Poikia

Tapani — se johtui kokemuksista ei ollut liittää heihin mitään toiveita eikä ollut liioin tapani asettaa itselleni vaatimuksia heihin nähden. Olin tyytyväinen, kun kykenin jotenkuten pitämään heitä aisoissa, ja päivää, jona heistä suoriuduin eroon, pidin pikku juhlana. Mutta nokinen ja hikinen riihipoika ampui minuun nuolen, minä rupesin tuntemaan sääliä hylkykalua kohtaan, ja minä tunsin surua hänen vuokseen, kun tiesin etten voinut pelastaa häntä lain kovista kourista.

Aikaa kuluttaessamme oikeuden istuntohuoneen eteisessä en huomannut hänessä mitään erikoisempaa. Hänen äitinsä ja isäpuolensa ilmaantui luoksemme ja näytti ensinmainittu olevan tapahtuman johdosta huolissaan. Jätin heidät puhelemaan kolmisin, kunnes juttu huudettiin esiin.

Kuten olin ajatellutkin, oli Unto toiminut toisten kätyrinä, mutta luulen että se jäi muilta huomaamatta ja ehkä uskomattakin. Joukkueeseen kuului viisi kuusi poikaa, mutta Unto työn suoritti, hän nukkuvan henkilön lakkarista närppäsi lompakon, ja häntä vastaan muutenkin puhuivat kaikki asianhaarat.

Kun edellisen oikeudenistunnon pöytäkirja oli luettu ja kuulusteltu muutamia minulle aivan tuntemattomia henkilöitä, huudettiin Unto esiin. Hämmästyin muutosta, jonka huomasin hänessä äkkiä tapahtuneen. Riihessä, junassa ja eteisessä oli hän ollut tyyni ja vakavan näköinen, hän oli toisinaan luonut minuun kiinteän ja mietteliään silmäyksen, jossa kuvastui jotakin raskasta ja surullista, mutta nyt näkyi häneen äkkiä syöksyneen entiset julkeuden hengettäret. Hän naureli usein kursailemattomasti, ja hänen suupielissään vireili niin tuhman julkea hymy, että oikeuden puheenjohtajakin äkämystyi ja muistutti häntä hetken vakavuudesta.

Mutta minussa ei herännyt harmi. Jota epäedullisemman vaikutuksen pojan käytöstapa teki oikeuden edessä, sitä enemmän minä tunsin sääliä ja osanottoa, sitä enemmän ristiriitaisuutta keksin minä hänen rikoksessaan.

Ja niihin ristiriitaisuuksiin taittui joku säde, jonka kirkkaassa valossa minä näin pölyisen ja nokisen pojan, näin ihmistaimen, joka, jatkaakseen kulkuaan hyvän tiellä, olisi etupäässä tarvinnut sääliä ja ohjausta.

Oikeuden päätös muodostui semmoiseksi, kuin asianhaaroihin nähden saattoi odottaakin.

Unto tuomittiin pakkokasvatuslaitokseen.

SYVÄYS

Kuten usein ennenkin, seurasi nimi miestä, maine matkalaista. Katuyhteiskunnan jäsenillä oli erinomaisen laajat tuttavuudet, ansiokkaammat tunsivat kaikki toinen toisensa, olipa alamittaisillakin, jotka eivät vielä olleet ehtineet kehittyä huomattaviksi, kaukaisia tuttavuuksia. Niinpä saattoi sattua että kun pojat, joiden kodit olivat Merikadun, Hermannin kaupungin ja Lapinlahden tienoilla, yhättivät toisensa laitoksessa, olivat he yhtä läheisiä tuttavia kuin pihanaapurit.

Tuttavuuksien tautta entiset erikoisnimetkin ilmenivät, ja niiden käyttämistä ei voitu estää millään mahdilla. Joskus nimet olivat hauskoja ja samalla sattuvia, joskus ne olivat käsittämättömiä. Tämän muistelman pojan erikoisnimi oli semmoinen, joka ei katuyhteiskunnan ulkopuolella olevaan voinut sattua ja jonka mehua eivät osanneet maistaa muut kuin asianomaiset itse.

Kun poika teki ensi tapaamalla minuun miellyttävän ja edullisen vaikutuksen, oletin ettei hänellä ainakaan ole niin paljo elettyä takanaan, että hänellä olisi erikoisnimi, mutta olettamisen! oli erehdys. Olin kävelyllä, kun poika asteli ensimmäistä matkaansa kouluun. Kun hän kerkesi tanhualle, kuului korviini:

— Lilli, katsohan Lilliä.

Astelin edelleen, ja jopas kuului kerta toinen ja kuului syvemmällä ja miehekkäämmällä äänellä:

— Lilli, päivää, päivää.

Ja kerittyäni eteiseen, kuului kolmas, iloinen ääni, joka ei ainakaan ollut kahden ensimainitun:

— Lilli, hei, hei.

En käsittänyt mistä moinen nimi johtui ja mikä ominaisuus sen keksimistä oli edistänyt. Nimen omistaja ei ollut tyttömäinen eikä ujo, päinvastoin hän oli sangen monimutkainen poika ja lisäksi semmoinen, joka ei mieltään pahoittanut, mutta ei myöskään tapojaan parantanut. Toisinaan oli hän kiltti viikon ja kaksikin, mutta heittäytyi sitte kuin vaihdoksen vuoksi jälleen ilkeäksi, sekausi tappeluihin, valehteli, hukkasi lakkinsa, ryvetti kirjansa lätäköissä ja pellonojissa eikä huolehtinut läksyistä nimeksikään.

Ei milloinkaan ollut laitoksessa poikaa, joka niin herkästi ja vastahangatta mukautuu rangaistukseen kuin Lilli, olipa kysymyksessä jälki-istunto tai vitsan toiminta. Monesti hän vältti rangaistuksen mukautumisellaan. Oli joskus suorastaan mahdoton rangaista vakavasti poikaa, joka ensi viittauksella oli nopsa paljastamaan ihonsa. Ja jos häntä rankaisikin, ei hän siitä pahaa mieltä kantanut. Sivakasti pyyhki hän kyyneleet silmistään, jotka eivät kunnolleen kerinneet kuivuakaan, kun ne jo loistivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Oli mahdoton saada häntä ottamaan mitään asiaa vakavalta kannalta, hän unhotti yhtä hereästi hyvän kohtelun kuin rangaistuksenkin, ja teki taasen ilkeyksiään, kun se häntä huvitti. Hänen taipumuksensa valhettelemiseen koski minuun eniten ja pani pääni pyörälle. Pian opin minä huomaamaan, milloin valhe kurkisteli hänen iloisissa silmissään. Hänen äänensä muuttui silloin nauravaksi ja hihitteleväksi, hän kallisteli päätään oikeaan ja vasempaan ja silmissä aivan kurkisti iloisa ajatus, joka tuotti hänelle nautintoa, ajatus: kai sinä uskot, mitä minä latelen. Uskothan vainenkin.

Hän oli sijoitettu torppaan, jossa oli poika ja tyttö, molemmat nuoremmat kuin Lilli ja voimiltaan heikommat. Alkuajat, kolme neljä kuukautta, menivät mainioitta, vaikka äidin sijainen ei ollut aivan juoheampaa lajia, mutta sitte eräänä aamuna toi Lilli tiedon, ettei hänestä enää, kuun loputtua, huolitakaan torppaan.

Tämä oli jo pikku isku minullekin. Tiesin kokemuksesta mikä vaikea vyyhti siitä voi keriintyä, kun joku poika joutuu leimatuksi erikoisemman häijyksi. Pelko ja ennakkoluulot vahaavat ihmiset, ja kärpäsestä kasvaa semmoinen härkä, käyttääkseni puhetapaa, joka erittäin soveltuu tähän tapaukseen, ettei se mahdu enää mistään ovesta sisään.

— Mistä syystä ne eivät huoli enää sinusta?

Huomasin että hän mietti jotakin valhetta, mutta hän ei keksinyt sopivaa, joka olisi tuntunut uskottavalta. Totuuden oli pakosta tuleminen esiin. Hänen ja torpan pojan Eskon välillä oli sattunut pikku riitoja ja käsikähmiä, joka merkitsi toisin sanoen sitä, että Lilli oli väärin käyttänyt voimiensa etevämmyyttä.

— Milloin oli viimeinen riita?

— Eilen illalla.

— Oliko se oikein käsikähmä?

— Kyllä… kyllä se oli.

— Kerro se.

Jossakin riihen ja navetan polulla olivat he iltasella ajaneet vastakkain, jotakin vanhaa velkaa oli kahdenpuolen suorittamatta, hän pilkkasi Eskoa rintaan jollakin, Esko pukkasi takaisin, ja sitte he tarttuivat toisiinsa kiinni jostakin j.n.e.

— Onko sinua kotona rangaistu milloinkaan niistä tappeluista?

Lilli rupesi kallistelemaan päätään ja hänen äänensä muuttui hihitteleväksi.

— Onhan toki… ainahan ne… kun Eskon kanssa vain mitä sattuu… monta kertaa…

Minä hain vitsan.

— Nyt totuus esiin.

Pää keikkui yhäti… ja ääni oli hihittelevä.

Kun hän oli saanut vitsaa, lähetin hänet anteeksi pyytämään. Se keino oli joskus auttanut, ja minä en sitä milloinkaan jättänyt koettamatta. Toisella välitunnilla tuli hän takaisin, me pistäysimme minun työhuoneeseni.

— No, miten kävi? Annettiinko anteeksi?

— Ei annettu.

— Eikö isäntäkään antanut?

— Kyllä se antoi, mutta emäntä ei.

Asiat olivat nyt muuttuneet harmaiksi meille molemmille. Paha kello oli kuuluttanut pojan maineen, ja siitä seurasi että kelpo kotien ovet eivät avautuneet, jos vaikka miten kauniisti koputimme niihin. Lopuksi kävi Lillin samoin kuin Kalle Kärpänkin, hän joutui kotiin, jossa ohjat myötänään pidettiin tiukalla. Tätä tiukkaa aikaa oli kestänyt pari kolme kuukautta, ja jopa eräänä talvi-iltana kuului eteisessä pehmeä käynti ja astui kuin astuikin huoneeseni Lillin entinen hoitajaäiti. Minä en mitään aavistanutkaan. Pyysin vierasta istumaan, yritin puhella häntä lähellä olevista asioista niin pirteästi kuin suinkin kykenin, mutta hänpä muutti keskustelun äkkiä entiseen hoidokkaaseensa, virkkoen tuntehikkaasti:

— Lilli ei kuulu viihtyvän nykyisessä paikassaan.

— Minkäpä sille voi? Sietää se saada vakavan muistutuksen.

Me olimme vaiti, vieraallani näytti olevan jotakin kielen kärjessä, mutta hän ei ollut selvillä mistä päästä alottaa.

— Minun on ikävä sitä poikaa.

Käynnin tarkoitus valostui minulle…

— Olin liian kova… olen katunut… se pyysi niin kauniisti anteeksi… ja Iskän ja Iitunkin on ikävä… että jos opettaja voi sovittaa siten, että Lilli pääsee jälleen meille.

— Kyllä sen voi sovittaa.

Sitä voi sanoa purjetuuleksi, jota ani harvalla pojalla oli ollut. Lilli pääsi entiseen kotiinsa, ja hänen vallattoman kirkkaat silmänsä, jotka pari kolme kuukautta olivat olleet hieman pilvessä, loistivat jälleen yhtä iloisesti. Mutta takaisinmuuton jälkeen paranivat Iskän ja hänen välinsä, jotta mitään käsikähmiä ei enää sattunut saunapolulla eikä muuallakaan.

Kun Lilli oli ollut vuoden laitoksessa, pyydettiin häntä käymään vanhempiensa luona. Äiti kirjoitti pojalle sekä minulle. Minulle kirjoitettu kirje sisälsi vain muutaman rivin, mutta Lillin kirje oli laveampi, ja minä luin sitä suurella nautinnolla. Se oli vapaa kaikesta imelyydestä ja vastenmielisyyttä herättävästä teeskentelystä, joka oli niin tavallista poikien omaisien lähettämissä kirjeissä. Kun kirjoittajat tiesivät että rivit voivat joutua myöskin vieraiden silmien nähtäviksi, koettivat he antaa itsestään niin edullisia kuvia kuin suinkin. Joku teeskentelihe kristillismieliseksi, joku isänmaan ystäväksi j.n.e. Usein minä pojasta tehtyjen huomioiden ja juuri noiden saatujen kirjeiden nojalla saatoin laatia melko onnistuneen kuvan vanhemmista, vaikka luonnollisesti joskus sattui odottamattomuuksia puoleen sekä toiseen.

Lillin äidistä sain miellyttävän kuvan. Henkilötietoja oli minulla jo ennestään, että isä oli törmännyt lain kanssa vastakkain, mutta äiti oli puhdasmaineinen. Lapsia oli kolme, kaksi tyttöä ja poika. Ensimainitut olivat nuoremmat Lilliä, joka alemman kansakoulun viimeiseltä vuosiosastolta joutui laitokseen jonkun vakavamman tärähdyksen vuoksi, oltuaan jo sitä ennen riidoissa kodin ja koulun s.o. koko maailman kanssa.

Luettuani kirjeen, tuumiskelin itsekseni, Lilli seisoi ovipielessä, hypistellen kuvakortteja, joita siskot äidin kirjeen kera olivat hänelle lähettäneet. Tunsin selvästi että tuumaileminen oli tyhjä muotoseikka ja että minä kaikissa tapauksissa suostun äidin pyyntöön. Niinpä sitten virkoin juhlallisesti:

— Tämä sinun Helsinkiin pääsysi on kovin vaikea kysymys. Kuten tiedät, on asia siten ettet sinä viimevuotisella käytökselläsi ole ansainnut tämmöistä suosiota.

Lillin silmissä loisti velikullan ilme, joka oli omiaan rankaisemaan minua teeskentelyni vuoksi. Minusta tuntui kuin olisi hän lukenut avoimesti kaikki ajatukseni.

— Sinä et ole käyttäytynyt, toistin minä, varoen etten vain putoa ratsultani alas.

Lillin huulet mutisivat jotakin, mutta hänen oli niin hauska, että hän nauraa kikatteli salaa, kun huomasi miten minä sätkin omatekoisessa merrassani.

— Mutta jos minä nyt lempeydestä ja toivoen että sinä ensi vuonna käytökselläsi palkitset minun lempeyteni, jos minä semmoisessa tapauksessa suostun päästämään sinut. Lupaatko palkita?

Lilli tirkistää iloisilla silmillään minuun ja hymyilee, hänen koko olentonsa hymyilee, ja sitte hän vastaa:

— Eihän minua haluta Helsinkiin.

Luulin kuulleeni väärin.

— Mitä? Eikö sinua haluta?

— Ei.

— Eikö sinun ole ikävä?

— On, mutta…

Aavistin että hänellä oli hampaan kolossa niin monta henkilöä vastaan, ettei hän niiden kiusallakaan lähtenyt Helsingissä käymään.

Juttu alkoi harmistuttaa minua, varsinkin kun selvästi huomasin, että
Lilli oli minun tiliini pitänyt lystit.

— Miksi et heti sanonut minulle, ettei sinua haluta.

— Eihän minulta kysyttykään.

— Juonittelija, mene kotiisi heti.

Kesälomaan oli enää muutamia päiviä, ja minä jouduin matkaamaan Helsinkiin. Menin luonnollisesti tapaamaan Lillin omaisia. Isä ei ollut kotosalla, mutta äiti ja siskot ottivat minut iloisesti vastaan. Kun ilmoitin ettei Lilli halua pääkaupunkiin, katsoivat he epäilevästi minuun. Puhellessa epäluulot kuitenkin haihtuivat, valoisammat mielikuvat ajoivat pakoon tummat ennakkoluulot, ja me istuimme kuin ystävyksin huoneessa, jossa naisen järjestävän käden jäljet näkyivät kaikkialla.

— Ei halua kotona käymään kotona, sepä vasta kumma, oikein kumma, hoki äiti tuon tuostakin, tyttöjen salaa tarkastellessa mitä maata minä oikein mahdoin olla.

Äidissä ja pojassa oli huomattavia yhtäläisyyksiä, kuten olin kuvitellutkin, mutta olipa eroavaisuuksiakin. Kun pojalla oli kiltti aika, ja kun hän oli kaikin puolin tasapainossa, muistuttivat hänen kirkkaat silmänsä ja niiden hymy elävästi äitiä, helskyipä molempien äänessäkin jotakin semmoista, joka tekee mielen hauskaksi, mutta toisin tovin, kun pojan pää alkoi kallistua oikeaan ja vasempaan, ja kun hän sydämystyi tappelemaan, sekausi häneen jotakin vierasta, mustaa ja masentavaa. Olin itsekseni monesti tuuminut että pojan kohtalo riippuu siitä, kumpi noista kahdesta voimasta lopulta pääsee voitolle.

Nyt, kun pääsin näkemään äitiä, varmentui minussa tunne, että kiltti ja hyvä Lilli lopultakin pääsee valtaan, se, jonka ensi tapaamalla olin nähnyt ja joka oli minuun heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen.

Hyvästeltyä seurasi äiti minua pihalle, hän tahtoi tyttöjen kuulematta puhella Lillistä minun kanssani.

— Miten on laita? kysyi hän hieman vapisevin äänin, ja kun en minä heti kerinnyt vastaamaan, toisti hän: miten on pojan laita?

— Tarkoitatteko hänen käytöstään? kysyin tyynnyttävästi.

— Tarkoitan minä sitäkin, minkämoinen se on ollut?

— No, se ei ole ollut hyvä eikä huono, vaan paremmin siinä keskivaiheilla.

— Entä toiveet, miten on toiveiden laita?

Tuo kysymys oli lausuttu minulle monesti ennenkin, mutta ani harvoin olin voinut siihen vastata kevyemmällä tunnolla kuin nyt.

— Voitte olla aivan liioitta huolitta.

— Oh, onko siten? pääsi hänen huuliltaan iloisesti, ja minä huomasin, miten hänen silmiensä kirkkaus kasvoi.

— On varmaan. Enhän minä kaikkitietävä ole, mutta minä aivan tunnen itsessäni, että kaikki menee lopulta hyvin.

— Oh, minä uskon teidän sanoihinne, mitä sydän toivoi, sen järkikin uskoo. Kaikki selkkaukset alkoivat aivan odottamatta. Siihen saakka kun poika pantiin alempaan kansakouluun, ei hänessä huomattu mitään pahantapaisuutta, hän oli niinkuin muutkin lapset ja pojat, ehkä jonkun verran lapsellisempi ja kehittymättömämpi, mutta sitte alkoi kaikki mennä takaperoisesti. Missä ja kenessä oli alkusyy, en kykene sanomaan, varma vain että sitä oli muuallakin kuin pojassa, joka päivä päivältä villiintyi, niin että sitä ei enää kyetty hallitsemaan kotonakaan. Te ette tiedä, ette aavistakaan mitä suruja minä olen kokenut pitkinä öinä, kun poika oli kateissa viikkomäärin.

— Elkää huoliko enää liioin surra, olen tyystin seurannut pojan mielen kehitystä, ja olen tehnyt iloisia havaintoja.

Hän aikoi lausua jotakin, mutta liikutus esti hänet, ja me kättelimme hyvästeiksi toisiamme äänettöminä.

Toisena kouluvuotenaan Lilli karkasi. Oli maaliskuun kipenöitsevä pakkasaamu eikä Lilliä kuulunut luokalle. Kun en osannut kuvitellakaan karkaamista, otaksuin pahoinvoinnin tai muun sattumuksen estäneen häntä saapumasta kouluun, mutta iltapuolla tultiin torpasta kuulustelemaan minne poika, joka hieman varemmin sinä aamuna oli lähtenyt matkaan, oli joutunut. Silloin minä typerryin, jopa hetkiseksi raukistuinkin omissa silmissäni, kun olin lausunut tanakoita vakaumuksia, miten sitä jo muka oltiin suorilla ja selvillä vesillä.

Seuraavana iltapäivänä, kun juuri hankin lähteä viemään postiin ilmoitusta tapahtumasta, tultiin torpasta sanomaan, että karkuri oli iloisena ja terveenä palannut matkaltaan. Se muutti tapauksen leikilliseksi. Seuraavana aamuna, Lillin saavuttua kouluun, ryhdyin heti kuulusteluun, koettaen tekeytyä mahdollisimman vakavaksi.

— Olet kulkenut karkumatkoilla, virkoin tiukanpuoleisella äänellä, vaikka naurun hivellykset salaa soutivat huulillani.

— Olen, kuului yhtä vakava vastaus.

— Minne oli matkan määrä?

— Oli Helsinkiinkin.

— Ja muuannekin. Niinkö?

— Oli muuannekin.

— Minne muuanne?

Äänettömyys.

— Mutta rupesit pahoistelemaan ja palasit takaisin.

— Niin juuri tein, rupesin pahoistelemaan ja palasin.

— Mikä pahoistelemisen aiheutti?

Äänettömyys.

Tämmöisessä tapauksessa — niitä oli ennenkin sattunut — ei rankaiseminen tullut kysymykseenkään, asia jäi silleen enkä minä päässyt käsiksi karkaamisen syihin enkä palaamiseenkaan.

Mutta jonkun viikon kuluttua satuin näkemään pihapolun vieressä rypistyneen kirjeen, johon huomioni takertui, ties mistä syystä. Oikoiltuani paperin, luin lyijykynällä kyhätyt, oikokirjoituksellisessa suhteessa aivan virheettömät rivit: Hei, hei, Lilli. Minä olen suuttunut uuteen isääni ja minä lähden maailmaan. Tule kanssani, niin meillä on oikein lystiä. Varron sinua kaksi viikkoa, ja jollet sillä ajalla näytä nokkaasi, patikoin minä yksin. Köyhiä ja tyhjiä terveisiä en viitsi lähettää. Voi hyvin ja tule terveenä tänne. Tuupeli.

Rivit luettuani muistin että Lilli oli saanut kirjeen muutamaa päivää ennen karkaamistaan. Kun osoitekirjoitus muistutti hänen siskojensa käsialaa, en tullut sitä avanneeksi, vaikka se kyllä joutui käsiin.

Seurasi toinen kuulustelu, ja se johti minut paluusalaisuudenkin perille.

— Kuka on Tuupeli? kysyin äkkiä Lilliltä, vietyäni hänet työhuoneeseni kaksinpuheluun.

Lilli nolostui, mutta minä luin hänen kirkkaissa silmissään kysymyksen: mistä hiidestä sinä olet Tuupelin perille päässyt?

Ojensin hänelle löytämäni kirjeen.

— Kuka on Tuupeli?

— Se on eräs tuttu poika.

— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki mitä tiedät siitä tutusta pojasta.

Hän kertoi melko laveasti. Kertomatuulelle kerran jouduttuaan ei hän enää malttanut lopettaakaan, ja minun oli helppo ohjata hänen kertomahalunsa paluun syihin.

— Pyörsit kotia kohti Espoon tienoilta, kerrohan nyt siitäkin lähemmin.

Hän kertoi iltasella saapuneensa Espooseen, tiellä ajoi häntä vastaan mies ja vaimo kolmine lapsinensa. Viimemainitut nauroivat ja melusivat. Vastaantulijoiden näkeminen pyörähytti hänen muistiinsa vierailumatkan, joka oli luvatut maariana tehdä emännän veljen luo. Tämä oli torpparina lähipitäjässä, ja Lilli oli kesällä ollut emäntänsä kera ajamassa sinne poikivaa lehmää. Heitä oli kestitelty torpassa ylenmäärin, olipa muiden hyvien mukana syötetty heille uunissa paistetulta perunoitakin. Viimemainitut olivat Lillin herkkuja, parasta mitä hän tiesi. Nälkäisenä ja väsyneenä maantietä astuessaan kohtasi hän viisihenkisen seurueen, ja se nostatti hänen muistiinsa matkan Jussilaan, isännän, emännän, Iskän ja Iitun seurassa. Uunissa paistetun perunan maku vesitti hänen kieltään, puhumattakaan matkan muista hupaisuuksista, joita ei lie ollut varsin vähän, sillä tie kulki kahden kirkon kylitse ja viiden järven poikitse. Oli luvattu että he kolmin, Iskä, Iitu ja hän, pääsevät mukaan, jollei mitään pahempia loiskauksia satu ensinmainitun kanssa. Ja mitään ei ollut sattunut, joten mukaanpääsemis-toiveet olivat aivan varmat.

Noita kaikkia muisteli hän viluissaan ja nälissään. Nukuttuaan eräässä pienessä tuvassa, nousi hän aikaisin aamulla jalkeille. Oli piukka pakkanen. Helsinki veti häntä, ja sinne oli matka lyhyt, mutta uunissa paistetut perunat vetivät myöskin, vaikka matka takaisin oli pitkä. Lopulta kävi niin että Lilli juoksujalan lähti painamaan kotia kohti, hän unhotti nälän ja pakkasen, Helsingin ja Tuupelin, ja hän muisteli vain matkaa Jussilaan sekä kestejä siellä.

Tämä oli viimeinen ankarampi ottelu…

Mutta tulematta oli vielä lopullinen isku, ja niin kauan kuin se oli tulematta, en minä oikein ymmärtänyt poikaa. Hän oli kuin ristiriidassa itsensä kanssa. Toisin päivin kiltti, tarkkaavainen ja huolellinen, ja sitte taas vaihteeksi tappelut, pään kallistelemiset ja huolimaton käytös. Mutta niissäkin kaikissa oli jotakin voidetta, joka vaikutti ettei niitä voinut milloinkaan ottaa täysin vakavalta kannalta. Hänen häijyyksissäänkin kuvastui jotakin hänelle aivan omituista, ja se omituinen oli useimmiten vallattoman iloisessa äänilajissa. Se oli aivan kuin orkesterisoitossa joku heikko, mutta korvaa hivelevä soolo, jonka ainoastaan musiikillisesti kehittynyt kuulee, mutta joka silti on kaiken sielu. Tämmöisen soolon opin aina löytämään Lillin elkeissä, joissa useinkin soi sekaisin monet kimeätkin torvet ja huilut.

Ja sitte hän yhtäkkiä muuttuu vakavaksi. Lilli vakavana, mietteliäänä, Lilli aatoksiin vaipuneena ja aivan kuin etäisyyksiin silmäilevänä, se oli totisesti jotakin uutta ja melkein kuin mahdotonta.

Mutta siten oli laita. Keksin vakavuuden hänessä, vaikka hän vielä koki näyttäytyä entiseltä. Hänen silmänsä olivat entisen kirkkaat, hän oli kiltti ja häijy, huolellinen ja hutilus, mutta sitteki oli hän muuttunut. Musta ja masentava ei ollut enää luontaista, se oli tekemällä tehtyä, mutta vakavuus oli toisellaista, oli kuin pojan olentoon kuuluvaa.

Monia viikkoja olivat Lillin kirkkaat silmät katsoneet minuun kysyvästi enkä minä voinut ymmärtää, mikä oli särkenyt niiden ainaisen häilyväisyyden ja epäluotettavuuden ja tehnyt niissä kuvastuvan vilkkauden niin peräti toisellaiseksi, mutta sitte hän eräänä päivänä tahallaan viivyttelihe lähteä koulusta muiden poikien kera kotiin. Välähti jo mieleeni, että jos on torpan väen kohtelu ja käytös muuttunut, semmoista oli näet joskus sattunut. Olin monien vuosien kuluessa tottunut poikien silmistä ja kasvojen ilmeistä lukemaan minkämoinen koti kullakin oli, ja minun mieleeni tunkeusi äkkiä ajatus, että ehkä on sattunut sopu särkymään.

— Onko sinulla mitään sanomista? kysyin kehoittavasti, kun Lilli vastahakoisin ja vitkallisin askelin lähenteli ovea.

— On minulla pikkusen, kuului arka vastaus.

— Käyhän tänne, kehoitin minä, astuen edellä työhuoneeseni.

— Ei minulla mitään tärkeätä ole.

Hän hymyili hauskasti ja miellyttävästi.

— Miten sinä nykyään jakselet?

— Hyvinhän minä jakselen… mutta on yksi asia kysyttävä.

— Kysy, hyvä mies.

Tiesin kokemuksesta, että mieheksi mainitseminen vaikutti aina poikiin tehokkaasti.

— Minä vain kysyisin, onko niitä pahantapaisia tyttöjäkin?

Hän loi minuun kirkkaan katseen, mutta minusta tuntui että kirkkaus jotenkuten tummeni ja että siinä väikkyi jotakin surullista.

En tiennyt mitä vastata.

— Miksi sitä kysyt?

— Lehdissä luettiin, että tytöillekin perustetaan kasvatuslaitos.

Mitä piti minun vastata? Särkeäkö eräs taivas, joka vielä oli ehjänä, taikka valehdella. Toinen tai toinen oli tehtävä. Oli kyllä tuttu ilmiö minullekin se, että nainen ylhäällä alenee ja alhaalla ylenee, mutta että nainen olisi pysynyt niin kirkkaan kehyksen ympäröimänä pahantapaisen pääkaupunkilaispojan mielikuvissa, se oli toki odottamatonta.

Lilli katsoi minuun yhä, minä tein nopean päätöksen.

— Kyllä niitä on pahantapaisia tyttöjäkin.

Taivas särkyi, minä luin sen hänen katseestaan.

— Näes, kun joutuu äidittömäksi tai isättömäksi ja oppii valehtelemaan ja näpistelemään ja oppii huolimattomaksi läksyihin ja muihin nähden, ja kun toiset houkuttelevat…

Huomasin että hän uskoi asian enemmän järjellään kuin sydämellään. Pahantapainen pikku tyttö oli ollut vielä hänen maailmansa ulkopuolella, mutta nyt se astui hänen tietopiiriinsä ja teki samalla myllerryksen hänen ajatuksissaan.

— Enpä olisi uskonut, virkkoi hän, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat, kuten ainakin, mutta kummasteleva ilme särki huomattavasti niiden entisen häilyväisyyden.

Seuraavana päivänä jättäytyi hän luokkahuoneeseen ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä kotiinsa. Se oli esikoiskirje laitoksesta. Tähän saakka ei hän ollut huolinut kirjoittaa riviäkään kotiinsa, pyydettiinpä häntä miten kauniisti tahansa. Hänen tietämättään olin minä pari kolme kertaa vuodessa ilmoittanut äidille hänen voinnistaan y.m.

Se oli tärkeä kirje, jonka Lilli nyt kirjoitti, ainakin kirjoittajasta itsestään. Ensin siinä mainittiin terveiset ja hyvinvoinnin toivotukset, sitte kirjoittaja ryhtyi puhuttelemaan siskojaan. Kymmenen kertaa hän muistutti heitä tottelemaan äitiä ja opettajattaria, muistutti lukemaan läksyt huolellisesti, ettei heidän vain käy huonosti ja ettei vaan kuulu semmoista, että hänen siskonsa ovat joutuneet pahantapaisien tyttöjen kasvatuslaitokseen.

Tämä kaikki tapahtui keväällä, kurkien palatessa Suomeen.

Syyslukukauden alkaessa minä siristelin silmiäni, tunteakseni Lillin. Hän oli kasvanut ja ahavoittunut, hänen silmänsä ja kasvojensa ilmeet olivat kirkkaat ja hauskat ja hänen koko olentonsa teki iloisen vaikutuksen, kuten ennenkin, mutta kuitenkin minusta tuntui, että hänessä jo nuorukainen tirkisti minuun. Toiveita ja unelmia kuvastui jo hänen silmäyksissään ja hänen käytöksensä oli kypsempää kuin pikku poikien. Kolmessa vuodessa oli hän eläytynyt ulos lapsuusmaailmastaan, hän oli jo saapumaisillaan rajalle, jonka takana nuoruusajan kultaiset maisemat kangastivat.

Kesäloman loppukannaksilla käväisi Lilli Helsingissä. Syyslukukauden alettua tavatessa kysyin häneltä, miten kotona voitiin.

— Hyvin muuten, kuului vastaus, mutta isä sattui loukkaamaan kätensä.
Mutta hän oli tapaturmavakuutuksessa.

— Entä siskosi? kysyin aimo vakavasti.

— Ne käyvät jo ylempää kansakoulua.

— Sittehän on kaikki hyvin.

— Kaikki on hyvin.

Viimeisenä vuotena ei sattunut mitään, joka ansaitsisi kertomisen. Jouluun ehtiessä oli Lillillä jo tulevaisuuden ura selvillä, ura, jonka hän äidin kanssa oli kaksin keksinyt ja joka minustakin näytti sopivalta.

Häneen nähden oli rauha maassa.

Mitään semmoisia elkeitä ei enää sattunut laitoksessa, joissa Lilli olisi mainittu osallisena, ei ainakaan rikoksen luokkaan kuuluvia. Hauskoja vehkeitä hänellä kyllä oli, mutta niitä minä salaa ihailin, vaikka minun julkisesti täytyikin nuhdella häntä niiden vuoksi sekä kehoittaa häntä olemaan järkevä j.n.e.

Monesti kysyin itseltäni, olisiko kaikki luistanut niin helposti, jollei tyttöjen kasvatuslaitoksen perustaminen olisi antanut voimakasta sysäystään. Kenpä sen tiesi! Ainakin on varma, että kysymys oli ylen arka Lillille, ja hänestä lie tuntunut aika masentavalta, kun pikku tytöt, joita hän tietenkin oli luulotellut pikku enkeleiksi, äkkiä putosivat alas katusaastaan.

Putoominen sitäpaitsi aivan kuin koski häneen, sillä hänellä itsellään oli kaksi siskoa, kaksi valkeata lintua, joihin käsittyi kaikki se, mikä oli hyvää ja kilttiä. Pikku sydän rupesi tuntemaan ahdistusta ja pelkoa omien siskojen vuoksi. Maailma näytti äkkiä hampaitansa, Lilli hätkähti ja siinä hätkähtäessä paloi hänestä pois kaikki se, mikä oli villittyä ja vierasta, ja mikä oli myllertänyt hänen elämänsä pois suunnilta.

Sysäys muuten ehkä sattui sopivaan aikaan, jolloin poika jo oli kypsä tekemään käännöksen. Ehkäpä pään kallistelemiset ja muut ilkeät elkeet alkoivat vähitellen menettää entisen makean makunsa, ja kun hän sitte paiskattiin äkkiä suruun ja ahdistukseen, heräsi hän jonakin kauniina aamuna aivan toisena poikana.

Seuraavana syksynä istui hänen pulpetissaan joku muu poika. Mutta minä näin vuosikauden Lillin kasvot ja hänen rinnallaan Imun hienon hipiän. Minä hymyilin niille ja muutamille muillekin muistoilleni…

NYYRI

Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja tirrisilmäinen, mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.

— Miten vanha olet?

— Kahdentoista.

Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta.

— Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?

— Toisella.

Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.

— Oletko sinä hyvä poika?

Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin toisen ja kolmannen, musteni kaikki.

— Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.

Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit näyttivät.

Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella. Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän ominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita ennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään.

Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi hermostuttaa.

— Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.

— Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti.

— Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.

— Ehkä en ole. Kukapa sen ties?

Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämmeni kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa — ja sitä huomasin paljo — sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.

— Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?

— Pohjanmaalta ovat.

Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin.

— Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.

Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.

Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?

— Onko pakosta lupaaminen?

Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata. Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään hyväksi tehty.

— Sitte voin luvata.

Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä vierittää kiviä kuorman lisäksi.

— Sinulla lie tuttuja poikia täällä.

— Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat melkein Kalle Kärpän veroisia.

— Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia, lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?

Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin.

— Ei sillä ole mitään väliä.

Vastine luonnollisesti tympäisi minua… alkoi tuntua toivottomalta. Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen kelpaavaa pilkkuakaan.

Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen, jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet toteutumaan, jotta päästään edes heikkoon alkuun.

Ja niin sitä lähdettiin Nyyrikin kera taipaleelle, joka tuli kestämään ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun. Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja punnitsemiskykyä, osoittamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen merkkiä, seisoi papereissa.

Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään huomattavasti, mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet. Päässäni kummitteli että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa, ja hiljaisuudellaan hän vain tarkoittaa nukuttaa minut välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu se, mitä hän suunnitteli. Noin minun mielikuvitukseni urheili.

Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varoitin tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi eikä tapahtunut mitään mainittavaa.

Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja eteisessä.

— No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt ainakin.

— Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen tapansa oli.

Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän poistui naureskelevana ja tyytyväisenä.

Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja miksi se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki kokenut velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita oli melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan järkeen käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen takkiaan, lakkiaan…?

No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin niinkin vähällä.

Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut, kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.

— Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu rahoja.

— Ei se Nyyri karkaa… ja minä luulen ettei se koskenut rahoihinkaan.

Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut sanaakaan hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis aavistanutkaan, mikä pikku mestari hänen hoidettavansa oli.

— Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla varuillaan.

Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota Antin ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.

Mielikuvituksien! siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven rajoilla pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle ilmaantui viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun, riippui hänen housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa tupessaan. Pojat tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja viiden markan vaiheilla. Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut rahoja? Ei ainakaan kotoa käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä oltu kirjoitettu kertaakaan. Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta niitä viisi- ja kymmenpennejä, joita hän minulta joskus sai postilähetyksien kuljettamisesta, ei hänellä tiettävästi ollut.

Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa lainkaan.

Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko hän puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti ostajan ja rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt viisimarkkanen.

Nyytin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut sitä kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.

Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin päättänyt paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti kiinni.

— Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.

— Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa väliin.

— Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?

— Puoliviidettä ne tapaavat maksaa.

— Mistä sinulla niin paljo markkoja?

Poika naurahteli.

— Onpahan vain.

— Oletko ehkä työlläsi ansainnut?

Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.

— Löydettyjäkö ne ovat? koetin niinä aidata hänet.

— Ei ne ole löydettyjäkään.

— No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.

— Onko pakosta sanominen?… ja hänen silmissään iski kipinä ja hänen vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?

— Täti antoi sen.

— Milloin?

— Tänne lähtiessä… toi sen asemalle.

— Puhutko totta?

— Puhun minä totta.

Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.

— Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja? kysyin ketuttelevasti.

En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja…?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän katseen.

— Näes, minä epäilen sinua.

— Minkä suhteen?

— Sen viiden markan suhteen.

— Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.

— Mutta minä en sitä usko.

— Minulla on todistus, jos…

Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja syöksyi luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi, kun hän jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä.

— Tämän täti antoi minulle asemalla.

Kuoressa oli puoliarkkinen kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit: Liina täti on kuullut, että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit alottaa uutta, hauskempaa ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa, osta niillä joku esine, joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa että täti toivoo sen päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet tervehtimään häntä hyvänä poikana. Elä unhota tädin toivoa — —

Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin hetimmiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän, sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui, omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa pelkkää hyvää hänestä.

Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:

— Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.

Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat silmäni auenneet.

— On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.

— Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastine.

— Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän tiellä, mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin kerroin kunnioitusta. Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein pitänyt.

— On tuo huomattu.

— Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästä käsin ystäviä. Ollaanhan?

— Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä loistivat niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.

Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty, ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy, ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin itsensä.

Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain nähdä ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä siitä hylkykalun ijäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti muistiini. On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma on kylmä ja tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai apteekkiin, en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa silmäkatarria on ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa kanervikossa ja on osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää huonelämpöisessä, ne juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on tukalaa, mutta ulkona kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä, ne sietävät kylmää, mutta ei lämmintä.

Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:

— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti? Hän punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan.

— Siihen oli kai erityisemmät syyt.

— Oli.

— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?

— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.

— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut mitättömät paperit.

— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.

— Isä rupesi pitämään äidin puolta…

Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut ensimmäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta hän tokasi odottamattani:

— Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.

— Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan miten.

Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä, ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet ruokapuotiin ostamaan ryyniä, perunajauhoja, silliä ja sokuria. Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan porsliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin enää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.

— Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.

Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka oli kylmä ja sateinen aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin.

Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä, mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman kahvipannun sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä oli hän useita vuorokausia kotoa poissa, laimiinlyömättä silti koulunkäyntiään, sillä täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä sovintoakin paikata ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt hänelle kolkoksi ja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimmäinen syyttä saatu selkäsauna oli aina hänen mielessään, kun häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän miten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään.

Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa isän kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä… vaikka vankilaan.

Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki kaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita katupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu selkäsauna sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja korvaamatta.

Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin hänen menettelyään.

Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain kaduilla, satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.

Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.

— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?

— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt.

Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa luottamusta hänen sanoihinsa.

Seuraavana keväänä me erosimme.

Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja korviini kuuluu:

— Opettaja, hyvää päivää.

Se oli Nyyri.

— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?

— Hyvin menee.

Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.

Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.

Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit ja pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen lyhyt vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.

JUSSI PEKKA

En ikinä unhota ensimmäistä tapaamistamme, se oli niin hullunkurinen että se panee minut vielä nytkin naurutuulelle. Kysyin tulokkaalta mitä tahansa, aina hän venytti omituisesti kaulaansa ja nielaisi vastineen alas, ja sitte hän hymyilevänä ja pehmeän näköisenä tuijotti lattian erääseen kohtaan, jossa kolme oksaa muodosti säteikön.

Minua harmitti ja nauratti. Näin että hän oli omaa lajiaan, semmoinen, joka antaa kyllä työtä, mutta ei katkeroita elämää. Kun en saanut häntä kunnon lailla vastaa maan, kysyin vihdoin harmistuneesti:

— Pidätkö sinä puurosta?

— Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja nielasi tyhjää.

— Maidonko vai siirapin kanssa?

Tuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää kaulaansa, ei nielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi:

— Maidon kanssa kai.

Mutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun hän tahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin siirapin puolelle.

— Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa.

— Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi Pekan kunnolleen vastaamaan kysymyksiini.

Hänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku tarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana. Isä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin väkijuomakaupat olivat suletut, ostamaan hokmannia rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi matkalla koko päivän ja mikä vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella palasi, ei hänellä ollut hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi rakentamaan juttua menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti päämäärän perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja oppimiseen, joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi kirjaimet. Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä työntämään poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli poikaan erittäin tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä sumentanut Jussi Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta isän ja äidin hoidossa.

Hän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla luonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi suurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina kesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka sanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut hänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin käskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina laiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen, josta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli notkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien muokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli leikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen, jonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle että naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon, mutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä, vaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen arvonsa kolmessa kylässä.

Vuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan sisältä, mutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri aineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä mielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään, vakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt tarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa lukemaan katekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen. Kolme neljä viikkoa hän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku loppui. Eräänä semmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku valhetta koskeva raamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi tapansa mukaan lattiaan, venähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää, kaikki temppuja, jotka aina sähköttivät luokan nauruherkkään mielentilaan. Sitte hän luki karkealla, miesmäisellä äänellään: perkele on ollut muuraaja alusta asti, koska hän puhuu valhetta, puhuu hän omasta itsestään — — —

Luokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä oli kysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja. Käskin hänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki kolmannen kerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän erhetyksensä perille.

Mutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku.

Olin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut kovuus eikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä luoviminenkaan. Ei auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui päivien kera, hän torkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku poikien melkein arveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat harvoin kokopuhtaat, joku osa oli aina jäänyt pesemättä ja pyyhkimättä. Jos tänään oli vasemman korvan tienot likaiset, oli huomenna oikean, ylihuomenna oli otsan vuoro j.n.e. Sitte kuului vielä kuin sääntöön, että hän kerran viikossa tuli kouluun kokomustana.

Nuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin käteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään eikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja tyhjää nieleskellen.

Mutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki mitä käskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään ja kärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten puolelta, jos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät.

Kun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini esiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet luokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti kuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja laiskuutensa, solvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte uhkasin:

— Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero, kaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle.

Hän virkistyi huomattavasti.

— Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat uskoa.

— Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja tyhjää nieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli.

— Koivulaan, vastasin minä, kohottaen panosta kuin ainakin uhkapelissä.
Koivulaan sinut viedään, jollet sinä rupea kirjan ystäväksi.

Sanat sattuivat.

— Jollet paranna ahkeruuttasi, ei voi muu seurata.

Kyyneleet eivät olleet enää kaukana. Oli muuten omituista että Koivula kuului kaikkien poikien tietopiiriin, oli heidän kehityksensä sitte kohdallaan tai jälessä.

— Jos ei ensi viikon alussa tule tänne kouluun ahkera Jussi Pekka, ryhdyn minä kirjoittamaan semmoisen kirjeen, että laiskuri Jussi Pekka löytää itsensä piankin Koivulasta.

— Kyllä minä rupean ahkeraksi.

— Se on parasta se, muuten käy huonosti.

Hän itki.

— Tästä emme virka kenellekään, ei kukaan saa tietää mille kannalle sinun asiasi jo olivat kääntyä. Eiköhän se ole viisainta?

— Eiköhän se ole? toisti Jussi Pekka, kuivaen kyyneleensä ja tointuen entiselleen.

Hän rupesi ahkeraksi, raamatunhistoriaa ja katekismusta osasi hän kiitettävästi, muita aineita välttävästi. Luulin jo uhkapelilläni johtaneeni kaikki onnelliseen ratkaisuun, mutta jonakin kauniina aamuna tuli kouluun entinen laiskuri Jussi Pekka, semmoinen nahkapoika, joka ei tiennyt läksyistä aata eikä oota. Jätin hänet jälki-istuntoon, lisäksi toruin häntä vahvasti. Otaksuin sentään poikkeuksen satunnaiseksi, ja olin jo poistua luokkahuoneesta, kun hän äkkiä tokasi:

— Eihän sinne Koivulaan viedä lukemisen tähden.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Kalle sanoi. Kun ei tee mitään pahaa, niin ei viedä.

Hän oli rikkonut vaitiololupauksensa ja kertonut lampuotin Kallelle, että hänen käy huonosti, jos ei hän rupea ahkeraksi. Ajattelematon poika särki pirstaleiksi minun kauniit piirustukseni, ilmoittamalla Jussi Pekalle totuuden, ettei häntä silti Koivulaan viedä, vaikk'ei osaakaan läksyjään.

— Eipä Kalle ymmärrä niitä asioita… kyllä sinne viedään.

Hän venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää.

— Ei sinne viedä muutoin, kuin että tuomari tuomitsee.

— Minä vien sinut tuomarin eteen.

— Mutta minäpä en ole tehnyt mitään pahaa.

— Eikö siinä ole kylliksi pahaa, kun laiskottelee koko vuoden.

— Ne pahat kuitataan arestilla.

— Niinpä istu sitte arestissa iltaan saakka.

Olin aivan voimaton ja aseeton häntä vastaan, ja siten kokonainen vuosi kului melkein hukkaan, tai ainakin siten ettei Jussi Pekka oppinut kymmenennestä kaikesta siitä, mitä hän olisi voinut oppia, jos olisi hiukan hikoillut ja ponnistellut.

Mutta syksyllä sattui elämän muutoksia, lampuoti muutti muille paikkakunnille, talon olot eivät ehtineet järjestyä niin pikaan, ettei olisi syntynyt järjestämätöntä lomaa, ja loma taasen koski kysymystä, minne joutuu Jussi Pekka?

Astuipa sitte eräänä iltana luokseni joku mökkiläisnaapurini, jolle jo ennenkin olin tarjonnut kaupungin poikaa.

— Minä otan mielisti sen Hokmannin, jos annetaan, virkkoi hän suoruudella, joka kaikille kunnon ihmisille on ominaista.

— Sitähän minä olen aina toivonut, että te otatte kaupungin pojan.

Seuraavana huomisena Jussi Pekka muutti uuteen kotiinsa, kului muutamia aikoja enkä minä huomannut mainittavampaa. Poika oli tapaisensa, luki väliin läksynsä, mutta oli enimmät päivät lukematta, torkkuen luokalla ja antaen mukiloida itseään, miten pikku pojat lystäsivät. Mutta eräänä aamuna pisti silmääni jokin uutukaisempi ja virkeämpi ilme, joka kehysti hänen koko olentoaan ja painoi näkymättömiin entisen vetelehtijän ja hölmön. Hänen kasvonsa olivat pestyt puhtaiksi koko alaltaan, hän oli sukinut hiuksensa huolellisesti, ja kun hän seisoi pulpetissaan ja lauloi vakavan näköisenä aamuvirttä, en ollut tuntea entistä uneliasta Jussi Pekkaa, kaikkien poikien ilopuuta.

Alkoi katekismusläksyn kuulustelu, Jussi Pekka viittasi ensimmäiseen kysymykseen, viittasi toiseen ja kolmanteen, viittasi koko tunnin, mikäli kysymykset koskivat suoranaista läksyn taitamista ja muuten kuuluivat hänen kehityskantansa piiriin.

Kummastelin itsekseni mikä poikaan oli mennyt, ja tuumailin oliko kaikki satunnaista vaiko syvempää ja kypsempää. Päästiin siitä välitunnille, niin jopa kuului tanhualta möly ja ulina. Riensin näkemään mikä sen aiheutti; ja tapasinpa Jussi Pekan punakkana ja suuttuneena löylyyttämässä pikku poikia. Nämä olivat aina maanantaisin, oltuaan päivän erossa ilopuustaan, halukkaampia ja palavampia härnäilemään.