Luka. Hohlien luokse Vähäänvenäjään… Kuulin että… siellä ovat perustaneet uuden uskonnon… pitää mennä katsomaan!… Ihmiset aina etsivät ja pyrkivät parempaan… Suokoon Jumala heille kärsivällisyyttä!
Pepel. Luuletko, että löytävät?…
Luka. Niin ihmisetkö? Kyllä he löytävät! Kuka etsii — se löytää… Kuka vahvasti tahtoo — hän löytää!
Natascha. Jos ne edes löytäisivät jotain… Jospa edes keksisivät jotakin parempaa…
Luka. Kyllä — ne keksivät! Pitää vaan auttaa heitä, tyttöseni… ja kunnioittaa pitää…
Natascha. Miten minä voin auttaa? Kun itse… olen avun tarpeessa…
Pepel (päättävästi). Minä alan taaskin… alan uudelleen, puhua kanssasi… Natascha… nyt tässä — hänen kuultensa… hän tietää jo kaikki… Lähde pois minun kanssani!
Natascha. Mihin? Kulkemaanko vankilasta vankilaan?
Pepel. Olenhan sanonut — että minä lakkaan varastamasta! Jumaliste — lakkaan! Kun kerran minkä lupaan — niin teen myös! Minä osaan lukea sekä kirjoittaa… käyn työtä tekemään… Hän tässä, sanoo että, minun olisi lähdettävä Siperiaan, vapaaehtoisesti… tule kanssani, lähdetään!… Luuletko että tämmöinen elämä ei ole minullekin vastenmielistä? Voi Natascha! Kyllä minä tiedän… ja näen!… Minä lohdutan itseäni sillä, että löytyy paljon ja suurempia varkaita kuin minä — ja kuitenkin elävät kunniassa… vaan minua se ei auta! Minä… en oikeastaan tarkoita sitä! Minä en kadu… omaantuntoon en usko… Mutta minussa on aina vain sellainen tunne, että täytyy elää… toisella tavalla! Täytyy elää paremmin! Elää täytyy niin… että itse voisi kunnioittaa itseään…
Luka. Oikein, rakkaani! Jumala sinua vahvistakoon… ja auttakoon!.. Oikein: ihmisen täytyy kunnioittaa itseään…
Pepel. Minä olen varas — hamasta lapsuudesta saakka… Muulla nimellä ei minua koskaan nimitetty kuin: varas-Vasjka ja varkaan-poika! Jaha… jassoo… Vai niin, ajattelin? — Noh, minä olen sitten varas!… Ymmärrä minut oikein: kenties minä olenkin uhalla tullut varkaaksi… ja vaan siitä syystä kun ei yksikään ihminen ymmärtänyt minua nimittää millään muulla nimellä… Nimitä sinä… Natascha… Nimitä minua toisella nimellä… mitä?
Natascha (surullisesti). Minä, miten lienee… en oikein luota sanoihin… sydämmeni tuntuu niin levottomalta… aivan kuin odottaisin jotain. Ilmanaikojaan sinä Vasilij otit sen asian tänään puheeksi…
Pepel. Milloinka sitte? Eihän tämä ole ensikerta…
Natascha. Mitä varten minä sinun kanssasi läksisin? Jos se olisi edes rakkaudesta… enhän rakastakaan sinua niin erityisesti… Toisinaan sinä kyllä miellytät minua… toisinaan taasen kun katson päällesi, niin ilettää… Luultavasti — minä en rakasta sinua… rakastetussa ei koskaan huomata huonoa puolta… mutta minä — minä huomaan…
Kleschj. Kyllä vielä rakastat — älä pelkää! Kyllä totut minuun kun olet vaan myöntyväinen! Toista vuotta olen jo katsellut sinua… olen tullut tuntemaan sinut hyväksi tytöksi ja luotettavaksi ihmiseksi… Kovin olen sinuun rakastunut!…
Vasilisa (ilmestyy ikkunaan pyhäpäiväisissään ja nojautuu ikkunan pihtipieltä vasten kuuntelemaan).
Natascha. Vai niin. Minuun rakastunut… vaan sisareni…
Pepel (hämillään). No, mitä hänestä? Vähänkö sitä semmoista sattuu…
Luka. Älä sinä, tyttönen, siitä välitä!… Kun ei ole leipää, — syödään saviheinää… Tarkoitan — kun on leipä lopussa…
Pepel (synkästi). Sääli minua! .. Ei ole eloni kadehdittavaa… suden elämää vietän… vähän on iloa… Aivan tuntuu kuin suohon vajoaisin… Kaikki mihin kiinni tartun, on mädännyttä ja katkiaa… Sisaresi, ajattelin, jos hän ei olisi niin ahnas rahalle… niin mielelläni… olisin ehkä suostunut kaikkeen!… Ja jos sitten olisin hänet tykkynään omakseni saanut… Vaan hän tarvitsee muuta… hän tahtoo rahaa… hän tahtoo vapautta… vapautta, viettääkseen irstaista elämää. Hänestä ei ole minulle apua… Vaan sinä — joka olet kuin nuori näre vaikka helpeesi pistävätkin, kuitenkin sinä tuet minua…
Luka. Minä myös kehoitan — mene hänen kanssaan naimisiin tyttönen, mene! Ei hän ole huono nuorukainen! Sinä vaan useimmiten muistuta hänelle sitä, että hän on hyvä nuorukainen, ett'ei hän, niin sanoakseni, sitä unehuttaisi! Sinua hän uskoo… Sinä puhele aina hänen kanssaan näinikään: "Vasja, kuule — sinä olet hyvä ihminen… muista se!" Ajattelehan, rakkaani, mihin sinä muuanne menisit? Sisaresi on kuin villi peto, ja hänen miehestään ei puhettakaan — se on pahaa pahempi… entäs tämä elämä täällä… mihin sinä menisit! Mutta Vasja on sentään vielä parhaimmillaan…
Natascha. Minä tiedän sen… olen monasti ajatellut… ett'ei ole mihin mennä… Mutta kun minä en voi uskoa ketään… Minulla ei ole mitään mihin menisin…
Pepel. Yksi tie sinulla kyllä on… vaan ennemmin minä sinut tappaisin… ennenkuin sille tielle laskisin…
Natascha (hymyillen). Vai niin… en vielä ole vaimosikaan ja tahtoisit jo tappaa.
Pepel (syleilee häntä). Jätä kaikki, Natascha! Lähde kanssani!…
Natascha (painautuu häntä vasten). Mutta… yhden asian minä sinulle sanon, Vasilij… aivan kuin Jumalan edessä! Heti ensikerran, kun sinä vaan minua lyöt, taikka muuten loukkaat… niin silloin en sääli mitään… silloin minä joko hirtän itseni, taikka…
Pepel. Kuivukoon käteni, jos sen sinua vastaan nostan!…
Luka. Älä epäile tyttöseni! Sinä olet tarpeellisempi hänelle, kuin hän sinulle.
Vasilisa (ikkunasta). Ja niinpä ne sitten kihlasivatkin toisensa! Neuvo sekä rakkaus!
Natascha. Jo tulivat!… oi Jumalani! He näkivät… voi Vasilij!
Pepel. Mitä sinä pelkäät? Ei sinua nyt uskalla kukaan koskea!
Vasilisa. Älä pelkää Natalia! Ei hän sinua lyö… Ei hän osaa lyödä, eikä rakastaa… minä tiedän sen!
Lukan (puoliääneen). O, sinä vaimo… myrkkyinen matelias…
Vasilisa. Sanoissa hän vaan on rohkea…
Kostiljev (tulee). Nataschka! Mitä sinä täällä teet, tyhjäntoimittaja? Juorujako sepittelet? Omaisias täällä panettelet, mutta tee on keittämättä, pöytä siivoamatta.
Natascha (mennessään). Tehän sanoitte menevänne kirkkoon…
Kostiljev. Se ei ole sinun asiasi, mitä me sanoimme… Sinun on tehtävä se mitä on käsketty ja mikä sinulle kuuluu!
Pepel. Hiljaa, siinä! Hän ei ole enempi sinun palvelijasi… Natalia, älä mene… älä tee mitään!…
Natascha. Älä sinä vielä komenna… se on liian varhaista!
(Menee).
Pepel (Kostiljeville). Riittää! Jo olette kylliksi pilkkananne pitäneet ihmistä… Nyt hän on minun!
Kostiljev. Si-inun? Milloinka sinä hänet ostit? Paljonko maksoit?
Vasilisa (nauraa hohottaa).
Luka. Vasja! Mene sinä — pois…
Pepel. Varokaa itseänne te… naurajat! Vielä muuttuu naurunne itkuksi!
Vasilisa. Oi, oi, oi älä peloittele! Minä pelkään kovin!
Luka. Vasilij — lähde pois! Näethän, että hän yllyttää vaan sinua… tahtoo ärsyttää — ymmärrätkö?
Pepel. Vai niin… Mutta se ei tule sittenkään tapahtumaan, niinkuin sinä tahdot!
Vasilisa. Se myöskään ei tapahdu, mitä minä en tahdo, Vasja!
Pepel (näyttää hänelle nyrkkiä). Sepähän nähdään!…
(Menee).
Vasilisa (vetäytyy pois ikkunasta). Kyllä minä sinulle häät valmistan!
Kostiljev (menee Lukan luokse). No, mitä kuuluu, vanhus?
Luka. Ei mitään, vanhus!…
Kostiljev. Vai aijot sinä pois lähteä, niin kerrotaan?
Luka. Jo on aikakin…
Kostiljev. Ja mihin?
Luka. Mihin pää painuu, ja jalat kantaa…
Kostiljev. Siis lurvailemaan… Ei luultavasti ole mukavaa elää yhdessä paikassa?
Luka. Paikallaan loikovan kiven alle, sanotaan, ei vesikään juokse…
Kostiljev. Se on — kivi se… Mutta ihmisen pitää asua yhdessä paikassa… Ei se kelpaa että ihmiset maleksivat kuin torakat… kuka mihin tahtoo, sinne matelee… Ihmisen täytyy sijoittaa itsensä johonkin… hakea paikka… eikä turhanpäiväisesti harhailla pitkin maailmaa…
Luka. Mutta jos jollakin on — jokapaikassa paikka?
Kostiljev. Se on maankiertäjä… hyödytön ihminen… Jokaisen ihmisen täytyy tehdä jotain hyötyä… täytyy tehdä työtä…
Luka. Vai niin!
Kostiljev. Niin. Mitenkäs muuten? Mikä on oikeastaan… toiviolainen? Tuollainen eriskummainen olento… joka ei ole muitten ihmisten näköinenkään… Jos ken on todellinen toiviolainen, niin jos hän tietääkin jotain… mitä matkallaan on oppinut, yhtä ja toista tuommoista, tarpeetonta… Saattaa olla, että hän on tullut siellä totuuttakin tuntemaan… mutta eihän kaikki totuus ole ihmiselle tarpeellista!… Jos tiedät jotain semmoista, niin pidä hyvänäsi… ja ole ääneti. Jos joku on todellinen pyhissävaeltaja, niin hän on aina ääneti!… Eikä puhele semmoista, mitä muut eivät ymmärrä… eikä hän halua mitään, eikä sekaannu mihinkään, eikä yllytä ihmisiä mihinkään turhanpäiväisesti… Miten muut ihmiset elävät se ei liikuta häntä. Hänen täytyy hakea oikeaa elämää… hänen täytyy asuskella metsissä… luolissa… näkymättömänä! Ei ketään häiritä, ei ketään tuomita… vaan rukoilla lakkaamatta kaikkien edestä… koko maailman syntien edestä… minun syntieni… sinun syntiesi… Kaikkien edestä! Sentähden hän pakeneekin maailman hälinää… saadakseen rauhassa rukoilla. Sillä tavoin pitää… (Paussi). Vaan… mikä pyhissävaeltaja sinä olet?… Eihän sinulla ole passiakaan… Kunnollisella ihmisellä täytyy aina olla passi… Kaikilla kunnon kansalaisilla on passi… niin!…
Luka. Löytyy — kansaa, mutta löytyy myös — ihmisiä…
Kostiljev. Älä sinä viisastele! Äläkä aseta arvoituksia… En minä ole sinua tuhmempi… Mitä sinä sillä tarkoitat — kansa ja ihmiset?
Luka. Ei se ole mikään arvoitus. Minä vaan sanon, että — löytyy viljelykselle sopivaa maata, sekä löytyy myös viljelykselle sopimatonta maata… Jos hyvään maaperään vaikka mitä kylvät — niin se kasvaa… Eikö niin?…
Kostiljev. Mitä? Mitä se oli olevinaan?
Luka. Otetaan esimerkiksi sinut… Jos vaikka itse Jumala tulisi ja sanoisi sinulle: Kuule, Michailo! Koeta olla ihmisiksi!… Eihän siitä mitään tulisi… millainen sinä olet — sellaiseksi jäätkin…
Kostiljev. Mi… mi-mitä… tiedätkö sinä sen — että minun vaimoni eno on — poliisi? Ja jos minä…
Vasilisa (tulee). Michail Ivanovitsch, tule juomaan teetä.
Kostiljev. Otappa sinä ja korjaa pois täältä luusi! Pois kortteerista!…
Vasilisa. Niin, niin, ukko, saat mennä tiehesi!… Sinun kielesi on käynyt liian teräväksi… Ja kuka tietää… jos lienetkin karkulainen…
Kostiljev. Jo tänäpäivänä… Ettei täällä edes hajahtaisikaan sinulta! Taikka muuten… varo itseäsi!
Luka. Kutsutko muuten vaimosi enon? Kutsu vaan eno tänne… Täällä on muka saatu kiinni karkulainen… Ehkä eno voipi vielä ansaita palkinnon… ainakin kolme kopekkaa…
Bubnov (ikkunassa). Kuka siellä kauppaa tekee? Mistä voipi ansaita 3 kopekkaa?
Luka. Aikovat myödä minut…
Vasilisa (miehelleen). Mennään pois…
Bubnov. Kolmestako kopekasta? Varo itseäsi, ukko. Kyllä he myövät sinut kopekastakin…
Kostiljev (Bubnoville). Hm… muljotat siinä, kuin tonttu uunin alta!
(Menee vaimoineen).
Vasilisa. Ai, kuinka paljon on maailmassa kaameaa kansaa ja kaikenmoisia veijareita!…
Luka. Hyvää ruokahalua…
Vasilisa (kääntyen taaksepäin). Kitas kiinni… senkin myrkkysieni!
(Menee miehineen nurkan taakse).
Luka. Ensi yönä — lähden…
Bubnov. Se on parasta. Aina on parasta lähteä ajoissa.
Luka. Totta puhut…
Bubnov. Minä tiedän. Minä kenties — pelastuin pakkotyöstä sentähden, että kerran läksin pois ajoissa.
Luka. No?
Bubnov. Ihan totta. Se tapahtui sillä lailla, että vaimoni oli pikiintynyt värjärimestariin — muuten hyvin etevä mies ammatissaan — osasi mainiosti laittaa koirannahoista pesukarhun nahkoja… bisamit, kengurut… ne hän kaikki laittoi kissannahoista… niin ett'ei kukaan voinut eroittaa oikeata väärästä. Hän oli oikea peto alallaan. No niin — hänen ja vaimoni asiat olivat yhteen takertuneet… ja ne pitivät niin toisistaan, että minun täytyi oikein olla varoillani — ett'eivät myrkyttäisi tai jotenkuten muuten lähettäisi minua toiseen maailmaan. Jo koitin vaimoani lyödäkin… mutta silloin aina mestari karkasi minun kimppuuni ja alkoi mukuloida minkä jaksoi! Kerran repäisi melkein koko parran minulta pois ja taittoi yhden kylkiluistani. Niinpä minäkin toisinaan julmistuin… Kerrankin sivalsin vaimoani otsakieroon rautaisella mittapuulla… ylipäänsä — sota oli ankara! Ajattelin itsekseni — ei tästä näin mitään hyvää tule… Kyllä he minusta voiton vievät! Ja niinpä jo arvelin nutistaa vaimoni, aivan jo täyttä totta sitä tuumailin. Mutta tulin ajoissa järkiini ja läksin tieheni.
Luka. Se olikin parasta! Antaa heidän siellä laittaa vaan koirista pesukarhuja!…
Bubnov. Mutta se verstaa… se oli vaimoni nimellä… ja minä jäin tällä lailla puille paljaille! Vaikka suoraan sanoen, ei siitä verstaasta minulle mitään hyötyä olisi ollut — juonuthan sen olisin kuitenkin… Minä, näetkös, ryyppään ankarasti, ajoittain…
Luka. Vai ankarasti, ajoittain?!
Bubnov. Oikein hirveästi! Kun kerran alan juoda, niin juon kaikki mitä minulla on, — en jätä muuta kuin Aatamin puvun ylleni… Ja sitten vielä — olen laiska — ylen laiska — en kehtaa tehdä kerrassaan mitään…
(Satin ja Näyttelijä tulevat, kinaillen).
Satin. Loruja! Sinä et mene minnekkään… se on kaikki hölynpölyä! — Ukko! Mitä hittoja sinä olet tämän nysän päähän ajanut?
Näyttelijä. Valehtelet! Vanhus! Sano sinä hänelle, että hän valehtelee! Minä lähden sinne —! Minä olen raatanut tänään, — lakaissut katua… enkä maistanut viinaa tippaakaan! Mitäs siihen sanotte, häh? Tässä, näettekös — kaksi viidenalttinan rahaa ja itse olen aivan selvä!
Satin. Kaikki tämä on tyhmää! Anna tänne rahat, minä menen ja ryyppään… taikka pelaan pois…
Näyttelijä. Mene tiehesi! Nämä ovat matkarahoja!
Luka (Satinille). Miksi sinä häntä aina sotket pois oikealta tolalta?
Satin. Sano sinä, silmänkääntäjä, sinä jumalten suosima, — mitä minun elämästäni tulee? Minä olen hajonnut kappaleiksi. Mutta ei kaikki sentään vielä ole hukassa, ukko. Tuskin maailmassa löytyy toista, minunlaistani peli-pirua?
Luka. Sinä olet hauska, Konstantin… ja miellyttävä!
Bubnov. Näyttelijä! Tuleppas tänne!
Näyttelijä (menee ikkunan luokse ja käypi heidän eteensä kykkysilleen istumaan. Puhelevat puoliääneen).
Satin. Minä, velisein, nuoruudessani olin hyvin ahkera! On oikein hauskaa sitä muistellakin! Olin aika velikulta… tanssin mainiosti, näyttelin teaterissa!… Suurin huvini oli aina saada ihmiset hauskalle tuulelle!…
Luka. No, ja mitenkä sinä sitten pyörähdit pois polulta, häh?
Satin. Kas vaan, miten utelias oletkin, ukkorisa? Kaikki sinun pitäisi tietää… ja mitä varten?
Luka. Tahdon oppia ymmärtämään ihmisiä… Kun katselen sinua noin vaan — en ymmärrä mitään! Näen, että olet tuommoinen reilu poika… etkä ole tyhmäkään… ja yht'äkkiä…
Satin. Vankila sen teki, vaariseni! Neljä vuotta ja seitsemän kuukautta istuin vankilassa… sen jälkeen — ei vetele mikään!
Luka. Oho-ho! Ja minkätähden istuit?
Satin. Konnan tähden… tapoin suutuksissani konnan ja petturin… Vankilassahan minä vasta korttiakin opin pelaamaan…
Luka. Ja tapoit — varmaankin naisten tähden?
Satin. Oman sisareni tähden… Mutta anna sinä olla, äläkä kysele… Minä en suvaitse että minulta kysellään… Siitä kaikesta on jo paljon aikaa kulunut… Sisareni kuoli… siitäkin on jo yhdeksän vuotta… kulunut… Sisareni oli kelpo ihminen!…
Luka. Hyvinhän sinä näyt osaavan kohtalosi kantaa! Mutta äsken jos olisit nähnyt — kun lukkoseppä tässä alkoi ulvoa… ai-jai-jai!
Satin. Kleschj?
Luka. Hän juuri. Työtä, huutaa, ei ole… mitään ei ole!
Satin. Kyllä hän vielä siihen tottuu… Mitähän minä oikeastaan yrittäisin?
Luka (hiljaa). Katsoppas! Tuolta se tulee…
Kleschj (tulee hitain askelin, pää painuneena alas).
Satin. No, leski! Miksi haistimesi on noin venynyt? Aijotko keksiä jotain?
Kleschj. Koetan keksiä… mitä olisi tehtävä? Kun ei ole minkäänlaista työkalua… hautajaiset nielivät kaikki!
Satin. Minä neuvon sinulle: älä tee mitään! Heittäy maan vaivaksi!…
Kleschj. Puhu sinä… Minä häpeän ihmisiä…
Satin. Älä puhu! Eivät ihmiset yhtään häpeä sitä, että sinä elät koiraa kehnommin… Mutta ajatteleppas jos sinä et käy työtä tekemään, minä en käy työtä tekemään… ja vielä sadat… tuhannet, kaikki! — ymmärrätkös? Kun kaikki jättävät työnteon! Ei kukaan tahdo mitään tehdä — kuinkas silloin käypi?
Kleschj. Kaikki kuolla pöksähtävät nälkään…
Luka (Satinille). Sinun pitäisi, kun sinulla on tuollaiset mielipiteet, ruveta juoksijaksi… Löytyy sellainen uskonlahko, joita sanotaan juoksijoiksi…
Satin. Minä tiedän sen… ne eivät ole ollenkaan tyhmiä ihmisiä!
(Kostiljevin ikkunasta kuuluu Nataschan huutoja: "Minkätähden?
Odottakaa… minkävuoksi…? mistä syystä?").
Luka (levottomana). Natascha? Eikö se ole Nataschan ääni? häh? Voi sinua…
(Kostiljevin huoneesta kuuluu — melua, voivotusta, särkyvien astioitten kilinää ja Kostiljevin vinkuva ääni: "Sinä — sinä kerettiläinen… sinä nahkiainen…").
Vasilisa. Seis… malta… Kyllä minä hänet opetan… kas noin… noin…
Natascha. Auttakaa! Lyövät! Tappavat…
Satin (huutaa ikkunaan). Hei, te siellä!
Luka (hyörien levotonna). Vasja… Vasja pitäisi hakea… voi, Jumalani! Pojat… Veljet…
Näyttelijä (juosten). Minä haen… heti paikalla…
Bubnov. Useinpa ne ovat alkaneetkin sitä pieksää…
Satin. Mennään sinne, ukko… ja ruvetaan todistajiksi!
Luka (menee Satinin perässä). Mikä todistaja minusta!… Mitä se auttaa… Kun se Vasilj tulisi sukkelammin…
Natascha. Vasilisa… sisko… Va-a-a…
Bubnov. Nyt ne tukkivat sen suun… menenpä katson…
(Melu Kostiljevin huoneissa alkaa hälvetä, luultavasti ovat siirtyneet porstuaan. Kuuluu vaan kun ukko kiljaisee: "Seis!" Samalla vedetään ovi hyvin kovasti kiinni ja melu katkeaa kerrassaan. Näyttämöllä on hiljaista. Ilta-hämärä).
Kleschj (istuu itsekseen reen päällä, hieroen kovasti kämmeniään, höpisee ensin jotakin epäselvästi ja sitten alkaa kuulua seuraavia sanoja): No, mitenkäs sitten?… Täytyyhän sitä elää… (Kovemmin). Täytyy olla jonkinlainen koti… Mutta kun ei ole kotia… ei ole mitään! Yksi ainoa ihminen… ja siinä kaikki… Ei minkäänlaista apua…
(Menee kyyristyneenä verkalleen pois. Muutaman sekunnin hiljaisuus. Senjälkeen solasta päin alkaa kuulua kasvavaa melua, joka yhä kovenee ja lähenee, niin että viimein voipi eroittaa eri ääniä).
Vasilisa. Päästä!… Minä olen hänen sisarensa…
Kostiljev. Mikä oikeus sinulla on?
Vasilisa. Hirtehinen…
Satin. Hakekaa Vasjka!.. sukkelaan… Zob — lyö häntä!
(Kuuluu poliisinvihellys).
Tattari (juoksee esille, oikea käsi sidottuna viilekkeisiin). Mikä se on semmoinen laki — että keskellä päivää tapetaan ihmisiä?
Krivoi-Zob (hänen perässään Medvedjev). Kyllä minäkin annoin sille tillikan!
Medvedjev. Kuinka sinä uskallat tapella?
Tattari. Entäs sinä? Tiedätkö mikä sinun velvollisuutesi on?
Medvedjev (juoksee Zobin perässä). Odota! Anna tänne vihellyspilli…
Kostiljev (juoksee). Abraschka! Ota kiinn'… hänet! Hän löi minua…
(Nurkan takaa tulevat Kvaschnja ja Nastja taluttaen pahoinpideltyä Nataschaa kainaloista. Satin tulee takaperin — työnnellen pois Vasilisaa, joka huitoo käsillään, tavoittaen saada lyödä sisartaan. Aljoschka hyppii kuin hassu Vasilisan ympärillä, viheltää hänelle korvaan, milloin kiljuu, milloin huutaa. Sitten vielä ilmestyy muutamia rääsyläisiä, miehiä sekä naisia).
Satin (Vasilisalle). Mihinkä aijot? Sinä kirottu huuhkain…
Vasilisa. Pois, roisto! Vaikka henkeni menisi — tahdon sittenkin repiä hänet kappaleiksi…
Kvaschnja (taluttaen Nataschaa pois). No, no, Karpovna, häpeä toki vähän!… äläkä noin raivoa.
Medvedjev (koppaa kiinni Satinin). Ahaa… satuitko kerrankin!
Satin. Zob! Lyö heitä!… Vasjka… Vasjka!
(Kaikki ovat yhdessä mylläkässä peräseinän ja kulman välissä.
Nataschaa kuletetaan oikealle ja asetetaan puukasalle istumaan).
Pepel (hypähtää esille käytävästä; ääneti ja voimakkailla liikkeillä tyrkkii joukon hajalleen). Missä on — Natalja? Sinä…
Kostiljev (peräytyen piiloon nurkan taa). Abraschka! Ota kiinni Vasjka… veljet — auttakaa! Varas… ryöväri…
Pepel. Aa, sinä… vanha roisto!
(Iskee olkansa takaa — Kostiljev kaatuu siten, että nurkan takaa näkyy ainoastaan pääpuoli ruumista. Pepel rientää Nataschan luo).
Vasilisa. Lyökää Vasjkaa! Hyvät ihmiset… lyökää varasta!
Medvedjev (huutaa Satinille). Ole alallasi… tämä on keskinäinen… perhe asia! He ovat keskenään sukulaisia… vaan kuka sinä olet?
Pepel. Kuinka… millä hän sinua? Veitselläkö?
Kvaschnja. Katsokaa, minkälaisia petoja!… Kiehuvalla vedellä polttivat tytön jalat…
Nastja. Teekeittiön kaatoivat…
Tattari. Kenties vahingossa… täytyy tietää varmasti ennenkuin puhuu…
Natascha (melkein pyörryksissä). Vasilij… ota minut… ja hautaa johonkin…
Vasilisa. Voi hyvä isä! Tulkaa ja katsokaa! hän on kuollut! Tappoivat…
(Kaikki keräytyvät kulman luokse, lähelle Kostiljevia.
Joukosta tulee Bubnov ja menee Vasiljin luokse).
Bubnov (puoliääneen). Vasjka! Ukko on… siellä valmis!
Pepel (katsoo häneen, aivan kuin ei käsittäisi). No, mene… ja kutsu… täytyy viedä sairaalaan… Kyllä minä teen tilin heidän kanssaan!
Bubnov. Minä kysyn vaan — kuka sen ukon uuvutti…
(Melu sammuu näyttämöllä, aivan kuin nuotiotuli veden valelusta; kuuluu ainoastaan puoliääneen huudahduksia ja lauseita: "Todellako?" "Sepä sattui!" "No-o?" "Mennään pois täältä!" "Kas pirua!" "Nyt pois — ennenkuin poliisi tulee!" Joukko vähenee. Bubnov, Tattari, Nastja ja Kvaschnja menevät Kostiljevin ruumiin luo).
Vasilisa (nousten ylös maasta, huutaa voitonvarmalla äänellä). Mieheni tappoivat!… Tuossa on murhaaja! Vasjka tappoi hänet! Minä näin! Ystävät — minä näin sen!
Pepel (tulee Nataschan luota). Pois tieltä… laskekaa! (Katsoo ukkoa, Vasilisalle). No? Oletko nyt iloinen? (Koskettaa jalallaan ruumista). Nyt äikähti… se vanha koira! Kävi kuten toivoit… Mitäs… jos antasin sinullekin samallaisen iskun?
(Ryntää Vasilisan kimppuun, mutta Satin ja Krivoi-Zob tarttuvat sukkelaan häneen kiinni. Vasilisa — piiloutuu nurkan taakse).
Satin. Tulehan toki järkiisi!
Krivoi-Zob. Tpruu! Mihin sinä nyt?…
Vasilisa (ilmestyy). No, mitä Vasja, rakas ystäväni? Kohtaloasi et pakene… Hei, poliisit! Abraschka… vihellä poliisia!
Medvedjev. Vihellyspillini ryöstivät, pirut…
Aljoschka. Tässä se on!
(Viheltää. Medvedjev juoksee hänen perässään).
Satin (taluttaa Pepeliä Nataschan luokse). Vasjka — älä pelkää! Murha tapahtui tappelussa… ei siitä kovin syytetä! Ei se paljon maksa…
Vasilisa. Pitäkää kiinni Vasjkaa! Hän tappoi mieheni… minä näin sen!
Satin. Minä myös sivalsin ukkoa, pari kolme kertaa… Paljoko sille tarvitsi! Kutsu minut todistajaksi, Vasjka!…
Pepel. En tahdo itseäni puolustaa… Minun on ensin saatettava Vasilisa varmaan paikkaan… Ja kyllä minä hänet saatankin! Se oli hän, joka sitä halusi… Hän houkutteli minua — murhaamaan miestänsä… niin juuri, hän houkutteli!…
Natascha (äkkiä, kovasti). A-a… nyt minä ymmärrän!… Niinkö, Vasilij?! Hyvät ihmiset! He ovat yksissä tuumin… Sisareni ja hän… yksissä tuumin… tehneet kaiken tämän! Niinkö Vasilij?… Senkö vuoksi kanssani taanoin puhelit että hän kuulisi? Hyvät ihmiset! Vasja on hänen rakastajansa… oletteko kuulleet… senhän kaikki tietävät… he ovat yksissä tuumin! Se oli Vasilisa joka houkutteli hänet murhaamaan miestänsä… mies oli heidän tiellään… minä myös olin heidän tiellään… Nyt he tekivät minut raajarikoksi…
Pepel. Natalja! Mitä sinä… mitäs sinä nyt?!
Satin. Voi sitä… pirua!
Vasilisa. Valehtelet! Hän valehtelee… minä… hän, Vasjka on murhaaja!
Natascha. He ovat yksissä tuumin! Kirotut olkaa te molemmat!…
Satin. Kyll' on leikki!… Pidä puolesi, Vasilij! Muuten upottavat sinut syvyyteen.
Krivoi-Zob. Nyt minä en ymmärrä mitään! Kyll' on leikki!
Pepel. Natalja! Oikeinko sinä todella? Uskotko, että minä… hänen kanssaan…
Satin. Herran tähden, Natascha… ajattelehan!
Vasilisa (huutaa kulman taakse). Tappoivat minun mieheni… teidän ylhäisyytenne… Vasjka Pepel, varas… hän tappoi… herra komisarius! Minä näin… kaikki näkivät…
Natascha (hourailee melkein tajuttomana). Hyvät ihmiset… minun sisareni ja Vasjka Pepel tappoivat! Poliisit, kuulkaa… juuri tämä sama, minun sisareni, opetti… houkutteli… oman rakastajansa… tuossa se kirottu on! He tappoivat! Ottakaa kiinni… tuomitkaa… Ottakaa minutkin… viekää vankeuteen! Kristuksen nimessä… Viekää minutkin vankeuteen!
(Esirippu).
NELJÄS NÄYTÖS.
Sisustus sama kuin 1:ssä, paitsi että Pepelin komero on pois purettu ja sillä paikalla missä Kleschj istuskeli, ei ole alasinta. Pepelin komeron paikalla loikoilee nyt Tattari levotonna, ähkyen silloin tällöin. Kleschj istuu pöydän takana, korjailee hanuria, koetellen silloin tällöin sen ääniä. Toisessa päässä pöytää ovat: Satin, Parooni ja Nastja; heidän edessään pöydällä on pullo viinaa, 3 pulloa olutta ja iso kannikka mustaa leipää. Uunilla piehtaroipi ja yskii Näyttelijä. On yö; näyttämö on valaistu lampulla, joka seisoo keskellä pöytää. Ulkona tuulee.
Kleschj. Niin… sen mylläkän aikana se otti ja katosi…
Parooni. Pakeni poliisia… kuten savu tulta…
Satin. Aivan kuten syntiset pakenevat vanhurskaitten kasvojen edessä!
Nastja. Se oli hyvä ukko!… Mutta te… te ette ole ihmisiä… vaan ruostetta!
Parooni (juopi). Teidän terveydeksenne, lady!
Satin. Utelias oli ukko-paha… Nastjenka oli rakastunut häneen…
Nastja. Oli rakastunut… sekä rakasti! Se on totta! Hän huomasi kaikki… hän ymmärsi kaikki…
Satin (nauraen). Ylipäänsä… hän oli muutamille… kuten puuro hampaattomille…
Parooni (nauraen). Taikka laastari paisumille…
Kleschj. Hän oli… sääliväinen… teillä ei ole kellään sääliväisyyttä…
Satin. Mitä hyötyä on sinulle siitä, jos minä sinua säälin?
Kleschj. Ei se ole ainoastaan siinä että sääliä… vaan ei pidä myöskään loukata…
Tattari (istuu makuulavalle ja tuudittelee kipeää kättään, kuten pikkulasta). Ukko oli hyvä… hänellä oli laki sydämmessä! Kenellä on laki sydämmessä, — on hyvä! Ken on lain kadottanut — se on itse kadonnut!…
Parooni. Mistä laista ruhtinas puhuu?
Tattari. Siitä… kaikenlaisesta… tiedäthän itse, mistä…
Parooni. No, entäs sitten?
Tattari. Älä tee vääryyttä ihmiselle, — se on laki!
Satin. Sitä sanotaan "Asetuskokoelmaksi, rikoksista ja rangaistuksista, murha-asioissa"…
Parooni. Sitten löytyy vielä — "Asetus piirituomarien määräämistä rangaistuksista"…
Tattari. Koranissa sanotaan… teidän Koraninne täytyy olla teidän lakinne… Sydän — täytyy olla jokaisen Korani… niin!
Kleschj (koettelee hanuria). Suhisee, piru! Ruhtinas puhuu totta… pitää elää — lain… ja evankeliumin mukaan…
Satin. Miksi et elä?…
Parooni. Niin. Koettaisit elää…
Tattari. Muhametti antoi Koranin ja sanoi: tässä on laki! Tee niin kuin siinä kirjoitettu on! Sitten kun tulee se aika, että Korani ei enää riitä — niin aika antaa oman uuden lakinsa… Jokainen aika antaa oman lakinsa…
Satin. No niin… aika tuli ja antoi "Rikoslain"… ankaran lain… Sen kaikkia määräyksiä et ennätä elämässäsi kokea!
Nastja (iskee lasinsa pöytään). Mistä syystä… mitä varten minä elän täällä… teidän kanssanne? Lähden pois… jonnekin… maailman ääreen!
Parooni. Ilman kenkiäkö, lady?
Nastja. Vaikka ihan paljaana! Nelinryömin konttaan!
Parooni. Mutta siitä tulisi hauska taulu, lady… jos nelin ryömin…
Nastja. Niin juuri — konttaan! Ett'ei minun tarvitsisi nähdä sinun naamaasi… minua inhoittaa kaikki! Koko elämä… kaikki ihmiset!…
Satin. Kun lähdet, niin muista — ottaa Näyttelijä mukaasi… hänellä on ollut aikomus myös lähteä sinne… Hän on saanut kuulla, että puolen virstan päässä maailman äärestä — sijaitsee parantola, organineja varten…
Näyttelijä (kurottaa uunilta päätään). Or-ga-nis-me-ja, pöllö!
Satin. Organineja varten, jotka ovat alkohoolilla myrkytetyt…
Näyttelijä. Jaa! Hän — lähtee! Kyllä hän vielä lähtee… saattepa nähdä!
Parooni. Kuka — hän, sir?
Näyttelijä. Minä!
Parooni. Merci, sinä näytelmäjumalattaren palvelija… mitenkä sitä?…' Draman ja tragedian jumalatarta… mitenkä sitä nimitettiin?
Näyttelijä. Musa, se on, pökkelö! eikä jumalatar, vaan Musa!
Satin. Lachesa… Hera… Afrodite…. Atropa… piru heidät kaikki tietää! Se oli ukko, joka pani Näyttelijän pään pyörälle… ymmärrätkö, Parooni?
Parooni. Ukko oli — höperö…
Näyttelijä. Raakalaiset! Villit! Mel-po-me-ne! Sydämmettömät ihmiset! Saatte nähdä — että hän lähtee! "Ahmikaa te synkät henget"… se on Beranger'n runoelmasta! "Hän löytää paikan itsellensä… Joss' ei ole"… ei ole…
Parooni. Mitä ei ole, sir?
Näyttelijä. Ei mitään! "Kuoppa tämä… tulkoon haudakseni… ma kuolen kurjana ja raihnaisena!" Miksi te elätte? Miksi?
Parooni. Hei! Kean taikka äly ja huikentelevaisuus yhdessä! Älä karju siinä!
Näyttelijä. Valehtelet! Minä tahdon karjua!
Nastja (nostaen päätään pöydästä, huitoo käsillään). Huuda sinä vaan! Antaa heidän kuunnella!
Parooni. Mitä tarkoitatte, lady?
Satin. Jätä heidät, Parooni… Menkööt hiiteen! Antaa heidän huutaa ja lyödä — vaikka päänsä puhki… Ei siinä ole mitään tarkoitusta eikä järkeä… "Älä häiritse ihmistä", sanoi ukko… Se oli hän, se vanha hiiva, joka nostatti ja hapatutti meidän asukkaat…
Kleschj. Viekoitteli heitä lähtemään johonkin… vaan tietä ei neuvonut…
Parooni. Ukko oli silmänkääntäjä… veijari…
Nastja. Valehtelet! Itse sinä olet veijari!
Parooni. Hiljaa, lady!
Kleschj. Se ukko… ei pitänyt totuudesta… hyvin usein nousi sitä vastaan… niin sitä pitääkin! Ja se onkin oikein — missä täällä on totuus? Tässä on vaikea ilman totuuttakin toimeen tulla… Tuossa esim., ruhtinas loukkasi työssä kätensä… Käsi tulee tykkänään pois sahattavaksi… siinä on totuus!
Satin (lyöpi nyrkillään pöytään). Hiljaa! Te kaikki — olette elukoita! Pökkelöitä… ei sanaakaan enempi ukosta! (Lauhkeammin). Sinä, Parooni, — olet pahin kaikista!… Itse et ymmärrä mitään… ja valehtelet… Se on hävytöntä — että ukkoa sanotaan veijariksi! Mikä on oikeastaan — totuus? Ihminen itse — on totuus! Ukko sen ymmärsi… mutta te ette!… Te olette typeriä, kuin tiilikivet… Minä ymmärsin ukkoa… Niin juuri! Hän joskus valehteli… mutta sen hän teki säälistä — teitä kohtaan, piru vieköön! Löytyy paljon ihmisiä, jotka valehtelevat — säälien lähimmäistään… minä tiedän sen! minä olen lukenut! Valehtelevat kauniisti, innostuen, ylentävästi… On olemassa lohduttava valhe, sovittava valhe… valhe vapauttaa sen, joka murskasi työmiehen käden… ja tekee syyllisiksi nälkäänkuolevaisia… Minä käsitän valheen! Heikot sielut… ja ne jotka elävät toisten työstä ja hiestä — ne tarvitsevat valhetta… Toisia se tukee, toiset käyttävät sitä peitteenään… Mutta ken on itse oma herransa… kuka ei ole kenestäkään riippuvainen, eikä ahmi toisen saamisia, mitä se ihminen tekee valheella? Valhe on orjien ja isäntien uskonto… Totuus on vapaan ihmisen Jumala!
Parooni. Bravo! Hyvin sanottu! Minä — yhdyn siihen! Sinä puhut… kuin kunnon ihminen!
Satin. Miksi ei veijari toisinaan voisi puhua kuin kunnon ihminen, kun kerran kunnon ihmiset puhuvat kuin veijarit? Niin… minä olen paljon unohtanut, mutta jotain sentään vielä nytkin tiedän! Mutta ukko? Hän oli itse viisaus!… Hän… teki minuun sen vaikutuksen, minkä tekee happo vanhalle ruostuneelle metallirahalle… Juokaamme hänen terveydekseen! Täytä lasit…
(Nastja täyttää lasin oluella ja antaa Satinille).
Satin (naurahtaen). Ukko, hän elää omaa elämäänsä… hän katsoo kaikkea omalta näkökannaltaan. Kerran kysyin häneltä: Vanhus! Miksi ihmiset elävät?… (Koettaa matkia ukkoa, äänessä sekä liikkeissä). "Ihmisetkö? — Ihmisethän elävät — parempaa varten, rakkaani. Otetaan esimerkiksi nikkari — ja kaikki muu roskajoukko — kansa… siitä joukosta nousee ja kasvaa nikkari… semmoinen nikkari, ett'ei sen vertaista vielä ole nähty; eikä hänen vertaistaan missään ole. Kaikelle nikkaroimiselle hän antaa oman leimansa… Sanalla sanoen — hän edistää nikkarintaitoa parillakymmenellä vuodella eteenpäin… Sama on laita kaiken muun… niinpä lukkosepät… suutarit ja muut työläiset… kaikki talonpojat… myöskin herrasväki — elävät parempaa varten! Jokainen luulee elävänsä vaan itseänsä varten, mutta kun kaikki käy ympäri… huomaakin elävänsä parempaa varten! Satojakin vuosia… ja ehkä enemmänkin, eletään ainoastaan parempaa ihmistä varten."
(Nastja katsoo tarkkaavasti Satinia. Kleschj lakkaa laittelemasta hanuria ja kuuntelee. Parooni on painanut päänsä alas ja naputtelee sormillaan hiljakseen pöytään. Näyttelijä koettaa hyvin varovasti laskeutua uunilta makuulavalle).
Satin. "Kaikki, rakkaani, kaikki mitä vaan löytyy, elävät parempaa varten! Sentähden pitää jokaista ihmistä kunnioittaa… emmehän me voi tietää kuka hän on, ja mitä varten syntynyt ja mitä hän voipi tehdä… Kenties, hän on syntynyt meidän hyväksemme… ja suureksi hyödyksemme? Etenkin lapsia ja nuorukaisia pitää kunnioittaa!… Lapsukaisille on annettava vapaus! Lapsukaisten elämää ei pidä häiritä eikä katkeroittaa… Kunnioittakaa lapsia!"
(Paussi).
Parooni (miettiväisenä). Thja… Parempaa varten? Tässä johtuu mieleeni meidän perhe… Vanhaa sukua… Katharinan ajoilta… aatelisia… sotilaita!… polveutuivat Franskasta… Palvelivat ja kohosivat aina korkeammalle… Nikolai I aikana oli iso-isälläni Gustave Débile'llä korkea asema… rikkautta… satoja maa-orjia… hevosia… kokkeja…
Nastja. Valehtelet! Eipäs ollut!
Parooni (hypähtää ylös). Kuinka? No… entäs sitten?
Nastja. Sitä ei ollut!
Parooni (huutaen). Moskovassa oli talo! Pietarissa oli talo! Vaunut… vaunut vaakunoilla koristetut!
(Kleschj ottaa hanurin, nousee, menee syrjään ja katselee,
mitä näyttämöllä tapahtuu).
Nastja. Eipäs ollut!
Parooni. Suus kiinni! Nyt minä puhun… lakeijoita oli kymmenittäin…
Nastja (nautinnolla). Ei, ei ollut!
Parooni. Minä tapan sinut!
Nastja (valmistautuu juoksemaan pois). Ei ollut vaunuja!
Satin. Nastjenjka, lopeta! Älä ärsytä häntä…
Parooni. Maltahan… sinä, kelvoton! Minun iso-isäni…
Nastja. Ei sinulla ollut iso-isää! Eikä mitään muutakaan ollut!
Satin (nauraa hohottaa).
Parooni (väsyneenä vihasta, istuu jakkaralle). Satin, sano sille… hetkaleelle… nauratko sinäkin? Etkö sinäkään usko? (Huutaa toivottomasti ja lyöpi nyrkeillään pöytään). Oli, piru teidät periköön, oli!
Nastja (riemulla). Aa, kävitkö ulvomaan? Käsitätkö nyt, miltä tuntuu, kun ihmistä ei uskota?
Kleschj (tulee takaisin pöydän luo). Minä luulin jo tappelun tulevan…
Tattari. A-ah, tyhmät ihmiset! Hyvin huono!
Parooni. Minä… en voi sallia, että minusta tehdään pilaa! Minä voin näyttää toteen… minulla on todistuksia, piru vieköön!
Satin. Heitä ne hiiteen! Ja unohda pois mielestäsi iso-isäsi vaunut… menneisyyden vaunuilla et voi ajaa minnekään…
Parooni. Mutta kuinka hän uskaltaa!
Nastja. Niin — todellakin! Kuinka minä uskallan!…
Satin. Hän, näetkös, nauraa sinulle! Mitenkä hän olisi huonompi sinua? Vaikka hänellä menneisyydessään ei olekkaan ollut iso-isää vaunuineen, ei edes isää, eikä äitiäkään…
Parooni (rauhoittuen). Piru vieköön… sinä… osaat punnita asioita maltillisesti… Mutta minulla nähtävästi ei ole mielenmalttia…
Satin. Koeta hankkia. Se on hyödyllinen kapine… (Paussi). Nastja! Menetkö sairashuoneelle?
Nastja. Mitä sinne?
Satin. Nataschaa katsomaan?
Nastja. Nytkö vasta! Hän on lähtenyt jo aikoja — sieltä… ja minne lienee hävinnytkin! Ei löydetä mistään…
Satin. Siis — kaikkineen hävinnyt…
Kleschj. Olisi hauska tietää — kumpiko heistä saa toiselleen hankituksi kovemman rangaistuksen… Vasjkako — Vasilisalle, vai Vasilisa hänelle?
Nastja. Kyllä Vasilisa takaisin tulee! Hän on viekas. Vaan Vasjka lähetetään pakkotyöhön…
Satin. Jos murha on tapahtunut tappelussa — saa ainoastaan vankeutta…
Nastja. Sääli. Pakkotyö — olisi paljoa parempi… Teidät kaikki pitäisi toimittaa pakkotyöhön… oikein luudalla lakaista, kuten muukin roska… johonkin — likahautaan!
Satin (ihmetellen). Mitä sinä nyt? Tulitko hulluksi?
Parooni. Jahka minä annan sitä korville… hävyttömyydestään!
Nastja. Koetappas! Koetahan antaa!
Parooni. Kyllä minä koetan!
Satin. Jätä pois! Anna olla… "Älä loukkaa ihmistä!" Minun päästäni vaan ei lähde pois se ukko!… (Nauraa). "Älä loukkaa ihmistä!"… Mutta jos minua on kerran loukattu koko elämän ijäksi! Mitä on silloin tehtävä? Annettavako anteeksi? Tai, ei mitään… kenellekään…
Parooni (Nastjalle). Sinun täytyy ymmärtää, että minä — en ole sinun vertaisesi! Sinä mitätön olento!
Nastja. Voi sinä onneton! Minustahan sinä elät kuin toukka omenasta!
(Ystävällinen naurun rävähdys miehiltä).
Kleschj. Hassu! Omena!
Parooni. Eihän siihen idioottiin… voi suuttuakaan!
Nastja. Nauratteko? Ei, te teeskentelette vaan naurua! Teitä ei ollenkaan naurata!
Näyttelijä (synkästi). Löylytä heitä aikalailla!
Nastja. Voi jos… minä voisin! Niin… noin minä tekisin teille!
(Ottaa pöydältä kupin ja heittää lattiaan).
Tattari. Mutta miksi astioita särkee? Höh… tyhmä!…
Parooni (nousten). Ei, kyllä minä hänelle opetan paikalla… parempia tapoja!
Nastja (juoksee pois). Piru teidät vieköön!
Satin (hänen perässään). Hei! Jo riittää! Ketä sinä tässä peloittelet? Mistä on oikeastaan kysymys?
Nastja. Senkin sudet! Jospahan äikähtäisitte! Sudet!
Näyttelijä (synkästi). Aamen!
Tattari. U-u! Äkänen vaimo — venäjän vaimo! Rietas… liian vapaa! Tattarin vaimo — ei! Tattarin vaimo lain tuntee!
Kleschj. Sille pitää antaa hyvä kyyti…
Parooni. Hm — Ilkiö!
Kleschj (koettelee hanuria). Valmis! Mutt' isäntää ei vaan kuulu…
Satin. Tule, ryyppää nyt!
Kleschj. Kiitos! Taitaa olla jo aika käydä kyljelleen…
Satin. Joko alat tottua meihin?
Kleschj (ryypättyään menee nurkkaan makuulavan luo). Ei sovi kieltää… Niitä ihmisiä on jokapaikassa… Alussa sitä ei niin huomaa… vaan kauemmin kuin katselet, niin huomaat, kaikki ovat ihmisiä… ei sovi kieltää!
(Tattari levittää jotain makuulavalle, polvistuu ja alkaa rukoilla).
Parooni (huomauttaa Satinille Tattaria). Katsohan tuonne!
Satin. Anna olla! Hän on hyvä poika… älä häiritse! (nauraa hoilottaa). Minä myös olen tänään hyvä… lempo ties mistä syystä!…
Parooni. Sinä olet aina hyvä, kun vaan ryyppäät… Ja viisas myös…
Satin. Humalassa ollessani… minä pidän kaikesta. Thja… Hän rukoilee, kauniisti tehty! Ihminen voipi uskoa sekä olla uskomatta… se on jokaisen oma asia! Ihminen on — vapaa olento… Hän vastaa itse kaikesta: uskosta, uskottomuudesta, rakkaudesta, ymmärryksestä. Kun ihminen vastaa kaikesta itse, niin sentähden hän on vapaa!… Ihminen — se on totuus! Mikä on oikeastaan ihminen?… Se et ole sinä, enkä minä, eivätkä he… ei! Vaan ihminen olet sinä, minä, ukko, Napoleon, Muhametti… kaikki yhdessä! (Piirustaa sormellaan ilmassa ihmisen kuvan). Käsitätkö sinä? Se on jotain äärettömän laajaa! Siinä on kaiken alku — ja loppu… Kaikki on ihmisessä, ja kaikki on ihmistä varten! Olemassa on ainoastaan — ihminen, kaikki muu on hänen aivonsa ja kättensä työtä! Ihminen! Se on — suurenmoista! Se kajahtaa niin… komealta! Ih-mi-nen! Ihmistä pitää kunnioittaa! Ei säälitellä… eikä alentaa häntä surkuteltavaksi… vaan täytyy kunnioittaa! Juokaamme ihmisen malja, Parooni! (nousee). Tuntea itsensä ihmiseksi — se tuntuu hyvältä! Minä olen — vanki, murhaaja, veijari — no niin! Kun kuljen kadulla ihmiset katselevat minua kuten veijaria… karttavat, väistyvät… ja mutisevat: — roisto, raato! Tee työtä!… Pitäisikö minun tehdä työtä? Mitä varten? Tullakseniko kylläiseksi? (nauraa hohottaa). Minä olen aina halveksinut ihmisiä, jotka alati huolehtivat kylläisyydestään. Nyt ei ole siitä kysymys, Parooni! Ihminen on korkeampi! Ihminen on korkeampi — kylläisyyttä!
Parooni (kallistellen päätään puoleen ja toiseen). Sinä teet johtopäätöksiä… Se on hyvä… se luultavasti lämmittää sydäntä… sitä minä en voi… en osaa tehdä! (katsoen ympärilleen, — hiljaa ja varovasti). Minä, veli hyvä, pelkään… toisinaan… ymmärrätkö? Pelkään… että mitä tulee kaiken tämän jälkeen…
Satin (kävellen). Joutavia! Mitä ihmisellä on pelkäämistä?
Parooni. Tiedätkö… hamasta siitä saakka, kun jotain itsestäni muistan… on aivoissani aivan kuin sumua vaan. Minä en milloinkaan mitään ole ymmärtänyt. Minusta näyttää… aivan kuin olisi ollut jotain epämukavaa… ja ett'en koko elämässäni ole tehnyt muuta kuin, muuttanut pukua… mutta minkä tähden? En ymmärrä! Koulua käydessäni kannoin aatelis-opiston uniformua… Ja mitäs minä sitten koulussa opin? En muista… menin naimisiin, — olin puettu frakkiin, — sitten yönuttuun… vaimon sain huonon — ja minkä tähden? sitä en ymmärrä… Menetin kaiken omaisuuteni — olin puettuna jonkinlaiseen harmaasen takkiin ja ruskeisin housuihin… mutta miten rappiolle jouduin? sitä en huomannut… Palvelin kruunua jossain virastossa… kannoin virkanuttua ja kokardi-lakkia… tuhlasin valtion rahoja, minut puettiin vangin mekkoon… senjälkeen puin tämän ylleni… Ja kaikki on tapahtunut kuin unessa… Eikö se ole hullunkurista?…
Satin. Ei juuri… Pikemmin se on — tyhmää…
Parooni. Niin… minäkin ajattelen, että se oli tyhmää… Mutta enköhän minäkin sentään — ole jotain tarkoitusta varten syntynyt?…
Satin (nauraen). Varmaankin… Ihminenhän syntyy parempaa varten! (heilauttaen päätään). Eikö se ole mainiota!
Parooni. Minnekkä se… Nastjka! Mihin se juoksi? Menen katsomaan, missä se on. Onhan hän kuitenkin…
(Menee. Paussi).
Näyttelijä. Tattari! (Paussi). Ruhtinas!
(Tattari kääntää päätään, katsahtaa taakseen).
Näyttelijä. Rukoile minunkin edestäni…
Tattari. Mitä?
Näyttelijä (hiljemmin). Rukoile minunkin puolestani!…
Tattari (vaieten). Rukoile itse…
Näyttelijä (Laskeutuu kiireesti uunilta alas, menee pöydän luokse, kaataa lasiin viinaa vapisevin käsin ja juopi sen). Nyt hän läksi!
(Lähtee melkein juoksujalassa porstuaan).
Satin. Hei, sinä, sikambr! Minne nyt?
(Viheltää. Sisään tulevat — Medvedjev, naisen pumpulilla topattu takki yllä ja Bubnov; molemmat vähän humalassa. Toisessa kädessä on Bubnovilla rinkeliripukka, toisessa muutamia kuivattuja kaloja, kainalossa — viinapullo ja taskussa toinen).
Medvedjev. Kameli — se on aivan kuin aasi! Mutta ilman korvia…
Bubnov. Ole vaiti! Itse sinä olet aivan kuin aasi.
Medvedjev. Kamelilla ei ole korvia ollenkaan… se kuulee sieramillaan…
Bubnov (Satinille). Ystäväni! Olen etsinyt sinua kaikista kapakoista ja anniskeluista… Ota pullo, käteni ovat kiinni!
Satin. Pane rinkelit pöydälle, niin on toinen kätesi vapaa…
Bubnov. Se on totta! (Medvedjeville). Kuulitkos… Putka-pekko! Huomasitko? Eikö hän ole itse viisaus!
Medvedjev. Kaikki veijarit ovat viisaita… minä tiedän sen! Ilman viisautta heidän olisi mahdotonta elää. Hyvät ihmiset ovat aina tyhmiä; huonojen täytyy välttämättömästi olla viisaita. Mutta mitä kameliin tulee, niin sitä sinä et oikein… se on oikeastaan ajo-juhta… sarvia sillä ei ole ollenkaan… eikä hampaita…
Bubnov. Missä kaikki kansa on? Miksi ei täällä ole yhtään ihmistä? Hei, alas sieltä kaikki… nyt minä kestitsen! Ken on siellä nurkassa?
Satin. Pian sinä sen yksinkin ryyppäät.
Bubnov. Pianhan minä! Tällä kerralla olen koonnut kapitaalia — oikein pienen pääoman… Zob! Missä on Zob?
Kleschj (astuen lähemmäs pöytää). Ei häntä ole täällä…
Bubnov. U-u-rrr! Pihakoira! Brrju, brlju, brlju! Kalkkunakukko! älä hauku, älä toru! Juo, pidä lystiä, äläkä ilmankin jo pitkää nenää — venytä pitemmäksi enää… Minä kestitsen teitä kaikkia. Minä, velihyvä, mielelläni tarjoan! Jos olisin rikas… niin minä… rakentaisin vapaan anniskelun! Jumaliste niin tekisin! Musiikin ja lauluköörin kanssa se pitäisi olla… Tule, juo, syö, kuuntele laulua… haihduta huolesi! Hei, sinä ihmisrukka… hei, käy tänne — minun maksuttomaan ravintolaani! Satin! sinut… minä… kuule, ota puolet koko omaisuudestani! Kaikesta! Näin vain!
Satin. Parasta, että annat paikalla kaikki…
Bubnov. Koko kapitaalinko? Paikalla? Ota! Tuossa on rupla… tuoss' on vielä… kahenraha… kymmen… viisi- ja kaksikopekkaiset… siinä kaikki!
Satin. Hyvä! Minulla ne säilyvät paremmin. Näillä minä pelaan ja voitan…
Medvedjev. Minä olen todistaja… rahat, ovat annetut säilytettäviksi… kuinka paljon niitä oli?
Bubnov. Sinä? Sinä — kameli… Meille ei tarvita todistajia…
Aljoschka (avojaloin). Veljet! Minun jalkani ovat kastuneet!
Bubnov. Tule, kastele kurkkusikin… siinä kaikki! Kuule rakkaani… sinä laulat, sinä soitat… se on varsin hyvä! Mutta että sinä ryyppäät — se on turhaa! Se, veli hyvä on vahingollista… ryyppääminen on vahingollista!…
Aljoschka. Sen huomaa sinusta! Sinä olet ihmisen näköinen ainoastaan silloin — kun olet humalassa… Kleschj! Onko hanuri valmis?
(Laulaa tanssien).
Ellei minun kärsäni
Oisi kaunis ollut,
Niin ei mua kummini
Ois lainkaan rakastellut!
Veljet, minä palellun! Ky-y-y-ylmä on!
Medvedjev. Hm… mutta jos kysyttäisiin: kuka on se sellainen kummi?
Bubnov. Pidä suus kiinni! Sinä, veliseni olet nyt — tju tjuu! Et ole enää Putka-pekko… se on lopussa! Et ole Putka-pekko, etkä eno…
Aljoschka. Ei muuta kuin — tädin mies!
Bubnov. Yksi sisaresi tyttäristä on vankilassa, toinen kuolemaisillaan…
Medvedjev (ylpeästi). Valehtelet! Hän ei ole kuolemaisillaan, vaan on tietymättömiin kadonnut!
(Satin nauraa hohottaa).
Bubnov. Saman tekevää, veliseni! Mies, ilman veljen tai sisaren lapsia — ei ole mikään eno!.
Aljoschka. Teidän ylhäisyytenne! Virasta vapautetun pukin rumpali!
Kummilla on rahoja,
Minulla ei mitään!
Olen sentään iloinen
Ja sentään minä olen aina hyvä poika!
Kylmä on!
(Zob tulee sisään; — sen jälkeen vielä näytelmän loppuun asti, silloin tällöin tulee sisään kaikenmoisia miehiä ja naisia. Riisuutuvat, heittäytyvät makuulavalle ja murisevat tyytymättöminä).
Krivoi-Zob. Kuule Bubnov! Miksi sinä juoksit karkuun?
Kvaschnja. Käy tänne! Istu… veli hyvä! Ja lauletaan minun lempilauluni… mitä?
Tattari. Yöllä nukkua pitää! Päivällä laulaa pitää!
Satin. Ei haittaa, ruhtinas! Tule sinä myös tänne!
Tattari. Kuinka — ei haittaa? Rähinä nousee… aina kun lauletaan, tulee rähinä…
Bubnov (menee hänen luokseen). No, ruhtinas! Kuinka on käden laita? Joko sinulta sahattiin käsi?
Tattari. Mitä varten? Odotetaan… kenties ei tarvis sahata… Ei käsi ole rautaa, ei sitä kauan sahata…
Krivoi-Zob. Nyt sinun asiasi ruhtinas, on tykkynään "gemàn"! [huono]. Kädetönnä sinä et kelpaa minnekkään! Meikäläisen arvo on käsissä ja selässä… Jos ei ole käsiä — on sama kun ei olisi ihmistäkään! Sinun asiasi on nyt kuin tupakka!… Tule ottamaan ryyppy… siinä kaikki!
Kvaschnja (tulee). Aa, minun rakkaat kortteeri vieraani! Siellä ulkona, siellä ulkona! Kylmää, kuraista… Onko minun poliisini täällä? Aappo!
Medvedjev. Minä!
Kvaschnja. Taaskin sinulla on minun takkini? Ja näytät niinkuin olisit vähän… Missä olet ryypännyt?
Medvedjev. Sattumalta… kun on niin kylmä… Bubnov viettää tänään nimipäiviään… ja ulkona on niin märkää!…
Kvaschnja. Varo itseäsi… "märkää, ulkona!" Älä ollenkaan reistaile… vaan meneppäs nukkumaan…
Medvedjev (menee kyökkiin). Kyllä minä nukkumaan voin mennä… minä tahdon mennä nukkumaan… jo on aikakin!
Satin. Miksi sinä nyt olet hänelle noin ankara?
Kvaschnja. Ei sovi muuten, ystäväni. Senkaltaista miestä täytyy kurissa pitää. Otin elämänkumppalikseni: kun luulin hänestä olevan hyötyä ja apua… ajattelin: minä olen vaimoihminen ja te kaikki semmoisia hurjapäisiä — ja hän kun on entinen sotilas… niin… Mutta hän alkaakin juopotella! Sitä minä en kärsi!
Satin. Huonon apulaisen sinä valitsit…
Kvaschnja. Ei ollut parempaa… Sinä et olisi suostunut kanssani elämään… tai jos sen olisit tehnyt — niin yhdessä viikossa olisit menettänyt korttipelissä minutkin, kaikkine kampsuineni!
Satin (nauraa hohottaa). Oikein, emäntä! Niin minä olisin tehnytkin…
Kvaschnja. Sepä — se! Aljoschka!
Aljoschka. Tämä tässä — se olen minä itse!
Kvaschnja. Mitä sinä olet minusta lörpötellyt?
Aljoschka. Minäkö? Kaikenmoista! Oikein omantunnon mukaan. Olen sanonut, että siinäpä on oikein ihmeellinen ämmä! Lihaa, rasvaa sekä luuta, on ainakin kymmenen puutaa; vaan aivoja — ei luotiakaan!
Kvaschnja. Sen sinä valehtelet! Aivoja minulla on hyvinkin paljon… Vaan sinä olet puhunut, että minä muka pitelen pahoin poliisiani?
Aljoschka. No, minä luulin, että sinä silloin pahoin pitelit, kun häntä tukasta perässäs vetelit…
Kvaschnja (nauraen). Hölmö! Etkö ymmärrä… Oman tuvan rikkoja ei pidä minnekkään kulettaa… Hänpä on siitä loukkaantunut… Ja sentähden on alkanut juodakkin…
Aljoschka. Siis se on totta, kun sanotaan, että kanakin juopi!…
(Satin ja Kleschj nauravat).
Kvaschnja. Uh, irvihammas! Ja mikähän sinäkin Aljoschka, olet oikein miehiäsi?
Aljoschka. Mies, ihan ensimmäistä sorttia! Tekee vaikka mitä! Mihin mieli halaa, sinne sydän palaa!
Bubnov (Tattarin makuulavan lähellä). Lähe pois! Yks' kaikki — nukkua emme anna! Aijomme laulaa koko yön!… Zob!
Krivoi-Zob. Laulamaanko? Heti — paikalla…
Aljoschka. Ja minä — säestän!
Satin. Me kuuntelemme!
Tattari (hymyillen). No, "schaittán" Bubna… tuo viinaa! Juomaan käymme, laulamaan käymme, surma tulee — kuolemaan käymme!
Bubnov. Kaada hänelle, Satin! Zob, käy istumaan! Oh, veljet! Paljonko sitä ihmiselle pitää? Minä ryyppäsin pikkusen — ja nyt olen iloinen! Zob!… Alappas laulaa… sitä parasta! Minä laulan… ja minä maksan!…
Krivoi-Zob (alkaa laulaa).
Päivä nousee, päivä laskee…
Bubnov (alkaa laulaa mukana).
Vankila on pimeä-ä!
(Ovi aukenee äkkiä).
Parooni (seisoo kynnyksellä huutaen). Hei… Kuulkaa! Tulkaa… tulkaa tänne! Siellä ulkona… Näyttelijä… on hirttänyt itsensä!
(Äänettömyys. Kaikki katsovat Parooniin).
Nastja (Ilmestyy Paroonin takaa ja astuu verkalleen pöytää kohti, silmät hyvin selällään).
Satin (puoliääneen). Ah!… keskeytti laulun… hassu!
Esirippu