* * * * *
Mutta vähitellen alkoi levitä valoa tähän surulliseen asiaan. Ukko Juvonen oli tullut kyläläistensä valtuuttamana pyytämään vallesmannin apua kahdessakin asiassa: ensiksi että löydettäisi kadonneet pojat Tena ja Vikki ja toiseksi että ryhdyttäisi poistamaan telefoonia. Hän selitti nyt asiansa:
—Eipä siitä muuta erikoista kuulu, ne kyläläiset vain lähettivät pyytämään jotta, jos tää vallesmanni virkansa puolesta nousisi sitä itse ukkoa vastaan … se on nähty siellä meidän kylällä lampaita ajamassa ja sitte vei muun hyvän lisänä kaksi lasta.
—Mitä 'itse ukkoa'? hämmästyi vallesmanni. Toinen selitti:
—Ka sitä, joka vei sen kauppias Juntusen ja talokas Suokkaan pojat … ja joka sitä kylän lammaskatrasta ajoi.
Asia sotkeutui tämän selityksen johdosta. Vallesmanni jo siunaili:
—Mikä vietävän ukko se sielläkin jo poikia vie?
—Ka se oikea ukko … se jolla on se paha nimi.
—No tääpä nyt vasta on…! Mistä se on kotoisin se ukko? sotkeutui toinen.
—Ka sieltä omasta valtakunnastaan … niin kuin herra vallesmanni tietää…
Lopulta ei asiasta tahtonut tulla mitään selvää. Vasta kun vallesmanni pani kovalle, vaatien tietoa mikä ukko se on, ilmotti Juvonen:
—Ka se joka meidät itse kunkin on vietellyt pois herrasta … niin kuin vallesmanni itsekin tietää… Se vanha vihtahousu.
Alkoi uusi selvittely. Vihdoin älysi vallesmanni asian, kun sai kuulla että se oli ilmestynyt viiden pojan muodossa. Hän kysyi:
—Minkä ikäisiä ne pojat olivat?
—Ka eipä niiden ijästä … tuossa kymmenen korvilla… Mutta muuten olivat hyvin siihen isäukkoonsa, ihan hyvin suuria heittiöitä!
Nyt selkeni vallesmannille asia. Riemastuneena huudahti hän vaimollensa:
—Lempi… Lempi hoi… Nyt sen pahan hengen jälillä jo ollaan: Se on mennyt tämän lukkarin poikahalvatun kanssa kaupunkiin päin ja tehnyt vielä kaikenlaista ilkeyttä mennessänsä!
—No herran kiitos…! Miten iloinen minä olen nyt! pääsi rouvalta riemastunut huudahdus. Vallesmanni jo hykerteli käsiänsä ja uhkaili Vesalle rangaistusta:
—Maltahan sinä … maltahan kun minä sinut kynsiini saan!
Nopeasti järjesti hän takaa-ajon ja lupasi Juvoselle toimittavansa kadonneet lapset vanhemmillensa. Kun Juvonen yhä viipyi, kysyi hän siltä:
—Vai onko sinulla vielä mitä muuta asiaa?
—Eipä siitä erikoista… Paitsi jotta ne kyläläiset pyytävät poistamaan tämän telehvoonin, jotta ei se paha henki…
—Telefooninko? keskeytti vallesmanni kiivaasti.
—Ka sen… Ne jo siitä meidän kylän kohdalta hävittivät valmiiksi sen telehvoonilinjan, jauhoi Juvonen. Silloin huusi vallesmanni vihoissaan akkunasta:
—Matti… Matti hoi! Heitä pois ne muut työt ja mene sanomaan lautamies Koljoselle, jotta manatkoon kaikki Köyhäjoen kyläläiset oikeuteen telefoonilinjan hävityksestä!
Sen kuultuaan painui ukko Juvonen tavallista syvempään kumaraan.
VIII
Mutta palatkaamme poikien luo.
Lampaanajoseikkailusta selvittyään he hiiviksivät kotvasen arkoina metsässä. Vasta kun uskoivat olevansa turvassa he pysähtyivät erään ahon reunaan ja alkoivat puuhailla: Joku kuori hampaillansa koivunvarvoista vispilän varpoja, joku löi itseksensä noppaa. Uudet tulokkaat eivät olleet vielä perehtyneet joukkoon ja katselivat sitä kädet housun taskussa. Sakua suututti äskeinen onnettomuus ja hän alkoi purkaa sisuansa piiskaamalla erästä koivua vitsalla. Vihdoin alkoi Juntus puhelun, kysyen vierailta:
—Olettekos te tämän kylän poikia?
—Olemme.
—Entäs kenenkäs ne olivat ne lampaat? tarttui Esa.
—Eivät ne olleet kenenkään yhden talon… Siinä olivat kaikkien lampaat! selittää tokersi juro Tena ja Saku varoitti:
—Elä sitte mene sinne kotiisi! Ne lyövät nyt siinä kylässä.
Ja siksipä ei Tena ja Vikki uskaltaneetkaan mennä kotiinsa, vaan lyöttäytyivät joukkoon. Aho oli joltisenkin marjainen. Pojat tyydyttivät siinä ensin nälkänsä. Mutta kohta arveli Juntus:
—Kun olisi missä hernettä?
Se arvelu miellytti toisia ja Vesa tiedusti Vikiltä:
—Kasvaako täällä kenen pellossa hernettä?
—Kasvaa, vastasi juro Vikki.
—Kenen?
—Kasvaa siinäkin Leinosen pellossa, mutta siitä se ukko Leinonen näkee! selittää tokersi Vikki. Saku tarttui nyt:
—Kasvaakos kenen muiden pellossa, niin jotta ei näy?
—Kasvaa.
—Kenen?
—Kasvaa vaikka kenen… Senkin Juvosen Rinnepellosta jos ottaa, niin siitä ei näy, selitti Vikki jurona ja oitis päätti joukko:
—No mennään sinne!
Onnellisesti, metsätietä myöten kierrellen, pääsivät he perille ja puhdistivat miltei puhtaaksi Juvosen hernemaan; söivät kylliksensä ja ottivat evääksi mikä mahtui Esan läkkikannuun. Lähellä olevassa, äskettäin heinillä täytetyssä ladossa he saivat oivallisen yöpaikan. Telmiessä ja häränpyllyjä pehmeässä heinässä laskiessa unohtuivat kaikki päivän tapahtumat ja Juntus sanoi:
—Nyt kun olisi tupakkaa, niin sitte saisi Saku puhaltaa savut nenästään… Puhaltaisitko Saku?
—Puhaltaisin kyllä! kehäsi Saku ja Vikiltä hän kysyi:
—Jos olisi tupakkaa ja piippu eikä isäsi näkisi, niin uskaltaisitko polttaa tupakkaa?
—Uskaltaisitkos sinä?
—Uskaltaisin… Ja vaikka olisi isäkin, niin minä uskaltaisin! ylvästeli Sakuja kehasi:
—Ja honottaakin uskaltaisin isän tavalla… Ja yhdenkin kerran kun isä tuli kotiin, niin me Simosen Pojun kanssa honotimme navetan ylisillä niin jotta isä kuuli.
—Löikö se sitte?
—Ei… Se ei nähnyt… Mutta mammalle se oli sitte iltasella äkäinen ja sanoi, jotta: mitä pahan hengen poikia sinä kokoat sinne ylisille!
* * * * *
Seuraava päivä oli sunnuntai. Se oli kaunis, tyyni päivä. Huolettomana vaelsi nuori joukko, kiersi takateitä myöten maantielle ja painui sitä pitkin edelleen. He tulivat vieraan seurakunnan kirkolle. Äkkiä kumahti kirkon kello ja Esa huudahti:
—Pojat…! Nyt on pyhä…! Toisetkin sen hoksasivat ja Saku ehdotti:
—Lähdetään kirkkoon… Jos siellä on semmoinen lukkari kuin isä, niin sitte honotetaan sille!
Ja juoksujalassa painoi joukko kirkkomäelle. He eivät kumminkaan ehtineet aivan kirkon luo, kun tapasivat joukon tuntemattomia poikia tienvarrella aidalla istumassa. Vesa lähti juosta renttuuttamaan niiden luo, huutaen niille juostessansa:
—Pojat hoi! Vaihdetaan hattuja!
—Mennään hattuja vaihtamaan! riehahti jälkijoukkokin juoksuun ja kohta oli hattukauppa menossa. Ainoana ehtona oli, että koko oli sopiva. Kun kaupat oli tehty, siirtyivät pojat hyrynlyöntiin, aivan kuin itsestänsä, ilman keskustelua. Toisella puolen olivat tuntemattomat kirkkomäen pojat, toisella seitsemän meille jo tuttua poikaa. Kiekko hurahteli pitkin maantietä, pojat huusivat ja seipäät heiluivat juuri puolipäiväsaarnan aikana.
Mutta sattumalta osui kiekko Sakun jalkaan. Tämä älähti ja alkoi liikata.
—Sattuiko sinuun? tiedusti Vikki.
Saku ei vastannut, vaan lynttyytti syrjään. Peli taukosi.
Vastapelaajien joukko lähestyi katsomaan. Silloin ilmotti Juntus:
—Tuo poikahan se viskasi.
—Elä valehtele! väitti poika, mutta Vikki vahvisti:
—Viskasitpas!
—Se on vale!
Mutta silloin tarrasi Saku poikaan kiinni ja alkoi tappelu. Yksi pojista varotti Sakua uhkaavasti:
—Elä lyö!
—Lyönpäs! uhkasi Saku ja alkoi murikoida nyrkillänsä. Alussa katselivat toiset rauhallisina, ympärillä seisoskellen ja Juntus sanoi:
—Saku voittaa!
—Purase, Saku, sen kättä! neuvoi Vesa.
—Puraseppas! uhitteli tappeleva poika.
—Purasen kyllä! vannoi Saku, vetäen poikaa tukasta. Poika alkoi huutaa:
—Elä tukista, kuule, tahi kun minä ärjäsen!
—Ärjäseppäs!
—Ärjä-sen! huusi poika ja oli jo pakotettu huutamaan:
—Aku…! Tule avuksi Aku!
Aku riensikin avuksi. Mutta silloin syöksyivät pojat Sakun avuksi ja vastatappelijoiden joukko liittyi yhdeksi. Syntyi sanomaton rähäkkä… Kepit heiluivat, revittiin vaatteita, tukistettiin, huudettiin. Meluun sekaantuivat tappelevien poikien koirat: nähdessään omansa mylläkässä ne juoksentelivat ympäri nujakkaa, haukkuivat ja ulvoivat. Kuului jo kirouksia ja itkua ja jo vuoti usean nenästä verta.
Mutta onneksi kuului melu kirkkoon. Suntio juoksi sen johdosta hätään, ennen kuin ehti pahempaa tapahtua. Siepaten eräästä kärristä ruoskan, juoksi hän nujakkaa kohti huutaen:
—Annan minä teille…
—Voi… Suntio! kuului huudahdus ja kuin siivillä lentää syöksyi koko tappeleva joukko pitkin tietä jokirantaan. Siellä pesivät he haavansa, istahtivat aidalle, toinen joukko toiselle ja toinen toiselle puolelle tietä ja rupesivat toisiansa härnäämään, kertomalla vastustajista ilkeyksiä toisillensa niin kovaäänisesti että vastustajat kuulivat. Juntus alkoi:
—Tuon keskimmäisen yhden pojan kotona on miehillä hattu nurin päässä!
Toverit sille nauroivat vastapuolen harmiksi. Nämä maksoivat haukkuen:
—Nuo pojat ovat siitä pitäjästä, jossa syödään huttulusikalla tervaa!
Voitokkaina, vastapuolta sapettaaksensa nauroi sille se joukko. Joku lisäsi:
—Ja sitte siellä kun syödään, niin lusikka on alassuin!
Taas nauroi se puoli. Vastapuolta silloin tuo harmitti. Niin jatkui tämä kiertelevä haukkuminen. Mielet alkoivat kiihtyä ja uusi tappelu oli lähellä. Mutta silloin sattui postin kuljettaja ajamaan aika kyytiä ohi. Aisakellon kova ääni viehätti poikia ja Vesa huudahti:
—Pojat…! Koitetaan jaksetaanko juosta postin jälestä!
—No! syöksyi meidän tuttu, retkeilevä joukkomme koettamaan voimiansa juoksussa.
* * * * *
Närhin taloon asti jaksoivat pojat pysytellä postinkuljettajan lähettyvillä, mutta siinä he jäivät jälkeen ja poikkesivat talon karjapihalle, siellä rakenteilla olevia tikapuita tarkastamaan. Siellä sattui olemaan kuivuuden tähden hieman ravistunut kaljatynnöri. Vanteet olivat höltyneet. Helppo oli ne saada irti ja oitis hoksasi Saku ehdottaa:
—Montako poikaa meitä on… Yksi … kaksi … kolme … neljä … Vesa viides … Vikki kuudes … minä seitsimäs…! Seitsemän poikaa.
Hän luki nyt tynnörin vanteet ja ilmotti:
—Joka pojalle tulee vanne ja sitte ajetaan niitä kepin kanssa pitkin tietä.
Oitis olivatkin vanteet irrotetut ja tynnöri lautoina. Ja nyt alkoi iloinen kulku. Kukin pyöritti vannettansa juosten sen vierellä, estääksensä sen kaatumista, ja niin mentiin aika kyytiä pitkin tietä. Missä he vaelsivat talon ohi, juoksi koko väki katsomaan ihmettä ja siunailemaan:
—No mitä maailman lopun kulkijoita ne nyt mokomat ovat!
—No en paremmin sano, siunailivat toiset.
Enemmittä häiriöittä voivat pojat kumminkin matkaansa juosta hölköttää. Kuivalaisen talon kohdalla liittyi heihin kaksi poikaa ja sitten aina yksi kerrallansa, kunnes heitä oli kaikkiaan kaksitoista. Mutta viimeksi liittyneet viisi vanteetonta juoksi erillänsä, jälkijoukkona, uteliaisuudesta mukana pysytellen.
Niin tultiin erääseen jyrkkään ylämäkeen. Sitä ylös kävellessä sanoi
Juntus:
—Voi piru kun on nälkä!
Nyt sen huomasivat toisetkin. Pidettiin asian johdosta neuvottelu.
Neuvottelun kuluessa riemastui Otto yhtäkkiä ja huudahti:
—Minäpä tiedän, pojat!
—Mitä? odotti joukko. Otto selitti:
—Kun olisi vaikka naurista!
Se neuvo tuntui hyvältä, mutta Juntus huomautti:
—Eipä ole!
—Jos kuka tulisi vastaan, niin kysyttäisi missä on, jatkoi Vesa ja siinä toivossa lähti joukko mäen päälle päästyä taas juoksemaan, toivoen pian löytävänsä naurishalmeen.
* * * * *
Onni olikin heille nytkin suotuisa: Tuskin olivat he taivaltaneet kilometrin vertaa, kun sivuuttivat Antti Soinisen noin yhdeksänvuotiaan tytön Helmin, joka oli mennä tessuttelemassa kutsumaan Pinnasen Maria heille äitiä hieromaan. Oitis he pysähtyivät. Saku kysyi:
—Tyttö hoi?
—Mitä? hymyili tyttö, alta kulmiensa katsoa tihraten.
—Onko sinulla isä? tokasi Esa.
—Oo-on, liverti hymyilevä tyttönen pitkään ja lisäsi:
—Ja on minulla äitikin, mutta sitä pitää hieroa.
—Kenenkäs tyttö sinä olet?
—Antti Soinisen.
—Onkos teillä naurista? meni Juntus jo suoraan asiaan, mutta Helmi epäsi herttaisena:
—Ei ole… Mutta Pinnasella on iso huhta.
Se oli ilosanoma.
—Tiedätkös sinä missä se on? syventyi jo Vesa. Helmi vakuutti viisaasti hymyillen:
—Tiedän… Ja olen minä käynytkin siellä Pinnasen Helmin kanssa.
—Etpäs tiedä … elä valehtele! epäili tätä ilmotusta vakavana Tena.
Helmi siitä oli loukkautua ja sanoi:
—Vaikka kysy Pinnasen Helmiltä.
Nyt alkoi Helmin suostuttelu: Esa laski kävelyn lomassa jonkun kuperkeikan. Vesa linkosi kiviä. Vihdoin ehdotti Saku, kauppaa hieroen:
—No tule sitte ja vie, niin saat yhden vanteen.
Helmi mietti asiaa, mutta epäröi:
—Eee-ii toki! Onpa meillä vanne itselläkin.
—Eipä ole rautavannetta, kehäsi silloin Otto ylpeänä. Helmi yhä vastusteli:
—Vaikka ei… Mutta ompa puuvanne.
Ei tietty mitä sanoa. Hölmö Juntus toki huomasi ja ilmotti:
—Eipä puuvanne ole niin hyvä.
Sillä lailla he jatkoivat kaupan hieromista kunnes tulivat erään metsätien haaraan. Siinä sanoi Helmi:
—Tästäpä se menee tie sinne Pinnasen naurismaalle, mutta minä en sano.
—Mitä et sano?
—Sitä mistä se sitte menee siinä toisessa kohti, josta eroaa Pajusen mökille, hymyili Helmi viisaana.
Mutta kun tinkimistä yhä jatkettiin ja Saku lupasi antaa vielä leluja, suostuikin Helmi oppaaksi ja he lähtivät Pinnasen naurismaalle. Sinne vievä tie oli huonoa polkua. Vanteet eivät siinä pyörineet ja siksipä pojat heittivätkin ne tiepuoleen, yksi ensin, toinen sitten. Täten tulivat ne olemaan jonkunmoisina tien viittoina myöhemmille etsijöille. Matkalla yhdistyi jälkijoukko ja niin oli heitä lopullisesti kaksitoista poikaa ja yksi tyttö.
IX
Sillä välin oli lukkarin ja vallesmannin taloissa saatu asiaan aina uutta valoa. Nikodemus oli jutellut Oton ja Esan katoamisesta ja vallesmanni oli oitis oivaltanut asioilla olevan yhteyttä. Tutkimalla sai hän selvän, että Oton ja Esan koko ja puvut vastasivat samojen juoksupoikien kokoa ja pukuja, jotka olivat telefoonia kivittäneet. Joku vaimo oli huomannut samojen poikien käyneen riihessä ja ladossa ennen sen paloa. Asia oli nyt selvä. Vallesmanni meni tarkastamaan riihtä. Siellä hän joutui aivan raivoihinsa huomattuansa, että vene oli mätetty pehkuja täyteen ja pehkut olivat tervan kuivuessa iskostuneet kiinni. Hän tiesi oman poikansa olleen siinä osalla, päivitteli sitä vaimolleen ja vannoi jo käsiänsä hykerrellen:
—Mutta kunhan sinä kanalja tulet, niin opit sinä!
—Kauno! varotti siihen äiti, joka oli jo toipunut ja iloitsi lapsensa takaisin saamisesta.—Sinä et saa, Kauno, niin sanoa lapsesta!
—Opit sinä kanalja, kunhan kynsiini sinut saan! korotti vallesmanni ääntään toistaessaan uhkailuaan.
—Kau-no! varotti siihen rouva nyt kovemmin, ja kun mies jatkoi uhkailuaan, julisti hän tarmokkaasti, lastansa suojaten:
—Mutta sinä et saa koskea siihen poikaan, sillä se on minun oma lapseni! Hän kiivastui ainoan poikansa puolesta toistaen, aivan jalkaa polkien:—Se on minun ainoa lapseni, muista se aina. Minä olen sydänallani sen kantanut enkä anna sitä sinun revittäväksesi.
—Mutta se oli minun veneeni, jonka hän olilla tuhri, kiivastui vallesmanni ja yritti jatkaa:—Ja minä annan semmoiselle sikiöl…
—Kau-no! keskeytti rouva jo entistä ankarammin.
—Elä sotke siinä, tiuskasi mies. Mutta silloin nousi rouva ja kysyi juhlallisesti:
—Kauno Valdemar…! Minä kysyn sinulta Kauno Valdemar, jotta sillä laillako sinä puhut minul…
—Äts! sähähti Vallesmanni, syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni niin että seinät jyrähtivät.
Jokseenkin samallainen kohtaus oli sattunut lukkarinkin talossa, kun lukkari oli nähnyt että heinät oli mätetty ylisiltä alas navetan likaan. Kun hän oli uhannut kurittaa Sakua, oli äiti noussut lastansa puolustamaan. Riita oli sukeutunut. Sen kestäessä hääräili nyt Hellä Karoliina kahvin keittopuuhissa, kun lukkari jatkoi uhkaustansa. Vaistomaisesti unohtui hänelle silloin iso sumppipannu vasempaan käteen ja oikean käden etusormella löi hän tahtia hellan reunaan, painostaen sillä sanojansa.
—Minä sanon … minä sanon sinulle, Tenho Ossian, jotta se on jo nytkin juuri sinun kovuutesi tähden lähtenyt vanhempiensa luota maailmalle… Ja minä sanon että kun se herran avulla taas takaisin saadaan, niin sinä et saa siihen koskea sormellakaan… Et sakarisormellakaan…! Se on sinun ankaruutesi tähden lähtenyt!
—Menköön…! Olipa tuo vaikka kissan hännässä, … eto elävä! tuskastui vihdoin lukkari. Äiti rukka menetti malttinsa. Iso pannu vasempaan käteen unehtuneena ja oikealla kädellään kämmensyrjin varottaen lähestyä, pyörittäytyi hän miestänsä ihmetellen, uhkaavana:
—Niinkö sinä puhut…! Puhutko sinä, kirkon ja seurakunnan palvelija sillä tavalla!
Syntyi ankara riita. Siihen tuskastuneena sulkeutui lukkari huoneeseensa. Hänen sisunsa nousi. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan päätti kostaa sillä ainaisella ilkeydellä, jota hän oli käyttänyt aina ennenkin riidan äärimmäiseen asti noustessa:
Hän otti kanteleensa ja veisasi, vaimoansa tarkottaen ja sitä oikein häijysti pistääksensä, juhlallisesti virren:—Raskaissa maan vaivoissa.
* * * * *
Tämä väliaika oli ollut taas toraista sekä Antti Juhanan, että Urho Ernestin mökillä. Eevastiina oli juonitellut ja mies murjottanut. Joskus oli ollut ilmiriitaakin.
Mutta viime sunnuntaina oli tapahtunut pieni mielenmuutos. Hukkuneiksi otaksuttujen lasten kuolema oli ilmotettu kirkossa. Heidät oli siunattu kuolleiksi. Heidän puolestansa oli pappi lukenut tavallisen esirukouksen. Kauniisti oli nuori pappi puhunut nuorien vainajien muistolle lohdutukseksi vanhemmille ja varotukseksi muille. Vaimot olivat sitä kuullessansa itkeneet ja miesväki käynyt vakavaksi.
Tämä kirkollinen toimitus oli vaikuttanut sovittavasti vanhempienkin mieliin. Ystävät olivat käyneet lohduttamassa. Elämän huolet alkoivat haihduttaa kuolleiden muistoa. Kun Sutisen Lotta puheli nyt asiasta Eevastiinan kanssa, alistui tämä jo ja mietiksi:
—Vähemmänpähän on hänenkin sielullansa vastaamista, kun pääsi nuorena pois täältä surun ja murheen laaksosta… Vähemmän on hänellä tilin tekemistä!
Ja Antti Juhanankin sydän suli ja mieli heltyi. Äänetön vihottelu lakkasi. Hän oli kuullut kerrottavan vallesmannia kohdanneista onnettomuuksista: pojan katoamisesta ja ladon palosta; hän oli löytänyt siitä vahingoniloa ja alkanut lauhtua vaimollensakin. Hänen teki jo mieli alkaa puhelu, jakaa tuo ilosanoma hänen kanssansa, mutta ei tahtonut sisu antaa. Pari tuntia oli hän nyt hautonut alkuunpääsyä ennen kuin jaksoi murahtaa:
—Onpa sitä toki itseäänkin kohdannut rangaistus … vallesmannia.
Eevastiinan teki mieli tiedustaa semmoista sanomaa lähemmin, mutta vielä oli hänen sisunsa liika katkera. Hän ei päässyt alkuun vaikka tahtoi. Siksi polki hän vain kiivaammin rukkiansa, kuin ei muka välittäisi asiasta mitään. Antti Juhana silloin murisi lisää:
—Latokin on palanut ja pojan on vienyt se sama pahahenki.
—Häh? pääsi nyt Eevastiinalta.
—No kysy Nikodemukselta, jos et usko, murahti mies siihen. Siten oli saatu taaskin jonkunlainen sovinto aikaan ja Eevastiina keitti jo kahvit ja he joivat yhtaikaa, samassa pöydässä. Se sopu ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Tämän sotkuisen asian selviytyminen toi näet uusia kohtauksia puolisoiden muutoin verrattain tyyneen elämään.
Niinpä nytkin saapui Nikodemus Valta, joka oli lukkarilla saanut kuulla asian onnellisemmasta käänteestä, ilmottamaan, että luullaan poikien olevan vielä elossa. Kahvit juotuansa asetti hän silmälasinsa alemma nenälle, nuuskasi, siirtyi penkkiä myöten luistaen Eevastiinan viereen ja alkoi kertoa, kuin kuiskaillen:
—Kuulehan, Eevastiina, kun minä vähän sanon…
Hän aivasti välillä, kihnutteli lukkarin tavoin nenänsä aluksen nenäliinallansa ja jatkoi:
—Ne Oton vaatteet möi jo meidän Kerttu Karoliina sille Heikki Nissisen eukolle.
Äiti huokasi lastansa muistellen. Nikodemus silloin lohdutteli:
—Ainoa poikakos tämä sinulla olikin?
—Ainoapa hän oli! kujerteli Eevastiina ja nyt ilmotti Nikodemus kuiskailun tavoin:
—Mutta siksipä annetaankin sinulle esikoisesi jälleen elävänä!
Isä ja äiti joutui ymmälle. Pitkältä sai Nikodemus selittää asian vaiheita, ennen kuin se selkeni. Aluksi molemmat tavallaan riemastuivat. Mutta Nikodemus, jonka olo oli nyt vaatteiden tähden epämukava, nuuskaili ahkerasti ja kertoi lisää. Hän tuli myös maininneeksi vallesmannin ladon palamisesta ja lisäsi:
—Se vallesmanni kuuluu näitä äskeisiä vainajia siitä epäilevän.
Kuten synkkä pilvi kohoaa ja taivas sen johdosta pimenee, niin synkkeni nyt taas Antti Juhanan mieli ja Eevastiinan mieli katkeroitui.
Ja jos oli ennen ollut tämä lapseton väliaika raskasta ja tuskallista ja riitaista, niin tuli se nyt Nikodemuksen lähdettyä vieläkin pahemmaksi. Isä murisi jo:
—Millä he kaikki siirapit tässä maksettanee…
Eevastiina älysi sen olevan hänelle tarkotetun ja varustautui. Mies selittikin, itsekseen murmottaen:
—Kun ihan tahallaan laitetaan lapset latoja polttamaan.
—Hoh-hoi … hoh-hoi…! Äidin sen vain pitäisi osata siirappisopat keittää, vaikka ei olisi vettäkään talossa, huokaili siihen Eevastiina. Mutta nyt jo murahti mies entistä synkempänä:
—Olisit itse mennyt … kun sitä siirappia niin himosit.
Eevastiina heittäytyi nyt niin jumaliseksi kuin vaan osasi ja soimasi sitä tietä riidellen miestään. Mielet katkeroituivat sappikatkeriksi. Pelko että täytyy maksaa vielä lato, vei jo mielen maltinkin. Jo valitti mies riitelemällä:
—Mutta sitä siirappia kun pitääkin olla, jotta vaikka hänessä uisi… Ei enää mikään muu ruoka vältä…! Ja sitten vielä ne pojan vaatteetkin sille Nikodemukselle hilloi, eto ölinästä.
* * * * *
Oven täyteinen vaatenyytti selässä työntyi silloin tupaan Kaino
Josefiina, viskasi kantamuksensa lattialle ja siunaili:
—Siinä ovat nyt hynttyyt! Nyt siitä miehestä pääsi lopultakin ihminen rauhaan!
Talon väki ei näyttänyt olevan tietävinänsäkään koko tulijasta. Tämä jatkoi:
—Kun rupeaa jurnuttamaan ja jurnuttamaan pitkin pituisia päiviä siitä siirapin ostosta ja jauhaa jauhamasta päästyänsäkin, jotta: 'mitä varten sinä sen lähetit…? Mitä varten sinä sen pojan lähetit…?' Ja minä kysyn, jotta siirapittakos minun pitäisi tässä osata elää ja vielä suutkainen joukkoa särpimissä ja sopissa pitää, niin tämä hyväkäs alkaa silloin jauhaa toisella kivellä. Hän muutti äänensä matkivaksi.— Siirapissakos sinun pitäisi uida…? Siirapissakos sinun pitäisi aina rypeä…? Eikö sinulle enää muu vesi kelpaisikaan?
Hän teki suuttuneen liikkeen, korotti äänensä halveksivaksi ja jatkoi:
—Ja tuolla tavalla sitten jurnuttaa pitkin päiviä miehinen mies, niin minä sanoin lopulta, jotta: Kuule sinä Urho Ernesti! Jos sinä et heitä sitä jurnutusta ja ole kuin oikea mies, niin minä tästä lähden yhtenä kauniina päivänä, jotta pyörähtää…! Mutta heittääkös tämä hyväkäs! Samaa vain jauhaa ja hioo, jotta koko mökissä ei ole muuta kuin se yksi marina. Niin, tämäpä vasta marmattaja on…! Ja etovertasesta, kun tästä muutamasta siirappitipasta… Mutta silloin minä jo lopultakin siunasin ja sanoin, jotta: Nyt kuule Urho Ernesti. Minä sanon vielä kerran sinulle, jotta jos vain vähääkään avaat suutasi siirapista, niin tästä pitää tulla laillinen ero ja saat ottaa tähän toisen akan.
Hän nosti nyyttinsä vihaisesti, viskaamalla penkille ja vilkastui, riidellen:
—Mutta malttoikos se hyväkäs pitää kitansa kiini! Mutta silloin minä pistin hynttyyt myttyyn ja nyt on ero siitä miehestä hamaan iankaikkiseen asti, en paremmin sano… Ja mikäpä hänestä on erotessakin nyt, kun ei ole enää sitä lapsivainajaakaan siinä toki enää yhteisenä siteenä välillä…
Hänen äänensä hiljeni hieman, kun hän muisti lastansa ja siunaili:
—Pääsi toki hän, lapsi raukka, aikanansa pois tästä kurjuudesta oikeaan kotiinsa, jossa ei ole puutosta leivästä eikä muusta siirapista.
Mutta kun hän oli nopeasti kuivannut vettyvän silmänsä, vilkastui hän uudelleen ja jatkoi riitelijän äänellä:
—Rupesi siinä sitte vielä erotessa rukoilemaan, mutta se häntä jääköön miehen rekeen, joka vielä kohta joutuu linnaan istumaan pahoista töistänsä. Saisi sitte korviansa myöten hävetä ihmisten edessä, niin jotta kiitti kauppojaan, kun pääsi aikanansa näin kunnialla eroon koko telehvoonin katkojasta ja ruhjojasta!
Hän oli saanut jo osan nyyttiänsä puretuksi, järjesteli talouttansa ja kysyä heläytti nopeasti, muuttuneella äänellä:
—Niin jotta saisikohan tässä teillä asuntoa siksi kunnes ennättää vaikka palveluspaikan saada?
Pitkään aikaan ei vastannut talon väki. Kaino Josefiina toisti:
—Kyllä kai tässä teillä sen verran yösijaa on?
—Ka onhan tässä… Vaikka viihtynetkö tuossa, tässäkään … se kun tuokin yhä vain siitä siirapista jurnuttaa.
Antti Juhana huomasi taas joutuneensa umpikujaan. Siitä pelastuaksensa hän murahti:
—Eipä ne olekaan hukkuneet, pojat.
—Häh?
—Ka mene kysy itseltään Nikodemukselta, kun et usko, murisi Antti Juhana. Kaino Josefiina vilkuili silmät hämmästyksestä pyöreinä; mutta toinen murisi lisää:
—Kun ovat toki vallesmannin ladonkin polttaneet sen jälkeen, niin ei sitä tarvitse luulla, jotta ne hukkuivat … pojat!
Syntyi hidas selittely. Saatuansa hieman selvää kiirehti Kaino Josefiina oitis Nikodemuksen luo peräämään asiaa aivan yksityiskohtiaan myöten. Silloin huudahti Kaino Josefiina:
—Semmoisia riettaitahan niistä tulee mokomien miehien lapsista… Kun eivät lapset kotonansa näe muuta kuin paljasta syntiä ja pahuutta, niin mistä ne nekään paremmiksi oppisivat!
Hän kauhistui lapsensa pahoja tekoja. Korotetulla äänellä uhkasi hän:
—Mutta kunhan se luojan mieliharmi on kerran vielä minun kynsissäni, niin näkee se maailma, jotta on sitä vielä kuria ja kasvatustakin olemassa!
X
Pinnasen naurismaa oli aivan erämaan sydämessä. Vasta illan suussa ehti matkue sinne. Rauhassa se sai aterioida ja valita parhaat nauriit naurismaasta. Juntus ilostelikin:
—Kun olisi aina näin paljon naurista!
—Niin silloin pojat syötäisi, ihastui Esakin.
Aivan naurismaan vieressä oli vanha, matala tervanpolttajien sauna. Se oli osaksi maahan kaivettu. Ainoastaan kaksi hirsikertaa oli maan päällä. Sisältä se oli matala. Mies tuskin sopi siinä seisomaan. Nurkassa oli kivikiuas.
Tämä erämaan sauna oli aivan kuin sattuman valmistama yöpaikka. Läheisestä pieleksestä sai joukko heiniä allensa, ja rauhallisena se nukkui yönsä saunan maapermannolla korkean taivaan kaartuessa seudun yli ikään kuin heidän turvanansa. Saunasta löydetyt Pinnasen vanhat housut oli nostettu lipuksi saunan katolle.
Mutta aamusella alkoi nälkä taas vaivata. Nauriit eivät enää maistuneet ja Esa huomautti:
—Kun olisi leipää!
—Mutta eipä ole! hymyili Helmi herttaisena. Hän oli kuin joukon hyvä henki. Saku kysyi häneltä:
—Etkös sinä tiedä missä on?
—Oo-on sitä vaikka missä toki leipää! liritteli Helmi. Vikki kysyi:
—No missä?
—Ooon sitä toki meilläkin leipää iso varras, veteli tyttö herttaista liritystänsä.
—Onkos muuallakin?
—O-on sitä toki… Pinnasella on ja Rimpisen mökissä ja vaikka missä.
—Mutta sitäpä ei sieltä saa, arveli siihen Otto. Tyttö hymyillä hikersi:
—Saa sitä… Jos vain pyytää, niin saa!
—No mennään kerjäämällä pyytämään, hoksasi silloin jo Juntus ja lisäsi:
—Minä menen.
—Minä tulen kanssa! innostui siihen Vesa, mutta Juntus tiedusti:
—Jospa sinä et osaa?
—Osaanpas.
—No miten? tutki Juntus. Vesa alkoi selittää:
—Kun meillekin tulee kerjäläisiä, niin ne ensin rykivät ja sitte sanovat: antaisi hyvä rouva köyhän apua!
Ja toivorikkaina lähtivät he matkalle, Vesalla Esan kannu kädessä. Sillä aikaa laittoivat toiset tulen, paistoivat naurispaistikkaita ja panivat naurishautoja. Jotkut olivat talosilla, toiset hevosilla ja eräs pari jo välillä tappelikin.
Mutta seuratkaamme kerjuulle lähteneitä hetkinen. He tulivat ensimmäiseen salomökkiin, jossa oli kotona ainoastaan vanha Könösen mummo.
—Jos rouva olisi hyvä ja antaisi vähän köyhän apua! pyysi Vesa jokseenkin rohkeasti. Mummo siristeli lasiensa takaa silmiänsä ja ihmetteli:
—Kenenkä ihmeen lapset ne nyt käyvät täällä salolla kerjuulla … ja vielä kesäsydännä?
Pojat vaikenivat. Mummo tuli lähemmä, tarkasteli ja kysyi Vesalta:
—Kuka sinun isäsi on?
Tämä vaikeni. Juntus vastasi toverinsa puolesta:
—Se on vallesmanni.
Mummo pyöritti sormeansa, vihelsi ja epäili:
—Voi hyvä lapsi mitä sinä puhut…! Kenen vallesmannin lapset ne nyt kerjuulla käyvät…! Voi hyvä lapsi kun sinä valehtelet!
Ja mennen takaisin työnsä ääreen ilmotti hän:
—Eihän täällä salolla, hyvät lapset, kukaan käy kerjuulla, eikä täällä anneta … eikä täällä mitään rouvia ole… Mene pyydä tuosta Koistisen talosta työtä… Siinä tarvitsevatkin paimenta.
Pettyneinä lähtivät pojat ja suutuksissansa viskasi Vesa aitan seinään kivellä. Aivan odottamaton onni kohtasi heitä sen sijaan seuraavassa talossa, joka sattuikin olemaan Koistisen talo. Kartanolla oli kaksi talon poikatenavaa koiraa härnäämässä. Nähtyänsä tulijat juoksivat he niitä vastaan ja nuorempi, Juso rehvasi, kehuen:
—Meilläpä ei ole ketään kotona, kun kaikki ovat työssä!
—Ja eivätkä tule ennen kuin iltasille, kerskasi toinen, Aku, lingoten kiven. Juntus tiedusti:
—Onko teillä leipää?
—On.
—Ja on meillä voitakin! ylvästyi Juso. Vesa jatkoi:
—Onko paljon voita?
—On… Mutta se on hinkissä, jotta ei kissa nuole.
—Missäs teidän leivät ovat?
—Ne ovat aitassa, jossa muutkin ruuat, ylvästeli poika.
—No mennään sinne! touhusi Vesa kuin kotonansa. He menivät aittaan.
Vesa alkoi Juntuksen kanssa pujotella reikäleipiä remeliin ja lupasi
Jusolle:
—Sitte saat sinäkin voileivän!
—Saanko hyvin paksulta voita? ihastui tämä.
—Saat… Ja Juntuksen rihmapyssyn saat… Saahan, Juntus?
—Saa… Mutta eipä ole vielä voita, puuhaili Juntus. Aku neuvoi voihinkin:
—Se on tässä.
—Ja onpa meillä kirnumaitoakin, kerskui Juso maitokorvon luona. Vesa oivalsi:
—Otetaan sitä…! Otetaanko Juso? pyysi hän talon pojalta vielä lupaa.
—Otetaan…
He täyttivät hinkin. Voita ottivat he ropeesen. Leipätakka oli valmis.
Juntus kehui talon pojille:
—Meitä on hyvin paljon poikia ja sitte vielä yksi tyttö?
Juso katsoi häneen, ei tajunnut asiaa, mutta rupesi umpimähkään kehumaan:
—Onpa meitäkin paljon … minä ja Aku ja sitte vielä isä ja äiti ja
Kotilaisen tyttö… Ja on meillä oma Mustikin!
—Onpa meilläkin! ilmotti siihen Vesa ja lisäsi:
—Ja Simosen koiralla on neljä pientä pentua.
Poika rupesi nauramaan. Eväät olivat valmiit. Talon omat pojat saivat voileipänsä ja saattoivat vieraita kaivolle asti, voileivät hampaissa juosten. Siinä yhtyi heihin Musti, ja Vesa neuvoi:
—Anna koirallekin voileipää!
—Se… Musti se! suostui Juso, haukkautti voileivästänsä palan ja ryhtyi itse loppua syömään, ja vieraat poistuivat eväinensä.
* * * * *
He olivat nyt syöneet tavallista herkullisemman aterian. Harvoin oli heistä leipä ollut niin maukasta, voi niin suurta herkkua. Naurispaistikkaat ja -haudot olivat oivallisena jälkiruokana.
Iltapäivällä he olivat purkaneet osan naurismaan aitaa, saadaksensa kokkopuita Pinnasen kuivan, näreestä tehdyn haran ja kuivamassa olevien vastojen lisäksi ja polttaneet juhlallisen kokon. Nyt olivat he kaikki koolla saunassa ja laskivat häränpyllyjä lattialla heinissä. Taitavasti pyöräytteli niitä jo Helmikin, kietaisten sitä tehdessään mekkonsa helmat aina sirosti polviensa väliin ja hymyillen tavallista hymyänsä. Jopa kehasikin hän:
—Ja osaan minä laskea neulansilmääkin Pinnasen Helmin kanssa meidän tikapuissa. Hän lisäsi vielä:
—Ja osaisin minä seisoa päälaellanikin, jos olisin poika ja olisi housut!
Koko poikajoukko katsoi häneen ihastuneena. Vesan päähän pisti silloin ehdottaa:
—Pojat…! Leikitään pappaa ja mammaa…! Minä olen pappana ja Helmi on mammana … olethan Helmi mammana?
—Enpä minä osaa? hymyillä tihrasi Helmi. Saku alkoi silloin touhuta ja neuvoi:
—Osaa sitä… Vesa vain kiroaa, kun kuka tulee asialle, ja silloin se on jo pappa … ja sitte sinä alat sanoa, jotta: pappa hoi!
—Entäs sitte? tiedusti jo Helmi yhtenä hymynä. Nyt selitti Vesa itse:
—Ei siinä sitte muuta olekaan… Sinä vain suutut niin kuin mamma ja sitte minä alan taputella ja sanoa, jotta: Lempi-kulta … ja tehdä niin kuin pappa tekee…
Pitkän keskustelun perästä ymmärsi Helmi, että hänen pitäisi olla Vesan rouvana, ja silloin kysyi Vesa:
—No leikitäänkö?
—Ee-eii! hymyili Helmi rukkasiksi. Otto silloin kysyi syytä:
—Minkätähden?
Helmi siristi silmiänsä, hymyili ja kainosteli:
—Mutta kunhan minä tulen niin isoksi kuin äiti ja Pinnasen Maija, niin sitte minä otan sulhasekseni Kinnusen Vikin… Sillä on väkkärä ja kirkolta löydetty vaskinappi ja niin hyvä jännepyssy, jotta!
Vihdoin suostui kuitenkin Helmi ja niin alkoi pappasilla olo.
* * * * *
Tämän leikin täydellinen kuvaus venyttäisi kertomuksemme kohtuuttoman pitkäksi. Lukijan luvalla hyppäämme siis alkupuolen ohi ja siirrymme suorastaan siihen paikkaan, jossa mamman osaa näyttelevän Helmin olisi pitänyt ruveta riitelemään Vesan kanssa. Vesa jo kehotti:
—No nyt jo riitele!
—Enpä minä osaa! hymyili tyttö. Saku koki neuvoa:
—Riitele vaikka niin kuin äiti isälle: koputa näin sormellasi vaikka tätä penkkiä ja sano: Tenho hoi…! Tenho!
—No, koputti Helmi sormellansa ja kysyi:
—Entäs nyt?
—No nyt vaikka pole jalkaa…! Tahi riitele muuten!
Helmi polki jalkaa ja nauroi.
—No nyt ala jo lepytellä! kiirehti Saku Vesaa. Tämä meni Helmin luo, taputteli hartioille ja lepytteli:
—Lempi… So, so, Lempi-kulta… So, so.
Tyttö nauroi ja katsoa tiherti Vesan silmiin. Tämä aikoi nyt isänsä tavoin suudella, mutta silloin sylkäsi Helmi hänen silmillensä ja suuttui tosissaan:
—Et saa!
Vesa suuttui ja sylkäsi vastaan. Helmi vastasi samalla mitalla ja siitä alkoi pitkä sylkiriita ja tora.
Vihastuneina syleksivät he nyt toistensa silmille ja mihin vaan sattui. Vihdoin suuttui Vesa niin että yritti hyökätä päälle, mutta Helmi sai nokisen hiilikepin ja uhkasi pistää sillä.
Vesan täytyi peräytyä. Hetken kuluttua työntyi hän häpeissänsä ja nyreissänsä saunan karsinaan ja pyysi, asiaa sotkeakseen, Juntusta:
—Tule, Juntus, etsitään onko täällä sättiä!
Juntus suostui ja Helmi puolustautui:
—Mitäs hän nuolasi minun nenääni kielellään.
Tämä pieni tora oli muuttanut hieman koko joukon mielialaa: Kaikki olivat entistä vakavampia. Useat jurrottivat ääneti, toiset nahertelivat pikkupuuhissa.
Tästä vakavasta mielialasta johtui nyt Sakulle mieleen ehdottaa, että leikittäisiin pappia ja lukkaria. Saunassa oli vanha, isohko tervakorvo. Hän selitti:
—Pojat… Tästä korvosta saadaan saarnastuoli… Ollaan pappina ja lukkarina… Eikö olla, pojat?
—Eipä ole kirkkoa!
Mutta sauna kelpasi siksi. Sen lauteet olivat lukkariparvi. Tuohesta tehtiin virsikirjat ja papille saarnakirja. Saku järjesteli:
—Minä olen pappina ja saarnaan, ole sinä, Juntus, isänä ja laulaa honota nenääsi niin kuin isä!
Ja nyt oli touhua saunassa. Kun kaikki oli jo valmiina, huomautti Vesa:
—Eipä ole koiria, jotka haukkuisivat, jotta suntio ajaisi pois.
Mietittiin sitä asiaa.
—Minäpä tiedän, riemastui jo Vikki ja selitti:
—Vaikka on Tena ja Otto koirina, niin jotta kävelevät könnällään ja haukkuvat.
—Tena ja Otto koiriksi! hälisi jo koko joukko neuvosta ihastuneena.
Mutta Tena mietti vielä jörön näköisenä ja jo huomautti:
—Eipä ole häntää!
Se oli uusi pulma. Nyt selvitti sen Esa neuvolla:
—Punotaan olkiside ja pannaan siitä hännät… Ja sitte on Vesa suntiona!
Niin tehtiinkin. Koirat kulkivat nelin ryömin, punonnainen häntänä, ja haukahtelivat. Kirkkoväki oli paikoillansa, Juntus lauteilla ja Saku seisoi tervakorvossa saarnaten:
—Minä saarnaan satuja, niin kuin pitkiä suksen latuja. Kuka niitä myöden kulkee ja silmänsä sulkee, hän papin pussiin putoo ja lempo säkin suun kiini kutoo!
—Hauku nyt jo Otto! tarttui Juntus. Otto haukkui ja Vesa uhkaili häntä kepillä, hätistellen:
—Sipi… Sipi, pois koira!
Naurettiin, rähistiin. Koirat ärisivät ja haukkuivat. Saku jatkoi nyt:
—Ja kuule sinä syntinen kutale ja sinä koko maailman hutale: tee sinä parannus kohta niin ruustinna saa lohta… Ja pappilan apupapin papupata pankolla papattaen porisee ja kiehuu ja kuohuu… Amen! Honota nyt Juntus…! Honota: Hon-kon-kon-kon-kon!
—Ei vielä … ensin rukous! oikasi joku. Saku luki lorun: isämeidän istu puussa ja kehotti:
—Nyt honota niin kuin isä… Ja kaikki muut Juntuksen kanssa.
—No! suostui joukko. Juntus veisata honotti tuohesta, minkä huutaa jaksoi ja toiset honottivat täyttä kurkkua mukana. Vesa piiskasi koiria. Koirat haukkuivat, härisivät ja tappelivat ja koko sauna oli kuin pahojen henkien pesä. Kaikki päättyi yhteiseen, iloiseen ja meluisaan häränpyllyjen laskemiseen.
XI
Kadonneita takaa ajamaan oli vallesmanni lähettänyt silta- ja jahtivoudin, kummankin eri hevosella. Kolmatta hevosta ajoi renki Matti. Hänen piti tuoda vieraat pojat tutkittavaksi. Neljänneksi liittyi lukkarin hevonen ja viidenneksi Juvosen. Viime mainittu oli alussa mukana, koska oli sama matka, mutta miten olikaan, jatkoi hän matkaansa kotinsa ohi, nähdäkseen tämän omituisen asian lopun.
Mutta tähän joukkoon liittyi yhä uusia ja uusia kärrikuntia. Niitä liittyi joka talosta, mistä oli lapsia hävinnyt, ja lisäksi sen talon isäntä, jonka tynnöristä oli hävinneet vanteet. Niin kokoontui lopulta kolmetoista hevosta. Talo talolta oli siten myös löydetty etsittävien jälet.
Mutta kun tämä joukko oli ajanut Pinnasen naurismaalle vievän tiehaaran ohi, hävisivät pakolaisten jälet tyyten. Ei kukaan ollut nähnyt pojista jälkeäkään. Joukko ajoi kaupunkiin asti, mutta ei sielläkään ollut poikia näkynyt. Poliisi vakuutti, että aivan varmasti ne eivät olleet vielä saapuneet, ja niin kääntyi joukko takaisin.
Onneksi saivat he vihiä asiasta. Siitä talosta, jossa Vesa ja Juntus olivat käyneet kerjuulla, oli levinnyt sanoma omituisista kerjäläisistä, jotka olivat puhdistaneet talon ruoka-aitan omin lupinsa. Niin pääsivät etsijät taas jälille. Sattumalta löytyi erään metsätien varrelta rautavanne, jonka omistaja tunsi, ja nyt kulettiin vanne vanteelta saunaa kohti. Siltavouti kiitteli:
—Olipas toki onni, jotta nuo vanteet varastivat … saa toki niiden avulla hylyt kiini.
* * * * *
Mutta rauhassa oli joukko taas viettänyt yönsä saunassa. Aamu valkeni ihana. Eilisiä eväitä riitti vielä ateriaksi. Uudet naurishaudot paistuivat. Oli vieritetty kiviä mäeltä. Oli oltu hevosilla ja kivitetty erästä korkean kuusen latvaa ja niin lähestyi päivä puolta. Silloin tuli puute tehtävästä. Juntus jo tokasi:
—Nyt ei ole mitään, kun on jo kaikki ollut! Mutta Saku keksi nytkin uutta: Hän huudahti:
—Ruvetaan vesisille!
Se huvitti kaikkia. Paikalla oli pieni rapakon tapainen lammikko ja nyt alkoi vesisota. Yhdet löivät sitä seipäillä toisten päälle, toiset syytivät ropeilla. Joskus sattui suuttumus ja alkoi tappelu. Kohta oli koko joukko likomärkä. Helmi katseli mekkoansa josta vesi valui, ja ihmetteli:
—Lämmitetään sauna ja kylvetään, niin sitte kuivaa, tokasi siihen hölmö Juntus. Se olikin kuin ilosanoma. Kohta nousi saunasta sakea savu, uuni hiiltyi, sauna selvisi ja jo ennen puolta päivää kylpi kolmetoista riemuitsevaa lasta yhdessä mylläkässä höyryn seassa ja sillä aikaa kuivuivat vaatteet nurmikolla levitettyinä.
Ja vaatteet olivatkin jo miltei kuivat, kun he tulivat pukeutumaan. Kunnas oli nyt täynnä alastonta, iloista pikkuväkeä. Äkkiä huudahti Esa riemuissansa:
—Voi pojat… Sauna palaa!
Ja silloin jo loikin lieska ulos katosta, jonka kuivissa sammalissa tuli oli kytenyt. Joukon riemu oli rajaton. Kiireellä vedettiin vaatteet päälle ja Saku ehdotti:
—Kannetaan pieleksestä heinää ja puuta aidasta, niin sitte palaa kovemmin!
—Kannetaan! alkoi iloinen touhu. Musta savupatsas kohosi tulesta joka kerran kun siihen viskattiin heinää kantamukset. Esa riemuitsi:
—Kun olisi oikein paljo heinää, niin sitte se nousisi savu ihan taivaaseen asti!
* * * * *
Sauna oli jo porona. Sen rauniot vaan savusivat. Mutta yhä rasittavammaksi alkoi käydä uuden tehtävän keksiminen. Siitä oli taas puute. Juntus jo huomautti:
—Nyt ei ole mitään, kun sauna paloi.
Mietittiin. Jotkut jo jurottivat joutilaina. Silloin tokasi Esa:
—Vaihdetaan vaatteita!
—No vaihdetaan!
—Vaihda sinä minun kanssani!
—No.
—Ja sinä minun!
—Vaihda sinä Vikin kanssa.
—Enpäs… Minä vaihdan Sakun kanssa!
—Ja minä Tenan!
—No.
—Entäs minä? tiedusti Vesa.
—Vaihda Helmin kanssa!
—No, Helmi… Vaihdetaan! suostui Vesa, mutta Helmi epäili:
—Minullapa on mekko!
—No sitte saat Vesalta housut ja muut!
Helmiä se viehätti, mutta hän epäröi:
—Jospa äiti toruu!
—Sano jotta et sinä vaihtanutkaan … sitte kun vaihdetaan takaisin! neuvoi eräs ja Helmi jo hymyili pitkään.
—Vesa kun onkin sinun kokoinen, niin ne käyvät päälle! kehotti vielä Saku ja nyt suostui Helmi, pukeutui Vesan pukuun, nauroi herttaisesti ja sanoi:
—Nyt jos Pinnasen Helmi näkisi, jotta minä olen poika…
—Ja Vesa on nyt tyttö… Vaihdetaan nyt nimiäkin! touhusi Saku. Nimet vaihdettiin hyvin huolellisesti ja koko joukko tunsi nyt olevansa uudessa asussa. Kaikki olivat tyytyväisiä kauppoihinsa. Ainoastaan Vesa arveli kaupoistansa:
—Tässä mekossapa ei pääsisi pakoon, kun helmat ottavat juostessa kiini!
* * * * *
Oli kuin olisivat pojat aavistaneet takaa-ajajien lähestyvän, sillä nyt he jo rupesivat lähemmin tutustumaan toisiinsa: Aivan kuin sopimuksesta he olivat kokoontuneet naurismaan aidalle istumaan yhteen riviin, tytön pukuun pukeutunut Vesa keskimmäisenä. Siinä alkoi nyt tiedustelu. Vesa kysyi Otolta:
—Kenenkäs poika sinä olet?
—Minäkö…? Sen Antti Juhanan.
—Entäs mitäs sinun isäsi tekee? halusi Vesa saada tiedon arvonimestäkin. Toinen vastasi:
—Se tekee työtä… Ja on minulla äitikin.
—Entäs onko teillä tupa ja kamari? tarttui nyt jo Helmikin tiedusteluun. Otto kielsi:
—Ei ole kamaria, mutta ompa meillä nyt koiranpentu ja se jo haukkuu.
—Kissan poikaapa ei ole, puolustautua sirkutteli siihen Helmi ja Oton täytyi myöntää kierrellen:
—Mutta onpa iso kissa.
—Onpa meilläkin… Ja Pinnasen Helmilläpä on kissan pentu, kehittyi hymy taas Helmin huulille. Otto koetti puolustautua:
—Mutta onpa minun äidillä vasikka.
—Oletkos sinä Esan veli? kysyi siihen Saku.
—Ei… kielsi Otto ja Esa lisäsi:
—Minulla on oma isä.
—Onkos sillä Esan isällä äiti?
—On.
—Onkos sillä Sakun isällä mökki? tiedusteli Helmi ja sai Juntukselta kuulla:
—Ei, mutta se honottaa kirkossa ja sitte laiskankoululaiset tekevät sille ilkaa.
—Entäs mistäs se lypsää sitte maitoa, kun sillä ei ole mökkiä, jossa on lehmiä? meni Helmi ymmälle. Ja niin jatkui kyselyä, kunnes kaikki olivat aivan selvillä toistensa oloista.
* * * * *
Takaa-ajajat olivat jo kauas nähneet saunan palon ja arvanneet asian. Hiljaa, varovasti he lähestyivät nyt joukkoa selkäpuolelta, pujotellen metsän läpi. Rauhallisina kuin varikset istuivat lapset aidan selällä. Mitään pahaa aavistamatta he olivat lopettaneet tutustumisensa ja aikoivat juuri lähteä uusille retkille.
—Nyt pojat, lähdetään katsomaan telehvoonia, niin saadaan nähdä kaupunki.
Mutta tuskin oli Saku tämän sanonut kun jokaisen niskaan tarttui käsi ja kuului vihainen uhkaus ja toinen käsi nousi jo lyöntiin. Kauhun huudahdus pääsi koko joukolta.
Mutta omituista: Lyöntiin nostetut kädet laskeutuivat alas ja kuului pettymyksen huudahduksia. Erittäinkin hämmästyi Helmin isä, huomatessaan tyttösensä puvussa ilmiselvän pojan. Takaapäin tullen olivat he panneet merkille ainoastaan vaatteet, kun kukin isä hyökkäsi omaa lastansa pelastamaan.
Tämä omituinen sattuma pelasti pojat äkkipikaisesta selkäsaunasta. Asiaa ruvettiin tutkimaan. Lapset vaihdettiin, niin että kukin isä sai omansa, ja sitä tehdessä ennättivät mielet hieman lauhtua. Pienen haukkumakohtauksen jälestä otti kukin omaansa niskasta pitäen kiinni ja niin lähdettiin taivaltamaan metsätietä myöten maantielle, missä hevoset odottivat. Yleisessä hämmingissä ei huomattu vaihtaa vaatteitakaan ennallensa ja niinpä veikin muun muassa jahtivouti vallesmannin herrasväelle pojan tytön puvussa ja Helmi palasi vanhempiensa kotiin pojan housut jalassa.
Emme kumminkaan rupea enää kuvaamaan retkeilijöittemme mielialaa, emme myös paluumatkan yksityiskohtia. Ystävät oli väkivallalla erotettu toisistansa. Hurjaa vauhtia kävi kulku pitkin maantietä. Ja samassa määrässä kuin joukko oli tänne päin tullessa talo talolta kasvanut, pieneni se nyt paluumatkalla. Tuon tuostakin kääntyi joku hevonen tieltä taloon ja äänetönnä sukasi ajaja hevostansa selkään päästäkseen pian lopputilille.
* * * * *
Hetkisen viivähdämme toki vallesmannin talossa.
Oli jo aamiaisaika. Herra ja rouva odotti epätietoisena. Muutoin oli talossa verrattain rauhallista.
—Johan ne nyt sen toivat… Vesan! kuului silloin ääni keittiöstä. Isä ja äiti syöksyivät vastaan ottamaan. Rouva oli ilon vallassa. Hän pelkäsi miehensä yrittävän kurittaa poikaa ja varustautui, rientäen edelle. Varottavasti huusi hän:
—Sinä et saa, Kauno…! Sinä et saa koskea siihen!
—Paholainen, ähisi isä kuin itseksensä, käsiänsä hykerrellen, valmistuen. Kuului jo portaiden kopina. Jo tartuttiin oveen. Vastaan rientävä äiti avasi sylinsä valmiiksi. Matti työntäsi pelokkaan, vastustelevan pojan ovesta eteiseen ja murahti:
—Siinä se nyt on!
—Rakas laps… yritti äiti syli avoinna, mutta jäi aivan sanattomaksi nähdessään edessään poikansa näköisen, likaisen ja huonosti puetun tytön.
—Fyi! sai hän hiljaa suhahdetuksi.
—Mi… mitä tulimmaista tämä on! hämmästyi isäkin. Seistiin ääneti. Vesa alkoi solua hiljakseen, selin seinää myöten luistaen vanhempiensa ohi.
—Mi… Mitä lempoa tämä on? huusi isä ulos Matille kasvot punaisina. Tämä alkoi selitellä. Sillä aikaa luisti Vesa seinää pitkin ruokahuoneeseen. Siellä makasi Musti sängyn alla. Hän kaivautui sen toveriksi ja alkoi hyväillä Mustia. Hetken perästä saapui isä, tarttui poikansa nilkkoihin ja vetäsi hänet pois sängyn alta. Äiti riensi väliin ja nyt alkoi loppuselvitys. Äitinsä avulla selvisi Vesa siitä verrattain helpolla ja kiitollisena kietoutui hän nyt yhä lähemmin äitinsä pojaksi.
* * * * *
Joukon viimeisinä jäännöksinä vaelsi nyt Otto ja Esa kotikyläänsä kohti kannuinensa, tuoppinensa. Alussa he olivat iloisempia, mutta mitä likemmä kotipaikkaa pääsivät, sitä harvasanaisemmaksi kävi puhelu.
Vihdoin he saapuivat Immosen hakamaan veräjälle. Koti oli nyt pelottavan lähellä… Kuin sopimuksesta he pysähtyivät siinä, istahtivat ja ryhtyivät puhelemaan. Pelkoansa salatakseen Otto lausui:
—Eipäs tohtinut silloin puskea Immosen härkä…! Vai tohtiko?
Se nosti hieman luontoa. Esakin jo kehasi:
—Ei tohtinut…! Tahi jos olisi tullut ladon katolle, niin olisi nähnyt… Vai eikö olisi?
—Olisi… Ja kun minä tällä tuopilla olisin oikein sivaissut otsaan, niin koko pään olisi pitänyt haleta! nosti Otto pelokasta mieltänsä edelleen. Samoin teki Esakin lisäämällä, kannuansa uhkaavasti heilutellen:
—Ja minä kun olisin tällä kannulla vetäissyt, niin sarvet siltä olisi pitänyt katketa!
Niin he alkoivat saada rohkeutta. Pelko tosin kyti alla. Esa uhkaili:
—Ja vaikka mikä tulisi, niin minä en pelkää… Vaikka tulisi vielä isompi härkä, niin minä vain löisin, ja sitte kun se menisi pakoon, jotta metsä vain ryskäisi.
Otto innostui siitä ja kerskasi:
—Ja minä kun ottaisin oikein ison pyssyn ja ampuisin… Vallesmannin pyssyllä kun minä ampuisin, niin koko kylä pelkäisi…! Vai eikö pelkäisi?
—Pelkäisi … ja minä kun ampuisin telehvoonilla, niin se lentäisi ihan kaupunkiin asti … ja vielä etemmä lentäisi, uhkaili siihen Esa. Ja näin rohkaistuina he menivät kauppiaalta ostamaan viidellä pennillä siirappia.
* * * * *
Matkan tukalin taival oli toki vielä jälellä. Siirappi oli ostettu. Otto muisti äitinsä varotukset:—Elä mene Immosen hakaan! Kule siivolla, palaa pian ja eläkä läikytä siirappia. Niitä muistellen puhelikin hän nyt Esalle, joka lähti hänen matkaansa, viemään maitokannua ja lainaamaan siirappia:
—Eihän mennä Immosen härkää härnäämään, kun äiti kielsi?
—Ei… Äiti käski vain viedä tämän kannun ja sitte pyytää siirappia, myöntyi Esa. Toinen jatkoi, ollen jo kiltti lapsi:
—Ja nyt kuletaan niin hyvästi, jotta ei siirappi läiky… Äiti sanoi, jotta ei saa kulkea niin että siirappi läikkyy tielle… Eihän läiky, kun näin tasaisesti kuletaan? selitteli Otto ja hyviä puoliansa ikään kuin jo niillä puolustautuen ja koettaen olla äidillensä mieliksi. Se toikin jo mieleen rauhaa. Hän jatkoi hyvillänsä:
—Ja eikä juoda yhtään tippaa, vaikka olisi miten makeaa… Ja vaikka miten tekisi mieli, niin ei vain juoda ennen kuin äiti antaa… Eihän?
—Ei… Vaikka olisi miten paljon, niin ei juoda… Ja vaikka äitikin käskisi, niin ei juoda! teki Esakin rangaistusta välttääksensä parannusta. Hän vielä lisäsi:
—Ja vaikka olisi sokeriakin vaikka ihan tuossa tiellä, niin ei syötäisi sitäkään, vaikka olisi kuinka makeaa, mutta vietäisi vain kotiin.
—Ja sitte se kun äiti keittäisi siirappisoppaa ja panisi vielä sokeria, niin se olisi niin imelää, jotta… Eikö olisi silloin hyvin imelää?
—Olisi… Vaikka miten imelää se olisi! kehui Esa yhä rohkeammin.
* * * * *
Niin he saapuivat siihen paikkaan missä olivat sammakkoa tarkastelleet ja Esa ilmotti:
—Tässähän se oli se sammakko.
Ja taas muisti Otto asiansa ja koki peitellä tapahtunutta: Hän teki parannusta, vakuuttaen:
—Nyt jos olisi vaikka miten iso sammakko, niin ei vain ruvettaisi sitä härnäämään… Vaikka olisi ihan Immosen härän kokoinen, niin ei ruvettaisi… Vai ruvettaisiko?
—Ei… Ja vaikka se miten rimpuilisi jaloillansa, niin me vain menisimme täyttä voimaa, jotta ei kukaan saisi kiini, katui Esakin. Nyt he koettivat uskoa jo olevansa aivan syyttömiä mihinkään ja jo teki Otto vertailuja:
—Mutta Saku ja Vesa jos olisivat, niin he härnäisivät, vaikka olisi miten pieni sammakko… Ja vaikka olisi kuinka kiire siirapilla, niin ne vain härnäisivät.
—Ja Viki ja Juntuskin härnäisi, jos olisi sammakko! rauhottautui Esakin toisten paheilla. Otto siitä innostui:
—Ja Helmi … ja ihan kaikki härnäisivät… Ja sitte menisivät vaikka
Immosen härkää härnäämään ja vaikka mihin.
—Ja vaikka sylkäsisivät kaivoon, lisäsi puhdistautuva Esa.
—Ja Vesa vielä sylkäsisi vallesmannin pyssyn piippuun … ja lukkarin mustepulloonkin sylkäsisi. Mutta me emme ole sylkäisseet kaivoonkaan… Vai olemmeko?
—Emme … emme omaan kaivoonkaan, todisti Esa ja niin puhdistautuneina he työntyivät Oton vanhempien mökkiin.
* * * * *
Oton onneksi oli isän ja äidin välillä ollut juuri riitaa. Mielet olivat sen johdosta katkerat, sisut täydet. Antti Juhana imeksi piippuansa, kumaraisena istuen. Äiti karttasi. Kummankaan sisu ei sallinut ääntä, ei alkaa selvittelyä: ei riemastua, ei raivostua. Niin vältti Otto pahimman ensi myrskyn. Antti Juhana vain muljautti häneen vihaisesti, kieroon, sylkäsi uhkaavasti ruikaten ja äyhkäsi hiljaa. Otto asetti siirappituopin varovasti pöydälle ja ilmotti pelokkaana:
—Siinä on nyt siirappi.
Arkana seisoi Esa oven suussa, hattu suun edessä, kannu kädessä. Otto yritti käyttää asemaa hyväksensä, ehdottaen Esalle:
—Mennään nyt Esa kaivamaan sättiä ja mennään sitte ongelle!
Ja hän olikin jo livahtaa pois tuvasta, kun äiti voitti sisunsa ja äyhkäsi:
—Vai siinä sinä jo olet…! Kakara…! Missäs ne loppurahat ovat?
Kalpeana kaivoi Otto kaksikymmentä penniä taskustansa, vei ne pelokkaana pöydälle ja sanoi:
—Tässä… Viisi penniä meni ensin siirappiin.
Nyt sylkäsi isä entistä synkemmin ja rykäsi. Otto arvasi sen, hätäytyi ja koki puolustautua:
—Niin … kun se Immosen härkä ajoi!
Mitään parempaa hän ei enää ehtinyt keksiä. Hän oli nyt jo toivoton pelastumisestansa. Antti Juhana muljautti pankon eteen ja murahti:
—Onkohan siinä tuossa luudassa kunnon patukkaa?
—Ja sehän se Vallesmannin Vesa sitte sanoi, jotta mennään katsomaan telehvoonia, tuli jo Otolta itkun seassa. Äiti jo nousi luutaa etsimään.
Mutta silloin syöksyi tupaan Kaino Josefiina. Hän oli jo kuullut poikansa tulosta ja riensi vastaan. Ovesta tullessansa hän jo huomasi oven pielessä seisovan omansa, löi kämmenellänsä päälakeen ja kysyi:
—Siinäkö sinä synnin ja pahuuden hedelmä olet…! Missä ruojan teillä sinä olet maleksinut… Ja mitä sinä tänne juokset seistä toljottamaan?