— Eiköhän levähdetä vähäsen, ehdotti hän.
— Ei meillä ole sellaiseen aikaa, vastasi Heikki päätään kääntämättä.
Purnu seurasi hikoillen ja hengästyen. Aurinko aleni, puitten varjot autioilla kankailla kävivät pitemmiksi, sääskien surina vaisummaksi, aika kului, mutta Tunturi-Heikki ei väsynyt.
— Mitä sinä oikein ajattelet? tiedusteli Purnu.
— Ajattelen mitä ajattelen.
Itse asiassa Heikki ei ajatellut mitään, hän vain tunsi, että se hetki oli tullut, jolloin hänen vaistonsa, kolmekymmentä vuotta hillityt, saisivat purkautua. Hänestä tuntui, että kaikki oli niinkuin ennen, silloin kun hän Mutkan Euken kanssa joskus kuljeskeli metsissä.
— Näeppäs mies, sanoi hän Oravaaran laella Purnulle. Tuolta näkyy Mella.
— Niin tekee, myönsi Purnu, vaikk'ei kyennyt tajuamaan toisen riemuitsevaa ajatuksenjuoksua.
— Ja sielläkö on huomenna huutokauppa?
— Niin on, vastasi Purnu.
— Ei ole, huudahti Tunturi-Heikki. Kyllä siitä pidetään huoli, ettei ole.
Purnu alkoi vähitellen oivaltaa, mitä Tunturi-Heikillä oli mielessä.
— Sitä Eukeako sinä…? tiedusteli hän arasti.
Mutta Heikki ei vastannut. Viimeinen kätkö oli jo käyty hakemassa ja nuorukaisen notkeudella sujutteli Heikki vaaran rinnettä alas. Hän oli jo päivällä kävellyt useita peninkulmia, nyt hän oli monta tuntia ollut yhtämittaisessa liikkeessä ja hänen sydämensä toiminta alkoi herpautua. Sittenkin hänen ajatuksensa toimivat: Euke oli epäröinyt, Euke ei ollut ollut rohkea, mutta nyt Euke näkee, että olisi kannattanut olla rohkea.
— Eiköhän istuta hiukan? pyytää Purnu toistamiseen.
— Ottaa minullakin hiukan rintaan, vastaa Heikki, mutta onhan meillä aikaa talossa levätä.
Kotvasen kuluttua Heikin kuitenkin täytyy talttua istuutumaan. Sydän takoo kuin vasaralla, ohimot valuvat vettä ja polttavat kuin kuumesairaan, mutta selkää värisyttää vilu.
— Kuule, sanoo hän Purnulle. Jos minulle sattuisi jotakin tulemaan, niin sano, että kaikki rahat ovat Euken.
— Sanotaan, vastaa Purnu yksikantaan.
Tunturi-Heikki miettii hetken.
— Eihän tästä tiedä, virkkaa hän sitten, minusta tuntuu tämä olo niin tukalalta. Mutta sano Eukelle, että jos jää ylijäämää, niin antakoon sinulle viisi- tai kuusisataa tai tuhannen…
Purnu on koko ajan ajatellut itseään, mutta kun hän nyt kuulee sisimpien toivomustensa täyttyvän, ei hän löydä sanoja edes kiittääkseen.
— Minusta on niin mukavaa ajatella, jatkaa Tunturi-Heikki, että teidän penkillänne on aina saanut nukkua rauhassa ja kun on herännyt, on kahviakin joskus annettu…
— Mitäpä tuosta, mutisee Purnu. Kylläpähän sinä…
Sitten molemmat taas jatkavat matkaa, Purnu edellä, Heikki jälessä lyhyin, horjahtelevin askelin.
* * * * *
Pari tuntia jälkeen puolen yön saapuivat molemmat Mellaan. Kukaan talonväestä ei herännyt, mutta miehet hakivat porontaljat allensa, laskeutuivat pitkäkseen ja nukahtivat.
Siltä tilalta ei Tunturi-Heikki, köyhä ja murjottu, koskaan ollut nouseva. Hänen oli suotu kuolla sen läheisyydessä, jota hän nuoruutensa päivinä oli jollakin tavoin rakastanut. Sillä kun emäntä aamulla nousi keittämään kahvia ja Purnu siihen heräsi, ei hän saanut Heikkiä millään keinoin ylös. Kukaan ei siis ollut kuulemassa Heikin viimeisiä sanoja, jos hänellä olisi, sattunut olemaan sellaisia sanottavana, eikä mikään rakastava käsi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan enemmän kuin katsomassa hänen kuolinkamppailuaankaan, jos hänellä joku sellainen oli sattunut olemaan.
— Kuollut se on, pääsi Purnulta.
Euke-emäntä, joka pannuineen oli häärinyt piisin ääressä, hätkähti ja astui askeleen lähemmäksi.
— Hyvä olikin, sanoi hän melkein hellästi, että pääsi näkemästä huutokauppaa. Sitä kohtaan kun aikoinaan oli niin matala aita.
Hetkisen vallitsi pirtissä suuri hiljaisuus. Aamuvirkut kärpäset lentelivät edestakaisin rauhallisesti tunnelmaa lisäten. Aurinko siirtyi korkeammalle ja valaisi Heikin kalvenneita kasvoja. Euke-emäntä oli kovin kiintynyt työhönsä, joka kai oli hänen viimeisiään tässä talossa, hänen kasvonsa punoittivat, mutta sehän saattoi johtua kuumuudesta, ja hänen silmistään valui vettä. Purnu puolestaan oli noussut penkille istumaan ja puuhasi kiinteästi laukkunsa luona.
— Kävimme sen kätköillä, saneli hän viimein harvakseen, ja se sanoi, että kaikki kuuluu sinulle. Näkyy olevan kolmattakymmentä tuhatta markkaa ja kruunua. Mutta räknää itse tarkemmin.
Nyt ei Euke-emäntä enää häärinyt lieden luona, vaan purskahti rehelliseen itkuun.
Samassa tuli aamuvarhainen nimismieskin kamarista tiedustellen, etteikö talossa kahvia annetakaan. Huutokaupan kun piti alkaa kello kymmeneltä.
EERIK LENSMANIN KÄÄNTYMYS
Tuntui niinkuin tunturi olisi katsonut häntä uhkaavasti ja kuusien raosta jängän takaa pilkistellyt esiin huono omatunto. Sitten tuntui siltä kuin olisi hiiviskelty ja kuiskailtu hänen ympärillään, mutta sehän saattoi olla vain iltatuuli, joka huokaili autiotuvan seinän vierellä olevan koivun latvassa.
Eerik Lensman murahti jotain itsekseen ja meni purosta hakemaan vettä. Jänkä, jonka rannassa autiotupa seisoi, oli autio ja tyhjä, sääsket vain pörräsivät kintereillä ja ilta-aurinko paistoi kirkkaasti. Elokuu oli kulumassa.
— Joo, syksykinhän se on käsissä, syksy…
Eerik Lensman oli asiallinen ja ajatteli muita asioita. Hän ei suotta ollut lautamies ja puolentoistatuhannen poron omistaja. Häntä ei lantalainen suotta sanonut isännäksi, eikä hän suotta kulkenut verkamudissa ja hopeasoljissa. Kahdeksan lehmääkin hänellä oli.
Hän ajatteli siis muita asioita.
— Elävää sanaahan se puhuu, Nikon Piera… Sydämelle käypää ja herättävää…
Kas, kas! Tukkiipa vain nokkansa se Nikon Pieran saarna! Eerik Lensman kääsi taas ajatuksensa. Hän oli viisas ja kehittynyt mies.
— Jos se tie tulee kulkemaan meidän kautta, ajatteli hän, ja miks'ei tulisi, niin meille tulee kievari. Siitä on ollut jo nimismiehen kanssa puhetta. Matkustaja pyytää hevosta… no, saahan sen… Matkustaja maksaa… niin kylläkin, maksaa…
Eerik Lensman huomasi kuitenkin, että hänen ajatuksensa olivat ääneenpuhumista. Suu kävi ja itsekseen hän lausui sanoja, puhui kievareista ja muista, mutta ajatukset olivat muualla.
Eerik Lensman tuli Laanilasta, jossa oli ollut Nikon Pieran seuroissa ja vähin puuhannut muitakin asioita. Jo matkalla oli hän ruvennut ajattelemaan saarnaa. Kuinka se nyt sillä tavalla ne sanansa… Se oli ollut siitä Jumalan nimen turhaan lausumisesta.
Olihan sitä sattunut yhtä ja toista, jota olisi saanut katua. Oli tullut vahingossa merkityksi toisen poro, oli ryypätty viinaa kun oli kohdalle sattunut ja tiesi, ettei kukaan ollut näkemässä, oli kerran Vesisaaressa käydessä eksynyt rikkomaan sen kuudennen käskynkin, mutta juovuksissa oli silloin ollut. Niin, ja sitten hän oli luvannut kirkolla käydessään puhua lääkärille Inger-Marian pojasta, joka oli sairaana, niin ettei ruoka pysynyt sisällä. Ei ollut tullut käydyksi. Oli vain Inger-Marialle sanonut lääkärin sanoneen, ettei se niin vaarallista ole, sellaista sattuu lapsille usein. Kahden päivän kuluttua oli Inger-Marian lapsi kuollut. — "Katsoppas nyt", oli Inger-Maria sanonut, "kuolemaksipa oli".
Mutta olihan hän koettanut kilvoitella, käynyt seuroissa ja kirkossa ja kääntynyt Jumalan puoleen palavilla rukouksilla. Minkäpäs sitä, — joskus voittaa perkele, mutta hän oli katunut. Hän oli kristitty, hänen luokseen poikkesivat saarnamiehet, puhuivat uskosta ja lunastuksesta, ja hän tunsi pistoksen sydämessään ja huokaili.
— Kristitty, kristitty mies on Eerik Lensman, oli Sovajärven saarnamies kylillä sanonut.
— Valhetta! kajahti hänen korvansa juuressa.
Eerik Lensman säpsähti ja kalpeni. Mutta ulkona ei ollut ketään. Tuuli vain suhisi koivun latvassa ja oksat hankasivat autiotuvan seinää. Silloin Eerik Lensman muisti, että tämä oli sellainen paikka, jossa sanottiin kummittelevan, sillä tällä jängällä oli aikoinaan moni matkamies saanut surmansa.
Eikä hän päässyt tunnelmastaan minnekään. Matkalla se jo oli alkanut. Hän oli kulkenut kiivaasti, koettaen paeta ajatuksiaan ja lyönyt päänsä puuhun, jonka ukkonen oli lyönyt keskeltä poikki. Hän oli säikähtänyt: Jumalan lyönti. Mutta sitten hän oli naurahtanut — kuinka saattaakin kulkea niin ajatuksissaan ja lyödä päänsä. Perkele!
— Perkele! kajahti metsä.
Silloin oli Eerik Lensman tullut totiseksi. Kristitty mies kiroilee kuin tukinvetäjä.
Kotiin oli vielä kolme peninkulmaa ja Eerik Lensman oli päättänyt yöpyä autiotupaan. Nyt hän oli syönyt ja juonut kahvia ja oli aika käydä levolle.
— Suuria syntisiä olemme me kaikin, huokasi hän, ja hyvinkin armon tarpeessa. Hyvinkin.
Se oli taitavasti ajateltu ja Eerik Lensman nukahti ravitun miehen uneen.
Ulkona tuli pimeä ja nukkuja näki unta Inger-Marian pojasta. Poika oli puettu valkoisiin vaatteisiin ja seisoi Jumalan edessä osoittaen sormellaan Eerik Lensmaniin.
— Tuo se minut tappoi, sanoi poika.
Eerik Lensmanin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut, juosta, mutta jalat eivät kantaneet.
— Tappoi… kertasi hän kauhistuneena mielessään, kylmän hien virratessa pitkin selkää. Tappoi…
— Niin, hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan… Hän luulee olevansa kristitty, mutta on varas, nimesi turhaanlausuja, juoppo, ahne, salakähmäinen, huorimus…
— Ooo…
Eerik Lensman heräsi omaan huutoonsa ja hän aikoi ajatella: Untapa se olikin.
Mutta hän ei saanut aikaa ajatella, sillä oli määrätty, että Eerik Lensman oli heräävä kauhuun. Ensin hän ei muistanut, missä hän oli. Ulkona oli pilkkoisen pimeä, tuli oli hiipunut hiillokseksi, mutta ulkona suhisi ja vonkui, rankkasade pieksi maata ja tuuli puhalteli sisään nurkista, tuon tuostakin herättäen hiilloksessa hehkun, joka katseli häntä kuin tuliset silmät suoraan helvetistä. Ovi tärisi ja ryskyi saranoillaan, aivan kuin joku olisi pyrkinyt sisään ja kuullosti, kuin jokin vihaisesti olisi hangannut tuvan seinää. Silloin Eerik Lensman muisti, että hän on Nirmamellan autiotuvassa, yksin rannattomassa kiveliössä ja ettei kukaan voisi kuulla hänen huutoaan.
— Ehkäpä laantuu, ajatteli hän väkinäisesti.
Mutta ei laantunut. Murhattujen matkamiesten henget olivat kokoontuneet aavoilta ja Nirmamellan kaltioista ja ratsastivat hihkuen ja huokaillen yli jängän, välähdyttäen salamoina pitkiä veitsiä, tuon tuostakin loiskahtaen mättäiden väliin syntyneisiin lammikoihin, taas jyristen karauttaakseen siitä eteenpäin pian palatakseen takaisin.
— Murhaaja, varas, murhaaja, varas… — Eerik Lensman vaipui polvilleen.
Samassa hypähtivät lieden kivet, kuului särkevä jyrähdys, niinkuin koko tupa olisi hajonnut, ovi lennähti seljälleen, ja kaikki esineet tuvassa lensivät vastakkaiselle seinälle.
— Tulee, tulee… auta, auta, huusi Eerik Lensman, suuri poronomistaja ja kristitty mies.
Mutta murhattujen henget pitivät peliään aavalla jängällä, kiirivät tuvan ympärillä, ulvoivat ja hihkuivat ja puhalsivat hyistä ilmaa avoimeen tupaan. Tämä paikka oli sellainen, jossa joskus oli kummitellut, ja Eerik Lensman, rikas mies, oli polvillaan keskellä lattiata, uskaltamatta mennä sulkemaan ovea. Tuuli tarttui tuhkaan ja iennähdytti hehkuvat hiilet kipeninä ympäri tupaa, vaaran rinteellä ryskyivät kaatuvat puut, sade ratisi ja tuuli ulvoi ja lauloi kuin irtipäässyt helvetin henki ja sieltä jostakin kaukaa, rannattomasta pimeydestä, välkähtelivät valkoiset veitset. Eerik Lensman, suuri poromies, oli polvillaan lattialla, kaikki hänen porovarkautensa, hänen juopumuksensa, hänen lankeemuksensa Vesisaaressa ja Inger-Marian likainen, kuoleva lapsi kuvastuivat elävinä ja äsken tapahtuneina hänen silmiensä edessä, ja hän hoki:
— Herra Jeesus, Herra Jeesus!
Kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, takkuinen tukka valui hänen silmilleen ja ristissä olevat kädet vapisivat, kun hän huusi:
— Herra Jeesus, minä tunnustan…
Silloin Eerik Lensman ei enää ollut tekopyhä, sydämensä syvimmässä teki hän epätoivoisia, pyhiä valoja.
Mutta taivaan voimat eivät ottaneet rauetakseen, tuuli vinkui kimeämmin, lähellä oleva puro kohisi, ja Eerik Lensman näki, kuinka suuri, musta koira, jolla oli palavat silmät, hiiviskeli ympäri tupaa ja haukahteli oven kohdalla, tulematta vielä sisään. Silloin hyytyi veri hänen suonissaan, mutta hän keräsi viimeiset voimansa ja meni taaemmaksi. Ikkunan ohi mennessään hän huomasi, kuinka vaaralta jotakin kiiluvaa tuli lähemmäksi. Läpi myrskyn kuuluivat selvästi risahdukset ja tassuttelevat askeleet, hiipivät mutta varmat. Mitään muuta ei näkynyt kuin se kiiluva piste, ilkeä, keltainen, kiiluva piste, jota näkymätön käsi kannatti ja jonka valo näytti leviävän matkan päähän. Puut ryskyivät ja suhisivat, askeleet tassuttelivat ja kiiluva piste välkähteli kohtisuoraan ikkunaan. Kuolemankauhu valtasi Eerik Lensmanin ja jättäen kaikki siihen paikkaan syöksyi hän jängälle.
Ei ollut suuri poromies eikä tunnettu kristitty se Eerik Lensman, joka kauhulla kuunnellen koiran ulvahduksia ja perkeleellistä naurua, juoksi pitkin peninkulmaista, autiota jänkätietä, läpi myrskyn ja läpi sateen, ei se ollut rikas eikä mahtava perintötilallinen ja lautamies, vaan se oli taikauskoinen, syntinen lurjus, joka juoksi henkensä edestä.
Paria minuuttia myöhemmin saapui autiotuvalle matkalla oleva metsäherra laukunkantajineen, huomasi oven olevan auki ja, valaisten tuvan sisustaa sähkötaskulampullaan, hän sanoi:
— Mikäkän piru sekin on ollut, jolle on tullut niin kiire, ettei ole ehtinyt ottamaan lakkiaan eikä laukkuaan mukaansa.
— Lienee ollut joku varas, vastasi laukkua, joka pelkäsi ihmisiä…
Kiirepä tuli.
Läpimärkinäkin purskahtivat molemmat suureen nauruun.
* * * * *
Eerik Lensman oli nähnyt näyn ja tullut herätykseen. Hänen synnintunnustuksensa oli niin pitkä ja leveä, että se herätti ihmettelyä ihmisissä, jotka olivat pitäneet häntä esikuvanaan.
MUUTAMAN JÄTKÄN KESÄ-IDYLLI
Jätkäkin voi joskus heittäytyä tunteelliseksi ja siitä on sitten kaikenlaisia seurauksia, kuolemakin.
Iivari Aatsinki oli näihin asti viettänyt nuhteetonta ja moitteetonta jätkän elämää, ollut uittoyhtiön hommissa kesäisin ja Kemi-yhtiön tukinvedossa talvisin, tanssinut otsansa hiessä tanssipaikoissa, joskus tapella nujuutellutkin vaihtelevalla menestyksellä, nauratellut tyttöjä kylissä ja kirjoitellut hiukan onnahtelevia muistovärssyjä heidän albumeihinsa. Sitten hän tietysti joskus oli juonut ansionsa ja vaihtanut kelloja, mutta muisti hän sentään viedä rahaa kotiinsakin, talontapaiseen, jota viljelivät vanha äiti ja vanhempi veli ja sisar. Niin kuluivat keväät ja kesät, syksyt ja talvet, ja Iivari Aatsinki oli komeannäköinen ja reilu mies, joka nautti jätkäkansan ja muidenkin suosiota. Aikaa myöten hänestä kyllä kehittyisi kymmenniekka ellei kerta kaikkiaan ukkoherra, sillä hän oli käynyt kansakoulun, osasi hyvin lukea ja laskea sekä kirjoittaa kaunista kirjoitusta. Kunhan hän vain oppisi olemaan hiukan mieliksi herroille. Mutta sitä Iivari Aatsinki ei oppinut. Hänessä oli, niinkuin koko suvussa, hiukan sellaista herrallista ja itsepäistä, liekö sitten ollut jonkun metsäherran tai nimismiehen perintöjä se herraskaisuus. Mene ja tiedä.
* * * * *
Niin, — ja sitten tuli se kesä, jolloin Iivari Aatsinki tuli niin tunteelliseksi, että sai kuoleman. Se tapahtui juhannuksen tienoilla, jolloin aurinko, niinkuin tiedätte, on ylhäällä kaiket vuorokaudet, jolloin kirsi lopullisesti alkaa sulaa ylämaissa ja jolloin koko luonto väreilee valossa ja tuoksuu. Juuri näihin aikoihin jätkät enimmin ostavat viinaa ja joko mukautuvat luontoon ja laulavat haikeita tai surunvoittoisia lauluja tai koettavat olla karskeja, näyttää tunteettomilta ja laulavat repäiseviä tai rivoja renkutuksia sekä panevat toimeen pienempiä tai suurempia tappeluksia ja yhteenottoja. Aina kuinka kukin tykkää ja harrastaa ja riippuen asianomaisen jätkä-yksilön luonteenlaadusta ja temperamentista.
Sinä kesänä ei Iivari Aatsinki ostanut viinaa, ei lauleskellut surunvoittoisia lauluja eikä hihkaissut maantiellä. Sensijaan panivat toiset jätkät merkille, että hän putsasi ja puleerasi itsensä tarpeettoman usein, ajoi leukansa ja poskensa joka kolmas päivä, kuljeskeli koskitörmällä ja vihelteli itsekseen. Juuri näihin aikoihin odotettiin, että Iivari Aatsingista tehtäisiin kymmenniekka ja hänen velvollisuutensa olisi niin ollen ollut, sensijaan, että kaikin puolin haravoi itseään, hankkia koko sakille pari litraa viinaa.
Roikka lienee ollut kirkolla parisen päivää kun Iivari Aatsinki lähti muutamana vapaana ehtoopäivänä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauria ostaakseen häneltä sitä viinaa, josta niin monasti oli ollut kysymys. Nyt on lauantai-ilta ja Iivari ajattelee, että ensi viikolla hänestä tulee kymmenniekka. Tai ellei ensi viikolla niin seuraavalla. Alkaa juosta vakinainen palkka ja muutenkin tulee vähän niinkuin parempain ihmisten kirjoihin. Työnjohtaja Iivari Aatsinki. Siitä äiti pitää. Ja tänä iltana jokitörmällä ryypätään, hihkaistaan, ja miehet tanssivat toistensa kanssa. Hän, Iivari Aatsinki, maksaa.
Lauantai-illan ilmassa on jotakin hiukan kiimaista. Jotkut kulkevat jo pyhätamineissaan, hanurinsoittoa kuuluu yhtäältä ja toisaalta. Metsissä suksutellaan ja naureskellaan.
Lauantai-illan odottava tunnelma tarttuu hiukan myöskin Iivari
Aatsinkiin, kun hän siinä vaeltaa jokitörmän polkua eteenpäin.
"Juhannuksen aikana on kesä kauneimmillaan. Kuudentoista vanhana on tyttö kukkeimmillaan…"
Pyrkii hyräilyttämään eikä hän siinä huomaakaan, ennenkuin on töksähtää pahki puutarha-aitaan. Puutarha-aidan takana puitten raosta vilkahtelee ylimetsänhoitajan valkoinen talo, ja puiston tuoksut sekaantuvat törmän koivujen ja kuusien tuoksuun. Iivari Aatsinki ällistyy tätä äkkinäistä pysähtymistään, polku tekee tässä jyrkän mutkan, ja hänenhän piti mennä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauri ostaakseen häneltä pari litraa viinaa. Miehet odottavat.
Puutarhassa on naurua ja puhetta, naisia ja miehiä, kauniita heleitä ääniä. Valkeita pukuja vilkkunee puiden lomitse. Heillä on välillään verkko ja sen yli he lyövät palloa. Iivari Aatsinki ei ole ennen nähnyt tällaista pallonlyöntiä ja hän pysähtyy katselemaan. Saahan tuota ohimennen vilkaista. Silmät ovat omat ja maa, jolla seisoo, on kruunun.
— Ei, nyt me lopetamme, kuuluu puutarhasta ja joukko alkaa aukealta hajautua pihalle päin.
Mutta yksi ei malta niin vaan lopettaa. Se on soreavartaloinen tyttö, jolla on suuret, järvensiniset silmät ja vaalea, kihertävä tukka. Hän nostattaa vielä palloa, lyö sitä mailalla, ja suuressa, komeassa kaaressa lentää pallo yli puutarha-aidan, yli Iivari Aatsingin pään ja vierii jokitörmää alas.
— Ota kiinni, ota kiinni!
Tyttö alkaa posket hehkuen juosta kohti aitaa ja Iivari Aatsinkia, ja Iivari kiiruhtaa jokitörmää alas rantaan. Hänen jalkansa liukahtaa ja hän kompastuu, mutta hänen täytyy saada pallo kiinni, ennenkuin se ennättää vieriä veteen. Mutta vedessähän se jo on, kaunis, valkoinen, kankaalla päällystetty tennispallo, eikä Iivari mitenkään voi heittää sitä tytölle takaisin. Voi pian tahria itsensä.
Iivari Aatsinki on kyllä rakastellut tyttöjä kyläpaikoissa ja kirjoitellut muistovärsyjä heidän albumeihinsa, mutta tämän tytön edessä hän tuntee itsensä noloksi ja saamattomaksi. Hänen tekisi mieli lähteä tiehensä, — Joki-Pekan Laurikin pitäisi saada käsiin ja miehet odottavat, — mutta tyttö seisoo vielä aidan takana ja katselee häntä. Kummaa särjenpaistamista.
— Kiitos, sanoo tyttö murtaen hiukan ruotsiksi.
— Ei kestä, vastaa Iivari Aatsinki ja tönäisee lakkiaan.
— Aikookohan se vielä kysyä jotakin, ajattelee hän sitten ja vilkaisee alta kulmain tyttöä.
Tällä hetkellä Iivari Aatsingin sydän alkaa lyödä levottomasti ja epävakaisesti eikä hän voi sitä estää. Hän on kyllä nähnyt paljon tyttöjä, mutta tällaista hän ei ole nähnyt. Eikä niitä nähdäkään muualla kuin postikorttikuvissa ja kaupungin suurten kirjakauppojen ikkunoissa. Aste asteelta Iivari Aatsinki tuntee, että ellei hän oitis lähde, jää hän siihen vielä killistelemään tytön mentyäkin.
Mutta tytön suu alkaa hymyillä, pienet valkoiset hampaat välkähtelevät ja silmiin tulee enemmän loistetta.
— Mikä sinä olet? kysyy hän.
— Minä olen Iivari Aatsinki, vastaa puhuteltu.
— Niin — niin, mutta mikä sinä olet?
— Tukkimies.
— Oletko sinä oikein sellainen tukkimies, joista puhutaan kirjoissa?
— Kyllä kai.
— Pysytkö sinä puun päällä, kun se menee vedessä?
— Kyllä.
— Ja koskessa?
— Kyllä siinä, missä joku toinenkin.
Iivari Aatsinki tuntee tytön vaatteiden ja ihon tuoksun. Joki-Pekan Lauri jää tällä kertaa hakematta ja miehet odottavat turhaan. Voi, kuinka ihminen saattaa olla kaunis ja hyvän näköinen!
Tyttöön menee päähänpisto: hänen täytyy ojentaa Iivari Aatsingille kätensä. Ja Iivari Aatsinki tuntee pitkästä aikaa värähtävänsä ja punastuvansa.
* * * * *
Iivari Aatsinki ei saanut viinaa. Mutta kun hän tuli majapaikkaan oli hän hempeämielinen ja rupesi rakentamaan riitaa. Hän löi neljäkymmentä markkaa pöytään ja käski jonkun mennä hakemaan. Hän kyllä joisi. Niin että nyrkit olisivat savessa.
Illemmalla, tai oikeammin yöllä, tuotiin viinaa ja Iivari Aatsinki alkoi juoda. Mutta kun hän tunsi rupeavansa päihtymään, heitti hän juomisen kesken ja meni törmille kävelemään.
Jätkä ei voi käsittää sitä seikkaa, että joku lähtee ylimalkaan kävelemään, kävelemään ainoastaan kävelläkseen ilman mitään tarkoitusperää taikka päämäärää. Käveleminen ei sisälly hänen ajatuksenjuoksuunsa huvituksena.
— Sillä on salakätkö jossakin, sanoivat he.
— Tai tyttö.
Mutta näköpiiriin ei tullut mitään salakätköä tai tyttöä. Iivari
Aatsinki vain käveli.
Se oli arvoitus. Ja vielä suuremmaksi tuli arvoitus, kun Iivari
Aatsinki rupesi plankkaamaan ja puleeraamaan itseänsä.
* * * * *
Iivari Aatsinki oli tosiaankin tullut tunteelliseksi. Iltaisin hänellä oli asiaa ylimetsänhoitajan puustellin ohi, mutta sitä tyttöä hän ei nähnyt, ei edes vilahdukseltakaan. Eikähän hän olisi tahtonutkaan muuta kuin nähdä. Puhutellako? Mitä hänellä olisi tytölle sanomista tai tytöllä hänelle? Hullutusta!
Näinä päivinä Iivari Aatsinki ajatteli, että olisi mukava olla metsänhoitaja, nimismies tai joku muu sellainen herra. Mutta hän ei ollut mikään, hän oli vain ryypännyt, vaihtanut kelloja ja naurattanut naisia kylissä. Ja hänen jätkäsielussaan asui tunnelma, ettei tämä kaikki ollut oikein hyvä ja että yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä.
— Hei, Aatsinki, hei! No perrr…
Pomon, ukkoherran, ääni kaikuu yli virran. Iivari Aatsinki näkee, kuinka hän hosuu kädellään, havahtuu ja juoksee rannalle.
— Siellä se nyt taasen torkkuu, kun on nähnyt hameen kuivamassa, kuuluu taas pomon ääni. Puut kasautuvat, käy selvittämässä.
Jos pomo olisi lähempänä, näkisi hän, kuinka värit Iivari Aatsingin kasvoilla vaihtelevat. Hän ei ennätä ottaa venettä, hyppää pölkylle ja antaa mennä myötävirtaan.
Ylimetsänhoitajan taholla väkevä virta yltyy koskeksi. Mutta se on pieni eikä Iivari Aatsinki säikähdä. Ilta on kaunis ja kello lähenee kahdeksatta, hanurinrenkutus ikäänkuin kuuluu luontoon. Antaa mennä vaan.
Rannalla äkkää hän valkoisen olennon. Sen suu ei nyt hymyile, sen kädet puristuvat nyrkkiin, poskilla palaa hieno hehku ja silmät tähtäävät suurina ja totisina laskijaa. Iivari Aatsingin tulee hyvä olla, hänen rintaansa menee lämmin tunne ja tuntuu kuin ei jalka olisi oikein varma. Niin, katsele vaan, tyttö, kun Iivari Aatsinki menee.
Mutta kun hän alkaa selvittää sumaa, rupeaa häntä hävettämään. Tyttö saattoi pitää laskua taidon- ja rohkeudennäytteenä, mutta eihän se ollut mitään. Suurissa koskissa… niin, siellä saattoi katsella häntäkin, Iivari Aatsinkia.
Kun hän toista rantaa palaa majapaikkaansa, huomaa hän, että se tyttö vielä seisoi rannalla, oli vain siirtynyt hiukan ylemmäksi, paikalle, josta hyvin saattoi nähdä kun sumaa purettiin.
Seuraavana päivänä tuli se samainen tyttö suuren herrasväkijoukon kanssa häntä vastaan maantiellä. Eihän häntä koko sakki liikuttanut, mutta kuitenkin hän kernaasti olisi poikennut tienoheen, jos siihen olisi ollut tilaisuutta. Niin, suoraan häntä vastaan ne tulevat ja hän huomaa jo kaukaa, että tyttö on hänet tuntenut. Taas sydän alkaa lyödä ja hän tuntee kätensä vapisevan. Täytyisikö hänen tervehtiä, nostaa lakkia? Kyllä kai, se kai kuuluu tapoihin. Ja hän tervehtii ja hänelle vastataan. Herrasväkikin on joskus mielissään, kun jätkä heitä tervehtii.
— Kuka se oli? supistaan.
— Se oli minun jätkäni, vastaa kaunis, helähtävä ääni.
— Fy, blygs Ebba! torahtaa joku vanhempi naisista.
Näin Iivari Aatsinki saa tietää, että tytön nimi on Ebba ja hän hokee: Ebba, Ebba. Nimi on vähän vaikea ääntää, mutta hän harjoittelee. Heidän yhtiönsä pääpomon nimi on Broberg ja hän opettelee ensiksi sanomaan sen.
Ebba, Ebba…
Kun se rakkaus alkaa ihmistä piinata, niin se sitten teettää niillä kaikenlaisia hulluntöitä.
Nyt roikan pitäisi siirtyä enemmän alajuoksuun ja aamuyöstä olisi lähdettävä. Yöt ovat vielä aivan kirkkaat, vaikka aurinko hetkeksi laskeekin ja luonto alkaa olla vehmaimmillaan. Siitä huolimatta on kuitenkin varma ennakkotunne siitä, että kauneinta aikaa ollaan juuri sivuuttamassa ja että siitä on täysin siemauksin nautittava, jos ylimalkaan aikoo jotakin nauttia, sillä nyt aletaan kallistua sitä aikaa kohden, jolloin syksy häämöittää esiin.
Iivari Aatsinki on vahdissa koskenniskalla ja hän ajattelee, että huomenna siis on lähdettävä. Sehän nyt ei ole mitään. Kun on lähdettävä, niin on. Selvä juttu.
Tuota tyttöä, joka kai nyt nukkuu uutimien takana valkoisessa talossa, tyttöä, joka oli niin kaunis ja jonka iho tuoksui niinkuin vastapuhjenneen ruusun, ei hän siis koskaan enää tulisi näkemään. Iivari Aatsingista tuntuu silloin niinkuin tulisi kurkkuun esteitä, joita hän lakkaamatta saa niellä, ja valtatunteeksi hänessä kehittyy kaiho.
Eihän hän häneltä mitään tahtoisi, katselisi vain vielä kerran, jos se suinkin olisi mahdollista. Ei hän tahtoisi edes puhutellakaan.
Mies kulkee siinä vahtipaikallaan edes ja takaisin, edes ja takaisin, ja hänen silmänsä tähtäävät kiinteästi valkoista taloa, joka siintää puitten takana.
Tukit soluvat verkalleen kohti päämääräänsä, jymähtävät toisiaan vasten antaen kumahtavan äänen, erkanevat sitten taas ja soluvat. Harvaa niiden tulo nyt tällä kertaa onkin.
— Se tyttö katseli niin kauniisti ja puheli kuin vertaiselleen, ajatteli Iivari Aatsinki edelleen ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä kiihkeämmäksi ja vaikeammaksi kävi hänen olonsa.
— Yksinkertainen sinä olet ja tyhmä, soitti joku ääni hänen sisässään.
Jos joku tietäisi niin nauraisi.
Iivari Aatsinki myönsi sen ja koetti karaista jätkäluontoansa, mutta tällä kertaa se ei onnistunut ja viimein hän havaitsi heittävänsä keksin maahan ja kulkevansa valkoista taloa kohti.
Ja niin hän tunsi kulkevansa kuin varas pahantekoon. Sydän jyskytti kiivaasti, ja oksien ja risujen narskahdukset säikähdyttivät häntä. Joskus hän pysähtyi, hän tahtoi kääntyä takaisin ja sadatteli itseänsä, mutta toiselta puolen hän oli kuin huumattu. Hän pelkäsi ja kuitenkin häntä veti puutarha-aitaa kohden, veti vastustamattomasti. Häntä katseli vain yö, puut humisivat ja joki solisi ja lauloi.
Mutta kun hän nojasi rintaansa aitaa vasten, valtasi hänet suuri raukeus ja hyvinvoinnin tunne. Oli kuin se tyttö olisi seisonut aidan toisella puolella ja haastellut hänen kanssaan hienoa suomeaan ystävällisesti ja kauniisti, hän vastaa hiljaa ja vakaisesti, ja koivut tuoksuvat ja niiden tuoksuun sekaantuu kostean maan lemu.
Tätä tunnelmaa kesti vain hetken. Puutarhassa risahti jokin, kaksi ihmistä lähestyy, veri hyytyy yöllisen kulkijan suonissa ja hän jää kivettyneenä seisomaan paikalleen.
Niin voi toisinaan tapahtua. Tulija on se tyttö ja heti hänen takanaan kävelee joku mies, joka puhuu hänelle kovalla ja vihaisella äänellä. Tyttö ei vastaa mitään, mutta Iivari Aatsinki kuulee, kuinka hän hiljaa nyyhkyttää ja samalla hänessä leimahtaa suuri, kaikkivoittava viha. Hänen silmänsä alkavat kipenöidä ja tahtomattaan hän tarttuu aidan säleisiin hypätäkseen yli ja musertaakseen tuon toisen mäsäksi.
— Itketätkö vielä? Mitä, itketätkö?
Tyttö on jo huomannut hänet, pysähtyy ja katsoo häneen suurin, totisin silmin, niinkuin silloin rannalla. Mies on myöskin huomannut hänet ja tekee liikkeen niinkuin aikoisi tulla luo, kurittamaan, mutt'ei uskalla. Sitten mies äkisti kääntyy ympäri, tarttuu tyttöä ranteeseen ja tahtoo viedä hänet mennessään, mutta tyttö vetäisee itsensä irti ja seisoo siinä, missä seisoo. Mies sanoo jonkun vihaisen sanan puoliääneen ja menee sitten kiireesti taloa kohti.
— Minuako sinä tulit katsomaan?
Tyttö on tullut aivan aidan taakse, mutta suu ei vetäydy hymyyn ja silmissä on sama, totinen ilme.
Kuljeksivan jätkän on hyvä olla. Taasen se puhuttelee häntä. Hän unohtaa kaiken muun ja muistaa vain sen, että tuo ilmestys tuolla toisella puolen aitaa puhuttelee häntä. Mutta hän ei osaa valehdella.
— Tulin vain muuten tähän, vastaa hän. Me kun lähdemme aamuyöstä.
— Miksi sinä tulit?
Iivari Aatsinki painaa päänsä alas ja jää pitkäksi aikaa vastauksen velkaa. Hän tuntee, kuinka hän punastuu ja kuinka huulet vavahtavat ja tietää, että tyttö huomaa sen.
— Tulin vain siksi, vastaa hän, että olin tässä kerran aikaisemminkin. Minä olisin vain aikani seisonut ja sitten mennyt. Mitään muuta tarkoitusta minulla ei ollut, ei yhtään mitään muuta.
Joelta alkaa kuulua huutoa ja hoilausta, Iivari Aatsinki käy valkeaksi kuin palttina ja havahtuu.
— Minun takianiko sinä tulit?
Tytön silmiin näyttävät nousevan vedet ja hänen metallinkirkas äänensä värähtää hiukan.
— Niin, neiti, antakaa se anteeksi.
Iivari Aatsingille, jota jokapäiväisessä keskustelussa sanotaan jätkäksi, juipiksi, sutkiksi ja milloin miksikin, ojennetaan pieni, valkea käsi, joka on kuin lapsen käsi, mutta hän ei uskalla siihen heti tarttua.
— Ota se ja suutele sitä.
Nyt tytön silmissä todellakin välkkyvät kirkkaat kyynelhelmet ja hänen povensa värähtelee. Hän kirjoittaa uuden nimen voittojensa kirjaan Pohjolan valoisassa kesätyössä, mutta tuo jätkä tuossa: eiköhän se sittenkin ole yksi suurimpia ja samalla vaatimattomimpia voittoja.
Iivari Aatsinki ei näe eikä kuule mitään. Hän tarttuu käteen ja painaa sille huulensa ja hän tuntee ja tietää, että tämä on ja tulee olemaan ainoanlaatuinen solmu hänen elämänsä langassa. Mutta siihen suudelmaan ei liity mitään voiton hekumaa, ainoastaan nöyryyttä, rajatonta nöyryyttä ja kiitollisuutta. Hän tuntisi olevansa valmis juoksemaan vaikka suoraan kuolemaan tuon samaisen käden viittauksesta.
Huudot joella yltyvät, kuuluu kirveiden kalsketta, kiroilemista ja viimein voimakas räjähdys.
Iivari Aatsinki päästää käden irti ja minuutin hän vielä katsoo naista, jonka huulille on noussut ohut, hyvin ohut hymy. Hetkiseksi vielä hänen sydämensä hulvahtaa täyteen lämpöä, sitten hän heilauttaa lakkiaan ja juoksee tiehensä kuin takaa-ajettu.
— Hyvästi, sanoo tyttö.
* * * * *
Velvollisuuksistaan hairahtunut jätkä juoksee pitkin törmää kuin henkensä edestä. Joella huudellaan ja soudellaan edestakaisin, pomojen äänet voittavat veden pauhun koskenniskassa, tukkipatoutumien kimpussa häärää miehiä.
— Nyt se piru tulee, huudetaan joelta, kun Iivari Aatsinki huomataan.
— Huomenna tili kouraan ja mars kävelemään, kuuluu ukkoherran asiallinen ääni. Jos pääset silläkään.
— Mitä s—naa sinä meinasit Aatsinki, huutaa kolmas. Nyt saa koko roikka olla liikkeessä sinun takiasi.
Iivari Aatsinki ei koeta puolustella itseään. Hän työntää pölkyn vesille ja aikaa meloa keskijoelle.
— Älä tule pölkyllä, siinä käy saakelinmoinen virta…
Mutta Iivari Aatsinki ei näy kuulevan taikka ei ole kuulevinaan. Virta sortaa hänen vaapperaa kulkuneuvoaan, mutta hän ponnistelee vastaan ja koettaa päästä keskimmäiselle ruuhkalle. Jos hän sen saa lauaistuksi, ei muuta voida hänen viakseen lukea.
— Sekaan sinä menet, karjuu joku. Odota!
Iivari Aatsingilla ei enää ole aikaa odottaa. Tukit pakkautuvat päälle ja hänellä on täysi työ pitää huoli siitä, että säilyttää henkensä. Mutta siellä, missä koski alkaa niellä, irtautui puunkuori hänen jalkainsa alla ja hän horjahti.
— Nyt se perk… meni!
Hairahtunut jätkä oli todellakin mennyt sekaan. Kuului vain pieni molskahdus, sekunnin näkyi käsi haparoivan tyhjää ilmaa, sitten ei Iivari Aatsingista näkynyt eikä kuulunut mitään.
Mitäpä siitä. Jätkiä on niin paljon ja hukkumisia tapahtuu kesän mittaan niin paljon, ettei niistä kaikista jouda kirjaa pitämään. Mutta varmasti Iivari Aatsingin kohtalo olisi, ellei muuta, niin ainakin lykkäytynyt tuonnemmaksi, ellei hän olisi heittäytynyt niin riivatun tunteelliseksi. Tunteellisuus ei sovi miehelle, kaikkein vähimmän jätkälle.
Jos joku olisi sattunut olemaan ylimetsänhoitajan puutarha-aidan luona silloin kun Iivari Aatsinki suistui sekaan, olisi hän nähnyt, kuinka muuan kaunis kaupunkilaisnainen parahti ja kätki päänsä käsiinsä. Mutta tuskin paatuneinkaan nainen voi olla parahtamatta, kun näkee ihmisen hukkuvan. Tämä nainen oli kuitenkin synkkä monta päivää ja kun kuukauden kuluttua löydettiin kosken alta muutaman hukkuneen jätkän ruumis, joka haudattiin pitäjän kirkkomaan laitaan, vei tämä nainen kukkavihkon hänen haudalleen. Kuitenkin niin, ettei kukaan nähnyt.
HAUTAUSMAALLA
Kuumana kesäpäivänä kuljeskelimme me, ystäväni Kaarle Malm ja minä, pikkukaupungin varjoisalla hautausmaalla ja istahdimme korkean ja jyhkeän hautapatsaan viereen asetetulle penkille.
Här hvilar Commercerådet och Riddaren Gustaf Henrik Pasenius S luin minä ajatuksettomasti, vaikka jonkunlaisella hartaudella, niinkuin hautapatsaskirjoituksia tavallisesti luetaan, ja hiukan alempana:
Gåfvan gick glad från gifmilda handen, lätt från hans läppar lidandets tröst.
— Kotikaupunkiasi merkkimiehiä? kysäisin sitten kääntyen ystäväni puoleen.
— Pasenius-suvun loistavin ja merkillisin ilmiö, vastasi hän nyökäyttäen päätään.
Sitten hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Suvituuli huokailee hiljaa ja lempeästi kalmiston puiden latvoissa, yksinäinen nainen työntää lastenvaunuja pitkin käytävää, pieni rakkikoira juoksee ohitsemme, kääntyy takaisin, nuuskii meitä ja jatkaa sitten matkaansa, jossakin kaukana viheltää rautatieveturi ja tuolla puiden takana torkkuu pieni, idyllinen, valkoinen kaupunki, jonka kaduilla aamuisin ja iltaisin saattoi nähdä lehmien rauhallisesti käyskentelevän.
— Yksi kaupunkimme luojia, jatkaa ystäväni, oltuaan pitkän ajan ääneti. Tuo suuri, musta möhkäle tuolla on hänen isänsä, porvari Jonas Paseniuksen hautapatsas ja tuo laakea muistokivi tuossa hänen veljensä, merikapteeni Friederich Paseniuksen, poikamiehen, jonka kätköistä kerrotaan löytyneen kolmattakymmentätuhatta intialaista ja hollantilaista kultarahaa. Tuo harmaja, lahoamistilassa oleva patsas, josta teksti on kulunut pois, on taas hänen isoisänsä, talollisen Mathias Johanneksenpoika Pasasen, eli niinkuin siinä aikoinaan luettiin: Basasen, näkyväinen muistomerkki. Muistan, kuinka koulupoikana pelonsekaisella kunnioituksella katselin noita patsaita ja johdattelin mieleeni juttuja, joita ihmiset kertoivat heistä, jotka lepäsivät viimeistä untaan niiden alla. Ihmeellinen sekoitus totta ja mielikuvitusta, kaunis ja ruma sulautuneena sekavaksi, eroittamattomaksi vyyhdeksi. Ja tämä pieni, valkoinen, marmorienkelien koristama patsas: Sofie Pasenius, kauppaneuvos Paseniuksen silloinen ainoa tytär, joka kuoli kauniista, onnettomasta rakkaudesta. Siitä voisi kertoa pitkän jutun, mutta sehän ei kuulu asiaan ja sitäpaitsi kauppaneuvos Paseniukselle siunattiin kaksi muuta tytärtä, jotka joutuivat säädynmukaisiin naimisiin. Takanasi on mahtavien kivikuulien reunustama, solakka obeliski. Siihenkin liittyy pieni, murheellinen tarina, sillä sen alla nukkuu kauppaneuvos Paseniuksen ikäjärjestyksessä toinen poika, tykkiväen aliluutnantti Matti Heikki Pasanen. Alkuaan hän tietysti oli Matts Henrik Pasenius ja kai hänestä oli aiottukin jotakin muuta kuin tykkiväen luutnanttia. Aikoinaan hän herätti suurta huomiota kaupungissamme, häntä pidettiin hurjapäänä ja suvun surunlapsena, mutta sittenkin ovat kaikki sympatiani hänen puolellaan. Ehkä hänessä oli tarpeettoman paljon uhkamielisyyttä, mutta hänessä oli kuitenkin ryhtiä ja tarmoa ja jos hän olisi saanut elää, olisi hän ollut ainoa, joka olisi kyennyt pitämään sukua ja sen mainetta yllä. Hän oli viimeinen oikea Pasenius. Niin kuuluu ukko itsekin täysijärkisinä hetkinään kyyneleet silmissä vakuuttaneen. Mutta hän kulki omia teitään, maksettiin jollakin tavoin erilleen pesästä ja jätti jälkeensä lesken, syntyisin Kinnunen, joka sittemmin otti jonkun Solstjernan tai Himmelstrålen. Sellainen on maailman meno.
— Sinä sanoit jotakin täysijärkisistä hetkistä? keskeytin minä.
— Niin — ikävä kyllä, sillä kernaimmin olisin omasta puolestani suonut ukon kuolevan vaikka sinäkin, minä hän oli elänyt, suurena saiturina kuin mielipuoli-raukkana, olkoonpa, että jälkeenjääneet keikailevat yksin hänen kuolemallaankin.
— Nykyiset Paseniukset siis…
Kaarle Malm naurahti surunvoittoisesti.
— Varjoja, jos edes sitäkään, sanoi hän. Heikon heikkoja jäljennöksiä, toimettomia, tasaisesti köyhtyviä, ellei joku saa heitä petetyksi, suvun maineella kerskuvia, edessä asianmukaisesti kunnioitettuja, takanapäin naurettuja… Mutta, kuten sanottu, sellainenhan on maailman meno.
— Katso, jatkoi hän tuokion kuluttua, me olemme täällä puolentoista vuosisataa eläneet Paseniusten merkeissä. Mitä täällä ennen oli? Pientä kaupankäyntiä ympäröivän maakunnan kanssa. Pientä merenkulkua, pientä rihkamakauppaa. Sitten ajelee jonakin kauniina päivänä kaupungin turulle varakas ja rahanhimoinen talonpoika Matti Pasanen puolikasvuisen Joonaksensa kera, katselee ympärilleen ja huomaa, että täällä voisi ansaita enemmältäkin rahaa. Ikivanha tarina uudistuu uudessa muodossa. Minkä Matti Pasanen alkaa, sitä jatkaa raatimies Jonas Pasenius, ostaa halvalla, myy kalliista, rakentaa laivoja ja rikastuu. Vastoinkäymiset kohtaavat, mutta Jonas Pasenius on rautainen mies, hän musertaa esteet ja hänen sanotaan olevan liitossa pirun kanssa. Luonnollisesti. Veistämöitä rakennetaan, puutavaraliikettä laajennetaan ja ennenkuin oikein ennätetään huomatakaan, on koko kaupunki tavalla tai toisella riippuvainen Jonas Paseniuksesta. Unohdetaan, että hän aikoinaan isänsä voikuormaa ajellen on tullut kaupunkiin, hänen harvoja sanojaan kuunnellaan henkeä pidätellen, häntä ympäröi suuri salaperäisyys ja yksinpä hänen valkoista, rapattua, pitkillä ikkunariveillä varustettua taloaan torin varrella katsellaan hienolla pelolla. — Siinä asuu raatimies Pasenius rautaisten arkkujensa keskellä, jotka ovat rahaa täynnä; aaveet ja kyöpelit kuljeskelevat rapatun talon ullakoilla, vaatien takaisin vääryydellä otettuja rahoja, öisin kuuluu huokauksia kartanolta… Ah, Jonas Pasenius, jos joku olisi uskaltanut sinulle kertoa kaiken sen, mitä sinusta juteltiin, varmaankin olisit kirjuriesi selän takana naureskellut, mutta nyt oli jo kaupunki täynnä sinun merimiehiäsi, sinun kippareitasi, ja sinun työmiehiäsi, ja yksinäinen tervanpolttajakin kaukaisella salolla ajatteli peljäten ja vavisten sinun noteerauksiasi. "Kolmannes rahassa, kaikki muu tavarassa", toitottivat käskyläisesi asiallisesti tavaraintuojille. Jonas Paseniuksen talossa ei tunnettu sääliä eikä armoa, mutta kaupunki eli ja kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.
Täysi-ikäisinä astuivat sitten ohjaksiin Fredrik ja Gustaf Henrik Pasenius. Heidän lapsuudestaan ei tiedetä mitään, joku on heidät nähnyt, jollakulla on ollut onni puhutellakin heitä, Fredrik on joskus ryypännyt pormestarin ja raatimiesten kanssa, mutta he ovat — vain Jonas Paseniuksen poikia. Paitsi isänsä ja isoisänsä kovuutta, olivat he perineet muutakin, sivistystä. Mistä se oli saatu ja millä tavalla, sitä ei syrjäinen osaa mennä selittämään. Kaupunki kukoisti niinkuin ennenkin, liikkeet laajenivat, ihmiset vaurastuivat tahtoen tai tahtomattaan toisten köyhtyessä tai kukistuessa, kaiken yllä lepäsi Paseniusten henki. Fredrik Pasenius lausui kuolinvuoteellaan toivomuksen, että veli perintövaroista rakentaisi kaupungille uuden kirkon, mutta Gustaf Henrik rakensi telakan. Taksoituslautakunta asetti Gustaf Henrikin maksettavaksi tuhansia veroäyrejä, mutta Gustaf Henrik selitti, että ellei verotaakkaa jaeta tasaisemmin, muuttaa hän maaseurakuntaan ja kaupunkilaiset saavat veroittaa toisiaan niin paljon kuin huvittaa. Kaupunki taipui, Gustaf Pasenius oli kaiken a ja o. Mutta vähitellen suuri Pasenius tuli vanhaksi ja hänen lapsensa varttuivat.
Kun kuolema alkoi lähestyä, kasvoi Gustaf Paseniukselle se, mitä hänellä ei ennen ollut, nimittäin sydän. Köyhät oli ajettu pois hänen oveltaan, rammat eroitettu hänen toimistaan. Suurelle Paseniukselle tuli katumus, hän teki pieniä lahjoituksia ja suunnitteli suuria.
"Ukko on hullu", sanoivat hänen lapsensa.
Kaupungin raastuvanoikeus kokoontui ja koska pienistä Paseniuksista kuitenkin kerran oli tuleva suuria, julisti se kauppaneuvos Paseniuksen holhouksenalaiseksi. Silloin eivät nuoret Paseniukset enää mahtuneet asumaan Paseniusten vanhassa, rapatussa talossa, vaan olivat rakennuttaneet itselleen uudenaikaiset palatsit, ajoivat automobiileilla, pitivät vieraspitoja ja muodostivat isiensä liikkeen yhtiöksi, jonka osakkeet he möivät muille saadakseen itse olla rauhassa. Toisista kaupungeista alkoi tulla suurivatsaisia, punakoita liikemiehiä komeine rouvineen ja heitä sanottiin tirehtööreiksi, johtajiksi ja prokuristeiksi. Paseniusten henki oli enää vain kaukainen varjo, ja ukko Paseniuksen sanotaan itkeneen rapatussa talossaan.
Varhaisimmilta kouluvuosiltani muistan vanhan, käppyräisen ukon, jolla oli läpitunkeva katse, tarmokas, suuri leuka, tiukkaan yhteenpuristetut huulet, mutta ääni epävarma ja värähtelevä. Jotkut kiusasivat häntä ja kärkkyivät häneltä viittä penniä.
"Minulla ei ole, minä olen köyhä mies", sanoi hän, "aivan köyhä… Tai, odotas! Sanoitko viisi penniä? Saathan sinä sen, lapsi rakas, senverran minulla on. Kenenkä poika sinä oletkaan?"
Sitten hän kulki hiljaa eteenpäin kainalossaan laatikko, josta hän möi tavaroita ohikulkeville.
"Suvaitkaa katsahtaa tänne hiukan", puhui hän, "vallan erinomaisia kampoja. Ja hyviä sikareja halpaan hintaan, suoraan Hollannista importerattuja…"
Ihmiset suhtautuivat häneen suopeasti — mitäpä he muutakaan voivat — ja moni vihamielinen katse heitettiin palatseihin, joiden asukkaat olivat niin velttoja, etteivät edes saaneet häntä kadulta pois, jos he sitä edes uskalsivat yrittääkään.
Saattaahan olla, että ukko Paseniuksella lopulta oli joku kaira hiukan löyhtynyt. Saattoi olla niinkin, kuten väitetään, — vaikkakin se on vähemmän mahdollista, — että hän lapsiensa kiusaksi ensi kerran ilmestyi kadulle. Mutta kaiken lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, ettei vanha kauppaneuvos voinut elää velttona ja toimettomana, vaan että hän, kun ei enää voinut eikä saanut pitää käsissään suuren liikekoneiston ohjaksia, aloitti kaupan kaikkein helpoimmassa ja alkuperäisimmässä muodossa. Se oli veren vika, niin sanoakseni, ja kaupustelulaatikollaan hän antoi tuntuvimman korvapuustin lapsilleen. Ja nykyisten Paseniusten lapset saavat joko taas alkaa kaupustelulaatikosta tai oppia tekemään työtä, sillä vanhojen Paseniusten työn hedelmät lankeavat toisten osalle.
Niin, ukko Pasenius, lopetti Kaarle Malm kertomuksensa, nuku sinä vaan rauhassa, olivathan hautajaisesikin komeimmat, mitä tässä kaupungissa on nähty. Ja ole varma siitä, että nimesi tulee kulkemaan kaupunkilaisten kesken sukupolvesta sukupolveen ja aina kun kaupunkiamme mainitaan, mainitaan sinutkin. Mutta sinun jälkeläisistäsi ei kenelläkään ole mitään sanottavaa, ei hyvää, ellei pahaakaan.
SUNNUNTAI-AAMUNA
Nyt on vielä varhainen aamuhetki ja Anna-Kaisa, palvelija, on vasta juossut luhdistaan maantien poikki tuvan puolelle keittämään kahvia. Renkien luhdista kuuluu vielä jykevä kuorsaus, mutta piikojen luhdista kuuluu avojalkaista astuntaa ja pientä vaatteiden kahinaa. Varhaisimmat tekevät ylösnousua kiiruhtaakseen navettaan.
Maantie ja pihanurmi ovat vielä kosteat aamukasteesta, puutarhan tuomet ja koivikon koivut välkkyilevät auringon paisteessa, ja hieno, kesäinen tuoksu täyttää ilman.
* * * * *
Nyt on tosiaankin vielä varhainen aamuhetki, mutta isäntä ilmestyy paitahihasillaan kuistin ovelle, pysähtyy siihen hetkiseksi, kyhnäisee hiukan ohimoaan ja kävelee sitten keskelle pihaa. Aurinko paahtaa hänen punaista, paksua niskaansa sekä leveää selkäänsä, ja isäntä seisoo siinä tarkastellen herkeämättä tallin ovea ja kuunnellen kavioiden polkaisuja sementtilattiata vasten, astuu askeleen tallia kohden, mutta näkyy sitten muuttavan päätöksensä ja pysähtyy paikalleen. Siinä hän taas seisoo pitkän kotvan, kunnes verkalleen kääntyy ympäri ja kävelee portista ulos maantien poikki järvelle käsin.
Isännän suurta sunnuntairauhaa ei häiritse se, että hän huomaa tuoreita polkupyöränjälkiä palvelustyttöjen luhdin porraspäässä. Heillä on käynyt yöjalkaisia, mutta olkoon, niistä nyt ei näy pääsevän. Kylläpähän ehtii sitten viikon varrella sanoa ja tällä kertaa kai on sanottava niin että uskovat pitemmän ajan.
Tytön kasvot ilmestyvät luhdin ovelle, mutta vetäytyvät nopeasti takaisin nähdessään isännän. Vasta kun isäntä jatkaa matkaansa järven rannalle, kapaisee tyttö maantien poikki tupaan.
Isäntä ei pidä kiirettä. Hänen kätensä koettelee ohimennessä rukiin tähkiä ja riihien kohdalla hän seisahtuu ja työntää lattian alle esiinpistävät varstat.
Lähimökkien ja torppien savupiipuista alkaa ja nousta sauhu ja sen näkeminen lisää isännän tyytyväisyydentunnetta. Hän ei rupea itsekseen erittelemään, mistä se johtuu, mutta hän ei kerta kaikkiaan välitä siitä, että pyhäpäivinäkään lojutaan puolille päivin. Niin kauan kuin hän ajassa taaksepäin muistaa, on hän joka aamu kuullut kuudenlyönnin.
Järven rannalla olevassa aitauksessa on hänen paras oriinsa, jonka hän on varsasta asti itse kasvattanut, juoksijana ja siitoseläimenä laajalti kuulu. Isäntä on suuri hevosmies ja kaikki hänen hevosensa, työkonitkin, ovat tunnettuja hyvyydestään, mutta tätä hevosta ajattelee isäntä erikoisella rakkaudella. Hän nojautuu aitaa vasten, katselee aikansa somia liikkeitä, houkuttelee sen sitten luokseen, taputtelee kaulalle ja antaa leipää kädestään. Hänelle on tarjottu siitä kolmeakymmentätuhatta, mutta hän on vastannut, ettei ole pienen rahan tarvetta.
Niinkuin ei olekaan. Ei pienen eikä suuren. Isäntään menee suuri tyytyväisyys, kun hän pysähtyy ajattelemaan, ettei hänen, eikä hänen isänsä, eikä hänen isoisänsäkään koskaan ole tarvinnut pyytää toiselta mitään. Antamassa on kyllä aina saanut olla, mutta pyytää ei ole tarvinnut.
Tämä kaikki on tuonut sukuun suuren varmuuden. He ovat vuosikymmeniä hoitaneet kunnan asioita niinkuin omiaan eikä kenenkään päähän ole pälkähtänyt ruveta heitä mestaroimaan. Silloin tällöin on tosin pulpahtanut esiin joku, joka on tahtonut olla muita edistysmielisempi, mutta hän on jäänyt siihen, mistä oli aloittanutkin. Vain joskus isäntä oli tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla vihamiehiä.
Suurin piirtein ei isäntää liikuta, mitä hänestä kunnassa puhutaan tai jätetään puhumatta. Hän vaistoaa olevansa asemassa, johon eivät puheet pysty, ja tietää, ettei hänen kunniansa riipu nuppineulan varassa. Jos ovat puhuakseen, niin puhukoot.
Aurinko on ehtinyt korkeammalle. Isäntä suuntaa taas vitkalleen kulkunsa taloaan kohti. Jonkunlaisella mielihyvällä hän katselee valkoisena hohtavaa päärakennusta ja syvimmällä hänen tajunnassaan asuu tietoisuus siitä, että muutkin, herrat ja talonpojat, katselevat sitä hiljaisella kunnioituksella. Siinä on toinenkin sukupolvi saanut tehdä työtä ja hikoilla, ennenkuin valkoinen talo ja sen ympäristö ovat tulleet sellaisiksi kuin ne nyt ovat.
* * * * *
Maantiellä isännän suuri sunnuntairauha hiukan häiriintyy ja mietteet saavat pienen sysäyksen sivultapäin. Isäntä ei erikoisesti harrasta keskustelua asiallisista asioista sunnuntaisin. Ei asioista eikä juuri muustakaan.
— Huomenta, sanoo maantiellä seisova mies, joka nähtävästi on odottanut isäntää.
— Huomenta.
Isäntä hiukan viivyttelee vastausta, mutta se on hänen tapansa. Sitten hän pysähtyy ja antaa katseensa harhailla pitkin maantietä pysähdyttäen sen viimein etäältä näkyvään kansakoulun ikkunattomaan päätyyn, huomattuaan ensin, että koulun veräjä on rempallaan ja ulkohuoneitten ovet auki. Hänellä ei ole kiirettä keskustelun alkamiseen. Hyvin tuntien odottajan, tietää hän, että se viriäisi itsestään ja hän tunsi jo ennakolta kaukaista mieliharmia tajutessaan, että hänen täytyy vastata kieltävästi. Hän tuntee, että hänen sunnuntaileponsa tulee jollakin tavalla saatetuksi pois tolaltaan.
— Tuli tässä vähän aikaisin lähdettyä liikkeelle, kun olisi vähän asiantapaista ja pitäisi aamuksi ennättää naapuripitäjän kirkolle, aloittaa toinen sulavasti ja suurella tottumuksella.
Toisen hyvä puhelahja ei vaikuta isäntään virkistävästi. Se vaikuttaa häneen ikäänkuin jollakin tavalla pakoittavasti ja häiritsee hänen virettänsä.
— Jaa, vastaa hän yksikantaan kääntämättä katsettaan.
— Olisi tässä hiukan rahantarvetta, kun pitäisi mennä korkoja ja lyhennyksiä maksamaan ja sairauttakin on sattunut.
Isäntä kuulee toisen isännän sanat, mutta ne eivät millään tavalla syövy hänen tajuntaansa. Hiljaa alkaa hänen aivoissaan kehittyä ajatus, että hän jo ennenkin on lainannut tuolle toiselle, joka on jatkuvassa rahantarpeessa ja että se ajan pitkään voisi käydä vaaralliseksi.
— Suuriko se tarve olisi? kysyy hän.
Isännällä ei ollut mitenkään käytäntöä kaikille rahoilleen, mutta häneen meni jonkunlainen epävarmuuden tunne, annettuaan pois suurempia summia. Rahat olivat, näkymättöminäkin, hyvät olemassa.
— Se olisi vain tuhatkahdeksansataa markkaa, vastaa toinen ja sytyttää hiukan hermostuneena piippunsa.
Isännän mielenkiinto kohdistuu kahteen koiranpenikkaan, jotka ovat ruvenneet kisailemaan pihamaalla. Hän katsoo niitä herkeämättömästi ja suu vetäytyy vihellysasentoon.
— Kyllä se niin on, sanoo hän viimein, ettei minulla nyt ole rahoja käsillä. Menojakin on viime aikoina ollut niin paljon.
Nyt hän tunsi hiukan valehtelevansa, sillä hänen menonsa eivät missään tapauksessa riittäneet tuloille. Senvuoksi hän kiiruhti jatkamaan, ennenkuin toinen ennätti mitään vastata.
— Entisiäkin saamisia minulla tahtoo sinulta olla jo vähän liiaksikin…
— En minä muuten, mutta kun sattui se sairaus, ehätti toinen. Syksyllä minä saan vähän rahoja metsästä ja sitten minä olen päättänyt ottaa lainan. Takaajatkin jo ovat.
— Niin kylläkin, mutta ei se sittenkään oikein tällä kertaa käy. Ketä ne takaajat olisivat?
— Tuomas Poikonen ja nuorempi Tiesmäki.
— Mm… Mutta kun sitä lainaa lainan päälle… Olisit edes tullut arkina.
— Minä kun odotin rahaa postissa iltaan asti ja kun ei tullut, tuli hätä käteen.
Isäntä näki, että toinen antoi tulla hätävaleen ja jos hän olisi seurannut ensimmäistä päähänpistoansa, olisi hän kysynyt: "Mistä sinä niitä oikein odotit?" Mutta itse asiassa hänelle toisen tarpeet ovat yhtäkaikkiset, eikä hän kuulu niihin, jotka kiusaavat heikompaansa. Hänelle tuottaa toisen läsnäolo pientä, tuskin tunnettavaa vastenmielisyyttä, eikä hän voi torjua itsestään ajatusta, että tuo tuossa uuden kunnallislain mukaan äänestää yhtä monella äänellä kuin hänkin — yhdellä. Koko ajatus tuntuu hänestä uskomattomalta ja naurettavalta. Hän tässä ja tuo tuossa ja Istan Erkki — kaikki yhdenveroisia. Yksikamarisuuden jälkeen ovat kaikki asiat tallustelleet pientä lehmän käyntiä päin hongikkoa.
— Sinäkö sen sitten varmasti maksaisit syksyllä? kysyy hän.
— Joo, vastaa pyytäjä kerkeästi.
Isännän suu vetäytyy taas vihellysasentoon, hän pistää kädet housujensa taskuun ja ottaa lyhyen askeleen pihaan päin.
— Paljonko sinulla olikaan sitä entistä velkaa?
Toinen vastaa, että nelisentuhatta, mutta vastaus menee ohi isännän korvan.
Aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin, pihan poikki kannetaan maitoastioita, lievä navetan tuoksu kantautuu maantielle saakka. Isännän katse viivähtää hiukan ylpeänä kiviseinissä — ne ovat hänen työtään — ja hän aikoo mennä katsomaan, kuinka karja on ruokittu, mutta muistaa samalla, että hänellä on pieni seikka selvitettävänä tuon toisen kanssa. Nyt, kun hän aikansa on katsellut kättensä töitä, on hän tullut siihen vireeseen, ettei oikein kehtaa kieltää toiselta pyytämäänsä.
— Tuhannen markkaa minulta liikenisi, sanoo hän äkisti.
— No hyvä se on niinkin, vastaa toinen silminnähtävällä mielihyvällä.
Isännän katse ei ole vailla epäluuloa, kun hän kysyy:
— Saatkohan sinä sen lopun sitten muualta?
— Kyllä kai, kuuluu vastaus huolettomasti ja melkein voitonvarmasti.
— Ehkäpä sinä olisit saanut koko summan muualta.
Isäntä ei jää nauttimaan toisen ällistyksestä ja sanattomuudesta, vaan kävelee nopein askelin tupaan. Kun hän hetken kuluttua sieltä palaa, on hänellä käsi täynnä viiden ja kymmenen markan seteleitä, jotka asettaa odottajan käteen.
— Ei ollut sopivampia, sanoo hän. Sopii laskea, onko oikein.
Sillä aikaa kun toinen vapisevin sormin laskee seteleitä, katselee isäntä hänen kasvojaan, eikä hän parhaimmalla tahdollaankaan jaksa lukea häntä kuuluvaksi samaan luokkaan kuin hän itse. Jos tuo mies menettäisi talonsa, niin hänestä tulisi bolsheviki tai jos hän voittaisi kaupoissa, tulisi hänestä kerskuri ja kummassakin tapauksessa kulkisivat heidän tiensä kaukana toisistaan. Isäntä on monta kertaa yrittänyt itselleen selvittää, miks'ei hän saata tuntea mielenkiintoa kaupoissa voittaneita kohtaan ja virkamiehiä kohtaan, mutt'ei ole saanut sitä selvitetyksi.
— Oliko oikein?
— Kyllä, kyllä niitä oli täysi määrä.
— Tulet sitten huomenna iltapäivällä tekemään velkakirjan.
— Kyllä tullaan. Kiitoksia vaan nyt aluksi.
— Eipä niistä…
* * * * *
Vieraskäynti oli kuitenkin pahasti järkyttänyt isännän sunnuntaivirettä. Hän ei jaksanut ymmärtää, että oli täysin työkuntoisia ihmisiä, jotka kulkevat ainaisessa rahanpuutteessa. Tekee hitusen työtä ja säästää, minkä voi. Siinä kaikki.
Tallien ovet ovat jo selällään, rengit ovat ruokkimassa hevosia. Isäntä astuu ovelle, katselee aikansa, sanoo muutaman lyhyen sanan ja menee sitten navettaan. Tyttöjen puhe navetanporstuassa vaimenee, tehdään lyhyt "hyvä huomen" ja mitä on sanottavaa, sanotaan lyhyesti ja asiallisesti.
— Vettä ei tule kuppeihin tarpeeksi, ilmoittaa yksi tytöistä.
— Mene sanomaan Niemiselle, että tulee heti aamusta katsomaan, missä vika on.
Tallin vaiheilla isäntä taas pysähtyy. Hänen mieleensä on tullut, että huomenna on valtuuston kokous. Tämä ei sanottavasti häntä häiritse, mutta olisi sen ehtinyt muistaa myöhemminkin. Nyt saa alkaa jo valmiiksi miettiä asioita: sosialistit tahtovat taas uutta koulua. Heidän mielestään pitäisi joka toisessa talossa olla joku koulu, kunhan vaan itse pääsevät niitä maksamasta. Eihän sivistys ole pahaa, mutta rajansa saa olla silläkin, sillä muutamilla nousi jo kansakouluoppikin päähän, niin etteivät tahtoneet pysyä omissa housuissaan. Kuta enemmän osataan soittaa suuta, sitä valistuneempia ja edistysmielisempiä ollaan.
* * * * *
Tuvassa vallitsee suuri sunnuntairauha. Aurinko loistaa täydellä terällä ja pienen pienet tomuhiukkaset leijailevat ilmassa.
Emäntä istuu ikkunapielessä ja lukee, mutta isännän tultua sisään nousee hän kaatamaan tälle kahvia. Oikeastaan aamukahvin aika on jo aikoja sitten ohi. Tunnin kuluttua on aika valmistautua kirkkoon.