Rohkeus tuntui heräävän hänen rinnassaan. Mutta rohkeuden ohella kasvoi kaiho, kasvoi entistä voimakkaammaksi, sillä se oli nyt löytänyt määrätyn esineensä.

Eero istui ikkunan ääressä kirja kädessään. Hän oli lukevinaan, mutta silmä harhaili sivuja pitkin, ilman että ajatus kykeni sanaakaan omistamaan. Päätä särki, särki kiusallisen hermostuttavasti nyt juuri kun olisi tahtonut lukea oikein vimmatusti, lukea sekä unohtaakseen että korvatakseen.

Yöllisellä, vielä korjaamattomalla vuoteella makasi Oskar täysissä pukimissa. Hän oli vasta herännyt ja oikoili haukotellen jäseniään. Aikansa venyteltyään, nousi hän vihdoin vihellellen pystyyn, korjaili pukuaan, huuhtoi erityisen huolellisesti silmänsä ja pisti pieneksi lauluksi, ottaessaan takkinsa harjattavaksi.

— Mitä sinä aijot? — Eero vilkasi veljeensä nopeasti ja arastellen.

— Mennä hengittämään raitista ilmaa. Se virkistää niin helkkarin hyvin.

Hän veti takin päälleen ja rupesi sitte hakemaan lakkiaan.

— Taidat jäädä tänne jurottamaan? — Se sanottiin kuin kohteliaisuudesta ilman pienintäkään ajatusta, että muu olisi mahdollista.

— Tietysti.

Ovi painui kiinni. Eero viskasi kirjan kädestään ja nousi kiivaasti astumaan.

Hän oli laihtunut ja näytti kalpealta. Selkä oli entistä kumarampi.
Hintelä, ryhditön vartalo teki omituisen toivottoman vaikutuksen.

Hän näytti sairaalta ja sairas hän olikin. Hän tunsi sen. Tämä Helsingin elämä oli niin kuluttavaa monessa suhteessa. Ja kaikkein enin kulutti tämä toivoton, kalvava tunnontuska ja tämä tulokseton taistelu, jota hän ei käynyt edes täydellisen tappion välttämiseksi, vaan ainoastaan sen viivyttämiseksi.

Kaikki se, mitä hän ennen pelkäsi, se oli nyt toteutunut. Tai oikeammin — nyt hän kokemuksesta tiesi, mitä ja miksi siiloin pelkäsi. Silloin häntä vain vaivasi omituinen, epämääräinen tunne tulevasta tuhosta ja samalla tietoisuus siitä, että hänen oli mahdoton sitä tuhoa välttää. Nyt hän tiesi, missä muodossa se tuli ja miten peloittavan täydellisenä.

Hän potkasi vihaisesti syrjään saappaan, joka oli kulkeutunut keskelle lattiaa.

Elämä oli kurjaa, kurjaa sentähden että se oli niin pettävää. Houkutteli, kietoi, oli tarjoavinaan onnea, mutta olikin onnen vaippaan verhonnut haavoittavan aseen.

Ajatteliko hän silloin, kun ensi kertaa palasi tavallista iloisempana toverillisesta illanvietosta, että tässä se nyt oli tulossa se tuhon tuoja, jota hän oli odottanut? Päinvastoin. Hän melkein siunasi sitä ihmisneron voittoa, joka saavutettiin silloin, kun keksittiin juoma, joka kykeni vaikuttamaan näin vapauttavan kohottavasti koko ihmisolemukseen.

Hän oli nyt saanut kokea, miten ihmeellisesti elämä sen vaikutuksesta muuttui, miten helpoksi ja iloiseksi kaikki kävi, miten vaikeudet väistyivät kuin itsestään ja miten tuo kylmä, mieltä kahlehtiva tulevaisuuden pelko laukesi.

Se oli ihana kokemus ja se oli pian uudistettava.

Hänen mieleensä ei pälkähtänytkään pelätä mitään, ei edes silloin, kun hän toverien yksimielisen todistuksen mukaan oli ollut »sikahumalassa»..

Paljoa vaikeampaa oli, kun hän kerran samanlaisesta illanvietosta toisten toverien kanssa lähti iloisesti lähentelevän tytön matkaan. Sitä sairasti hän kauan.

Muisto inhotti. Mutta siinä oli muutakin.

Tuntui aivan siltä, kuin olisi hän jalkojensa alle polkenut uskonsa kaikkeen hyvään ja puhtaaseen, kuin olisi hän ihanteensa myynyt nautinnon hinnasta ja ainaiseksi särkenyt sen eteenpäin kehoittavan ja kauniin kuvan »tytöstä», joka epämääräisyydestään oli selväpiirteisenä hänen tielleen astunut tuona kirkkaana, unohtumattomana kesäpäivänä, jolloin hän kulki kappaleen matkaa sen nuoren, melkein tuntemattoman tytön rinnalla, joka siitä asti oli ollut hänen ihanteensa ja hänen unelmiensa keskus.

Palatessaan ensimmäiseltä joululomaltaan päätti Eero todenteolla ruveta lukujaan harrastamaan. Mutta päätös tuli huonosti toteutetuksi. Sentähden hän kevätlukukauden loppuessa vannoi pyhät valat toisena lukuvuotena korvatakseen, minkä ensimmäisenä oli menettänyt.

Ja kuitenkin — — — Kevätlukukausi oli jo puolitiessä, ja hän oli yhä huimaavaa vauhtia luisumassa alaspäin entisiä latuja.

Eero puri hammasta.

Oliko tuo hänen syynsä. Eikö hän rehellisesti tahtonut viettää parempaa elämää. Mutta hän ei sille mitään mahtanut. Hän oli niin onnettoman heikko, ettei itsekään tietänyt, missä raja oli. Ja kieltäytyä kokonaan ottamasta, kun kerran tarjottiin, sehän olisi ollut aivan kuin oman huonoutensa julkitunnustamista. Siihen oli hänellä kaikkein vähimmän rohkeutta.

Eero asettui ikkunaan tuijottamaan ahtaalle, likaiselle pihamaalle.

Minkätähden juuri hänen täytyi kärsiä näin. Oskar vietti oikeastaan vielä iloisempaa elämää, mutta hän ei ollut siitä milläänkään. Hän sieti enemmän, nauroi ja vihelteli ja haihdutti sillä ikävät muistonsa.

Muut mahtoivat tehdä samoin. Ei heistä ainakaan kukaan näyttänyt surevan liika iloista elämäänsä. Eivätkä he myöskään aavistaneet, miten Eero kärsi. Sisintään salaamaan, siihen hän ainakin pystyi.

Hän viskautui takaisin vuoteelleen. Täällä kotona, hiljaisuudessa hän aina tunsi, miten peloittavan yksin hän oli täällä Helsingissä, samoinkuin ennen kotona.

Hän olisi tahtonut itkeä, vaan sitäkään hän ei voinut. Hän oli sellainen. Kaikki jähmettyi, kivettyi hänessä. Vapauttavaa sanaa ei syntynyt. Sulattava kyynel kuivui lähteeseensä. Rintaa ahdistava tunne vain kasvoi kasvamistaan kuin vuoreksi, joka painollaan oli tukahduttaa.

Elina! Se ajatus heräsi viimein kuin välähdys.

Hän nousi, siisti huolellisesti pukuaan, haki päällysvaatteensa ja lähti. Mutta kadulle päästyään hän alkoi epäröidä.

Ei ollut niinkään hauskaa lähteä vieraisiin tapaamaan talon palvelijaa. Tosin siellä kaikki tiesivät, että Elina kauan oli palvellut Eeron kodissa — oli melkein kuin perheeseen kuuluva kotikasvatti, — ja olihan Eero monesti käynyt siellä äidin asioitakin toimittamassa, mutta sittekin — —

Elinalla oli sitä paitsi nykyään niin paljo ajattelemista omissa asioissaan, että tokkopa häneltä liikenisi aikaa ja ajatuksia Eerolle. Hän oli menossa eräälle leskimiehelle. Kuuliaiset taisivat jo olla tulossa.

Eero oli ajatellessaan astunut katua pitkin yhä lähemmäksi Elinan asuntoa. Tämä päivä oli pimeä epätoivon päivä. Apu oli totisesti tarpeen.

— Koetan sittekin, päätti hän mielessään, harppasi portaita ylös ja soitti ovikelloa.

Elina tuli avaamaan.

— Terveisiä äidiltä, sanoi hän alkuun päästäkseen.

— Joko sieltä taas tuli kirje?

— Tulihan sieltä joku aika sitte — Oskarille.

— Käykäähän tänne omaan huoneeseeni, hyvä maisteri!

— En minä mikään maisteri ole! Moneenko kertaan se on sanottava. —
Eero viskautui vihaisesti Elinan amerikkalaiseen keinutuoliin.

— Mutta saahan sitä etukäteen karahtierata.

— Etukäteen annettu hupenee tavallisesti niin, ettei ole mitään sitte tarpeen tullessa.

— No, no, ei riidellä. Minulla onkin niukasti aikaa. Pitäisi tästä lähteä vähän ulos, kun sattuu olemaan vapaa ilta.

Eero arvasi minne. Hän sai sen vaikutuksen, että oli tullut sopimattomaan aikaan ja rupesi katumaan, että oli yrittänytkään.

Mitäpä Elina joutaisikaan muistamaan hänen laistaan. Nyt oli sulhaset ja muut mielessä.

Elina kertoi leskimiehestään. Sitte koetteli hän ostamaansa uutta hattua. Hyvä oli hattu ja mies samoin.

— Jos sitte hyvinä pysyvät ja minä heitä jaksan hyvinä pysyttää, arveli hän järjestellen hattunsa nauhakkeita. — Hyväähän kaikki on uutena ja ottaissa. Mutta niin tahtoo olla, että käyttäissä kuluu hyväkin huonoksi.

— Samanlainen sinä olet kuin ennenkin! — Eero naurahti hiukan, vaikka siinä oli jotain väkinäistä. — Ehkä jo lähdenkin, sanoi hän hetken kuluttua.

— Lähdetään, lähdetään. Minäkin tulen. Kun sitä omaa aikaa on niin vähän, täytyy sitä pitää tarkalla. Mutta jahka maisteri tulee meitä nuorikoita katsomaan, silloin ei kiireestä puhetta. Puhua poristaan niinkuin ennen vanhaan siellä tohtorintalon keittiössä.

Eero kiitti kutsusta, heitti kiireiset hyvästit ja selitti punastuen, että hänen tiensä vei toiseen suuntaan kuin Elinan. Sitte lähti hän kiireesti katua alaspäin kuin tuho olisi ollut kintereillä.

Se ilta oli viheliäisistä viheliäisin. Kehno oli kapakka, kehnoa seura ja kehnon kehnot jälkilaskut.

Eero makasi seuraavana päivänä iltapuoleen asti. Silloin hän nousi
Oskarin mentyä kaupungille.

Hänen olisi tehnyt mieli ulos raittiiseen ilmaan, mutta hän ei uskaltanut lähteä. Kävisi ehkä samoin kuin eilenkin, eikä sitä kestänyt kukkaro eikä terveys, ei sielu eikä ruumis.

Parasta oli pysyä telkien takana. Mutta päätä särki ja rintaa raateli sitä enemmän.

— Tyttöni, tyttöni, missä sinä olet? Miksi et tule auttamaan?

Eero heittäytyi takaisin vuoteelleen ja koko ruumis vapisi kuin nyyhkytyksistä, mutta silmä pysyi kuivana.

— Elina, sinäkin jätit, puheli hän itsekseen. — Ennen sinun kätesi iloisen rohkeasti työnsi kuormaa ylöspäin. Nyt et sitä muista. Kätesi kiinnittää vain kihloja kaulaasi.

Hän nauroi katkerasti. Hullu hän oli ollut, kuu muuta oli odottanutkaan. Ihmiset jakelivat toisilleen ajastaan ja osanotostaan samoin kuin rahoistaan — sen mikä sattui tähteeksi jäämään, kun omat tarpeet olivat tulleet tyydytetyiksi. Kuka mieletön olisi enempää antanut. Oma suu lähimpänä kontin suuta.

— Mutta sinä olit toisenlainen, puheli Eero taas itsekseen lepertelevästi kuin lapselle. — Miksi, miksi sinä jätit minut? Ja miksi et tule, vaikka olen sinua hakenut niin paljo kuin olen voinut huomiota herättämättä. Mutta minä en löydä sinua. Etkä sinä itsestäsi tule, — et muuta kuin unessa.

Viimekin yönä oli Eero taas nähnyt »tyttönsä». Hän tiesi jo melkein edeltäpäin milloin niin oli tapahtuva, sillä aina kun hän oli kokenut jotain erikoista tai kun hänen epätoivonsa ja raskasmielisyytensä oli korkeimmilleen kohonnut, näyttäytyi tyttö hänelle.

Tavallisesti oli uni lohdullista ja rohkaisevaa, mutta usein se myöskin herätti hillitöntä kaipuuta ja ikävää.

Unessa Eeron huomio kiintyi melkein aina erikoisesti tytön pieneen, valkoiseen käteen. Välistä se ojentautui hänelle. Toisinaan se taas koetti keventää hänen kuormaansa. Usein se kutsuvasti viittasi eteenpäin ja ylöspäin, ja silloin Eero aina tunsi jonkinmoista hetkellistä voimaa ja rohkeutta.

Viime yönä oli tuo käsi ollut veressä. Eero oli kulkevinaan pimeässä kummallisen mutkikasta tietä. Hänen oli niin raskas astua, sillä tie oli kostea ja liukas. Hän luiskahti pahasti, ja silloin huomasi hän, että tie oli veressä, veressä minne hän kääntyikin. Hän rupesi tutkimaan syytä, ja silloin huomasi hän päänsä yläpuolella tuon pienen, valkoisen käden. Suuret polttavan punaiset pisarat putoilivat siitä niin tiheään, että muodostivat kuin pitkän viirun ylhäältä alas tielle asti.

Eero olisi tahtonut huutaa, mutta ei saanut ääntä. Silloin hän viskautui maahan ja itki, itki, niin että koko ruumis vapisi.

Joku tarttui häntä hartioihin ja pudisti lujasti. Unentoreissa hän kysyi itseltään, oliko mahdollista, että tuo pieni käsi kykeni puristamaan niin armottoman kovasti. Silloin hän kuuli Oskarin äänen. — Hulluko sinä olet. Uliset unissasi kuin mikähän.

— Anna olla! — Eero kiskaisihe irti. — Mikä lie ollut painajainen. — Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti saada unta. Mutta kauan hän sai kuunnella Oskarin voimakasta kuorsailua ennenkuin itse nukkui.

Eero kimmahti vuoteeltaan. Viime-öisen unen muisto herätti hänessä
hetkeksi tunteen, ettei tässä sopinut ainoastaan voihkia ja valittaa.
Hänen tähtensä ei veri saanut vuotaa kuiville tuosta pienestä kädestä.
Olihan hän mies, eikä mies noin vain saanut antautua virran vietäväksi.

Oli tehtävä jotain. Mutta mitä?

Entä jos menisi kirkkoon? Sinne kai se valkea käsi kutsuikin. Jos löytyisi sieltä se kaivattu, ja apu samassa.

Eero mietti hetken.

Mutta eihän nyt jumalan palvelusta ollut, arki-iltana, kellon käydessä kahdeksatta. Ja vaikka olisi ollutkin, tokkopa sittekään olisi tullut mitään menosta? Kun oikein rupesi ajattelemaan, ei tehnyt mieli tungeskella tavallisen kirkkokansan joukossa kuin mikäkin siihen kuuluva.

Toista olisi, jos saisi mennä sinne yksin, tulla ja mennä kenenkään tietämättä, huomaamatta.

Hänen tuli yhtäkkiä ihan ikävä kirkkoon, ikävä päästä sinne korkealle kaartuvan katon alle, missä melu vaikeni ja hiljaisuus herätti hartautta.

Kun olisikin saanut mennä sinne hiljaisuuteen siellä ajatellakseen, tyynenä, rauhoittuneena, sieltä etsiäkseen itseään, sitä sisintä minää, joka oli hyvä ja voimakas, sentähden että se oli jumalasta, — niinkuin hän, »tyttö», silloin oli sanonut.

Minkähän tähden kirkot meillä pidettiin kiinni? Miksihän ne eivät aina olleet avoinna, niinkuin ulkomailla mahtavat doomit ja muut pienemmätkin katoliset kirkot? Olisi silloin väsynyt saanut mennä sinne levähtämään, rauhaa etsimään rauhaton rinta.

Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, minkälaista olisi, jos hän nyt olisi ulkomailla, esimerkiksi »Köllenin kaupungissa», josta laulussa puhuttiin. Hän menisi sinne sen suureen pyhäkköön, hakemaan sieltä lääkitystä sairaalle sydämelleen. Sinne hän polvistuisi niinkuin muutkin avun etsijät ja tuntisi kiitollisuutta siitä, että vihdoinkin oli löytänyt tällaisen turvapaikan.

Ja valo virtailisi läpi ikkunamaalausten, hillittynä, rauhoittavana kuin ne sulavat säveleet, jotka hymisivät läpi huoneen. Kaaret kurottautuisivat kuin rukouksessa korkeutta kohti voimakkaina kohottamaan väsyneen mielenkin sinne. Kynttilät palaisivat. Väsyneet, työtätekevät ja taakkoja kantavat tulisivat toinen toisensa jälkeen, tulisivat sinne kuormineen, hautaamaan ne suureen hiljaisuuteen, ja lähtisivät sitte uusin voimin eteenpäin taivaltamaan.

Sinne tahtoi hänkin viedä taakkansa, sieltä uutta uskallusta ja uutta toivoa hakea.

Mutta keneltä? Hänen tyttönsä ei ollut siellä, sen hän tiesi.

Mutta olihan siellä hän, paljo kärsinyt ja siksi kaikkien kärsivien ystävä, pyhä äiti, jolla oli annettavana juuri sitä, mikä niin siunatusti auttoi ihmislapsia, mutta jota vaille hän, Eero, oli jäänyt: äidinrakkautta.

— Äiti, äiti — pääsi Keron huulilta. Mutta samassa oli kuin kaikki lämmin ja herkkä hänessä olisi jähmettynyt.

Se sana, joka sulatti toisten sydämiä, se kovetti hänen mieltään. Äidillä ja hänellä ei ollut mitään yhteistä. Hänen syntyessään oli äiti varmaan tuntenut olevansa ainoastaan luonnonlakien ja olojen orja, mutta äiti hän ei ollut. Ei hän muuten olisi voinut jättää lastaan niin orvoksi.

Sitä, mitä metsän pedotkin pennuilleen soivat, sitä ei äidillä ollut lapselleen antaa. Se oli luonnotonta; sitä luonnottomampaa kun äiti muuten oli herkkä ja helläsydäminen ja jaksoi rakastaa toisia lapsiaan.

Siihen täytyi olla joku erikoinen syy, mutta mikä?

Oliko siinä selitystä tarpeeksi, että Eero oli umpimielinen erakko niinkuin isänsä, vai oliko muita ja ehkä painavampia syitä?

Eero rupesi tutkimaan äidin elämää niin pitkältä kuin hän sitä muisti ja vielä etäämmältäkin, sen mukaan, mitä oli sattunut muilta kuulemaan.

Nuorena oli äiti ollut hyvin iloinen. Siitä tuntui jälkiä vieläkin. Ensi aikoina sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat maalle, oli äiti innokkaasti ottanut osaa kaikenmoisiin pitäjän harrastuksiin. Hän oli monessa yrityksessä ollut »sieluna» ja »innostuttavana kipinänä», niin oli sanottu. Mutta ei ollut sitä tainnut kauan kestää.

Minkälaista oli siihen aikaan, kun hän, Eero syntyi, sitä hän ei tietänyt. Mutta sitte hän muisti ajan, jolloin äidin harrastus kääntyi hengellisiin asioihin. Siellä oli siihen aikaan nuori, innokas pastori hoitamassa viransijaisuutta. Hän kierteli pitäjätä selityksiä pitäen ja äiti kierteli mukana. Kero oli siihen aikaan ainoa kotona olevista lapsista, jolla oli ikää sen verran, että saattoi ymmärtää jotain selityksistä. Sentähden äiti aina kuljetti häntä muassaan.

Siihen aikaan oppi Eero pelkäämään kaikkia papin puheita, eikä se pelko koskaan ollut ottanut oikein haihtuakseen.

Pastori joutui sitte toiseen pitäjään ja kokousten pito harveni harvenemistaan. Äitikin lakkasi vähitellen niissä käymästä. Hänelle tuli pitkät väsymyksen vuodet, jolloin hän ei harrastanut mitään.

Hänen väsymyksensä oli ollut ylimmillään sinä talvena, jolloin Eero keuhkokuumeensa johdosta oli kotona. Keväällä syntyi sitte Elvi. Hän jäi joukon viimeiseksi.

Parin vuoden kuluttua alkoi äiti silminnähtävästi elpyä. Nuorten riennot ja uuden ajan aatteet tempaisivat hänet mukaansa sitä myöten ja siinä muodossa kuin Oskar ja Astrid niitä hänelle välittivät.

Eero huokasi raskaasti.

Tällainen oli äidin kehitys ollut, — ainakin mikäli hän oli voinut sitä seurata. Se oli ollut kuin kartalta katseltavissa, niin selvää. Mutta isä, mitä hän tiesi isästä? Ei muuta kuin sitä yhtä ja samaa vain, sitä eristynyttä huoneessa istumista, sanomalehti ja totilasi toverina tai hitaat, laahaavat askeleet säestämässä yksinäisiä ajatuksia.

— Isä, isä, nousi tuskanhuuto Eeron sisimmästä.

Hän ymmärsi tällä hetkellä noiden yksinäisten iltojen taistelut, ymmärsi ne illat, jolloin oli taisteltu ja nekin, jolloin ei taistelu enää johtunut mieleenkään, jolloin kaiken päämääränä vain oli unhotus.

Yht'äkkiä sukelsi esiin muisto tuosta päivästä, jolloin hän omaa tekoaan häveten hiipi isän ja äidin makuuhuoneen ovelle saadakseen heidän keskustelustaan jotain selvitystä siihen, miksi elämä kodissa oli niin raskasta ja ilotonta.

— Pitäähän sitä lapsia sillälailla — oli äiti arvellut. — Pitäähän sitä. — Luuletko? — oli isä vastannut.

Sanan vihlova sävy kaikui vieläkin Eeron korvissa aivan kuin nyyhkytys isän ahdistetusta povesta, kuin tuskan esiinpusertama anteeksipyyntö.

Eero alkoi kiivaasti astua edestakaisin huoneessa.

Mitä jos hän kirjoittaisi isälle? Hänestä on aina tuntunut siltä, että isä sittekin rakastaa lapsiaan. Ja välistä on hänestä tuntunut siltä, että isä aivan erityisesti rakastaa häntä, isän luontoista, umpimielistä ja raukkamaisen heikkoa poikaa, jota ei äiti ymmärrä.

Jospa tekisi isälle hyvää nähdä, että poikakin puolestaan häntä ymmärtää, tietää, että erakkona elänyt isä sittenkin tuntee isän tunteita, ja että poika, kun tulee suuren tuskan hetki, pakenee hänen luokseen.

Eero sieppasi kynän käteensä, haki laatikosta paperia ja rupesi kirjoittamaan. Käsi vapisi ja kirjaimet tanssivat sinne tänne paperilla, mutta joka sanalta, joka paperille syntyi, oli kuin mielen kuorma olisi keventynyt.

Kolme arkkia oli Eero kirjoittanut täyteen, kun hän viimein laski kynän kädestään ja rupesi lukemaan, mitä oli kirjoittanut. Mutta luettuaan puoliväliin repäisi hän kirjeen kappaleiksi, viskasi uuniin ja alkoi uuden.

Hän kirjoitti lyhyesti ja keskitetysti, mutta kun kirje oli valmis, sai se osakseen saman kohtalon kuin edellinenkin.

Eero työnsi hermostuneesti tuolin syrjään ja katsoi kelloaan. Ehkä oli paras mennä ulos. Eihän tästä kuitenkaan ollut apua.

Mutta silloin heräsi kaameana muisto eilisillasta ja samoin sen edellisestä.

Jos hän nyt lähtee ulos, käy niinkuin silloinkin. Hänen täytyy hakea unhotusta, ja unhotus vaatii joka kerralta yhä voimakkaampaa huumausta. Ja entä sitte, sitte?

Hän oli jo portailla. Sieltä kääntyi hän juoksujalkaa sisään.

Pöydällä oli valmis kirjeenkuori osoitteineen ja postimerkkeineen.

Vielä kerran hän tarttui kynään. — Isä, minä hukun. — Minä en jaksa ponnistella enää. — Auta isä.

Vapisevin käsin hän sulki kirjeen. Hetken kuluttua hän seisoi lähimmässä kadun kulmauksessa postilaatikon luona.

Hän vavahti, kun kuuli kumahduksen, kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitte hän kääntyi hitaasti astumaan kotiinpäin.

Sillä aikaa kun Eero odotti vastausta isältä, ei häntä haluttanut hakea toverien seuraa. Hän pysytteli kotona ja luki. Lepohetkinä hän ajatteli isää.

Hän näki pojan tuovan postilaukun isän virkahuoneeseen. Isä ottaa sen vastaan niinkuin ainakin, sanomatta sanaakaan, aukaisee, ottaa sanomalehdet ja laskee pöydälle, sitte katsoo hän kirjeitä. Hän säpsähtää. Eeron käsialaa! Mitä se tietää? Eerolla ei ole tapana kirjoittaa. Oskar välittää tietoja, tavallisesti äidin kautta.

Sitte isä avaa kirjeen. Se on pian luettu ja isä ymmärtää kaikki.

Painuuko hän sitte ehkä kirjoitustuoliinsa ja ajattelee raskaita ajatuksia, joiden ydinkohtana kuitenkin on: miten voisin auttaa poikaa? Vai nouseeko hän, menee ikkunan luo ja jää siihen eteensä tuijottamaan, joka tunteen kivettyessä lyijynraskaana painamaan rintaa?

Jos niin käy, silloin ei isä jaksa ajatellakaan.

Kaikki ajatuksentapaiset ikäänkuin kiteytyvät tuohon yhteen ainoaan tunteeseen: miksi et säästänyt vanhaa miestä?

* * * * *

Odotus piti Eeroa jännityksessä, ja jännitys pakoitti hänet luvuilla lyhentämään aikaa. Työ sujui, mutta jännitys kulutti. Odottaa hän kyllä olisi voinut, mutta tuo kauhea epätietoisuus kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. — Onko isä ymmärtänyt vai suuttunut, olenko tehnyt hyvän vai pahan työn hänelle, — ne kysymykset kalvoivat.

Kun kuukausi oli umpeen kulunut ei Eero enää odottanut. Hän etsi tovereita ja unhotusta.

Sellaiselta retkeltä kotiin palanneena hän nukkui pitkään ja raskaasti, kun Oskar häntä herätti kaksin käsin pudistaen olkapäistä. Äidiltä oli tullut kirje. Isä oli huonona.

Hän selvisi silmänräpäyksessä. Isä huonona! — Siinä siis syy.

— Mitä sinä aijot? — Hän nousi istumaan.

— Tietysti lähteä.

Aamupäivä kului matkavalmistuksissa, mutta tunnit tuntuivat sittekin loppumattoman pitkiltä. Vihdoin kuitenkin juna lähti.

Matkustavia oli paljo. Toinen toisiinsa sullottuina oli istuttava.
Oskar ja Eero saivat kahden istuvan penkin oven ja seinän väliltä.
Siinä viettivät koko yön.

Aamupuolella, kun muutamia matkustavia lähti junasta, tuli eräältä syrjäasemalta vaunuun pari nuorta miestä, jotka asettuivat penkille vastapäätä veljeksiä.

Molemmat olivat aikalailla päihdyksissä, toinen meluava, toinen surumielinen ja tunteellinen. Meluava tahtoi keskustella. Hän alkoi äänekkäästi, mutta ei saanut puhetoveria. Surullinen ei vastannut. Hän tahtoi laulaa:

Leskiäidillä kaks oli tytärtä, ol' tumma ja vaalia,

toisti hän toistamistaan surumielisen kaihokkaasti.

Tytär tumma hän koko kunnaalla tuli kuuluksi kaunisna,

jatkoi toinen, koettaen äänen vahvuudella viedä voiton toiselta.

Surumielisen tunteellinen lauloi pitkältä sen »vaalian» ja sen »tumman» kohtalosta, mutta Eero ei voinut saada selkoa sisällyksestä. Toinen rähisi niin.

Viimein äityivät molemmat kerta toisensa jälkeen toistamaan:

— Kellot soivat nuorten kantaissa sitä tyttöä hautahan.

Eero ei kuullut, kumpaako he sinne kantoivat, vaan hän ajatteli laulua sellaisena kuin se hänen kohtaansa sopi. — »Yksi vaalia ja tumma»! — Hän tunsi ne molemmat sisimmästään. Se »vaalia», ajatteli hän, on toivojeni tyttö, joka viittaa eteenpäin ja ylöspäin mutta hänet minä hautaan. Se »tumma» minut omakseen ottaa ja orjana pitää — se syvyyksien musta hengetär.

Kävi kuin vilun väristys läpi ruumiin. Yökylmä tuntui täälläkin vaunun ummehtuneessa, hiottavassa ilmassa.

— Kellot soivat nuorten kantaissa — alkoi taas surumielinen.

Eero koetti olla kuuntelematta.

Hetkittäin luistivat ajatukset laulun johdosta häneen itseensä, mutta enin hän ajatteli isää.

Mikä oli oikeastaan syynä isän sairauteen, oliko ehkä Eeron kirje? Vai oliko isä jo sairaana sen saapuessa ja sai tautivuoteelleen sellaisen sanoman?

Jota lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä suuremmaksi kävi Eeron tuska.
Viimeiset penikulmat olivat kerrassaan sietämättömiä.

Kotona kulki sillävälin äiti ja odotti. Hän tunsi oman kuormansa painon.

Kun tohtori sairastui ei hänen vaimonsa ensin ollut siitä milläänkään. Hän piti sitä vain epäsäännöllisen elämän seurauksena. Mutta kun sairautta kesti viikko toisensa jälkeen, rupesi häntä arveluttamaan. Eräänä yönä välähti hänen mieleensä ensi kertaa ajatus, että tauti voi olla kuolemaksi. Siitä alkoi hänen levottomuutensa.

Hän ei uskonut sitä, mitä pelkäsi, mutta pelkäsi kuitenkin. Joka kerta, kun tuo ajatus: entä jos hän ei sittekään parane, salaa hiipi mieleen, koetti hän rauhoittaa itseään sillä, että se ei voinut olla mahdollista. Se olisi liian kovaa. Vastahan hän oli päässyt raskaimman päivätyönsä päähän. Pikkulapsia ei enää ollut. Vanhemmista oli seuraa ja iloa. Kuorma oli paraiksi ennättänyt keventyä. Eihän perhe nyt yhtäkkiä voisi jäädä turvattomaksi ja hän yksin pitämään huolta vielä kasvavien elättämisestä ja kouluttamisesta.

Tohtorinna muisti monesti valittaneensa sitä, että mies ei muusta välittänyt, kunhan hankki elatukseen tarvittavat rahat. Nyt hän tuli ajatelleeksi, miltä tuntuisi, jos jäisi sekin apu tulematta.

Hänelle tuli hätä, samassa kun tuo ajatus syntyi. Toinen on ehkä kuolemaisillaan, eikä oma vaimo muuta ajattele kuin mistä rahoja tulee, sitte kun ei mies enää niitä hanki.

Tohtorinna pyysi vuoroin mielessään tätä mieheltään anteeksi, vuoroin hän ajatteli, että tuo ajatus sittekin oli luonnollinen ja oikeutettu. Hänelle jäisi liian raskas kuorma kannettavaksi, jos mies nyt kuolisi.

Tohtori itse oli sairaana samantapainen kuin terveenä. Hän ei puhunut, eikä voinut puhua. Hän eli tautivuoteellaan jos mahdollista vielä enemmän eristettynä kuin ennen.

Yksinäisyydessään hän vain silloin tällöin otti esiin rypistetyn paperiarkin, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Niitä hän luki hitaasti kuin tavailemalla, kääri sitte paperin kokoon ja pisti takaisin piilopaikkaansa. Se oli Eeron kirje.

— Oletko sinä kirjoittanut Helsinkiin, kysyi hän kerran odottamatta, tohtorinnan tuodessa hänelle ruokaa.

— Eilen minä kirjoitin, kun sinä olit vähän heikompi.

Tohtori nyökäytti päätään. Hän rupesi sen jälkeen laskemaan päiviä, sitten tunteja.

Sinä päivänä, jolloin hänen mielestään poikien olisi pitänyt keritä kotiin, otti hän kellonsa ja laski valtimon lyönnit. Pannessaan kellon takaisin pöydälle, pudisti hän päätään. Jalat tuntuivat niin kankeilta, ja outo kylmyys hiipi yhä ylemmä.

Hän aikoi nousta, mennäkseen nurkkakaapilleen. Yksi ainoa tilkka olisi ehkä taas saanut koko koneiston käyntiin. Mutta ne askeleet voisivat jäädä hänen viimeisikseen. Ponnistus voisi jouduttaa. Ja sellaista muistoa ei hän tahtonut viimeiseksi, — Eeron tähden.

Hän haki vaivoin esille paperinsa. Siinä oli osa puhdasta ja käyttämätöntä. Hän repäsi sen irti ja kirjoitti siihen yhden ainoan sanan. Sitte hän käänsi paperin kokoon ja kirjoitti päälle: Eero.

Kun tohtorinna puolenpäivän aikana raotti ovea, makasi sairas hiljaa ja liikkumatta. Hän painoi siitä syystä oven kiinni eikä sitä avannut ennenkuin saattaakseen vastasaapuneet, Oskarin ja Eeron, sisään.

Kun he lähenivät vuodetta, näkivät he, että kuolema oli ennättänyt ennen heitä. Kuolleen kiinni puristetussa kädessä oli kaksi paperia.

— Ne ovat minun, sanoi Eero, otti ne kangistuneesta kädestä ja poistui.

Paperi kädessään hän kulki edestakaisin ullakkohuoneessa. Hän ei voinut lukea, ei ajatella, hän kulki vain.

Parin tunnin kuluttua tuli äiti sinne. Kaikki oli valmista. Isä oli laudalla omassa huoneessaan. Äiti oli kantanut sinne kauneimmat kasvinsa ja pari kukkivaa ruusua.

Äiti lankesi Eeron kaulaan ja itki. Eero ei itkenyt. Hän vain puristi kirjettä kädessään.

— Etkö sinä tahdo mennä katsomaan, kysyi äiti.

— Onko siellä muita?

— Ei ole. Me muut jo kävimme. Odotimme sinua, mutta ei kuulunut.

Eero lähti. Siellä isän luona avasi hän kirjeensä. Hän luki sanan, tuon yhden ainoan: anteeksi.

* * * * *

Kun ei Eeroa kuulunut toisten joukkoon, kävi äiti levottomaksi ja meni hakemaan. Hän löysi hänet polvilleen painuneena kuolleen viereen, otsa vasten isän kylmettynyttä kättä.

JOKAPÄIVÄISYYDEN POLUILTA

KIRJE TUNTEMATTOMALLE YSTÄVÄLLENI.

On sakean sumuinen talvipäivä. Ahdistavan alhaalle tuntuu taivaan katto painuneen. Sen tasaisen harmaa laki näyttää läpitunkemattoman paksulta ja kuitenkin siitä lakkaamatta tihkuu pienen pieniä pisaroita, jotka huolimatta pienuudestaan kykenevät kastamaan kulkijan läpimäräksi.

Samanlaista kuin on kaduilla ja teillä, samanlaista on metsässä. Sekin itkee. Jokaisesta männynneulasesta, jokaisen paljaana värjöttävän varvun varrelta tipahtaa pisara toisensa jälkeen, tipahtaa tiheään, hiljaa ja huomaamatta.

Itkee taivas, itkee maa, mutta niin hillityn hiljaa kuin itkuaan salaava ihminen, niin lohduttoman tasaisesti kuin se, joka ei enää jaksa rajusti nyyhkyttää.

Liekö ollut raskaan ilman vaikutusta, vai houkutteliko luonnon tunnelma ainoastaan esille sen, mikä piilee jokaisen sydämen pohjalla, mutta kun tänään tarkastelin ihmisten kasvojen ilmettä, näin niissä yhtä vähän vaihtelua kuin ulkona luonnossa. Väsymys oli leimannut kaikkien kasvot, elinvoimaa jäytävä, lohduton väsymys. Katselin heitä, kulkiessani kaupungin katuja, katselin junassa ja vielä kun astuin asemalta kotiin. Kaikkien kasvoilla oli sama ilme — lapsia lukuunottamatta. Ilosta eivät kenenkään silmät säteilleet. Ne eivät edes ilmaisseet suuttumusta tai jotain muuta voimakasta tunnetta. Kaikki olivat liiaksi väsyneitä, ajatellakseen enempää kuin miten päästä kuormineen päivän päähän.

En ole voinut olla ajattelematta tätä. Olen koettanut tutkia toisten tunne-elämää, toisten mielialojen perussäveliä, päästäkseni siten selville itsestäni.

Onko väsymys todella pohjasäveleenä useimpien ihmisten elämässä?

Toiset kulkevat kauan pää pystyssä, ponnistelevat vastaan, riehuvat, kapinoivat, mutta väsyvät lopulta. Toiset alkavat toisesta päästä. He alistuvat, taipuvat, tahtovat tyytyä, olipa heidän osansa elämässä minkälainen tahansa. Mutta hekin väsyvät. Toisia väsyttää työ, toisia työttömyys. Toiset väsyvät siksi, että he mielin määrin ovat saaneet keinutella purttaan milloin aukealla ulapalla, milloin risti-aallokoissa. Toisten pursi on ollut kytkettynä kotilahdelman poukamaan. Väljemmille vesille on mieli palannut. Kaiho on köyttä temponut vuosi vuodelta turhaan. Tuo kaiho se kylvi ensimmäiset väsymyksen siemenet, ja kun siemenestä kasvoi suuri puu, kävi kaiho viimein sen juurelle nukkumaan.

Onko elämä tällaista?

Minä vain kysyn. Mutta kysyessäni tartun kynään.

Miksi? Aijonko kirjoittaa päiväkirjaa?

Minä kauhistun. Olen aina vihannut päiväkirjoja. Nuorempana tosin minäkin joskus halusin panna ajatuksiani ja tunteitani paperille, mutta päiväkirja-ajatus teki aina kirjoittamisen mahdottomaksi.

Mitä päiväkirjat oikeastaan kertovat? Ulkonaisten tapahtumien luistoon liittyvät ajatukset ja tunteet lihaksi ja vereksi. Mutta keskeneräistä ei kannata katsella. Niinkauan kuin tuo kaikki on muodostumassa sisimmässämme, emme voi sitä tarkastaa. Se on meitä liian lähellä. Ja jos tarkastamme, ovat tulokset tavallisesti erehdyttäviä. Vasta silloin, kun tarkastamme sitä, mikä menneisyyteen siirtyneenä on joutunut ulkopuolelle itseämme, selviävät oikeat suhteet ja tarkastettavan tosi olemus meille.

Miksi siis paperille uskoisin hetken haihtuvia tunteita, miksi pysyväistä muotoa antaisin muotoaan alati muutteleville tunnelmille?

Jos sen tekisin, tapaisin päiväkirjastani omat erehtyvät ja erehdyttävät tunteeni ja ajatukseni. Mutta erehdystensä seuraa ei ihminen etsi. Sitä karttaa yhtä huolellisesti kuin ihmisiä, joihin kerran on luottanut ja joiden suhteen sitte on huomannut pettyneensä.

Mutta se, joka ei luota ihmisiin, ei myöskään pety.

En ole tahtonut luottaa tunteisiini ja tunnelmiini, en niille muotoa antaa, — jotten kerran pettyisi. Sentähden en ole tahtonut kirjoittaa päiväkirjaa.

Mutta muistakin syistä se on jäänyt kirjoittamatta. Ulkonaiset olosuhteet ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Minulla ei nimittäin koskaan ole ollut aikaa.

Ei aikaa? Mitä sanonkaan? Minullahan sitä vasta onkin ollut. Huomaan sen alituisesti, verratessani omaa, hiljaista, eristettyä elämääni nykyajan levottomaan hyörinään ja pyörinään. En anna tunteja. Minulla ei ole mitään virkaa hoidettavana. En ole opistoissa käynyt, en tutkintoja suorittanut. Nykyajan lapsena olen oppimaton ja viraton niinkuin entisajan naiset, kuluttaen päiväni kuten hekin hiljaisessa, — minun mielestäni usein sangen hyödyttömässä ahertelussa kodin piirissä.

Aikaa on minulla yllin kyllin, mutta ei muruistakaan »omaa aikaa», tuota jota palvelijakin tahtoo ja joka on elinehto luullakseni melkein joka ihmiselle —, ainakin, jos elämisellä tarkoitetaan muuta kuin syömistä, juomista ja hengissä pysymistä.

Sanoin »ei muruistakaan», mutta siinähän taas liioittelen. Onhan minulla vuosien kuluessa ollut hiljaiset, ihanat iltahetkeni, jolloin nälkäisenä olen koettanut koota tiedon muruja itselleni. Noiden hetkien suhteen olen aina ollut saita. Niitä olen päivän kuluessa odottanut, niitä ajatellut jo aamulla noustessani. Niistä en ole hennonut käyttää hetkeäkään muuhun. Siitäkin syystä olen päiväkirjan suhteen pysynyt uskollisena itselleni.

Miksi sitte nyt, tänä hiljaisena iltahetkenä, jolloin kaikki muut jo nukkuvat ja luonto ulkona itkee hillittyä, lohdutonta itkuaan, miksi istun kynä kädessä ja uskon paperille ajatuksiani? Miksi uhraa saituri aarrettaan aikaa?

Pakosta. Ei ulkonaisesta, vaan sisäisestä.

Se väsymys, jota kaikkien kasvot tänään heijastivat ja jota luontokin huokui, se on minutkin valtoihinsa saanut.

En jaksa lukea enkä vastaanottaa.

Liekö ulkonainen väsymys viimeisenä liikapisarana saanut sisimpäni tulvimaan yli äyräittensä, vai mikä ollee syy, mutta sen tiedän, että sulkuja en nyt voi asettaa tulvehtiville tunteilleni.

Ruumiillinen väsymys saattaa joskus herättää tunteen, joka ikäänkuin vaatii kaiken hajaantumista, valloilleen laskemista, ja vasta kun tuo hajaantumistunne niin sanoakseni on päässyt oikeuksiinsa, palaa voima ja tasapaino. Tätä tunnen nyt henkisesti. Kaikki se, mikä vuosien kuluessa on tullut hillityksi, tukahutetuksi, sullotuksi syvimpiin sydänkomeroihin, se pyrkii nyt esille ja valloilleen, tavalla, jota en uskalla vastustaa.

Ja miksi en?

Siksi, etten tahtoisi tehdä henkistä itsemurhaa. Olen ulkonaisesti jo vuosien kuluessa kaikessa taipunut, mukautunut, asettunut toisten kannalle, mutta sisäisesti olen itsepintaisesti pysynyt sinä, mitä olen. Joskin ulkonainen mukautuminen täten on tullut minulle toiseksi luonnokseni niinkuin sanotaan, en sisäisesti ole voinut valaa itseäni toisten valmistamiin muotteihin. Sisimmässäni olen ollut vapaa. Sitä vapautta en ole voinut itseltäni riistää. Olen päinvastoin katsonut velvollisuudekseni vaalia sitä. Mutta viime aikoina olen itsekseni arvellut, että siinä ei ole kyllin. Salattu elämä kuolee pian. Jos elämällä on oikeus jatkua, on sille myöskin suotava oikeus puhjeta esiin.

Sentähden minä en tänä iltana uskalla vastustaa sitä, mikä minussa pyrkii valloilleen.

Mutta en voi tyytyä siihen, että työnnän salvat ja sulut syrjään. Minun täytyy myöskin päästä ymmärtämään tuota valloilleen pyrkivää, sen luonnetta, sen päämäärää ja syytä, koska kerran jatkuvan elämän toivossa sen valloilleen lasken. Siksi kirjoitan — vapautuakseni ja päästäkseni selville itsestäni.

Mutta miksi en kirjeessä usko itseäni jollekin hyvälle, tunnetulle ystävälle? Ystävät, nehän ovat olleet eristetyn elämäni rikkaus. Heidän kauttaan olen saavuttanut ihmis- ja elämäntuntemusta, heidän kauttaan olen minäkin elänyt sitä levotonta, rikkaudessaan niin repivää elämää, joka ympärilläni kuohuu, mutta jonka kanssa tuskin nimeksikään itse olen kosketuksiin joutunut? Minä olen heidän välityksellään saanut silmäillä niin monen sydämen syvyyteen. Miksi en minä nyt vuorostani avaa sisintäni heille niin kokonaan, että heidän avullaan voisin päästä selville itsestäni.

Mainitsen itsekseni ystävieni nimet, toisen toisensa jälkeen. Joka nimeltä herää kiitollisuus mielessä, elpyvät muistot sisältörikkaista ja rikastuttavista yhdessäolon hetkistä. Mutta joka nimi selvittää minulle samalla, ettei ainoakaan heistä ole se, jonka puoleen nyt voisin kääntyä. En kenellekään heistä ole antanut itseäni kokonaan. Osia he ovat saaneet, sirpaleita olemuksestani, mikä enemmän, mikä vähemmän, riippuen oloista, joiden vallitessa olemme tavanneet toisemme ja siitä suuremmasta tai vähemmästä ymmärtämyksen määrästä, jonka olemassaolon vaistomaisesti olen tuntenut. Itseäni kokonaan en vielä ole antanut ainoallekaan, sillä en ole tavannut sitä ihmistä, en miestä enkä naista, jolta kokonaista ja ehjää ymmärtämystä olisin voinut odottaa.

Ehkä on eristetty, kotiolojen ahtaudessa kulunut elämäni siihen osaltaan vaikuttanut. Siinä tapauksessa saan kiittää sitä siitäkin, että olen säästynyt joutumasta suhteisiin, joihin hetken olisin luottanut sitte sitä katkerammin pettyäkseni.

Voi sitä tuskaa, jota sellainen kokemus mahtaa muassaan tuoda. Välistä, kun sitä rupean ajattelemaan, kärsin sekä sielun että ruumiin puolesta — pelkästä ajatuksesta. Luulen, että jos kokemaan joutuisin, en voisi koskaan siitä toipua. Mutta eihän sitä tiedä. On niin paljo niitä, jotka sellaista ovat kokeneet joko lievästi tai kaikkein katkerimmassa muodossa. Ja he elävät kuitenkin, kun täytyy elää.

Ovatko tällaiset kokemukset tarpeen ihmisille sentähden, että ne ovat niin kuluttavia, ja siitä syystä omiaan puhdistamaan? Ja sentähdenkö niin moni niitä osakseen saa? Vai onko se ihmisten oma syy, kun he eivät omista sen parempia ihanteita tai eivät jaksa pysyä niissä? He eivät malta odottaa, eivätkä osaa tai tahdo olla rehellisiä. He tinkivät, sovittelevat ja — saavat niittää erehdystensä sadon.

On kuitenkin toinenkin seikka — ei vain eristetty elämäni — joka selittää sen, että olen säästynyt erehdyksiltä tässä suhteessa. Se on se, että niin nuorena opin uskomaan sinun olemassaoloosi, tuntematon ystäväni.

Miten kaunis se muisto on —, elämäni kaikkein kauneimpia! Olin juuri lopettanut koulun ja olin matkalla koulukaupungista kotiin. Tien varrella poikkesin tervehtimään erästä äitini ystävää ja siellä tapasin hänet, joka opetti minua uskomaan sielujen sukulaisuuteen, niiden yhteenkuuluvaisuuteen siinä merkityksessä, että jokaisella ihmisellä on oman olemuksensa täydennys — samaa tai toista sukupuolta, se on yhdentekevää — ja että nämä yhteen kuuluvat sielut varemmin tai myöhemmin myöskin löytävät toisensa. Epäsoinnut, erehdykset ja ristiriidat, mitkä syntyvät ihmisten suhteissa toisiinsa, johtuvat ainoastaan siitä, että tämä tosiasia ei heille ole selvinnyt, ja etteivät malta odottaa, siksi kun ovat löytäneet sen ystävän tai puolison, jota voivat ei ainoastaan rakastaa, vaan jossa tuntevat oman olemuksensa ehjäksitekijän ja täydentäjän.

Miten hartaana minä, viisitoista vuotias tyttönen, kuuntelin tätä puhetta!

Koko ilta oli minulle ihana unohtumaton juhlahetki, jonka sopusointua ei mikään häirinnyt.

Ulkona oli luonto hempeimmässä kevätkukoistuksessaan. Koti, jossa olin vieraana, oli hyvin kaunis. Varsinkin rehevät, nähtävästi erikoisen huolellisesti hoidetut kasvit herättivät huomiotani. Kukkasia, kevättuoksua ja päivänpaistetta oli kaikkialla.

Istuin jakkaralla hänen vieressään, hänen puhuessaan. Avonaisen ikkunan läpi näin ilta-auringon valossa kimaltelevan lahden poukaman ja kaistaleen valkovuokkojen reunustamaa metsänrinnettä. Katselin sitä ja kuuntelin, mitä hän puhui, tuo pieni, vaatimaton nainen, joka vaikka olikin rohkea ja uskollinen uranaukaisija, oli niin nöyrän nöyrä, sentähden että hänen ihanteensa olivat suuret ja korkeat.

Hän puhui ensin tästä sielujen yhteenkuuluvaisuudesta, — minkä johdosta, sitä en muista. Sitte hän tuli kertoneeksi läheisistä ystävistään Wikneristä ja Rydberg'istä. Hän kuvasi heidän elämästään pikku tapahtumia, pikku piirteitä, jotka suuria todistivat, hän puhui syvistä, kirkkaista ja kantavista totuuksista.

Hän puhui, minä kuuntelin, kuuntelin, kunnes kaikki se, mitä hän kertoi, kävi minulle niin valtavan suureksi, että puhkesin kyyneliin.

Olinhan silloin kuin elämän kynnyksellä. Olin lapsuuteni läksyjen äärestä juoksemaisillani elämän suuriin, avaroihin oppisaleihin. Hän oli ottanut minua kädestä ja raottanut ovea sen verran, että aavistin, miten vaikeata ja vastuunalaista, mutta miten rikasta ja ihanaa elämä samalla oli. Tämä aavistus niin voimakkaana minut valtasi.

Nyt tiedät, milloin opin uskomaan sinun olemassaoloosi sinä tuntematon ystäväni. Tämä uskoni on vuosien varrella säilynyt ja vahvistunut.

Ja samalla se on myöskin säilyttänyt. Sillä olen tahtonut itseäni ja rakkauttani pysyttää ehjänä, jotta kun kerran tapaamme, iloiten saisin ojentaa sinulle oman osasi.

Olen tavoitellut tätä ehjyyttä, ja se on ollut iloni. Rakkaus ei muuta voi. Se antaa parhaimpansa. Mutta tiedän, että jos köyhtyneenä tapaisin sinut, eikä minulla olisi muuta kuin sirpaleita, niin sinä rakastaisit niitä sirpaleitakin.

Nyt tiedät, minkätähden minä tänä iltana kirjoitan sinulle.

En voi kirjoittaa päiväkirjaa, en kirjettä jollekulle niistä, jotka kuuluvat ystäväpiiriini. Sellainen kirjoitteleminen ei minua auttaisi. Ja nyt minä tarvitsen apua. Sentähden kirjoitan minä sinulle. Sinä ymmärrät minua, ja juuri ymmärtämystä minä tarvitsen, sellaista syvää, ehjää ymmärtämystä, joka ei eksytä, ei vie harhaan, vaan selvittää, niin että näkee itsensä ja ympäristönsä, entisyytensä ja nykyisyytensä kirkkaassa, totuuteen perustuvassa valossa.

Tätä minä sinulta pyydän.

Mutta ajatukseni ovat niin väsyneet ja samalla niin levottomat. En jaksa niitä hallita, en keskittää sanottavaani. Minä puhelen sinulle ajatuksistani ja kokemuksistani ihan niinkuin ne mieleen johtuvat.

Ymmärräthän sinä kuitenkin, sano, ymmärräthän?

Eikö ymmärtämys olekin suurin lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa? Siitä lähtee enemmän iloa ja elinvoimaa kuin kaikkien ylistämästä rakkaudesta.

Rakkautta, sitähän, Jumala paratkoon, on paljo maailmassa, on laimeata ja kiihkeätä, kestävätä ja muotoansa muuttelevaa. Ei rakkaudesta puutetta — ei ainakaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tunneasiana. Mutta mitä tunteitten roihuavasta valkeasta, ellei ole ymmärtämystä, syvää, ehjää ja kasvavaa! Eikö rakkaus silloin muodostu hävittäväksi kulovalkeaksi, rasittavaksi taakaksi tai ainaista ristiriitaa pulppuavaksi lähteeksi. Ymmärtämys, eikö se samalla ole rakkauden alkulähde ja koko olentoa käsittävän ja koko olemuksen läpitunkevan rakkauden kaunein hedelmä.

Ymmärtämystä janoaa sieluni. Rakkautta olen mielestäni saanut tarpeeksi.

Mutta ymmärtämys on elämässä harvoin löydetty helmi.

Aloin elämäni siinä iloisessa uskossa, että ymmärtämystä oli olemassa yhtä runsaasti kuin rakkauttakin, mutta jota kauemmin olen elänyt, sen harvinaisemmaksi ja samalla sen suuriarvoisemmaksi olen huomannut tosi ymmärtämyksen. Uskotaan että ymmärretään, mutta minkälaista on se ymmärtämys, jota ihmiset toisilleen tarjoavat? Samoissa oloissa eläneet ja samaa kokeneet liittyvät yhteen ja uskovat ymmärtävänsä toisiaan, mutta kun kokemukset käyvät eri suuntaan, kun toiselle sattuu surua toisen iloitessa, missä on silloin se ymmärtämys, joka pakoittaa meitä riippumatta omista kokemuksistamme elämään, toisen elämää, suremaan, todella suremaan surevan kanssa ja iloitsevan kanssa iloitsemaan? Eikö päinvastoin sureva silloin soimaa iloitsevaa itsekkäisyydestä ja eikö iloitseva tarjoa surevalle hetken pintapuolista liikutusta tai säälin armopaloja?

Ja samoin on laita, jos siirrymme aatteiden ja näkökohtien alalle. Mistä löydämme sitä ymmärtämystä, joka opettaa meitä omasta kannasta huolimatta näkemään, että toisenkin kannassa on jotain oikeutettua.

Ymmärtämys on laajanäköisyyttä. Ymmärtämyksen kirkastama katse kantaa kauaksi menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Mutta tosi ymmärtämys on harvinaisuus.

Ovatkohan meidän aikamme ihmiset liiaksi heikkoja ja ennen kaikkea — liiaksi pieniä, omatakseen tuollaista laajanäköisyyttä, koska niin tyynesti sanovat toisilleen: tule sinä tänne minun kokemusteni kohdalle, minun kannalleni, silloin saat ymmärtämystä runsaasti, ennen ei liikene, ei murustakaan.

He uskovat todella ymmärtävänsä, eivätkä näe, että tarjoavat kiveä leivän asemesta.

Erehdynkö uskoessani, että tosi ymmärtämys aina vie meidät oman itsemme ja omien kokemustemme yläpuolelle?

Minun täytyy kysyä, sillä olen kuin pimeässä umpisokkelossa. En jaksa ajatuksiani selvittää, en ymmärtää, mikä niissä on totta ja oikeutettua, mikä sairaalloista. Siitä vain olen selvillä, että janoan ymmärtämystä enkä löydä sitä ympäristöstäni. Sentähden täytyy minun turvautua sinuun, tuntematon ystäväni.

Usko olemassaoloosi on minulle sydämen lepo, on voimanlähde. Sillä ymmärtämys on elinvoimaa yhtä varmasti kuin toisiinsa sopivat ja toisiaan täydentävät soinnut synnyttävät eheämmän ja voimakkaamman vaikutelman kuin yksi ainoa sävel.

Minulle on aivan yhdentekevää, oletko sinä, tuntematon ystäväni, mies vaiko nainen. En tiedä, kummeksitko tätä, mutta se on sanottava, sillä se on totuus.

On naisia, jotka kaipaavat kotia, toisia, jotka kaipaavat miestä. He menevät naimisiin ja saavuttavat päämääränsä. On toisia, jotka kaipaavat rakkautta ja ymmärtämystä. He jäävät tavallisesti osattomiksi, sillä henkistä hyvää ei ole yhtä runsaasti kuin aineellista.

Sitä paitsi on helpompi erehtyä valinnassaan henkisellä kuin aineellisella alalla. Ja väärennettyä tavaraa tarjotaan paljo.

Ne, jotka ovat erehtyneet, kärsivät kai enemmän kuin ne, jotka eivät ole omistaneet mitään. Sentähden minulle ei ole pääasia pian löytää mitä etsin, vaan löytää se väärentämättömänä.

Siitäkin syystä on minuun nähden yhdentekevää, oletko sinä ystäväni mies vai nainen. Pääasia on, että olet oman olemukseni oikea täydennys.

Naisen on yleensä helpompi ymmärtää naista. Mies voi ani harvoin tehdä niin — ainakin sen polven miehet, joka nykyään maanpiiriä polkee. Useimmat heistä polkevat samalla — tavalla tai toisella — naistoverinsa sielun sisintä.

Sentähden kuvittelen useimmiten mielessäni, että kun kerran tapaamme toisemme, huomaan sinut, ystäväni, naiseksi. Ja minä iloitsen siitä.

Onko se luonnotonta? Sanoneeko tähän toisin ajatteleva ja toisin tunteva, että me emme ole ainoastaan ihmisiä vaan myöskin sukupuoliolentoja. Ja sukupuoli-olentona nainen etsii täydennyksensä mieheltä.

Saattaa niin olla. Mutta emmehän me ole ainoastaan sukupuoli-olentoja. Olemmehan myöskin ihmisiä. Eikö ole suuriarvoisempaa olla ihminen kuin sukupuoli-olento? Eikö ihmisten onnea edistettäisi, jos tässäkin suhteessa hengen herruus voittojaan saavuttaisi?

Minä vain kysyn.

Eikö avioliitossa samoin kuin ystävyyssuhteissa samaan sukupuoleen kuuluvien välillä suuriarvoisin onnen tekijä ja antimista suurin ole koko olentoa käsittävä ja koko olennon täyttävä ymmärtämys. Yhdentekeväähän silloin on, oletko mies vai nainen.

Mutta silloin, kun ystävyys voi johtaa avioliittoon, on siihen yhdistettynä tuo ihmeellinen, pyhä elämänluomisen lahja.

Kuinka suurta mahtaa olla herättää elämää, joka imee elinvoimaa itselleen täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen ja rakkauden maaperästä! Ei vanhemmilla pitäisi ollakaan oikeutta lähettää muunlaisia lapsia maailmaan.

Mutta eiköhän ihmiskunta silloin pian kuolisi sukupuuttoon?

Liekö siis kaikkien yhteiseksi onneksi se, että ihmiset siksi suuressa määrin ovat sukupuoli-olentoja ja siksi vähän ihmisiä, että kansoittavat maan lapsilla, joiden syntysanat lausuttiin silloin, kun sukupuoli-olento voitti ihmisen?

Minä vain kysyn, kysyn, sentähden että en ymmärrä.

Olen kasvanut eristettynä muista, aina vain katsellen elämää syrjästä.
Sentähden en ymmärrä.

Mutta se, joka seisoo rannalla, jota ei pyörre mukanansa tempaa eikä kuohuissaan kuljeta, hänellä on aikaa ajatella. Sentähden minä kysyn.

Sinä ystäväni, sinä ymmärrät, muut eivät.

Se on hyvä. Niin sen olla pitää. Ei sitä alastomana joukkoon lähde.

(Seuraavana iltana.)

Taaskin on sumuinen, köyhyyttään itkevä talvi-ilta.

En jaksa lukea enkä kirjoittaa, sentähden pakenen sinun luoksesi ystäväni.

Eilen puhelin vain ajatuksistani ja tunteistani. Tänään tahdon antaa sinulle osaa elämäni ulkonaisista puitteista.

Niistä on kuitenkin yhtä vähän kerrottavaa kuin on paljo siitä, mitä sisäisesti olen kokenut.

Lapsuuteni ajasta en nyt voi puhua, en siitä suuresta, siunatusta perinnöstä, jonka isä ja äiti antoivat minulle sen kautta, mitä itse olivat ja sen kautta, mitä olivat sekä toinen toisilleen että lapselleen. En myöskään voi kertoa kaikesta, mitä äiti minulle antoi. Se on liian hyvää paperille pantavaksi. Siitä tahdon kertoa vasta sitte, kun olemme tavanneet toisemme.

Kun äiti jätti minut, olin nuoruuteni kynnyksellä. Elämä alkoi, mutta sydänjuureni eivät painuneet minua ympäröivän ajallisuuden maaperään, vaan siihen näkymättömään ja kuitenkin niin todelliseen maailmaan, jonne tiesin äitirakkaani siirtyneen. Se maailma oli minulle todellisin. Siinä elin, siinä hengitin.

Se, mitä me todellisuudeksi sanomme, oli minulle vierasta. Ainoastaan ulkonaisesti tunsin sen olemassaolon, mutta se tunteminen, vaikka olikin ulkonaista, oli mieleen painuvaa, sillä sen piikit pistivät jalkaani melkein joka askeleelta.

Isäni kuoltua oli äiti muuttanut asumaan maalle erään tätini läheisyyteen. Itse puolestaan hän olisi mieluummin asettunut kaupunkiin voidakseen siellä ansaita paremmin ja myöskin saadakseen pitää minut koulu-aikanakin luonaan, mutta täti vastusti sitä. Täti oli hyvin onnettomissa naimisissa, sentähden äiti tahtoi noudattaa hänen mieltään. Varakas kun oli, saattoi täti myöskin järjestää niin, että se kävi äidille mahdolliseksi.

Äidin kuoltua tädin koti tuli minun kodikseni. »Ole tytär hänelle», oli äidin viimeisiä pyyntöjä.

Tuntui kuin niissä sanoissa olisin saanut elämän tehtävän, saanut pyhän, velvoittavan perinnön. Ja tämä perintö oli kauan ainoa, mikä antoi elämälleni sisältöä.

Muuta ei olekaan sanottavaa ensi nuoruudestani. Onnettoman kotielämän okaiset olot ympäröivät minua ulkonaisesti. Ajatukseni ja rakkauteni kohdistuivat ijäisyysmaailmaan.

Näin kuluivat vuodet huomaamatta ja toistensa kaltaisina.

Silloin tapahtui käänne — ulkonaisesti äkkiä, — sisäisesti vähitellen.

Tätini mies kuoli. Se oli ensimmäinen suuri muutos.

Miten ihmeellinen onkaan ihmissydän! Alinomaa ihminen erehtyy sekä itsensä että toisten suhteen, — sellaisissakin asioissa, joista luulee, ettei erehtyminen ole mahdollistakaan.

Luulee esimerkiksi vanhentuneensa sekä ulkonaisesti että mieleltään — mutta annahan, kun ulkonaiset olot muuttuvat suotuisammiksi, silloin kimmahtaa mieli painon alta. Se elinvoima, joka oli niin lamassa, että sen olemassaolosta ei enää ollut tietoa, se pulpahtaa esiin niin tuoreena, niin voimakkaana kuin olisi se kätkössään vain kasvanut.

Näin kävi tädin. Hän oli jo kappaleen yli kuudenkymmenen, kun eno kuoli, mutta se voima, se pirteys, se toimintahalu, joka hänessä enon kuoltua vähitellen yhä enemmän esiintyi, oli kuin parhaassa ijässä olevan naisen.

Enon omistama talo myytiin, täti osti tämän paikan, ja me muutimme tänne.

Tuntui siltä kuin pelkkä olemassaolo nyt olisi tuntunut tädistä nautinnolta. Hänen päättävä toimeliaisuutensa ei enon tahdon lamauttamana sittekään ollut hävinnyt. Nuorteana nousi se pakollisesta levostaan.

Täti puuhaili, järjesteli ja nautti. Hän elpyi, minä etenin hänestä.

Hän ei enää kaivannut minua, ei ainakaan niin kipeästi. Tunsin liukuvani syrjään ja sain aikaa ajatella itseäni.

Siihen, että täti ja minä etenimme toisistamme, oli olemassa toinenkin syy.

En jaksanut iloita ja innostua, en — unohtaa niinkuin hän. Ensi kertaa tulin ajatelleeksi, että hän oli kylmä.

Eikö kuolema ole suuri sovittaja, joka sulattaa roudat rinnasta? Eikö sen kosketuksesta unohdu, mitä ihmislapsi on toista vastaan rikkonut?

Vai onko niin, että paljo voi tulla anteeksi annetuksi, mutta jos ihminen on ollut toisen elämän hallana, silloin ei rinnan jäät sulakaan, sillä halla vei itse elämän, vei anteeksi antamisen ja rakastamisen kyvyn?

Täti ja minä olimme ennen ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, — siihen aikaan, jolloin hän kantoi surunsa suurta taakkaa ja minä en muuta ajatellut kuin miten saisin sitä edes hiukan kevennetyksi.

Hän oli minulle äidin sijainen ja äitini pyhä perintö. Sentähden täytti suuri suru sydämeni, kun tunsin liukuvani yhä kauemmaksi hänestä.

Nyt, kun hän ei enää minua suuresti tarvinnut, kun se minkä hänen hyväkseen tein, supistui ulkonaisiin pikku tehtäviin: ääneenlukemiseen, seurusteluun, kirjanpitoon ja taloustoimiin, nyt aloin tuntea, että minulla ei ollut tyydyttävää, elämääni täyttävää tehtävää, että olin uhrautunut, kieltäynyt, syrjäyttäessäni kaikki omaan elämääni ja tulevaisuuteeni kohdistuvat ajatukset.

— Eikö minulla sitte olekaan mitään omaa, erityistä elämäntehtävää ja eikö minulla ole oikeutta ajatella sitä — näin kysyin itseltäni.

Silloin tuli Kristiina täti taloon.

Hän oli tädin vanhempi sisarpuoli. Hän oli aina ollut jäykkäluontoinen, kylmä ja vaativa, oli täti kertonut. Siihen aikaan, kun hän, täti ja äitini olivat pieniä, oli täti Kristiina pysynyt vieraampana heille molemmille osaksi sentähden, että oli sisarpuoli, osaksi siitä syystä, ettei luonteensa puolesta sopinut yhteen toisten kanssa.

Äiti taas oli sellainen lämminsydäminen, rakastettava pieni olento, joka itse rakasti kaikkia. Jos hän näki jonkun itkevän, kavahti hän kohta kaulaan, pyyhkiäkseen pois kyyneleet. Jos hän näki jonkun avun tarpeessa, oli hän aina valmis tekemään, minkä vain taisi auttaakseen. Kaikki rakastivat häntä, — ne, jotka tunsivat hänet, siksi että tiesivät, minkälainen hän oli ja ne, jotka eivät tunteneet, siksi että hän suloisena lapsena voitti kaikkien sydämet.

Ennen täti kertoi minulle usein äidistä. Hän oli myöskin kertonut monta liikuttavaa pikku tapausta äidin suhteesta täti Kristiinaan. Se suhde oli erityisen arka senkin johdosta, että täti Kristiinan oman äidin sukulaiset aina toitottivat hänelle korvaan, että sisarpuolet olivat tuuppautuneet tänne maailmaan aivan ominlupinsa ja vastoin koko heidän sukunsa tahtoa.

Nyt, kun täti Kristiina vanhoilla päivillään tuli kotimme jäseneksi, olivat kaikki tuollaiset muistot tädiltäni unohtuneet. Hän oli sisar eikä sisarpuoli. Ja lisäksi hän oli vanhus, joka, kuten täti itsekin, lyhyeltä iltahetkeltä pyysi päivän pettymyksien korvausta.

Sekin yhdisti.

Kristiina tädin tultua tapahtui meidän perheessämme sama seikka, mikä muinoin Baabelin tornia rakennettaessa. Syntyi kielten sekoitus. Toinen ei ymmärtänyt toisen puhetta. Mutta kielten sekoittajana ei ollut mikään taivaan enkeli, vaan ankara ja arvokas Kristiina täti.

Täti ja minä emme ainoastaan pysyneet etäällä toisistamme. Me vieraannuimme nyt kokonaan. Tädin puolelta olivat yhdyssiteenä ainoastaan ne vaatimukset, joita hän oli oikeutettu asettamaan tyttären sijaiselle, jota hän elätti. Minua sitoivat velvollisuudet.

Mutta tunsin toisenkin yhdyssiteen. Se side oli äiti. Ja juuri siksi, että se oli niin rakas side, oli se samalla kärsimysteni katkerimpana okaana.

Ystäväni, ymmärrätkö millainen asemani oli?

Varallisuutta minulla ei ollut. Itsenäisen ja tuottavan toimen hankkimisesta olin luopunut tätini hyväksi ja nyt olin — armoilla eläjä.

Paras oppimisen aika on ohi, sanoin itselleni. Elämä, ehkä pitkäkin, on edessäni, työn halu syvällä sydämessä, mutta mahdollisuuksia ja valmistusta elämäntehtävään — minkä verran?

Näin kyselin itseltäni, ja kysellessäni kului aika.

Silloin tapahtui taas käänne. Täti Kristiina kuoli.

Hän, joka oli kielet sekoittanut kodissamme ja joka oli minulta riistänyt sen, mikä oli minulle läheisintä maailmassa: tätini rakkauden, hän makasi nyt kylmänä ja kankeana laudoilla.

Hänen suunsa ympärillä oli terävä ilme, ja hänen ohuet huulensa olivat tarmokkaasti yhteen puristuneet, mutta hänen jäykistyneissä piirteissään näin, mitä en ennen ollut nähnyt — kärsimyksen jälkiä.

Se, mitä hän minulle oli tehnyt, unohtui samassa. Kaikki oli kuin pois pyyhitty.

Oliko ihme, jos hän kuluttavan päivätyön ja katkerien kokemusten jälkeen itsekkäästi piti huolta iltahetkensä häiritsemättömyydestä?

Oliko hänen syynsä, että hänellä ei ollut ymmärtämyksen lahjaa minua varten?

Täti suri sisartaan. Minä tiedän sen. Mutta samalla surin minä sitä, että hän taaskin tuntui niin kylmältä surussaan. Oli aivan kuin hän ei olisi tahtonut antaa minkään häiritä rauhallisia vanhuudenpäiviään. Siltä ainakin tuntui.

Mutta ehkä se, mikä minusta tuntui kylmyydeltä, olikin vain elämän varrella saavutettua taitoa tyynesti alistua ja taipua, kohtasipa mikä tahansa? Ehkä se oli taitoa, joka saavutetaan, kun päivä painuu iltaan päin, mutta jota nuorempana on vaikea käsittää.

Iloitsen ajatellessani, että saattaa olla niin, sillä tahtoisin mielelläni nähdä niin vähän varjopuolia ja niin paljo hyvää kuin mahdollista hänessä, jonka kaulaan äiti pikku tyttönä kiersi kätensä ja jonka korvaan pieni rusosuu supatti: rakas, rakas sisko.

Toivoin, että Kristiina tädin kuoltua jälleen olisin tullut lähemmä tätiäni, mutta se toivo petti. Suhde pysyi sellaisena, miksi se kerran oli muuttunut. Tulin vain tädille entistä tarpeellisemmaksi, kun hänellä ei enää ollut muuta seuraa.

Vähän toista vuotta on täten kulunut.

Ulkonaisesti on kaikki entisellään.

Entä sisäisesti?

Yhä tuskallisemmaksi käy taisteluni, yhä terävämmiksi kärjistyvät ne kysymykset, jotka sisimpääni sattuvat.

Toisinaan moitin itseäni siitä, että kärsin näin. Olenko siis palvellut palkkaa toivoen, kysyn itseltäni, koska en enää tunne iloa siitä tehtävästä, minkä äiti minulle uskoi. Kun ihminen rakastaa, ei kieltäymys kieltäymykseltä tunnu. Se on iloa. Mutta sitä eivät velvollisuuteni enää ole minulle. Enkö siis rakastakaan? Niin kehnoa, niin heikkohenkistäkö rakkauteni oli, että se sammui siksi, etten enää saa ymmärtämystä ja vastarakkautta osakseni?

Näin moitin ja halveksin itseäni välistä. Toiste taas uskon, että tunteeni on oikeutettu ja että sillä on erikoinen tehtävänsä.

Olenko ehkä tehnyt väärin, kun en tähän asti ole tämän enempää ajatellut itseäni vai sanoisinko tulevaisuuttani? Saako ihminen elää toisen hyväksi siinä määrin, että käy kykenemättömäksi sen erikoisen tehtävän täyttämiseen, johon tuntee kutsumusta? Eikö ole olemassa oikeutettua itsekkäisyyttä, sellaista, jota voi sanoa henkiseksi itsensä säilytys-vietiksi?

Näin kyselen, en kuluttaakseni itseäni turhalla surulla entisyyteen nähden, vaan päästäkseni selvyyteen siitä, ovatko nämä kysymykset heränneet ja kasvaneet yhä voimakkaammiksi sentähden että velvollisuuteni vastaisuudessa on oleva toinen kuin tähän asti.

Olen oppinut tekemään sitä, mitä nuorempana en ymmärtänyt. En enää elä etäällä ympärilläni olevasta ajallisesta elämästä. Olen oppinut sitä ymmärtämään ja rakastamaan, olenpa vielä tullut siihen vakaumukseen, että tällainen ymmärtämys ja rakkaus ei ole pahasta, vaan päinvastoin. Kiitän Jumalaa siitä.

Se, että olen muuttunut, ei tiedä, että elämänvakaumukseni on toinen kuin ennen. Päinvastoin. Se, mikä minulle silloin esiintyi suurena, kantavana totuutena on vuosien kuluessa mielestäni vain käynyt yhä suuremmaksi ja kirkkaammaksi. En pidä raamatun totuuksia kantavana elämän perustuksena sentähden, että äitini tässä uskossa kuoli, en myöskään siksi, että nuorempana uskoin niihin, vaan sentähden etten ole löytänyt toista maailmankatsomusta, joka niin tyydyttävästi ja ylevästi selittäisi olemassaolon ja sen tarkoituksen.

Liekö vaateliaisuutta vai mitä, mutta en minä oltuani ihminen, tahtoisi muuttua elottomaksi, kaikkeuteen häviäväksi osaksi. Ja unhotuksen Nirvana on minusta köyhä korvaus elämän kärsimyksiä kokeneelle.

Mutta usko jokaisen ihmisen povessa olevaan ijäisyysolentoon ja sen lopulliseen kirkastumiseen, se sovittaa ja selvittää, nostaa ja kirkastaa.

Jos tyydyttävämpää, ehjempää elämän totuutta olisin löytänyt muualta, olisi minun tietysti ollut sinne käännyttävä, mutta nyt iloitsen siitä, että nuoruuteni usko yhä on omanani. Elämässä on niin paljo särkynyttä, pirstoutunutta. Sentähden ihminen iloitsee kaikesta, mikä on ehjää ja saa ehjänä säilyä.

Mutta joskin elämänkatsomukseni perustuksiltaan on sama kuin ennen, on se monessa suhteessa muuttunutkin. Sanoinhan jo, että elämä on tullut minua entistä lähemmäksi. Nuoruuteni usko eroitti minut ihmisistä. Nyt vie uskoni minua yhä lähemmäksi heitä kaikkia, lähemmäksi elämää, tuota levotonta, kuohuvaa, eksyvää, ja etsivää.

Seuraus sisäisestä kehityksestäni on kuitenkin ollut se, että nyt en ulkonaisessa elämässä sovi mihinkään erityiseen joukkoon.