V
Öinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu erittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa ovat taistelijain häiriöksi.
Taistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen kummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä urhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen puitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat nousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein osoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita; päinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan, joka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle kumminkin pitää antaa oikea arvonsa.
Niin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä kohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla, viikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni jääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä rinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky kasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa nuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman kerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua; jälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.
Naisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen kulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät talonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä olivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.
Rouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei vielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai, sitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä. Pienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli hän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville sen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa sanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön auttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.
Puolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo säännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta puisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat olivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat taistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä sodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa. Margunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.
"Minä en enään kuule taistelua", sanoi rouva Herner vavisten, ja katseli ympärilleen aroilla silmäyksillä; "ovatko ryssät jo vetäytyneet takaisin?"
"Ovat hetkeksi", vastasi Pitkä-Juhani, joka verisenä ja rikkirevityillä vaatteilla seisoi vaimojoukon edessä, ja muinaisajan uroonnäköisenä nojasi itseään nuijaan. — "Vaan eipä kestä kauan ennenkuin he taasen ovat kimpussamme. Nytpä sentään taidamme paremmin puolustaa itseämme, sillä päivä on valennut."
Niin olikin. Puiden latvat olivat alkaneet loistaa veripunaisesta aamuruskosta, ja puiden välillä ei enää vallinnut hämärä. Valon tultua saattoi nyt nähdä edemmäksikin, kuin muutaman sylen päähän; koko tappelukentän nyt näki. Muurin ulkopuolella makasi hujan hajan Venäläisiä ja Suomalaisia enemmän kuin sen sisäpuolella. Selvään toki näki Venäläisten kadottaneen enemmän väkeä.
Yhtäkkiä kuului metsästä kimakka pillin-ääni; Venäläisten rivit lähestyivät taasen; taistelu alkoi uudelleen, vaan tällä kertaa säännöllisemmästi kuin äsken.
"Tänne, toverit!" huusi Mikko, joka, kuten äskenkin, seisoi
Kotschoffskya vastaan. — "Minä en voi…"
Hän ei saanut puhua loppuun, sillä pyssynluoti heitti hänet alas muurilta. Raskaalla huokauksella vieri hän alas ja seisahtui vasta rouva Hernerin jalkain juureen. Tämä kiljasi kauhistuksesta ja hoiperteli pois. Mutta Ilma, tuo ruumiillisesti heikko tyttö, veti, kahden muun vaimo-ihmisen kanssa, tainnoksiin menneen Mikon syrjempään, tutkiakseen hänen haavaansa.
Samassa silmänräpäyksessä, kuin Mikko kaatui, astui luutnantti Kotschoffsky muurin ylimmäiselle reunalle. Voittajan riemuitseva hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän heilutti raskasta miekkaansa päänsä yli. Mutta tämä hymyily oli vähällä tulla hänen viimeiseksi hymyilykseen, sillä terävä viikate kohosi hänen ylitsensä, vaan seisahtui puolessa välissä ja putosi helisten ryssäin puolelle, jotka riemu-huudoilla ottivat tuota voittomerkkiä vastaan. Viikatemies itse sitä vastaan kaatui suinpäin murroksen sisäpuolelle; pyssynluoti oli lävistänyt hänen päänsä. Turhaan talonpojat juoksivat paikalle; jalkasialta, jonka Kotschoffsky sai muurilla, ei hän enää luopunut, vaikka kohta tilansa oli vaikea ja vaarallinen. Vaan kun Margunoff näki puolueistensa menestyksen, ja Pitkä-Juhani miestensä vastoinkäymisen, riensivät molemmat samalla paikalle, edellinen tekemään voittoa täydelliseksi, jälkimäinen sitä häneltä estämään.
Hetken nuo molemmat uroot seisoivat vastakkain. Margunoff nosti miekkaansa ja Pitkä-Juhani nuijaansa, vaan kumpaisenkaan isku ei saattanut siihen, johon se oli ai'ottu, sillä Margunoff, vähän ajateltuaan, vetäytyikin takaisin.
"Hän pelkää nuijaani!" huusi Pitkä-Juhani iskien nuijallaan erästä jääkäriä, joka paikalla kaatui muurilta omaistensa puolelle.
Tuo nuori kasakka taisteli urhoollisesti talonpoikia vastaan, jotka kovasti häntä ahdistivat; hänen mustat silmänsä välähtivät taiston-halusta ja minne hänen miekkansa sattui, siihen syviä merkkiä jäi. Hänen hoikka ja Donin kasakalle omituisen pitkä vartalonsa näkyi yli kaikkein muitten murroksen harjalla taistelevain; luodit lensivät suhisten hänen ympärillään, voimakkaimmat iskut tähdättiin häneen, vaan haavattomaksi hän jäi. Hänen silmänsä näyttivät hakevan jotakin esinettä, ja ne sen löysivät. Hänen silmänsä kohtasivat Ilman ja heikko puna nousi hänen poskilleen. Tietämättä minkä tähden katsahti hän Margunoffin puoleen, joka, nojaten murrosta vastaan muutamia kyynäriä hänestä, myöskin katseli nuorta tyttöä, vaan aivan toisilla silmillä. Kotschoffsky ymmärsi Margunoffin silmäykset, ja siitä hän vielä enemmän vahvistui luulossa, että Ilma olisi hukassa, jos hän joutuisi katteinin käsiin. Vaan millä lailla hän pelastaisi tytön, jos Margunoff pääsisi voitolle? Tämä ajatus lensi salaman tavalla hänen aivoissansa ja melkein samassa hän sai sille vastauksen joka kerta katsahtaessaan Margunoffiin, seuraten hänen askeleitaan. Tämä hänelle olikin helppoa, koska hän oli saanut käskyn yhä seurata katteinin väkeä. Tässä silmänräpäyksessä ei hän kumminkaan tainnut lähemmin asiata ajatella, sillä talonpojat syöksivät vimmoissaan häntä vastaan, ja ennenkuin oikein tiesikään, olivat he jo lykänneet hänen maahan paikaltaan. Notkea, kuin oli, hyppäsi hän kumminkin silmänräpäyksessä jälleen ylös ja aikoi juuri huutaa sotamiehilleen kehoitussanoja, kun Margunoffin voimakas ääni kuului pauhusta:
"Operot!" (eteenpäin!)
Margunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään. Talonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta. Turhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa; hänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät murroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä. Molemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.
Näiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto. Ilma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei kumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren vartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli hetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan siihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa silmänräpäyksessä kimpussaan.
"Pane aseesi pois!" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; — "etkö näe, kuinka miehesi pakenevat?"
Pitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain kiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä turvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:
"Minä antaun, jos annat vaimojen vapaasti lähteä matkaansa."
"Kaikkein vaimojenko?" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että tämä vapisi.
"Niin, kaikkein!" oli Pitkä-Juhanin lyhyt vastaus.
"Eipä niinkään", vastasi Margunoff ivaten, "kaikki muut, paitsi kaksi, pääsevät."
"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!" sanoi tuo iso
Suomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.
Nytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja Suomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja; laukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun loppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan kalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä; sekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita ja kuolevia sekaisin.
Se, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään toisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen suurta nuijaansa täysin voimin.
"Herkeä jo!" — sanoi Margunoff, "niin säästät henkesi!"
"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä", vastasi Pitkä-Juhani, iskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen sijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui maahan.
Samassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi jälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo nuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt eteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei ne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä ponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään, ja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.
Toinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja sattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella kaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli Pitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka oli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian jälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja juoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.
"Tule!" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin voimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.
"Tule!" suhisi Margunoff vielä kerran — "kun kerran olen sinun saanut käsihini, en sinua niin pian päästä."
Heikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin. Huolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti Margunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan tuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä Kotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä paljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa, katsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen jupisten:
"Älä vielä iloitse; minä sinun askeleesi vartioitsen."
Lappajärvellä.
I.
Murhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki Lappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla, joilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut tietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat valmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli, luuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua minkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta voitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää levähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta, missä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri olikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna auringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin, varustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään pienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan mitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin hyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt ainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa sopivampaa tilaisuutta.
Näin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista sotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli vimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän huomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta, kun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle. Kotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä ja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei kumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä hän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän helposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa, osoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein, vaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky puolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan sanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta, joka hänellä oli kilpailijansa yli.
Ja Ilma, kuinka on hänen laitansa? kysyy lukija.
Enemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen, väliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän kulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista kohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja hienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä murhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen edessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi, liljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.
Silloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori kasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma sysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa, millä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa vähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija ratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen, saattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli katsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon säde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän enemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki kasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa moitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi oikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen luuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta, Kotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta kun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän mihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan sekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin enemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin jääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua, kohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla herjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän vapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut, ja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste kumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki. Vahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia, ja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa kohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy, että kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat vartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja raivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin hävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka ovat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja heillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta, jonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin Pohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi. Kulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään tämän sodan ritarillisimpana sotijana.
Eräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri tavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:
"Luutnantti Kotschoffsky tahtoo niin."
Me tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja erittäinkin hyville.
Vaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen virran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja seuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen silmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei puhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen "kiitos" oli, ystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.
Tuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen jälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:
"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan ole lepäävä."
Muutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä kasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon lasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan auringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet kuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia sitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle, luultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä ilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.
Margunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut muuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen mieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä silmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus välähti.
"Aleksia", — puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, — "sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi kerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien laulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua, joka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua ja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet pitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua seurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata; pelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä? Onpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia Pietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin kuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla vainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä vähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan, Aleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut mukaani!"
Näin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka hän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä katseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä toisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi kiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:
"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja vetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt häntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä aavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin Uralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani Pietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen, jonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä tahdot, saat… vaan mitä minä puhunkaan!" keskeytti hän itseään: "Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en! Minulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!" huudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista — "miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni? Haa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!" huusi hän kohottaen kättään, jossa tuo kultainen kotelo oli; "aallot eivät koskaan anna saalistaan takaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!"
Näin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön kuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi toki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:
"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella sanojani." Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään kuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka liihoittelivat edessään, — "Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon se kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin huomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä erilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella päällysmiestään. Hänen pitää totella minua."
Kun hän puolikovalla äänellä oli sanonut nämät sanat, katsahti hän vielä kerran Lappajärven rasvatyyntä pintaa ja katosi sitten puitten, pehkojen väliin.
Vähän aikaa sen jälkeen, kun Margunoff oli lähtenyt pois, rasahtelivat pensaitten oksat taasen niemellä ja Kotschoffsky tuli esiin.
"Tuonne hän heitti kuvan!" sanoi' hän hiljaa ja astui veteen.
"Olisikohan mahdollista löytää se!?"
Tarkkaan, kuin jos olisi hakenut miljoonan summaa, katseli kasakka veteen. Kauan hän turhaan etsi, vaan juuri kun oli heittämäisillään hakemisensa, keksi hänen terävä silmänsä jotakin kiiltävää veden pohjassa. Hän kiljasi ilosta ja pian oli tuo pieni kulta-kotelo hänen kädessään. Sukkelaan hän avasi sen, nähdäkseen, olisiko kuva mennyt pilalle, vaan niinpä ei ollutkaan. Kotelo oli niin hyvin suljettu, ett'ei pisaraakaan vettä ollut sen sisälle päässyt.
"Hän tahtoo lähettää minut johonkin pois tänä iltana!" jupisi
Kotschoffsky lähestyessään koukkuteitä myöten pientä leiriä, jossa
Venäläiset olivat, — "vaan minäpä kenties tulen takaisin, ennenkuin
hän aavistaakaan."
Tuskin oli hän ehtinyt leiriin, ennen kuin katteini tuli hänelle vastaan.
"Teidän täytyy tänä iltana lähteä partio-retkelle", sanoi Margunoff. "Olen kuullut talonpoikain kokoutuvan Pyhälahdelle. Menkää sinne, jos suinkin voitte, vaan älkää viipykö järin kauan!"
Näin sanottuaan katteini keikahti ympäri toisella korkollaan ja meni tiehensä. Hän tunsi itsensä levottomaksi, sillä Kotschoffskyn katsanto oli ollut erinomaisen tutkivainen.
"Lapsellista!" jupisi hän itsekseen — "mitä olisi minulla pelättävää!"
Luutnantti kutsui ratsumiehensä aseisin ja puolen tunnin kuluttua hän näiden kanssa täyttää laukkaa ratsasti pitkin järven rantaa pohjoiseen Pyhälahtea kohden.
II.
Pirtissä, jossa Ilma asui, oli ainoastaan yksi huone, pieni ja pimeä. Tässä oli hän nyt elänyt lähes kaksi viikkoa, näkemättä muita, kuin ryssiä, kuulematta muita ääniä, kuin heidän. Tosi on, että ihminen onnettomuudessa saattaa tottua vähempään; niin oli ainakin Ilman käynyt. Kuinka usein oli hän tuntikaudet istunut paikallaan, katsellen noita paljaita savun mustaamia seiniä, tahi tuota nokista pesää, jossa kekäleitä vielä oli jälellä! Kuinka usein oli hän toivonut itselleen siipiä, joilla saattaisi lentää pimeästä vankeudestaan, ja kuinka usein olivat hänen valitushuutonsa äitinsä hänelle tuntemattomasta kohtalosta kaikuneet tässä huoneessa! Vaan ei kukaan tullut häntä vapaaksi laskemaan. Jos hän Margunoffilta pyysi päästäkseen vapaaksi, sai hän aina vastaukseksi "ei"; jos hän taas pyysi Kotschoffskyltä apua, ei hän tosin saanut samaa kovaa vastausta, vaan sen sijaan semmoisen, joka häntä tässä tilassa ei suuresti lohduttanut. Nuori kasakka-upsieri, näet, aina kun Ilma häneltä rukoili vapaaksi pääsemistä, sanoi:
"Vielä ei ole aika käsissä; meidän täytyy odottaa vielä."
Vaan kuinka kauan tämä odottaminen oli kestävä, sitä ei hän osannut sanoa, ja sentähden tämä epätietoisuus yöt päivät rasitti Ilmaa.
Samana iltana, kun Kotschoffsky ratsasti tuolle tutkimusretkelleen Pyhälahdelle, istui Ilma pienessä ikkunassa ajatuksissaan katsellen järven pintaa. Hänen katsantonsa oli ihmeteltävän tyyni, sillä hän oli nyt saanut erittäin tärkeän asian miettiäkseen, nimittäin pakoon lähtemisen. Tämä ajatus oli noussut häneen samana aamuna. Vaan kuinka oli tämä pakoon lähteminen tapahtuva, kun häntä niin kovasti vartioittiin? Hän koetti keksiä jotakin keinoa, vaan eipä mitään löytynyt. Jospa hän sentään olisi tänään saanut puhella Kotschoffskyn kanssa, olisi kenties jotakin valennut. Niin luuli hän, ja oikein hän luuli. Pienen pirtin ovella seisoi vahtimassa kasakka. Ilma ei ollut häntä ennen huomannut.
"Miksihän ei luutnantti ottanut häntä mukaansa!" ajatteli hän peittäen pienen päänsä käsillään. — "Olisikohan hän tehnyt sen, että…"
Asekeleita kuului lähestyvän ikkunaan. Ilma vetäytyi vähän syrjään, vaan asettui taasen entiseen asemaansa, kun huomasi kasakan seisahtuvan ikkunan kohdalle. Sama mies oli usein ollut häntä vahtimassa, jonka tähden Ilma hyvin tunsi hänen.
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kasakka, kun huomasi tytön aikovan puhua — "olkaa varovainen!"
Ilma säpsähti kuullessaan nämät sanat. Ne soivat hänen korvissaan kuin pelastuslaulu.
"Sekää!" sanoi kasakka ojentaen Ilmalle sukkelaan pienen kokoon käärityn paperin, ensin katseltuaan joka haaralle ympärilleen. — "Lukekaa se ja käskekää sitten!"
Vapisevalla kädellä aukaisi Ilma tuon pienen kirjeen, joka vaan sisälsi nämät sanat:
"Jos tahdotte paeta, niin turvaitkaan vahtiin. Hän on
luotettava mies.
K."
Millaisilla tunteilla Ilma luki nämät sanat, saattaa helposti ymmärtää. Hän tiesi nyt niiden olevan tuolta nuorelta kasakka-upsierilta, ja jos hän nyt olisi ollut saapuvilla, olisi hän langennut polvilleen hänen jalkainsa juureen. Nyt hän ymmärsi minkätähden Kotschoffsky, joka ennen joka päivä oli puhutellut häntä, tänään kokonaan oli väistänyt häntä. Se oli sentähden ettei Margunoff olisi aavistanut mitään pahaa. Ilossaan siitä, että pelastuksen aamu nyt oli koittanut, ei tuo kaunis vanki ollut tarpeeksi varoillaan, vaan puhui kova-äänisemmin, kuin tarpeellista olikaan. Vahti ensimmäiseksi huomasi tuon varomattomuuden, jonka seuraukset olisivat olleet kyllä pahat, koska Margunoff hiipivin askelin lähestyi, ja hän sanoi sentähden huolimattomasti nojaten itseään seinää vastaan.
"Vetäytykää syrjään, vaan hitaasti, ettei katteini, joka paraillaan tulee tänne, huomaa mitään. Minä luulen ettei hän vielä ole keksinyt meidän puhelevan."
Kasakan tyyni ääni rauhoitti Ilmankin, ja huolimatta Margunoffista, joka nopein askelin lähestyi, vetäytyi hän syrjään, vaan ei kauemmaksi, kuin että hyvin saattoi nähdä katteinin, Hän näytti vihaiselta ja usein leimahteli hänen silmissään niin kauheasti, että Ilma oikein tuli pahoille mielin.
"Hän tulee tänne", kuiskasi hän. — "Minä otan häntä vastaan tyvenellä mielin."
Tuskin oli hän ehtinyt viimeiset saat sanoa, kun Margunoff astui sisään.
III.
"Hyvää iltaa, kaunis vankini!" tervehti Margunoff heittäen lakkinsa pirtin ainoalle tuolille. — "Miltä yksinäisyys tuntuu?"
Ilma oli vaiti; hänen ainoa vastauksensa oli ylenkatseinen silmäys.
Margunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä tyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi silmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa rauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän silloin sai saman vastauksen, sanoi hän:
"Sinä kohtaat minua uhalla. Etkö tunne minun valtaani?"
"Minä sen tunnen", vastasi vihdoin tyttö. — "Vaan minä en sitä pelkää", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.
Margunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä vallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan ollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se seikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän sanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:
"Oletko ajatellut ehdoitusta, jonka tein sinulle?"
"Olen."
"Oletko tarkkaan sitä miettinyt?"
"Olen."
"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä iltana."
"Vastaukseni on sama, kuin ennenkin", vastasi Ilma kylmästi.
Margunoff puristi nyrkkiään; hänen tyynyytensä oli katoamaisillaan.
Eipä Ilmakaan ollut niin tyyni, kun koetti teeskennellä. Hän aavisti nyt mitä pahinta, ja hän oli valmis kohtaamaan, mitä vaan vastahansa oli tuleva, olkoon se mistä laadusta tahansa.
"Vaan ajattelepa, minkälaisia etuja sinulle tarjoon", sanoi Margunoff vallan toisella äänellä. "Saat kultaa ja kalliita kiviä, sillä sellaista on minulla yllin kyllin, ja kankaasta, mikä löytyy Gostinoi Dvorissa…"
"Lopettakaa jo!" huusi Ilma ja hohtava puna nousi poskilleen; "kaiken sen saat tarjota venäläiselle vaimolle, eikä Suomalaiselle, sillä hän sinua ja kultaasi ylenkatsoo."
Vaan katteini jatkoi, teeskennellen olleensa kuulematta Ilman sanoja:
"Minun palatsissani Vasilefski Ostrovissa olet sinä yksin hallitseva. Sinä saat loistaa hovissa ja jalkasi ei koskaan ole astuva likaiselle kadulle. Sinä saat ajella Nevskin prospektilla Pietarin komeimmissa vaunuissa, ja", jatkoi katteini väkisin tarttuen Ilman käteen, "sinua kaikki kadehtivat ja minä sinua jumaloitsen!"
Kiivaalla liikunnolla Ilma tempasi itsensä irti ja juoksi etäälle katteinista.
"Vaikkapa tarjoaisit minulle koko Pietarin, vaikkapa taitaisit asettaa minut valtaistuimelle, annan sinulle kumminkin kieltävän vastauksen!" — vastasi Ilma ja purppura punaisina hohtivat hänen poskensa. "Mielummin, kuin sinun komeassa palatsissa, elän pienessä mökissä synnyinmaassani! Mitä luulet minun pitävän sinun vaunuistasi, kalleuksistasi! Niitä minä halveksin… Pois ryssä! Suomalainen tyttö ei sinuun konsanaan suostu."
Tähän asti oli Margunoff ollut merkillisen levollinen, vaan kun hän kuuli nämät pilkalliset sanat, silloin ei hän enään voinut hillitä itseään. Vuoroitellen kalveana ja punasena kiukusta, hyppäsi hän seisaalleen ja ennenkuin tyttö oli ehtinyt pois tieltä oli hän tarttunut hänen käsivarteensa.
"Polvillesi!" huusi hän vapisevalla äänellä. — "Minä sinulle näytän, mitä on vastustella käskyjäni. Polvillesi, sanon!"
"En", sanoi Ilma yhtä tyynenä, kuin ennenkin, "Suomen tyttö ei käy polvilleen Venäläisen eteen."
"Etkö pelkää minua?" huusi Margunoff riehuten. "Etkö tiedä, että saatan ottaa sinulta vaikka hengen?"
"Ota vaan! Elämä ei minulle ole mistäkään arvosta, kun olet äidiltäni ryöstänyt sen", sanoi Ilma vapisevalla äänellä.
"Vai niin!" sanoi katteini pilkallisesti — "elämä ei sinusta ole minkään arvoinen. No niinpä en minäkään siitä huoli. Sinä saat elää, vaan… hahahaaa… sinä saat elää minun luonani."
Ilma vapisi. Katteinin sanat häntä niin pelästyttivät, että hän oli vähällä käydä tainnoksiin.
"Sinä siis et tahdo minua seurata?" sanoi Margunoff taasen.
"En ikänäni."
"No hyvä. Sinun ei tarvitsekaan tulla kanssani Pietariin. Mutta muista, että tänä yönä morsiusvuoteemme valmistetaan tämän katon alla. Muutaman tunnin kuluttua palajan minä tänne jälleen."
Näin sanottuaan Margunoff läksi ovelle. Ilma, joka nyt käsitti onnettomuutensa laajuuden, syöksi kädet ristissä hänen luokseen, vaan katteini sysäsi ynseästi hänet luotaan ja katosi, pilkallisesti nauraen.
Ilma hoiperteli takaisin; silmissään kaikki musteni ja hän vaipui vuoteelleen. Mutta ei hän kauan siinä maannut, ennenkuin miehen ääni kuului pienestä akkunasta:
"Ylös, nyt on aika käsissä!"
Ilma hyppäsi ylös sekä meni akkunalle, jossa häntä kohtasivat vahtimassa olevan kasakan silmäykset, joissa hän selvään näki levottomuutta.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kuiskasi sotamies matalalla äänellä. —
"Meidän täytyy nyt, katteinin poissa ollessa, lähteä matkaamme."
"Eikö tämä olekaan mikään uni!" lausui Ilma, joka vielä oli puoleksi sekainnuksissaan Margunoffin sanoista. — "Pääsenkö siis irti hänestä, joka tahtoo perikatoani?"
"Pääsette!" vastasi kasakka pikaisesti. — "Vaan tehkää joutua, pukekaa yllenne nämä housut, tämä takki ja lakki ja vyöttäkää sapeli vyöllenne!"
Näin sanoessaan heitti vahti mainitut kapineet ovesta sisälle. Ilma hetken aikaa oli niin hämmästyksissään, ettei tiennyt mitä piti tekemän. Tosin olivat vaatteet nyt hänen edessään, vaan hän ei sentään oikein tiennyt uskaltaisiko jättää itsensä kasakan haltuun. Silloin Kotschoffskyn sanat juohtuivat hänelle mieleen, ja kaikki pelko hänestä katosi. Pian hän puki ylleen nuo välttämättömät esineet, sitoi vyön vyötäisilleen sekä läheni ovea. Hän säpsähti pelästyksestä, kun ovi, hänen siihen koskiessa, aukeni. Hän jo oli peräytymäisillään yrityksestään, kun kasakka, joka oli ollut oven takana lymyssä, astui esille sanoen:
"Oletteko valmis nyt?"
"Miksi ei ole ovi nyt lukittu?" kysyi Ilma hätäisesti.
"Vihan vimmoissaan ei katteini muistanut sitä lukita", vastasi kasakka.
"Mutta tulkaa jo, jos tahdotte päästä vapaaksi."
Ilma ei nyt enään ollut kahdella mielin. Sykkivin sydämin astui hän pienelle pihalle. Ei kukaan, eipä itse Margunoffkaan olisi tässä valepuvussa tuntenut häntä. Ei muuta tarvinnut kuin rohkeutta, ja Ilma päätti säilyttää rohkeutensa aina pisimpään.
"Tulkaa nyt!" kuiskasi kasakka tarttuen Ilman käsivarteen. "Käyttäkää itseänne aivan kuin olisitte meidän miehiämme, jos joku vastahamme tulee, älkääkö pelätkö; kyllä minä takaan että onnistumme."
"Mutta missä katteini on, koska…"
"Hiljaa, hiljaa!" keskeytti häntä kasakka kiireisesti. "Me emme saa puhella, muuta kuin hätätilassa. Missä katteini on! Hän läksi äsken pienelle partioretkelle etelään päin, vaan, niinkuin tiedätte, piti hänen tuleman takaisin parin tunnin päästä ja että hän sanansa pitää, siitä saatte olla varma."
Ilmaa värisytti.
"Kiiruhtakaamme vaan", pyysi Ilma nöyrällä äänellä. "Voi hyvä Jumala, se kuin nyt olisi leirin ulkopuolella!"
"Olkaa huoletta!" kuiskasi kasakka. — "Mitä päällysmieheni on minulle käskenyt, sen teen minä, vaikka saisin kuoleman palkakseni. Kasakan velvollisuus on totella."
"Luutnantinko käskystä sinä minun vapautat?"
"Niin!"
Kiitollisuuden huokaus nousi Ilman rinnasta. Hän tahtoi vielä enemmän puhua tuosta jalosta miehestä, joka oli ryhtynyt häntä pelastamaan, vaan Elka, se oli kasakan nimi, kielsi häntä sanaakaan hiiskahtamasta. Hän totteli ja kääri päällysvaatteensa lujemmin ruumiinsa ympäri.
Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, jolloin eri esineet tulivat epäselvemmiksi. Usein luuli Ilma pienemmän puun väijyväksi ryssäksi, ja usein hän säpsähti nähdessään jonkun kiven kummalliset muodostukset. Eihän tuo ole ihmeellistä; mielensä kun oli kovin liikutettu, luuli hän näkevänsä vaaroja, missä ei niitä ollutkaan.
Pienessä leirissä, joka kumminkin, sen asujamiin katsoen, oli jotenkin laaja, oli kaikki hiljaa ja rauhaisaa, ja tämäpä tietysti teki paon helpommaksi. Elka kävi edellä ja kohta hänen jälessään Ilma, käsi miekan kahvassa, valmiina käyttämään tuota hänelle niin outoa asetta. Tuo nyt jo jotenkin varma pelastuksen toive teki hänen luonnollisen rohkeutensa suuremmaksi; kätensä ei enään vavissut ja kauniista sinisistä silmistään loisti luottamus, joka suuresti ilahutti Elkaa, joka kerta, kun hän katsahti taakseen pelastettavansa puoleen.
Niin olivat he tulleet leirin pohjoisimpaan päähän. Tähän asti eivät he olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä, ja Ilma luuli kaiken vaaran jo menneen ohi, kun kova ääni huusi.
"Kto tam!" (Ken siellä)
"Jumala ja tsaari!" vastasi Elka matalalla äänellä.
"Hyvä!" sanoi taasen vahti — "vaan mitä!… Ethän sinä olekaan yksin!"
Ilma vapisi, vaan hänen onnekseen oli niin pimeä, ettei vahti sitä huomannut. Elka jatkoi:
"Tiedäthän, että luutnantti Kotschoffsky on vakojaretkellä?"
"No niin! Entä sitten?"
"Hänen viimeiset sanansa minulle olivat: Elka, minä ratsastan Pyhälahdelle päin, jonne luulen talonpoikain kotoutuneen. Ellen puolentoista tunnin kuluttua palaja, olen joutunut vangiksi. Lähe sinä silloin minua hakemaan ja kerro onnettomuuteni katteini Margunoffille, ja…"
"No niin; sinä olet menevä häntä hakemaan, vaan tämä, joka on seurassasi?"
"Kuule minua, houkkio!" sanoi Elka, vähän levotonna. — "Ethän ole antanut minun puhua loppuun. Kuules mitä muuta luutnantti sanoi: 'Älä suinkaan lähde yksinäsi, sillä jos sinäkin joutuisit vangiksi, niin eihän sinusta olisi mitään apua. Ota sentähden mukahasi luotettava mies, kenen vaan tahdot.' Nämä olivat luutnantin sanat, kuuletko nyt."
"Kyllä kuulen!" vastasi vahti epäileväisesti — "vaan minusta näyttää kumppanisi enemmän naiselta, kuin mieheltä. Minä tahdoin vaan…"
"Batschuska (ukkoseni)", keskeytti Elka taputtaen vanhaa sotamiestä olalle; — "ajatteletko nuoruuttasi ja aikaa jolloin vaimosi vielä kantoi koschnikkaa? [Naimattomat naiset Venäjällä käyttävät koschnikkaa (päähuntua); nainneet vaan myssyä.] Niin, niin, olipa se aika minullekin onnellinen" — jatkoi hän huo'aten — "vaan juttelenpa minä tässä aikani hukkaan, vaikka luutnantti ehkä minua odottaa! Yö on, isäseni, viileä ja votka-tilkkanen ei olisi liikaa! Minulla on vaan yksi dvugrivenoi [= 20 kopekkaa. Tekijä.]; ota se, ja jääpihän siitä sentään vähän jälelle pivoksikin (olueksi)."
Vahti ojensi koneellisesti kättään ja Elka siihen pani ne muutamat rahansa, jotka hänellä oli.
"Bog stebää (Jumala kanssasi)!" kuiskasi hän pistäen rahat isoon taskuhunsa. "Tullos onnellisesti takaisin!"
Elka nyökäytti päätään, tarttui kalveen Ilman käsivarteen ja jatkoi matkaansa. Kun olivat vahdin kohdalla, kumarsi tämä itseään, tarkemmin nähdäkseen oudon kasvoja, vaan Elka, joka nyt huomasi ratkaisevan silmänräpäyksen olevan käsillä, sysäsi häntä vähän syrjään ja sanoi nauraen:
"Älä nyt ole lapsellinen, ukkoseni! Sinä olet jo liian vanha katsellaksesi kauniita kasvoja!"
Ja ennenkuin vanha vahti ehti tointua hämmästyksestään, olivat Elka ja hänen seurakumppalinsa kadonneet. Ukko kuunteli hetken aikaa tarkkaan, vaan kun ei kuullut mitään melua, asettui hän jälleen entiselle paikalleen totisilla kasvoilla lukien saamia rahojaan.
Puolen tunnin kuluttua seisoi vahti vielä paikallaan liikahtamatta itseään. Pienet rahakolikot piti hän vasemmassa kädessään ja oikealla piteli hän kivääriään. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin alallaan hän seisoi. Vaan yhtäkkiä hän virkosi, sillä hänen tottunut silmänsä oli keksinyt ihmisiä olevan läheisyydessä; hän kuunteli metsään päin, joka jylhänä, mustana kohosi edessään, vaan siellä oli kaikki hiljaa. Tuo melu oli siis leiristä. Ukko ei asiaa ehtinyt kauan ajatella, sillä ennen pikaa ympäröi häntä joukko sotamiehiä, hänen omia kumppaniaan. Vaan kuinka hän ällistyi, kun katteini Margunoff, joka oli palannut, ennenkuin oli odotettu, astui etehensä kysyen vihaisella äänellä:
"Onko kasakka Elka mennyt tästä?"
"On, armollinen herra."
"Oliko hänellä ketään seurassa?"
"Oli."
"Nainenko?"
"Ei, vaan mies."
Margunoff näytti neuvottomalta. Hetken mietittyään kysyi hän taasen:
"Oletko varma, että oli mies eikä vaimo?"
"Kyllähän Elkan seurakumppani oli miehen vaatteissa", vastasi vahti. "Vaan oli itsenikin mielestä kummallista, ett'en saanut nähdä hänen kasvojaan; minä…"
"Hyvä, hyvä!" huusi Margunoff polkien maata. — "Hän on paennut! Voi Kotschoffsky, sen saat kalliisti maksaa! Sotamiehet", jatkoi hän osoittaen vahtia, joka kalveana ja suorana seisoi edessään, — "antakaa tuolle kaksikymmentä viisi paria vitsoja! Paikalla!"
Alla päin seurasi vahti vartioitaan, itsekseen puhuen:
"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on sentään liian pieni maksu!"
Margunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti muutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka ja Ilma olivat paenneet.
Kun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma syvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti, kun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen pelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:
"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti
Kotschoffskyn tahdon."
"Kerro, kerro!" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun hän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.
"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun pitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että hän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä, sillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa hänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan, joka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää koettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä kyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä nähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on loppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin totta kuin tahdon autuaaksi tulla."
Jos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka väleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti hänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.
"Vie minut sitten Pyhälahdelle", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan paksuihin käsiin. — "Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini vielä, vai ei."
"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?" kysyi Elka osaa ottavaisesti.
"Voin", vastasi Ilma matalalla äänellä, — "vaikkapa tie olisi toisen verran pitempi."
"Eteenpäin siis!" käski kasakka, — "pysykää vain jälissäni!"
Nyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on kulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa vaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata lokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat repivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli kiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata kulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan vihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä, ja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut hänen huuliltaan.
Mitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme sentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan…, mutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!
Päivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa välissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea, kun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.
Vaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma ymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki Elkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan valmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki hänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan eteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan kuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan toistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei ymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka tytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden käsiään yhteen:
"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on etsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän luokseen!"
Ilma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen luokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla askeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt. Silmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli. Vielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:
"Elka!"
Hän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka vähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren heloittavaksi punaksi.
"Missä on Ilma, Pohjanmaan helmi?" huusi nuori kasakka-luutnantti, syösten esiin Elkan luo. — "Onko sinun onnistunut… ah, kas!" — keskeytti hän itseään huomatessaan punastuneen tytön… "sinä olet pelastettu!"
"Olen", kuiskasi tyttö antaen nuoren kasakan pidellä kättään, johon hän oli tarttunut, — "minä olen pelastettu. Kiitoksia, että…"
Edemmäksi ei hän ehtinyt puheessaan, sillä ujostelematta oli Kotschoffsky kietonut käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri sekä painanut hehkuvan suudelman hänen huulilleen.
— "Vaan nyt sinun täytyy päästä maanmiestesi luo, jotka pian ovat minun niskoillani. Et saa enää kauemmin viipyä, Ilma", jatkoi hän katsellen Ilmaa syvään silmiin. — "En ole ketään rakastanut enemmän kuin sinua; tässä tahdon sinulle sen sanoa. Älä minua kiroa sentähden, että olen kasakka! Jää hyvästi! Kun sota on loppunut, tahdon etsiä sinua läpi kaiken Suomen! Ei, minä en enään saa viipyä kauemmin… minä… minun täytyy lähteä!"
Äkkinäisellä liikunnolla irroitti hän itsensä Ilmasta, joka hervotonna vaipui maahan, ja oli muutamia hyppäyksiä tehtyään omain miestensä joukossa.
Samassa silmänräpäyksessä kuulu metsässä vartioivan sotamiehen huuto:
"Vstavajte, tschuchni s'dess (Ylös, Suomalaiset ovat täällä)!"
IV.
Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme sallittakoon meidän mennä vähän taaksepäin ajassa. Me muutamme siis itsemme murrokselle Sikkilässä pari tuntia Suomalaisten onnettoman tappion jälkeen.
Kun aurinko oli korkeimmallaan taivaalla, heräsi Mikko ja nousi istumaan. Hänestä ei nyt juossut niin rajusti verta, ja kun hän oli saanut käsivarressaan olevan haavansa sidotuksi, jaksoi hän taasen jaloilleen. Katsellessaan ympärilleen hämmästyi hän: tuossa makasi Pitkä-Juhani selällään ja muutamia kyynäriä hänestä rouva Herner muutamain muitten naisten rinnalla. Kaikkein ensiksi meni hän Ilman äidin luo ja pani kätensä hänen sydämensä kohdalle; se tykytti vielä, vaan heikosti. Kun tuli Pitkän-Juhanin luo, näki hän tämän uroon jo kuolleeksi, sillä hänen ruumiinsa oli kylmä. Hänen kuolonkamppauksensa mahtoi olla hirmuinen, sillä yltympäriltään oli hän potkinut multaa ylös, ja kiinni-kitistettyjen sormiensa välissä oli ruohomyttyjä. Mikko huokasi nähdessään tämän urhean isämaata rakastavan miehen makaavan edessään hengetönnä, ja kiitti Jumalaa, että oli saanut elää.
"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?" puhui hän itsekseen. "Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä pois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan, ennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!" huusi hän katsellen ympärilleen; — "hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut katteinin käsiin!"
Kuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt, hän oli poissa.
"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä" — sanoi hän; — "vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!"
Käveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan Sikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä paenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä, joka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja sanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen kyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut haavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat maahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset haudattiin murroksen luona.
Kun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta, kiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu. Näissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin erinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen luonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä päivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa. Rouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka kaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään. Väliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan, ja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän oli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi hän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi itsensä erittäin vahvistetuksi.
Vähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja mittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus ulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.
Eräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat yhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja Mikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön vielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi havumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan, astui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat kasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona, joka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt tuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.
"Ahaa" — sanoi Mikko ja silmänsä loistivat — "se kapula on Pyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?" kysyi hän pojalta.
"Niin!"
"Onko vaara suurikin?"
"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä etehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin."
Mikko ja rouva Herner katsahtivat toisihinsa.
"Oletko nähnyt Venäläisiä?" kysyi edellinen.
"En", vastasi poika.
Mielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan voivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.
Seuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat taasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä myöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.
Suurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan se, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös Ilmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: "kuinka hän, rouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi voinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon, kun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian heikko."
Runsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat läksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän Mikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.
"Minä teen, minkä voin", vastasi Mikko puristaen onnettoman äidin kättä.
Niin joukko katosi ja naiset jäivät yksinään havumajoihin.
Tuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli palveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen syntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori ja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen toimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten tiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia kotkan-silmillään joka haaralle.
Kun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli poikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi maassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli, että Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian myöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.
Kun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa ja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he hyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika yhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen jonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun pyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun pisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet vihollisen oksain välitse.
Kun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin Mikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse pakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä joutua vangiksi.
Saavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut karata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän ratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka olivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun näkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja Kotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.
Tällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen levähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin pitkäksi, kuin ai'ottu oli.
V.
Tuskin oli kasakka huutanut sanansa: "Vstavajte, tschuchni sdess!" kun talonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta kukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen, että he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona taistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle on sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä jälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät muuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he itse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin. Semmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä hehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse yksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita? Mikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika, sukkelana ja keveänä, kuin kissa:
"Minä olen haavoitettu!" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen vierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään. Sitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.
"Poika raukka!" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. — "Et sinä enään koskaan näe Sotkamoa." Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti päätään.
"En enään koskaan saa nähdä kotiani", sanoi hän. — "En enään koskaan saa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn pauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!"
Nuori poika vaipui jälleen ruusupensaalle ja kuoli.
Vaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta kuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on, että monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen kirous:
"Perkeleen vietävä Venäläinen!"
* * * * *
Kun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma ylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli ympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan järjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän ymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki Suomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa pääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä hänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen katsoen:
"Pakene, pakene; minä seuraan sinua!"
Nuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen, jalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli siitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä, vaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen tunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei kenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni; hänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova käsky voitti rakkauden.
"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään", vastasi hän kohoittaen nuoren tytön seisaalle. "Minä kyllä taistelen sinun maanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella velvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan pelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä päällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa käyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!"
"En, minä en sitä tahdo!" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen Kotschoffskyn rinnoille; "taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen puolestasi!"
Nämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa. Suomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se mahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen päätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille voittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen rukouksensa.
"Elka", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa; — "vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!"
"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun", sanoi Ilma, "minä tahdon olla missä sinä olet."
Kotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat ahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli tarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman suhteen.
"Sinä et saa seurata minua", sanoi hän vakavasti. — "Voisihan onnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun täytyy jäädä tähän."
Tyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että tahtoi totella.
Pieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta, vaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli etunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut kunniaksi mille päällikölle tahansa.
Muutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa. Rehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan edessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt oli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.
"Missä on Ilma?" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa. — "Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos hän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!"
Silloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa, katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi:
"Oletko sinä Mikko suntio?"
"Olen."
"Vai niin! Ilma on sinusta puhunut ja kehunut sinua uskolliseksi
Suomalaiseksi."
"Vaan minä tahdon tietää missä hän on!" huusi Mikko vimmastuneena. —
"Kuuletko, kasakka; minä tahdon tietää sen!"
"Ilma on täällä", vastasi Kotschoffsky tyynesti. — "Vaan hän ei tahdo lähteä minun luotani."
"Ei tahdo lähteä luotasi. Sen valehtelet, kasakka!"
"Enpä suinkaan; se on sulaa totta."
"No miksi ei hän tahdo lähteä luotasi?"
Kotschoffsky ei tähän kysymykseen ehtinyt vastata, sillä tuossa rajussa kahakassa temmattiin hän toisaalle ja ennenkuin tiesikään oli hän kaukana Mikosta.
Tämä puolestaan kaikin voimin ponnisti päästäkseen kasakkaluutnantin luo; hän halkasi pään toisensa perään, vaan kumminkin seisoi hänen vastassaan yhä useimpia vihollisia. Kuinka hän hakikin pensaissa, pehkoissa, ei hän kumminkaan tavannut tyttöä.
Me mainitsimme kasakkain peräytyneen. Tämä peräytyminen tapahtui nopeasti, nopeammin, kuin Kotschoffsky tahtoikaan; vaan mitäpä hän voi tehdä. Seisahtua oli sama, kuin uhrata henkensä vimmastuneille talonpojille. Yksi ajatus sentään häntä suuresti kiusasi, se oli, että hänen vihdoin viimein kumminkin täytyi kohdata katteinia. Riita heidän välillään oli syttyvä, sillä joko täytyi hänen jättää Ilma hänelle poistaakseen puolestaan kaiken epäluulon, taikkapa ruveta järkenään hänen vastustajakseen. Minkä hänen nyt piti valitseman?
Tätä tuumiessaan oli hän saavuttanut Elkan ja Ilman, jotka pakenivat minkä kerkesivät. Ilma, kun hänen huomasi, heittäytyi arvelematta hänen syliinsä ja syleili häntä kauan.
"Ilma, tyttöseni", sanoi nuori kasakka painaen häntä rintaansa vasten, "sinulla on kaksi ehtoa valittavana. Joko menet omain maanmiestesi luo tahi antaut Margunoffin käsiin."
"Entä sinä itse?" kysyi Ilma levottomasti.
"Jos joudut Margunoffin käsiin, en minä voi tehdä mitään, sillä Margunoff on minun esimieheni", vastasi kasakka nähtävällä tuskalla. — "Jos taas lähdet maanmiestesi puolelle, taidamme toivoa tapaavamme toinen toisemme ainakin sodan loputtua. Tee nyt niinkuin itse tahdot. Kyllähän minä tahtoisin sinun jäävän minun luokseni", sanoi hän taputellen tytön poskia, "vaan sinun turvasi tähden…"
"Ja sinun turvasi sitten!" keskeytti Ilma surullisena.
"Kyllä minä pidän huolta itsestäni! Rakas Ilma, tee nyt päätöksesi pian! Näethän, että minun kohta täytyy vetäytyä pois, ja muutaman tunnin kuluttua, pitää minun oleman pääjoukon luona. Tee pian päätöksesi" — huusi hän todellisen tuskan ahdistamana. — "Sano pian tahtovasi palata Suomalaisten luo, ja Elka sinua on saattava."
"En", sanoi Ilma kiivaasti. "Miksi palajaisin heidän luokseen, kun äitini luultavasti jo on kuollut. Miksi…"
"Äitisi elää", sanoi Kotschoffsky.
Ilma vaaleni ja vapisi mielenliikutuksesta.
"Elääkö äitini", huusi hän, ja oli vähällä kaatua maahan, — "Keltä olet sen saanut tietää?"
"Mikolta."
"Onko hänkin täällä?"
"On."
Nyt Ilma oikein oli kahdella mielin. Seuraisiko hän kasakkaa tahi palajaisiko Suomalaisten luo.
"Päätä jo pian!" huusi vihdoin Kotschoffsky. — "Vimmoissaan olevat talonpojat meitä niin ahdistavat, että meidän kohta täytyy lähteä pakoon. Ilma! Palaja äitisi luo ja…"
"Minä tahdon totella sinua", sanoi tyttö itkusilmin. — "Mutta lupaa minulle, että…"
Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta keskeytti hänen sanansa. Hänen silmänsä kääntyivät sinnepäin, ja kauhistuksen kiljahdus kuului hänen huuliltaan, kun hän lausui nimen:
"Margunoff!"
"Liian myöhään, myöhään", — lausui Kotschoffsky itsekseen, puristaen
Ilmaa rintojansa vasten. "Pyhä Neitsyt sinua suojelkoon!"
Silmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain talonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan pysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan yhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka Margunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään talonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat ympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta eikä voitosta.