Pohjoistullin tyttösakki: Elisabetin aikakirja

POHJOISTULLIN TYTTÖSAKKI

Elisabetin aikakirja

Kirj.

ELIN WÄGNER

Neljännestä painoksesta suomensi

Irene Mendelin

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1919.

I.

Tukholma syyskuun 29 päivänä.

Mikään ei tule sellaiseksi kuin on kuvitellut!

Tätä minä en odottanut kymmenen vuotta sitten, kun kävin rippikoulussa papin luona, sain ensimmäisen pitkän hameeni ja ostin ensimmäisen käärön hiusneuloja, jotka muuten melkein heti karisivat hiuksistani.

Vielä vähemmän minä sitä odotin viisi vuotta sitten, kun täytin kaksikymmentä vuotta ja hehkuin ensimmäistä ja suurinta rakkauttani. Muistan, miltä tuntui, kun yhtä onnellisena kuin rikoksellisena hiivin takakatuja ensimmäiseen kohtaukseen eräänä iltana ja pysähdyin joka lyhtytolpan luona katsomaan kelloa, hänen odottaessa eräässä puistossa. Arkipäivää ei enää olisi elämässäni, lupasin itselleni, taivasta ja helvettiä, enimmin taivasta, ylös ja alas, alituista luisurataa. Ja aluksi se meni, mutta sitten yks, kaks, kolme oli topp tykkänään, ja siinä minä olin, aivan alhaalla. Olisipa joku silloin uskaltanut sanoa minulle, että minusta tulee konttoristi, minusta, joka aina luulin kuolevani seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä sitä olen.

Ei tullut muu neuvoksi. S.o. olisi kyllä tullut, mutta tämä oli lähimpänä. Ja toisinaan, kun on oikein väsynyt, tavottaa lähintä.

Minä olen juuri näkevinäni silmäini edessä suuren armeijan viyellapuseroita ja itseni viimeiseksi tulleena pakkolaisena. Lokakuun ensimmäisenä päivänä alkaa harjoitus.

Muuan kirjailija on meistä työtätekevistä naisista sanonut, että on rehellisesti myönnettävä, ettei rakkaus työhön, vaan nimenomaisesti suoranainen puute pakoittaa meidät miehen työaloille. Se on varsin oikein ja viisaasti sanottu, ja minä olen varma siitä, että tulen vihaamaan tätä työtä, jonka nyt olen saanut. Sieluni ponnahtaa vaistomaisesti taapäin kassakirjasta ja kirjoituskoneesta, mutta täytyneehän meidänkin elää, Putten ja minun, ja varsinkin Putten, ja vaikkapa Putte, omien sanojensa mukaan, on leski ja orpo, ei se mihinkään riitä, hänen koulunkäyntinsä ja täysihoidossa oleminen täällä Tukholmassa käy niin katkeran kalliiksi. Niinpä olen minä siis velvollisuuden tunteen pakoittamana ottanut paikan erään tuomarin luona rahaston- ja kirjevaihdon hoitajana, ja kaikki sanovat, että saatan olla ylimmilleni iloinen, kun sain sen näin mukavasti ilman Schartaun tai Pihlmanin antamaa todistusta ja minun ikäisenäni. Enhän minä ole 25:ttä vuotta vanhempi, mutta olen kuullut, että he tahtovat saada nuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat, se tulee halvemmaksi. Minä arvelen viattomuudessani olevani kylläkin halpa. 80 kruunua 7 tunnista päivässä ja 50 äyriä jokaisesta ylimääräisesti työskentelemästäni tunnista. Ylimääräisesti aion kyllä työskennellä, ja se tulee Puttelle. Itse täytyy minun tulla toimeen noilla 80.

Saavuin kaupunkiin kello 7 aamusella kuin mikäkin huonekalupahanen, s.o. huonekaluilla oli parempi, ne olivat hyvissä kääreissä ja kannettiin kotiin. Minua ei kannettu, eikä minua vastaanottamassa ollut ainoatakaan sielua, mutta eipä sitä siltä kannattanut antaa mielensä kulossa kulkea. Voitin haluni ajaa hevosella ja astuin raitiovaunuun luvaten itselleni, ettei sekään saisi tapahtua kovin usein, koska piletti oli sama kuin leipää koko päiväksi, aamu-, ilta- ja aamupäivävoileiviksi, ellei niitä laita liian suuriksi ja liian monta.

Raitiovaunu oli täynnä aamunkalpeita ja hieman viluisia työihmisiä. Nähdessäni heidät koetin käyttää tilaisuutta ja kohottaa tunnelmaani "ajattelemalla niitä, joilla on huonommin kuin minulla". Koska minun on oltava konttorissa kello 9, olisi pitänyt olla tavattoman terveellistä ajatella niitä, jotka alkavat aherruksensa kello 7, mutta tämäkin on vain niitä vanhan väen monia taruja, sillä eivät nuo ihmiset sanottavasti mieltäni kohottaneet.

Ja punainen vaunu mennä kolisi ylös Upplanninkatua, ohi rakennusten, rakennusten ja pelkkien rakennusten, ja kun luulin olevamme jotakuinkin Vanhan Uppsalan luona niin olimmekin Odenaukealla. Koko Pohjoistullinkatu muistutti jo huonekaluvarastoa ja salli läheisesti tutustua muuttavien perheiden elämään. Minun oli ylen vaikea päästä omasta portistani sisään. Rakennus, jossa asun, on jotakuinkin uusi, suuri kuin linna ja vastaa asukasluvultaan arvatenkin kolmannen luokan kirkkoherrakuntaa. Holviportista tullaan sementoidulle ja ylt'ympäriinsä rakennetulle pihalle, jossa on sisäänkäytäviä aina F:ään asti. — Jos ojentautuu, näkee mahdollisesti neliskulmaisen taivaankappaleen, kooltaan kuin puseroon menevä kangas, mutta taivas tuntuu olevan tavallista loitompana. Tämä piha vaikuttaa hiukan kuin kaivolta ja minä ajattelen toisinaan Joosefia ja hänen tylyjä veljiään.

Me asumme neljännessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, rakennus on suunniteltu jotakuinkin keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovat, että on hyödyllistä kavuta portaita, ja siitä kai johtuu, että ei koskaan turhanpäiten mennä kotiin.

Kun viimeinkin olin tavaroineni päässyt hinautumaan neljänteen kerrokseen, vaivuin hengästyneenä ullakkoportaiden alimmalle askelmalle. Koputin keittiönovelle, vaan kukaan ei kuullut, silloin aloin raivon puuskassa vasaroida, niin että koko talo heräsi.

— Elisabethko siellä on? kuulin sisältä päin.

— Niin, voithan ymmärtää, etteivät mitkään säädylliset ihmiset sillä tavalla elämöi eivätkä tule tähän aikaan päivästä.

— Niin, kyllä täällä on Elisabeth, sanoin minä, avatkaa!

Silloin he vihdoinkin aukaisivat, mutta silloin minä myöskin ymmärsin heidän epäröimisensä, sillä he olivat kaikki enemmän tai vähemmän yöpuvussa ja hiuspaperuksissa. Minun täytyi nauraa: tämä siis oli Pohjoistullin Sakki, sivistyksen äärimmäinen vartio Waasan kulmakunnalla. Mutta minä tunsin, että tulisin viihtymään sen kanssa. Oli onni minulle, että eräs tämän iloisen ja kuuluisan Sakin jäsenistä meni naimisiin ja asui nyt onnellisena maaseudulla, niin että minä sain tulla hänen tilalleen. Me vuokraamme kaksi huonetta eräältä vanhalta rouvalta, jolla kuuluu olevan poika, joka on notaari, meillä on osa hänen keittiöönsä, ja minä otaksun, että on tarkoitus, että meidän on elettävä pelkällä leivällä ja pala painettava alas teellä ja kahvilla ilman kermaa. Päivällistä syövät toiset ulkona, milloin ja missä ja jos kannattaa. Minä tulen nyt kuulumaan siihen ihmiskastiin, joka näkee n.s. kotielämästä vain sen mitä voi varkain nähdä, kun pihan toisella puolella asuvat naapurit ovat unohtaneet laskea kierrekaihtimen alas. Jos me olisimme miehiä, olisi meidän "kokonaan oltava ravintolain varassa." Tämä saattaa olla varsin huvittavaa, kun syntymästään asti on ollut perhetyttönä vanhempiensa ja toisten kodissa.

Eeva, joka on ainoa, jonka ennestään tunnen, ja josta tulee huonetoverini, esitteli:

— Tässä on se uskovainen nainen omine vuodevaatteineen, jota me sanomalehti-ilmoituksella olemme etsineet. Toivon että kaupunginlähetti pian tuo sänkyvaatteet.

Kaikki syleilivät ja suutelivat minua ja auttoivat päällysvaatteet yltäni, ja naurun ja puheen surina täytti huoneen, kunnes Eeva päästi ulvonnan, joka olisi voinut kuolleetkin herättää.

— Taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.

— Notaari!

Ovi oli narahtanut käytävässä, ja samassa olivat tytöt kuin poispuhalletut keittiöstä ja käytävästä, paitsi Baby, joka oli melkein puettu ja vartioi kahvipannua, samalla kun hän pauloi kenkiänsä. Luonnollisesti se ei ollut notaari, vaikka kyllähän se olisi hyvin miehen tapaista saada levottomuutta aikaan kanatarhassa tähän aikaan päivästä.

Heti sen perästä hätkähdin minä kuullessani uuden kimakan hätähuudon:

— Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!

Minä seisoin vallan mykkänä siinä melussa, joka nyt seurasi. Oli niinkuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt läpi huoneen. Kahvikupit ja sokeriastia sinkoutuivat esille piironginlaatikosta, voita ja leipää viskautui esille keittiön kulmakaapista, Baby tuli kahvia läikytellen, ja kaikki levittivät voileipiään tulisella vauhdilla ja polttivat huulensa kahvilla, samalla kun he sen ohessa käsittämättömällä tavalla koettelivat hattujaan peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen mennä kolistivat he kapat pujotettuina toiseen käsivarteen ja käsineet, laukut ja vaaleanpunaiset voileipäpussit käsissä. Tuli äkkiä sellainen hiljaisuus, että minä säpsähdin.

Odottaessani kaupunginlähettiä, lämmitin vettä kattilassa ja asetuin pesemään aamiaiskuppia keittiössä. Se oli ensimmäinen kerta eikä suinkaan viimeinen; minun kohtaloni on aina ollut läheisesti sidottu pesuastiaan.

Nyt notaari todellakin tuli. Minä työnsin keittiön oven kiinni ja hypähdin puulaatikolle, niin että saatoin ovessa olevasta lasiruudusta tarkastaa mitä hän teki. Niinkuin olin aavistanut ei hän mennyt suoraan ulos eteiseen, vaan teki kierroksen meidän molempain huoneittemme läpi. Eihän hän muuta ymmärtänyt, kuin että kaikki olivat poistuneet, niinkuin tavallisesti. Silloin laskeusin minä alas, menin hiljaa kuin pieni enkeli sisälle huoneeseeni ja tulin parahiksi nähdäkseni hänen penkovan Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä esittäytynyt; hän oli pitkä ja hiukan ikävästi hallistunut eikä ollenkaan minun makuni mukainen.

Niillä on jo Yksi Mies romaanissa, ennen minun tuloani. Mitenkä sitten tästä puoleen tuleekaan olemaan? En tiedä mitkä miehet ja mitkä onnettomuudet odottavat minua täällä Tukholmassa, mutta sen voin ainakin kokemuksen tietä laskea, että missä minä olen, sinne kokoontuu vielä muutama vuosi eteenpäin aina — —

II.

Syyskuun 30 päivä.

Tänään olen ollut esittäytymässä tuomarin luona; minut oli otettu valokuvan nojalla, hän näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut helpotusta nähdessään, että minulla oli kunnollinen ihokin. Huomenna alkaa raataminen, ja eilen perehdyin huoneustoon. Eevalla ja minulla on keskikokoinen huone, kummallakin on oma ikkuna ja oma pitkäseinä. Eevan on hänelle hyvin luonteenomainen ja yhtä virkistävä kuin hän itsekin. Ihanan, leveän turkkilaisen leposohvan yläpuolella, joka on saatu ostetuksi monien kuukausien aikana kieltäytymällä välttämättömimmistäkin, riippuu näin kuuluva kirjoitus: Miehet elkööt millään tekosyyllä asettuko naisten vaunuun! Räikeänä vastakohtana ryhmittyy tämän luostarimaisen kirjoituksen ympärille jäljennöksiä Sindingin ja Vigelandin rohkeimmista piirustuksista ja edelleen kirjavassa sekasotkussa runoilijoita ja näyttelijöitä ja demimondinaisia, Botticellin madonneja ja hänen omia tätejään. Leposohvan vieressä on hänellä pieni, uhitteleva tupakkapöytä, mutta ikkunan luona suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee kuosinmukaisiksi puseroitaan tai pallistaa hameensa tai silittää kaularöyhelöitään, sanalla sanoen tekee kaikellaista muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunan välissä riippuu toinen miettimisen arvoinen kirjoitus: Järjestys on työn vipusin, joka vallankin aamuisin, jolloin koko huone on sekaisin, tekee hullunkurisen vaikutuksen.

Olen huomannut että Eeva on oikein hullaantunut tällaisiin mietelauseisiin, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan siniliidulla kirjoitettu: Elä kulje tätä tietä, kun notaari on kuultavilla tai näkyvissä!

Omalle seinämälleni olen sijoittanut kotini arkihuoneesta peräisin olevan vanhan, rehevän ja epäkuosikkaan punaisen sohvan, ja sen yläpuolelle olen asettanut pari taulua: vanhempaini kapinettivalokuvat soikeissa kehyksissä. Isän kuvaa saartaa lasin alla oleva kellastunut tohtorinseppele. Isä poloinen, joka et tahtonut kirjoittaa kvinna kv:llä; parasta oli että sinä sait kuolla, ennenkun he saivat oikeuden hoitaa virkaa valtion palveluksessa ja paljon muuta. Ajatteles, jos olisit saanut jonkun hameniekan opettajakuntaan! Sitten on minulla kolme neljä Rembrandt jäljennöstä, joita minä oikeauskoisena ihailen: Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan tunnen vissiä myötätuntoa, ja kaksi taiteilijan omaa muotokuvaa, toinen Saskian ajalta, toinen Hendrijken. Sitten minulla on Rosettiltä kaunis ja intohimoinen naisenpää ja muuan sanomalehtileikkele: Duse painunein päin ja tuskaisin, hiipunein profiilein.

Toisessa huoneessa suoraan meille johtavine ovineen asuu Sakin nuorin ja vanhin jäsen: Baby tai oikeammin Magnhild ja Emmy, molemmat palvelevat samassa konttorissa, Yhtyneet Yhtiöt. Ennenkun olin puhunut mitään Babyn kanssa, tuntui minusta, että hänen pieni persoonallisuutensa vilahti esille ikkunalla olevista laseista, joissa oli hyacinttisipulia ja pienestä Ruotsin multaa sisältävästä maljakosta — mullan oli hän ostanut Hötorgetilta 15 äyrillä litra — johon hän oli kylvänyt heinänsiemeniä. Hänen on ikkunan vieressä oleva tilava ompelupöytä ompelulippaineen ja pieni mustetolppo ilman mustetta. Pöydän alahyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokoelmat ja Blicher-Clausenin Violin, joka on selästä halennut. Vuoteella lepää sirosti patja, jossa on Allumin kuva vihreällä satiinilla, mutta hän kääntää aina hänen kasvonsa alaspäin — päivisin.

Ollen vanhin pitäisi kai Emmyn Sakissa edustaa Kokemusta. Mutta minä en luule, että hän elämästä tuntee juuri muuta kuin sen harmaan työ- ja kieltäymyspuolen. Summan kaikesta mitä hän on oppinut, on hän esittänyt gobeliinipisteillä tummanvihreäpohjaiselle kankaalle, kääntösohvansa yläpuolella. Siinä on aivan lakoonisesti luettavana.

Opi kärsimään valittamatta!

Minä mainitsin siitä jotakin Eevalle, ja hän kertoi hieman sääliväisesti hymyillen, että Emmyllä, niin kauan kun hän oli kuulunut Sakkiin, aina oli ollut juuri samallainen seinäkoriste. Gunhild, Sakin entinen jäsen, joka oli ollut hänen erityinen sydänystävänsä, oli saanut sellaisen kuuliaislahjaksi. On varsin anteeksiannettavaa, että hän siitä oli vallan kauhistunut, mutta Emmy oli näyttänyt niin säteilevältä ja toivonut, että se saisi koristaa vierashuonetta.

Minä olin eilen päivällisillä Rantatien varrella asuvan rikkaan enoni luona, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat: pieni poloinen, tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta. Görel, serkkuni, uskoi minulle, että hän käyttää niin paljon, kuin minä saan kuukaudessa palkkaa, vain hajuvesiin, hansikkoihin ja suklaihin. Mutta niinpä onkin hän paksu ja tuoksuu aina hajuvesille. Kaikesta huolimatta lähdin sieltä kiitollisena ja iloisena siitä, että en ollut suostunut tädin tarjoukseen asua yhdessä talousneidin kanssa velvoitettuna palvelemaan Görelliä ja juoksemaan hänen kanssaan pukuja koettamassa Jankella. Kun tulin kotiin, oli kaikkialla pimeää ja hiljaista; kuinka minä nautinkaan pistäessäni avaimen omaan lukkoon ja käydessäni ympäri ja tuntiessani olevani kotona!

Mutta miten olikaan tulivat Baby ja Emmy. Baby visersi kuin lintunen ja Emmy vähän vingahteli, niinkuin hänen tapansa on. Mutta pian nousi rajuilma ja sen mukana tuli Eeva, virkeänä, punaposkisena ja säteilevänä. Mutta hän oli tuskin ehtinyt oven sisäpuolelle, ennenkuin hän hänelle ominaisella tavalla kiljahti kauhusta: — Taivaan taatto, fotogeeni!

— Minä menen, sanoi Baby alistuvaisesti.

— Ei, tyyntykää te, minullahan on päällysvaatteet ylläni.

Ja sitten pyörähti hän keittiöön noutamaan öljykannua ja lennähti nuolena portaita alas.

Ennenkun minä edes ehdin saada tulitikut käsiini, soiteltiin jo ovikelloa.

— Minun täytyi painaa nappia nenälläni, vakuutti hän totisena, ja hänellä oli todellakin kädet täynnä. Öljykannu oikeassa kädessä, pilsnerpullo puristettuna kainaloon ja paketti kynttilöitä ja toinen pilsnerpullo vasemmassa.

— Oletko kulkenut tuolla tavalla kadulla? kysyin minä kauhuissani.

— Olen, montakin kertaa, mutta en päivän valolla. Meillä on myymälä tuolla alhaalla portinpielessä, josta ostamme kaikellaista ja jossa ne yleensä suopeasti antavat velaksi. Sattuu kuitenkin toisinaan huonoina aikoina, kun vero on hikoiltava esille, että me saamme käydä loitompaakin kuukauden lopussa. Te olette kukin velkaa minulle kaksitoista ja puoli äyriä öljystä ja pilsneristä; kumman näistä sitten haluatte kaataa kurkkuunne tai lamppuihinne on minulle yhdentekevä.

— Mutta kuinka hienoa sinulla onkaan, Elisabeth! Isänsydän ja
Rembrandt! Mutta sinä oletkin aina ollut valinnassasi erittäin tarkka.

— Valitessani vanhempia, niinpä niin, sanoin minä. Mutta emmekö saa kohdakkoin vähän ruokaa?

— Jos haluat juomaa, saat heti paikalla, sanoi Eeva, ja tavallisella nopeudellaan avasi hän pullon ja kaatoi minulle lasiin.

— Miksi ette mieluummin juo maitoa? sanoin minä.

— Ooh, sanoi Eeva taivastellen, paljonpa sinulla vielä onkin opittavaa. Luuletko sinä että maitoa on noin vain juotavaksi? Kallista se on ja tiukalla se on, eikä sitä toisinaan saa rahallakaan. Juo, sinä, se ehkäisee kuvotuksia.

Minä vakuutin, etten tuntenut oireitakaan siihen suuntaan.

— Vai et tunne? Varmasti tunnet, sanoi hän. Alkaa aina kuvottaa, kun tulee Tukholmaan, ennenkuin tottuu. Olisitpa nähnyt minut neljätoista päivää sitten, kun tulin lomaltani. Minä kuljin täällä kuin sisuksensa menettänyt silli ja kirosin. Kadut tuimelsivat minua puhumattakaan noista rumista rakennuksista. Minusta tuntui, että olisin halunnut asettua Odenaukealle oksentamaan! Ja olisinpa mielinyt panna pienen pommin konttoriportaiden alle. Mutta nyt olen siihen tottunut! Nyt on virastoni mielestäni iloisin ja kodikkain hautajaisvirasto maailmassa.

— Jospa minäkin jonkun ajan kuluttua ajattelisin samoin asianajotoimistostani.

— Varmasti niin teet. Konttorielämä on hekumallista hiljalleen tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen maailmaasi. Ainoastaan parempina hetkinäsi olet tunteva, että tyttöjen ei pidä olla konttorityttöjä, vaan naimisissa ja heillä pitää olla lapsia, joiden kanssa juosta kilpaa niityillä, keittiö ja kangaspuut eikä laisinkaan kultuuria. Ja niinä hetkinä on sinun kuuma olla, sen lupaan.

— Ei sillä ole väliä, Eeva, sanoin minä, minun paremmilla hetkilläni on niin pitkät väliajat.

Baby oli sillä välin pujahtanut keittiöön; nyt tuli hän sisään kauhistus maalattuna kasvoilleen.

— Meillä ei ole ollenkaan voita kotona, kuiskasi hän.

— Minulla on, selitin minä, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka he ilostuivat, kun minä otin esille maalaiseväitäni: voita, leipää ja munia. Meillä oli ylen hauska illallinen, tunnelma oli korkea, Baby sai esille Levertinin ja lausui voileipien lomassa. Sitten sammutimme lamput, sytytimme ampelin ja polttelimme kukin savukettaan.

Vasta kello kymmenen vaimeni naurujen mainingit, ja me järjestäydyimme yöksi.

Kun olimme maanneet hiljaa hetkisen, sanoi Baby juhlallisesti:

— Nyt menee yläluokka oopperakellariin.

Ja sitten me nukuimme.

III.

Lokakuun 9 päivänä.

Ajatteles, sunnuntaiaamu! On oltu siioissa koko viikko, ja kun ei ole oltu työssä, niin on ajateltu sitä. Toimisto, toimisto, ja: olenko nyt muistanut sitä ja muistanut sitä? Ja toisinaan olen keskellä yötä herännyt unennäöstä ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone takonut, sormeni ovat liikkuneet ajatusten kanssa tahdissa ja nakuttaneet ne ilmi Remingtonilla.

Päällikkö on hyvä ja avulias ja sanoo, että minun on kysyttävä häneltä, jos on jotakin, josta en voi selviytyä omin päin. Mutta enhän minä tahdo mielelläni hänelle näyttää, että olen niin hämmentynyt, kuin olen.

Sakki nauraa minulle sentähden, että elän ja puhun vain toimistosta ja sanoo, että sellaista heillä on tarpeeksi toimistoajalla, ellen tule hauskemmaksi pian, saan muuttaa. Enin minua ivaillaan siitä syystä, että olen niin täsmällinen aamuisin.

— Noin erinomaisia mekin oltiin silloin, kun olimme uusia, sanoo Eeva.

No niin, sai sitten ensimmäinen viikko kuluneeksi, ja kun minä kello 5 lauantaina iltapäivällä suljin kassakaapin ja laskin alas verhon kirjoituspöytäni eteen, ajattelin minä, että nytpä minä annan palttua kaikelle aina maanantaiaamuun asti.

Syötyäni päivällistä menin noutamaan Puttea, joka asuu täysihoidossa Itämalmilla erään leskirouvan luona kolmen neljän muun koulupojan kanssa. Alistuin hänen takiaan käymään kaksissa elävissäkuvissa ja sokerileipurissa ja menin sitten kotiin hänen kanssaan ja asetin hänet kirjan ääreen. Sitten polskuttelin kotiin lopen väsyneenä tihusateessa märin hameenhelmoin, juuri kun kaikki ihmiset riensivät teattereihin. Mutta minun täytyi varata muonaa myymälästä sunnuntaiksi ja sitten vihdoinkin kämpiä portaita ylös.

Kotona vallitsi haudan hiljaisuus; vasta kun menin sisähuoneeseen noutamaan tulitikkuja, huomasin jonkun esineen sohvalla. Kun menin sen luo ja valaisin sitä, näin että se oli Emmy, kokoonluhistuneena, elottomana, tunnottomana. Mahdotonta oli saada hänestä sanaakaan, ja niin minä tulin aivan kauhuihini.

Hän on mennyttä, ajattelin minä, ei varmaankaan enää koskaan voi hoitaa paikkaansa; mitä me hänelle teemme? Odotin odottamistani, vaan kukaan ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja näin lamppujen syttyvän toisen toisensa jälkeen kaikissa linnan ikkunoissa, niin että rakennus muistutti meidän liitulinnaamme, johon kotona panimme kynttilöitä, joiden valo säteili aukkojen läpi. Vastapäätä olevassa huoneustossa paloi tuli takassa ja punaverhoinen lamppu pöydällä. Siellä oli kotoista elämää, vanha herra ja vanha rouva ja jokin, joka muistutti lapsenlasta, olivat pöydän ympärillä, jolla oli omenia ja pähkinöitä. Oli aivan kuin olisi ollut pimeässä katsomossa ja seurannut toiminnan kulkua valaistulla näyttämöllä; toimintaa ei paljon ollut, mutta lämpö tuntui suoraan yli pihan, ja samoin tunnelma. Mutta minun sydämeni huusi äkkiä aivan aiheettomasti jotakuta, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa kerran toivon saavani omistaa lapsenlapsia.

Se oli hyvin typerää minulta, mutta johtui siitä, että heidän lamppunsa oli aivan samallainen kuin meidän olisi ollut, ja joka olisi palanut joka ilta heittäen hiljaista, punaista valoaan yli meidän — pyhän ja vaiteliaan onnemme.

Ehdittyäni näin pitkälle, laskin kierrekaihtimen alas ja ajattelin: tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on Vapaus. Ja sydämeni sisimmässä inhosin minä sitä, niinkuin naiselliset naiset tekevät, kun niillä se on.

Jumalan kiitos, vihdoinkin tulivat tyttöset, ja pyhä hiljaisuus keskeytyi.

— Missä on tunnontarkka? (Se olin minä.) Valoa sähkö-öljylamppuihin!
Nyt sitä vietetään sapatti-iltaa! Minä olen ostanut kukkia 50 äyrillä
Hötorgilta.

— Hush! sanoin minä. Emmy on heikko. Hän makaa kuin pieni esine sohvalla, ja minä olen turhaan koettanut herättää häntä henkiin.

— Ooh, sinä et vielä tunne tapojamme! Hän on käyntinsä käynyt tälle viikolle. Siinä kaikki. Vielä kestää hän vetää muutaman kerran. Hänellä on enemmän voimia kuin luulet uhrata Yhdistyneitten Yhtiöitten alttarille. Vai kuinka Emmy?

— On, kun täytyy olla, sanoi Emmy. Mutta jos saisi eläkkeen, olisi sitä kuollut aikoja sitten.

— Emmy puhuu aina täytymisestä, sanoi Baby, mutta minä puolestani käyn alati odotellen jotakin hauskaa, joka ottaa minut pois Yhdistyneiltä Yhtiöiltä. Ellei minulla olisi sitä lohdutusta, menehtyisin.

— Minulla on ainoastaan kuolema odotettavissa! vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

— Tule, Baby! sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä pakottaa varmaankin taas.
Ota Levertin mukaasi!

— Baby, sanoin minä, paljonko sinä saat palkkaa?

— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

— Ja kuinka kauan olet ollut Yhtiöissä?

— Tuskinpa vuottakaan vielä. Elä sano mitään palkankorotuksesta! Pyysin kerran viime keväänä, kun en voinut elää kuudellakymmenelläviidellä!

— Noo?

— Niin, päällikkö vastasi tähän tapaan: neiti kai tietää, ettei tämä ole mikään huoltolaitos.

Ne ottavatkin mieluummin Yhtiön palvelukseen parempia tyttöjä, joilla on isä, joka kustantaa heille huoneen ja siivouksen ja valmistettua ruokaa kolmesti päivässä.

— Onko tarkoitus, sanoin minä, että palkka käytetään hansikkoihin ja hajuvesiin ja Suchard suklaaseen?

— Niin on tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby voit sen kernaasti kertoa. Tehän aiotte lakkoilla uudenvuoden alla, ellette kaikki saa palkankorotusta. Eikö se olekin komeata, Elisabeth?

— Se kuulostaa niin kummalliselta, sanoin minä. Sivistyneet tytöt eivät tapaa lakkoilla.

— Ei, sitä ne eivät tapaa tehdä, sanoi Eeva. Mutta nyt koittaakin uusi aika.

Emmekä me koko iltana puhuneet muusta kuin lakosta ja sen onnistumisen mahdollisuuksista ja meidän asemastamme.

Eeva loimusi ihan tulena ja liekkinä lakkosuunnitelman puolesta, ja hän uskoi täyttä totta sen onnistumiseen. Baby on vähemmin innostunut. Odotteleehan hän jotain hauskaa, joka ottaa hänet pois Yhtyneiltä Yhtiöiltä ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viisi välittää siitä miten toverien käy, sillä sellaisia me olemme.

Ei ollut niin hauskaa lauantai-iltana kuin muulloin, Emmyn takia. Vain pieni varovainen boston ennen maata panoa.

Mutta tuo vastapäätä oleva pieni punainen lamppu ei ole ollut minulle terveellinen, En voinut nukkua, minä makasin valveilla tunti tunnin perästä ja vaelsin yhä enenevässä ahdistuksessa vanhoja kuluneita ja katkeria ajatusteitä pitkin kaukana Pohjoistullinkadusta ja konttorista ja päälliköstä ja Remingtonista.

Mutta maltas, sunnuntaiaamu! Ja aamuaurinko paistoi ikkunaruuduista ja kellonsoitto kuului Waasankirkosta. Ja minä makasin puoleksi torkkuen, väsyneenä ja onnellisena niinkuin silloin, kun vaiva on tauonnut.

Äkkiä kuulin Eevan sanovan:

— Nuorin nouskoon keittämään kahvia!

Ja Magnhild vaikeroi:

— Ei suinkaan minun nyt taas tänään tarvitse olla nuorin! Minähän olin; nuorin viime sunnuntaina.

Jonka jälkeen minä tein teeskennellyn yrityksen nousta vuoteesta, mutta minut estettiin siitä tiuskaamalla: Koetappas vaan! Ja niin minä näin Magnhildin liehuvan ohitseni ovelle yöpaidassa ja letti niskassa. Oli koruton ja jotenkin lapsellinen, mutta tuntuva nautinto saada yön synkeiden ajatusten jälkeen maata liikkumattomana ja kuulla kuppien iloista kalinaa keittiöstä ja tuntea kahviaroomin leviävän sisälle huoneisiin asti.

Heti senjälkeen istumme me kuin neljä valkoista kyyhkystä lentäneinä tarjottimen ympärille ja joimme niin, että saimme suuhumme vatsahappoa ja ylistimme jumalia. Se oli Sakin jumalanpalvelus ja kello puoli 12 olimme me vaatteissa.

Heti senjälkeen tulee pieni lemmikkini Putte ja tahtoo Peggyn kanssaan Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myöskin taholleen, mutta Baby, joka jumala paratkoon on kutsuttu pois illaksi, jää kotiin ja koettaa sirostaa silkkipuseroaan.

Ja saatatko arvata, kertoo hän minulle, kun kotiudun, että minulla on ollut oikea pieni seikkailu. Kun te olitte menneet, soitettiin puhelinta ja kysyttiin notaarin äitiä. Hän ei ole kotona, kerroin minä, ja silloin selitti ääni, että hän oli notaari, ja että hän oli unhoittanut avaimensa ja täytyi hänen turvautua minun apuuni päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varalta, ja heti sen jälkeen sain laskea hänet sisälle. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti, ja se oli minusta naurettavaa, kun kerta jo niin monen monta kertaa olen sattunut tapaamaan hänet käytävässä aamunutussa ja letti riippumassa. Hän kiitti hyvin seikkaperäisesti ja tiedätkö, hän on oikein rakastettava ja tutunomainen. Eikä hän ole noin punssista punottava kuin muut herrat.

— Ei, mutta hän on kalpea jostakin muusta, ajattelin minä.

— Hän kysyi enkö tavannut mennä kävelemään tällaisina kauneina sunnuntaiaamupäivinä. Ja hän toivoi, että menisimme yhdessä jonakin päivänä.

— Onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin joku herra on huomannut, että sinä olet olemassa, Baby? kysyin minä. Kuinka vanha olet?

— Kahdeksantoista, Pegg, mutta minä olen aina asunut Halmstadissa.

Minä laskin käteni hänen kiharaiselle päälleen ja rukoilin jonkinlaisen pienen rukouksen hänen puolestaan.

IV.

Lokakuun 16 päivä.

Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin 8, mutta vielä ei kukaan ole liikahtanut. Kello tulee kymmenen minuuttia yli, ja voihkina kuuluu Emmyn ja Magnhildin makuuhuoneesta.

Maanantai-aamun murhenäytelmäpä nyt alkaa. Toisen huokaukset vuoroittavat toisen, toinen selittää olevansa onneton, kun makaa niin kauan, toinen sanoo olevansa mieletön, mutta sittenkään ei kumpikaan liikahda.

— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt! sanon minä ja olen yhdellä hyppäyksellä sängystä.

Toiset seuraavat jäljessä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Näin käy joka ainoa päivä, sama tyly ja liianvarhainen tempautuminen levosta, sama valitus ja kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen jatkanut tätä kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, että minulla on vuosia tällaista yksitoikkoista olemassa oloa takanani. Kun olen jatkanut tätä muutamia vuosia, tulevat luultavasti nämä vuodet tuntumaan viikolta.

En luule, että konttoriherroilla juuri persoonallisesti on mitään minua vastaan, vaan että ne persoonallisesti eivät hyväksy minun siellä oloani. En luule, että päälliköllä juuri on mitään periaatteita naiskysymyksissä, ne ratkaisee hän omasta puolestaan yksinkertaisesti ja järkiperäisesti, sanotaan, mutta molemmilla nuorilla juristeilla on sitä useampia. Tänään nousi välillämme kauhea riita päällikön ollessa aamiaisella. Kävi niinkuin aina käy, minä tulin vaiennetuksi vaan en vakuutetuksi.

Asia koski meidän naisten oikeutta tehdä työtä, ja ajatteles, että meidän päivinämme täytyy riidellä siitä asiasta!

Mutta molemmilla nuorilla herroilla, hyvin nuoria he muuten ovatkin, oli järkkymättömän selvänä, että meillä ei ollut mitään tekemistä työmarkkinoilla, ettemme siellä milloinkaan olleet tehneet muuta kuin kiusaa. Meidän siellä olomme oli muka syynä alenevaan avioliittofrekvenssiin. Mehän suorastaan aivan uhalla otamme leivän miesten suusta.

— Mitä meidän sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä? kysyin minä.
Ollako työtä tekemättä?

— Tietysti!

— Kävisikö se yhtä hyvin ilman meitä?

— Paljon paremmin.

— Jos me nyt kaikki yhtä aikaa jättäisimme työmme, voisitteko te astua sijaan ja hoitaa sekä meidän että teidän?

— Kyllä, se olisi kai varsin yksinkertainen asia.

— Mitä me sitten tekisimme? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?

— Ette, te tulisitte elätetyiksi.

— Teiltäkö?

— Niin, onhan meillä kotimme —

— Minulla ei ole mitään kotia, sanoin minä, ja minä olen köyhä ja minulla on pieni veli. Minun täytyy tehdä työtä ja ottaa mitä voin saada ja minun kohdassani käyvät teidän periaatteenne niin tyhjiksi ja tarkoituksettomiksi.

Minä en ollenkaan itkenyt, vaikka varsin hyvin olisin voinut sen tehdä, ja sitten tuli päällikkö.

Päivällä, kun puin ylleni eteisessä, tuli tuomari Tyrén luokseni.

— Olen pahoillani, jos te olette pahastunut, sanoi hän.

— Todellakin? kysyin minä. Mutta sillä ei teidän tarvitse ruokahaluanne pilata.

— Me sanoimme varmaankin aamiaisten aikaan jotakin, joka loukkasi teitä.

— Jos sanotte, että sanoitte jotakin tarkoituksella, loukata minua, niin osaatte oikeaan, vastasin minä selin häneen. Tuollaista olen totuttautunut lennättämään luotani. Hyvästi.

Toivonpa, ettei hän yritä ylen pian uudestaan. Hän näyttää muuten olevan kiltti poika, eikä hän mahtane sille mitään, että hänellä on niin alhainen käsitys naisesta, koska kaikki miehet ovat samaa mieltä. Olen tavannut vain yhden, joka piti arvossa ihmisarvoani, eikä hänkään sitä kuitenkaan tehnyt.

Baby tapaa tulla talouskouluun samaan aikaan kuin minäkin, mutta tänään jäi hän tulematta, ja minun täytyi syödä yksin. Karja ruokitaan pienten pöytien ääressä ja siellä on niin täyttä, että aina on muutamia nälkäisiä eläimiä odottamassa paikkaa. Näkee usein seurueita, mutta yhtä usein minunlaisia yksinäisiä, ja me istumme koettaen tutkia toisiamme odotellessamme pippurinjuurikastiketta. Siellä on nuoria ja vanhoja, enimmäkseen naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minuun vaikuttavat ne surullisen lystillisiltä tulevaisuuden kuvilta, nämä arvokkaisuutta vailla olevat naurettavan vanhuuden perikuvat, yhtä vastenmieliset hymyilivätpä ne sitten hallistunutta ja niukkaa tyytyväisyyttä, kun kaalikäärylät tuodaan esille, tai narisevat pikkumaisesti ja kärttyisesti samanlaisen näyn nähdessään. Kun minä tulen vanhaksi ja olen ilman kotia ja lapsia, jotka minusta huolehtivat, niin keitän ruokani kaakeliuunissa ja menen ulos hämärissä. Vanhasta muistuu mieleeni mitä Putte eilen sanoi:

— Kuules, Pegg, olisipa mainiota, jos pian menisit naimisiin.

— Etkö arvele, että voisin vielä vähän odottaa? kysyin minä kummastuneena.

— Tuskinpa, Pegg, silloin joudut ylijääneiden joukkoon.

— Mistä sinä tuon olet saanut?

— Pojat sanoivat niin viime lauantaina, kun sinä olit ollut minun luonani. Mutta he luulivat, ettet sinä mahda sille mitään, sillä ei ole niinkään helppoa napata itselleen miestä, kun ei ole mikään messinkihakanen.

— Ei ole — mikä?

— Kun ei ole raharikas tyttö, etkö sinä ymmärrä?

Putte, Putte! Lapsilta ja hulluilta saa kuulla totuuden.

Luulenpa että Sakki ymmärtää, että minulla — niinkuin Eeva ennusti — on vaikea olla näin alussa. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat kaikki niin ystävällisiä. Tänä iltana, kun tulin kotiin, istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja vartioi spriikeittiötä. Kiehautettiin ylimääräinen kahvi ja luulenpa, että se tapahtui hiukan minun tähteni. Täällä on kommunismi pantu käytännössä toimeen. Kaikki minun on Sakin ja päinvastoin, ja se, jolla sattumalta on rahaa, auttaa mielellään toisia, jos heillä ei ole. Eikä heillä tavallisesti olekaan. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.

— Puhutaanpa nyt hiukan pahaa lähimmäisestämme, sanoi Eeva, kun kahvi oli valmista.

— Ei, sanoin minä, puhutaan ennemmin päälliköistämme. Miten on sinun päällikkösi laita, Eeva, eikö hän ole —?

— Rakastunut minuun, tietysti! Se on ominaista minun päälliköilleni. Olen ollut kaikellaisissa konttoreissa, mutta melkein kaikkialla on ollut joku, joka on halunnut suudella niskaan. Otin siis tämän paikan hautajaistoimistossa, sillä arvelin että kuoleman alituinen läsnäolo… Mutta tämä on pahin.

Kun muistelen kaikkea mitä tässä suhteessa olen kokenut ja sitten ajattelin poloista vanhaa isääni, joka ei tahtonut laskea minua ilman suojelevaa seuraa tasaantuneen lapsuuslemmen kanssa kirkkokonserttiin Linköpingissä viime kesänä — Händelin Largo ymmärräthän ja sellaista — niin, tiedätkö, silloin minua sekä naurattaa että itkettää. Ja kun me sitten illastimme kaupungin automaatissa — voileipää ja maitoa — innostutti tämä teko häntä niin, että hän siitä sai aiheen kokonaiseen pieneen siveellisyyskysymystä käsittelevään kirjaseen. Poloinen pikku isä, jospa vain aavistaisit!

— Eikö hän ole koskaan käynyt täällä? kysyin minä.

— Kyllä, kerran, toissa keväänä. Hän kävi silloin päällikkönikin luona "kuulemassa, kuinka hänen tyttärensä hoiti tehtäviään", ja pyysi ukkoräähkää muka pitämään vähän isällistä huolta minusta.

Ja päällikkö pysytteli vakavana ja pyysi isän olemaan vakuutettu siitä, että hän tunsi velvollisuutensa niitä nuoria tyttöjä kohtaan, jotka ovat hänen työssään.

Mutta seuraavana päivänä oli minulla uusi ja tervetullut aihe antaa hänelle käytävässä korvapuusti. Miten oivallista maalaisnaamaa sinä nyt näytätkään, Elisabeth! Mutta odota vain, kyllä saat pian kokea, sinäkin. Olethan sinä Sakin kaunotar.

Ja sitten sieppasi hän käsiinsä harmonikan ja lauloi niin että kaikui:

"Kaikilla on vikaa, kaikilla on vikaa, viattomuutta ei kellään."

— No, mutta Eeva! sanoi Emmy ankarana.

— Oh, sanoi Eeva, unohdin sinut kokonaan.

— Entä Babyn, sanoin minä koetteeksi.

— Oletko nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän takaisin. Hän tuli kotiin puolituntia sitten ja pujahti keittiöön, ja olenpa varma siitä, että hän hiljaisuudessa ahertaa saadakseen kaikkein pahimman moskan pois kengistään ja helmoistaan. Sellaista ei ole hänelle tapahtunut ennenkun eilen, mutta silloin olivat ne kuin se savimöhkäle, josta meidän Herramme loi Aatamin. Voitko selittää, minkätähden rakastavaiset parit aina retkeilevät siellä, missä menee yli kalossien?

— Notaariko se on? kysyin minä.

— Kyllä, ja eläintarhakävely.

Mutta oliko Eeva todellakin oikeassa siinä, että minä saisin kokea jotakin uutta?

Voiko siitä tulla muuta kuin tuo vanha laulu uudella nimellä?

V.

Lokakuun 20 päivä.

Babyn syntymäpäivä oli eilen, ja vaikka se tulikin sopimattomasti kuun lopulla, oli hänellä kuitenkin, kahvikekkerit puolelle tusinalle parhaimmista ystävistään Y.Y:ssä. Ja Sakki lahjoitti punaruusureunaisen sateenvarjon, ja minä kirjoitin säkeistöjä, joissa suonenvedontapaisesti koetin saada loppusoinnut soveltumaan sanaan notaari. Mutta Babylla oli koko päivä ruusu vyöllä ja onnensäteily silmässä ja molemmat olivat häneltä.

Meillä oli touhua, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Baby ja minä hotkasimme pari lihapullaa Vaasanautomaatissa, ja kiertelimme sitten leipä- ja hedelmämyymälöissä, jonka jälkeen otimme aika harppauksen ja hyökkäsimme portaita ylös. Puolitiessä tapasimme Eevan, joka lopettaa varemmin, kädessään kantoi hän kahta suurta pillerirasiaa, joihin oli mahtunut 500 Blaudin rautapilleriä, ja hän selitti ostavansa kerman kaupasta. Mutta hän vakuutti, että oli viruttanut ne kahdessa lämpöisessä vedessä.

Tultuamme ylös kompastuimme Emmyyn, joka pincenezit nenällä pesi eteisen lattiata. Eeva oli jo asettanut kukkia maljakkoihin, ja sitten katoimme pöydän niin hienosti kuin taisimme, vaikka me itse saimme juoda kukkamaljakoista, eikä ollut vieraillekaan lusikkaa yksinomaiseen käyttöön kullekin. Leipäkorina oli ylösalasin käännetty ja ruokaliinalla peitetty lampunkupu, mutta niinkuin Eeva sanoi, saapi mukautua talon tapoihin. Sopii vain nimittää tätä boheemi-elämäksi, niin se on heti hienompaa kristallimaljakkojakin hienompaa.

Kaikessa hiljaisuudessa olin pelännyt tätä Babyn juhlaa, sillä puoli tusinaa sekoittamattomia naisia ja enemmänkin tapaa vaikuttaa masentavasti minuun. Mutta näiden kanssa ei ollut vaarallista. Se oli kuin rajumyrsky, tietenkin, kun he tulla hyökkäsivät kaikki kuusi ja pauhaavien tyrskyjen kuohu murtui Babyn ympärille, mutta ne olivat erinomaisia ja koruttomia ja iloisia, ja vain pari heistä vaikutti rouvasihmiseltä. Toisinaan täytyi minun mennä syrjään ja lepuuttaa korviani, mutta muuten läpäsin oivallisesti.

Baby kauniine vaaleine hiuksineen, pehmeine ruusuisine poskineen ja pienine valkoesiliinakodikkaisuuksineen oli sievä emäntänä.

— Sinun pitäisi olla naimisissa Baby, tällaiseen sovellut paremmin kuin Y. Y:hin.

— Niin, mutta luuletko minun saavan sen, jota tahdon? kysyi Baby juurikuin he voisivat nähdä notaariin ja tulevaisuuteen.

— Ei, Baby, sanoin minä, sitä, jonka tahtoo saada, ei koskaan saa, mutta mahdollisesti voi saada sen, jota joku toinen tahtoo, ja se on yhtä hyvä, melkein parempi.

Tästä siirryttiin huomaamatta Yhtyneitten Yhtiöiden herroihin, ja silloin täytyi minun mennä kotvaseksi keittiöön, jossa asetin tulelle vesikattilan astiain pesua varten.

Sinne tuli luokseni muuan Babyn vieraista, pitkä, luiseva, muita vanhempi, joka oli jo päätöksensä tehnyt ja tullut leikilliseksi, niin että hänet sitä varten kutsuttiin mukaan.

Hän harrastaa enemmän kuin me muut sosiaalisia kysymyksiä, ja toruu meitä aina sen vuoksi, ettei meillä ole harrastuksia. Hän sanoi, että pitää valmistautua äänioikeutta varten, mutta hänpä ei olekaan koskaan ollut nuori ja sen sellaista (sen sellaisella tarkoittaa Baby lemmenasioita). Baby uskoo, että sosiaaliset harrastukset tulevat vuosien mukana, ja minä sanon, että hyvä olisi, jos niin olisi, sillä silloin voisi olla toivoa hänenkin suhteensa. Ei, minä olen aikonut mennä naimisiin, sanoo Baby ja siinä on hänen mielestään logiikkaa, niinkuin siinä onkin.

— Neitiä ei varmaankaan myöskään huvita, sanoi leikillinen, kuulla heidän puhuvan pötyä tuolla sisällä?

— Ehkä ei, sanoin minä, mutta jos te tahtoisitte auttaa minua pyyhkimään astioita, panisin siihen suurta arvoa. Jätämme siis heidät hetkiseksi oman onnensa nojaan.

— Massoja ei voi jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä täytyy opettaa. Niin, ne ovat luonnollisesti merkinneet minut ihmiseksi, joka onnettoman rakkauden jälkeen on alkanut harrastaa sosiaalisia asioita. Niin että tiedätte kai, että minä se olen, joka kiivailen yhteenliittymistä ja lakkoa uudeksi vuodeksi. Voitteko saada aikaan jotakin tavatonta soitannollista melua?

Kyllä, harmonikalla.

Olisiko teille vastenmielistä virittää pieni laulu, niin saisin minä sitten sanoa muutaman sanan, se sopii niin hyvin täällä pienessä valitussa ja luotettavassa seurassa.

Niin siihen kyllä suostuin, me pakotimme ne vaikenemaan Työn pojilla, jonka jälkeen leikillinen nousi tuolille ja puhui:

— Niin, pikku tytöt, täällä te nyt istutte ja lepertelette meidän kasööreistä ja insinööreistä.

Joku kuiskasi ivallisesti: pihlajanmarjat!

— Ovat happamia, kyllä, keskeytti hän kuivasti, minä olen maistanut niitä. — Mutta te ette todenteolla tahdo ajatellakaan parantaa asemaanne muulla kuin avioliitolla ja muilla arpajaisilla. Teillä ei ole mitään yhteistuntoa, ei, eikä mitään oman arvonne tuntoa. Teitä ei suututa vääryys, joka meille tehdään, kun me saamme jotakuinkin puolta pienemmän palkan samasta työstä, ei, ei samasta, sillä me ehdimme totta totisesti tehdä paljon enemmän. (Mitä sinä juttelet, ajattele kasööri Svenssonia, oh, Svensson j.n.e.) Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (käsi pöytään), ja se on teille oikein, että teillä on niinkuin on. Mutta minä en sittenkään voi olla yrittämättä saada teihin vähän järkeä. Sovimme että uudelta vuodelta pyydämme 200 kruunun korotuksen ja tuntia lyhemmän työajan. (Sinä olet hullu, luuletko sen käyvän, johtaja ajaa meidät ulos — —.) Käy, sanotte te, ei, ei se käy, tietenkään, ja silloin me teemme lakon! (Millä me sitten elämme? Säästöillämme ehkä?) Niin, jatkoi hän, olematta millänsäkään, säästöillämme ja sitten vetoamme kaikkiin muihin naiskonttoristeihin ja pyydämme heitä auttamaan meitä. Se käy, jos olemme yksimieliset! Mutta kenestäkään ei saa tulla petturi!

Ja sitten astui hän alas tuolilta.

Mutta nyt olivat toiset innoissaan, ja viidessä kevytlentoisessa minuutissa oli lakkoliitto muodostettu, leikillisestä tuli puheenjohtaja ja kukin maksoi 1 kr. lakkokassaan. Kun tuli Emmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja halusi miettiä asiaa.

— Mielestäni meillä on varsin hyvin niinkuin on, mumisi hän, enkä minä sitä paitsi jaksanut oikein seuratakaan, tehän puhuitte kaikki yhtä aikaa. Ja sitten ei ole niin pitkälti jälelläkään.

Heti sen jälkeen he menivät, ja me tunsimme olevamme kaikki ihan kuoleman väsyneitä? Mutta me jatkoimme yhä ja huusimme koko illan toisillemme, niinkuin olisi ollut kysymyksessä huutamisella hämmentää Niagaran pauhua.

VI.

Baby ja minä olemme kävelemässä iltasella. Oikeastaan ei Baby ollenkaan halunnut kävellä minun kanssani, mutta notaarilla on yövuoro. Historiallinen marraskuun sumu peittää tänään niinkuin eilenkin ja kaikkina päivinä pääkaupungin. Se ei ole tuo tiheä, sitkeä, läpinäkymätön, joka tekee kävelyn kaduilla seikkailuksi ainaisine yllätyksineen, se on tuollainen vanhempi, hervoton itkunsekainen usva, jossa minä en ainakaan voittojani voita. Tuo kuvaamaton vanuke kaduilla hiipii naisellisen pehmeästi ja maireellisesti ylös kengänvarsia ja kipuaa leikillisesti pieninä roiskahduksina kohti hameenhelmoja ja ylemmäksikin, ja sitä käy väsyneeksi ja painavaksi — kun ei ole rakastunut, niinkuin Baby, tietenkin.

Baby on viehättävä, vaan hän ei sitä tiedä. Tähän aikaan päivästä käymme me toiset suoristunein kiharoin ja selkä kumarassa, mutta hän on kiharainen ja joustava kuin aamusella.

Hän ottaa minua käsivarresta ja puhuu notaarista, keskeyttäen vain hienoimpien myymälöiden ikkunain luona. Hän hakkailee tahallisesti häntä ja on vanginnut sydänkäpyseni sydämen. Hänen puhuessaan kuljen minä ja ihmettelen pitkin Rantatietä kuinka tämä päättyy. Minä huomaan varsin hyvin hänen uskovan kolmeen huoneeseen ja keittiöön Vaasan kulmakunnalla, mutta en henno sanoa hänelle, että epäilen. Jota vanhemmaksi tulee, sitä helpompi on tietää asioita ja vaieta niistä, enkä minä kokemuksiani kellekään tyrkytä. Mutta minun täytyy hymyillä hieman hiljaisesti ja väsyneesti samassa sille, että minä Babyssa tarkastan Minua itseäni, joka ei myöskään kerran varonut kulkemasta ympäri ja puhumasta laajasti ja kerskaten minun ensimmäisestä Jostakin. Ei hän juuri notaari ollut, ja tällä on aistikkaammat kaulaliinat, mutta muuta eroitusta en näe.

Minä huomaan nyt Babyssa, niinkuin itsessäni kerran, koskemattoman ja loukkaamattoman aarteen hellyyttä, ylpeyttä ja nöyrää, ilmavaa ja läpinäkyvää rakkautta sekoitettuna jonkinlaisella salaperäisellä hartaudella, niinkuin pienellä pyhimyksellä, joka ei vielä tiedä mitä hänen sielussaan ja ruumiissaan asustaa. Kun sitten ajattelen, kuinka kaiken tämän käy, inhoaa sydämeni. Ja minä, joka en nyttemmin enää koskaan ole hentomielinen, kun on kysymys minusta itsestäni, tulen siksi Babyn edessä. Sillä hän on vielä vähän liian hyvä porttikäytäväromaaniin ja skeppsholmanlempeilyyn satojen muiden joukossa.

Me pysähdyimme Skeppsholman sillalla ja näimme kuin kalvon läpi Etelä-Malmin himmeät valot, sitten käännyimme takaisin, ja minä tulin yhä vain väsyneemmäksi. Kaarle XII:nen torilla tarjosin raitiotievaunua ylimenoineen — rikosperiaatteita vastaan, mutta Pohjoistullinkadulle on niin pitkä matka ja vielä vastamäkeä.

Vaunussa tapasimme erään Babyn tovereista Yhdistyneistä Yhtiöistä — niinkuin raitiovaunuissa tapaa tavata — ja hänet otimme mukaan Sakin luolaan. Siitä on muuten tullut meidän kodittomien ystäviemme kokouspaikka niiden joukossa pari rakastunutta, jotka Eeva on ottanut tänne ja joita hän suojelee, ja minun salaisena kauhunani on, kun menen kotiin, että he ehkä ovat siellä, sillä silloin ei tule muu kysymykseenkään kuin että me saamme pysytellä keittiössä. Mutta se hyöty siitä on, sanoo Eeva, kun minä murisen, että meidän ei tarvitse niin paljon lämmittää, "koska ilma on suudelmista kuuma", kun he menevät tiehensä.

Tänään oli niinkuin arvasin myöskin väkeä, miesväki oli jumalan kiitos jo mennyt, mutta tyttö viipyi vielä hetkisen kootakseen voimia voidakseen katsoa täysihoitolatätiään silmiin.

Emmy makasi ja oli taas sairas ja näöltään kuin itse kuolema, mutta nyt en minä enää välittänyt säikähtyä. Sillä tiedänhän että hän huomisaamuna on meistä kaikista ensimmäisenä vaatteissa ja valmiina menemään konttoriin.

Eeva istui näperrellen jotakin, josta hän väitti tulevan talvihatun, mutta kun me tulimme lennähti hän ylös ja sanoi, että meidän piti sytyttää valkea uuniin ja vaihtaa ajatuksia.

— Meillä ei ole puita eikä ajatuksia! sanoin minä.

— Minulla on itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaavat! sanoi meidän viimeksi tullut vieraamme ja romahti Emmyn turkkilaiseen sohvaan.

— Oletko sinä taas ulkona huonetta hakemassa Gerda parka? kysyi Baby.

— En, sanoi Gerda. — Minä olen ulkona ja nuuskin täysihoitoa, ja se on paljon pahempaa. En tahdo enää asua yksin…

— Arvelet, että se tuottaa liian paljon kiusauksia?

— En! sanoi hän. — Se tuottaa aivan liian vähän kiusauksia. Ja sentähden minä muutan joulukuun 1 päivänä. Mutta vielä en tiedä mihinkä pääni kallistan.

— "Oi armaani, sa pääsi paina sydäntäni vasten…"

Baby lausuu Levertiniä aivan tosissaan.

— "Niin, tiedättekö, tytöt! sanoi Gerda ujostelematta. — Jotakin sellaista on tehtävä! Täysihoitohinnat Tukholmassa ovat varmaankin arvioidut tytöille, joilla on sivutuloja. Oh, minä olen ollut niin monessa paikassa, yhdessä, kahdessa, kolmessa vain tänään. Ja nyt saatte kuulla… savuke? No mutta neiti Elisabeth vasta on hyvä! — Ensimmäisessä paikassa tuli vastaani likainen, oluelta löyhkäävä olento, jota on mahdoton kuvata, ja perällä avattiin ovi ja laskettiin ulos huutoa ja naurua ja iloista leskeä". "Olen nähnyt ilmoituksen," jaha, ja niin sain nähdä huoneen, se ei ollut hullumpi ja hinta 80, ja "minä mietin asiaa huomiseen".

Saatuani hiukan rohkeutta eräässä automaatissa, astelin erääseen osoitteeseen Itämalmilla, erääseen komeimman kadun varrella olevaan ruskeimpaan ja arvokkaimpaan taloon. Terävänenäinen ja hameniekka askeetti aukaisi, minä tulin sisälle itämalmilaiseen eteiseen, tuota lajia, joka hetkeksi tekee niin helpoksi kieltäytyä tästä olemassaolosta ja kääntyä seuraavaan. Minua vastaan virtasi rasvan ja siveellisyyden tuoksu, jonka olisi pitänyt suuresti auttaa minua, jos olisin jäänyt sinne asumaan, kieltäytymään muiden lihasta, sekä perkeleestä ja maailmasta sitäpaitsi. Sillä olisittepa nähneet huoneen! Voitteko kuvitella millaiset olivat kuningatar Isabellan liinavaatteet päivää ennen kun maurilaiset Espanjasta karkoitettiin? Ja huolimatta siveellisyydestä olivat huonekalut sen näköiset, niinkuin ne olisivat olleet kaiken Tukholman irtaimen täysihoitolaisväen yhteiseksi heitetyt.

Minä tarkastelin neiti Gerdaa hänen puhuessaan. Hän oli kivunnut turkkilaiseen sohvaan kuin kissa, ja hänessä oli tyyliä. Hän oli hyvin puettu ja kammattu, kasvot olivat hiukan liian karkeat mutta kauniit voimakkaine väreineen; ja vain epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan kolmenkymmenen paikoilla.

Pitääkö teidän huomenna antaa vastaus siveellisyydellekin? kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja minä näin vallattoman välkkeen hänen silmissään.

— Ei, sanoi hän. — Sanoin etten siedä asua pohjoispuolella. Silloin vakuutti hän, että huone oli etelään päin, mutta sitä pidän minä mahdottomana. Olen ollut parissa muussakin paikassa, jossa oli kylpyhuone ja hinta oli 125 ja 130 kr. kuukaudessa. Kun minulla on yhdeksänkymmentä kuukaudessa, enkä koskaan saa enempää, käy se mainiosti yhteen vai kuinka? Käy kai niin, että minä joudun S. S. B. B:lle.

— Kerskaile kohtalaisesti, sanoi Eeva, luuletko että sinne on niin helppo päästä.

— Minä aioin juuri ehdottaa, että te hankkisitte itsellenne rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtivät, me toiset nauroimme.

— Jospa vain olisin tehnyt sen aikoja sitten, sanoi Gerda neiti huolimattomalla liikkeellä. — Kenen luulette kiittäneen minua siitä, että olen täyttänyt 30 ja enemmänkin, ja ollut niin taivaallisen siveellinen kuin sankarittaret Maria Sophie Swartzin romaaneissa?

— Niin, eivät ainakaan miehet, sanoin minä.

— Eivätkä muutkaan, ymmärtääkseni. Enhän siltä saa täysihoitoa sen paremmin.

— Et, huomautti Eeva, joka koetteli hattuaan peilin edessä ja liehitteli tyytyväisenä kauniin toverinsa kanssa kuvastimessa. Ethän edes voi päästä Leskienkotiin tai Turvapaikkaan.

— Ooh, neiti kyllä menee naimisiin, kun oikea tulee, sanoi morsian.
(Niin ne aina sanovat.)

— Hyvä neiti, sanoi Gerda, se oikea on ollut täällä jo niin monta kertaa, mutta hän on taas saanut mennä.

— Sitä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos olisi joku, jota minä rakastaisin oikein paljon, niin seuraisin häntä, olisipa minulla vaikka mitä tahansa tehtävänä.

— Mutta entä jos paraillasi pesisit hiuksiasi, Baby, lapsi, sanoin minä lempeästi.

Baby sai suuret kosteat silmät, ja minä kaduin syvästi, mutta Gerda virkahti tahdikkaasti kääntyen Babyyn:

— Meillä ei ollut mitään millä seurata, Baby. Ei kenelläkään noista oikeista ollut venettä, joka olisi mukavasti voinut kantaa useampaa kuin yhtä, ja niin oli parasta heittää sikseen.

— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat ottaa tyttönsä veneeseen. Sittenhän he voisivat saada vähemmän ja vähemmän eikä päinvastoin. Silloin pääsisimme soutelemasta toistemme tiellä.

— Ja kaatamasta toisiamme.

— Ja tappelemasta airoilla. Niin, mutta se on todellakin ajatus. Sinäpä olet viisas, Eeva. Onpa synti, että sinä verrattain vähän voit vaikuttaa maailmanjärjestykseen?

— Niin, siinä tapauksessa voisi olla jonkinlainen tulevaisuus siveellisenäkin olemalla, sanoi Gerda. Ajatelkaas, se harmittaa minua ihan kuollakseni, että olen ollut niin arka itsestäni, että ainoastaan vastahakoisesti ja harvoin olen antanut suudelman miehelle, jonka kanssa en luullut voivani jälkeenpäin mennä naimisiin. — Niin, se on totta, uskottepa minua sitten tai ei. — Tämä viimeinen vastauksena jollekin minun suupieleni ilmaisemalle heikkouskoisuudelle.

— Onpa sinulla sitten ollut koko lailla ikävät elonpäivät, sanoi Eeva suoraan sydämestä. Etkö ole toivonut olevasi mies?

— Kyllä, naisiahan emme saa olla.

— Suuri eroitus on siinä, sanoin minä, että kun mieskonttoristi on päivän työstä väsynyt, menee hän ja menettää pari seteliä huveihinsa. Samassa tilassa oleva naiskonttoristi jää kotiin ja ottaa aspiriinipulverin.

— Niin on ollut sanoi Gerda, mutta nyt tulee olemaan toisin. Ei, nyt on minun mentävä, tytöt! Minä soitan teille, kun saan rakastajan. Mikä on numeronne? Vaikka sama se, unohdan sen kuitenkin.

Se on sama kuin "Sun kirkas päiväs nousee taas", plus säkeistö 3 virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukaasi, sillä sokeri on loppu.

Minä huomasin nyt että Baby oli kalpea ja aivan masentunut ja sanoin:

— Ei hän sillä mitään tarkoita, armas!

Mutta minä en ole siitä asiasta varma.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmin helposti sellaista, mitä hän olisi tuominnut kahdenkymmenen ikäisenä.

VII.

Sunnuntai, olen unohtanut päivämäärän.

Menin kotiin päin tavanmukaisilta sunnuntai-päivällisiltä Rantatiellä asuvan setäni luota. Serkkuni Gördel oli ollut hirvittävästi kihloissa, olin sietänyt häntä niinkauan kuin suinkin, mutta kun hän sanoi, ettei hänen sulhasensa ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin häntä, lähdin minä pois vedoten siihen, että Putten täytyi lukea läksyjään. Mieshän oli viime kesänä kaikkien meidän silmiemme edessä ollut suunnattomasti rakastunut erääseen kauniiseen, menneisyyttä omaavaan rouvaan. —

Voi vetää viivan sellaisen yli, mutta ei kerskata vasten parempaa tietoa.

Kun olin jättänyt Putten hänen tätinsä luo, suuntasin kulkuni kotiin. Oli mielestäni ihanaa tietää, että siellä olisi pimeää, hiljaista ja tyhjää. Minä vetäytyisin sohvannurkkaan yhdessä 25-äyrillä ostamieni karamellien kanssa ja unelmoisin olevani vanha nainen, jolla on elämä takanaan.

Kaupunki oli kiedottu elävienkuvien valoon ja hajusi huonoilta savukkeilta. Tyhjä hautajaisvaunu oikaisi Punapuodin torin yli. Minä kuljin Kuningattaren katua ja Tukholman sankarit ja ritarimiehet ahdistivat minua kuusi kertaa Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli päällikkö, mutta hän selviytyi oivallisesti sanomalla, että hän oli tuntenut minut jo pitkän matkan päästä.

Päällikössä on jotakin, jota on mahdoton kuvailla. Ei vain siinä, että hän on suuri ja iloinen syntinen, vaan siinä, että hän minussa herättää sellaisen halun olla niin viehättävä ja kiehtova, kuin hän soisi minun olevan. Toisinaan saatan ajatella: ah, jospa voisin käydä kauniintakin kauniimmin puettuna saadakseni hänet polvilleen eteeni, jospa minulla olisi hameet jotka kahisisivat kuin hiljainen nauru, Sjöbergin pieniä kenkiä, joihin rakastuisi ja pitsejä ja sulkia ja 25 kruunun saippuoita.

Silloin hän rakastaisi minua.

Silloin — — —

Päällikkö pysähtyi ja alkoi jutella. Hän ei ollut aivan yhtä kaunis kuin tavallisesti, mutta näytti kiltimmältä ja hiukan alakuloiselta. Ja kun mies sitä on, täytyy hänen tuossa tuokiossa kertoa siitä mieluummin alle 30 olevalle naiselle.

— Kuulkaa neiti, sanoi hän, minä olen alakuloinen, ja tunnen olevani yksin ja tarvitsevani myötätuntoa.

— Minä näen sen, sanoin minä:

— Todellakin? Niin, saatoinpa sen arvata. Ettekö haluaisi kääntyä ja kävellä minun kanssani? Minä tarvitsen jonkun rinnallani, joka aina on iloinen ja pirteä, muuten en voi kyntää kaupungin läpi tänä kauheana iltana ulkonaisen ja sisäisen tasapainon säilyttäneenä. Luulenpa että te voisitte tuntea olevanne sopusoinnussa, vaikkapa kulkisitte Kuningattaren katua rapakkoisena sunnuntai-iltana.

— Varmasti, sanoin minä, sillä mielestäni eivät minun tunnelmani ja mielialani koskeneet häntä.

— Mutta on sittenkin olemassa jotakin, jota sanotaan sunnuntai-ikävystymiseksi, sanoi hän opettavaisesti.

— Onko? sanoin minä.

— Ettekö sitä tiedä?

— Minulla ei ole varaa eikä aikaa eikä haluakaan siihen, sanoin rohkeasti. Sillä naisen paras valtti on olla heikko, kun mies on voimakas ja että, kun hän suvaitsee näyttäytyä heikoksi, olla olevinaan voimakkaampi kuin onkaan.

— Niin, mutta mitä te ajattelitte, ennenkun tapasitte minut, kun kävelitte yksin eikä teillä ollut mitään millä olisitte ajatuksia häätänyt?

— Oh, vastasin minä ajattelemattomasti, minä ajattelin vain, mistä saisin hyvän ja huokean viitan poikaselleni jouluksi.

Oi taivas, silloin näin lyhdyn valon, että hän luuli että minulla oli lapsi, että Putte oli minun harha-askeleeni, mutta en saanut hiiskaustakaan suustani, ja hän huomautti, että kaduilla oli likaista.

Mutta meidän tallustaessamme alas Satamakatua, selvisi minulle äkkiä asian leikillinen puoli ja jouduin rajoitettuihin varoihini nähden oikein hirtehisen tuulelle.

Hän ehdotti ravintolaa, arveli kai sen sopivan tilanteeseen, ja minä suostuin salaisesti sielussani hymyillen.

Me saimme viiniä ja yli lasien ja kapeakaulaisen pullon riippuivat hänen katseensa minun kasvoillani arvatenkin mielen kiintoisen entisyyteni takia. Hänen ilmeinen intonsa hämmästytti minua, oli aivan kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt hairahtunutta parempaa tyttöä.

Hän joi varsin paljon, ja niinä tunteina, jotka seurasivat, sain selvän käsityksen hänen juomapäästään. Ilmapuntari osoitti alun pitäen tunteellisuutta, ja hän puhui hyvin kauniisti olemassaolon Arvoituksesta ja Elämän Lyhyydestä.

— Kuinka hyvin te ymmärrätte, sanoi hän hetkisen kuluttua ja kihnautti tuolinsa vähän enemmän minuun päin, niin että minä sanoin:

— Paljonko on kello; emmekö jo lähde?

Lähde, emme, päinvastoin, me juomme enemmän.

Oli jotakin rauhoittavaa minussa, ja jos me olisimme olleet yksin olisi hän pannut päänsä minun olalleni niinkuin lapsi. (Voipihan hän koettaa konttoriaikana.)

— On niin turvatonta nykyään maailmassa, sanoi hän, taivas on tyhjä, eikä siellä ole ketään, joka kieltäisi siitä tai tästä pitäen silmällä ihmisen omaa parasta.

Minä kysyin, kuinka hän tiesi, että taivas oli tyhjä.

— Ei, en minä sitä tiedä, vastasi hän, mutta sen tiedän, että "hissi on toistaiseksi suljettu," niinkuin sanotaan.

— No, sitten saapi käydä portaita. — Ja sillä tavalla me jatkoimme.

Jumala tietää, etten sanonut mitään syvämielistä, enimmäkseen hymyilin vain niin maailmanviisaasti kuin taisin. Mutta kun erosimme seisoi hän kauan ja kiitti minua siitä, että olin läsnäolollani antanut hänelle sellaisen turvallisuuden.

Kun te, sanoi hän, kerran tulette vanhaksi, olette te noita hiukan lihavahkoja emäntiä, jotka aina tapaa kotona, kun heitä etsitään, ja jotka istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja hymyilevät ihmisille ja antavat neuvoja, mutta vain silloin, kun niitä pyydetään. Kun on tapahtunut jotakin kauheaa, kun on murhannut, kun ei uskalla olla omassa seurassaan, silloin ajattelee ensimmäiseksi teitä ja menee suoraa päätä ja panee päänsä teidän polvellenne. Te sivelette silloin hiuksia ja sanotte: Poloinen, itke; minä näen että sinulla on vaikea olla, mutta miettikäämme nyt, mitä olisi paras tehdä.

Päällikkö ihmetytti minua suuresti; olin kyllä nähnyt monta miestä heidän herkkätuntoisina hetkinään, jolloin ne ovat pahempia kuin kukaan meistä, mutta en olisi uskonut sitä omasta tuomaristani. Luonnollisesti hiveli se myöskin mieltäni, mutta minä olisin pitänyt häntä suuremmassa arvossa, jos hän olisi juonut vähemmin Bellion viiniä.

Oli jo varsin myöhä, kun tulin kotiin, niin että minä astuin hiljaa. Käytävästä näin Babyn ja Emman huoneessa valon salaperäisesti liehuvan edestakaisin, ja kun avasin oven kohtasi minua liikuttava näky.

Baby hajalla hiuksin ja puettuna alushameeseen ja pieneen valkoiseen pitsiliiviin tanssi hiljaa ja hartaana bostonia toisessa kädessä sytytetty lamppu, jolle hän hymyili ja johon hän loi katseita — oi nainen, nainen — —!

Minä seisoin hiljaa ja ajattelin:

— Tuollainen oli minun sieluni, kun minä aloitin. —

Lienen toden perästä hieman hermostunut näyteltyäni tuomarin tätiä, sillä tunsin kyyneltyväni, mutta silloin sanoin:

— Hm Baby, oletpa sinä saanut tulisen kavaljeerin.

Baby tuli minun luokseni päästämättä kuitenkaan lamppua:

— Osaatko sitten sinä viedä?

Minä nyökkäsin.

— Katsos, sanoi hän, tämä on hyvä, sillä siitä saa tuota pehmoista ja liitävää, jota boston vaatii, ja minä kuulun nyt notaarin klubiin, ja me tanssimme tiistaina.

* * * * *

Meidän emäntämme on matkustanut pois muutamaksi päiväksi erään lapsenlapsen syntymisen takia, ja tämä on aiheuttanut Babyn pienen rakkauden nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana. Me olimme päässeet vauhtiin tanssia bostonia ja huvittelimme viattomasti hanurin soidessa. Mutta kun vihdoinkin olimme tanssineet loppuun, joka uudella kierroksella yhä kevyemmin puettuina, ja tulleet sänkyyn, kuulin minä yön hiljaisuudessa notaarin tulla hiipivän kotiin naisen seurassa. Hänen huoneensa rajoittuu minun huoneeni seinään, niin että minusta tuntui, kuin olisivat ne olleet minun kamarissani. Vähitellen unohtivat ne kaiken varovaisuuden, ja neljä tuntia makasin minä valveilla raa'an naurun ja tulistuvien huudahdusten ja hyssäysten lakkaamatta siimaistessa yli koko ruumiini.