—Sitähän ne tekevät nämä herrojen vehkeet.
Hän pysähtyi. Väki ikään kuin synkistyi. Sutinen lisäsi:
—Sillä ei suinkaan se tääkään telehvooni ole muuta kuin itsensä sen pahan hengen kapine.
—Mitäs se muuta on! murahti Kainulainen ja synkistyi. Joku lisäsi:
—Pitää heillä ollakin pelinsä näillä tämän pitäjän herroilla!
Vaieten jo mietittiin ja taas puhuttiin telefoonista. Väki varmistui siinä uskossa että koko laitos on paholaisen keksintö, joka on nyt jo alkanut tuottaa onnettomuutta paikkakunnalle. Semmoisessa mielen tilassa alkoi naaraus.
* * * * *
Koko yö oli naarattu hukkuneiksi otaksuttuja. Kun yhdet olivat väsyneet, olivat toiset alkaneet. Koko kylä oli valveilla läpi yön. Mutta turhia olivat kaikki naaraukset. Aamiaisen korvissa ne lopetettiinkin ja Sutinen sanoi kuolleista kuin harmitellen:
—Siellä ne nyt ovat lapsirukat … ja siellä he poloiset pysyvät tuomiopäivään asti…
Aamiaisen aikana oli Antti Juhanan mökki väkeä täynnä. Koko yön valvonut, väsynyt naarausväki oli kahvilla. Samalla olivat tavallansa molempien poikien hautajaiset. Surullisena oli näet Eevastiina ehdottanut:
—Pidettäisi yhdessä ne, niin ei menisi niin paljon tuota kahviakaan…
Kuka näissä köyhissä oloissa jaksaa sitä ostaa semmoiselle joukolle.
Ja miten autiolta tuntui nyt tupa! Ja miten surulliselta! Silmiänsä huivinkulmalla kuivaillen valitti Eevastiina:
—Hyvä lapsihan se vielä oli… Ei tuottanut vanhemmillensa surua eikä murhetta…
Taas yltyi itku ja tuskin kuului sen seasta sanoja, kun hän lopetti:
—Mutta tottapa se oli hänellekin niin sallittu.
Hän koki tyyntyä, kuivasi silmänsä ja nurkui:
—Mutta että hänen piti nyt vielä mennä sillä tavalla, jotta ei ennättänyt lapsiparka katuakaan!
Kuului vain hiljaista vaimoväen itkua ja miehet istuivat surullisina, kumarassa. Synkkänä murahti silloin Antti Juhana vaimonsa puheeseen:
—Vieläpä tämä on sallittu … oikeassa paikassa nimittäin… Näitä vallesmannin telehvoonivehkeitä vain koko kuolema.
Ei tietty mitä sanoa. Joku toki tokasi:
—Tottapa se hänellekin vielä rangaistus tulee … hylylle… Ei tiedä vaikka talo palaisi, tahi mäne tiedä vaikka oma poika joutuisi samoille teille.
Kuului raskas huokaus. Virren veisaaja, vanhahko räätäli Nikodemus Valta saapui iso virsikirja kainalossa, silmälasit otsalla. Kunnioittaen teki väki hänelle tietä. Nikodemus istahti pöydän taa, asetti isot silmälasit päähänsä niin, että ne olivat nenänpäästä pois putoamaisillansa, ja katseli niiden sankojen yli, reväisten silmänsä niin suuriksi kuin vaan nahka virui.
—Vai mitä se tää Nikodemus siitä arvelee? kysyi häneltä Sutisen Pekka murahtaen ja kumarassa istuen.
Nikodemus nosti päänsä aivan takakenoon, että voi katsoa kysyjään silmälasiensa läpi. Sutinen arvasi siitä ja vastasi:
—Niin jotta eikö se tää telehvooni ole itsensä sen päärienaajan koje?
Nikodemus nuuskasi tyhjää näppiänsä useaan kertaan, nopeasti, laittautui sitten juhlalliseksi, kuin suureen tehtävään valmistuen.
Kaikki odottivat. Juhlallisena kysyi silloin Nikodemus asemastaan hievahtamattakaan:
—Ja voiko oikea korkeudesta annettu henki olla muussa elävässä kuin ihmisessä?
—Eipä se! vastasi joku. Nikodemus painoi nyt päänsä alas, tuijotti kysyjään silmälasit nenän päässä ja ilmoitti, lyöden kätensä kirjan päälle:
—No.
Syntyi äänettömyys. Nikodemus katseli liikkumatta sanojensa vaikutusta.
Antti Juhana sanoi lopulta:
—No nyt sen kuulitte, kun Nikodemuskin vahvistaa … jotta se on pahanhengen koje.
Äiti huokasi. Mieliala painostui. Nikodemus otti nuuskarasiansa, koputteli sitä juhlallisesti peukalonsa rystyyllä, kohotti silmälasit ylemmä, pyyhki sitten nenänsä punasella nenäliinalla, pani liinan pöydälle, nuuskasi juhlallisesti oikealla sieramellansa ja aivasti. Nyt nuuskasi hän vasemmalla sieramella, tarttui silmälaseihinsa ja aivasti uudestaan täyttä voimaa, hankasi nenänsä alusta etusormen rystyyllä ja ilmotti:
—Pakana kun on hyvää nuuskaa tällä kauppias Laurikaisella!
* * * * *
Ja sitten alkoi varsinainen toimitus: Nikodemus avasi kirjansa ja kysyi juhlallisena:
—Veteenkö se tämän Antti Juhanan ja Eevastiinan yhdeltä puolelta ja tämän Urho Ernestin ja Kaino Josefiinan poika toiselta puolen kuoli?
Kukaan ei tahtonut roheta vastata. Antti Juhana rohkaistui lopulta:
—Ka tähän tään kylän järveenhän ne.
—No sitte veisataan virrestä 'Veteen hukkuneiden virsi', ensimmäinen, kolmas ja viides värsy, julisti Nikodemus, otti sylen suustansa kämmeneensä, pisti sen pöydän alle ja nousi veisaamaan.
Hän veisasi hartaasti, tehtävänsä juhlallisuuden tajuten. Joskus vetää hojotti hän virttä ummessa silmin, pitäen isoa virsikirjaa molemmin käsin niin kaukana kuin kädet ylettyivät. Joskus tuli ääntä supullaan olevasta suusta kuin palkeen torvesta. Ulkomuistista hän veisasi, mutta silmälasit ja virsikirja kuuluivat muutoin asiaan. Vähä vähältä yhtyi väki veisuuseen: vaimot veisasivat kiekuttelemalla, miehet jörisemällä. Kun virsi oli lopussa, asetti Nikodemus virsikirjan pyhillä eleillä pöydälle, istahti ja lausui juhlallisesti:
—Rukoilkaamme… Aam-men.
Syntyi haudan hiljaisuus. Kauan katsoi Nikodemus eteensä päin pää kumarassa, nenällä lasit, ja lausui sitten juhlallisesti:
—No nyt on heillä rauha… Aamen!
Mutta sitten hän muutti ääntänsä ja kutsui vaimoansa:
—Kerttu!
Mutta ei kuulunut vastausta. Nikodemus vinkkasi silloin ovensuussa istuvalle Sutiselle sormellansa ja pyysi:
—Kysyppäs Sutinen, onko se meidän Kerttu Auroora siellä eteisessä!
—Mäne… Nikodemus kutsuu! ilmotti silloin joku asianomaiselle. Pyöreä, pullea Kerttu Auroora ilmestyikin ovelle suu naurun hymyssä. Väki jakaantui:
Nikodemus vinkutti sormellansa vaimoansa tulemaan puheilleen, hiljaa, kuin kuiskaillen:
—Kerttu… Tuleppas tänne, Kerttu!
Ja kun tämä hymyillen tuli, jatkoi Nikodemus kuin olisi tahtonut supattaa hänelle:
—Kysyppäs, Kerttu, näiltä emänniltä, jos niiltä vainajilta jäi mitä peruja … vaatteita tai kenkiä, niin sano jotta antavat sinulle tästä veisuusta.
Kuiskailu oli toki tarkotettu asianomaisten kuultavaksi. Sen johdosta vaiettiin ja Nikodemus kuiskutti lisää:
—Sano, jotta kun ovat päässeet elättämästä joutavia leivänsyöjiä, niin ei tämä paljon ole siitä ilosta!
Taas odotettiin hetki. Kerttu Auroora hymyili myöntävää vastausta odottaen. Kaikki arvasivat sen hymyn, sillä se oli entuudestaan tuttu.
Vihdoin päätti Antti Juhana asian, sanoen:
—Ka, anna Eevastiina ne poikavainajan hynttyyt… Ei tässä enää niille toista pitäjää kuitenkaan tule.
Ja nöyränä, murheellisena kokosi äiti poikansa vähät vaatteet ja antoi ne nyytissä Kerttu Aurooralle. Nikodemus pani nuuskan, työnsi silmälasinsa taas hyvin kauas, katsoi Urho Ernestiin ja kysyi juhlaäänellä:
—Sielläkös se on ovensuussa tämän Kaino Josefiinan mies Urho Ernesti?
Kotvasen kuluttua vastasi puhuteltu:
—Ka joutavathan ne meidänkin pojan vaatteet… Niitä meilläkään ei enää tarvita.
—Kerttu… Kerttu! kuiskutti siihen taas Nikodemus sormellansa linkuttaen ja supatti puoliääneen:
—Pistäännyppä Kerttu jo tällä samalla tiellä ottamassa ne Kaino
Josefiinan pojan vaatteet.
Ja sitten taas alkoi tuntua huoneessa sama raskas surullinen painostus, joka aina jää kuoleman jäljille majaan. Tyhjä oli nyt se puurahi, jossa Otto oli nukkunut. Poissa oli perheen ainoa lapsi. Ei tuntunut sen tuomaa elämää ja iloa tuvassa. Ja kun sitten vieraat olivat poistuneet, kun isä ja äiti olivat kahden kesken, tuntui niin tyhjältä, kuin kuuluisi russakan hiivintä seinän raosta ja äänettömän sirkan puuhailu uunin kolosta. Väsyneenä istahti äiti ja kätki taas silmänsä jo ennestäänkin kosteaan esiliinan kulmaan.
* * * * *
Mutta poikkeamme hetkeksi vallesmannin perheoloihin.
Talon ainoa lapsi oli lukijalle jo tuttu Vesa. Hän oli äitinsä ilo, ylpeys ja silmäterä ja isänsä ainoa tulevaisuuden toivo. Hemmoteltuna hän oli kasvanut isänsä kodissa aiheuttaen joskus erimielisyyksiä isän ja äidin välillä, erimielisyyksiä, jotka koskivat kasvatus- ja kuriasioita.
Tämänpäiväinen ladon palo oli säikäyttänyt sekä vallesmannin että hänen rouvansa Lempi Amalian mielen. Rouva oli ollut sairastua, mutta oli pysytellyt terveenä huomattuansa, että vallesmanni siitä taas tapansa mukaan aikoi edelleenkin tuskastua ja mutisi jo:
—Taas se alituinen akkojen tauti alkaa tässä.
Yleensä oli vallesmannin talossa kartettu perhekohtauksia, mikäli oli voitu. Rouva oli liika lihava. Perhekohtauksien aikaansaama mielenliikutus olisi voinut aiheuttaa halvauksen. Siitä varovaisuus. Verrattain hyvä sopu, rauha ja hiljaisuus oli aina vallinnut talossa. Elämään tyytyväisyys oli luonut taloon kodikkuutta.
Niinpä oli nytkin koetettu tyynnyttää tulipalon aiheuttamaa mielenliikutusta. Oli onnistuttukin: Oli päästy iltaan. Rouva puuhaili jo illallista: väliin järjesteli hän ruokapöytää, väliin kävellä löllötteli muissa puuhissansa ja hyräili lempilauluansa:
"Mä hento kukka keväimen kukoistan armaalleni."
Niin päästiin illalliseen asti.
Mutta illallista syödessä huomasivat aviopuolisot Vesan olevan poissa. Heti lähetettiin palvelija häntä huutamaan ruualle. Mutta turhaan huuteli palvelija, turhaan odotti äiti:
—Ei sitä ole, ilmotti piika Anni palattuansa.
—Huutaisit nyt kovemmin! käski rouva. Alkoi uusi huuteleminen.
Mutta taas palasi Anni ja ilmotti jo närkästyneen äänellä:
—Eikä kuulu!
—No minnekähän tuo nyt taas tellääntyi, murahti siihen vallesmanni ja rouvakin jo arveli:
—No mikähän sille lapselle nyt tuli… Menepäs vielä, Anni, ja hoihkase tuosta kellarin katolta käsin, niin kuuluu etemmä, käski hän lopuksi, mennä väännätteli itse avonaisen akkunan luo ja huuteli:
—Vesa…! Vesa hoi… Tule syömään… Pappa ja mamma jo odottaa!
Mutta turhaan. Lasta ei kuulunut. Odoteltiin. Ruoka jäähtyi. Jo laski päivä. Jo tuli äiti levottomaksi. Isää kiukutti, kun ei päässyt jo syömään. Annia suututti turha huuteleminen. Hän ilmotti kuin suuttuneena:
—No eikä kuulu… Mitä siitä enää huutaakaan!
Ja silloin iski rouvan päähän kuin salama kauhea ajatus… Hän kalpeni äkkiä, näytti aivan haamulta ja sai vain puolikuiskaamalla sanotuksi hätäytyneenä:
—Pappa!
Vallesmanni hämmästyi.
—Mikä sinulle tuli…? Lempi…? Kuule Lempi! hätäili hän. Vapisevalla äänellä sopersi rouva:
—Kun ei Vesa olisi ollut ladossa…! Pappa…!
Koko talo oli nyt äkkiä aivan nurin, kuin salaman iskusta.
Huudettiin, etsittiin, rouva voihki, palvelijat juoksentelivat, vallesmanni komenteli.
Ja nyt valeltiin ladon tuhat sammuksiin, kaiveltiin ja tarkasteltiin miltei seulomalla. Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas heille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti tarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei tuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili hän miestänsä ja valitti:
—Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti…
—No, no, Lempi! lohdutteli vallesmanni häntä, taputteli hänen kohtuuttoman lihavia hartioitansa ja rauhotteli:
—Lempi kulta! Elä anna surun itseäsi sortaa, löytyy se vielä… Jos lie mennyt vaikka lukkarin Sakun luo!
Kiireellä lähdettiinkin tiedustamaan sieltä. Mutta lukkarilla ei ollut kukaan nyt nähnyt Vesaa koko päivänä. Niin alkoi tuskallinen, epätietoisuuden ja levottomuuden yö. Koko lähiseudun väki komennettiin etsimään kadonnutta lasta. Koko yö etsittiin turhaan. Äiti itki ja rukoili. Isä haukkui joskus palvelijoita, joskus joi epätoivoissansa ryypyn virkistävää konjakkia tai lohdutteli rauhatonta vaimoansa.
Mikä tuskan yö!
Kun sitten aamu tuli, kun aurinko jo kuusen korkeudelta valoi kirkasta aamuvaloansa akkunan täydeltä huoneeseen ja riemuitsevien lintujen laulu aaltoili aivan merenä ja etsijät palasivat tyhjin toimin, alkoi rouvan hermosto järkkyä. Hän ärtyi: Epätoivoissansa syytti hän ensin palvelijoita. Hän riiteli niille, ensin hillitymmin, sitten yhä äkäisemmin. Itkien hän palasi keittiöstä ruokahuoneeseen. Mies yritti häntä rauhottaa, mutta sekin ärsytti häntä nyt ja hän tiuskasi:
—Etkä sinäkään, pappa, sen vertaa että olisit joutessasi pitänyt lasta silmällä!
—No mutta mitenkä minä!
—Mitenkä minä! matki siihen rouva ynseästi, istahtaen pöydän ääreen ja viskaten pöydällä olevaa kahvelia ja lisäsi:—Joutava mies!
—Mutta kuulehan nyt!
—Mhyy! ärtyi siitä rouva, sysäsi jalallansa edessänsä käyristelevän kissan loitommaksi ja äänsi matkien:—Kuulehan nyt.
Nimismieskin tuskastui. Hän käveli edestakaisin ja yritti hetken kuluttua puolustautua: Käsiänsä levitellen hän selitti:
—Sinun pitää ajatella, että minä olen valtion virkamies ja että siis on sopimatonta olla lapsenlikkana.
Nyt suuttui jo rouva ja ärähti:
—Ikään kuin ne eivät suuremmatkin herrat pitäisi lapsestaan huolta!
Nimismies raapi tuskallisena korvallistansa. Rouva puisteli vihoissaan jotain pois rinnoiltansa ja äänsi taas ylenkatseellisesti matkien:—Sopimatonta…!
—Mutta Lempi-kulta, yritti taas mies. Se vain ärsytti rouvaa. Varottavasti lyödä naputteli hän etusormellansa pöydän reunaa ja varotti vakavasti:
—Muista sinä, Kauno Valdemar, jotta sinä olet lapsen elämästä yhtä paljon edesvastuussa kuin minäkin.
Vallesmanni yritti jotain sanoa, mutta rouva ehti ennen. Hän löi entistä nopeammassa tahdissa ja toisti terävämmin:
—Tämä sinä, Kauno Valdemar, pidä aina mielessäsi, eläkä sitä että olet valtion virkamies.
—Mutta kuulehan nyt Lempi…!
—Minä en kuule! ärjäsi jo rouva ja löi kämmenensä voimakkaasti pöytään, sanellen voimallisesti, juhlallisesti:
—Minä sanon sinulle nyt, Kauno Valdemar, jotta minä olen tähän asti paljon kärsinyt ja vaiennut, mutta minä en aio ikääni enää kärsiä.
Ja yhä hermostuneemmaksi kävi rouva. Keskustelu kiihtyi kiihtymistänsä ja johti ilmiriitelyyn, joka päättyi vasta puolenpäivän aikana, jolloin rouva sai pyörtymiskohtauksen. Vasta iltapäivällä selvisi asia sen verran että vallesmanni voi järjestää uuden yleisen etsimisen, johon kutsuttiin koko kunnan väki ja jota johti jahtivouti.
V
Seuraavana aamuna heräsivät pojat lukkarin navetan ylisillä virkistyneinä ja reippaina. Ensi työksensä he rupesivat heinäsille. Heinät pölisivät, kun he niillä toisiansa heittelivät, joskus aivan haudaten toisensa niiden alle.
Mutta kun aamiaisen aika lähestyi, lausui Otto yhtäkkiä:
—Pojat hoi…! Kun olisi leipää!
Nyt huomasivat toisetkin, että heillä oli nälkä. Ryhdyttiin keskustelemaan mistä saisi ruokaa. Esa järkeili vallesmannin pojalle:
—Menisit ja ottaisit teidän kyökistä ja sitte syötäisi.
—Pappa on vihainen, kieltäytyi Vesa, selittäen:—Kun siihen sattui se kivi… Se on siitä telehvoonista kaikille hyvin vihainen… Ja sanoo panevansa linnaan!
Syntyi pieni neuvottomuus. Otto kaiveli nenäänsä ja Esa seisoi kädet housun taskussa. Vesa kerskasi äskeistä tunnustustansa koristellen:
—Mutta kunhan pappa menee ryöstämään ja mamma on yksinään, niin sitte minä en pelkää, vaikka olisi sata pappaa!
Mutta nälkä yltyi sitä mukaa kun päivä kului. Vihdoin keksi hölmö Juntus keinon. Hän ehdotti:
—Mennään tämän talon tupaan pyytämään köyhän apua!
Ensin se ihastutti, mutta oitis huomasi Vesa:
—Eipä sitä uskalla. Tämä on lukkarin talo ja ne tuntevat ja sanovat papalle.
—Tuntevatko sinut, Juntus? hoksasi siihen toki Esa, ja sitten selvisi asia: Juntus lähti Esan kanssa kerjäämään, ottaen Esan maitopurkin mukaansa. Vesa vielä neuvoi:
—Jos on Saku siellä, niin käske tulla tänne… Se on semmoinen poika jolla on samallainen hattu kuin minullakin.
* * * * *
Lukkarin talossakin oli suru. Tieto vallesmannin ainoan lapsen häviämisestä oli koskenut talon väkeen. Lukkarin lihava rouva oli juuri itkenyt, kun Juntus ja Esa pistäytyi tupaan, pysähtyen nöyrinä ovenpieleen. Esalla oli kannunsa kädessä ja hattuansa hän piteli suunsa edessä. Ensimmäisenä huomasi heidät Saku, riensi luo ja tervehti Esaa:
—Mitä sinulla siinä kannussa on?
—Ei mitään, oli vastaus. Saku huusi:
—Äiti hoi! Täällä on kaksi kerjäläispoikaa!
—Hyvä isä siunatkoon! hämmästyi rouva ja kyseli:
—Kenenkä onnettoman lapsia te olette, kun olette noin likaisiakin, niin kuin olisitte riihen uunissa rypeneet? Kuka sinun isäsi on? toisti hän vielä Juntukselle. Tämä ilmotti:
—Ei kukaan.
—Mitäs te kulette? tarttui Saku ja nyt sanoi Juntus asiansa nöyrällä äänellä, anoen:
—Me olisimme pyytäneet, jos rouva olisi niin hyvä ja antaisi vähän köyhän apua!
—Köyhän apua! yritti rouva ihmettelevällä äänellä, mutta Saku ehätti riemuissaan:
—Kuule äiti! Menenkö minä antamaan niille?
—No mene nyt…! Anna niitä kasattuneita leipiä … mutta elä anna paljon! lupasi rouva.
—No mennään ruoka-aittaan! riehahti silloin Saku ja pojat lähtivät.
Ulos tultuansa kysyi Juntus oitis:
—Oletko sinä lukkarin Saku?
—Olen… Kuka sinulle sanoi?
—Vallesmannin Vesa… Se sanoi, jotta tule yhteen joukkoon.
* * * * *
Lukija voi arvata Sakun riemun, kun hän pääsi asiasta perille. Ruoka-aitasta he ottivat ensin tuoretta leipää ja kalaa, mutta sitten kysyi Saku:
—Otetaanko voitakin?
—Otetaan, lupasi Juntus ja Esa lisäsi:
—Ja tuossa on palvattua lihaa… Se on hyvin hyvää!
He ottivatkin molempia ja Saku riemuitsi:
—Nyt sitä saa syödä lihaa vaikka miten paljon, kun ei mammaa ole siellä… Entäs mitä sinä sillä läkkikannulla teet?
—Tämä on maitokannu! selitti Esa. Saku kiirehti:
—No pannaan siihen maitoa…! Tästä pytystä otetaan vastalypsettyä maitoa.
Nopeasti olikin kaikki suoritettu ja juoksujalassa riensivät pojat ylisille. Vesa oli jo vastassa ja kysyi Juntukselta:
—Saitko sinä?
—Sain.
Nyt hän tervehti jo Sakuakin, kerskaten:
—Saku hoi! Musti ja teidän koira kun tappeli eilen oikein!
—Voittiko Nalle?
—Ei… Musti voitti ja sitte Nalle älähti … ja sitte me menimme meidän latoon ja poltimme tupakkaa.
—Mistä te saitte? tiedusti kateellinen Saku, mutta ei ollut nyt aika selittelyihin. Pojat katkoivat leipäkimpaleet kukin itsellensä, voitelivat voita leivälle sormellansa, haukkasivat lihamurikasta vuoron perään, ja Vesakin kehui nyt:
—Voi miten makeata leipää…! Entäs onko pappa ollut teillä, Saku?
—Ei… Mutta se on sanonut, jotta kun hän löytää niin hän ottaa harjaksista, oli vastaus. Vesa tiedusti masentuneena:
—Ketä se ottaa?
—Sinua … ja sitte ne etsivät sinua koko yön, selitti Saku. Vesa riemastui:
—Eivätpäs toki löytäneet…! Eiväthän löytäneet, Saku!
—Eivät, vahvisti toinen ja ryhtyi seisomaan päälaellansa, kehuen:
—Seisoppas sinä, Vesa näin!
He olivatkin jo syöneet ja ryhtyivät nyt koettamaan päällänsä seisomista. Se ei kumminkaan onnistunut toisille, ja Saku oli nyt joukon sankari. Hän kehasi uskaltavansa tehdä vaikka mitä. Silloin väitti Otto:
—Eipäs vaikka mitä!
—Tuosta luukustakaan et uskaltaisi hypätä alas, väitti Vesakin jo nyt, mutta silloin Saku yltyi ja sanoi:
—Jos tuosta mätettäisi ensin sinne alle oikein iso läjä heiniä, niin uskaltaisin, vaikka henki menisi!
—No, mätetäänpäs! riemastui silloin koko joukko ja kiireellä ryhtyivät he syytämään lukkarin heiniä alas navetan likaiseen permantoon.
—Nyt hypätään! kerskasi Saku, kun läjä oli valmis, ja suhahti alas.
—Nyt, huudahtelivat toiset toinen toisensa jälkeen, tupsahdellen samalla alas pehmeään heinäläjään. Alkoi iloinen hyppääminen kilpaa. Kiivettiin tikapuita myöten ylös ja päätä pahkaa aina oitis alas, kunnes viimein koko joukko istui väsyneenä heinäläjässä ja alkoi juttelu.
* * * * *
Siinä jutellessa johtui Sakun mieleen taas Vesan ilmotus tupakan poltosta ja hän kysyi:
—Osaisitko sinä Vesa puhaltaa savua sieramista niin kuin renki Matti?
Vesa ei vastannut. Saku kerskasi:
—Minäpä osaisin!
—Etpäs!
—Osaanpas… Simolan Pojunkin kanssa kun me poltimme, niin minä osasin, mutta Pojulle meni henkeen, väitti Saku.
—Näytäppäs tokko osaat! epäili sitä toki vielä Juntus. Saku vannoi:
—Näytän kyllä…! Mutta kun ei ole tupakkaa ja piippua!
Kaikki myönsivät vaikenemisellansa että niistä oli puute. Mietittiin.
Vihdoin keksi Juntus keinon. Hän ehdotti:
—Kun olisi putkea, niin tehtäisi putkipiiput!
Silloin riemastui Saku:
—Minäpä tiedän…! Mennään meidän kauramaahan…! Siellä on hyvin paljon putkia!
—Mennään! oli yhteinen riemu ja he lähtivät lukkarin kauramaalle, jossa kasvoi putkia kauran seassa.
Kenenkään huomaamatta he pääsivät pujahtamaan talosta ja vaelsivat iloisena joukkona kauramaalle. Varovaisuuden vuoksi he kätkeytyivät siellä kauraan ja kohta olivat piiput valmiit, mutta silloin huomasi Vesa:
—Mutta nyt ei ole tupakkaa.
—Kun saisi mistä, arveli siihen Juntus, mutta ei Sakukaan tiennyt mistä sitä saisi. Kotvan aprikoitua kehasi Juntus vihdoin:
—Kun oltaisi kaupungissa, niin sieltä sitä löytäisi vaikka mistä.
Toiset oudostuivat. Juntus lisäsi:
—Ihan joka paikasta löytäisi siellä: rappusien alta ja hevosen syöttöpaikoilta ja vaikka mistä löytää sikarin ja paperossin päitä!
—Voi, voi! ihastui Esa ja kysyi:
—Oletkos sinä löytänyt?
—Olen… Kerrankin minä näin kun yksikin herra viskasi melkein kokonaisen sikarin ja silloin minä paikalla löysin sen… Eikä se herra tiennyt siitä mitään.
Keskustelu alkoi kiihdyttää mieliä ja sen lopussa jo huudahti Vesa:
—Kun pääsisi miten kaupunkiin, niin sitte sitä poltettaisi tupakkaa vaikka miten paljon.
Ja nyt tuli kysymys miten sinne päästä. Keskustelu siitä asiasta kesti kotvasen. Viimein hoksasi Esa keinon miten päästä kaupunkiin. Hän huudahti:
—Lähdetään sinne katsomaan telehvoonii!
—Niin pojat! Todellakin! Lähdetään katsomaan telehvoonia! riemastui
Vesakin ja toiset suostuivat yhdestä suusta:
—Lähdetään!
Ja niin he lähtivät putkipiiput mukana, lahmattuansa hyvän alan lukkarin kauraa. Metsätietä myöten kiersivät he telefoonitielle ja jatkoivat matkaansa sitä myöten edelleen kaupunkia kohti. Rehvakkana kehasi Otto:
—Nyt sitä nähdään telehvooni!
* * * * *
Seikkailuitta he olivat päässeet yksinäisen Kosolan talon ohi. Siinä on tien vierellä syvä, kapea notko, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä ahorinne. Neljä poikaa oli siellä rinteellä vuoleksimassa jännepyssyn jänteitä. Heidät huomattuaan ehdotti Juntus:
—Kivitetään noita poikia!
—Kivitetään!
Ja oitis suhahtivat kivet ilmassa. Kylän pojat hoksasivat ja eräs heistä huusi:
—Pojat! Ne kivittävät..,! Annetaan vastaan!
Niin alkoi kivisota. Kivet lentelivät kapean notkon yli. Sotijat etsivät suojapaikkoja. Silloin tällöin sattui kivi johonkin. Kuului silloin aina älähdys, sitten julma uhkaus ja sota kiihtyi. Viimein osui kivi Vesan otsaan, nostaen siihen pienen kuhmun. Toiset olivat saaneet samanlaisia kuhmuja johonkin muuanne, josta ne eivät näkyneet. Vesa suuttui ja huusi haukkumasanan:
—Räkänenä!
—Mikäs sinä olet! uhkasi siihen jo vastatappelija ja nyt alkoi toistensa haukkuminen. Saku huusi:
—Mustalaisen poika!
—Ja sinä rytkyläisen! tuli vastaus. Juntus huusi nyt:
—Sinun isäsi on akka!
—Ja sinun isälläsi on sappermentti!
—Ja sinun pipparmantti!
—Ja sillä on risanuttu! tuli lisää.
—Elä hauku! huusi Saku.
—Haukunpas!
—Haukuppas tokko uskallat! uhkui Saku.
—Haukun kyllä!
—Minkäs teet kun haukun!
—Mörökölli! tarttui Vesa.
—Ja sinä körömölli! tuli vastaan ja sitä seurasi naurun rähäkkä. Vesa suuttui ja uhkasi:
—Saakeli!
—Tuleppas tokko uskallat!
—Tulen kyllä!
—Tuleppas… Ripakinttu…! Tuleppas…!
—Tuleppas…! Kutti! Kutti!
Ja silloin suuttui Vesa. Keppi ojona hyökkäsi hän aidan yli notkoon ja sieltä ylös vastustajien kimppuun. Toiset seurasivat mukana villisti huutaen. Vastapuoli viskasi vielä kerran kivillä, mutta sitten se syöksyi hurjaan pakoon ja niin oli rinne vallotettu. Esa ylpeili voitosta:
—Nyt jos tulisi vaikka mikä, niin se menisi pakoon… Vaikka Immosen härkä tulisi.
—Tahi vaikka tulisi sata poikaa! yhtyi Juntus. Saku viskeli innoissansa kiviä ja Otto uhkaili:
—Kun me miehen kokoisella kivellä oikein viskaisimme, niin vaikka olisi miten monta poikaa, niin ne lähtisivät pakoon…
Ja nyt lukivat he saamansa kuhmut. Jokainen oli saanut useampia, mutta
Juntus sanoi niistä:
—Eipä ne näy… Tuo Vesan vain näkyy.
Ja siksi otettiinkin lukuun ainoastaan Vesan kuhmu ja Esa nauroi äitinsä parannuskeinoja muistaen:
—Kun olisi tehdä villavaatteella taikaa, tahi ottaa maitopytystä kermaa ja voidella, niin se painuisi!
Viime mainittua keinoa päätettiinkin käyttää ja joukko jatkoi matkaansa, päättäen mennä ensimmäisestä talosta pyytämään kermaa. Mutta matka oli pitkä. Ikään kuin kulkua jouduttaaksensa ehdotti Esa:
—Pojat! Ollaan hevosilla!
—Ollaan!
Tehtiin pajunkuoresta ohjakset; otettiin patukat. Yhdet olivat hevosina, toiset ajajina. Saku ajoi parilla. Hevoset hirnahtelivat. Hurjaa vauhtia saavuttiin niin ensimmäiseen, Pajarin taloon.
Mutta sanotussa Pajarin talossa olet sinä lukija itsekin rahtimatkoillasi usein ollut yötä. Sinä siis tiedät, että sen ovet ovat yölläkin aina auki, ettei talonväen tarvitse nousta yöllä saapuneita rahtilaisia sisään päästämään, kun ne tulevat hevosiansa syöttämään. Itse saa jokainen tulla, yöpyä ja mennä.
Oli jo myöhäinen ilta, kun pojat ajoivat talon pihaan. Talon väki nukkui. Pojat työntyivät tupaan kenenkään kuulematta. Kermaa he eivät saaneet, mutta tuvan lämpö painosti suloisesti ja kohta nukahtivat matkustajat kuka mihinkin, pitkin penkkejä, rauhalliseen uneen.
Valkeni sitten aamu kirkkaana, tyynenä. Talon väki heräsi. Emäntä ihmetteli kuin itseksensä:
—Kenenkähän lapsia siihen on tullut semmoinen liuta!
—Olipa nää vaikka kenen … eto elävät, arveli siihen isäntä. Väki hajosi töillensä. Pojat heräsivät ja lähtivät ulos.
Talo oli pienen lammen rannalla ja rannalla kuivuivat äsken pestyt maitopytyt. Vieno tuuli kävi talon rannasta pois päin.
Ja silloin juolahti Sakun päähän ajatus. Hän huudahti:
—Tehdään pytyistä laivoja ja pannaan niihin sotaväkeä!
—No!
—Mutta eipä ole sotamiehiä, huomautti Esa.
—Pannaan palikoita ja kiviä … ja kaikkea, keksi Vesa.
Ja oitis oli pyttylaivasto pikkulaineilla kiikkumassa selkävesille. Missä oli palikka sotamiehenä, missä pikku kivi tykkinä ja käpy päällikkönä. Joku pytty oli vielä jälellä. Talon kissa hääri pyttyjen luona, luullen saavansa maitoa.
—Pannaan viime pyttyyn kissa kuninkaaksi, hoksasi Vesa.
—Pannaan!
—Kis … kis!
—Nau-uu! käyristeli kissa vastaukseksi ja hieroi pyytäjän säärtä.
—Pane nyt tuohon! varasi jo Juntus alustaja oitis seilasi kissa pytyssä, tavottaen päälaivastoansa häntä kohona ja naukuen rantaa kohti. Pojilla oli hauskaa.
Mutta silloin kuului rappusilta emännän kovaääninen siunailu:
—Pahahenki vieköön…! Kun ne yölliset riivatut ovat mättäneet maitopytyt lampiin…! Miehet…! Miehet hoi! hän huusi.—Tulkaa antamaan niille hylyille aika sauna!
—Voi, voi! pääsi poikaparvelta, kun se syöksyi hurjaan pakoon ja pelastui ehein nahoin. Mutta pyttylaivasto hajaantui lammin selkävesille. Kissa naukui ja pyttyjä kokoamaan kiirehtivä veneväki sadatteli öisiä vieraita.
VI
Huolettomina, iloisina he vaelsivat nyt edelleen kaupunkia kohti. Missä oli jyrkempi alamäki, siinä he tavallisesti juoksivat, että tomu pölisi. Tasaisilla seuduin he sen sijaan tavallisesti joko kivittivät telefoonilankaa ja posliineja, tai viskoivat kiviä, koettaen kuka saa etemmäksi viskatuksi. Ylämäkipaikoissa he taas kertoivat omista uskalluksistansa ja joskus väittelivät niistä. Kerta, kun Saku liiaksi kehui, väitti Esa puolestaan:
—Oletkos sinä ollut Immosen ladon katolla?
—En.
—Minäpä ja Otto olimme!
—Oliko se korkea?
—Oli… Ja sinne näkyi vaikka koko kylä… Ja Immosen härkäkin näkyi, mutta se ei uskaltanut tulla, kun me ärjäsimme jotta: telehvoon! kerskui Esa. Kateellisena väitti silloin Saku:
—Mutta muuallapa et ole ollut!
—Oletkos sinä? pelkäsi Otto jo voiton menevän.
—Olen… Vaikka missä olen ollut ja kotonakin olen tehnyt vaikka mitä.
—Oletko jännepyssylläkin ampunut?
—Olen … ja rihmapyssyllä ja kaikella… Ja selkähevosellakin olen ajanut… Ja ihan kaikkea olen tehnyt, kehui Saku.
—Etpäs, kadehti jo Esa.
—Olenpas.
—Etpäs…
—Olenpas…! Tahi sanoppas mitä en ole tehnyt!
—Oletkos sinä sylkäissyt vallesmannin pyssyn piipun reikään? tokasi taas hölmö Juntus ja nyt täytyi Sakun vastata:
—En.
—Vesapa on sylkäissyt! tarttui siihen Otto. Mutta nyt keksi Sakukin asian ja kerskasi:
—Mutta isän mustepulloon minä sylkäisin, ja meidän kaivoon minä olen ja sylkenyt vaikka miten monta kertaa.
* * * * *
Yleensä Saku pysytteli siten joukon sankarina. Juuri tämän viimeisen puhelun aikana he osuivat sivuuttamaan Nousiaisen talon, jossa oli hyvin syvä vinttikaivo. Esa sen huomattuansa oitis kysyi:
—Oliko teidän kaivo noin syvä, kun sinä sylkäisit?
—Oli … syvempikin vielä!
—Sylkäistäänpäs tuohonkin kaivoon! hoksasi siitä Juntus.
—Sylkäistään! suostui joukko ja kääntyi juoksujalassa kaivolle.
Siinä asettuivat he mahallensa kannelle, ympäri kaivon kansireikää, päät reikään päin. He sylkäisivät yksi kerrallansa ja sitten vartoivat miten kauan sylki matkalla viipyi. Vihdoin alkoivat he kilpailla: Kaksi tai useampi sylkäisi yhtaikaa ja sitten tarkastettiin kumman sylki ensiksi pohjaan ehtisi. Joskus syntyi erimielisyyttäkin tuloksia laskiessa, mutta ne sovittiin, jonkun uuden käänteen sattuessa. Paikalle tuli talon pikkunen poikanaskali, sormi suussa, ja kysyi lapsen kielellä:
—Mitee työ teettä?
—Me sylemme kaivoon, vastasi Saku ja Vesa kysyi:
—Onko tämä teidän talo?
—On, nauroi poikanaskali.
—Entäs onko tämä kaivokin teidän? syventyi asiaan Otto.
—On te! myönsi pojan naskali ja innostui:
—Olenpa minäkin tylkenyt itän piippuun ja kittan tilmille.
—Kenenkäs sinä olet poika? oudostui jo Vesa.
—Itän.
—Isänkö…? Etkös sinä ole äidin? ihmetteli Otto.
—En… Ja on meillä ito Jannekin, mutta te työ piimävelliä, kerskui poikanen nauraen.
—Oletpas äitisi poika! väitti Esa ja Saku neuvoi:
—Elä pidä sormia suussasi, kun olet jo niin iso.
Mutta silloin lähti poika juosta kipasemaan tupaan, jossa hän sai selitetyksi, että kaivolla on vieraita poikia, jotka sylkevät kaivoon. Oitis sanoi isäntä kiivastuneena:
—Meneppäs, Janne, heitä se vellin syönti, katsomaan, ja jos on, niin anna paholaisille aika kyyti!
Mies tuli. Mutta sillä välin olivatkin pojat kyllästyneet sylkemiseen ja
Juntus huomautti:
—Kun olisi viskata kivi, niin se molskahtaisi.
—Viskataan, pojat, kivi! riemastui Esa.
—No…! Viskataan!
Ensin he viskoivat nyrkin kokoisia mukulakiviä, sitten jo isompia rauniokiviä. Heitä huvitti, kun ne pudota molskahtelivat syvään kaivoon. Asia innostutti. Jo sanoi Otto:
—Kun olisi oikein iso kivi pudottaa, niin sitte se oikein molskahtaisi!
—Pudotetaanpas!
Ja kaivon vieressä sattuikin olemaan talon vanha jauhekivi. Vaivoin saivat he vieritetyksi sen lautaa myöten kaivon kannelle. Se oli menossa kaivonsuusta kaivoon juuri silloin kun Janne karkasi heidän kimppuunsa iso kyntövitsa ojona ja huutaen:
—Elkää pudottako sitä kiveä kaivoon … paholaisen vietävät!
Mutta se oli jo myöhä: Molskahtaen syöksyi kivi kaivon pohjaan ja pojat riehahtivat kauhuissaan pakoon minkä jaloista pääsi. Janne juoksi perästä ja hutki patukalla kintuille minkä kerkesi, pojat huusivat, Janne kiroili ja isäntä kehotteli rappusilla seisten:
—Anna pakanoille…! Anna paremmin hyväkkäille…! Voi nuo juoksulaat minkä hyvänsä tekivät!
Mutta Jannella oli onneksi isot saappaat jalassa ja hän sattui kompastumaan kiveen, joten pojat pelastuivat enemmästä kurituksesta. Pitkän matkan painoivat he toki vielä täyttä juoksua tietä pitkin uskaltamatta taaksensa katsahtaa. Mutta tultuansa vakuutetuksi, että takaa-ajaja oli jäänyt jälelle, poikkesivat he tiepuoleen.
Siinä istuivat he nyt kauan sanattomina. Kukin katseli omia pohkeitansa.
Vihdoin kysyi Vesa:
—Sattuiko sinuun, Saku?
—Sattui tuohon… Entäs mihinkäs kohtaan sinuun sattui?
—Ei kun tuohon vain pohkeeseen … ja tähän toiseen jalkaan, selitti
Vesa. Juntus taas kehasi:
—Minuunpa sattui kolmeen paikkaan … ja olisi vielä sattunut, jos minä en olisi oikein juossut?
Saku jo näytti suuttuneelta, mutta silloin selitti Otto:
—Paraneepa tämä, kun voitelee sylellä näin.
Toiset seurasivat neuvoa, sylkäsivät vitsan jälkiin ja voitelivat ne näpillänsä. Itse asiassa jokaista harmitti Jannen menettely, ja se harmi yltyi sitä mukaa kun sylellä voideltuja vitsan jälkiä rupesi kirvelemään. Kukaan vaan ei olisi halunnut sitä suuttumustansa ilmaista ja siten ensimmäisenä osottaa, että häneen on sattunut kipeästi. Vihdoin rohkasi toki Vesa luontonsa: Jannelle kostaaksensa hän kehasi:
—Olisi meidän renki Matti osannut antaa kovemminkin.
Ja oitis laski Jannen arvo poikien silmissä: Nyt kehasi Sakukin:
—Olisi vaikka kuka osannut… Jos vaikka minä olisin ottanut meidän renki Pekan kyntövitsan ja sillä oikein vedellyt, niin suuremmat makkarat olisi pitänyt nousta.
—Ja jos minä olisin vedellyt oikein isolla takkavitsalla, niin olisi pitänyt kohota ihan sormen paksuiset makkarat, ylvästyi siitä Ottokin. Esa heilautteli kannuansa ja ilmotti:
—Tahi jos minä olisin lyönyt vaikka tällä läkkikannulla, niin koko pään olisi pitänyt haleta.
Ja joukko tunsi nyt olevansa voittamaton. Juntus jo ilkkui Jannen kaatumisella: hän juosta kontuutti matkien, langeten vihdoin muka Jannen tavoin ja ilkkui:
—Se kun juosta konttuutti ensin näin … ja sitte tuiskahti näin turvallensa.
Koko joukko nauroi nyt sille vahingolle niin riemuisasti että muutamat aivan yltyivät pyöräyttämään häränpyllyn. Juntus siitä innostui: hän juosta hönttyytti ympäriinsä ja ollen muka hevonen hirnasi:
—Hii-ha-ha-ha-ha!
—Hii, hirnasi Esakin ja alkoi hyppiä Heikki Tirrin mustan oriin tavoin, syöksyi lopuksi täyttä ravia tielle ja alkaen painaa sitä pitkin että ikenet olivat irvellä huusi hän:
—Nyt sitä ajetaan Tirrin oriilla kaupunkiin telehvoonia katsomaan…
Hii-ha-ha-haa!
—Hii-ha-ha-haa! himasi siihen koko joukko ja syöksyi hevoskarjana Esan jälestä. Vasta ensimmäisessä ylämäessä pysäytettiin juoksu ja Vesa ylpeili:
—Kun olisi näin monta oritta sinunkin isälläsi, Saku, niin sitte kun me ottaisimme niistä yhden ja ajaisimme oikein, niin tuo pöly vain tupruaisi… Tupruaisihan, Saku?
—Tupruaisi… Ja sitte jos karrit särkyisivät, niin kun me kaikki pojat nousisimme sen hevosen selkään ja ajaisimme oikein täyttä nelistä, niin siitä ei ennättäisi mikään tieltä pois… Ei lintukaan ennättäisi … eikä vanha akka … eikä mikään… Eihän ennättäisi?
—Ei.
—Ja sitte siinä olisi hevosen selässä miestä…! Se olisi niin pitkä selkä kuin pappilan pytingin katto… Olisihan…? Vai eikö olisi?
—Olisi.
—Ja silloin ei uskaltaisi tulla sekään kaivotalon Janne… Vaikka hänellä olisi miten pitkä patukka, niin ei uskaltaisi, kun se hevonen oikein porhaltaisi! tarttui Juntus. Se muistutti taas mieleen vitsan jälkien kirvelyt. Hetkisen olivat pojat ääneti. Saku suuttui Jannelle ja kun siihen kohdalle, aivan tien molemmille puolin sattui suunnattoman iso kylän yhteinen lammaskatras, ei hän voinut olla sille vihaansa purkamatta. Äänettä sieppasi hän vitsaläjästä pitkän vitsaksen patukaksi, syöksyi lammaskatraaseen ja huudahti:
—Ajetaan, pojat, lampaita!
—Ajetaan! Ja oitis liehui jokaisen kädessä aimo patukka. Suunnattoman iso lammasjoukko alkoi painaa tietä pitkin ja poikaparvi perästä patukat kohoina. Lampaita oli yli kaksi sataa, niistä neljäkymmentäseitsemän kellokasta. Oli kuiva aika ja tiestä nousi aivan mahtava pölypilvi kun tämä omituinen joukko painoi hurjaa vauhtia mäkeä ylös, toista alas. Monet kymmenet lampaankellot kalisivat. Pojat huusivat. Semmoisessa mahtavassa pölypilvessä ja semmoisella vannalla saapuivat he kylään, jonka läpi tie kulki.
Ja nyt sattui koko kylän väki olemaan talkoissa Juvosen pellolla, aivan maantien varrella, mutta oli nyt keskellä peltoa kahvia juomassa. Puhuttiin taas telefoonista, joka kulki kylän läpi. Joku vaimoista päätteli viisaana:
—Kylläpähän vielä nähdään!
Vaiettiin. Toinen vaimo jo lisäsi:
—Sitä Antti-Kristuksen tuloahan ne ennustavat… Ei siitä langasta siunausta tähän kylään vuoda.
Hän haukkasi sokeria, puhalsi kahviin ja lisäsi kuin itsekseen:
—Milloin hän sitte itse ilmestynee.
Kohta alkoi kuulua outoa melua. Väki tarkkasi. Kohta nousi suuri pölypilvi, joka lähestyi uhkaavana, ja melu koveni. Alussa ei väki käsittänyt mikä on tulossa. Vihdoin arveli vanha Juvonen:
—Lampaatkohan nuo juoksevat … kun se kuulostaa vähän lampaan kellon ääneltä!
—No eihän se nyt paha henki toki lampaita ryllää … viattomia eläviä, oikasi siihen Ahokkaan vanha Lotta.
Pilvi yhä läheni ja melu koveni, mutta mitään ei voinut erottaa sakeasta pölystä. Lotta jo arveli:
—Jokohan tuo on nyt se itse se vanha vihollinen tulossa…
Hän mietti. Väki oudosteli. Lotta lisäsi jo kuin itsekseen:
—Siinä se nyt on jo … se itse Antti!
Mutta asia selvisi pian. Lauma syöksyi jo väen kohdalle. Juvonen huomasi hurjan poikaparven ja kiroili hädissään:
—Johan minä sanoin, jotta ne ovat lampaat…! Ottakaa sukkelaan seipäät ja antakaa niille syötäville, tahi ne ajavat lampaat kuoliaiksi.
Väki syöksyi aseita etsimään. Juvonen huusi lisää:
—Ne ovat paholaisen juoksupoikia… Antakaa ruojille seivästä!
Ja nyt alkoi ajo. Pojat huomasivat vaaran ja huudahtivat:
—Voi … voi!
Ja yhä hurjempaa vauhtia painoivat he tietä pitkin, väkijoukko riensi meluten perästä. Pojat unohtivat lammasten ajon ja koettivat vain pelastua. Mutta älytön lammaslauma painoi vain eteenpäin. Kahden puolen tietä oli pisteaitaa, joten pojat eivät uskaltaneet poiketa tiepuoleen, peläten viipyvänsä aidan yli noustessa liika kauan ja siten joutuvansa ahdistajien käsiin.
Niin mentiin kylän halki. Seipäät heiluivat. Väki huusi ja kiroili. Tielle sattui kauppias Juntusen poika Vikki ja Pekka Suokkaan poika Tena. He olivat siinä noppakiviä valitsemassa, kun lammaskatras lähestyi. Pelokkaina vetäytyivät he aitoviereen. Pojat syöksyivät laumoinensa ohi ja huomattuansa nuo kaksi turvatonta poikaa, huusi Esa:
—Tulkaa pakoon … ne tappavat!
Molemmat pojat säikähtivät siitä niin että suin päin syöksyivät yhteen joukkoon. Niin kasvoi joukko kahdella ja nyt kävi hurja kulku kylän läpi.
Mutta vihdoin loppui kylän kujatie. Tultiin metsään, jossa ei ollut aitaa, ja Saku huusi:
—Mennään metsään!
Ja sitä kyytiä syöksyikin poikajoukko tiheään koivikkoon. Väkijoukko ei sitä huomannut, sillä sakeassa pölyssä ei voinut mitään nähdä. Suin päin se seurasi lammaskatrasta, joka vielä jatkoi pakoansa. Viimein katras pysähtyi ja seisoi tiellä rauhallisena, kun takaa-ajajat saapuivat ja siunailivat:
—No senkös taivaaseen ne pojat hävisivät!
Ei kukaan voinut sitä käsittää. Etsittiin, mutta mitään ei löytynyt.
Joku siunaili jo:
—Mutta mitähän ne oikeastaan olivatkaan, kun hävisivät kuin tyhjä taivaaseen!
Ja silloin välähti kaikkien mieleen ajatus telefoonista ja pahoista hengistä. Jo arveli eräs:
—Jokohan nuo akat ennustivat oikein!
Mietittiin asiaa. Äskeinen puhuja toisteli:
—Kunhan … kunhan tässä ei olisi vain ollut itse se hyvin vanha poika ihmispoikien muodossa peliänsä pitämässä … kun se tuolla tavalla hävisi!
Sitä pohdittiin vakavasti ja illempana levisi se usko että lampaita ajaneet pojat olivatkin olleet pahoja henkiä. Se usko varmistui, kun ennen maatapanoa huomattiin kaksi kylän pojista hävinneeksi. Jokainen päätteli siitä:
—Ei suinkaan ne oikeat ihmisen lapset ole ennenkään lapsia vieneet!
Se ajatus oli aivan luonnollinen. Kylä oli kauhuissansa.
Kadonneiden kodeissa itkettiin ja surtiin ja sinä yönä ei uskallettu nukkua koko kylässä, sillä pelättiin pahan hengen uutta ilmestystä. Kadonneita etsittiin ja niiden vanhemmat olivat jo sairaat surusta.
VII
Sakun isä, lukkari Tenho Ossian Kuvatus oli ollut laiskan koulua pitämässä. Pojat olivat olleet hyvin unisia, eivätkä siis tehneet hänelle kiusaa. Siksi hän palasikin kotiinsa hyväntuulisena. Sovussa hän joi kahvia vaimonsa Hellä Karoliinan kanssa ja puheli:
—Jopa tämä Sakukin, kun pääsee rippikouluikään, niin rupeaa itse leipäänsä tienaamaan.
Ja kun kahvi oli juotu, otti hän virsikanteleensa, pihkasi sen jouhen ja pyysi:
—Tuoppas Hellä se nuottikirja tänne… Minä tuossa vähä veisaan!
Hellä otti nuottikirjan ja lähti astua pyörittelemään keittiöön. Lukkari ryki kurkkunsa puhtaaksi ja alkoi vetää virttä, vähän nenäänsä honottaen. Viimein hän valittikin:
—Tuo nenän pakana kun on tukossa, jotta ei tahdo nuotissa pysyä… Jos tuo nuuska hänet selvittäisi!
Hän turisti nenänsä puhtaaksi, pani nuuskan ja jatkoi sitten. Hellä
Karoliina oli palannut keittiöstä, kuunteli ja nyökytteli hartaasti.
Heillä oli nyt niin rauhallista ja kodikasta. Lukkari aivan heltyi.
Tyytyväisenä hän puheli:
—Kasvaakin tänä vuotena nuo omatkin elot niin hyvästi, että kaikki pitäjään elot joutavat myötäviksi ja voi ostaa nyt sinullekin kerralla muutaman tusinan uusia paitoja, niin ei tarvitse aina olla niiden puutteessa … eikä joka kuukausi ostaa.
Rouva nyökytteli hartaana, kiitollisena ja puheli muka miehensä anteliaisuutta estelläksensä:
—Eikö noita jo minun loppuiäkseni riittäne… Jo tuo minutkin kohta täältä korjannee luoksensa taivaaseen.
Harvoin oli heidän elämänsä ollut niin tyyntä ja rauhaisaa.
Mutta jonkun ajan kuluttua johtui lukkarin mieleen vallesmannin perheen suru ja hän kysyi:
—Onkohan se vallesmannin poika jo löytynyt?
Hellä Karoliina ei tiennyt ja rupesi taas suremaan.
Lukkari huusi silloin keittiöön palvelijoille:
—Menkääpäs sanomaan Sakulle, jotta menee kysymään, onko se vallesmannin poika yhä kateissa!
Mutta turhaan etsi Anni Sakua. Hän ilmotti:
—Ei sitä ole!
—No tottapahan tulee syömään! arveli siihen lukkari.
* * * * *
Saapui siitä ruoka-aika. Tavallisesti oli Saku ollut siinä asiassa hyvin säntillinen: ensimmäisenä oli hän aina ollut pöydässä. Ei ihme että Hellä Karoliina nyt oudostui:
—Ka … hyvä isä kuitenkin… Eikö sitä Sakua olekaan!
Lukkarikin oudostui ja käski:
—Menepäs nyt, Anna, ja hoihkase Saku syömään!
Mutta Sakua ei kuulunut. Lukkari jo arveli voileipää tehdessään:
—Mikähän sen pojan hyväkkäälle tuli! Odotettiin. Hoihkittiin vielä kerta, mutta turhaan. Hellä Karoliina hätäytyi. Äskeinen Vesan kohtalo ja järkkynyt mieli pani aavistamaan pahaa. Hän käski lukkaria:
—Huutaisit nyt itse.
—Saku…! Sa-ku! huusi lukkari akkunasta ja—Saku hoi! auttoi rouva toisesta. Ei kuulunut. Rouva alkoi jo tulla levottomaksi. Hän etsi ja touhusi vaivaloisesti kävellä väännätellen. Jo etsivät palvelijat apuna.
Mutta turhaan. Rouva ärtyi jo palvelijoille. Nämä tuskastuivat. Se koski äitiin ja hän alkoi kiihtyä. Lapsen kohtalo huoletti. Olihan Vesakin juuri kadonnut. Miksi ei hänenkin lapsellensa olisi voinut samoin käydä! Hikisenä huohottaen palasi rouva ja istahti.
Ja nyt ei maistunut kummallekaan ruoka. Jonkun ajan kuluttua itkeksi jo rouva, puhellen:
—Vaikka lie lapsi rukka joutunut saman kohtalon omaksi kuin Vesa parkakin!
Sitä aavisteli jo lukkarikin, mutta puolusti omaa poikaansa:
—Sehän se vallesmannin poika pahennus onkin sen opettanut kaikille pahoille ilveille!
* * * * *
Niin kului päivä lähelle iltaa. Kylällä kerrottiin ihmeellisiä arveluita
Vesan katoamisesta. Ne kertomukset tarttuivat lukkarin väkeen, ja kun
Sakua ei mistään löytynyt, kiihtyivät mielet. Lukkari jo mutisi kuin
itseksensä:
—Saa niitä tässä tätä isoa joukkoa syöttää ja elättää, mutta ei niistä ole sen vertaa, jotta lapsista pitäisivät huolen!
Hellä Karoliina arvasi heti asian, sillä jokseenkin samoilla sanoilla oli lukkari aina ennenkin alottanut riidan. Hän jo rykäsi itseksensä ja ryhtyi kärpäslapulla tappamaan pöydällä kihiseviä kärpäsiä, kiukutellen niille hermostuneena, ja kun lukkari vielä jatkoi joukon suuruutta valitellen, sanoi hän riidan aluksi:
—Kukas sinun käski mennä naimisiin!
Ja kohta oli nyt lukkarinkin talon elämä nurin. Väki lähetettiin etsimään Sakua. Rouva itki ja tuskaili. Lukkari tuskastui ja ärjäsi lopulta:
—Hyvin sinä olisit joutanut pitämään huolta pojasta…! Kymmenen akkaa on talossa ja kaikki vain syövät ja makaavat siinä!
—Ten-ho! löi rouva jo lihavaan polveensa varottavasti ja jatkoi:—Minä sanon sinulle, Tenho Ossian vielä kerran, jotta muista kenen palvelija sinä olet ja jotta sinä olet naimisissa oleva mies.
Lukkari siitä yltyi. Sukeutui sanan vaihto. Lukkari varotti kämmensyrjällään ja tankkasi samalla, joka sanaa painostaen:
—Minä sanon sinulle, Hellä Karoliina, jotta muista sinä, jotta sinun miehesi on kirkon palvelija ja jotta sinä et saa olla pahana esikuvana seurakunnalle!
Silloin nousi rouva, meni miehensä nenän eteen, varotti samalla lailla, kämmensyrjällänsä tahtia lyöden, ja tankkasi:
—Ja muista sinä, Tenho Ossian, jotta sinä olet seurakunnan edessä luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jotta sinä et saa seurakunnan edessä sanaasi syödä.
Lukkari nuuskasi kiivaasti. Rouva rupesi kärpäslapulla tappamaan kärpäsiä akkunasta, kääntyi tehtävänsä lopussa puoleksi lukkariin päin ja yritti:
—Ja minä sanon sinulle vielä sen…
—Hel-lä! varotti lukkari keskeyttäen, sillä hän arvasi mitä nyt jo oli tulossa. Mutta rouva yltyi:
—Minä sanon si…
—Hel-lä! keskeytti lukkari aivan karjasemalla.
—Jotta sinä olet virren honottaja! huusi silloin Hellä Karoliina sen sanottavansa. Sitä ei lukkari koskaan sietänyt, sillä hän ei millään muotoa tunnustanut veisaavansa nenäänsä. Raivostuneena sieppasi hän kahvikupin pöydältä, paiskasi sen säpäleiksi lattiaan ja poistui ähähtäen:
—Saakeli.
Alkoi uneton yö. Isäntäväki riiteli. Rouva itki välillä ja koko väki etsi kadonnutta lasta.
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli lukkari jo aamiaisen aikaan vallesmannin luo ja kertoi Sakun häviöstä. Molemmat isät olivat aivan sekaisin. Nimismies päivitteli:
—Tjaa…! Tjaa, veli!
—Tjaa!
Vaiettiin. Taas yritti vallesmanni:
—Minä en enää ymmärrä mitään… Kun saisi edes kaupunkiin telefonoida, mutta senkin ovat rikkoneet, ruojat, niin ettei enää voinut lääkäriä kutsua…! Lempikin kun tässä mylläkässä vielä sairastui!
Masentuneena, yönuttuun puettuna hän käveli edestakaisin ja lisäsi:
—Nikodemus toki saatiin tähän suonta lyömään, jotta ei halvaus tulisi… Täytyi turvautua jo siihenkin vanhaan konstiin!
—Tjaa!
Ja taas vaiettiin. Lukkari hankasi nenänsä alusta nenäliinatukulla ja pani nuuskaa talon rasiasta. Isäntä jatkoi miettivää kävelyänsä äänetönnä kunnes huusi pois lähtevälle Nikodemukselle akkunasta:
—Nikodemus…! Joko sinä sait palkkasi?
—Joo, herra vallesmanni!
—Kuule … kuule…! Joko se Nikodemus menee? tuli lukkarille kiire.
Hän riensi akkunaan, pani silmälasit päähänsä ja huusi:
—Nikodemus… Kuule Nikodemus!
Nikodemus pani lasit juhlallisesti nenällensä, keikisti päänsä ja vastasi sitten:
—Joo, herra lukkari.
—Meneppäs, kuule, Nikodemus, samalla tiellä ja lyö suonta siitä meidän rouvasta… Sekin on sairaana ja haluaisi sinua.
—Soo! lausui Nikodemus juhlallisella äänellä ja lähti. Vallesmanni kolusi kaapissansa, otti sieltä pullon, kilkutteli sitä ja lausui:
—Vieläkö hänestä tullee lasit mieheen…! Kallistuu tuokin särvin, jotta eivät enää palkat riitä.
He ryhtyivät sitä tasailemaan. Sitä tehdessä virkistyivät hieman mielet. Vallesmanni voi jo puhella virkatehtävistänsäkin sen verran että ilmotti:
—Lautamies Koljosen ja siltavoudin lähetin tutkimaan, kuka sen on tuon telehvoonilinjan särkenyt… Kun sais pakanat kohta ensi yrityksestä kiinni ja antaisi hyvät sakot, niin pitävät kyntensä erossa… No, maistappas, veli!
—Tjaa!
* * * * *
Antti Juhanan mökissä istui isäntä itse Urho Ernestin kanssa synkkänä, tupakoiden. He olivat puhuneet telefoonin hävityksestänsä ja nyt murisi Antti Juhana:
—Mutta tottapahan nyt on poikki… Niin jotta ei siinä enää lennä!
Syntyi äänettömyys. Sen lopetti Urho Ernesti, selittäen:
—Sillä hienolla puulla ei vielä katkennut pakana, vaan kun se iso honka hakattiin ja se kaatua rusahti, niin katkesikin siinä lanka.
Eevastiina oli seurannut keskustelua ja huokaili nyt:
—On … on sitä tällä köyhällä koettelemusta… Kaikki telehvoonit ne vain sen harteille taakkaa tuovat … kaikki ne vain lisäävät köyhän kuormaa.
—Niin kuin tää mikä? kysyi siihen lautamies Koljonen, joka juuri tuli tupaan siltavoudin kanssa ja kuuli Eevastiinan valituksen.
—Niin kuin nyt tääkin pahan hengen lanka … tää telehvooni, murahti siihen Antti Juhana.
—Ka rikkoneetpa ne ovat sen nyt, oikasi lautamies. He eivät tienneet, että sen olivat rikkoneet juuri Antti Juhana ja Urho Ernesti, vaan tulivat juomaan. Piippu ikenissä murahti siihen Antti Juhana:
—Ka joutikinpa tuon rikkoa … rikkoa…
—Jouti, vahvisti Urho Ernesti. Lautamies Koljonen turisti joukon luona nenänsä, pyyhki sen aluksen kämmensyrjällänsä ja arveli:
—Kuka hänet vain lie rohennut rikkoa!
—Ka kukapa se! murahti Antti Juhana hyvillänsä, ylpeänäkin. Koljonen toisteli:
—Kuka, kuka hänet lie viilettänyt poikki … kun siitä ei kuulu nyt enää se sana lentävän.
—Vai jo toki lakkasi lentämästä … rietas! oli Urho Ernesti tyytyväinen tekoonsa ja Antti Juhana ilmotti:
—Ka tämän Urho Ernestin kanssapa me sen vain vetäisimme poikki … sillä isolla hongalla!
—Vai te se!
—Me.
—Mhyy!
—Mehän sen vetäsimme! vahvisti Urho Ernesti Ernestikin. Lautamies aluksi vaikeni, mutta lausui sitten:
—Ka sittenpä tässä ei ole enää sen enempää selvässä asiassa!
—Eihän tässä! arveli Antti Juhanakin ja naapuri lisäsi:
—Ei.
—Ei ole … ei ole! yhtyi vielä Koljonen ja nyt puhuttiin pitempi aikaa päivän tapahtumista ja telefoonin osuudesta niihin. Vihdoin ilmoitti lautamies:
—Ka sittepä minä voin tässä samalla tiellä manata vallesmannin puolesta käräjiinkin … vastaamaan siitä telehvoonin vikuuttamisesta…! Kun tämä siltavouti on tässä vieraana miehenä!
Raskas, synkkä äänettömyys seurasi niitä sanoja.
Vieraiden lähdettyä selvisi Eevastiina ja pitäen varansa, ettei mies pääsisi häntä taas onnettomuudesta soimaan alkoi hän sille juonitella, syyttää telefoonin särkemisestä. Hartaalla äänellä kaikerteli hän:
—Kun sitä olisi siinäkin asiassa uskonut ja luottanut sanan apuun, eikä siihen omaan voimaansa, niin ei olisi tätäkään tullut.
Niin alkoi katkera juonittelu. Tuli jo iltapäivä. Yhä jatkui jurnuttelu.
Jo huokaili Eevastiina ilkeästi:
—Mutta onpa tuo osannut vaimonkin silmät soaista … on se osannut pimittää vaimon, kun se on kaikkien pahantekijöiden kelkkaan sen suostumaan saanut…! Hoh-hoi sentään!
Mutta nyt vastasi jo Antti Juhana yhtä ilkeästi: Ovesta ulos työntyessään myönteli hän:
—Ka eipä se sanankaan valkeus jaksa valaista ihan älytöntä akkaa … koskapa on antanut sen joutua tään tuhman miehen kelkkaan!