Pojat asialla

POJAT ASIALLA

Kirj.

Maiju Lassila

1911.

I

Äiti oli jo selittänyt hänelle asian perinpohjin, antanut kaksikymmenviisipennisen ja neuvonut miten on puhuttava kauppiaalle. Nyt toisti hän vielä neuvonsa: Antaen pienen läkkituopin neuvoi hän:

—Sano kauppiaalle, jotta: Äiti käski ostaa tähän viidellä pennillä siirappia, jotta saa keittää soppaa… Muistatko sinä nyt?

—Muistan, tokasi kahdeksanvuotias rehvakka poika. Äiti pani jo soppakattilan tulelle ja lisäsi:

—Eläkä viivy kauvan … ja eläkä poikkea tieltä minnekään, jotta se
Immosen vihainen härkä ei puske… Kule suoraa tietä eläkä kierrä sieltä
Immosen karjahakoja myöten!

—Ei toki! lupasi Otto aivan ylvästelevällä äänellä ja aikoikin jo lähteä. Mutta silloin tuntui taas hiukan koskevan oikean jalan kantapäähän, jonka hän oli eilen polkenut lasinsiruseen. Hän muisti nyt tuon pikku haavan, nosti kantapäänsä koholle ja tarkasti kipeän paikan.

Ja silloin hänen päähänsä pisti taas liikata sitä. Melkein yhdellä jalalla nilkuttaen hän avitteli itsensä penkin luo, liikkasi niin että oikean jalan varvas tuskin koski lattiaan, istahti ja puristeli tuota mitätöntä naarmua, saadakseen siitä tipankaan verta.

Mutta ei se tahtonut onnistua. Vihdoin heittikin hän koko puuhan, otti pienen läkkituopin, johon piti siirappia ostaa, ja lähti. Oven luona, mennessään, hän vielä peräsi asiaansa, katsellen kaksikymmenviisipennistä:

—Äiti! Viidellä pennilläkö minä sitte ostan siirappia?

—Viidellä!

—Entäs mitäs minä niillä loppurahoilla teen? tokasi poikarehvana vielä.

—No tuo ne takaisin! tuskastui jo äiti, sysäsi Ottoa niskasta ja sanoi:—Ja ala nyt jo mennä siitä… Eläkä viivy kauvan … eläkä mene sillä Immosen härällä pusketuttamaan itseäsi.

—Puskeeko se? tiedusti Otto vielä eteisestä käsin. Äiti hoputti rauhotellen:

—Eikä puske, kun et itse mene pusketuttamaan! Ja kovemmalla, käskevämmällä äänellä hän lopuksi jo miltei äkäili:

—Ja ala nyt siunata siinä itseäsi ja mennä ja kule tiellä siivolla niin kuin muutkin hyvät lapset kulkevat… Eläkä läikytä siirappia tielle!

—E-en! ylvästeli Otto ja lähti. Juoksujalkaa porhalsi hän alas rappusista. Ensin hän aikoi mennä portin kautta, mutta sitte päättikin koettaa, pääsisikö hän porraslautaa myöten ensin vauhtia juosten hyppäämään aidan yli. Se ei onnistunut, vaikka hän koetti kahdesti. Siksipä hän avasikin portin, meni siitä, sulki portin ja lähti iloisesti astelemaan, viskoen pikkuista läkkituoppiaan kuten palloa. Joskus hän hypähtikin, tuoppia kiinni ottaessansa.

Mutta hänen lähdettyänsä ryhtyi äiti, Eevastiina, puuhailemaan aamiaista miehellensä: Ensin hän tarkasti päivän kulusta, joko aamiaisaika pian tulee: Sitä tarkatessansa hän kumartui hieman pikku akkunan edessä, katsoi niin tarkasti, että veti silmiä suuriksi avatessansa otsanahkansa kureille, sai selvän ajan kulusta ja hääräili nyt keittopuuhissansa. Aamusella oli hänen miehensä, Antti Juhana, ollut työhön lähtiessänsä huonolla tuulella: oli pahastunut kahvin liiallisesta menosta. Kahvit olivat lopussa. Hänen piti ottaa puheeksi niiden osto, ja nyt hän oli päättänyt lauhduttaa sitä varten miehensä luonnon keittämällä aamiaiseksi makeaa siirappisoppaa. Itseksensä hän arveli hartaasti huokaillen:

—Ei tuosta joutavasta riidasta mitään herukaan… Ja on tuota jo ollutkin toinenkin kerta!

Sitä ajatellessansa heittäytyi hän hurskaaksi, ikään kuin siten painostaaksensa, että ei riitojen syy ollut hänessä. Hän huokaili:

—On … on tuota ollut sitä hyvää…! Kunpa luoja parantaisi meidät itse kunkin…! Kunpa parantaisi … kunpa parantaisi… Ja kunpa valaisisi meitä sanallansa!

Hänen mielensä ikään kuin yleni. Hän alkoi työnsä ohessa veisata kiekutella jumalista virttä.

* * * * *

Mutta iloisena vaelsi Otto aidan yli päästyänsä tietä pitkin, ja häiriöittä pääsi hän oman pellon ohi maantielle. Mutta siinä hän huomasi pikku sammakon, joka hengitti leukojansa liikutellen. Hän pysähtyi ja huudahti itseksensä kuin löydöstänsä iloiten:

—Voi … sammakko!

Ja hän alkoi sitä tarkastella: Ensin kosketti hän sitä varovasti varpaallansa. Sammakko alkoi hyppiä. Ottoa se huvitti ja hän nykäsi uudestaan. Vihdoin otti hän pikku tikun, kyykistyi ja kotvasen siinä esteltyänsä tikulla sammakon poispääsyä, käänsi hän sen selällensä. Sen valkea mahanalus ja raajojen omituiset, rimpuilevat liikkeet huvittivat häntä.

Hyvän aikaa oli hän niin puuhaillut, kun paikalle saapui yhdeksänvuotias naapurimökin poika Esa, sankaniekka isohko läkkikannu kädessä pysähtyi ja tarkasteli tovin aikaa Oton puuhia äänettömänä. Viimein lausui Otto:

—Katsohan, Esa, kun se rimpuilee!

Ja silloin kyyristyi Esakin, otti tikun ja ryhtyi yhteen puuhaan. Otto innostui:

—Katsohan kun se noilla jaloillaan rimpuilee… Voi, voi!

—Käännetäänpäs mahalleen! ehdotti Esa.

—No, suostui toinen. Sammakko käännettiin ja Esa myönsi:

—Ei se mahallaan ole niin lysti!

Viimein jättivät he pikku eläimen rauhaan. Otto suinasi taas kantapäänsä, mutta ei voinut sitä tehdessäänkään vapautua asiasta, johon oli syventynyt. Jalka kohona hän kehui:

—Mutta jos olisi hyvin iso sammakko, niin se tohtisi tulla vaikka ihmisen päälle.

—O-hoh…! Ei tohtisi, väitti Esa, mutta toinen tenäsi:

—Jos olisi meidän Mustinkaan kokoinen, niin tohtisi se tulla.

—Eipään… Jos oikein suuren seipään ottaisi, niin ei tohtisi, ylvästyi
Esa. Mutta toinenkin, muistaen äitinsä puheet Immosen härästä, väitti:

—Mutta jos olisi Immosen vihaisen härän kokoinen, niin silloin se jo tohtisi!

—Vaikka olisi miten iso, kasvoi Esan ylpeys. Hän heilautti läkkikannuansa, jonka sisässä kalisi pieni läkkituoppi, ja kehasi:

—Vaikka olisi Immosen härän kokoinen, niin minä kun tuolla kannulla noin oikein vetäisin päähän, niin ei tohtisi tulla vaikka mikä!

Mutta miten ollakaan, keskustelu olikin johtanut Oton mietteet Immosen härkään. Oitis kysyi hän:

—Oletko sinä nähnyt Immosen härän?

—Olen… Etkös sinä ole nähnyt?

—En… Onko se hyvin iso?

—On… Se on niin iso, jotta se oikein pelottaa, kehui Esa. Otto sai jo aavistuksen härän koosta ja innostui kysymään:

—Möyryääkö se kovasti?

—Möyryää!

—Hyvinkö kovasti?

—Hyvin, heilautti taas Esa purkkiansa ja toinen tiedusti:

—Mitenkä se möyryää?

—Näin.

Ja Esa laskeutui nelinkontin ryömimään ja möyrysi, matkien härän mylvimistä. Oton mielikuvituksessa suureni härkä yhä ja hän huudahti suuremmoisesti innostuneena:

—Voi … voi!

—Am-muu! lopetti Esa näytöksensä, nousi ylös ja otti hinkkinsä. Silloin
Otto ehdotti:

—Mennäänpäs katsomaan sitä Immosen härkää, kun se möyryää.

—No mennään, oli toinen kernas ja juoksujalkaa lähtivät pojat painamaan
Immosen ahoa kohti.

* * * * *

He juoksivat alamäkeä ja olivat juosseet jyrkimpään paikkaan, kun Esa lankesi ja meni aika matkan juoksuvauhdin johdosta pitkin mäkeä mahallansa. Oitis hän hyppäsi toki pystyyn ja alkoi jatkaa menoa, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta kaatuessa kolahti taas läkkikannuun pistetty pieni läkkituoppi ja nyt huudahti Otto:

—Siellä kannussa kalisee…! Mikä siellä on?

—Se on läkkituoppi, ylpeili Esa, selitellen:—Äiti käski viedä tämän kannun teille ja sitte antoi läkkituopin ja käski siihen pyytää äidiltäsi siirappia, jotta saa keittää imelää soppaa! Tämä on teidän kannu.

Mutta Oton ajatuksissa kuvasteli taas Immosen härän kuva. Innostuneena hän tiedusteli kannusta puhuessaan:

—Sillä kannullako sinä sitte lyöt, jos Immosen härkä tulee päälle?

—Tällä… Ja niin että koko kannunkin pitäisi särkyä, uljastui Esa.
Ottokin siitä jo innostui ja kerskasi:

—Ja minä kun sitte vielä apuna, niin … voi, voi!

* * * * *

Niin jatkui keskustelu pitkin matkaa ja keskustelijoiden rohkeus yltyi ja mielikuvitus laajeni. Mutta nyt tulivat he siihen paikkaan, missä tie koskettaa järven rantaa. Siinä oli Antti Auvisen äsken tervattu vene teloillansa kuivumassa ja vierellä oli tervatölkki puolillansa tervaa. Eivät he malttaneet olla rantaan poikkeamatta. Ensin valitsivat pikku kiviä vedestä, mutta sitten huomasi Otto tervatölkin ja johtui siitä puhumaan:

—Tämän näköistä se on siirappikin… Oletko sinä Esa syönyt siirappia?

—Olen.

—Onkos se sinustakin makeaa?

—On.

—Hyvinkö makeaa? penäsi vielä toinen ja saatuansa kehuvan myönnytyksen yltyi hän:

—Kun olisi noin iso purkki siirappia kun tuota tervaa, niin sitte me söisimme niin jotta ihan maha kasvaisi…! jotta ei housujakaan saisi kiinni.

Keskustelun kuluessa he innostuivat siirapin paljoudesta ja Esa jo kerskasi:

—Ja jos olisi vielä enemmän siirappia … jos olisi vaikka miten paljon, niin sitte ei vettä tarvitsisi ensinkään olla… Eihän tarvitsisi?

—Ei… Immosen härkäkin saisi juoda vain siirappia… Ja sitte se möyryäisi vielä kovemmin!

—Voi, voi…! 'Am-muu', se silloin möyryäisi, suurenteli Otto. Esa oli tarkastellut venettä ja tuli arvelleeksi:

—Voi miten iso vene!

—Saisimmekohan me sen järveen, jos oikein työntäisimme, ylpeili veneen koosta Ottokin. Toinen kehui:

—Saisimme… Ja vaikka olisi vielä isompi, niin saisimme.

—Koetetaanpas!

—No! oli toinen valmis ja nyt alkoi koetus.

Ja miten olikaan, vene jonka telapuut olivat tervasta liukkaat livahtikin veteen kuin itsestänsä. Voitosta riemastuneena huudahti Otto:

—Menipäs se!

—Meni! heilautti Esa taas purkkiansa. Pojat pesivät kätensä tervasta ja
Otto ehdotti:

—No nyt lähdetään sitä Immosen härkää katsomaan.

—No, myöntyi toveri, ja he lähtivät unohtaen veneen vesiajolle.

II

He olivat ehtineet jo Immosen lehmihaan veräjälle ja Esa sanoi:

—Tässä se Immosen härkä on.

Rinnatusten istahtivat he veräjän selälle ikään kuin valmistuaksensa. Otto suinaili taas kantapäitänsä, mutta Esa heilutella riuskutteli jalkojansa huoletonna aitaa vasten ja kehasi lopulta:

—Tämä on niin iso haka kuin koko maailma.

—Onko niin iso kuin pappilan haka? tarttui toinen sylkäisten kantapäähänsä ja voidellen sillä syljellä haavan.—Onko? toisti hän vielä. Toinen intoili:

—On toki… Isompikin vielä on… On niin iso kuin pappilan ja vallesmannin haka yhteensä … ja vielä isompikin… On niin iso kuin koko tämä kylä.

Ja kauan aikaa saivatkin he nyt istua aidalla suurennellen haan kokoa.
Esa yltyi:

—Ei ole mikään niin iso kuin tämä haka.

—Onpas.

—No mikä? tiedusti Esa. Otto haki vastausta ja tokasi vihdoin:

—On Immosen härkä… Ja vielä suurempikin tätä hakaa on se härkä… Vai eikö ole?

Ja miten ollakaan taas, niin Esa myöntyi vähä vähältä ja jonkun ajan kuluttua ylpeilivät he taas härän suuruudella kilpaa. Esa kehui:

—Sillä on häntäkin niin pitkä, jotta sen pää ylettyy alapuolelle takajalkojen polvia… Ihan maahan asti ulottuu.

—Sillä se kun huiskauttaisi kerran, niin vaikka tuo puu menisi poikki! tarttui se innostus toveriin, niin että tämä löi palikalla puuta. He puhuivat nyt sarvista, niskasta ja turvasta ja viimein siitä johtui Otto kehumaan:

—Kun se tapettaisi ja siitä turvasta tehtäisi sylttyä, niin meillä olisi syömistä! Olisihan?

—Olisi… Mutta eipä sitä tapetakaan, puuttui Esa nyt asiaan viisaana ja toinen kysäsi:

—Mitenkäs siitä saadaan lihaa?

—Se vain kuolee itse, ja sitte nyletään ja suolataan lihat, selitti Esa hyvillään omasta viisaudestaan. Toinen oudosteli:

—Entäs nahka?

—Nahka viedään karvarille ja se ottaa siitä karvat pois ja sitte tehdään kenkiä, heilutteli Esa viisaana purkkiansa ja nyt jo myönsi Otto, kehasten:

—Silloin se ei enää puske … ei vaikka menisi ihan nenän eteen… Ja vaikka vielä kepillä härnäisi, niin ei vaan puskisi enää.

Samaa mieltä oli Ottokin, ja niissä keskusteluissa saapuivat he lähelle Auvisen entisen naurismaan ahoa. Siinä pysähtyi nyt Esa ja sanoi varovasti:

—Jospa se on tuossa aholla!

Vaistomaisesti alkoi Otto kaivella sormellansa nenäänsä. Ajatus että härkä olisi jo niin likellä, vei luonnon häneltä. Hän ehdotti hiljaa, pelokkaana:

—Mene sinä edellä!

Esa vaikeni. Kotvasen odotettuansa uskalsi taas Otto sanoa:

—Mene ryömimällä, niin sitte se ei kuule!

—Kuuleepas.

—Eipäs, aleni Oton ääni vieläkin.

Mutta vihdoin rohkaistuivat he. Varovasti ryömien he lähestyivät ahoa,
Esa etummaisena.

—Näkyykö sitä? kuiskasi jo Otto.

—Ei.

—Ryömi sitte vielä! rohkaistui siitä toveri. Ja miten suuri oli heidän ilonsa, kun he ahon reunaan päästyänsä huomasivat, että pelättyä härkää ei siellä ollutkaan! Ottokin uskalsi nyt kohota polvillensa. Esa sai rohkeutensa takaisin, löi kepillään ahoa ja ärjäsi muka härälle:

—Tuleppas!

* * * * *

Kuten lukija itsekin tietää, on sanottu aho kalteva ja sen rinteen päällä on joukko suurehkoja kiviä. Pojat levähtivät siinä, istuen kivellä pohtien missä härkä on. He rohkaistuivat uudelleen ja Otto jo uhkasi:

—Kun tuosta oikein suuren kiven vierittäisi ja se paukahtaisi härälle otsaan tuolla alhaalla, niin pään siltä pitäisi haleta, vaikka olisi miten luja!

—No vieritetäänpäs! riemastui siitä toinen ja ryhtyivät toimeen. Vaivoin saivat he kiven irti. Se ei ollut aivan pyöreä, eikä siis alussa ottanut nopeasti pyöriäksensä, vaan täytyi poikien sitä autella. Niin joutuivat he kiven matkaan ja sitä mukaa kun sen vauhti koveni, yltyi heidän riemunsa. Viimein eivät he tarvinneet muuta kuin juosta jälestä ja kaiken lopuksi lähti kivi semmoista vauhtia, että heillä oli työ perästä keretessä. Innoissansa, täyteen juoksuun painuen uhkasi Esa:

—Nyt … vaikka haletkoon!

—No nyt … vaikka haletkoon! huudahti Ottokin ja täyttä voimaa painoivat he rinnettä myöten kiven perästä. Viimein syöksyi kivi lehtoon, että puut ruskivat, ja molemmat pojat lankesivat aidan pohjaan ja lensivät mahallensa sammalikkoon.

Ja ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, olivat pojat oitis taas jalkeilla. Tapaus oli heidät rohkaissut ja entistä uskaliaampina he lähtivät etsimään pelättyä härkää, samosivat läpi metsän ja tulivat lähelle Immosen entistä kaura-ahoa. Siinä pysähtyi Esa ja sanoi:

—Nyt se on.

—Mistä sinä tiedät? hiljeni taas Oton ääni. Toinen selitti:

—Kun lehmän kellot kuuluvat.

Ja sitten taas vaiettiin. Otto jo pyysi hiljaa:

—Mene sinä yksinäsi!

Mutta Esa vaikeni ja heilutteli vain kannuansa. Neuvotonna käytti Otto viekkautta: hän huomautti hiljaa:

—Turusen pojupas jos olisi, niin se ei pelkäisi!

Mutta ei Esa näyttänyt olevan halukas voittamaan Pojua ja lähtemään yksin, vaan käytti vuorostaan viisautta, sanoen:

—Ja jos olisi Sikasen Teppo, niin se ei pelkäisi, vaan tulisi vain vaikka olisi vielä toinen härkä.

* * * * *

Mutta vihdoin he rohkaistuivat: Varovasti, puiden takana piilotellen he hiiviksivät yhä lähemmäksi petoa. Ahon laidassa oli Immosen vanha, tyhjä lato ja Otto ehdotti:

—Kierretään tuolta toiselta kautta ja mennään latoon ja ärjäistään sieltä!

Niin he tekivätkin. Suuren kierroksen tehtyään pääsivät he Immosen matalan ladon luo. Ja siinä alkoi uusi neuvottelu.

Esa arveli:

—Jospa se tulee sinne latoon, niin sitte ei ole minne pääsee pakoon.

Jouduttiin neuvottomaksi. Tie tuntui nousseen pystyyn, ja heidän piti saada ärjäistä härällä. Mutta vihdoin hoksasi Esa:

—Nyt minä tiedän: noustaan salvainta myöten ladon katolle ja sieltä ärjäistään niin jotta se kuuluu!

Vastaan sanomatta seurasi toinen neuvoa. Varovasti hiipivät he ladon luo ja kiipesivät katolle. Sinne näkyi härkä ja siellä sai kumminkin rohkeutensa kaksinkertaisena takaisin. Riemastuneena ärjäsivät he vihollisellensa ja kun se ei näyttänyt olevan sitä kuulevinansakaan, ylvästyi Esa:

—Kivitetään sitä!

Toinen oli siihen valmis. Ladon olkikaton paineeksi olikin koottu koko joukko kiviä. Niiden joukossa oli pieniäkin, ja niinpä pojat härkää pommittamaan.

* * * * *

Hyvän puoli tuntia olivat he jo tehneet turhaa työtä. Ei ylettynyt kivi härkään. Mutta nyt se tuli lähettyville ja jo osui kivi sen kylkeen. Härkä tuhahti, katsahti, huomasi vihollisensa ja oitis lähti latoa kohti juosta löntyyttämään. Molemmat hätkähtivät ja mahallensa katolle heittäytyen kiirehti Otto hätäillen:

—Voi … se tulee…! Rupea mahallesi Esa!

Vaistomaisesti totteli toinen. Härkä pysähtyi ladon eteen, alkoi mylviä ja kuopasi tuon tuostakin nurmea, että sammal pölähteli. Yhä lujemmin puristautuivat silloin pojat ladon kattoon ja vasta kun härkä heitti mylvimisen, rohkeni Otto kysyä:

—Joko se meni?

Esa nosti päätänsä. Härkä söi rauhallisena ladon edessä.

—Näkyykö sitä? tiedusti Otto.

—Näkyy… Se syö tuossa! kuului vastaus ja nyt alkoi taas hiljaisuus.

Kului hetki. Aika alkoi tuntua pitkältä.

—Kun se menisi pois! virkkoi jo Esa. Hetken kuluttua huomautti Otto:

—Tai kun tulisi kuka ja ajaisi!

Mutta ei tullut ajajaa. Rauhallisina soivat lehmänkellot. Itsetietoisena söi härkä aholla. Se oli hieman loitonnut. Nyt sille jo uskalsi taas ärjäistäkin, mutta ei se siitä välittänyt.

Ja ajan kuluksi ryhtyivät silloin pojat puuhailemaan. Aluksi he olivat noppasilla, ja viimein jo rupesivat taivastelemaan ympäristöä. Esa siitä innostui:

—Voi miten paljon tänne näkyy…! Tuokin Immosen riihen katto näkyy!

—Näkyypä meidän tuvan katolle enemmänkin, tarttui siihen jo Otto ja selitti:

—Sinne näkyy Tiilikaisen mökki ja Tynkkysen suo … ja vaikka koko kylä.

—Eipäs näy meidän mökkiä… Eikä sitä Puhakan kaskeakaan näy, pani nyt toinen vastaan, mutta Otto väitti:

—Näkyypä sitte Massisen aho ja Kuivala … ja jos olisi vielä tikapuut, niin näkyisi tänne asti.

Hän innostui siitä ja rupesi itseänsä kehumaan, kerskaten:

—Ja yhden kerran kun minä seisoin siellä ja oikein huusin, niin se kuului sinne toiselle puolen järven … ja Kuivalaisen talon … ja vaikka minne!

—Eipäs kuulunut, väitti nyt Esa, jota tuommoinen ylemmyys harmitti.
Mutta toinen siitä vain yltyi:

—Kuuluipas… Ja jos olisin vielä kovemmin huutanut, niin se olisi kuulunut ihan joka paikkaan…! Ja sitte kun minä hyppäsin tuvan katolta maahan, niin minä en pelännyt … en vaikka olisi jalka katkennut!

Semmoinen urheus jo kävi kateeksi Esalle ja hän väitti vastaan:

—Elä valehtele.

—Kysy vaikka äidiltä, vahvisti Otto, innostui ja väitti:—Sinäpä et ole hypännyt!

Esa oli vaiti. Hän oli voitettu. Toinen yltyi; kehuakseen omia urotöitään lisäsi hän:

—Etkä ole harakan pesääkään särkenyt…! Etkä löytänyt pienen linnun pesää!

Oton voitto oli täydellinen. Harmistuneena mietti Esa jotakin sen vastapainoksi ja luullen sen keksineensä kysyä tokasi hän voitonvarmalla äänellä, viime sanaa painostaen:

—Mutta oletkos sinä nähnyt telehvoonii?

Sitä iskua ei Otto ollut odottanut. Koko nimikin oli hänelle aivan outo.
Ei hän voinut muuta kun hämillään kysyä:

—Oletkos sinä?

Nyt oli Esa voitolla. Ylväänä kerskasi hän:

—En … mutta isä on nähnyt.

Otto vaikeni ja voiteli taas kantapäänsä syljellä. Esa jatkoi voittoansa:

—Sinäpä et tiedä mikä telehvooni on.

—Tiedätkös sinä! sai masentunut Otto tokaistuksi. Toisen luonto paisui:

—Se on semmoinen, jolla kun puhuu, niin se kuuluu vaikka minne.

—Eipään!

—Onpaan…! Vaikka puhuisi tänne katolle asti, niin se kuuluisi, paisui
Esan viisaus. Otto oli aivan lyöty. Hän koki pitää puoliansa, väittäen:

—Eipä kuuluisi meille asti!

—Kuuluisipas…! Ja vielä etemmä kuuluisi… Ihan kuuluisi niin etää, kun on vain rautalanka… Vaikka olisi kuin etää.

Nyt ei enää uskonut Otto, vaan sanoi:

—Elä valehtele!

Mutta se ei masentanut Esan intoa. Hän selitti:

—Jos vetäisi rautalangan tästä katolta vaikka meille, niin kuulisi kaikki mitä täällä puhutaan… Ja tuon härän mörinän kuulisi … ja kaikki kuulisi, kun siihen vain puhuisi.

—Oletkos sinä puhunut? sai vielä Otto tiedustetuksi. Toinen myönsi:

—En minä… Mutta vallesmanni on puhunut, kun isä oli siellä lannan ajossa, ja se oli vain rautalankaa myöten mennyt ihan joka paikkaan.

—Menikö sinnekin läävään, jossa isäsi loi lantaa? sotkeutui Otto.

—Meni… Ihan joka paikkaan, ja sitte oli vain vallesmanni sanonut, jotta halloo.

—Mitäs se on se halloo? tuli jo Otto uteliaaksi. Toinen kehasi umpimähkään:

—Se on hyvin hyvää.

—Onko niin hyvää kuin siirappi? halusi Otto tietää. Toinen vahvisti:

—On se… Ja on vielä parempaakin… Isä sanoi, jotta kun vallesmanni vain puhui siihen lankaan, niin se sanoi vallesmannille, jotta sinulle lähetetään kaupungista hatun vuoria.

—Sekö lanka se lähetti? oli Otto jo ymmällä.

—Se… Ei siinä ihmistä tarvitsekaan: siinä telehvoonissa tulee ilman ihmistä mitä vain pyytää.

Esa oli nyt voittanut, Oton uteliaisuus oli herännyt. Puhelu oli kääntynyt siihen, mitä kaikkea telefoonissa voi saada. Oli lueteltu jo kaikki herkut, mitä he vaan tunsivat, voileivästä lähtien. Vielä toki epäili Otto yhtä:

—Mutta siirappia ei saisi.

—Saisipa, väitti toinen. Lopulta taipui Otto sitäkin uskomaan, mutta väitti toki:

—Mutta jos vähä saisi, niin ei ainakaan niin paljoa … ei niin jotta sitä olisi niin äijä kun vaan tahtoisi … niin jotta vaikka ei muuta joisikaan!

—Saisipas! Vaikka miten paljon saisi… Se on se rautalanka ontto sisältä ja sitä myöten tulisi vaikka miten paljon.

Tämä toverin ilmotus tuli Otolle ratkaisevaksi. Siirapin halu sai hänet valmiiksi vaikka mihin ja hän jo ehdotti:

—Kun mentäisi katsomaan… Onko se etäällä?

Senkin Esa tiesi. Hän ilmotti:

—Se lähtee vallesmannin seinästä ja sitten kulkee hirsitolppia myöten pitkin tietä, niin jotta sen näkee vaikka kuka… Ja sitte vaan menee sen tolpan juurelle ja sanoo, jotta tahtoo siirappia.

Nyt oli Otto valmis. Hän pyysi innosta hypähtäen:

—Mennään katsomaan!

Toinen oli valmis. Suunniteltiin lähtöä. Otto riemastui:

—Ja sitte otetaan siitä siirappiakin… Otetaanhan?

—Otetaan… Mutta kun tuo härkä ei jo mene!

—Ärjäistään yhtä aikaa.

—No!

—Hä-häh!

Mutta härkä ei ollut kuulevinaankaan. Poikia suututti. Keskustelu telefoonista jatkui. Jo uhkaili Esa:

—Kun olisi telehvooni ja sillä kun ärjäsisi sille, niin pitäisi sen lähteä!

Ottokin sai siitä intoa. Hän uskoi ja lisäsi ikään kuin näyttääksensä härälle:

—Kun sille oikein ärjäsisi, niin voi voi kun se säikähtäisi, ja menisi niin jotta ei eteensä näkisi!

Esa, jota härän viipyminen suututti, lisäsi kuin härälle kostaaksensa:

—Ja silloin kun se menisi niin kuin se kivi rinnettä pitkin ja lopulta kun se menisi koivua vasten, kun ei saisi seisattumaan, niin nuo sarvet siltä vain poikki rusahtaisivat!

Molemmat nauroivat makeasti härän vahingolle ja Otto vielä täydensi sen häviön kuvaa, lisäämällä, härän onnettomuudesta nauttien:

—Ja silloin siitä härästä ei jäisi mitään … ei häntääkään jäisi … ja lihatkin syötäisi paistina ja sylttyinä ja nahkasta tehtäisi kenkiä!

Siten lohduttelivat he itseänsä ja kostivat härälle, ja jo ehdotti Otto:

—Pelotellaanpas telehvoonilla.

—No!

Ja pojat nousivat katon harjalle, huitoivat käsillänsä huudon tahdissa ja huusivat kuin raakkuen, yhtäaikaa:

—Teleh-voon…! Teleh-voon…! Teleh-voon!

Tällä huudolla, kuten myöhemmin näemme, tuli olemaan suuri merkitys tämän siirapin hakumatkan vaiheissa. Pinnasen vanha mummo Sievä Magdaleena sattui kulkemaan vähän loitompana ohi, sattui kuulemaan oudon vaakkumisen, näki kaksi pojan näköistä olentoa yksinäisen ladon katolla ja huudahti säikähtyneenä:

—Herra isä siunatkoon…! Pahahenki on katolla!

Kauhistuneena hän läksi juosta hynttyyttämään mökillensä. Esa huomasi sen ja huudahti:

—Katso Otto…! Akka juoksee!

Mummon juoksu huvitti heitä. Yhä innostuneemmin vaakkuivat he:

—Teleh-voon…! Teleh-voon!

Juoksusta miltei läkähtyneenä pääsi Sievä Magdaleena mökillensä, siunasi itsensä ja veisasi virren.

Vihdoin loittoni härkä sen verran, että pojat uskalsivat kiivetä alas katolta. Varovasti he laskeutuivat vastapäiseltä puolelta alas ja oitis maahan päästyänsä syöksähtivät kipakkaan juoksuun.

III

Kirkonkylään, vallesmannille, jonka telefooni oli valmistunut viime viikolla ja oli ensimmäinen koko lähitienoilla, oli täältä Salokylästä hyvä taival matkaa. Useissa paikoin oli myötämaata, jopa jyrkkiä alamäkiä, ja niissä panivat pojat täydeksi juoksuksi, ehtiäkseen vain pian perille. Eräässä ylämäessä he kävelivät rinnatusten ja Otto kehui:

—Sitte otetaan sekin kannu ihan täyteen siirappia… Ja vielä itse juodaan mikä vain jaksetaan.

Niin saapuivat he Minkkisen torpan kohdalle. Torpan pihamaalla sattui silloin vetelehtimään heitä hieman vanhempi, heikkolahjainen ja huonotapainen juoksulaspoika Juntus. Nähtyänsä tulijat, juosta reuhkasi hän oitis niiden luo ja liittyi joukkoon kolmanneksi, ja niin jatkui nyt kulku kolmisin. Juntus aloitti keskustelun kysymällä Esalta sen kannusta:

—Mikä sinulla on se?

—Tämäkö läkkikannu? peräsi Esa ja Juntus myönsi:

—Se.

—Tämä on Oton äidin läkkikannu, joka oli isällä lainana, selitti nyt Esa. Juntus oli juuri käynyt viemässä Minkkisen hevosen metsään, saaden palkaksi voileivän, ja muistellen sitä tapahtumaa kysyi hän Esalta:

—Oletkos sinä, poika, ajanut selkähevosella, niin kuin minä?

—Kenenkä hevosella sinä ajoit? tarttui siihen Otto. Juntus alkoi kehua:

—Tämän Minkkisen ruunalla. Ja voi tulimainen kun juoksi kovasti … mutta kun minä pidin oikein kovasti harjasta kiinni, niin enpäs pudonnut selästä … vaikka haarukoita vain lyötti säkä.

Puhelu takertuikin nyt ratsastukseen. Juntus osasi kehua tehneensä aivan ihmeellisiä urotöitä ja toiset jo alkoivat häntä kadehtia. Tämä jatkoi:

—Ja yhdenkin kerran kun minä ajoin sillä Iittiläisen tammalla, niin minä en pudonnut vaikka se nelisti lepikkoon ja joka paikkaan ja vielä hyppi aitojenkin yli kuin lintu!

Hän otti tieltä litteän kiven, viskasi sen linkoamalla ja kehasi samalla
Otolle:

—Sinäpä et uskaltaisi sillä tavalla ajaa selkähevosta!

Otto oli taas alakynnessä.

—Etkä ole käynyt kirkon sillan alla, ylpeili Juntus lisää. Nyt jo harmistui Otto, mutta äkkiä keksi hänkin asian ja sanoi uljaasti:

—Mutta sinäpä et ole nähnyt telehvoonia.

Juntus oli vaiti. Voitokkaana viskeli Otto läkkituoppiansa pallon tavoin. Hölmistyneenä kysyä tokaisi vihdoin Juntus:

—Oletkos sinä nähnyt?

—En… Mutta minä menen Esan kanssa katsomaan, kun se menee hirsitolppia myöden ja siitä saa vaikka mitä vain sanoo! ylvästeli Otto.

Ja nyt alkoi telefoonin selittely, saman tapainen kuin oli jo tapahtunut ladon katolla. Esa kehui:

—Kun vain sanoo harallekin, jotta: 'teleh-voon!' niin se menee pakoon vaikka olisi miten vihainen.

—Meneekö vaikka olisi sarvipää? ihmetteli hölmö Juntus, joka jo oli oikeastaan lyöttäytynyt yhteen joukkoon.

—Menee…! Ja vaikka olisi miten likellä, niin menee! vahvisti Otto ja nyt huudahti Juntus:

—No mennään katsomaan!

—Mennään! riehahtivat toiset, syöksyen kävelystä täyteen juoksuun.

* * * * *

Pelon sekaisella kunnioituksella lähestyivät he vallesmannin taloa. Ja kujasten suussa ilmotti Juntus:

—Nyt kun ei olisi vallesmanni pihalla, niin sitte ei tarvitsisi pelätä!

—Onkos se vihainen?

—On… Se kiroaa, niin jotta voi perhana! ylvästyi Juntus. Se vei toisilta osan rohkeutta. Varovasti ja kaukaa he kiersivät talon, pitäen sitä yhä silmällä, mutta eivät huomanneet mitään. Juntus jo huomautti:

—Eipäs sitä olekaan!

—On se, mutta sitä ei näy, puolusti Esa asiaansa, lisäten:—Isä sanoi, jotta se on.

—Ja siitä saa siirappiakin! lisäsi Otto ylvästyen. Kierrosta jatkettiin ja samalla pienennettiin. He osuivat kaivolle. Siinä oli täysinäinen vesikorvo, ja kissa istui kaivon kannella rauhallisena. Juntus silloin järkeili:

—Kun olisi viskata kissa vesikorvoon, niin pääsisiköhän se pois!

—Esapa viskasi yhden kerran, tarttui siihen Otto ja lisäsi:—Ja sitte kun Esan isä huusi.

—Eipään, kainosteli Esa.

Otto kysyi nyt Juntukselta:—Huutaakos sinulle isä, jos teet mitä?

—Eipä minulla ole isää ollutkaan, hyvitteli Juntus.

—Entäs eikö äitiäkään ole ollut?

—Ei.

—Kukas sinulle sitte antaa leipää! ihmetteli Esa.

—Ei kukaan… Minä vain itse kerjään.

—Entäs kukas lyö, jos mitä teet … kun ei ole äitiäkään, tutki Otto.

—Ei kukaan.

—Eikö tukistakaan?

—Ei… Tahi jos kuka yrittäisi tukistaa, niin ei uskalla, kun minä juoksen pakoon! ylpeili Juntus. Ja aikoen kokeilla heittämällä kissan vesikorvoon, alkoi hän sitä lähestyä, pyydellen:

—Kis … kis … kis … kis!

—Na-uu! vastasi kissa ystävällisesti käyristäen selkänsä ja nostaen häntänsä pystyyn. Mutta samassa lähestyi vallesmannin poika, Vesa, kaivotietä myöten juosta hanttuuttaen. Jo kaukaa hän huusi juostessaan näille hänelle aivan tuntemattomille pojille:

—Pojat hoi..! Simosen koiralla on nyt kolme pientä pentua.

Hän oli jo ehtinyt toisten luo, pysähtyi ja katseli uusia tuttujansa, laski sitte häränpyllyn ja kysyi:

—Kuka osaa laskea neulansilmän?

—Osaa sen nyt vaikka kuka! jörähti Esa. Vesa jatkoi hieman voitettuna:

—Oletko sinä sen laskenut?

—Olen toki… Ja mäkeäkin olen laskenut hyppyristä, kehäsi Esa, ja nyt kysyi Juntus Vesalta:

—Entäs oletkos sinä viskannut kissaa vesikorvoon?

—En… Oletkos sinä?

—En ole… Mutta tuossa olisi kissa, puolustautui Juntus.

—No! oli Vesa valmis ja oitis alkoi hän pyydellä:

—Kis … kis … kis … kis!

Ja siinä paikassa paiskasi hän kissan korvoa kohti. Kissa sai toki korvon reunasta kiinni, sähähti vihaisesti ja syöksyi yhtenä nuolena kuivin nahoin nurmikon yli ja suoraa päätä pikku kolosta aitan sillan alle.

* * * * *

Näin olivat he nopeasti tutustuneet. Yhdeksi joukoksi liittyneenä härnäsivät he jo kolosta kissaa kepillä. Mutta kun sitä ei kuulunut, kysyi Vesa rutosti:

—Olettekos te nähnyt papan uutta venettä jo?

—Emme, vastasi Juntus hölmönä ja Esa kysyi:

—Onko se iso?

—On se, myönsi Vesa, lisäten:—Mutta se on riihessä kuivamassa, kun se tervattiin.

—Mennään katsomaan! tokasi Juntus.

—No mennään! vilkastui Vesa ja he lähtivät. Ensi ujostelu oli hävinnyt ja reippaasti heilutteli jo Esa kannuansa, kun he menivät joukolla riiheen.

Mutta sinne tultua ei kukaan ryhtynytkään venettä tarkastelemaan. Esan huomio kiintyi oitis uunin nokireikiin ja hän huudahti:

—Voi miten isot reiät!

Ja todellakin oli koko uuni juhlallinen ja suuri heidän omien riihiensä uuniin verraten. Ja uunin suu ja tulipesäkin oli heistä aivan kuin joku luola. Vaistomaisesti ilmoitti Otto:

—Ja miten iso uuni…! Sinne sopisi vaikka sisään.

Ja hän päättikin koettaa. Oitis hän konttasi uuniin. Ahdasta siellä oli, mutta mahtui toki.

—Sopiiko sinne? tiedusti Juntus.

—Sopii, vahvisti Otto nokisesta uunista ja hänen sieltä palattuaan ryömivät sinne yksitellen toisetkin. Kun teko oli tehty, iloitsi Esa erästä kylän poikaa ajatellessansa:

—Nyt ne ovat muutkin olleet uunissa, eikä vain Sutisen Vikki yksinään!

Siitä riemastuneena heitti hän pehkuläjässä kuperkeikan, nauraa hihahtaen riemuissaan:

—Hi-ih!

Toiset muksahtelivat oitis perästä, hihahdellen, ja niin pyllyili koko joukko pehkuissa. Iloittiin. Jo lennähti ensimmäinen pehkutukko jonkun niskaan: Alkoi pehkusilla olo.

Koko riihi oli täynnä iloa ja naurua ja pehkut pelmusivat kaikkialla tupsahdellen milloin kenenkin niskaan, ja kohta oli koko pehkuläjä hajalla ja riihen lattia ja äsken tervattu vene pehkuilla ylt'yleensä peitetty.

* * * * *

Mutta tämä ilo loppui äkkiä sen johdosta että vallesmannin koira, se sama Musti, joka on lukijaakin jo housunlahkeeseen puraissut, hyökkäsi lukkarin laihan koiran kimppuun, ja alkoi tappelu. Vesa huudahti silloin riemuissaan:

—Voi! Koirat tappelevat!

—Mennään katsomaan! syöksähti jo Juntus ulos.

—Mennään! riehahtivat toiset ja siinä paikassa syöksyivät kaikki juoksujalassa paikalle. Tappelu loppui kuitenkin ennen kuin he saapuivat paikalle ja nyt oli heillä aikaa puhella. Vesa sattui tieltä löytämään isänsä viskaaman sikarinpätkän ja kysyi Otolta:

—Joko sinä olet polttanut tupakkaa?

—En.

—Mutta minä olen, kehasi siihen hölmö Juntus, lisäten:—Ukko Pesosen piipulla poltin minä ja Kujalan Mikko monta piipullista.

—Oliko se hyvää? tarttui siihen Esa. Juntus myönsi:

—Oli… Mutta sitten otti Pesonen piippunsa pois ja sanoi Kujalan
Mikolle, jotta mene kissan häntään, semmoinen mies.

Vesa oli sillävälin laitellut sikarinpätkää polttokuntoon. Sitä katsellen tokasi Esa.

—Kun olisi kaikille!

—Etsitään rikkaläjästä … jos siellä on.

—No, suostuivat toiset. Rikkaläjästä, aitan takaa, löytyikin pätkä kullekin, ja nyt lähdettiin tyhjään latoon polttamaan.

* * * * *

Vallesmannin heinälato oli vähän ulompana talosta. Heiniä siellä ei nyt ollut, mutta harvan sillan alle oli talven kuluessa karissut kaikenlaista ruhkaa: heinän rippeitä ja muuta. Pojat istahtivat piiriin keskelle lattiaa ja ryhtyivät tupakoimaan. Vesa oli heistä siihen tottunein, Otto ja Esa aivan ensikertalaisia. Kun hölmö Juntus vetäsi ensimäiset savut, kehasi hän:

—Voi piru kun tästä tulee savua.

—Entäs saatko sinä lähtemään…? Ime näin, ohjaili Vesa Ottoa.

—Se menee henkeen! valitti tämä silmät punaisina ja vetisinä.

—Ime paremmin! neuvoi siihen Juntus.—Ime näin ja sitte puhalla!

—Voi, voi kun se on väkevää! ylvästeli Esa silmät henkeen menneestä savusta tihrullansa.

Mutta vähitellen tottuivat hekin. Tupakoiminen alkoi jo luistaa niin että Vesa voi ruveta kertomaan omia urotöitänsä. Hän alkoi:

—Kerran kun me olimme Sakun kanssa ja poltimme tupakkaa.

Siitä sukeutui pitkä juttu. Vesa kehui Sakua ylpeillen:

—Saku ei säikähtäisi mitään… Vaikka olisi mikä tulossa, niin Saku ei pelkäisi.

—Mutta jos Immosen vihainen härkä olisi, niin pelkäisi! väitti Otto.
Vesa tenäsi:

—Ei pelkäisi. Saku kun ottaisi papan pyssyn ja sillä pamauttaisi, niin kuolisi koko härkä!

Vesa oli voittanut. Nyreytyneenä virkkoi Otto:

—Oletkos sinä sillä pamauttanut?

—En, täytyi Vesan myöntää. Mutta oitis hoksasi hän korjata tappionsa:
Ylpeänä hän kysäsi:

—Mutta onkos teistä kuka sylkäissyt papan pyssyn piipun reikään…?
Oletko sinä Esa?

—En.

—Mutta minäpä olen sylkäissyt, uljastui siitä Vesa, nosti aivan kättään ja kehui:—Ja pappa kun sitte rassasi sittä piippua, niin se huusi piioille, jotta kuka paholainen se on käynyt tänne vettä valamassa.

Vesa oli nyt lopultakin sankari. Neuvottomana Esa katsoi häneen, ja Juntus potki takapuoltansa pystyyn. Silloin terhistyi taas Otto ja kysyi voiton varmana:

—Mutta oletkos sinä sylkäissyt telehvooniin?

—En, täytyi Vesan tokaista. Mutta oitis hän lisäsi:—Mutta pappa on sylkäissyt.

—Elä valehtele!

—Onpas: Kerran kun se söi ja mamma sanoi papalle jotta Forsmannin setä puhuu, niin pappa meni ja sanoi, jotta 'sylkäsen minä sinun huonoon konjakkiisi, juo yksinäsi se tahi kutsu Ratista'.

Nyt oli päästy asiaan kiinni. Puhuttiin telefoonista. Jo kysyi Esa:

—Missä se on?

—Se lähtee kamarin seinästä ja sitte se menee hirren päitä myöten ihan vaikka minne asti, oli selitys. Sen kuultuansa ehdotti Esa:

—Mennään katsomaan.

—No mennään, suostui koko joukko. Tuli jäi kytemään ladon sillan alle.
Lähtiessään huomautti vain Juntus:

—Voi kun täällä haisee käry ja on savua.

* * * * *

Mennessään he keskustelivat pallokepeistä ja sen johdosta unehtui koko telefooni. Ainoastaan sattuma johti sen taas mieleen: He olivat jo sivuuttaneet talon ja kävelivät maantietä myöten, kun Juntus sattui huomaamaan telefoonipylvään ja ihmetteli:

—Voi paholainen miten pitkä hirsi on tuossa!

—Se on telehvooni…! Pojat, siinä on telehvooni! huudahteli silloin Vesa ja liikkumattomina, sanattomina katsoivat pojat ylös pylvään päähän. Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi Otto selittää näkemäänsä:

—Siinä on semmoinen rautalanka.

—Se sitte sitä myöten menee, kun pappa soittaa kammista, ja sitte se puhuu, selitti Vesa.

—Se telehvooniko se puhuu?

—Se… Mutta se on kaupungissa se joka puhuu.

Otto joutui ymmälle. Hän tiedusti:

—Entäs mikä tämä on?

—Tämä on rautalanka… Mutta se telehvooni, joka on kaupungissa, puhuu.

—Mitä se puhuu?

—Se puhuu vaikka mitä… Kun vain pappa pyytää jotain kaupungista, niin se saa.

—Saako vaikka mitä?

—Saa.

Koko laitos tuntui, olevan käsittämättömän ihmeellinen. Juntus huomautti:

—Siinä on semmoinen valkea rauta koukussa.

—Se on posliinia, tiesi Vesa.

—Särkyykö se, jos viskaa kivellä? tiedusti siihen Esa.

—Särkyy, kehasi Vesa. Otto siitä ilostui, huudahtaen:

—No koetetaanpas!

—Koetetaan!

—No! olivat loputkin valmiit, ja niin alkoi harras posliinin kivittäminen. Viimein sattuikin siihen kivi ja pojat siitä jo riemastuivat. Mutta kilahdus olikin kuulunut avonaisesta akkunasta vallesmannille, ja samassa hetkessä huusi tämä ankarana:

—Matti! Heitä kyntäminen ja anna niille hylyille sitä kyntövitsaa, jotta naukuu!

—Siinäkö te pahan hengen omat kivitätte… Tästä minä teille annan! huusi siihen Matti juosta hanttuuttaen patukka kohona mullosta myöten poikia kohti.

—Matti tulee, ennätti vain Vesa huudahtaa, kun jo koko joukko syöksyi hurjassa paossa lehtoon.

* * * * *

Nyt ei Vesakaan uskaltanut mennä kotiinsa. Ensi kauhusta selvittyään he ryhtyivät tekemään kivistä taloa. Sitä tehdessä he tyyntyivät, ja kun talo oli valmis he pystyttelivät jo keppejä telefoonipylväiksi aikoen laittaa telefoonin taloon. Mutta työ keskeytyi, kun äkkiä kuului huuto:

—Tulipalo… Lato palaa!

—Voi! Meidän lato palaa! riemastui Vesa ja yhdestä suusta pääsi toisilta iloinen:

—Mennään katsomaan!

Juoksujalassa lähestyivät he latoa, joka oli jo ilmitulessa. Savun seassa hääri väkeä sammutuspuuhissa. Matti ruiskutti vettä käsipumpulla. Kun hän huomasi poikien tulevan, käänsi hän suihkun niitä vastaan ja uhkaili:

—Siihenkö tulette vielä tielle…! Tuosta saatte!

Läpimärkinä pakenivat pojat. Taas kuului vallesmannin ääni. Pojat painuivat metsään, väänsivät siellä vaatteensa kuiviksi, ja kun Vesakaan ei uskaltanut kotiinsa mennä, ehdotti hän:

—Mennään lukkarin navetan ylisille, siellä on heiniä.

Niin he tekivätkin. Kenenkään huomaamatta he pääsivät ylisille ja nyt alkoi iloinen häränpyllyn lasku heinäläjässä. Ja sitten juttelu.

Mutta ilta oli jo tullut. Päivän vaivat väsyttivät ja pojat nukahtivat heinäläjään.

* * * * *

Oton äiti, Eevastiina, odotteli jo poikansa tuloa, sillä soppavesi rupesi jo kiehumaan.

Tulta kohennellessansa hän puheli:

—Eikö se nyt ikään tule! Vesikin siinä jo kiehuu!

Kului vielä joku aika. Hän pelkäsi miehensä suuttuvan, jos ei ruoka ole aamiaiselle tullessa valmis, meni rappusille ja huusi:

—Otto hoi…! Etkö sinä jo ikään tule!

Mutta turhaan hän odotti vastausta. Tupaan palatessaan harmitteli hän:

—Pahan hengen elävä, kun jäi nyt sinne koko päiväksi… Semmoista se on, kun niitä älyttömiä asialle laittaa!

Samassa saapuikin hänen miehensä Antti Juhana seipäitä kolomasta, pisti kirveen penkin alle, muljautti pöydälle ja kysyi:

—Eikös se ruoka taaskaan ole valmis?

Syntyi uhkaava äänettömyys. Eevastiina selitti lähettäneensä Oton hakemaan soppasiirappia, ja se nyt viipyy. Antti Juhana imeksi kotvan aikaa piippuansa ja murahti jo synkkänä:

—Olisitpa sinä itsekin joutanut sitä hakemaan, niin ei olisi viipynyt.

Eevastiina huokaili asiaa sotkeaksensa jumalisena. Taas lisäsi Antti
Juhana:

—Eivät tässä työt olleet esteenä… Sutisen akka käy päivätöilläkin ja kuitenkin ennättää ruuan laittaa.

Kauan sieti Eevastiina tekeytyen jumaliseksi, mutta vihdoin hän huudahti:

—Senkö paha henki sen pojan vei, kun se ei tule…! Otto hoi…! Ot-to! hän huusi lopuksi ovelta.

Suutuksissaan lähti Antti Juhana työhönsä syömättömin mahoin ja päätti
olla uhallakin ruuatta aina lounaalle asti. Vihoissaan karttasi
Eevastiina sillä aikaa tuvassa ja oli jo unohtaa koko siirappiasian.
Niin kovin kaiveli mieltä äskeinen hiljainen riita.

Mutta puolenpäivän korvissa tuli tupaan hätäytynyt Esan äiti Kaino
Josefiina ja tervehti siunaillen:

—No mihin ihmeen reikään se meidän poika on pudonnut, kun sitä ei täälläkään näy…! Kävikö se täällä lainaamassa sitä siirappia?

—Eihän se, hämmästyi Eevastiina. Kaino Josefiina löi reiteensä ja siunaili:

—No en minä mokomaa lasta olisi uskonut olevan, en tässä maailmassa…! Lähetin jo aamulla pyytämään siirappia ja tätä hyväkästä saa odottaa sen ilmoisen ikänsä…! Eikö se tuonut sitä maitokannuakaan?

—Ei, epäsi Eevastiina ja Kaino Josefiina päivitteli:

—No, minnehän tuo pojan elävä taas hävisi…! Semmoista se on, kun ei jouda ihminen kunnolla lapsiaan kurittamaan! Laitat asialle, niin kohta taas saat itse lähteä perästä juosta oikasemaan…

Hän vilkuili ympärillensä ja kysästä heläytti:

—Missäs se teidän poika on?

—Ka siirappiahan se lähti kaupasta hakemaan! yritti hämmästynyt
Eevastiina ja lisäsi:—Mutta sille tielleenpään tuo jäi.

Ryhdyttiin selvittelemään asiaa… Kaino Josefiina pyöritti jo päätänsä ja päivitteli:

—No voi, voi sitä meidänkin poikaa…! Mutta johan minä sanoin sille Urho Ernestille kohta naimisiin mentyä, kun olin muutaman vuoden vain sen kanssa elänyt, jotta saathan nähdä, jotta ei niistä lapsistasi kunnollista kalua tule, jos et ajoissa itseäsi paranna, sillä ei se huono puu taida kunnollista hedelmää kantaa!

Hän muutti äänensävynsä kimakammaksi ja lopetti voitokkaana:

—Ja siinä se nyt on minun ennustukseni taas toteutuneena!

—Ho-hoi…! Hoh-hoi! huokasi Eevastiinakin ja siten kääntyi puhe jumalisiin asioihin.

Mutta sitten alkoi Kaino Josefiina niiskuttamaan nenäänsä, muka kahvin hajua tuntien. Vaan onneksi palasi toki silloin Antti Juhana lounasta syömään, vilkasi ensin pöydälle, sitten liedelle ja istahti niin synkkänä, että Kaino Josefiinakin sen huomasi ja vaikeni. Eevastiina ensi aluksi hätäytyi, mutta kun mies murjotti aivan äänettä, ehti hän saada malttinsa ja ruveta selvittelemään asiaa kiertotietä. Hän kujerteli Kaino Josefiinalle hurskaasti, kavalasti:

—Sinä se toki sait semmoisen miehen, että se ei ruuasta pahaa elämää nosta… Saat sinä kiittää semmoisesta miehestä sen antajaa.

Kaino Josefiina siihen huudahti:

—No, johan minä nyt antaisin sen sekaantua akkojen asioihin … kun nyt ruuan keittoihin…! Jo sille semmoiselle miehelle nauraisivat kylän harakatkin…!

Hän korotti jo äänensä ja todisti:

—Silloin jo yhteen elämään mennessä sanoin, jotta: Se tiedäkin vain, jotta jos pistät nenäsi akkojen huttukattilaan, niin paikalla menen rovastin puheille ja sanon, jotta siitä miehestä pitää tulla ero.

Antti Juhana joutui pulaan. Hän ei löytänyt enää muuta tehtävää kuin ruveta piippunsa hikireikää selvittelemään. Sisu täynnä valitti hän kuin itsekseen:

—Tuokin piipun hyväkäs … kun siinä taas reistailee!

* * * * *

Niin oli estetty ilmiriidan nousu. Se olisi kumminkin ehkä Kaino Josefiinan lähdettyä leimahtanut, sillä kaikki ikään kuin kyti tuhkan alla, mutta nyt sattui tapaus, joka muutti mielet kokonaan:

Tupaan työntyi näet Pekka Makkosen renki Sulo Roobert, ryyppäsi vettä korvosta, pyyhki kämmenselällä suunsa ja tervehti:

—Olikohan se teidän ja tämän Kaino Josefiinan poika, jotka hukkuivat?

—Mitä? pääsi Kaino Josefiinalta ja Eevastiina hämmästyi:

—Mitä se nyt tämä Makkosen Sulo höperöi?

Sulo istahti ja veti kintturemeliään tiukemmalle. Antti Juhanakin nyt äänsi tyynenä:

—Mihinkä ne hukkuivat?

—Ka eiköhän ne tähän tään kylän järveen, yritti Sulo Roobert, mutta
Kaino Josefiina keskeytti hätäillen:

—Mitä … en tässä jo paremmin sano, se tää Makkosen renki tuolla tavalla säikyttelee!

Sulo Roobert alkoi selittää:

—Ka sepä tää Sutisen tyttö oli ollut Huuhtomäellä ja nähnyt kun ne olivat sen Auvisen veneen kimpussa nahisseet ja työntäneet sitä järveen ja nyt se vene on vettä täynnä ja keskellä selkää… Niin jotta eipä suinkaan sillä silloin kukaan muu ole hukkunut.

Äidit joutuivat aivan sanattomiksi. Antti Juhanankin sydän jo suli sen verran että hän kysyi:

—Jokos se Auvinen oli tervannut sen veneensä?

—Jo. Ja nyt se on siellä vesiajona, eikä ole yhtään venettä koko tällä rannalla, jotta saisi sen pois hinatuksi.

—No se nyt ei ole aivan totta, yritti Kaino Josefiina hädissään, mutta
Sulo sanoi:

—Ka, ole sitte uskomatta! En minä ennenkään ole vielä valetta kylälle kantanut!

Näin jatkui puhelu. Vähitellen selvisi asia. Nyt pääsi jo Eevastiinalta itku ja hän siunaili, miestään syyttääkseen:

—Johan minä sen ammoin aikojaan sanoin, jotta ei se hyvään pääty tämä elämä… Kun sitä ei enää uskota mihinkään ja siihen omaan vanhurskauteensa vain jokainen luottaa!

Antti Juhana tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun ja murahti:

—Ka itsepä sinä sen laitoit siirappia hakemaan… Niin jotta haro nyt se sieltä järvestä!

Kaino Josefiinakin itkeä tihisti ja valitti:

—Ja sanoinhan sitä minäkin sille Urho Ernestille, olen sanonut ja saarnannut, jotta ei se vielä kerran kunnian kukko tämän talon harjalla laula.

Eevastiina yltyi itkemään ja valitti:

—No mikä hänet nyt piti villitäkin menemään sinne järvelle… Ja eivätkö nuo ihmisetkin nyt voisi pitää noita veneitään ja muita ryllyitään kotonaan, jotta eivät olisi viattomien lasten turmiona ja paulana.

Niin jatkui. Viimein heltyi Antti Juhana ja arveli:

—Eipä sitä tiedä vaikka olisivatkin vielä elossa… Kun olisi kylänväen avulla ensin etsiä metsästä.

Se ajatus oli kuin toivonkipinä, josta alkoi levitä heikkoa valoa odottamattoman surun murtamien äitien sieluihin. Mielet sulivat, sydämet heltyivät. Jo syytteli Kaino Josefiina itseäänkin, soimaillen itkun seasta:

—Syntiköhän vai pahuus liekin saattanut ihmisen laittamaan lapsensa yksinänsä ja turvattomana näille maailman teille kiertelemään… Ikään kuin tättä siirapitta ei olisi ihminen elänyt … eto herkutta!

—Sepä on tää ihmisen sydän paatunut ja pimitetty, niin jotta kuka sitä älyää! soimasi silloin Eevastiinakin itseänsä, yltyi taas itkemään ja valitti surun murtamana:

—Kun herra vielä antaisi edes nähdä hänet vaikka elävänä tai kuolleena!

Antti Juhanan sydän pehmeni. Heltyneenä sai hän tuskin sanoa tokaistuksi:

—Ka auttaapa se … herra … kun pitää etsimistalkoot!

—Auttaa! murahti Sulo Rooberttikin, hänkin heltyneenä. Tupa oli kuin maja jossa on käynyt kuoleman viikatemies. Surun painamina ryhtyivät vanhemmat puuhaamaan etsimistalkoita.

* * * * *

Tieto vallesmannin telefoonista oli salokylään saapunut vasta eilen, mutta nyt puolenpäivän seudussa se jo oli ehtinyt levitä miltei yli kylän. Siitä oli keskusteltu kaikkialla ja epäluulolla oli puhuttu sen salaperäisistä voimista. Jo olivat hurskaimmat vaimot sanoneet merkitsevästi, salaperäisinä:

—Saattepahan nähdä…! Saatte sen voiman nähdä, kun luoja kerran silmänne avaa!

Pakostakin vaikuttivat nämä jumalisten vaimojen sanat mieliin nyt, kun levisi tieto kahden pojan katoamisesta. Puhuttiin vähän, mutta mietittiin sitä enemmän. Koko iltapäivän etsi kylän väki kadonneita. Etsittiin Immolan haka, etsittiin läheiset metsät ja pellot, etsittiin niityt ja ladot, mutta turhaan. Puhuttiin jos jonkinlaisia arveluita ja mielet kiihtyivät. Äidit itkeä tuhertelivat, ajatellen, että heidänkin lapsillensa olisi voinut samoin käydä. Miehet olivat juroja ja lapset uteliaita.

Mutta yhä vielä toivoivat kadonneiden vanhemmat parasta. Oli lähetetty hakemaan venettä toiselta rannalta, että saataisiin Auvisen vesiajolla oleva vene rantaan ja voitaisiin alkaa naaraus. Sillä aikaa lähti Eevastiina Pinnasen mummon Sievä Magdaleenan luo tietoja saamaan. Tämä Sievä oli usein löytänyt varastetut tai kadonneet esineet ja osasi ennustaa ja povata.

Mutta hän vahvisti todeksi poikien kuoleman. Oitis Eevastiinan tultua vakuutti hän silmälasit nenällä:

—Se oli sallittu … se oli jo aikanansa sallittu niin. Sitä se minun näkynikin jo ennusti… Sitä se ennusti täänpäiväinen näky.

Onneton äiti alkoi itkeä. Sievä Magdaleena lohdutteli häntä ensin ja kertoi sitten samanpäiväisen näkynsä. Hän selitti:

—Minä siinä ennen aamiaista tulin Immolan haan läpi ja siunatkoon ja varjelkoon mitä minä näin: Kaksi pahanhengen kuvatusta: Kaksi ihan näiden poikien näköistä pahaa henkeä istuu Immolan ladon katolla.

—Voi hyvä isä sentään! valitti äiti. Toinen jatkoi:

—Istuvat ensin siivolla, mutta sitte jo alkaa toinen rietas panna käsillänsä kuin siivillä.

Hän näytti, matkien käsillänsä pahanhengen lentoa, ja jatkoi:

—Näin…! Näin…! Näin se vanha vihollinen vain vaaputtaa siipiänsä ja raakuu kuin korppi: Telehvoon…! Telehvoon…! Telehvoon…! Ja silloin minä jo sanoin, jotta nyt on Eevastiinan ja Kaino Josefiinan poikien kuolema lähellä, kun se jo niiden näköisenä kummittelee.

Äidin suru oli nyt sanoin kuvaamaton. Sievä Magdaleena nosti lasit otsallensa ja koki häntä lohdutella. Äiti rauhoittuikin hieman. Pois lähtiessään hän vaikerteli:

—Kunpa olisi toki hänen sielullensa armollinen … eikä lukisi vanhemmille tätä viaksi!

* * * * *

Ilta oli jo tullut. Punaisena laski päivä, upoten viheriään metsään kuin mereen. Oli tyyni, ei vierähtänyt väre järvellä, ei nuokahtanut kaisla sen rannalla… Tuo ennen niin iloinen järvi näytti nyt surulliselta kuin hauta, joka oli juur'ikään umpeen luotu.

Äänettömänä, vakavana istui väki rannalla, odottaen venettä, päästäkseen naarausta alkamaan. Sievä Magdaleenan kertomus paholaisten ilmestyksestä, jotka raakkuivat: teleh-voon! oli levinnyt jo ympäri kylän kuin kulovalkea ja siitä puhuttiin nyt. Sutinen murisi: