E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

POLIISIKOIRA

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

Oli kolea syysaamu. Luntakin jo vähän ilmassa tuprutteli.

Kytölän kylän kansakoulunopettaja kurkisti pukeutuessaan ulos ikkunasta ja huomautti:

— Taitaa pakastua, kun on tuo lämpömittarikin laskeutunut pari pykälää. Aikaistahan se vielä olisi talven tuloksi… mutta se kai siitä lopuksi tulee.

Porstuassa kolisteli joku.

— Kukahan siellä jo kompuroi? Alkavat lappautua lupapäivinäkin ennen päivän nousua, ikäänkuin ne eivät nämä kytöläläisten asiat joutaisi selvään päivään asti odottamaan…

Ovelle ilmestyi hyvin partainen mies, Jykkälän Paavo, joka laski hattureuhkanansa oven pieleen, katseli miettiväisesti ympärilleen ja arveli:

— Kotonahan se taitaakin opettaja olla?

— Kotonahan minä… riisuppas sitä turkkiasi sinne eteiseen.

Partanaama vetäytyi eteiseen ja puheli puoleksi itsekseen vyötään riisuessaan:

— Ne kun tuolla Korppilan mökillä tiesivät opettajan kaupunkiin lähteneen, niin minä jo arvelin, että kenenkäs hevosella se opettaja olisi kaupunkiin lähtenyt, kun on oman hevosen jalka kipeänä, eikä ole meiltä hevosta kysynyt…

— Kuuluukos sille Jykkälän Paavolle muuta? tiedusteli opettaja vieraan palattua takaisin. Olisi siellä uunin reunalla savutkin…

— Eipähän tuota erinomaisia… olisikohan pistää rettinki palamaan näin aamutuimaan.

Opettaja meni viereiseen huoneeseen joitakin papereitaan järjestelemään, koska kaksikymmenvuotisen kokemuksensa nojalla tiesi kuluvan vielä hyvän aikaa, ennenkuin Jykkälän Paavo pääsisi asiansa päähän kiinni.

Kahvikin joutui viimein, ja Paavo edistyi arveluissaan niin pitkälle, että mietiskeli:

— Jokohan se meinaa sitten talveksi herjetä…?

— Kukahan hänen tiennee, tuumi opettaja jotain sanoakseen ja haukotteli sanomalehtensä takana.

— No siltä se vähän tuntuu, väitti Paavo. Se on niin varma ja selvä merkki, että kun rosvot ja vorot alkavat tulla oikein rohkeiksi, niin on se talvikin silloin tulossa… ne yrittävät ennen lumen maahan lankeamista saada riistansa kootuksi nekin.

— Onkos niistä kuulunut jotain erikoista — niistä rosvoista? tiedusteli opettaja. Eihän niitä ole tällä kylällä kuulunut eikä näkynyt moniin vuosiin.

— Ne ovat kai olleet muualla välillä. Mutta kyllä ne tuntuvat taas kotiutuneen.

— Ovat tainneet ihan teillä käydä?

— Käviväthän ne ruojat… melkein kaiken voin ja leivän näet veivät kylmästä tuvasta. Aivan kuin nenän alta ottivat, ryökäleet!

— Vai kaiken voin ja leivän!

— No melkein. Joka paikkaan ne tellääntyvätkin, halvatun ketaleet.

— Kyllähän niitä rosvoja riittää vähän joka paikkaan, myönsi opettaja.

— Riittäähän niitä paholaisia — en paremmin sano, valitti Jykkälän Paavo. Mistä heitä korvennettavia siunautuneekin, vaikka kuuluvat jo linnatkin olevan niin täynnä, että katosta pitää uusia sisään tupata.

— Kai niitä rosvoja riittää maailman loppuun asti. Eivätkö nuo silloin loppune rosvotkin.

— Kaipa ne silloin loppuvat, toivoi Paavokin. — Mutta kyllä siihen on vielä aikaa — ja tämän tuhman talonpojan sen pitää vain siihen mennessä elättää herransa ja narrinsa, rosvonsa ja kerjäläisensä.

— Ei sinulla ole tietoa taikka aavistusta siitä, minne päin ne rosvot olisivat lähteneet? kysyi opettaja.

— Enpä minä taitaisi tässä paikassa vanheta, jos minulla siitä tietoa olisi. Tuli se taloröttelökin rakennetuksi neljän tien risteykseen, niin ettei tässä osaa yksinkertaisella ymmärryksellään arvostella, mikä tie niitä on parhaiten miellyttänyt.

— Ei niitten nyt sentään luulisi kaupunkiin päin lähteneen.

— Ka eipä ei. Paitsi jolleivät ole järkiään olleet kaupunkilaisia rosvoja.

— Niin, olisivathan ne voineet olla kaupunkilaisiakin, myönsi opettaja.

— No, ka mikä ettei! Milläs ne muuten kaupunkilaisetkaan eläisivät, kun eivät kylvä eivätkä niitä eivätkä myös kokoo riiheen.

— Jolleivät ole olleet Kaavin puolelta?

— Eivät ne ole kaavilaiset sitä sorttia rosvoa — ne varastavat niin vähän kerrallaan, ettei se ole tosikaan… Se kun kaavilainen lähtee varastamaan, niin se ottaa niin niukasti, ettei se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus… sen verran saakin varastaa, kun on kerran varastamaan lähtenyt. Mutta nämä pirun paistikkaat kun näet veivät melkein koko talon tyhjäksi. Näyttäisin minä niille hävittömän kevennyksen, jos kiinni saisin!

— Kenelle se tämä Jykkälän isäntä näyttäisi? kysyi muurari Kinnari, joka oli tullut laittamaan kamarin uunia, mistä kivi oli lohjennut irti.

Jykkälän Paavo katseli välinpitämättömästi, miten Kinnari kopeloi uunin sisälmyksiä, kävi sitten karistelemassa tupakantuhkan uunin ääreen lattialle ja kysyi:

— Uuniako se Kinnari tutkii?

— Uuniahan se Kinnari, vastasi muurari, joka oli pistänyt päänsä uunin sisään. Sitä kun on kerran tullut muurariksi lukeneeksi, niin sitä pitää tuteerata tätä opettajan hajallista uunia…

Oltiin ääneti hetki.

— Rosvoillehan se vain tämä Jykkälän Paavo uhkasi näyttävänsä, lausui opettaja viimein Paavon puolesta Kinnarin jo melkein unohtuneeseen kysymykseen vastaukseksi. — Se on nyt tämä Jykkälän isäntä vähän vihainen rosvoille, kun ne lainasivat Jykkälästä voit ja leivät.

— Vai jo ne veivät Jykkälästäkin, mutisi muurari. Eipähän olisi uskonut, että…

Kinnari vahvisti nyt todeksi opettajan arvelun, että uunin sisuspuoli on niin rapautunut, ettei se ole yhdellä kivellä korjattu, vaan että pitää purkaa koko keskiosa.

Jykkälän Paavo mietiskeli muurarin äskeistä kesken jäänyttä lausetta ja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että siinä mahtoi piillä viittaus Jykkälässä joku aika sitten palvelleesta Monosen pojasta, joka osoittautui varkaaksi. Jokohan se nyt Kinnari tarkoittelee, että Jykkälässä on rosvoja suosittu?

Päästäkseen asiasta selvyyteen kohdisti Jykkälän isäntä Kinnarille kysymyksen:

— Niin, jotta: ei olisi uskonut, että…?

— Olisi se ollut opettajalle mukava juttu, jos olisi tämä uuninkorjaus jäänyt pakkasille — niinkuin nyt esimerkiksi helmikuuhun, arveli Kinnari ikäänkuin kuulematta Paavon kysymystä.

Kinnari pisti vielä kerran päänsä uuniin hartioita myöten, tuntui raaputtavan jotain kynsillään, nousi sitten pois ja alkoi tehdä lähtöä.

— Hajoitanko minä sitten tuon uunin? tiedusteli hän opettajalta piippuaan sytytellen.

— Annahan olla huomiseen vielä, epäsi opettaja.

— Vaan jospa tulee pakkanen, niin on paha…

— Onhan se vähän pakkasiin päin ollut, mutta vaikuttaneeko tuo nyt yksi päivä sinne tai tänne.

— Minulla kun olisi tänään niin hyvää aikaakin, jatkoi Kinnari esitystään.

— Eikö tuota liene Kinnarilla näin syksyllä yhtä hyvää aikaa joka päivä, arveli opettaja. Saisit sen muuten minun puolestani hajoittaa vaikka paikalla, mutta taitaa olla paras puhua johtokunnan esimiehen kanssa, kun tässä tulee enemmän korjaamista kuin ensin luultiin. Ettei tulisi mitään rettelöä.

— Niin, voisihan siitä tulla Lumperin kanssa ronkelia — näinkin selvässä asiassa, myönsi muurari. Minä tulen sitten illalla kuulemaan.

Kinnari koputti vielä uunia päältäkin päin rystysillään kuin ääntä kuulostellen, ja sanoi lähtiessään:

— Vai rosvoja siellä on Jykkälässä käynyt? Ja ovessa hän vielä huomautti:

— Pyytäisit häntä vaikka poliisikoiran kaupungista.

Jykkälän Paavo istui kotvasen äänetönnä. Hän oli odottanut, että opettaja käskisi ottamaan uuden savukkeen uunin reunalta, mutta kun ei lukemiseensa syventynyt opettaja sitä huomannut tehdä, kaivoi hän tupakkapuntin povestaan ja alkoi poltella omiaan.

Vihdoin hän rykäisi ja sanoi:

— Ei se taida olla aivan tuhma mies tuo Kinnarikaan — näin muurarismieheksi.

— Mikäpäs sillä Kinnarilla olisi vikana, arveli opettaja sanomalehden takaa.

Paavo poltteli edelleen, ja Kinnari alkoi tuntua hänestä oikein nerolta.

— Minä kun läksin opettajalta tiedustelemaan, mitä niille rosvoille tekisi… panisiko ilmoituksen lehtiin vai muuta… niin nyt tämä Kinnari heti sanoi, vaikk'en minä häneltä kysynytkään, että poliisikoira kaupungista. On sillä järjen itua sen verran kuin tuossa varsinaisessa talon isännässäkin, vaikka onkin vain muurari ja Tuusniemeltä kotoisin.

— Niin, eipä se taitaisi ollakaan hullumpi tuuma, se koiratuuma, myönsi opettajakin.

Jykkälän Paavossa kehittyi äkkiä jyrkkä päätös:

— Jos olisikin pyytää se poliisikoira kaupungista, niin sittenhän tuon näkisi, minkä verran se tietää.

Mutta sitten hän säikähti mahdollisia kuluja:

— Vaan jospa se tulee mitenkin kalliiksi, se poliisikoira?

— Tokkopa tuo nyt sentään erinomaisia maksaa, arveli opettaja. Voipa sattua, että saat koko lystin ilmaiseksi. Minä kysyn kaupungista telehvoonilla, kunhan kirkolle menen.

— Vaan sen pitäisi tulla ruttoon, kiirehti Jykkälän isäntä, jonka sisässä rosvojen metsästysinto alkoi palavana hehkua. Ennenkuin ennättävät jäljet haihtua ilmaan näin tuulisella säällä tai lunta tulla niin paljon, että maa peittyy.

— Kyllä minä koetan kiirehtiä, vakuutti opettaja.

— Ja voipi sitten opettaja luvata niille sen verran, minkä katsoo kohtuulliseksi, lisäsi Paavo.

Mutta sitten välähti hänen mielessään hieno epäluulon häivä itse poliisikoirankin kyvystä, ja hän teki takaportin lupaukseensa:

— Nimittäin että jos se saa ne rosvot kiinni. Muuten minä en maksa penniäkään.

Jykkälän Paavo valmistui nyt vihdoinkin lähtemään ja hyvästeli ihmetellen ajan kulumista.

— Ka, kun on jo tullut selvä päivä!

Porstuassa kuului hän turkkiaan vyöttäessään iloitsevan itsekseen:

— On niillä rosvoilla kohta kilin ajatukset — pahuksilla!

Iltapäivällä tuli muurari Kinnari takaisin. Meni ensin keittiöpuolelle ja kysyi:

— Joko se lie opettaja käynyt siellä kirkolla? Palvelustyttö, joka paistoi leipiä, arveli, että siellä se kai kävi, kun oli päivällä poissa muutamia tunteja. Vaan kyllä se jo on kotona.

— Liekö käynyt se Jykkälän isäntä nyt iltamassa täällä? kyseli muurari edelleen.

— Mitähän tuo nyt moneen kertaan päivässä tänne rahtautuisi, kun jo aamulla istua johotti siellä sisällä tuntikausia, niin ettei oltu koko päivässä päästä aamiaista syömään, sanoi palvelustyttö vähän kärtyisesti.

Samassa hän kuitenkin nostaessaan uunista leipiä ikkunan edessä olevalle pöydälle tuli vilkaisseeksi ulos ikkunasta ja näki Jykkälän Paavon kävelevän pitkin saunan editse kulkevaa polkua.

Tyttö sukaisi kädellään hiuksiaan korvan taakse ja sanoi takaisin uunin eteen palatessaan:

— Vaikka siellähän tuo näkyy Jykkäläinen taas tulla väntystävän — hyvin se onkin nyt ruvennut täällä käymään…

Kinnari kaiveli piippuvehkeitä taskustaan ja murahti:

— Hyvässä naapurissa saakin käydä seitsemän kertaa päivässä.

— Niin, tai asettuu häntä sitten järkiään sinne loiseksi, sanoi piika.

Kinnari otti hiilellä tulta piippuunsa hellasta, unohtui sitten katselemaan leivinuunia ja sanoi viimein:

— Taitaa se vielä menetellä tämän talven?

— Niin mikä?

— Tuopa uuni…

— Ka sen tiedä, mutta johan tuo nyt olisikin ihme, jos kaikki talon uunit yhdellä kertaa läjään menisivät.

Opettaja tuli samassa keittiöön ja sanoi:

— Täällähän se Kinnari onkin! Niin, kyllä sinä saat sen uunin hajoittaa huomisaamuna, mutta koeta nyt jouduttaa se valmiiksi, ennenkuin tässä ihan kiljuva talvi tulee.

— Pitkäänkös minä nyt tuonvertaista… sanoi Kinnari. Pianhan se on reilassa.

Silloin muisti palvelustyttö jotain ja sanoi:

— Onkos se opettaja muistanut sitä saunan kiuasta?

— Enkä olekaan muistanut. Se kun on yksi ja sama pää kesänsä ja talvensa… saat korjata sitten Kinnari yksin tein sen kiukaankin. Oltiin tässä jo vähällä jäädä saunattomiksi.

Kinnari oikoi ovensuupenkillä istuen lapikkaanvarsiaan ja kysyi — ikäänkuin ohimennen:

— Taitaa olla taas se Jykkälän isäntä siellä kamarissa.

— Siellähän se on, myönsi opettaja aikoen poistua keittiöstä.

Samassa hän kuitenkin muisti Kinnarin aamullisen käynnin ja sanoi:

— Etkös sinä Kinnari juuri aamulla sanonut Jykkälän Paavolle, että pyytäisi poliisikoiraa kaupungista niitä rosvoja takaa ajamaan?

— Taisihan sitä tulla jotain sinnepäin mainituksi…

— Niin, no nyt se sitten tulee tänne poliisikoira!

Kinnarilta oli vähällä piippu pudota hampaista. Hän katsoa töllötti kotvasen älyttömästi vastapäisellä seinällä olevaa valkoista puupönttöä, jonka kyljessä oli paksuilla mustilla kirjaimilla sana "Suolaa", mutta jossa itse asiassa oli vehnäjauhoja. Viimein hän sai kuitenkin sanotuksi:

— Tuota, sanoiko se opettaja, että poliisikoira…?

— Niin, poliisikoira.

Kinnari ei vieläkään ymmärtänyt. Asia alkoi hänestä tuntua melkeinpä yliluonnolliselta ja kammottavalta, minkä johdosta hän kysyi:

— Mistähän tuo lie arvannut tänne lähteä?

— Minähän sen olen tänne kutsunut.

— Vai opettaja sen on kutsunut… Minä kun jo tässä aloin arvella, että näinköhän se peto itsestään tiesi tänne lähteä…

Kinnari nousi, otti lakkinsa penkin alta ja sanoi:

— Minä tulen sitten aamulla…

Mennessään hän ennusti puoliääneen:

— No tulee siitä nyt tämän Kytölän kylän akoille asiaa mitä selvittää!

Opettaja kertoi Paavolle, että asia oli käynyt paremmin kuin olisi osannut toivoa ja odottaa. Poliisikamarissa oli sanottu, ettei se poliisikoiran saanti mitään maksa, kun Jykkälässä käyneet vorot nähtävästi olivat kaksi lääninvankilasta karannutta rosvoa, joita tähän asti turhaan oli etsitty, mutta joitten jäljille nyt vihdoinkin luultiin päästävän. Sentähden lähetettiin jo samana iltana poliisilaitokselta kaksi konstaapelia ja poliisikoira matkalle, ja ovat ne Kytölässä huomisaamuna.

— No jopa se veteli! iloitsi Paavo käsiään melkein hykerrellen. On niistä noista ruununmiehistä joskus hyötyä tälle tavalliselle talonpojallekin…

* * * * *

Kun Jykkälän Paavo iltapäivällä palasi koululta, ilmoitti hän matkansa tulokset seuraavin sanoin:

— No nyt sitä on huomenna tämän Jykkälän piha täynnä poliisia jos poliisikoiraakin!

— Niin, ka sinnehän se sitten meneekin niiden hurttien kitaan, jos mitä lie ruoka-aineita rosvoilta jäänyt, kauhistui emäntä.

— Luuletko sinä niiden tähän taloksi jäävän? ihmetteli isäntä emännän yksinkertaisuutta. Johan ne nyt joutavat ruunun koirat ja muut kaupungin konstaapelit tähän Jykkälään iäkseen jäämään. Se kun on vain se poliisikoira rosvon jäljet haistanut — se haistaa ne jo tuolta riihen luota — niin silloin ne lähtee ruununmiehet pitkin niitä jälkiä, niin että ei sen kuin tuo petäjikkö ryskää…

— Eivätköhän ne nyt sentään joutaisi talossa edes kahvia juomaan, huomautti emäntä.

— No jospahan ne kahvit kuitenkin hörppäisivät, myötäili isäntä. Pitäähän sitä näin pakkasella kahvit saada aamutuimaan, kun kerran kaupungista asti tullaan. Mutta se pitääkin olla kahvi puolista öin valmiina odottamassa… onko sinulla niitä vehnäsiä?

— Eipä noita ole omia leivottuja, mutta niitä rinkeleitä kyllä on vielä, joita sinä menneellä viikolla kirkolta toit.

— No kunhan on rinkeleitäkin. Ja sille koiralle pitää katsella lihaisia luita iso läjä.

II

Kulovalkean tavoin levisi kirkolta, koululta ja Jykkälästä samaan aikaan tieto poliisikoiran saapumisesta, eikä koko paikkakunnalla sinä päivänä muusta puhuttu.

Kun muurari Kinnari tuli mökilleen, olivat hänen vanhemmat poikansa kuten tavallista vastoin kieltoa kavunneet navetan katolle ja pommittivat sieltä nuorempia veljiään kalikoilla, kivillä ja kävyillä. Nuoremmat kiljuivat ja parkuivat kiukusta havaitessaan olevansa huonommalla puolella ja huomatessaan, etteivät heidän viskelemänsä kivet osuneet katolla olijoihin.

— Jopahan ovat taas joutuneet tappeluun nuo pennut! totesi Kinnari asiaintilan aidan yli kavutessaan. Sitten hän kiljaisi:

— Pääsettekö sukkelaan alas sieltä katolta, pakanan eväät! Ettekö te osaa yhtä siunaaman aikaa olla siivolla? Minä kun otan remelin ja alan sillä huidella, niin lähtee teistä ne riettaan ilveet!

Vanhemmat pojat laskeutuivat salvoimia myöten alas katolta ja katsoivat sitten parhaaksi lymyillä toistaiseksi saunan kodassa, kunnes pahin myrsky olisi ohi mennyt.

Pienemmille jälkeläisilleen, jotka mielihyvällä näkivät, miten vihatuille vanhemmille veljille kävi, sanoi hän:

— Tupaan paikalla siitä paleltumasta, taikka minä kun usutan poliisikoiran paljaisiin kinttuihinne! Ihan ovat sinisinä koko pennut, kun siinä ovat alasti pakkasessa kaiken päivää.

Lapset juosta kipittivät tupaan, jonne Kinnarikin meni.

Hän ripusti lakkinsa naulaan ja asettui uunin ääreen mielityöhönsä, päreitä kiskomaan.

Tarkasteltuaan ensin epäluuloisesti pärepuukon terää — Kinnari oli mitä ankarimmin kieltänyt kenenkään koskemasta hänen pärepuukkoonsa, jota pidettiin lakkinaulan alla terä seinänrakoon pistettynä — katseli hän kotvasen arvostelevasti oksatonta pärehalkoa, latasi senjälkeen piippunsa, sytytti sen ja alkoi kiskoa päreitä.

— Antoivatko ne siellä koululla edes kahvia? tiedusteli Kinnarin vaimo
Mari, joka tuhersi lieden ääressä kahvinkeittohommissa.

— Ei noilla näkynyt olleen kahvin aika… sanoi Kinnari kotvasen perästä.

Tuvassa vallitsi jonkin aikaa syksyisen iltapäivän unettava äänettömyys. Liesi vain silloin tällöin risahteli, ja uunille kavunneet paljassääriset lapset nuhisivat hiljaa keskenään. Kinnarin kotona ollessa ei tuvassa saanut telmiä — eikä paljon muuallakaan. Se nyt ei kuitenkaan merkinnyt lapsille kovin suuria vapauden rajoituksia, sillä isä oli pitkät päivät poissa kylällä, vaikka ei töitäkään olisi ollut.

Viimein kysyi Mari:

— Saitko sinä työtä sieltä koululta?

— Sainhan minä sitä… ja saunan kiuaskin kuuluu olevan rikki. Eivät ole älynneet ennemmin korjauttaa, vaikka tuo lie jo kuukausimääriä rempallaan ollut. Ei siihen nyt ole hyvä uusia löylykiviä saada, kun on jo tuo maanpintakin kyynärän syvältä jäässä.

— Ka anna olla vanhoilla kivillään — mistä sinä ne uudet kivet siihen talvella saat?

Kotvasen oli taas äänetöntä. Mari asetti nyt kahvivehkeitä pöydälle ja valitti:

— Tuo kahvikin on taas lopussa…

Kinnari myönsi:

— Milloinkapas se ei olisi kahvi lopussa.

Ja pistäen puukon paikalleen seinänrakoon lausui hän toivomuksen:

— Kun tulisi tämä köyhä Kinnarikin vielä niin äveriääksi, että jaksaisi jonkun kerran ostaa tuota kahvikultaa sen verran yhdellä kertaa, ettei se olisi lopussa, ennenkuin on ensimmäisen pannullisen keittänyt.

— Eihän sitä taida tulla Kinnarille puutosta — tuosta köyhyydestä, valitteli Mari. Mikä se liekin kirous rehellisillä ihmisillä, etteivät ne vain rikastu, vaikka sivut kipeinä raataisivat — kun taas semmoiset rihmurosvot kuin tuo Kukkosen joukko kuuluvat joka päivä vehnäskahvia juovan, vaikk'ei ole suinkaan heidän mökkirötiskönsä sen parempi kuin meidänkään…

— Eikö nuo pian loppune Kukkosen mökistä vehnäskahvit! ennusti
Kinnari, puraisten sokeripalan kahtia ja hörppien kahvia teevadilta.

Mari katsahti Kinnariin vähän ihmeissään, mutta ei kumminkaan ryhtynyt sen paremmin tiedustelemaan hänen tarkoitustaan.

Kinnari joi kupin tyhjäksi, ja kun ei Mari ruvennut puhetta jatkamaan, sanoi hän, suolivyötään kohentaen:

— Se tuleekin nyt näille Kytölän rosvoille semmoinen helinä, että saavat vain katsoa, jos housut jalassa pysyvät… kun tulee kaupungista poliisiverikoirat niiden jälkiä nuuskimaan.

Tämä tieto herätti mökissä suuren hämmästyksen, kuten kaikkialla muuallakin Kytölän kylässä.

Marilta oli pudota kuppi kädestä, navetan katolla olleet pojat, jotka vihdoin olivat uskaltaneet tulla sisään, istuivat karsinapenkillä silmät pystyssä, ja uuninpäällä olijat kurottivat henkeään pidättäen kaulojaan.

Kinnari veti lapikkaan vasemmasta jalastaan, tarkasteli sitä kantapään kohdalta ja sanoi:

— Johan minä arvelin, että eikö lie sauma ratkennut, kun tuntui jalka vettyvän rapakkoon polaistessani… ja niinpähän onkin sauma ratkennut… se on sitä suutari Simosen työtä… ja työ on semmoista kuin mieskin.

Kinnari sylkäisi halveksivasti yli permannon uuninnurkkaan, katseli sitten vielä tovin lapikastaan ja uhkasi vihdoin:

— Mutta kyllähän tässä on semmoinen Kinnari, että se kuroo sen kiinni.

Kinnari löysi nurkkahyllyllä olevasta rojulaatikostaan pikilankaa harjaksineen ja ryhtyi korjaamaan ratkennutta saumaa. Sitä tehdessään alkoi hän harvakseltaan kertoa poliisikoirasta:

— Ovat olleet rosvot Jykkälässä menneenä yönä ja vieneet leipänsä jos särpimensäkin, niin minä sanoin sille Paavolle aamulla koululla, että kysyisit häntä vaikka poliisikoiraa — kun siellä kaupungissa kuuluu semmoinen peto olevan — niin antaisi hänen haistella rosvojen jälkiä, jos se niistä mitä ymmärtäisi. Siitä se lie kai sitten Jykkäläinen höynäytynyt, koska oli pyytänyt opettajan kysymään telehvoonissa sitä koiruutta… ja olivat ilmoittaneet, että huomisaamuna ne ovat Jykkälässä niin poliisit kuin poliisikoiratkin…

— No voi hyvä isä tokiinsa! päivitteli Mari. Vai jo ne on koiratkin päässeet ruununmiehiksi…

— Ka jo… murahti Kinnari.

— Ja mitä ne kertovat, että olisi kaupungissa poliisihevosiakin? tiedusteli Mari edelleen.

— On… onhan niitä poliisihevosiakin, myönsi Kinnari.

— Taitaa siellä olla sitten poliisilehmiäkin ja poliisilampaita — ja sikoja… ja vaikka mitä, mietiskeli Mari kaupungin poliisilaitosta ihmetellen.

— Mitä heillä lie… arveli Kinnari ja ähki lapikkaansa ääressä. Pahusko ne on nuo vanhat reiät tukkoon ajanut — vai vieläkö ruvennee tämä Mansikkivainaan nahka vanhoilla päivillään kasvamaan…? Ei tässä auta muu kuin ottaa naskali käsille.

* * * * *

Uunilla nuhisivat lapset kaikenlaisen romun ja rättien joukossa. Sinne pujahtivat nyt vanhemmatkin pojat, ja pian alkoi siellä lämpöisessä, puolipimeässä loukossa innokas supattelu.

— Huomenna minä jo pimeän aikaan karkaan Jykkälään, niin siellä minä saan nähdä sen poliisikoiran, uskoi vanhin poika Aatu salaisuuden aseenkantajalleen ja uskotulleen Jussille.

— Minä tulen kanssa, supisi Jussi asiaan innostuneena.

— Älä sinä tule… se voi purra, vastusti vanhempi veli.

— Eikö se voi sinuakin purra? tenäsi Jussi.

— Ei se pure näin suuria poikia — ja minä kun otan seipään ja sillä vetäisen…

— Etpäs vetäise! intti Jussi.

— Vetäisenpäs!

— Etpäs vetäise!

— Minkätähden?

— Sentähden!

— Minkä sen?

— Et uskalla!

— Uskallanpas! Uskallanpas vetäistä seipäällä pitkin sivuja niin että ovat kylkiluut poikki koko koiralla!… innostui Aatu.

Mutta Jussi ei hellittänyt:

— Et uskalla vetäistä, et vaikka mikä olisi. Jos sinä vetäisisit, niin poliisit panisivat sinut linnaan…

Aatu joutui sanattomaksi. Hän ei ollut tullut katselleeksi asiaa siltä kannalta.

Hänen tarkemmin miettiessään tuntui Jussin väite hyvinkin totuudenmukaiselta. Tietysti eivät poliisit antaisi lyödä poliisikoiraa.

Mutta mitä hän sitten tekee, jos se koira hyökkää hänen kimppuunsa?

Lopuksi hän päätti noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Ei mene likelle, mutta katsoo vaikka aidan takaa tai aidalta.

* * * * *

— Siihen kun vielä pyyhältää talia päälle, niin eikö tuo pitäne vettäkin tämä oma parsima sauma… sanoi isä Kinnari lapikastaan tarkastellen. — Ja jollei pidä, niin olkoon pitämättä!

Tuntia myöhemmin lepäsi Kinnarin mökki syvässä unessa.

III

Kello neljältä aamulla oltiin Jykkälässä jo jalkeilla.

— Eihän sitä tiedä, vaikka olisivat tuossa paikassa jo täällä, sanoi isäntä hörppien pöydän päässä aamukahviaan ja vilkaisten nurkassa harvakseen naksuttelevaan seinäkelloon.

Emäntä haukotteli mitään vastaamatta ja läksi sitten askareilleen.
Isäntä jäi yksin tupaan.

Oli raskasmielinen, pimeä syksyinen aamuyö ulkona, ja pöydällä palava lamppupahanen levitti vain niukkaa valoa tupaan.

Hiljaisuus alkoi vähitellen painostaa. Kovin olikin tullut ruvetuksi eilen illalla myöhään levolle, Jykkälän talon elämänjärjestykseen nähden.

— Kun eivät alakin jo joutua, harmitteli isäntä lopuksi. Johan tuota olisi kaupungista melkein jalankin tänne ennättänyt…

Aika kävi pitkäksi.

Isäntä veti viimein saappaat jalastaan ja heittäytyi vuoteelle venymään.

Hän mietti:

— Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille luontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin suosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta en minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta havainnut — vaikka olen ikäni hevosia pitänyt ja hevosella ajanut. Muistihan sillä kyllä on, sillä hevosella, ja hevosen muisti onkin, mutta siinä se sitten kaikki on. Ei se omin nokkineen mitään osaa tehdä…

Isäntä haukotteli niin, että leuat naksahtelivat, ja vaipui puolihorroksiin. Havahtui siitä kumminkin ja sai hetkisen kuluttua jälleen langan päästä kiinni:

… vaikka eipä se taitaisi itse koirakaan mitään osata, jollei sillä olisi se vaisto ja haisti… ei sillä mitään järkeä ole — mitäs järkeä sillä järjettömällä luontokappaleella olisi, kun ei sitä ihmisilläkään tahdo riittävästi piisata — vaikka on koulunkäynnit ja muut sivistykset…

Emäntä tuli sisään maitoastioita kalistellen, ja isäntä seurasi hänen toimiaan puoliunessa, silmäluomet melkein kiinnipainuneina. Vahvisti vihdoin ääneen äskeisten mietelmiensä lopputuloksen murahtaen:

— Vaisto se on ja haisti… eikä mikään järki ja muu ymmärrys…

Emäntä katsahti sänkyyn päin ja tiedusteli:

— Unissasiko sinä horiset?

— Missä unissani minä… enhän minä tässä nyt nuku, vastusti isäntä.

— Etkö tuota liene nukkunut… ja mikäs ihme tuo olisi jos nukuttaisikin, kun puolille öin ylhäällä kukkuu ja muitakin valvottaa. Piiatkin ovat niin unentorroksissa vielä, että pihtipieliä vasten kävelevät.

Isäntä oli nyt vaipunut melkein uneen eikä kuullut emännän napinaa. Tai ei ollut kuulevinaan. Kun ei mitään vastausta saanut, jatkoi emäntä mietelmiään:

— Myllyynkin pitäisi lähteä, kun eivät rengit jouda. Kaikki on jauhot ihan lopussa, eikä muuta kuin maata pötköttää… Niitä vain vuottelee koiria ja muita urkkijoita… näistäpä se nyt sitten apu lähti — ja autuus…

Isäntä jo hiljalleen kuorsaili.

Emäntä meni pöydän ääreen ja koetti kiristää kahvipannusta, mutta ei saanut muuta kuin poroja. Huokasi:

— Ho-hoi, kahvinkin on särpinyt kaikki — joutessaan!

* * * * *

Mutta sillä aikaa vetelivät poliisit makeimpia aamu-uniaan Kuorelammin varsin vaatimattoman kestikievarin vierashuoneessa. Poliisit ja poliisikoira.

Olivat tulleet iltayöstä, mutta kuultuaan, että Kytölän kylään oli vielä lähemmäs peninkulman matka, oli vanhempi poliisi Sakari Makkonen sanonut että:

— Mitäs me siellä keskellä yötä tehdään?

Johon nuorempi, Kalle Ratilainen myönsi:

— Ka mitäs me… Jäädään vain tähän yöksi.

Porstuassa tapahtui kestikievarin koiran ja poliisikoira Bellan välillä esittely ja tutustuminen tavanmukaisine menoineen. Ne päättyivät äkkiä syntyneeseen rähinään ja tappeluun, jonka Bella aikaansai puraisemalla talon koiraa aivan aiheettomasti sääreen. Toinen ei tahtonut jättää tätä tuntemattomalta kulkurilta kärsimäänsä loukkausta kostamatta, ja siitä syntyi sellainen elämä, että tarvittiin molempien poliisien, isännän ja kyytimiehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin rauha saatiin jälleen palautetuksi. Sisukas ja tappelutaidossa erityisen opetuksen saanut Bella oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt pahanpäiväisesti pelmuuttaa talon koiraa, vaikka viimemainittu oli suurempi ja rotevampi.

— Mitä hiton hurttia te oikeastaan kuljetatte mukananne! kiivaili isäntä, kun Bella vihdoin oli saatu teljetyksi kamariin ja talon koira oli vetääntynyt porstuan pimeimpään nurkkaan nuolemaan vammojaan ja hautomaan mielessään synkkiä tuumia.

— Hurttia… mitä hurttia? sanoi Makkonen arvokkaasti ja päästeli vyötään turkin ympäriltä auki. Se ei olekaan mikään hurtta eikä rakki, vaan poliisikoira. Se Pella, jos isäntä on nimen kuullut?

— On sitä siinä sitten järjestyksen valvoja, kun aloittaa kohta talossa tappelun, kuin mikäkin hulikaani!

Poliisit eivät viitsineet vastata tähän Bellan kunnialle käypään letkaukseen, vaan alkoivat hankkiutua levolle.

— Olisiko sitoa tuo Pella sängyn jalkaan? oli Ratilainen ennen maatapanoa aprikoinut, mutta Makkonen oli sanonut, että antaa olla irrallaan; minnekkäs se nyt täältä menisi.

Bella, joka näköään lepäsi viattomuuden unta hyvin päätetyn päivätyön jälkeen uunin edessä, sai jäädä vapauteensa.

Se ei kuitenkaan käyttäytynyt sille osoitettua luottamusta vastaavalla tavalla, sillä muutaman tunnin kuluttua se herättyään ja haukoteltuaan väsyi kuuntelemaan hoitajiensa yksitoikkoisia kuorsauksia ja alkoi tassutella ympäri huonetta, nuuskien esineitä, kapusi sitten pöydälle ja kaasi sillä olevan vesilasin, latki veden suuhunsa ja kurkisti ikkunasta ulkonaiseen pimeyteen. Ratilainen oli havahtunut lasin kaatumisen aiheuttamaan kolinaan, mutta nukkunut kohta jälleen viitsimättä ryhtyä Bellan suhteen mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin.

Vihdoin Bella sai työnnetyksi porstuaan vievän oven auki ja pistäytyi ulos.

Mitä siellä sitten lieneekään aluksi tapahtunut, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta lopuksi heräsi koko talo helvetilliseen meluun.

Mahdollista ja luultavaakin on, että talon koira, nähdessään vihatun vieraan koiran taas ilmestyvän porstuaan, ei voinut hillitä itseään, vaan päätti koettaa uudelleen sotaonneaan. Ja kun Bella tietysti riemulla otti haasteen vastaan, niin syntyi mellakka, jollaista ei sitä ennen eikä sen jälkeen Kuorelammin kestikievarissa ole nähty eikä kuultu.

Lopuksi olivat sitä todistamassa sekä koko talon väki että vieraat. Isäntä totesi, että tappelijat olivat särkeneet tallilyhdyn ja tehneet yhtä ja toista muutakin vahinkoa, eikä hän suinkaan säästellyt äänivarojaan enempää kuin voimasanavarastoaankaan ilmaistessaan mielipiteensä vieraistaan yleensä ja heidän koirastaan erityisesti. Poliisit kuuntelivat isännän esityksiä puoliunessa olevien miesten välinpitämättömyydellä, mutta kun hänen puheensa alkoi sisältää huonosti peitettyjä uhkauksia Bellan henkeä vastaan, käskivät he hänen pitää suunsa kiinni ja sanoivat, että kyllä he vastaavat, jos koira on jotain vahinkoa tehnyt.

— Mutta jos se vielä tänä yönä tappelun tekee, niin tapan minä sen paholaisen, vaikka hän sitten olisi kymmenen kertaa poliisikoira ja mitaleita rinta täynnä, julisti isäntä kiukkuisesti.

— Tapappas! uhitteli Ratilainen, ja Makkonen ennusti:

— Silloin sitä et olisikaan enää omalla asiallasi!

Molemmat puolueet vetäytyivät kylmäkiskoisen mielialan vallitessa jatkamaan keskeytynyttä lepoaan. Bella sai pari hyvin ansaittua läimäystä ja sidottiin enempien selkkausten välttämiseksi sängynjalkaan. Loppuyö kuluikin sitten rauhallisesti.

IV

Muurari Kinnari oli liikkeellä jo aamulla ani varhain.

Koululla vielä kaikki nukkuivat. Sentähden meni hän saunaan, jonka kiukaan korjaamisesta eilen illalla oli ollut puhe, ja toimeenpani alustavan tutkimuksen.

— Huononlaiseksipahan on mennyt, murahti Kinnari tutkittuaan kiuasta. Eikä noista kivistä enää ole paljon mihinkään. Mutta mistäpä ne nyt uudetkaan otti… Pitää koetella entrailla ja lajitella näitä nyt vain ja vasta keväällä tehdä koko kiuas uudestaan…

Kinnari otti päreeseen tulta, laskeutui polvilleen kiukaan eteen ja alkoi tähystellä sen sisäpuolta.

Samassa kuului helähdys, lasinpalasia lensi ympäri saunan, ja lyhyt koivuinen halko mätkähti Kinnarin selkään.

Päre putosi uunin tuhkaan muurarin kädestä ja sammui. Kinnari nousi ylös sadatellen ja yrittäen hieroa selkäänsä sekä lähti ulos etsimään ilkityön tekijää. Pimeässä löi hän otsansa matalan oven kamanaan, mikä ei suinkaan ollut omiaan saattamaan häntä paremmalle tuulelle, kompastui saunan eteisessä vesisoikkoon ja oli vihdoinkin ulospäästyään kypsynyt murhaan.

Pihalla ei näkynyt ketään.

Saunan kupeella olevasta seiväsläjästä tempaisi raivostunut muurari vankan aidanseipään ja kiiruhti sitten juoksujalkaa saunan taakse.

Sielläkään ei ollut ketään. Kinnari huimasi seipäällä seinustalla kasvavaa katajapensasta ja lähti etsiskelemään tuntematonta vihollistaan muualta pihasta.

Kaikki sopet ja loukot tyystin tutkittuaan ei hän voinut muuta kuin todeta, ettei ainakaan mitään muuta ruumiillista olentoa kuin hän itse ollut pihassa eikä sen läheisyydessä. Hän purki tunteitaan iskemällä seipään poikki veräjänpieleen ja palasi takaisin saunaan, jossa alkoi hajoittaa kiuasta. Silloin tällöin pysähtyi hän kumminkin epäluuloisena kuuntelemaan ja pienimmänkin risauksen kuultuaan hyökkäsi halko kourassa ulos, tapaamatta siellä kuitenkaan ketään.

Puolen tunnin kuluttua alkoi pihalta kuulua liikettä. Mannilan Ate ja Jolpin Mikko, jotka olivat järjestäjinä, olivat saapuneet virkavelvollisuuksiaan suorittamaan ja alkoivat vetää kelkalla halkoja luokkahuoneisiin. Muurari meni heiltä tiedustelemaan, olisivatko pojat sattuneet näkemään mitään epäilyttävää, mutta pojat sanoivat, etteivät he ole mitään nähneet. Juuri äsken olivat muutoin saapuneetkin koululle.

Aamu rupesi vähitellen valkenemaan, ja koululaisia alkoi keräytyä sekä yksitellen että joukoittain.

Kinnari meni ilmoittamaan opettajalle seikkailustaan.

V

Proviisori Löfman, joka on Kytölän opettajalle sukua "väärän koivun takaa", oli lähtenyt koirineen kaupungista Kytölän jänisrikkaille maille metsästysonneaan koettelemaan.

Metsästäjä saapui koululle samoihin aikoihin kuin Kinnari antoi opettajalle raporttia saunan ikkunan rikkomisesta ja sen yhteydessä olevista asianhaaroista.

Opettaja kuunteli kertomusta miettiväisenä ja myönsi, että tapaus oli hieman kummallinen.

— Mutta ehkä se sentään selviää, kun ruvetaan selvittelemään, lausui hän kumminkin.

— Kunpahan selviäisi, niin kyllä minäkin koettaisin, miten se koivuhalko lähimmäisen selkään mätkähtää… ilmaisi muurari hartaana toivomuksenaan.

Proviisori, joka juuri oli tullut sisään, halusi tietää, mistä oli kysymys, ja sai muurarilta kaunopuheisen esityksen asiasta.

Opettajalla oli omat epäilyksensä, jotka pitkäaikaisen kokemuksen ja suuren paikallistuntemuksen johdosta itsepäisesti suuntautuivat koulupoikiin.

Mietiskeltyään hiukan aikaa asiaa meni hän luokkahuoneeseen, missä Kytölän kylän miespuolinen toivo paraikaa kiihkeästi pohti vieraan ja hänen koiriensa ilmestymistä koululle.

Yleinen mielipide oli alunpitäen selvillä siitä, että Löfman oli salapoliisi ja hänen koiransa poliisikoiria. Mutta miksi hän ei ollut mennyt suoraan Jykkälään, vaan poikennut koululle, se antoi paljon päänvaivaa. Aamurukousten jälkeen aloitti opettaja ankaran kuulustelun.

Huomautettuaan siitä tunnetusta tosiasiasta, että eräät pojat — hän mainitsi muutamia nimiltään — saapuvat usein tarpeettoman varhain koululle saadakseen telmiä ja tapella toistensa kanssa, kysyi hän, kutka tänä aamuna olivat tehneet itsensä syypäiksi tuohon epäjärjestykseen.

Kukaan ei ilmoittautunut syylliseksi.

Järjestäjät, Jolpin Mikko ja Mannilan Ate, todistivat virkansa puolesta, ettei pihassa enempää kuin sen lähitienoillakaan ollut heidän saapuessaan ollut ketään.

— No milloin te sitten tulitte?

Pojat ilmoittivat tulleensa tavalliseen aikaan kello seitsemän tienoissa.

Opettaja tuumi hetkisen. Kinnarin ilmoituksen mukaan oli ikkunan särkeminen tapahtunut ainakin puolta tuntia aikaisemmin.

Järjestäjien puheissa ja käytöksessä oli kuitenkin jotain epäilystä herättävää. Mutta toiselta puolen piti heidän ilmoituksensa yhtä Kinnarin todistuksen kanssa, Kinnari kun oli tavannut pojat seitsemän tienoissa.

Opettajan kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hänen päähänsä juolahti onnellinen ajatus.

Hän ilmoitti, että saunan ikkuna oli puoli seitsemän tienoissa aamulla rikottu ja muurari Kinnaria samalla heitetty halolla selkään. Opettaja sanoi, ettei hän tietänyt, mistä tuo rikos johtui, mutta lausui aavistuksenaan, etteivät hänen omat rakkaat oppilaansa olleet siihen niin viattomat, kuin miltä he tällä hetkellä näyttivät. Muissa olosuhteissa olisi hänen ollut ryhdyttävä mutkalliseen ja aikaa vievään tutkimukseen, mutta tällä kertaa oli sattunut niin onnellisesti, että syyllinen, jos se oli koulun oppilaitten joukossa, kohta voitiin saada ilmi.

Luotuaan ankaran silmäyksen oppilaisiinsa käski hän heidän istua hiljaa paikoillaan ja poistui pahaenteisesti hymyillen omiin huoneisiinsa.

— Tiedätkö sinä, mikä sinä oikeastaan olet? kysyi hän proviisorilta, joka Kinnarilta urkki tietoja paikkakunnan parhaista jänismaista.

Löfman ajatteli ensin vastata: proviisori Kalle Löfman Savonlinnasta, mutta kun sen seikan muutenkin piti olla opettajan tiedossa, joten ei voinut otaksua hänen odottavan niin yksinkertaista vastausta kysymykseen, piti hän parempana vaieta ja odottaa vastausta kysyjältä itseltään.

— Sinä olet salapoliisi, sanoi opettaja juhlallisesti, ja nuo koirat ovat poliisikoiria.

— Älä peijakas! ihmetteli Löfman. Sitä minä en ole tullut ennen havainneeksikaan.

— Niin, koulupoikain piireissä on sellainen käsitys lujasti vallalla. Ja kun niin on, niin sopii sitä tässä nyt käyttää tämän Kinnarin saattamiseksi oikeuksiinsa…

Asiasta syntyneen keskustelun lopputuloksena oli, että opettaja meni luokkahuoneeseen ja komensi kaikki pojat ulos pihalle riviin.

— Jako kahteen! karjaisi hän sitten synkästi.

— Yks, kaks, yks, kaks… jakoivat pojat.

— Kakkoset neljä askelta eteenpäin! komensi opettaja.

Syntyi kaksi riviä.

— Etumainen rivi, täyskäännös vasempaan! Molemmat rivit katselivat toisiaan silmästä silmään.

Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

— Nyt pojat, sanoi opettaja uhkaavasti, astuvat ulos riveistä ne, joilla saunan ikkuna on omallatunnollaan!

Kukaan ei liikahtanutkaan. Nenät kelmeinä ja pelon vallassa seisottiin, mutta kukaan ei näyttänyt erikoisemman syylliseltä.

— No niin; koska ei tämä asia muuten selviä, niin täytyy ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin.

Samassa aukeni opettajan eteisen ovi, ja Löfman astui ulos taluttaen vitjoista Dianaansa.

Perässä tuli Kinnari.

Vavahdus kulki läpi rivien, ja kuului kauhistuksen suhahdus: poliisikoira!

Kunnioittamatta poikia yhdelläkään silmäyksellä talutti proviisori koiransa saunaan.

Kului pari minuuttia, jotka pojista tuntuivat yhtä monelta tunnilta.

Vihdoin tuli vieras koirineen ulos saunasta ja pysähtyi sen portaille.
Hän oli saunassa salaa usuttanut koiraansa poikia vastaan, niin että
Diana saunan ovelle päästyään teki vimmattuja yrityksiä päästäkseen
poikien kimppuun, jotka sekavin tuntein katselivat sen kitaa.

— Missä se halko on? huusi Löfman tiukasti hilliten muka parhaansa mukaan koiraa.

Kinnari lähestyi kädessään lyhyt koivuhalko, jonka kunnioittavasti ojensi Löfmanille.

— Nuuski! sanoi tämä lyhyesti ja käskevästi pitäen halkoa Dianan kuonon edessä.

Diana nuuhkaisi hieman halkoa, mutta riuhtaisi sitten äkillisellä ja odottamattomalla tempauksella itsensä irti ja syöksähti ilosta kiljahtaen poikarivejä kohti.

Noin viidestäkolmatta kurkusta kuului kauhun huuto; sotilaallisen kurin kahleet katkesivat, ja rivit hajosivat silmittömän pelon vallassa kaikkiin ilmansuuntiin.

Ainoastaan pieni Kalle Kettunen ei paennut. Hän oli tottunut noudattamaan annettuja määräyksiä ja seisoi paikallaan kalmankalpeana ja paikatut ruskeat housunlahkeet lepattaen säärien ympärillä, säärien, jotka olivat laihat kuin piipunvarret. Mutta hän seisoi kuitenkin paikallaan, vaikka housut tutisivatkin.

— Diana! huusi proviisori ankarasti.

Diana ei ollut kuulevinaan huutoa, vaan jatkoi hauskaa metsästystään.
Kettusen Kallesta se ei tietysti piitannut mitään.

— Diana! karjaisi Löfman uudelleen.

Koira huomasi, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä huonokuuloisuutta, jos mieli säästyä ikäviltä jälkiselvityksiltä. Vastahakoisesti, häntä koipien välissä palasi se saunan luo takaisin.

Opettaja sai pojat vihdoin jälleen riveihin ja piti heille lyhyen, mutta valaisevan luennon urhoollisuudesta, esittäen Kettusen Kallen tämän hyvän ominaisuuden ruumiillisena esikuvana. Pojat taas loivat Kalleen silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää urhoollisuuden perikuvan lähimmälle tulevaisuudelle.

Proviisori talutti nyt koiraansa saunan ympärillä. Pojat seurasivat jännittyneinä tätä tärkeää toimitusta.

— On parasta antaa sen nuuhkia Kinnariakin, huusi opettaja.

Kinnari lähestyi heti koiraa, alttiina palvelukseen.

Diana nuuhkaisi hänen lapikkaanvarsiaan, mutta haju ei kai miellyttänyt, koska se kääntyi heti pois ja näytti kyllästyneen koko kujeiluun.

Proviisori vilkaisi opettajaan odottaen lisäohjeita.

Opettajaa alkoi harmittaa. Hän oli odottanut, että koiran pelkkä läsnäolo olisi saanut syyllisen tai syylliset tunnustamaan. Kun niin ei ollut käynyt, niin oli mahdollista, ettei kukaan koululaisista ollutkaan rikkonut ikkunaa.

VI

— Opettaja! sanoi ensimmäisen osaston pienin poika Nikoteemus.

— Ei saa puhua rivissä! huomautti opettaja.

— Opettaja! Kaikki pojat eivät ole rivissä!

Opettaja pyörähti ympäri.

— Mitäh!? Kuka ei ole rivissä?

— Mannilan Ate ja Jolpin Mikko, jatkoi pieni kielittelijä ilmiantoaan.

Opettaja loi silmäyksen riveihin ja huomasi Nikoteemuksen olevan oikeassa.

— Minnekäs ne sitten juoksivat? ihmetteli opettaja.

— Eivät ne minnekään juosseet… ne eivät ole olleetkaan rivissä, ilmoitti eräs toinen poika, ja useat äänet vahvistivat tämän huomattavan tiedonannon.

Opettajan otsa meni ryppyihin. Hän tarkasti rivejään mietteissään kuin
Döbeln Juuttaalla. Sitten alkoi hänen katseensa kirkastua.

— Kuka tietää, missä ne ovat?

Pojat ilmaisivat vakaumuksenaan, että Ate ja Mikko olivat sisällä luokkahuoneessa.

— Nikoteemus, mene käskemään ne ulos!

Nikoteemus juosta vilisti sisään, mutta palasi kohta ilmoittamaan, että "eivät ne tule".

— Vai eivät tule! ihmetteli opettaja. Kylläpäs minä panen ne tulemaan.

Opettaja ei aluksi nähnyt luokkahuoneessa ketään, mutta äkkäsi sitten kaksi paria jalkoja nurkassa telineellä olevan kartan takana.

— Mars esiin vain sieltä kartan takaa! komensi opettaja karskisti.

Ate ja Mikko ilmestyivät valjuina näköisälle.

— Mitä te täällä piileskelette!? tiuskaisi opettaja. Miksi ette tule ulos?

Pojat tuijottivat jäykästi eteensä sanaakaan sanomatta.

— Ulos riviin heti! Sitäpaitsi saatte tunnin jälki-istuntoa kumpikin.

Pojat seisoivat suolapatsaina.

— Ettekö te kuule!?

— Ei me tulla ulos… sanoi Ate vihdoin heikosti.

— Vai "ei me tulla ulos". Vai ei me tulla! kiivaili opettaja. Mutta jos me sittenkin tultaisiin!

— Ei tulla, vaikka tapettaisiin! vakuutti Mikkokin itku kurkussa ja koko ruumis vavisten.

Opettaja oli nyt varma asiasta, mutta halusi kuitenkin jatkaa leikkiä.

— Taidattekin pelätä sitä koiraa? Mitäs te sitä pelkäätte? Ei se teitä syö, jos teillä on puhdas omatunto.

Pojat seisoivat jäykkinä. Kaikesta näkyi, etteivät he juuri luottaneet omantuntonsa puhtauteen.

— Mutta samapa se. Pääseehän se koira tännekin.

Ja opettaja astui ikkunan ääreen yrittäen avata sen.

— Opettaja! parahti Mikko.

— Mitä sitten?

— Mi-minä…

Tuskallinen äänettömyys.

— Mitä sinä?

— Minä viskasin…

— Ketä?

— Atea…

— Millä?

— Sillä halolla…

— Millä halolla?

— Sillä, joka sattui Kinnariin…

— Miten se Kinnariin sattui, kun sinä Atea viskasit?

— Kun se luiskahti kädestä…

— Ja lensi saunan ikkunaan. Niinkö?

— Niin…

— No milloin te sitten tulitte?

Pojat näkivät, että paras oli kertoa asia, niinkuin se oli tapahtunut.

He olivat tulleet puoli seitsemältä ja ruvenneet vetämään kelkalla halkoja saunan takana olevasta pinosta. Kun kuorma oli saatu täyteen, oli Mikko ryhtynyt vetämään ja Ate jäänyt lykkäämään takaa. Mikko oli kuitenkin huomannut, että Ate, sen sijaan että olisi auttanut kuorman kuljetuksessa, olikin seisonut kelkan jalaksilla kyydissä. Moinen epärehellisyys nostatti Mikossa suuttumuksen puuskan, jonka vallassa hän heitti Atea kohti halon. Millä seurauksella, sen jo edellisestä tunnemme. Pojat olivat pelästyneinä kääntäneet halkokelkan nurkan taakse ja pötkineet pakoon, palaten vasta puolen tunnin kuluttua muina miehinä takaisin.

Tunnustusta seurasi tuomion langettaminen. Saunan ikkunaan nähden se kuului: kaksi tuntia mieheen istumista ja rikotun ruudun korvaaminen, sekä totuuden salaamisesta käytöksen alennus todistuksessa.

— Mitä Kinnarin asiaan tulee, niin saatte valita, otatteko selkäänne kotonanne vaiko Kinnarilta.

Lyhyen neuvottelun jälkeen katsoivat rikolliset kahdesta pahasta
Kinnarin pienemmäksi.

Kinnarille ilmoitettiin jutun päätöksestä. Pojat eivät olleetkaan laskeneet väärin jättäytyessään hänen armoilleen, sillä hän oli jo ehtinyt leppyä. Haukkui vain vähän, mutta kun pojat pyysivät kauniisti anteeksi, niin antoi hän asian omalta osaltaan raueta.

Se oli ensimmäinen poliisikoiraurotyö Kytölässä.

Kun pojille vihdoin selvisi, miten heitä oli vedetty nenästä, ei heidän närkästyksellään ollut rajoja. Aten ja Mikon käytös sai sitäpaitsi pitkät ajat halventavaa arvostelua osakseen toveripiireissä.

— Hyvinhän se näkyy tuo tavallinen jäniskoirakin poliisitutkintoja suorittavan, totesi Kinnari, kun juttu oli lopullisesti saatu selvitetyksi. Jos vain osaisi se oikea poliisikoira niin hyvästi virkansa hoitaa, niin kyllä Jykkälän isäntä pian saisi omansa takaisin.

VII

— Yhäkö niillä herroilla unta riittää? tiedusteli Kuorelammin kestikievarin isäntä kahdeksan tienoissa aamulla saatuaan tutkituksi sanomalehtensä ilmoituksia myöten.

— Eiköhän nuo jo liene nousemaan päin, koska ovat kahviakin tilanneet, arveli emäntä.

— Kolmellako ne tilasivat kupilla?

— Eikä, — mitäs ne kolmella?…

— Ka onhan niillä se koiran kehveli… eikö tuo liene yhtä iso virkamies kuin ne itsekin…

Samassa tuli palvelustyttö porstuan läpi kamarista ja sanoi, että olivat käskeneet koiralle antaa ruokaa.

— Siinä se nyt oli, sanoi isäntä. Koira niillä on aina ensimmäisenä.
Tokko ne itse syönevätkään?

— Eivät kuulu syövän ennenkuin Kytölässä. Käskivät panna hevosen valjaisiin, että pääsevät kohta lähtemään, selitti palvelustyttö.

— Vai jo niille nyt tuli kiire! ihmetteli isäntä pahantahtoisesti. Kun on saanut tässä koko aamupuhteen vuottaa ja vahdata mokomiakin herroja… nukkua pötköttävät kuin mitkäkin kenraalit puolillepäivin — ei tässä enää kerkeä omille töilleen…

Isäntä sylkäisi vihaisesti, otti rukkaset naulasta ja nurkasta tallilyhdyn, jonka lasit koirat tapellessaan porstuassa olivat rikkoneet, ja läksi valjastamaan hevosta.

Matkalle lähdettäessä tuli huonolla tuulella olevan isännän kanssa taas sananvaihtoa, kun toinen poliiseista käski koiran hypätä rattaille.

— No jopa nyt on hitto! sanoi isäntä. En minä vielä ennen ole koiria kyydinnyt. Eikö tuo tuommoinen votkale jaksa perässä juosta?

Mutta poliisit sanoivat, ettei sitä perässä juoksuteta. He ovat vastuussa koirasta, ja heidän on kuljetettava sitä rattailla. Vai luuleeko se isäntä, että tämä Pella on joku tavallinen rakki tai muu juoksulas?

Lopuksi kolme miestä ja koira jotenkuten sijoittautuivat ahtaille rattaille, ja sitten alettiin mennä kolistella routaista, kuoppaista maantietä pitkin Kytölään päin.

Mukavaa siinä ei ollut kenelläkään, mistä aiheutui pitkin matkaa vähän kahdenpuolista nälvimistä, minkä poliisit kohdistivat rattaiden ahtauteen, isäntä itsepäisellä ilkeämielisyydellä Bellaan, jota vastaan hän oli ruvennut tuntemaan syvää, voittamatonta vastenmielisyyttä.

Puolimatkassa, muutaman mäen alla tuli vastaan torppari Juuso Paakkula,
Kuorelammin isännän sukulainen.

— Kytölästäkö sinä tulet? kysyi kestikievarin isäntä pysähdyttäen hevosen.

— On siinä miestä jos koiraakin! ihmetteli Juuso kaivellen tulitikkuja taskustaan. Kaupungistako päin ne nämä vieraat ovat tulossa?

— Eikö nuo liene kaupungista, arveli isäntä. Tuo koira kumminkin… sen jo näkee päältäkin, ettei se ole näitä tavallisia maantolloja.

— Ja rinnustin auki vain ajetaan, jatkoi Juuso mietelmiään. Setolkan varassa se vain kulkee noinkin suuri kuorma — jo siinä pitää setolkan istua niinkuin tavallista tiukemmassa…

— Älä pakana! hämmästyi isäntä. Niinpähän on rinnustin auennut — vaikka kyllä se on tapahtunut juuri nyt. Vetäise sinä se kiinni, kun kerran siellä ääressä olet!

Juuso koputti piippunsa kengänpohjaan ja sanoi:

— Ka raahtiihan tuon vetäistä.

Vedettyään rinnustimen kiinni sanoi Juuso vastaukseksi kestikievarin isännän äskeiseen kysymykseen:

— Kytölästä päinhän minä kävelen — se taitaa tuo olla se poliisikoira, jota ne sinne Jykkälään odottavat?

— Eikö tuo se liene, murahti isäntä. Sen sillä on ainakin tavat ja ilveet.

Juuso katseli koiraa uteliaasti ja totesi:

— Ei se ole aivan tavallisen maatiaisen näköinen — mutta muuten koira kuin koira.

— Niin, koira se on poliisikoirakin, sanoi siihen poliisi Ratilainen.
Ei se muuten koira olisikaan.

— Ka eihän se, myönsi Juuso. Sitä ne nyt ovat Jykkälässä vuottaneet niin, että tokko lie koko yönä talossa nukuttu. Minä kävin siellä tänä aamuna kengän paikkuuta hakemassa, niin siellä oli jo noita ihmisiä kuin kinkereillä, eikö lie ollut pian koko Kytölän kyläkunta koolla.

— No apu siitä sitten läksi koirasta, kiivastui poliisi Makkonen. On ne nyt tarsineet lapikkaineen pihan jos pientareetkin…

— Enemmänpähän on jälkiä mitä haistella, sanoi kyytimies ilmeisellä vahingonilolla. Sittenpähän saapi oikein näyttää taitonsa, kun siitä sotkusta sen varsinaisen rosvon jäljet löytää.

Mutta poliisit kiroilivat ja käskivät jatkaa matkaa. Juuso pani piippuun, loi vielä arvostelevan silmäyksen Bellaan ja sanoi:

— Vai tuo se sitten on se poliisikoira!

Sanoi ja lähti jatkamaan matkaa mökilleen päin.