo. Hänen ensi ajatuksensa, kuten sanottu, oli hyökätä sisään, mutta kun kivääri lensi hänen jalkainsa juureen, tunsi hän tulevansa jollakin tavoin nöyryytetyksi ja asiasta lyödyksi ja raivontunne sai väistyä kylmän, harkitsevan kostontunteen edestä. Viiteen taloon oli hyökättävä: Lampimäkeen, Suuriniemeen, Peltoniemeen, seuran talolle ja Muiluun, ja hän laittaisi itsensä siihen sakkiin, joka hyökkäisi Lampimäkeen. Mutta se oli tapahtuva vasta ylihuomenna, kun Ristinjoelta tulisi enemmän ryssiä avuksi. Jaska ei voinut tietää, että juuri samalla hetkellä riisuttiin Ristinjoen ryssiä aseista ja annettiin niille selkään. Jaska sitä ei tiennyt, mutta Lampimäessä, Peltoniemessä ja muissa porvarien pesäpaikoissa se tiedettiin.
Ilta oli jo pimennyt, mutta maantiellä oli liike yhäkin tavallista vilkkaampi. Sähkövalot paloivat kirkon tienristeyksessä ja Lampimäen kujan suussa niinkuin tavallisesti, mutta ilmassa oli odotusta ja hiukan niinkuin jotakin kiimaa. "Talo" ei sovi näkymään maantielle niinkuin Lampimäen ikkunoihin, mutta sieltäpäin kuului huutoa, melua ja naurua ja niistä eroittautuu selvästi pari laukausta. Jaska hätkähtää: Jokohan ovat ruvenneet…? Mutta taitavat vain muuten ammuskella talollisia peloittaakseen.
Jaska alkaa kiivaasti astella "talolle” päin. Linnuntietä sinne olisi vain vajaa kilometri, mutta maantie mutkittelee niin, että matkaa karttuu ainakin vanha virsta. Lampimäen laaja kotipelto ja Muilun rakennusryhmä eroittavat toisistaan Jaskan palveluspaikan ja »talon". Muilulainen on aikoinaan myynyt palstan "talolle" sopuhinnasta, mutta taitaisipa ottaa pois, jos voisi. Niin ne ovat vastakkain kuin kaksi linnoitettua leiriä, Muilu ja työnväentalo, ja edellisen takana Lampimäki niinkuin jonkunlaisena reservinä.
Kaksi ryssää tulee Jaskaa vastaan maantiellä, huomaavat kiväärin ja hämärästi nauhan käsivarressa, tulevat ääreen ja alkavat puhua tolittaa.
Jaska kuuntelee aikansa ymmärtämättä sanaakaan.
— Menkää helvettiin! sanoo hän sitten jatkaen matkaansa.
Jaskalla ei ole alunpitäenkään ollut minkäänlaista myötätuntoa venäläisiä kohtaan ja itsetietoisesti lukeutuu hän siihen luokkaan, joiden tajuntaan ei käsite ryssä sisälly ihmisrotuna. Pikkupoikana on hän kuullut, että hänen isoisänsä isä on ottanut osaa Alavuden taisteluun, mutta hänen vastenmielisyytensä ryssiä kohtaan ei johdu siitä. Mistä se johtuu, sitä hän ei rupea eikä pysty selvittämään.
Ryssien kohtaaminen vaikuttaa tyynnyttäväsi Jaskan mielialaan. Hänen kostonhimonsa ikäänkuin tasoittuu ja saa leveät suuntaviivat. Hän tulee taistelemaan ryssien puolella, eli ryssät hänen puolellaan, aatteen vuoksi. Lampimäki sisältyy niihin, joita vastaan aate taistelee. Lampimäki on porho, jolla on vuosittain parisataa veroäyriä, ja hän, Jaska, kuuluu köyhälistöön, sosiaalidemokraatteihin.
Itse asiassa on Jaskan suhde aatteeseenkin vähän heikontunut senjälkeen kun Muilun neljäs piika tuli paksuksi. Oli sattunut niin, että Muilun neljäs piika, Riika, oli Jaskan nimetty morsian. Ensin oli kovisteltu Jaskaa, mutta sitten olikin käynyt selville, että se oli ryssä. Senkin, kovistelemisen, oli suorittanut Lampimäen isäntä.
— Sano nyt vaan suoraan, äläkä kieräile, oli isäntä sanonut. Ei täällä passaa ruveta lapsia kylälle tekemään. Jos se sinun on, niin naitava sun on. Kylläpähän sitten saamme katsella, miten elämään tulette.
— Ei se minun ole.
— Ei! No kenen sitten?
— Pirustako minä tiedän.
— Kuule: ei passaa kiroilla!
— Niin, mutta minun se ei voi olla.
Isäntä oli pannut lakin päähänsä ja mennyt suoraan Muiluun.
— Kyllä nyt Jaskan retkistä selvä otetaan, oli väki sanonut.
Iltamyöhällä oli isäntä palannut.
— Ryssälle kuuluu tulevan. Otimme Muilun kanssa selvän. Riika itse tunnusti. Ja Muilu sanoi, että nyt on parasta, tyttö, että lähdet kotimökillesi.
Seuraavana lauantaina oli Jaska juonut itsensä humalaan, ja isäntä kuskannut hänet navetan ylisille kuin elukan.
* * * * *
Kun Jaska nyt näin palauttaa mieleensä tapauksia, esiintyy Lampimäki hänelle uudessa valaistuksessa. Tällä tavoin, yhdistelemällä tapauksia. ei hän ennen ole tullut ajatelleeksi.
Muilun kohdalla Jaskan huomiota herättää se, että talosta ei näy valontuikahdustakaan. Alkaa olla jo lypsyn aika, mutta navetta on aivan pimeä. Suunnaton graniittirakennus piirtyy tummana möhkäleenä taivasta vasten. Yksinäinen koira haukahtaa pihamaalla, muuten on Muilussa kaikki kuolonhiljaista. Jaskaan se vaikuttaa hiukan kammoa herättävästi. Pitää sanoa "talolla", että ovat varuillaan. Sitä ei tiedä, mitä Muilusta tulee. Hän astuu kymmenkunta askelta Muilun tuttua kujaa, mutta kääntyy takaisin. Mitäpä hän sitä kujaa enää, vaikka matkaa "talolle" oikaisisikin.
Muilun pimeys on vaikuttanut "talollakin" painostavasti ja innostusta poistavasti. On niinkuin Muilun pimeiden ikkunain uutimien takaa katselisi kylmä ja hiukan ivallinen totuus. Jaska huomaa, ettei hänen varoitustaan tarvita.
— Pitäisi mennä ottamaan selville, mitä siellä oikein on tekeillä, sanoo Reenin Mikko, päällikkö.
— Mene itse, per…
Siellä, tien toisella puolen, sadan sylen päässä, toljottavat Muilun neljätoista pimeää ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa saattaa olla kivääri. Mene sinne sitten haravoimaan.
Seinäkello lyö kahdeksaa.
Ryssät oljentelevat pitkin seiniä, puuhaavat, tolittavat ja naureskelevat, joku soittelee hanuria, mutta ei koskaan pääse kappaleen loppuun, kun jo aloittaa uutta. Naiset kantavat höyryäviä ruoka-astioita keittiön puolelta näyttämölle, jossa aterioiminen tapahtuu. Ketään talollisen palvelijaa ei näy joukossa, naiset ovat kaikki sahalaisten vaimoja ja tyttäriä tai sitten muualta kulkeutuneita.
Työväenmarssi kajahtaa. Miesten epäsointuisat, järeät äänet sekaantuvat naisten enemmän tai vähemmän kirkuviin sopraanoihin, mutta ensi innostus on laskeutunut ja mieliala pysyy auttamattomasti lamassa. Ilma on sakea ja lamput kiiluvat kuin jostakin verkon takaa.
Jotkut ryssät pistävät pieneksi tanssiksi, laskevat ujostelematta ja asiallisina kätensä naisten vyötäisille ja pyörähtävät näyttämön edessä. Naiset ovat raukean ja autuaan näköisiä. Silloin Jaskan ellottava tunne kasvaa ja hän tekee mielessään äkkinäisen päätöksen: noiden kanssa ei millekään.
Jollakin tavoin tuntee hän itsensä orvoksi ja yksinäiseksi tässä ympäristössä. Täällä ei ole ketään hänen parhaita tovereitaan, vain itsetietoisia sahalaisia ja ylpeitä asemalaisia, jotka toisinaan luovat hiukan ivallisia katseita renkiin. Renki, — renki ei ole luokkatietoinen työläinen, renki on jotakin manttaalipösön ja työmiehen väliltä, joku sellainen, johon ei luokkatietoinen voi oikein luottaa, sillä renki on ympäristössään imenyt liiaksi manttaalihenkeä ja -katsantotapaa itseensä.
Nyt Reenin Mikko nousee puhumaan.
— Toverit ja te, venäläiset veljemme, aloittaa hän. Taistelu on alkanut, porvariston kahdestoista hetki on lyönyt ja turhaan hiovat lahtarit aseitaan…
Jaska kuuntelee puhetta kuin läpi unen eikä monikaan sana ennä hänen korviinsa. »Venäläiset veljemme” – Riikan sulhaset ja muut. Ja mitä ovat porvarit hänelle tehneet? Eihän häneltä ole mitään puuttunut, talolliset ja heidän poikansa ovat kohdelleet häntä yhdenvertaisena, häntä, niinkuin kaikkia muitakin. Eivät ole läheskään niin ylpeitä kuin asemalaiset aatteensa kanssa. Lampimäki oli kyllä kantanut niskasta hänet navetan kokille, mutta olihan se kerran tyyrännyt nimismiehenkin portaita alas. Hän, Jaska, oli ollut päissään niinkuin nimismieskin, samanveroisia, nimismies ja hän. Sitten Lampimäki oli ruvennut katsomaan hänen etuaan siinä Riikankin asiassa, luvannut, että kyllä te elämään tulette, jos vika on Jaskassa. Mutta eipä ollut, — ryssässä oli vika. Kun Lampimäki nyt illalla taas heitti hänet ovesta ulos, niin eiköhän siinäkin ollut oikeutusta? Mennä nyt ase kädessä häristelemään toisen asuntoon ja ruveta vaatimaan ruokaa, vaikka tietää, että vähän ajan kuluttua rupeaa sotimaan ruuan antajaa vastaan.
Mitenkä hän, Jaska, oli tähän sakkiin oikein tullut? Ensi kerran oli tullut Eilolan Toivon kanssa vähän hönässä ja sitten tullut toisenkin kerran ja kolmannen. Niin se sitten oli käynyt.
Kun Jaska näitä aprikoitsi mielessään huomasi hän senkin, ettei häntä millään tavalla kohdeltu täällä toverina, vaan oppipoikana, jota pidettiin miesten joukossa niinkuin puolittain armosta. Ja sitten nuo ryssät, nuo iankaikkisen vaivatut "venäläiset veljet", jotka tunkivat joka paikkaan niinkuin syöpäläiset ja joiden veljellisistä töistä oli lehdissä saatu lukea koko viime syksy ja kulunut talvi.
Ei, totisesti. Ryssien sakkiin hän ei halunnut kuulua, vaan pikemminkin siihen, joka antoi heitä selkään. Se on sittenkin paljon reilumpaa.
— Sitäkö ne noista ryssistä venyttävät perässään, sanoo hän ajatuksissaan vierustoverilleen.
— Sitä minäkin, vastaa toveri, Eilolan Iivari. Kun olisi kaveri, niin pois lähtisin.
Jaska tajuaa syvästi, että jos hän nyt jättää kiväärinsä oven pieleen ja menee tiehensä, ei häntä kukaan tule kaipaamaan. Hän on vain talollisen renki niinkuin Eilolan Toivo ja Iivarikin, eivätkä sellaiset ole luokkatietoisia työläisiä.
— Lähdetään hiivattiin ryssien joukosta, sanoo hän hetken kuluttua.
Kukaan ei estä heidän lähtöään. Reenin Mikko pitää vielä puhetta ja pihalla käy kihinä ja kuhina. Siellä on Riikakin maha pystyssä.
— Mitä sinä täältä haet? kysäisee Jaska ohimennessään.
— Muuten vaan… inisee Riika.
Taas Jaskaan nousee suuri, raivostuttava vihantunne ja hän tarttuu tyttöä kiivaasti käsivarteen.
— Kyllä se, perkele vie, on parasta, että marssit kotiin takaisin, sillä kyllä nyt tulee iivanoitten viimeinen päivä, sanoo hän raa'asti.
Nainen vikisee ja Eilolan Iivari sanoo:
— Älähän nyt tuolla tavalla.
Mutta Riikaan on mennyt turvallisuudentunteen tapainen, hän itkee, mutta kävelee nöyrästi ja hiukan peljäten Jaskan edellä ja kun maantielle päästään, ohjaa hän kulkunsa Sydänmaalle päin, missä hänen kotinsa on.
— Entä minne sinä menet? kysyy Iivari Jaskalta.
— Sinne, minne muutkin miehet, vastaa Jaska ynseästi ja kääntää kulkunsa Peltoniemeen.
— Ota edes tuo nauha käsivarrestasi.
Sanaa puhumatta irroittaa Jaska nauhan ja pistää sen taskuunsa.
— Tuletko sinä mukaan? kysyy hän sitten Iivarilta.
— … tiedä, tuota, niin vaihtaa kuin liiviä, vastaa Iivari empien. Taidan mennä kotiin nukkumaan.
Mutta Jaska painuu Peltonientä kohden.
* * * * *
Yö meni rauhallisesti, niinkuin oli laskettukin. Ainoastaan muutamia laukauksia vaihdettiin ja kaksi ryssää pääsi hengestään. Kahden tunnin kuluttua oli kaikki selvää.
Aamulla katseli Lampimäki Jaskaa salatulla hartaudella. Olihan siinä pohjalla sittenkin sitä oikeaa, niinkuin hän oli arvellutkin. Mutta mitään hän ei sanonut.
Illalla tulee Jaska tupakamariin ja sanoo isännälle, että pitäisi saada vähän rahaa.
— Mitä sinä sillä? kysyy isäntä.
— Tulisi vähän menoa.
— Minne sitten?
— No sinne Vilppulaan, vastaa Jaska äkäisesti ja ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen ensi sanomalla ymmärrä.
Lampimäki on itseensä sulkeutunut, ulkonaisesti tyly mies ja häneltä jää Jaskan käsi puristamatta. Sensijaan hän nopeasti kääntyy ympäri ja menee laatikolleen, ettei toinen huomaisi hellää välähdystä hänen silmissään.
— Mikäpäs siinä, myönsi hän. Jos se aatteellesi sopii, niin mene vaan. Siellä saat ainakin tapella kylliksesi poliisin tulematta väliin niinkuin kylällä kuuluu tapahtuneen.