XIV.
Yhä helmikuu.
Görel on tohtorin kanssa Nizzassa, ja minä olin mukana järjestämässä, niin että kaikki kävi laatuun Grand Hotel'issa.
Minut oli vilpittömästi kutsuttu, mutta epäröin, sillä ajat olivat ankarat, ja maailmalliset huvit, niinkin epäiltävää laatua kuin toisten häät, ovat tuskin moraalisesti oikeutettuja, kun lakko on tullut puhtaaksi tappioksi, Baby on sokerileipomossa Sturekadulla ja polttoöljy maksaa 18 äyriä litra.
Mutta Sakki oli saanut päähänsä että minun piti mennä, ja kun minä selitin, ettei minua haluttanut esiintyä loistavien ylhäisökanojen joukossa köyhänä sukulaisena, verhottuna kainouteen ja äskensilitettyyn musliiniin, kaulassa kahdesti pantattu ja lunastettu kultainen sydän samettinauhassa, vastasivat he, että minä saatoin olla huoleti puvun suhteen.
— Sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, siihen annan Sakin kunnian vakuudeksi.
— Siitä et saa paljoa panttilainaajalta, sanoin minä epäileväisesti.
— Elä ole epäuskoinen, vaan usko, varoitti Eeva, se asia kyllä järjestyy, kunhan sinä vain et ole liian jäykkä lainaamaan, niinkuin me toiset teemme, kun joka toinen vuosi on jotkut kenraalikekkerit.
Ja vallan oikein, päivää ennen häitä tuli Baby ja toi silkkialushameen, jonka hän oli lainannut, en tiedä mistä, ja Eeva ihanan pitkän liinan, joka oli pelkkää chiffonia ja pitsejä, sekä viuhkan. Itse olin ostanut kauniit, pitkät, valkoiset hansikkaat ja hiuksiin monilla kieltäymyksillä pienen kultaperhosen.
Gerda — hän jolla ei ole rakastajaa — jolla oli viettelevä kiihko kaikkeen, mitä vain vaatteiksi sanotaan, tuli niin kiltisti meille eräänä iltana neuvottelemaan minun raakasilkkihameestani. Hän on täydellinen nero, josta olisi pitänyt tulla ompelijatar, saattaa kai vieläkin muuttaa uraa. Hänen neronsa, minun ahkeruuteni ja muutamien pitsimetrien tuottama tulos tyydytti jotakuinkin minun laidoille lyötyä kunnianhimoani.
Kaikki tytöt auttoivat minua pukeutumaan, mutta sattui niin hullusti, että Eevan täytyi ommella nappi kiinni, enkä minä tullut sitä ajatelleeksi, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Niin että nyt en joudu koskaan naimisiin, ja sitä minä ajattelin koko matkan enon vaunuissa. Se tuntui hyvin surulliselta. Sakki oli suudellut minua jäähyväisiksi ja sanonut rohkaisevasti: "Kuinka suloinen oletkaan, tee nyt hyvät naimiskaupat ja muista meitä, kun tulet Grandiin!" mutta siitä huolimatta koski se minuun varsin kipeästi.
Kidutus loppui kuitenkin lyhyeen, kello 11 olin taas kotona.
Koko Sakki tuli yöpukimissa eteiseen ja sanoi:
— Noo?
— Häät, sanoin minä kärttyisästi, ovat naurettavia; mauttomia pitoja. Ainoa lohdutukseni siitä, ettei minulla ole mitään toiveita — kiitos sinulle, Eeva, — joutua naimisiin, on, että siten säästyn tästä komediasta.
— Olen yhtä mieltä kanssasi — teoreettisesti, sanoi Eeva. Ajattele sen sijaan:
"Ah yhtä olla tietämättä toisten,
ei kotia, ei arkiaskareita".
Babyn silmät loistivat, kun hän kuuli rakasta Levertiniään ja hän yhtyi:
"Kun kuulas hämäryys se suvi-illoin häähunnun valkoisen ja hennon lailla kietaisi kudelmiinsa kaupungin, niin komerossa ikkunanpa silloin yhdessä viipyä ne tapasi nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan, mut visusti kuin pyhätön sen maailmalta salas, nuo ypöyksinäiset, mies ja nainen, mi salaa matkatovereita olla halas."
Baby, joka pariin kuukauteen oli ainoastaan puhunut yleisistä harrastusperistä, oli nähtävästi saanut taudin uudestaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä minun sohvannurkassani, yöpaita tiukasti vedettynä paljaiden jalkojen ympärille ja hiukset riippuen hajallaan joka puolella. Kun kumarruin eteenpäin katsomaan häntä, huomasin, että hän oli sulkenut silmänsä, suun hymyillessä haaveksivaisesti ja onnellisena. Ja minä kuulin hennon kuiskauksen, jonka tottunut korvani tulkitsi näin kuuluvaksi: "to Mennesker — — —". Kun Baby on haavemielinen, turvautuu hän aina tanskan kieleen. Se on jälkikaikua Blicher-Clausenin ja Ingeborg Maria Sickin teosten lukemisesta.
Minä rakastan Babya, mutta juuri nyt hän harmitti minua. Ja kun sitten Eeva alkoi kerrata: "nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan —" sekottaessaan vademecumia vesilasiin, pisaran joka jambia kohti, en enää voinut pysyä hiljaa.
— Elä yritäkään näytellä epämoraalista, sanoin minä. Sinä olet kuitenkin lopulta, niinkuin me kaikki, pieni raukka, joka olisit ihan suunniltasi ilosta, jos joku tahtoisi rehellisesti mennä naimisiin kanssasi, niin että pääsisit olemasta nimeltäsi Gustafson ja saisit maata niin kauan, kun haluat aamusella.
Ainoa tilaisuus elämässä, jolloin Eeva jää vastauksen velkaa, on silloin kun hänellä on vettä suussa, ja sitä hetkeä minä aina käytän hyväkseni ja sanon hänelle sydämeni ajatuksen. Silloin tanssii hän aina hurjasti ympärilläni ja uhkaa minua hammasharjalla, tukehtumaisillaan, kunnes hän vihdoinkin saa äännetyksi. Mutta sitten!
— Kuinka sinä sen tiedät, ettei ole ketään joka tahtoo? sanoi hän viimein varmuudella.
Baby heräsi.
— Kuka, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.
— Se on lorua, Baby, sanoin minä ylimielisesti.
— Mutta te ette ole lainkaan tiedustelleet minkälaista oli häissä.
— Oliko siellä ihania naisia? Oliko heillä kauniit vaatteet? sanoi Eeva, ja minä huomasin, että hän oli iloinen päästessään näin ehjin nahoin äskeisestä vastentahtoisesta typeryydestään.
— Missä on kauniita naisia, siellä on aina vieläkin kauniimpia vaatteita, sanoin minä, ja täällä oli kumpiakin. Mutta melkein kaikki olivat ikäviä kuin tapeetit. Minä kysyin itseltäni, mistä se johtuu, että me, joilla tuskin on aikaa hoitaa kauneuttamme, vielä vähemmin korkeampiin harrastuksiin, ylipäänsä olemme niin paljon hupaisempia. Sillä sitä me olemme. Minusta me olemme oikein herttaisia ja ymmärtäväisiä, niin että meidän kanssamme on hyvä olla tekemisissä. Joka ei suinkaan ole asian laita kaikkien naisten suhteen.
— Niin, sanoi Eeva miettiväisenä. Mutta meneppäs ja sano se. Konttoristeja! Ihmiset näkevät aina kangastuksena tärkkikauluksia ja vahakangashihoja, mustepilkkuja, hämmennyksissä olemista ja miesmäisyyttä. Me olemme ruusuja, jotka kukkivat salassa, mutta jos ihmiset tietäisivät, kuinka meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, olisimme me suunnattoman haluttuja.
— Uskotko? sanoi Baby innokkaasti.
— Tietenkin uskon. Olen sitä mieltä, että konttoristina erinomaisesti suorittaa opintonäytteen avioliittoa varten. Paljon paremmin kuin perhetyttönä. Sillä perhetyttö on tavallisesti pieni hölmö.
Ja sinä olet ehtinyt noin pitkälle elämässä etkä tiedä, että juuri niille antavat miehet suurimman arvon, sanoin minä kiusotellen. Etkö sinä, pieni otus, tiedä, että miehet rakastavat naisia, joilla ei ole älliä nousta raitiovaunuun oikealta puolen tai oppia ylimenoja ja panemaan polettia matkakapistuksiinsa.
Semmoinen ei ole juuri minun kokemukseni, sanoi hän hiukan salaperäisesti hymyillen, niin että minä sain aihetta uskoa, että jotakin todella oli tapahtumaisillaan. Olin kysymäisilläni, mutta ajattelin: saanen kai sen sitten tietää.
Sitten poikkesi hän taas äkkiä asiasta:
— Oliko serkkusi kallisarvoisesi koteloitu?
— Sinä puhut niinkuin hän olisi puoligrammaa aspiriniä, sanoin minä. Kyllä, sen saat uskoa! Laske yhteen kaikkien meidän tämän kuukauden palkat, niin saat jotakuinkin puolet siitä, mitä kapseli maksoi.
— Oliko hän liikutettu?
— Kyllä, sanoin minä, ihastuttavaan nenäliinaan, joka on ollut minun äidinäitini oma. Eikö se ollut häikäilemätöntä? Luonnollisesti olisi minun pitänyt periä se. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.
— Että sinä et häpeä sitä kertoa, sanoi Baby. Oliko ruoka hienoa? Joitko sinä paljon samppanjaa? Kun me istuimme täällä tänä iltana ja ikivanhoja voileipiämme natustaen söimme itsemme leivänkylläisiksi kolmannen kerran tänä päivänä, ajattelimme sinua.
Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.
— Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en halua kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.
— Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.
— Sinä et ole sanonut sanaakaan herroista, sanoi Eeva.
— Paras viimeiseksi. Oi, tiedätkö, minut esiteltiin vanhalle, viimekesäiselle liehittelijälleni. Meillä oli oikein hauska.
— Ihailiko hän sinua vielä?
— Kyllä, sanomattomasti. Varsinkin kun minä sattuneesta syystä sanoin hänelle, että rakastan toista.
— Päällikköä?!
— Sillä silloin väitti hän, että sittenpä juuri olikin oikea aika meidän alkaa uudestaan.
— Aioitteko?
— Kyllä, minä sanoin hänelle, ett'en hänestä ollenkaan välitä, ja silloin selitti hän uskovansa, että minä olin mieltynyt kaikkiin miehiin, vieläpä niihinkin, joita kerran olin rakastanut. Mutta minä sanoin, ettei hän saanut pyytää mahdotonta. — Eikö teillä todellakaan ole enempää leipää.
— Kyllä, jos lupaat romahtaa alas myymälään varhain huomenaamulla, ennenkuin minä menen, sanoi Baby, niin saat minun aamiaisosani, ja hän solui alas lattialle ja meni hyräillen:
"Ah yhtä olla tietämättä toisten — —"
Eeva ja minä katsoimme hänen jälkeensä. Hän on liian suloinen olemaan sokerileipomossa, sanoimme me molemmat. Samassa huusi Emmy minua ja minä menin hänen luokseen.
— En tahtonut juuri kysyä sitä siellä sisällä, sanoi hän, mutta mitä sinun tädilläsi oli yllään?
Ja minun täytyi unisena ja kuolemanväsyneenä istahtaa kertomaan Emmyn ommellessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja peräti kiusaantuneet kasvot minuun.
Katso, nyt olen lopettanut päällystän, sanoi hän. Opi kärsimään valittamatta! Ja huomenna menen lääkärille. Minä maksoin eilen neljännekseltä sairaus- ja hautauskassaan. Niin että kaikki on nyt selvää; kas vain, että hänellä oli sinisenpunaista, vaikka hän on niin paksu!
Kun vihdoinkin olimme vuoteessa, ja Eeva ja minä olimme yksin, sanoi hän:
— Pegg sinä et saa suuttua, mutta minä olen sitä mieltä, että jos sinunlaisella tytöllä on ikävä häissä, niin on se varmasti sentähden, että se, josta pitää, ei ole siellä.
Minä hätkähdin, niinkuin tehdään, kun joku tieten tai tietämättään osaa oikeaan.
On monta, joista pidän, jotka eivät olleet mukana, sanoin lyhyesti. Mutta tiesinhän minä, että hän oli oikeassa. Tiedänhän, että on mennyt siihen, että minä, niinkuin maa, lainaan kaiken valoni toiselta.
— Pegg, ole varuillasi, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä on jotakin. Sinä olet niin muuttunut.
— Niinkuin jotkut muut.
— Jotkut muut, niin. Mutta ei samasta syystä. Olen sitä mieltä, että jos joku konttoristi saa päällikön jumalakseen, silloin voi hän lähettää terveisiä kotiin. Minä olen vanhempi ammatissa kuin sinä.
— Niin, sitä mahdat olla, sillä minä en laisinkaan ymmärrä mitä tarkoitat.
— Kyllä sinä ymmärrät, mutta koska sinä tahdot selvää puhetta, niin sanon sinulle, että on useampia kuin yksi päällikkö, jotka mielellään tahtoisivat saada nuoret ja suloiset konttorityttönsä lisäksi Perhekirjaansa, ja siihenhän me kuitenkin Jumalan nimessä olemme liian hyvät.
— Jos tarkoitat minun päällikköäni, niin hänellä ei ole perhettä, sanoin minä.
— Ja sinä et sittenkään koskaan tule muuksi kuin lisäksi, sanoi Eeva.
Se, jonka hän kerran ottaa käydessään viittäkymmentä, on arvattavasti
nyt pensionaatissa Schveitzissä ja hänen isänsä omistaa talon
Rantatiellä.
— Aina yhtä viisas, sanoin minä.
XV.
Emmy ei koskaan mennyt tohtorin luo. Mutta tohtori tuli hänen luokseen. Kun hän oli toimittanut talonsa, lopettanut päällystän ja maksanut kaikkiin kassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla kipeäksi, tuli hänestä äkkiä loppu. Aamulla emme voineet saada häntä sängystä, vallan välinpitämättömänä makasi hän siinä, milloin ei heikosti valittanut pakotusta seljässä.
— Meidän on kutsuttava tohtori tänne sanoi Eeva.
— Niin, mutta, sanoin minä, se tulee liian kalliiksi. Eikö ole syytä odottaa vielä päivä, ehkäpä hän toipuu sen verran, että voi itse mennä?
— Me puhumme tietysti meidän tohtorille, niin ei se maksa mitään, vastasi Eeva, kummissaan siitä, etten kyennyt hallitsemaan niin yksinkertaista tilannetta. Etkö tiedä, kuka meidän tohtori on?
— En.
— Sepä kummallista. Hän on Tukholman kiltin tohtori. Meitä on koko joukko, jotka aina käymme hänen luonaan, kun meitä mikä vaivaa, ja hän sanoo, ettei hän köyhiltä konttoritytöiltä ota mitään.
Minä soitan, mutta luuletko sinä voivasi jäädä kotiin ja ottaa hänet vastaan?
Tein sen, ja hän tuli puoli yhdeksän ajoissa. Minä avasin eteisen oven hartaudella, jonka toivon huomaantuneen olennossani. Minua melkein ihmetytti, että hän oli tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka sulasta hyvyydestä antoi meille jotakin vaatimatta korvaukseksi työtämme, tai joitakin muita oikeuksia meidän persoonaamme! Joka aivan itsestään ajatteli, että me saimme rehkiä ja uurastaa, ja vaivautui meidän tähtemme! Hän mahtoi olla aivan erikoinen laadultaan. Mutta minä tunnen olevani iloinen siitä, että hän on olemassa, ja kun olen katkera, olen ajatteleva häntä.
Siitä tuli pitkä tutkistelu. Minun piti vastata tohtorin kysymyksiin,
Emmy ei jaksanut. Tuloksena oli, että hänet viipymättä oli vietävä
Sapattivuoren sairaalaan leikattavaksi. Selkäpakotus oli ollut
vaarallisen sisäisen vaivan oire.
Niin, tämä on ikävä tapaus, mutta ei mikään harvinainen, sanoi tohtori. Siihen on syynä tuo luonnoton hiljaa istuminen, johon varsinkaan naisen ruumista ei ole luotu, ja sitten liikarasittuminen ja huono ruoka. Hänen olisi aikaisemmin pitänyt hakea apua. En voi ymmärtää, että hän on viivytellyt näin kauan, sillä aivan varmasti on hänellä ollut vaikeat tuskat.
Minä ymmärrän sen, ajattelin minä.
— Luuleeko tohtori, ettei hän koskaan voi parantua?
Hän vastasi, ettei hän siitä uskaltanut lausua mielipidettään. Ja sitten katsoi hän minuun ja sanoi:
— Neiti ei itsekään näytä erittäin terveeltä.
— Minäkö? sanoin minä. Olen niin uusi ammatissa, niin että minulla ei ole oikeutta olla vähintäkään huononnäköinen.
(Mutta tosiasia on, että minä kyllä tunnen ammattisäryn seljässäni, kun olen liian kauan kirjoittanut koneella.)
Hoitakaa itseänne kuitenkin ajoissa, neiti, sanoi tohtori jonkinlaisella mahtavuudella. Sillä uskokaa minua, muuten ette kauan kestä.
Minä kohautin olkapäitäni.
— Ei se tee mitään.
— Monet nuoret tytöt ovat vastanneet minulle noin, sanoi hän sävyisästi, mutta sellaisella äänellä, kuin minä olisin ollut tyhmä pieni lapsi.
— Mikä teitä kaikkia vaivaa? Eikö teillä ole lainkaan elämänhalua?
Ilman sitä ei voi sulattaa ruokaa, niinkuin ehkä tiedätte!
— Ooh, sanoin minä, ei tarvita erin paljon elämänhalua sulattamaan meidän ruokaamme.
Minä sain nyt tehdä selkoa siitä mitä me tapaamme syödä: kahvia, voileipää, suklaata, voileipää, yksi ruokalaji keittokoulussa, teetä tai pilsnerjuomaa ja voileipää.
Hän hämmästyi ja varoitti, laati ruokajärjestyksen ja sanoi, että hän kirjoittaa sanomalehtiin. Luulenpa hänen vielä puhuneen tulevasta sukupolvesta, oli sanalla sanoen lyyrillinen. Kun hän meni, oli hänellä yksi ihailija kaikkien entisten lisäksi. Toivon, että voidaan koota aarteita taivaassa.
Sitten joutui Emmy Sapattivuoren sairaalaan ja Sakissa oli taas täysi, mutta jonkinlaisen alakuloisuuden verhoama sopusointu. Me käymme häntä tervehtimässä niin usein kuin voimme, hän on vielä liian heikko leikattavaksi. Minua niin kauhistuttaa ajatella hänen kohtaloaan, sillä keskusteluni jälkeen tohtorin kanssa, on kuin siinä näkisin kuvastuvan oman vastaisen kohtaloni. Se ei ole totta, tietenkään, ettei se mitään tee. Elämäni näyttää minusta päinvastoin kallisarvoiselta, tärkeältä ja ansaitsevan kaiken sen työn, mikä sen puolesta tehdään. Kuolemanajatus on seurannut minua jo jonkun aikaa kuin kylmä varjo, ja se taistelee yhä voimakkaammassa tempossa sielustani elämisenhalun kanssa. Minä luen vuoteni ja saan sellaisen halun painaa elämää sydäntäni vasten, vaikkapa sitten polttaisinkin itseni samalla. Sama se, sillä menettelinpä niin tai näin, täytyy minun kuitenkin lopen kulua ja tulla kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi ja joutua Sapattivuoreen.
Ja kesken tätä sama-se-tunnelmaa täytyy minun sanoa itselleni, että olen rakastunut häneen, ja että hän tietää sen! Kuinka se on voinut niin pitkälle mennä, en ymmärrä, ja kuinka hyödytön ja kuvitteluja vailla oleva rakkaus voi kestää ja saada sellaisen vallan ihmisen yli, en tiedä. Tiedän vain että tilanne on kestämätön, ja että elän ainaisessa hermojännityksessä. On alituisesti kohtauksia, ja ellei tätä olisi ollut, olisi kirjanpäätös pitänyt yhtä paljon nopeammin. Nyt se tuli selväksi vasta eilen. Minä olin siellä iltapäivällä niinkuin tavallisesti ja tuomari myös. Ja kun minä vihdoinkin näin, että sain kirjat pitämään yhtä, oli kai varsin luonnollista ja anteeksiannettavaa, että minä syöksyin ylös ja aloin ylistää:
On selvä hei!
Se liian varhain ollut ei!
Silloin näin hänet ovessa ja peräydyin vaistomaisesti lähintä seinää vasten. Siellä seisoin hyvin hiljaa ja katsoin häntä suoraan silmiin ajatellen nopeasti ja selvästi: Nyt annan perään, sillä minä olen suuri raukka.
Siihen aikaan kun minun äitini oli nuori, oli varmasti helpompi selviytyä miehistä ja miesten rakkaudesta. Silloin oli käsivarsi vyötäisten ympärillä sama kuin sormus sormessa, suutelo sama kuin kihlausilmoitus, eikä kenestäkään tytöstä pidetty kiinni, ellei hänestä pidetty.
Mutta nyt!
Hän otti minut sanaakaan sanomatta syliinsä ja suuteli minua, ja minä en saanut ääntä enkä voinut liikuttaa itseäni. (— "Sitten sanon hänelle, sitten — — —".)
Sitten otti hän, yhä vielä sanomatta sanaakaan, minut omaan huoneeseensa ja sijoitti minut matalaan nahkatuoliin, mutta itse istui hän karmilla käsivarsi minun kaulallani.
— Antakaa minun mennä, sanoin minä tarmottomasti.
— Niinkö luulette? sanoi hän liikuttamatta lihastakaan. Nyt!
Äänessä oli niin paljon varmuutta, että se harmitti minua, joka tavalliselta moraaliselta näkökannalta koitui minulle pelastukseksi.
— Ohoo, sanoin minä. — Vielä ei maksa vaivaa olla liian varma.
— Minä olen ensi hetkestä asti ollut varma sinusta! sanoi hän pirtistyttääkseen minua.
Minä muistin juuri hänen kerran sanoneen, että oli hauska nähdä minut salamoivan vihaisena, ja sentähden nauroin minä vain niin harmillisesti kuin suinkin ja ponnistin päästäkseni ylös. Mutta koettakoon, ken voi, nousta ylös matalasta nahkatuolista, kun joku, joka on voimakkaampi istuu karmilla eikä anna siihen lupaa. Minun on käytettävä kieltäni, ajattelin minä, mutta minä en pillitä, ennenkuin viime tingassa, jos ei muu auta.
Ja koko ajan minä tiesin, että loppu ei riippunut hänestä, vaikkapa ilmeisesti näyttikin siltä, niinkuin hän tilannetta hallitsisi, vaan minusta. Mutta minä olin hölmö ja rakastin häntä.
Kuinka usein olenkaan nähnyt painettuna tuon yksitoikkoisen lauseen: tahdotko tulla minun vaimokseni? Olen monta kertaa ihmetellyt tokko sitä todellisuudessa on niin paljon käytetty, mutta nyt se kuitenkin tuli esille, s.t.s. ei sanasta sanaan, koska hän tarkoituksella jätti pois sanan vaimo.
Minä pudistin päätäni.
Se ei häneen laisinkaan vaikuttanut.
— Minkätähden? kysyi hän hiukan ylimielisesti.
— Minulla on pieni, naurettava syy, sanoin minä: Te ette minua rakasta.
— Ooh! sanoi hän. — Saatoin arvata, että te toisitte tuon esiin.
Mutta jos minä nyt "rakastaisin" teitä?
Hän lausuu aina verbin selvillä ja halveksivilla lainausmerkeillä.
— Jos te sen tekisitte, sanoin minä, luulen että voisitte saada minut vaikka mihin!
— Mistä sinä sen tiedät, etten sitä tee?
— Siitä että te kohtelette minua, niinkuin teette! sanoin minä. —
Sitä ette silloin ikinä tekisi.
Se tuli minulle varmuudeksi samalla hetkellä kuin sen sanoin, ja minä takerruin kiinni siihen varmuuteen kaikella sillä naisellisella ylpeydellä, mitä minulla kiireessä oli käytettävänä.
— Jos minä rakastaisin (taas lainausmerkit) teitä, tekisitte te siis
mitä minä siinä tapauksessa en teiltä pyytäisi? sanoi hän. Vai kuinka?
Varsin oivallista logiikkaa. Te mutkittelette. Te teette verukkeita.
Pelkuri niinkuin kaikki muut? Tai ei, se on varmaankin vain sotajuoni?
Siinä kaikki mitä voitin. Hän ei ollut koskaan ennen näyttänyt kuinka vähän hän minua kunnioitti. Rohkeuteni petti.
— Antakaa minun mennä, sanoin uudestaan surkeammin.
— Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi.
Ei ole minkäänlaisia esteitä. — Mutta niitä oli sentään, sillä kun minun piti nousta ylös, huomattiin, että hänen nutunhihansa nappi oli tarttunut minun hiuksiini.
— Myöntäkää, että te sentään olette kiintynyt minuun, sanoi hän.
— Minulla on aina huono onni, sanoin minä ja nauroin vasten tahtoani. — Minä kiinnyn helposti kaikellaisiin hirviöihin, jotka eivät hituistakaan ansaitse, että niistä välitetään.
— Kiitän teitä! sanoi hän.
— Ei ole mitään syytä kiittää, vastasin minä keveimmällä mielellä ja menin ovelle.
— Ettekö sano edes hyvästi?
Minä käännyin. Hänen äänensä tuntui väsyneeltä ja hänen silmissään luin ainakin minä pettymistä ja alakuloisuutta.
Ja silloin tein minä kaikki taas tyhjäksi.
Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä!
— Elisabeth, tiesinhän sen!
En tiedä kuinka kauan me seisoimme näin, lopulta kuiskasi hän jotakin korvaani, joka teki minut aivan kylmäksi pelosta, jota en koskaan ennen ollut tuntenut.
Ja minä pakenin pois, ennenkun hän sai aikaa tointua, mielettömänä, takovin valtimoin.
Vavisten kuin galvanoitu sammakko menin minä kotiinpäin ajatellen:
— Mihin tämä johtaa?
Ja sieluni silmällä näin hänet autossa menossa jonnekin pelaamaan pokeria ja luin hänen ajatuksensa: nyt tulee minun vain hiukan pitää puoliani niin — — —
Kaikesta huolimatta en sentään voinut olla nauramatta Eevalle iltasella. Hän kulki kuin unissakävijä ympäri huonetta, huomaamatta minua, ajattelematta missä hän oli tai mitä hän teki.
— Eeva! sanoin lopulta. — Herää!
Silloin hypähti hän ylös ja katsoi minuun ja silmät olivat kuin auringot.
— Pit… pitääkö minun päästää auki leninkisi?
— Kiitos! sanoin minä vavisten. — Ei, mutta sinun pitää istua tässä sänkyni vieressä ja antaa minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen niin onneton, ja varmasti on vain sattuma, jos minulle käy hyvin!
XVI.
Maaliskuun 15 p., mutta pakkanen.
— Nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.
— Sitä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.
Hän meni pois ovelle ja sulki sen.
— Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä jätän hautajaistoimiston.
— Minne sitten aiot lähteä? kysyin minä.
— Minä lakkaan palvelemasta, sanoi hän ylpeästi. Olen saanut jonkun, joka sen sijaan palvelee minua.
— Kerro, ystäväiseni, sanoin minä salaa hieman kateellisesti huokaisten. Minkätähden, minkätähden on se toiselle niin helppoa ja niin kumman pulmallista minulle?
— Se on satu, sanoi hän.
— Niin, sanoin minä, niin tietysti. Aivan uusi.
— Me, niin, me tavattiin ensi kerran, kuules, viisi vuotta sitten. Me kävimme kauppaopistoa Göteborgissa ja olimme jotakuinkin yhtä taitavat. Ja aatteles, nyt on hänellä 4,600 vakinaista palkkaa ja minulla on 1000, eikö se ole merkillistä?
— Kyllä, kovin on, sanoin minä. Entä sitten?
— Niin, saatathan ajatella, että ei sitä juuri mennä kihloihin kauppaopistossa, vaikkapa kuinka riittävästi toisistaan pitää. Ajatellaan, että voihan vielä tulla joku prinssi, ja me erosimme ilman lupauksia. Minä sain paikan, mutta vaihdoin yhtenään, niin hänkin teki, ja niin jouduimme toistemme jäljiltä. Tiedäthän kuinka se käy.
— Kyllä, tietysti, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.
— Nyt et saa uskoa, että minä unhoitin, sanoi hän ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, minä muistin vain hiukan vähemmin hyvin. Ja sitten minä niin kokonaan antauduin leipähuoliin!
— Sinä, kyllä! Sinä olet tunnettu siitä! Tuliko hän sitten Tukholmaan ja haki sinut?
— Sanoinhan sinulle, että se oli kokonainen romaani, sanoi Eeva loukkaantuneena. Oi, ei toki, niin yksinkertaista se ei ollut, hän tuli Tukholmaan, vaan ei hän minua hakenut. Ymmärräthän, ettei hän tiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla että hän oli kaupungissa eräältä meidän molempain entiseltä toverilta, joka oli nähnyt hänet Engelbrektin kadulla harmaassa päällystakissa. Siitä tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja yhteen aikaan kuljin minä vilkaisten ympärilleni kadulla nähdäkseni hänet, mutta kaikilla herroillahan on harmaat kevättakit! Toisinaan kun olin pahoillani, avasin telefoonikataloogin ja katselin hänen nimeään.
— Ei, kuulehan, sanoin minä, nyt sinä varmasti uskot ajatelleesi vain häntä koko ajan. Etkö muista herroja klubissa, jossa minä sinut ensi kerran näin, ja tuota edellisessä toimistossa, josta sinä niin usein juttelit? Tätä et ole koskaan maininnut. Sinä et saa luulotella itsellesi, että hän on sinun ainoa rakkautesi.
— Niin, sinä et siedä, että ihmisellä on kuvitteluja, sinä, sanoi Eeva ja heitti niskaansa. Sinä olet, jumala paratkoon, niin kuvitteluja vailla, kun itse saat sen sanoa. Paljonko kello on? Minkätähden ei Baby tule?
— Odotatko sinä todellakin Babya? kysyin minä. Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on pikakirjoitus-iltakurssilla. Kerro nyt enemmän, minun täytyy kuulla kaikki, ennenkuin hän tulee? Soititko sinä lopulta hänelle?
— Minä, en. Minä tapasin ajatella, etten minä joutuisi mihinkään tekemisiin hänen kanssaan, ennenkun saisimme toimistoon tilauksen hänen hautajaistensa johdosta. Jos olisi käynyt päinsä olisin muuten mennyt naimisiin toisella taholla, siinä saatat olla oikeassa.
— Hän tai joku toinen!
— Juuri niin, aivan, mutta nyt se onkin hän! Se tapahtui eräänä päivänä aivan joulun alla, kun pari toveria konttorissa sairastui ja johtaja tuli ja sanoi minulle, että minulla olisi aamiaisloma puoli 4 ja että minä sitten tulisin takaisin. Minä olin vihainen, vaan täytyi totella, ja menin Sturebyffeehen niinkuin tavallisesti. Muistan ihmetelleeni millaiset uudet päivällisvieraat siellä olisi tähän aikaan. Toisen ikkunapöydän ääressä istui muuan herra sanomalehtineen — — —
— Taisit kuitenkin saada hänet huomaamaan sinut? kysyin minä. Sillä silloin hän kyllä on se oikea!
— Ei hän minua huomannut. Oli lampaanpaistia, tiedäthän kuinka kastike kylmenee. Mutta kun hän antoi lehden vaipua, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin miehistynyt.
Siinä sukeutui kai kohtaus!
— Ei suinkaan. Minä menin vain hänen luokseen ja sanoin: Hyvää päivää, tekö olette? Kuinka te olette tänne eksynyt?
— Etkö sanonut mitään muuta? kysyin minä.
— En, äsh, kyllä, miten typerä olet! Ja hän oli hyvin punainen kasvoiltaan ja vastasi: — En ole ollenkaan eksynyt, minun konttorini on Stureplanilla ja minä olen syönyt täällä joka päivä melkein vuoden ajan.
— Minä myös, sanoin minä, ja sitten emme enää tienneet mitä sanoa. Mutta kuules, Pegg, kyllähän tämä on äärettömän ihmeellistä? Täällä me olemme käyneet samasta ovesta ja syöneet samaa ruokaa saman pöydän ääressä kokonaisen vuoden eikä meillä ole ollut aavistustakaan siitä. Ja sitten sattumalta, sentähden että toveri on sairastunut, tulen minä varemmin, ja me huomaamme toisemme. Muuten olisimme ehkä syöneet siellä koko ikämme aavistamatta sitä milloinkaan. Mutta ethän sinä usko kaitselmukseen, sinä?
— En, kyllä j.n.e. tahdon nähdä sulhasesi ensin. Mihin aikaan hänen piti tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. Sitten hän on täällä viiden minuutin kuluttua. Kuinka olette sittemmin tavanneet?
— Hän muutti heti ruoka-aikansa, niin että me syömme nyt aina yhdessä.
Ja me menemme keväällä naimisiin, hänellä on sellainen luonne.
— Niin, nyt olet satamassa, sanoin minä. Mutta, pikku ystävä, luuletko tulevasi onnelliseksi?
— Luuletko minun menevän naimisiin umpimähkään? vastasi hän loukkaantuneena ja meni ovelle kuuntelemaan astuntaa, niin että minä ajattelin: Nyt hän on tuossa paikassa täällä.
— Niin kai sitä aina tehdään, sanoin minä. Eivätkä kaikki mene naimisiin tullakseen onnelliseksi miehensä kanssa.
— Ush, Pegg, kuinka olet ilkeä! Etkö usko rakkauteen?
— Enpä juuri, sanoin minä, olen rakastanut liian monta. Entä sinä?
Uskotko sinä?
— En, sanoi Eeva, minä tiedän sen.
Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkkymättömältä ja onnekkaalta, että minä häneen verraten tunsin itseni kaksinkerroin kurjalta.
Ja sitten hän tuli. Minulle hän oli pettymys, minusta hän oli niin vastenmielinen kuin alushameen pudottaminen, mutta eipä olekaan helppoa kenen tahansa kestää vertailua hänen kanssa, jota minä rakastan. Tällä oli kyllä suuri plus: hänen rehelliset aikomuksensa. Mutta minä sain mielestäni aavistuksen siitä epätoivoisesta ja voimattomasta tunteesta, joka isän ja äidin täytyy kokea, kun he näkevät tyttönsä avomielisesti ja sokeasti antavan itsensä ja kaikkensa miehelle, jolle he eivät laisinkaan häntä soisi.
— Sinä et ole onnitellut minua? sanoi Eeva hänen mentyään.
Minä koetin, mutta silloin ääneni murtui. Ellen olisi tullut niin hermostuneeksi päivittäisestä kiusaantumisesta konttorissa, ei minulle milloinkaan olisi niin käynyt.
— Suo minulle anteeksi, Eeva, sanoin minä, se on kaikki tyyni vain iloa sinun puolestasi. Mutta jos minä hurjaannun jonakin päivänä ja matkustan täältä pois, tahdotko silloin pitää huolta Puttesta, kunnes minä ehdin vähän järjestää?
— Että sinä voit pitää sellaisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään kerraten sen kysymyksen, jonka minä sydämessäni olin asettanut hänelle. Hänellähän on tavallinen viettelemiskiihko tautina.
— Ooh, ei tuo minun pitämiseni niin vaarallista ole, sanoin minä niukasti. Pikemmin johtuu se vastenmielisyydestä, kun täytyy häntä yhtenään nähdä. Ja minulla on se tunne, että minun on lähdettävä.
— Että sinä voit pitää tuollaisesta hirviöstä, tunnethan hänen maineensa.
— Tunnen kai enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta se haihtuisi kyllä, kun vain pääsisin näkemästä häntä alati.
Ei kumpikaan meistä ollut huomannut Babya, ennenkun hän oli meidän keskellämme.
— Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Silloin tulee
Sakista loppu.
— Sinun pitää usein tulla tervehtimään minua, kun menen naimisiin,
Baby, sanoi Eeva tehoisasti. Ja niiden sanojen jälkeen unohduin minä.
Mutta sinä iltana vahvistettiin Sakin kohtalo.
Eeva jättää konttorin ensi kuun lopulla. Hän on nyt mukautunut opettelemaan talouden hoitoa, huolimatta varemmista vakuutuksistaan, että se oli tarpeetonta, koska hän menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka sitoutuu syömään raakaa paistia. Emmy tulee pian kyllä, niinkuin hän sanoi, "muuttamaan itsekseen asumaan", ja mitä minä teen, tietää yksin Jumala. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja siinähän onkin hänellä ainoa elämisen mahdollisuus, ellei hän onnistu saamaan parempaa paikkaa.
Kuinka tahansa, meidän lyhyt, mutta mainehikas satumme on lopussa.
Allah on niin tahtonut.
XVII.
Maaliskuun 19 päivänä.
Kun viimeksi kävin Emmyn luona, pyysi hän minua ottamaan Putten mukaani seuraavalla kerralla, kun tulen häntä tervehtimään. Poika ei tietenkään ensin juuri ollut halukas tulemaan, mutta minä puhuin kauniisti hänen kanssaan ja vetosin hänen tunteisiinsa gentlemannina. Minä voin nähdä hänen seisovan siellä edessäni lakin laitaa pureskellen ja koettaen näyttää karskilta silmien tullessa suuriksi ja sumuisiksi, kun minä kerron hänelle täti Emmystä, joka on hyvin kipeä ja kärsii kovia vaivoja eikä ehkä jää elämään. Silloin sanoo hän: "Olkoon menneeksi sitten, Pegg," ja panee pienen laihan, ruskean, voimakkaan kätensä omaani, ja minä olen suutelematta sitä vain sen takia, että isä viimeisillään sanoi, että minun olisi koetettava pitää häntä lujilla.
Se oli viime pyhänä, aurinko paistoi ja sulatti nopeasti lunta, ja Putte hiihteli pelkillä puolianturoillaan, niin että vesi roiski hänen ympärillään. Minulla oli muutamia Hötorgetilla ostamiani lumipisaroita, Putten piti antaa ne Emmylle, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. Oli melkein valtavata nähdä, kuinka Emmyn kasvot loistivat kirkastettuina, kun hän näki Putten, oli aivan kuin piilevä äidinrakkaus, joka käy yli kaiken ymmärryksen, olisi leimahtanut ilmi.
Puttella ei tietenkään ollut älliä kysyä hänen vointiaan eikä myöskään ilmaista sääliään tai toiveitaan. Mutta Emmy puheli hänelle koulusta ja läksyistä ja opettajista, ja niin hän tuli vauhtiin ja kertoi kaskuja Görelin miehestä, mutta toisinaan hän huomasi olevansa liian kovaääninen ja silloin hän madalsi ääntään vilkaisten hieman ujostuneena minuun.
Hän huvitti Emmyä. Emmy antautui kokonaan sille hetkelle, hänen katseensa riippui Putten pienessä poikasuussa, ja koko hänen kasvonsa ilmaisivat yhtä ainoaa rajatonta halua saada sitä suudella, saada käsillään sivellä hänen vaaleita, koneellaleikattuja hiuksiaan ja tuntea hänen pienet, likaiset, luisevat sormensa, poskellaan.
Vaikka minulla tuskin oli sydäntä siihen, täytyi minun kuitenkin kehoittaa Puttea menemään ja lähetin hänet pois monilla varoituksilla, että hän ajoissa menisi Rantatielle enon luo päivällisille. Ja samassa kun hän oli mennyt, katosi loiste Emmyn kasvoista, aivan niin kuin kynttilästä, joka sammutetaan, ja minä näin, että hän oli sairas ja kuoleva.
Minä pidän niin paljon pojasta, sanoi hän, ja minä olen ajatellut, että hänen pitäisi saada vähän rahaa, kun minä en enää itse niitä tarvitse. Oi, ystäväni, niitä ei ole paljon, on niin kauhean vähän, mutta säästinhän minä joka vuosi muutaman kruunun, ja nyt minä olen ajatellut, että Putte saa ne!
Kyyneleet nousivat silmiini, minun täytyi purra hampaani yhteen, etten itkisi. Minun kävi niin suunnattomasti sääli Emmyä, hänen yksinäisen ja vaivaloisen elämänsä takia, elämän ilman iloa ja tarkoitusta. Jos minä olisin tuossa maannut, ajattelin minä, niin olisin voimattomassa vihassa puinut nyrkkiä, olisin kieltäytynyt kuolemasta, olisin pyytänyt saada tietää millä oikeudella minun annettiin kuluttaa elämäni koneena ja lennätettiin tunkiokasalle, kun koneisto on loppuun kulunut.
Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.
— Kun minä herään aamuisin tai makaan unettomana öisin ja ajattelen, ettei minun aamusella tarvitse mennä konttoriin, tuntuu se minusta niin suloiselta, tiedätkö, sanoi hän. — Ja jos tietäisit, kuinka on hauska, kun on lupa olla väsynyt!
Elämä on häntä luita myöten kalunnut, ettei hänellä ole muuta aistimusta jäljellä kuin väsymyksentunto ja lepäämisen nautinto. Hän on fyysillisesti tyytynyt kuolemaan, ja tie toiselle puolelle tulee tasaiseksi ja kauhuttomaksi. Elämä ottaa voidakseen antaa, kiusaa voidakseen säästää, vihastuu voidakseen sovittaa. Lopultakaan ei voi muuta kuin paljastaa päänsä ja vaieta.
Rantatiellä oli perhepäivälliset häämatkalta kotiutuneiden kunniaksi. Siellä oli iloa ja riemua ja prameutta, eikä kukaan paitsi eno, huomannut, että minä olin alakuloinen. Päivällisen jälkeen, joka oli valmistettu tämän periaatteen mukaan: joka ei tahdo työtä tehdä, syököön sitä enemmän, huusi hän minut luokseen.
— Elisabeth, mikä sinun on, sanoi hän ystävällisesti. — Etkö voi sitä kertoa?
— Minä en voi mitään kertoa, hyvä eno, sanoin minä.
— Eiei, eiei, sanoi hän, et ehkä minulle, vaan hyvälle tädillesi!
Pelkäänpä että vedin suuni nauruun. Mutta aviomiehet ovatkin niin tietäväisiä ja naurettavia, kun on kysymys heidän rouvistaan. Uskoutua tädille! Arvattavasti saisin paljon enemmän ymmärtämystä sanomalehtimuijalta. Samalla lensi jonkun jumalan lähettämä ajatus minuun:
— Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.
En minä oikein ehtinyt ajatella, mihin ne olivat tarpeen, mutta luulen jotakuinkin tuumineeni näin: Rahalla pääsee aina pitemmälle kuin ilman.
Minä sain kaksisataa; ja minä olen enolle ijäti kiitollinen siitä, ettei hän maininnut sanaakaan minkäänlaisista ehdoista eikä antanut minulle minkäänlaisia ohjeita näiden käyttämiseen.
Minä otin häntä kaulasta ja suutelin häntä ystävällisesti viileällä kunnioituksella ja hiukkasen säälien. Säälin aiheutti täti. On hirveätä, kun vähälahjaiset naiset joutuvat naimisiin, mutta tietenkin on vielä pahempi, elleivät ne siihen joudu.
Koko sunnuntaiyön olin valveilla, ja sieluni kulki ikävöiden vertavuotavin jaloin kohti aamua.
Eeva, joka oli ollut niin jatkuvasti kihlattu koko päivän, että hänen valkoinen viyellapuseronsa oli seljästä kokonaan sulhasen takinhihan mustaama, makasi ja viserteli unessa ja sanoi aina sopivien väliaikojen perästä: Gustav. Baby makasi hiljaa ja levollisesti sillä välin kuin minä milloin makasin kaikki valtimot pielusta vasten suhisten, milloin istuin kädet ristissä polvien ympärillä ja valitin äänettömästi koko ruumiillani.
Toisena hetkenä puhui järkeni: "Minä en voi hävittää elämääni miehen takia, joka ottaa minut kuin urheilun — 'big gamé' ja ehkäpä ei edes big".
Toisena hetkenä vastaa sydämeni: Se ei ole hävittämistä, ja entäpä jos olisikin, mitä sitten? Kenelle minä säästäisin itseni, minä ilman muita myötäjäisiä kuin Putte?
Minä en voi jäädä!
Minä en voi lähteä, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin ruoka ja ilma.
Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin niin kärsinyt hänen puolestaan, toivoin nyt, että niinkuin hän, olisin saavuttanut tuon suuren välinpitämättömyyden.
Minä ajattelen minuuttani alun pitäen pyöreäksi ja voimakkaaksi pieneksi taikinapalloksi, joka nyt on muodostumaisillaan kaluksi, jonka pitää tulla niin ohueksi, että se kadottaa kaiken yksilöllisyytensä, niin ohueksi että reunat huomaamatta haipuvat leivinpöytään. Sillä tavalla elämä käsittelee, ja jota taipuvampi on, sitä pikemmin kaikki taistelut taukoavat, mutta menetelmä on tuskallinen ja sitä vavahtelee sen käden kovuuden alla, niinkuin kaulauslaudan.
Sillä tavalla päivä valkeni.
Tuomarit eivät sano koskaan mitään, siinä suhteessa ovat ne paremmat kuin naistoverit, jotka eivät koskaan voi tyytyä vähempään kuin että päivittäin pistävät arkin nuppineuloja sydämeeni. Mutta vaikka he eivät mitään sano, luen minä heidän silmistään, että he näkevät ja ymmärtävät ja että tätä he juuri ovat odottaneet. Hehän ovat nähneet saman näytelmän pienemmillä muutoksilla kertaantuvan jokaisen soman tytön kanssa, joka on ollut konttorissa — ja muunlaisia ei täällä suinkaan ole koskaan ollutkaan. He ovat olleet mukana alusta ylös huippukohtaan ja sitten kehityksessä. Heidän täytynee tylsästi inhota tuota kaikkea ja pitää minua säälittävänä ja hieman naurettavana, aivan niinkuin minäkin pidän itseäni — toisinaan.
Estelöihin nähden, joita tuomari pitää anteeksiannettavana etäisperinnöllisyytenä, joka pian on väistyvä, ottaa hän malttaakseen ja on säälivän suopea. On kuitenkin hetkiä, jolloin hän on kaikkea muuta kuin malttavainen. Silloin saattaa hän kääriä minut intohimoon, niin että minä melkein menetän tasapainoni, mutta silloin voi hän myöskin suuttua ja vannoa, että hänen pitää joka tapauksessa minut saada, tekeydyinpä kuinka kovaksi tahansa.
Minä kova!
Minä taukosin menemästä konttoriin iltapäivisin, silloin alkoi hän soittaa tänne ja komensi minut tulemaan.
Minä olen nyt yksin kotona, ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän soittaa. Hän on sanova jotakin tärkeästä kirjeestä, joka on tänä iltana lähetettävä, ja minä olen vastaava, että minä tulen, ja sitten asetun peilin eteen kampaamaan, ja hiukseni säkenöivät ja vääntelehtivät kamman alla kuin uhmaten ja kun tapaan peilissä silmäni, loistavat ne vaarallisina ja mustina poskien purppuroidessa. Ja minun käteni vapisevat niin, että vain vaivalla voin kiinnittää hattuni ja napittaa hansikkaani. Sitten tulen portaita alas, tietämättä miten ja raitiovaunussa minä istun ja hymyilen, niin että vieressäni istuva herra siirtyi lähemmä —. Hiljaa eikö kuulunut jotakin? Ei — Kohta sen jälkeen olen minä hänen lumoissaan taas, nöyryytettynä ja häpeissäni, mutta kiinni, kiinni —
Tyttö, tiedän sen, pitää olla kuin varmuustulitikku, joka syttyy vain laatikon laattaa varten. Vaikka kuinka monta kertaa tahansa kastettaisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, syttyä ei saa — ei ennenkun laatikon laattaa vasten. Jospa vain olisi pieni suojaava perhelaatikko, missä olla, mutta sitä ei ole.
Kas niin, nyt —
* * * * *
Minä ostin kotimatkalla aikataulun ja olen laskenut mitä kolmannen luokan piletti maksaa parhaan ystäväni asemalle.
Minä aion tehdä itseni ylen naurettavaksi.
Parin vuoden kuluttua tulen kyllä sydämellisesti ivaamaan itseäni, ellen minä vanhemman neidin näkökannalta siveellisellä ja ymmärtämättömällä vakavuudella tuomitse nuoruuteni hämmennyksiä.
Juna lähtee yhden ajoissa päivällä — puoli vuorokautta ja minä olen poissa. Minä istun nyt täällä ja katselen ympärilleni huoneessa, jossa Pohjoistullinsakilla on ollut kotinsa, köyhä ja puutteellinen, mutta sittenkin pieni tuki maailmaa vastaan, jossa toinen on etsinyt tukea yksinäisyyttä vastaan vieläkin yksinäisemmän luona.
Minä ajattelen Emmyä, joka kohta muuttaa itsekseen huoneustoon, jossa hänen ei paljon tarvitse vuokrasta huolehtia. Minä ajattelen Eevaa, joka sileine sormuksineen ja pyyhinliinoineen ja "minun mielestäni uusihopea on kyllin hyvää" uskoo tietävänsä mitä rakkaus on, ja joka raottaa ovea, jonka hän väittää johtavan seitsemänteen taivaaseen. Babya, oi pientä Babylasta, jolla on niin paljon tuskaa ja levottomuutta edessään ja käy sitä kaikkea vastaan niin pienenä ja varustamattomana, joka tulee suremaan minua ja Sakkia, kun hän muuttaa sokerileipurille ja ikävöiden silmäilemään taapäin meidän iloisia päiviämme ja huolekkaita päiviämme ja kaipaamaan niitä kaikkia.
Ja itseäni, minun kun on lähdettävä keskellä kuukautta, palkka ei ole etukäteen, ja tehtävä skandaali pelastaakseni — mitä? — kunniani, en juuri omaatuntoa kuullen, vaan jotakin epämääräistä, jota minä nimitän itsensävarjelusvaistoksi. Se on hyvin heikosti toimittu ja naurettavasti, mutta ainoa mahdollisuus.
Ajattelen Puttea, pitkää poikaani, jonka puolesta minä olen niin levoton täällä Tukholmassa.
Minä ajattelen Tukholmaa, jota olen rakastanut kunnioittavalla ja vastavuorottamalta rakkaudella, vaikka vain olen nähnyt siitä kuoren, joka on joka miehen omaisuutta, ja niin vähän kaikesta kauniista ja opetusrikkaasta ja salaperäisen synnillisestä, jota se kätkee. Ja myöskin tänä hetkenä, jolloin minä niin sanoakseni käännyn kulmasta elämässäni, en voi olla harmittelematta sitä, että koko Tukholma-aikanani olen ollut vain kolme kertaa teatterissa, joista kerran päiväkonsertissa, enkä kertaakaan oopperakellarissa.
XVIII.
Baby lemmikkini!
Kiitos pitkästä ja haikeasta kirjeestäsi. Minä tahdon sen johdosta opettaa sinulle jotakin, ja se on, ettei pidä kiinnittää sydäntään mihinkään, joka kuuluu tähän maailmaan, kaikkein vähin minuun. Lapsi, pienoinen, minä olen uskoton rakkaudessa, niinkuin niin monet muut naiset ja miehet myöskin, minä väsyn kaikkeen ennemmin tai myöhemmin, yksinpä Tukholmaankin ja konttorissa, istumiseen. Tiedän kyllä, armas, ei se käytöstäni puolusta, että lähdin ilman valmistuksia ja hyvästi sanomatta ja olin vain poissa, kun te tulitte talouskoulusta kotiin. Mutta erohan siitä jokatapauksessa olisi tullut, silloin tai maaliskuun viimeisenä päivänä, ja minä en mielestäni voinut kestää olla hajaantumisessa mukana ihan päästä päähän. Minä olen pitänyt teistä niin paljon, niin, ja sittenhän oli tuo sairaan ystäväni lähettämä sähkösanoma, josta minä kirjeessäni mainitsin.
Minä olen nyt sellaisessa paikassa, jossa ei ole puhelinta eikä konttoria eikä mitään mihin me olemme tottuneet, ja ilma on aivan toinen kuin Vaasan kulmakunnalla. Olen erään tilanomistajan luona, jonka rouvan ystävyyden minä kerran voitin antamalla rukkaset eräälle miehelle, jota hän ei kuitenkaan saanut, ja nyt hänellä on pienet, uudet kevätkaksoset, niin että saatat arvata, että hän kiitti Jumalaa siitä, että minä tulin, jolla ei niitä ole ja olen esteetön käyttämään kaiken puolenvuoden aikana Tukholmassa säästämäni lihasvoiman hoitaakseni heidän pesuvaatteitaan, jotka olivat tarkoitetut yhdelle, niin että sinä voit arvata, ja lämmittämään heidän maitonsa ja kaikenlaiseen muuhun.
Sinä kyllä ihmettelet kaipaanko minä Sakkia ja sen luolaa ja sitä minä teen, mutta minä en ikävöi takaisin sinne.
Minun oikea paikkani ei ole kirjoituspöydän ääressä ja kynä ei ole minun aseeni. Taivas, kuinka minä nautin saadessani tehdä työtä molemmin käsin, koko ruumiillani, kantaa sankoja ja retuuttaa tenavoita, silittää pieniä paitoja — tietäisitpä kuinka somia — ripustaa pyykkiä kuivamaan ja nähdä kuinka lumi sulaa metsässä! Minä nousen ylös aamuisin, muhennan luita kanoille, minä juoksen kellarissa ja ullakolla, minä valmistan sairasruokaa, minä aherran enemmän kuin jos olisin naimisissa tässä talossa, minä en ajattele mitään, ja totta totisesti hipiäni on tullut paremmaksi. Mitään varmoja suunnitelmia minulla ei ole, ainoa mikä minua panee miettimään on Putte. Tiedäthän että hän on sellainen erinomainen poika, vaikka hiukan hermostunut luokalla ja rehtori sanoo, että häntä olisi hyvin hellästi ohjattava. Mutta kuinka minä voisin hankkia pojalle sitä Tukholmassa. Minä haluaisin siirtää hänet jonkun pienen kaupungin oppilaitokseen ja pitää koulutaloutta 6 tai 7 muulle pojalle, mutta tätä kaikkea ei ole suinkaan helppo järjestää. Saapi nähdä syksyllä!
Niin saa nähdä syksyllä! Kuinka on Sakilla silloin?
Eeva, alkakaamme nyt parhaiten onnistuneella meistä, on onnellisena jossakin Vaasan kulmakunnalla nuoruutensa rakkauden kanssa, joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, mutta sehän on samantekevä, kun Eeva itse huomasi kaitselmuksen ilmeisen etusormen siinä, että hänellä niinkuin Eevallakin oli ruokaliput Stureruokalassa.
Emmy, niin, sopiipa väitellä siitä, eikö hän sittenkin tule olemaan onnellisin meistä kaikista, koska hän silloin arvatenkin on läpikäynyt viimeisen suuren yllätyksen tai pettymyksen. Poloinen vanha Emmy, hän oli aina meistä se, joka oli ajatuksiltaan hitain, joka tiesi vähimmän ja oli enin proosallinen. Ja kohta tietää hän enemmän kuin kaikki maailman oppineet yhteensä.
Lopuksi, olet sinä, Baby-lapsi, jonka varalle minä sain ihan erityisen sydämen, sinä yksin olit niin avuton ja hyvä, ja minä en juuri ole kumpaakaan. Voithan arvata hämmästykseni, kun sinä kirjoitit, hakeneesi minun entistä paikkaani tuomarilta, ja että hän oli taipuvainen antamaan sen sinulle.
Olihan se julman hauskaa sinulle ja tavaton onni, että sinä sen sait, vaikka oli niin monta hakijaa, ja varsinkin kun sinä et osaa koneella kirjoittaa etkä ole juuri tottunut kirjevaihtoon. Sinulle ei kai koskaan ole juolahtanut mieleen, että voipi olla niinkin, että hän ulkomuotosi takia kohdistaa huomionsa sinuun? Ei ole? Ei, sellaistahan ei mielellään ajattele, kun on kysymys konttoripaikasta! Ollaan sitä mieltä, ettei sillä asialla ole mitään sen kanssa tekemistä, vai kuinka? Ja saattaahan varsin hyvin niin olla, ettei se ollenkaan ole se asia, mutta tiedäthän sinä, että kun sinä vain lähetit todistuksesi, ei juuri kukaan niihin kiinnittänyt huomiotaan!
Minä en ollenkaan tahdo kieltää sinua ottamasta paikkaa vastaan, sillä konttoriaikahan on sopiva, ja hän humaani päällikkö, ja hän tulee varmasti pitämään sinusta hyvin paljon. Niin ystäväiseni, jos hän tahtoisi pitää sinusta toden teolla, niin ettei hän tulevaisuudessa koskaan kiintyisi kehenkään toiseen, niin ei kukaan iloitsisi siitä enemmän kuin minä, sillä hän on käytökseltään hyvin miellyttävä ja rakastettava ja ulkonäöltään myöskin tavattoman hieno ja kaunis.
Tämä kuulostaa kai aivan joutavalta, kun on vain kysymys paikasta, mutta voithan arvata, etten minä sitä vallan aiheettomasti sano, sillä minähän olen vanhempi ja olen vähän yhtä ja toista kokenut. Mutta minä en ole varma siitä, että sinä voisit huomata hänen tarkoitustaan niin hyvin kuin minä. Sinulla ei ole vielä oikeus olla niin viisas kuin minä olen. Siksi tulee vasta, kun on tapahtunut jotakin, jota sinä et vielä ole kokenut. Minähän en ollenkaan tiedä onko hän puhunut sinulle minusta, no niin, siihenpä hänellä ei aihetta olekaan, ja jos hän onnistuu saamaan minun paikalleni sinut, kaksikymmenvuotiaan pehmeine kiharoinesi, niin luulen, että hän tulee iloitsemaan siitä, että minä lähdin, vaikka hän kuuluu alussa olleen vihainen ja sanoneen, että minä käyttäydyin kuin piika, joka "lähtee" paikastaan.
Niin, niin, nyt sinä joka tapauksessa teet, niinkuin itse tahdot, hyvät neuvot ovat olemassa vain halveksittaviksi. Mutta tiedäthän kuitenkin olla varuillasi, kun hän tulee viehättäväksi, niinkuin hän voi olla. Näetkös, seikka on se, että hän ja sinä katsotte asioita niin peninkulmittain eri tavalla, mutta sen hän sinulta alussa salaa. Ja jos sinun täytyy muuttaa pois sokerileipurilta ja asua taas vuokralla, niin muistathan, lemmikkini, että perhe-eteisen moraalista tukea ei ole halveksittava.
Sinä, jos hän jonkun kerran puhuu minusta, sattumalta, voit kernaasti antaa minun tietää, mitä hän minusta ajattelee, vaikka, armas, se on samantekevä, minä joudun kyllä yhtä unhotetuksi kuin kaikki muut, joita hän… minä tarkoitan, joilla on ollut toimi hänen luonaan… Varsinkin jos sinä tulet sinne, ymmärräthän. Ja niin käy, minä tunnen sen. Kas vain, että se olet juuri sinä! Mutta minä voin niin hyvin ymmärtää, että juuri sinun näkösi miellyttäisi häntä.
Ja nyt, pikku Baby, paneudun minä nukkumaan. Minulla on niin kapea sänky, että tuskin mahdun siihen itseni kanssa vierekkäin, mutta siitä huolimatta nukun minä heti joka-ainoa ilta. Ruumiillisen työn siunaus!
Hyvästi, pienoiseni. Allah olkoon kanssasi! Milloin luulet hänen järjestävän niin, että taas saamme tavata?
Sinun Elisabeth.
Muistatko, kun Emmy muutti sairaalaan, ja minun piti telefonoida, että he noutaisivat hänen tavaroitaan? Sinä olit aivan aamupuvussa, niin olin minäkin ja samoin Eeva, ja kun minä pyysin numeroa huusit sinä minulle: Muista, että pyydät naimisissa olevaa kaupunginlähettiä!
No niin, ystäväiseni, en tahdo hämmentää puhdasta sieluasi, mutta tuleva päällikkösi ei suinkaan ole naimisissa oleva kaupunginlähetti! Kaukana siitä.
Viimeisen kerran.
Pegg.