VIII
Mitä väenkokoukseen varkauspaikalla Jykkälässä tulee, niin oli Juuso siinä suhteessa puhunut pääasiassa totta.
Kytölässä harvoin tapahtui mitään erikoista, ja jos jossain jotain tapahtui tai odotettiin tapahtuvan, niin keräännyttiin sinne miehissä. Sen ei tarvinnut olla pelkkää uteliaisuutta. Se oli myös tavallaan kohteliaisuuden osoitus naapuria kohtaan, ja todistus, ettei häneen ja hänen talonsa tapahtumiin nähden oltu välinpitämättömällä kannalla.
Niinpä nyt, kun harvinainen ja mieltäkiinnittävä rikostapauksen selvittely oli kysymyksessä, oli aivan luonnollista, että naapuritalojen väkeä aamuhämärissä alkoi kertyä Jykkälän avaraan perhetupaan, miehiä ja puolikasvuisia poikiakin, jotka asettuivat istumaan pitkin seinävieriä ja vähitellen aloittivat keskustelun, mikä alkoi ilmoista ja muista yleisistä asioista, kuten tapa vaati, mutta siirtyi vähitellen varkaisiin ja varkauksiin ynnä muihin rikoksiin omistusoikeutta vastaan.
Kun jokainen vuorostaan oli kertonut kokemiaan ja kuulemiaan, syntyi pitkä, torkuttava äänettömyys. Tupakoitiin vain niin, että ilma oli savusta sakeana, ja kokous vaipui jonkinlaiseen horrokseen.
Mutta sitten tuli sisään talon nuorin poika, viisivuotias Pekka, joka ilmoitti:
— Jo on ollut koululla se poliisikoira!
Se sai kaikki heti virkistymään.
— No mitä se sinne koululle meni? ihmetteli Jykkälän isäntä. Eihän sieltä ole mitään varastettu.
— Onpas varastettu! väitti Pekka. Saunasta ovat varastaneet ja ikkunasta menneet.
— Mitä se tuo poika höpsii? sanoi siihen emäntä, joka puuhaili suurimman kahvipannunsa ääressä. Jykkälässä naapurit aina kahviteltiin, vaikka niitä olisi enemmänkin kerralla karttunut, kuten nyt oli laita.
— Saunassa oli muurari Kinnari ollut ja ikkunan oli särkenyt, ja poliisikoira oli ottanut kiinni… selitti pikku Pekka.
— Se on vale! vakuutti nuorekas ääni oven nurkasta. Ääni oli Kinnarin pojan, joka oli saapunut katsomaan poliisikoiraa eikä voinut vaieten kuunnella isäänsä vastaan singahdutettua raskasta syytöstä.
— Mitä ihmettä se sieltä tyhjästä saunasta olisi varastanut? sanoi emäntä.
— Kiuaskivet kaiketi, murahti joku kuulijoista yksikantaan.
— Niin, ja mitä se sinne ikkunasta olisi mennyt, kun ei ovessakaan lukkoa ole, lisäsi isäntä.
— Renki-Pekka kertoi, sanoi poika-Pekka lyhyesti, vierittäen edesvastuun mahdollisesta väärästä uutisesta tukevammille hartioille.
Renki-Pekka, joka oli ollut heinässä, ilmestyi hänkin tuokion kuluttua tupaan ja antoi nyt oikeamman kertomuksen asiasta. Että nimittäin saunan ikkuna oli rikottu, kun Kinnari siellä sisällä kiuasta tarkasteli, ja Kinnaria heitetty halolla selkään. Poliisikoiran avulla oli syylliset saatu kuitenkin kohta kiinni. Koulun ohi kulkiessaan oli Pekka ehtinyt kuulla tapahtumasta, joka oli vielä aivan tuores.
— No kyllä ne nyt sitten ovat kohta täällä, sanoi isäntä. Vaikka on noita tässä saanut odottaakin…
— Eikö liene paha siinä missä mainitaan, arveli joku naapureista, katsoen ulos ikkunasta. Kyllä tuossa kuitenkin yhtä koiraa tuodaan oikein miesjoukolla.
Poliisit ajoivat juuri pihaan.
Poliisien saapuessa pihaan töytäsivät kaikki alle kymmenvuotiaat ikkunoihin painaen nenänsä littiin ruutuihin, mutta sitä vanhemmat istuivat liikkumattomina paikoillaan mahdollisimman välinpitämättömän näköisinä. Siinä suhteessa oli Kytölän miespuolisessa väestössä vallalla intiaanien katsantokanta, että liiallisen uteliaisuuden osoittaminen asioissa, etenkin sellaisissa, jotka pian kyllä hätiköimättäkin jokaiselle selvenisivät, on miehen arvoa alentavaa. Ja miesten luokkaan lukivat myöskin puolikasvuiset pojat itsensä, kuten muutoin asianlaita lienee muissakin paikoin kuin Kytölässä.
Isäntä kuitenkin katsoi asiakseen mennä pihalle vieraita vastaan.
Kuorelammin isäntä pysähdytti hevosensa veräjän pieleen.
Poliisit ja koira hyppäsivät maahan.
Jykkälän isäntä katseli koiraa hetkisen ja tunsi jonkinlaista pettymystä. Hän oli kuvitellut poliisikoiraa — no, eihän hän ollut osannut siitä mitään selvää kuvaa mielessään luoda, mutta joksikin aivan erikoiseksi, jo ulkomuodoltaan kunnioitusta rehellisissä ihmisissä ja kammoa roistoissa herättäväksi hän oli sitä luullut. Ja nyt olikin hänen edessään jokseenkin tavallinen koira.
Mutta se oli kuitenkin poliisikoira, jonka ihmeellisistä urotöistä hän oli sanomalehdistä lukenut, ja hän sanoi samat sanat kuin Paakkulan Juusokin oli sanonut:
— Vai tuo se sitten on se poliisikoira!
— Sehän se! vastasi Ratilainen.
Isäntä tervehti vieraita kädestä ja käski sisään.
Kyytimies kuitenkin sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Kyllä tässä on jo muutenkin saanut päivänsä hukata "tyhjään emättömään".
Isäntä sanoi, että kai nyt sentään kahvia saisi olla kylmästä tultua, ja taisteltuaan lyhyen, mutta ankaran taistelun sydämessään suostui kuorelampilainen tarjoukseen ja meni poliisien ja isännän perässä kamariin.
— Johan se tuo teidän koiranne kuuluu ennättäneen yhden urotyön tällä matkalla tehdä, rupesi isäntä ylistämään Bellaa, tarkoittaen koululla sattunutta kohtausta.
— No johan se! vahvisti kuorelampilainen ylistystä muistellen äskeistä rytäkkää heidän porstuassaan.
Poliisit kun eivät tajunneet, mitä isäntä oikein tarkoitti, eivät puolestaan vastanneet juuri mitään.
— Sillä tavalla kun aloittaa pienessä asiassa, niin kyllä siitä pian saa suuremmassakin kuulla, jatkoi isäntä kehumistaan.
— Se on vissi se! vahvisti taas leppymätön kuorelampilainen. Kyllä sitä tässä kohta tämän kylän koirien turkit pölisevät, niin että ilma on karvoja sakeana.
— He, he, he! nauroi isäntä kohteliaisuuden vuoksi, vaikka ei ymmärtänytkään kuorelampilaisen sukkeluutta. Mutta sitä minä vain ihmettelen, että se heti osasi lurjuksen niskaan käydä, vaikka oli juuri paikalle tullut.
Mutta siitä suuttui kuorelampilainen ja kysyi, että kuka se on sanonut, että se lurjusta hätyytti. Kyllä vissiin poliisikoirassa itsessään suurempi syy oli.
Isännästä tuntui, että asiassa oli jotain hämärää.
— No tottakai sitä lurjukseksi saa sanoa, kun se ne ruudut särki…
— Niin, vaan siitäpä se onkin kysymys, kuka ne särki. Ei suinkaan meidän koira mene oman talon tavaroita rikkomaan.
Nyt alkoi vähitellen itsekullekin selvitä, että toinen puhui pellosta, toinen pellon aidasta. Siitä syntyi molemminpuolisia selvittelyitä, kunnes tuli ilmi, etteivät poliisit olleet koululla käyneetkään.
— Sittenpä tällä kylällä on useampia poliisikoiria, arveli isäntä.
— Kyllä on sitten tällä kylällä rosvoilla tiukat paikat, ihmetteli kuorelampilainen.
Poliisit olivat ääneti hörppineet kahvinsa, mutta katsoivat nyt ajan tulleen sekaantua keskusteluun.
— Ei tässä läänissä ole muita poliisikoiria kuin tämä Pella, ilmoitti
Ratilainen. Niin että kyllä se on akkojen lorua koko se koulun juttu.
Isäntä piteli kuitenkin puoliaan. Renki-Pekka oli asian kertonut, eikä hänen tapansa ollut satuja keksiä.
Renki-Pekka kutsuttiin tuvasta, ja kertoi hän mitä asiasta tiesi. Oli itse nähnyt poliisikoiran koulun pihalla ja herrasmiehen, joka kuului olleen salapoliisi.
— Mikä liekin sitten petturi koko mies, arveli Ratilainen.
Poliisi Makkonen esitti toisen otaksuman:
— Mutta jos se olisi joku viipurilainen tahi helsinkiläinen etsivä, jolla on ollut asiaa tänne päin.
Se tuntui mahdolliselta. Makkonen sanoi kuitenkin:
— Kyllä tässä on sentään paras käydä koululla ensin ottamassa selvä asiasta.
Ja sille sanalle se jäi.
Hetken kuluttua tulivat poliisit ulos pihalle, Ratilainen taluttaen
Bellaa.
IX
— Nyt ne menevät! ilmoittivat ikkunoissa vahdissa olleet lapset poliisien lähdön.
Tuvassaolijat työntyivät heti oven täydeltä ulos seuratakseen poliisikoiran esiintymistä ja puuhia.
Poliisit olivat jo veräjällä menossa, kun huomasivat jäljessään tulevan mies- ja poikajoukon.
Makkonen huusi tämän nähtyään:
— Mikäs kansainvaellus tämä on? Ei saa tulla perässä!
Joukko pysähtyi vähän hämillään, jääden katselemaan, miten poliisit
Jykkälän isännän kanssa kääntyivät koululle menevälle tielle.
Mutta Kuorelammin kestikievarin isäntä, joka oli noussut kärryilleen, huomautti halveksivasti:
— No on siinä miestä koko läjä — hyvääkin ihmettä töllistelemässä!
Ja käänsi hevosensa kotimatkalle.
Väkijoukko tunsi itsensä loukatuksi, mutta ei kukaan keksinyt sopivaa vastausta, ennenkuin kuorelampilainen jo oli kuulomatkan ulkopuolella.
Koulun lähellä tuli proviisori Löfman vastaan koirineen, pyssy olkapäällä riippuen.
— Sieltäpä se näyttää tulevan se toinen poliisijoukko, sanoi Jykkälän isäntä Löfmanista ja hänen koiristaan.
— No jos nuokin ovat poliisikoiria, niin kyllä ei sitten tällä kylällä paljon muita koiria olekaan, kun nytkin tulee samalla kujalla kolme vastakkain, arveli Ratilainen.
— Hyvää päivää! sanoi Makkonen Löfmanin kohdalle tultuaan.
Löfman pysähtyi ja vastasi tervehdykseen.
— Koulultako herra tulee? kysyi Makkonen vähän epäröiden ja luoden vieraaseen tutkivan silmäyksen.
— Koulultahan minä.
— Taitaakin herra olla se sama, joka siellä kuuluu poliisitutkintoa pitäneen? jatkoi Makkonen tiedusteluaan.
— Minähän se olin! naurahti Löfman. Tai oikeastaan opettaja, kuinka sen nyt vain ottaa.
— Niin, me vain kuultiin tuolla naapurissa, jatkoi Makkonen. Mistä kaukaa tämä poliisi on tullut?
— Ei etempää kuin Savonlinnasta.
— Jokos sitä sielläkin on poliisikoiria? kysyi Makkonen epäilevästi.
— No siellähän nyt vasta onkin vaikka mitä…
Nyt katsoi Makkonen parhaaksi pamahduttaa valttinsa pöytään:
— Saisikohan nähdä herran poliisikortin?
Löfman ihmetteli:
— Mitä kuulustelijoita te oikeastaan olette?
— So, so, sanoi Makkonen kylmästi. Taidatte ollakin joku petturi.
Näyttäkää vain paperinne rimpuilematta!
— Onpas tämä nyt juutas! ällisteli proviisori. Mitäs väkeä te itse olette?
— No me ollaan kyllä poliiseja kaupungista… ja tämä tässä on poliisikoira, esitteli Makkonen Bellan.
— Vai olette te poliiseita, sanoi Löfman. No on tässä sitten järjestysvaltaa liikkeellä yhden Kytölän kylän osalle.
— Mitenkäs se on niiden papereiden laita? kiirehti Makkonen.
— Menkää hiiteen papereinenne! sanoi Löfman suuttuen. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani? Alkakaa hyvän sään aikana laputtaa, ennenkuin tässä tulee toinen ääni kelloon!
— Pidä varasi Ratilainen! sanoi Makkonen juhlallisesti. Tämä näyttää olevan vakava asia.
— En minä mikään poliisi ole! ärjäisi Löfman kiukkuisesti.
— No sitähän minäkin olen koko ajan epäillyt, riemastui Makkonen. Kuulkaa vieraat miehet päältä, että hän on itse tunnustanut, ettei hän ole poliisi.
— Milloinkas minä olen itseäni poliisiksi väittänyt? sanoi Löfman edelleen kiukkuisessa äänilajissa.
— Sepä ihme! vastasi Makkonen arvokkaasti. Mies pitää poliisitutkintoja ja nyt on tässä meille puolen tuntia vakuuttanut olevansa poliisi, mutta nyt sitten pölähdyttää päin naamaa, ettei hän muka ole poliisiksi itseään väittänytkään. Herra ei taida tietää, että laittomasti poliisina esiintymisestä on iso edesvastuu.
— Kuulkaas nyt hyvät miehet, sanoi Löfman koettaen rauhoittua. Koettakaahan toki käsittää, etten minä ole nyt enempää kuin muulloinkaan itseäni poliisiksi väittänyt…
— No kukas sitten?
— No kukas sitten? Tietysti te itse!
— Mekö itse? Älkää nyt helkk…
— Te juuri. Tehän minua rupesitte poliisiksi tituleeraamaan. Minä en kieltänyt enkä myöntänyt. Luulin teidän leikkiä ymmärtävän.
— Laki ei leikkiä ymmärrä, sanoi Makkonen painavasti.
— Ei näy ymmärtävän, myönsi Löfman.
— Ja olkoonpa kuinka tahansa, niin olette te myöntänyt pitäneenne koululla poliisitutkintoa.
— Sekin oli leikkiä.
— Vai oli sekin leikkiä. Te taidatte olla hyvin leikkisä mies? lisäsi hän ivallisesti.
— Juuri kotitarpeiksi, myönsi Löfman.
— Se on vaarallista leikkiä, huomautti Makkonen vakavasti.
— Tokkopa tuo nyt niin vaarallista lie, väitti Löfman vastaan. Sitäpaitsi oli koko juttu opettajan keksintöä. Hän pelotteli saunan ikkunan rikkojat tunnustamaan sillä, että uskotteli koulupojille minun olevan salapoliisin ja näiden koirien poliisikoiria. Mitäs pahaa siinä nyt oikeastaan oli?
— No eihän siinä nyt juuri lainrikosta tainnut tapahtua, myönsi Makkonen vihdoin armollisesti ajateltuaan asiaa. Kun nyt vain juttu on sillä lailla, kuin te kerroitte.
— Kyllä se sillä lailla on.
— Ka, sittenpä meillä ei taida koululle muuta asiaa ollakaan, päätti
Makkonen kuulustelun. Jäniksiäkö se herra on menossa säikyttelemään?
— Niitähän minä.
— No onnea ja lykkyä nyt sitten vain! toivotti Makkonen vilpittömästi. Me käännytäänkin sitten Jykkälään. Ollaan tässä lähdössä rosvojen jäljille, lisäsi hän selitykseksi Löfmanille.
Ja molemmin puolin erottiin sulassa sovinnossa.
X
Poliisit palasivat takaisin Jykkälään, ja Makkonen, vanhempi konstaapeli, sanoi, että on tässä jo päivää alkuhommiin tarpeeksi hukattu. On aika ryhtyä varkaiden takaa-ajoon.
Väkijoukko seisoskeli vielä pihalla, ja heille konstaapeli Ratilainen antoi ystävällisen huomautuksen:
— Mitä te kaiken päivää turulla joutilaina seisotte? Menkää viinamäkiinne ja muille töillenne!
— Eikö tässä enää rauhalliset ihmiset saa siivolla olla? kuului kapinallinen kysymys miesjoukosta.
— Tarsitte siinä ja sotkette jäljet! kiljaisi Makkonen kiivastuen. Mikä koira niistä sitten enää selvän saa, vaikka sillä olisi elehvantin nokka!
— Ei suinkaan ne rosvot ole pihan halki kulkeneet, kun kerran ovat pellon piennarta myöten päässeet tuvan ikkunaan ja siitä ulos, vastusti toinen ääni joukosta.
— Suu kiinni! sanoi Makkonen jyrkästi, kun ei keksinyt muutakaan vastausta tähän huomautukseen.
— Jos mentäisiin katsomaan sinne, missä varkaus on tapahtunut, ehdotti hän sitten isännälle.
Ja väkijoukolle ilmoitti hän:
— Asiattomilta on pääsy laillisen edesvastuun uhalla kielletty!
— Maltetaanhan me pysyä täällä pihallakin, vakuutti eräs joukosta.
— Eikä ne kaiketi poliisitkaan siellä sisällä ikäänsä ole, lohdutteli toinen. Jos nimittäin aikovat rosvot kiinni saada, lisäsi hän varmuuden vuoksi.
Mutta isäntä meni poliisien kanssa kylmään tupaan.
— Onko täällä nyt kaikki siinä kunnossa, mihin rosvot tämän huoneen jättivät? kysyi Makkonen.
— No ihan siinä samassa, vakuutti isäntä. Ei ole mitään liikuteltu — ja akkoja kielsin täällä käymästä muuta kuin minkä ihan välttämättömimmällä asialla.
— Tuosta ikkunasta ne ovat sitten tulleet, totesi Ratilainen ilmeisen tosiasian katsellen rikottua ikkunaa.
— Siitä kai ne ovat tulleet, vahvisti isäntä, ja siitä myöskin menneet, senkin korvennettavat!
— Tässä on tyhjä tikkuaski ikkunan luona, ilmoitti Makkonen, joka teki tarkkoja tutkimuksia. Onko tämä talon tavaroita?
— Ei, sanoi isäntä, meillä käryytetään vain niitä tavallisia Hallmannin tikkuja. Nämä mitä lienevät olleet mäntsäläläisiä — tai muita ulkomaalaisia.
— No sitten se on jäänyt tänne rosvoilta. Ne ovat tehneet tikuilla tulta täällä hamuillessaan.
Todistuksena tämän väitteen uskottavuudesta oli ympäri lattiaa lyhyeksi poltettuja tulitikunpäitä.
— Ne ovat vääntäneet tuon tiinunkin kellariluukun päältä — paholaiset, lausui isäntä.
— Se on hyvä juttu, sanoi Ratilainen. Sitten niiden on pitänyt enemmältä kävellä tämän tiinun ympärillä, niin että siinä pitäisi jälkien hyvin tuntua.
Bella sai tutustua permantoon tiinun luona. Se nuuhki sitä tarkasti, ja
Makkonen yllytti:
— Hae rosvo, Pella, hae rosvo!
Sitten alkoi koira nykiä talutusnuoraansa ja Makkonen hellitti sitä senverran, että Bella pääsi vapaasti liikkumaan.
Koira alkoi kulkea ympäri: lattiaa kuono maassa, meni uunin luo ja pyrki sitten ovelle päin.
— Jopas taisi saada jäljistä kiinni, iloitsi isäntä. Ovella koira haukahti lyhyesti.
— Se tahtoo porstuaan, tulkitsi Ratilainen.
— Olisivatkohan ne porstuassa käyneet? arveli Makkonen.
— On ne voineet käydä, päätteli isäntä. Ja ovat voineet sitä kautta poiskin mennä, jos niikseen tulee. Mukavampihan se oli porstuan kautta iso kantamus viedä kuin ruveta sitä ikkunasta laahaamaan.
— Niin, ja kun tiesivät koko talon nukkuvan, lisäsi Ratilainen.
Asia tuntui olevan selvä.
Mentiin porstuaan, koira edellä, miehet perässä, koira aina vain kuono permannossa ja miesten suurella mielenkiinnolla seuratessa sen pienimpiäkin liikkeitä. Porstuasta siirryttiin kuistille ja siitä pihalle.
— Nyt sen näkee, ovatko nuo toljakkeet saaneet sotketuksi jäljet, sanoi Makkonen, pihalla seisoskelevaa joukkoa tarkoittaen.
— Jokos se sai koira jäljen päästä kiinni? kysyi eräs joukosta.
Poliisit eivät vastanneet. Isäntä vain yliolkansa murahti että:
— Pianhan sen näkee…
Koira kääntyi kuistilta heti vasemmalle karjapihaan päin, kulki nuuskien pitkin pihaton aitaviertä saunan eteen ja poikkesi siitä karjatielle.
Isäntä pysähtyi saunan luona ja sanoi:
— Minulla ei ole aikaa tulla pitemmälle, mutta selväthän tässä ovat tiet. Ja kun ei tiedä, miten pitkäksi teille se matka tulee…
— Niin, eihän sitä tiedä, myönsivät poliisit, vaikka tässä saisi juosta siihen maailman toiseen laitaan. Minne tämä tie oikein viepi?
— Se menee tästä ensin meidän karjamaille, mutta sitten tulee sieltä kyllä Korven kylä vastaan… ja sitten koko muu maailma…
— No osataanhan tässä sitten.
Isäntä toivotti onnea matkalle ja kääntyi takaisin pihaan, missä paikalle saapunut Kinnari nauravalle väkijoukolle teki selkoa Löfmanin "poliisikoiran" urotyöstä.
— Mutta kyllä tässä on toinen koira, vakuutti isäntä. Se kun kerran vain nuuhkaisi, niin kohta oli jäljen päässä kiinni, ja niin läksi rohkeasti kuin olisi syntymästään asti sitä tietä kulkenut…
Naapurit alkoivat hajaantua kukin taholleen, koska ei ollut luultavaa, että poliisikoirasta toistaiseksi pitkään aikaan mitään kuuluisi.
Poliisit sillä aikaa painuivat karjatietä myöten edelleen ja katosivat lopuksi metsikköön.
XI
Juuso Paakkula oli tullut mökilleen, syönyt eilistä kalakukkoa, ryypännyt kahvia palanpainikkeeksi, käynyt korjaamassa niityn aitaa, palannut kotiin ja ryhtynyt paikkaamaan Jykkälän Annastiinan lyhytvartisia navettalapikkaita.
Hänen vaimonsa Kaisa karttasi villoja.
— Kuuluikos sinne Jykkälään erikoisia? kysyi Kaisa.
— Kuuluihan sinne vähäsen.
— Joko ne rosvot on saatu kiinni?
— Eihän niitä vielä, mutta eivätkö nuo pian joutune kiinni, kun on sinne tuotu oikein kaupungin poliisit ja poliisikoirat.
— Ohoh, vai että oikein kaupungin poliisit ja koirat! Itsekö se isäntä ne on sinne toimittanut?
— Eikö tuo lie itse.
— Katsohan näet sitä Jykkälän isäntää, kun aloitti isoisesti! ihmetteli Kaisa. Oikein poliisikoirat! Näitkö sinä ne koirat?
— Eihän niitä oikeastaan ollut kuin yksi koira ja kaksi muuta poliisia. Sikolammin mäen alla ne minua vastaan tulivat. Minä korjasin siinä kuorelampilaisen hevosen rinnustinta, kun se oli auennut.
— Itsekö se oli kuorelampilainen kyydissä?
— Itsehän tuo taisi olla. Niitä oli kaksi poliisia, vaikk'ei niillä ollut vormua, ja sitten vielä se poliisikoira. Se oli kanssa kärryissä niinkuin iso herra.
— Vai oikein ne sitä koiraakin kärryissä kuljettivat! Minkä näköinen se oli?
— Taisihan tuo olla semmoinen keskikokoinen lyhytkarvainen koira.
Vähän hontelolta se minusta näytti, minkä kerkesin siinä sitä katsella.
— Kun et kääntynyt takaisin Jykkälään katsomaan, miten ne sillä koiralla…
— Mitähän katsomista tuossa sitten olisi ollut. Koira kuin koira. Ja oli tuolla sitä väkeä jo minuttakin tarpeeksi… sitä oli siellä ukkoa kuin kuntakokouksessa.
— Vai niin oli paljon tullut katsojia! ihmetteli Kaisa.
— Niinhän noita oli. Ne poliisit ihan noitumaan rupesivat, kun kuulivat, että sinne oli niin paljon sitä väkeä kertynyt.
— No mitähän ne nyt siitä?
— Sanoivat, että sotkevat kaikki jäljet sekaisin… ja taitaahan se vähän semmoista ollakin.
— Voipihan se olla… terveenäkö se oli se emäntä?
* * * * *
Poliisit seurasivat sillä aikaa koirineen jälkiä.
Jykkälän karjatien reunaa kulki seurue opotalle asti, missä poikkesi heti oikealle ja läksi aitoviertä etenemään. Bella ryntäsi suoraan eteenpäin maata tuskin nuuhkaistenkaan, niin että konstaapeli Ratilainen, joka talutusnuorasta kiinnipitäen lönkytti puolijuoksua perässä, huomautti hengästyneenä:
— Ihanpahan näet hikeen asti juoksuttaa, peijakas!
Johon Makkonen lisäsi:
— Hiton tuoreiltapa ne jäljet tuntuvat, kun ei sen tarvitse niitä tuon enempää nuuhkia.
— Eikö liene jouduttu juoksemaan jäniksen jäljille… ei tämä ole oikeata menoa, epäili Ratilainen.
Vähän matkan päässä oli noustava aidan yli, jonka jälkeen matka jatkui pellon piennarta pitkin, kunnes taas oli noustava aidan yli maantien vieressä.
— Riettaan kuvatus, kun hyppyyttää joka aidan yli! juonitteli Makkonen
Bellalle.
Nyt oli tultu oikotietä sille samalle maantielle, jota myöten poliisit olivat saapuneet Kytölän kylälle, ja Bella alkoi kulkea takaisinpäin maantien reunaa pitkin.
— Näinköhän sinä juutas viet meidät takaisin kaupunkiin? alkoi Ratilainen epäillä Bellan aikeita, kun oli kuljettu pari kilometriä maantietä pitkin.
Melkein samassa poikkesi Bella kuitenkin eräälle metsätielle. Siltäkin se pian pyörähti louhikkojen ja ryteikköjen välitse mutkittelevalle jalkapolulle.
— No tämähän tuo jo alkaa viettää vähän kuin rosvojen pesälle päin, arveli Makkonen.
Polun päässä aukeni metsä sen verran, että jätti tilaa pienelle perunamaalle ja sen takana olevalle mökkirähjälle.
— Mitähän väkeä tuolta tulee? ihmetteli Kaisa nähdessään Bellan,
Ratilaisen ja Makkosen lähenevän mökkiä.
— Siinäpähän se nyt sitten on se poliisikoira, ilmoitti Juuso
Paakkula, joka oli juuri saanut toisen lapikkaan paikatuksi.
— Hyvä isä! siunasi Kaisa. Mitähän ne nyt tänne?
— Sittenpähän tuon kuulee, kun sisälle tulevat, murahti Juuso levollisesti.
Pitkään ei sitä tarvinnut odottaakaan. Ovi avattiin, ja Bella edellään työntyivät Ratilainen ja Makkonen sisään.
— Päivää! sanoivat poliisit, mutta Bella syöksähti kiivaasti haukkuen
Juusoa kohti.
Juuso tempaisi rahin vierestä sen Jykkälän Annastiinan paikkaamatta olevan lapikkaan ja hosui sillä Bellaa, uhaten:
— Tulepas päälle sinä vietävä, niin kuonoosi saat!
— Ka eikös tämä ole se sama mies, joka tuli meitä vastaan maantiellä tänä aamuna? tunnusteli Makkonen.
Bella teki kiivaan rynnistyksen Juusoa kohti, jolloin Juuso suuttui ja sanoi:
— Jos ette saa sitä koiraanne asettumaan, niin ajakaa se pellolle… syöpi tässä viattoman ihmisen omassa mökissään kitaansa!
— So, soh! rauhoitti Ratilainen Bellaa vetäen talutusremmiä lyhemmäksi.
— Niin, eikös se juuri tämä mies tullut tänä aamuna meitä vastaan? uudisti Makkonen äskeisen kysymyksensä.
— Ka enkö tuota liene minä ollut.
— Saakeli sentään! kirosi Ratilainen. Nyt se on juoksuttanut tuo koira meidät niitä sinun jälkiäsi myöten tänne hittoon asti… mitä tekemistä sinulla oli siellä Jykkälän kylmässä tuvassa?
— Emäntä antoi voita, niin minä menin perässä, ettei emännän tarvinnut ruveta sitä minulle kantamaan.
— Kyllä te olette yksiä tolvanoita niin emännät kuin isännätkin! julmistui Ratilainen. Näillepä sitten vielä poliisikoirat, hyväkkäille! Eivät ne ymmärrä sen vertaa kuin tuo lapikas tuossa, Tule pois Makkonen!
Ja poliisit läksivät hyvästiä sanomatta ulos.
— Nuuhki nyt vietävä niitä samoja jälkiä myöten takaisin! ärjäisi
Ratilainen Bellalle, ettei tänne korpeen eksytä!
XII
Poliisit tulivat Jykkälään takaisin huonolla tuulella, ja perillä he moitiskelivat sitä, että jäljet oli sotkettu. Mieliala lauhtui kuitenkin jonkin verran, kun emäntä tarjosi ruokaa.
— Pitikin sen Juuson telläytyä minun perääni! päivitteli emäntä.
— Noh, eihän tuossa vielä kovin suurta väärää tullut, lohdutteli
Makkonen viimein.
Aterioitua päätettiin tehdä uusi yritys. Bella vietiin kylmän tuvan ikkunan taakse, josta se alkoi johtaa etsiviä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ensin oli lähdetty.
Matka veti tällä kertaa pellon pientaria pitkin kylän laitaan, missä Bella alkoi kulkea pitkin Kytölän joen vartta. Joen törmällä olevien mökkien ikkunat ilmestyivät täyteen lasten kasvoja, ja Kinnarin mökiltä kuului poliisien korviin poikien kimeä kiljunta: poliisikoira! poliisikoira!
Kylän toisessa päässä vie joen yli sillan virkaa toimittava hirsi- ja lautarytiskö, josta alkaa Törölän salolle vievä tie.
— No jo nyt joutuvatkin oikeille jäljille, kun Törölään läksivät! ihastuttiin mökeissä. Sieltä ne olisivat Jykkälän sapuskat koirittakin löytyneet!
Törölän rappeutunut talo on Törölän salolla noin puolen peninkulman päässä Kytölästä. Törölän väki oli huononlaisessa maineessa, ja kun ei sillä puolen maailmaa muita ihmisasuntoja ollutkaan, niin levisi Kytölän kylälle heti sanoma siitä, että poliisikoira johtaa poliiseita Törölään.
— Hyvähän se olisi, jos kiinni joutuisivat, toivottelivat kytöläläiset. Sata vuotta on siinä paikassa rosvojen pesä ollut.
Sillä aikaa taivalsivat poliisit Törölään päin.
Puolimatkassa, sakeimmalla salolla, tuli heitä vastaan Törölän ukon vävy Kusti Nieminen.
— Päivää! tervehtivät poliisit. Minne tämä tie viepi?
— Eipähän tämä sen etemmäksi kuin Törölään, vastasi Kusti ja katseli uteliaana pitkää nahkavyötä, jonka toinen pää oli kiinni Bellan kaulanauhassa ja toinen pää kääritty Ratilaisen käsivarren ympäri.
— Eikö siitä enää mene mitään tietä etemmäksi? tiedusteli Makkonen.
— Taitaahan siitä jokin jalkapolku oikaista salon läpi sinne Sorjolan järven puolelle — mutta muita teitä siellä ei enää ole. Minnekä ne nämä vieraat ovat menossa?
— Eipähän siitä ole itselläkään tietoa… minne tämä koira vienee…
— Vai niin, vai koirako se…? Mikähän koira se sitten on? kysyi Kusti.
— Ka tämähän se on se tämän läänin poliisikoira…
Kusti hätkähti.
— Virkamatkallakos sitä sitten…?
— Ka virka… Olisi kysymys muutamasta varkaudesta tuolla Kytölän kylällä.
— No kyllä on sitten tullut koiralle erehdys… ei täälläpäin asu muita kuin se Törölän joukko, ja se on hyvin rehellistä väkeä, eivätkö liene uskovaisiakin, niin ettei niitä voi ensinkään epäillä, ilmoitti Kusti kiireesti.
— Emme me ketään epäilekään, selitti Makkonen. Me vain kuljetaan tämän koiran perässä, ja kehen se käy kiinni, niin sille me pistämme raudat käsiin. Vaikka alkaisi piispaa haukkua, niin me kohta niskaan…
— Vai niin on kovat järjestykset…
— Niinhän ne ovat. Jassoo, ettei tänne päin ole muuta kuin se… mikä se nyt olikaan?
— Törölän talo. Eihän täällä muita… Jos tuo koira on rosvon jäljillä ollut, niin ovat ne rosvot sitten painuneet siitä Törölän sivuitse Sorjolan järven puolelle. Siellähän ne kuuluvat olevan Sorjolan järven takana oikein rosvojen pesät.
Poliisit lähtivät jatkamaan matkaansa.
Kusti katseli heidän jälkeensä, ja kun poliisit olivat ehtineet ensimmäisestä tien mutkasta kääntyä, läksi hän juoksemaan halki metsän oikotietä Törölään päin, niin että risut jaloissa räiskivät.
* * * * *
Kytölän Mönkkösessä oli samana päivänä iltapuolella raamatunselitys.
Leipuri Issakainen Sorjolasta oli ilmoittanut puhuvansa aineesta: "Kansat ovat juopuneet vääristä opeista", ja koska oli tunnettua, että Issakainen oli yhtä onnistunut saarnamies kuin epäonnistunut leipuri, niin oli odotettavissa, että tilaisuuteen saapuisi kuulijoita se tavallinen määrä, joka kytöläläisten hartauskokouksissa aina nähdään, kun joku paremmista puhujista on sanaa selittämässä ja veisuuta johtamassa, nimittäin parikymmentä akkaa ja pari kolme ukkoakin.
Mutta kun tämä uskollinen seurakunta käveli kujosia pitkin Mönkkölään, niin ei sen hämmästyksellä ollut rajoja, kun heidän ohitsensa ajaa karahdutti pari hevoskuormaa Sulkkilan kylän väkeä, Tujulan viinaanmenevä isäntä Kuorelammilta ja kokonaista kolme hevoskuormaa Särkijärven suruttomuudestaan tunnettuja asukkaita. Sitäpaitsi näkyi kytöläläisiäkin olevan tulossa enemmän kuin koskaan ennen.
— Siellä taitaakin tänä iltana olla uusi saarnamies sen Issakaisen mukana, arveli Malisen Riitta.
— Niin, ei tiedä vaikka olisi oikea lähetyssaarnaajakin, lisäsi Miinalan vanhaemäntä jaksamatta kuitenkaan oikeastaan itsekään uskoa moista onnenpotkausta mahdolliseksi.
Mutta jos Malisen Riitta ja Miinalan vanhaemäntä olisivat kuulleet sen keskustelun, mikä neljännestunti takaperin oli tapahtunut maantiellä Tujulan isännän ja Sulkkilan kylän "navan" Tahvo Koposen välillä, niin olisi asia esiintynyt hieman toisessa valossa.
Tujulan isäntä oli tapansa mukaan ajanut kuin jehu, hevonen melkein vaahdossa, ja tavoittanut edellä ajaneet sulkkilalaiset sekä yrittänyt ajaa ohi, mutta onnistumatta tien kapeuden vuoksi. Samassa oli hän tuntenut Tahvo Koposen ja huutanut tälle:
— Ka, Koponenhan se on! Kirkollepäinkö sinä olet menossa?
— Enkä kun tuonne vain Kytölän Mönkköselle.
— Raamatunselitykseenkö?
— Ka… niin, sinnehän minä… kun tuo eukko tahtoi, myönsi Koponen hieman vastahakoisesti.
— No, sinnehän minäkin, huusi Tujulan isäntä, joka oli jonkinverran maistanut ja puheliaalla tuulella. Vaikka luuletko sinä Koponen, että minä sinne niiden Issakaisen lorujen tähden… ee-ho! Vai minä antaisin sen Issakaisen sieluani höylätä — ei tule ne kalat! Vaan minä läksin kuulemaan siitä poliisikoirasta. Ptruu-perr! Kuule, tule sinä Koposen Tahvo tänne minun kärryilleni, niin on rutompi ajaa kahden. Onhan sillä sinun konillasi vetämistä sinuttakin.
Koponen noudattikin kehoitusta ja muutti Tujulan isännän rattaille.
Viimemainitulla oli taskussaan puolen litran konjakkipullo, ja kun
Koponen oli saanut ryypyn, tunnusti hän:
— Sitähän minäkin läksin oikeastaan kuulemaan, mitä ne siitä poliisikoirasta hölyävät… Eikös se Mönkkösen emäntä ole sen Jykkälän Paavon sisar?
— Onhan se… kyllä se tietää Jykkälän asiat.
Issakainen oli ihastuksissaan kuulijain paljoudesta. Tuskin oli hänellä koskaan ollut niin paljon sanankuulijoita. Isäntämiehiäkin oli kymmenittäin. Tämä innostutti hänet saarnaamaan erinomaisesti, mutta kuulijakunta oli koko ajan hyvin rauhaton. Kamarissa tarjottiin näet toimituksen kestäessäkin kahvia parhaille vieraille, ja isäntäväellä oli paljon kertomista poliisikoirasta, joka kiinnitti mieliä verrattomasti enemmän kuin Issakaisen kaunopuheinen esitys vääristä opeista ja niiden turmiollisista vaikutuksista. Kun yksi kamarintäysi oli kahviteltu ja palannut kuulemaan, vieläkö Issakainen puhui vääristä opeista, työntyi kamariin heti toinen ahdos, ja puheen sorina oli niin äänekäs, että se vaikutti häiritsevästi ohjelman suoritukseen tuvan puolella.
Mutta äkkiä tuli suuri hiljaisuus.
Issakainen oli ruvennut puhumaan poliisikoirasta.
Kamari tyhjeni silmänräpäyksessä. Kaikki tunkeutuivat tupaan.
— … ja eikö se todellakin, todellakin, rakkaat veljet ja sisaret, ole surullinen todistus siitä, miten kauas me ihmiskurjat olemme eksyneet oikealta tieltä, kun armollisen esivallan täytyy käyttää järjettömiä luontokappaleita, sieluttomia koiria apunaan taistelussa rikoksia, pahuutta ja syntiä vastaan! Eikö meidän sydämemme täydy itkeä verta ajatellessamme, että ihmiset ajavat vääryyden ja perkeleen asioita ja koirat ajavat oikeuden ja rehellisyyden asiaa!
Issakainen puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen saarnansa loppuosa teki tärisyttävän vaikutuksen.
XIII
Törölän isäntä Törö-Jussi loikoi penkillä ja mietiskeli, olisiko lähdettävä hakkaamaan havuja. Uunilla makasi vällyjen välissä Törö-Jussin isä, puolisokea ukko, yskien ja väristen. Emäntä oli navetassa.
Silloin syöksyi vävy tupaan hengästyneenä ja kiljaisi:
— Nyt sukkelaan piiloon ne Jykkälän sapuskat! Poliisit ja poliisikoirat ovat niskassa ihan tuossa paikassa.
Törö-Jussi kirosi pelästyneenä ja kysyi:
— Minnekä minä ne nyt sullon?
— Älä sinä liikuttele niitä ensinkään! Juokse sanomaan akallesi, että viepi ne vaikka sinne vanhempaan latoon niitylle ja peittää heiniin. Se koira s—na tulee sinun jälkiäsi myöten.
Törö-Jussi juoksi navettaan, ja hetken perästä kiirehti emäntä aittaan, josta kantoi piikkohurstiin käärittyä taakkaa selässään saunan sivuitse niitylle päin.
Törö-Jussi meni tupaan ja sanoi isäukolleen:
— Jos ne sinulta kyselevät, niin älä sano mitään. Älä aukaise suutasi, ettet sotkeudu puheissasi! — heittäydy hölmöksi…
Ukko yski uunilla mitään vastaamatta, ja Törö-Jussi alkoi katsella ikkunasta. Kusti oli juossut saman tien takaisin kuin oli tullutkin.
— Ei se akka ala joutua, murisi Törö-Jussi levottomana.
Emäntä ennätti kuitenkin takaisin, ennenkuin etsivät tulivat.
— Sinnekö sinä ne veit vanhaan latoon?
— Sinne… työnsin heinien alle ovenpieleen… ei ollut aikaa kätkeä paremmin, läähätti emäntä.
— Mene nyt navettaan ja sano, jos mitä kysyvät, että minä kävin tänä aamuna Kytölässä ja poikkesin Jykkälän kautta takaisin tullessani.
— Hyvä isä kuitenkin! huokasi emäntä ja meni navettaan.
Törö-Jussi tuijotti kankein silmin ulos ikkunasta. Taivaalla ajelehti mustia pilvenjönkäleitä, metsä huokaili raskaasti syksytuulessa, ja pihaton veräjän vieressä aidanseipäässä oleva väkkärä vääntelehti levottomana tuulenpuuskauksissa ja läpätti pahaenteisesti.
Nytpä saapuivatkin poliisit pihaan, katselivat jonkin aikaa ympärilleen ja näyttivät neuvottelevan.
Sitten tulivat he tupaan.
Bella nosti heti Törö-Jussia vastaan mielenosoituksen, jonka tarkoitusta ei ollut vaikea käsittää. Poliisit eivät kuitenkaan päästäneet sitä Jussin kimppuun.
Jonkun sekunnin tuijottivat molemmat puolet toisiinsa.
Senjälkeen kysyi Makkonen:
— Onko tämä se Törölän talo?
— Ka tämähän se taitaa sen niminen olla, myönsi Jussi.
Bella vain riuhtoi ja haukkui. Ukkoa alkoi uunilla yskittää.
— Tekös tämän talon olette isäntä?
— Ka minähän se taidan olla.
— Tietääkös isäntä, mistä me nyt isäntää syytämme? jatkoi Makkonen kuulusteluaan.
Vallitsi hetken vaitiolo. Bella rähisi entistä kiukkuisemmin.
— Ka, mistäpäs minä sen… lausui Törö-Jussi verkalleen. Yksi saattaa syyttää yhdestä, toinen toisesta. Juutastako se tuo koira minulle terhentää?
— Taikka emmehän me oikeastaan syytä ketään, lisäsi Ratilainen selitykseksi. Emmekä epäile ketään. Vaan tuo koira kun ketä syyttää, niin meidän pitää sitten niinkuin viran puolesta käydä asiaan käsiksi.
— Mikähän koira se sitten on? tiedusteli Törö-Jussi välinpitämättömän näköisenä katsoa muljauttaen Bellaan.
— Joo, tämähän se on se tämän läänin poliisikoira, ilmoitti Makkonen
Bellan arvon.
— Vai se se on se poliisikoira, ihmetteli Törö-Jussi. Eipähän näet ole tullut perätyksi, onko niissä puheissa mitään perää, kun ne ovat tuolla kylällä jotkut olleet tietävinään, että siellä kaupungissa olisi semmoisiakin koiria. Tottahan se sitten taitaa kumminkin olla.
— No tottapa tietenkin, vakuutti Makkonen. Tässä on nyt yhdeksi esimerkiksi ihan elävä ja hyvin etevä poliisikoira… ja se haukkuu teitä.
— Niinhän tuo näkyy haukkuvan, myönsi Törö-Jussi kiistämättömän tosiasian. Mitähän se mahtanee minusta haukkua? aprikoi hän sitten.
— Me olemme pitäneet tuolla Kytölän kylällä poliisitutkintoa muutaman varkauden johdosta… ei ole tainnut isäntä kuullakaan? aloitti Makkonen kavalasti.
— Olenhan minä siitä vähän kuullutkin, valmistautui Törö-Jussi torjumaan väijytystä, jota arvasi poliisien nyt ryhtyvän hänelle laatimaan.
— Vai jo siitä täällä salollakin tiedetään! kummeksui Makkonen. Soh, Pella, alahan asettua! Kyllähän me vähemmälläkin nähdään, ketä sinä tarkoitat! Mitenkä siitä on tänne asti sana levinnyt?
— Sattuuhan sitä aina joku tuolla Sorjolan järven puolella asuva poikkeamaan talossa, kun on ollut Kytölässä käymässä. Ja näkyyhän tuota itsellekin tulevan joskus tarvis lähteä täältä korvesta ihmisiä tapaamaan… jollei muuta varten niin ainakin suolan ostoon, selitteli Törö-Jussi.
— Mitenkäs se sitten tämä Pella osasi teidän jäljillenne, kun me siellä varkauspaikalla neuvoimme sitä rosvon jäljille? kävi Makkonen suoraan asiaan käsiksi.
Törö-Jussi oli kuitenkin varustautunut hyökkäyksen varalta ja selitteli edelleen rauhallisesti:
— Kun ei se sitten vain olisi löytänyt minun jälkiäni sieltä toisen tuvan ikkunan takaa ja pellon pientareelta…
— Mitenkäs ne teidän jälkenne olivat sinne tulleet? kysyi Makkonen hyvin viisaan näköisenä. Kävittekö te siellä?
— Ka, poikkesinhan minä siellä kirkolta tullessa… kun kuulin että Jykkälään oli kutsuttu poliisikoira, niin poikkesin kylältä tullessa tänä aamuna siellä Jykkälässä katsomassa, oliko siinä hölyssä mitään perää.
— Olihan siellä niitä ukkoja muitakin, mutta en minä muista teidän näköistä miestä siellä nähneeni, muisteli Makkonen. Vai muistatko sinä Ratilainen?
— Ei, en minä muista! kielsi Ratilainen.
— Ei siellä silloin vielä muita ollutkaan. Minä poikkesin siellä vain omia aikojani. Kuulihan se tämä isäukkokin, joka on tuolla uunilla, että minä aamulla kerroin siellä poikenneeni.
Ukko yski uunilla ja vikisi:
— Joo… kyllä minä kuulin.
— Hm, sanoi Makkonen.
— Taitaa olla tämä asia taas yhtä pitkää kuin leveätäkin, epäili Ratilainen. Piru näistä kytöläläisten asioista selvän ottakoon! huokasi hän sitten.
— Ei kai isäntä pahaa tykkää jos me pidämme tässä kotitarkastuksen, esitti Makkonen. Kun on kerran tultu tänne asti ja kun virka vaatii…
Hetken aikaa vallitsi äänettömyys.
Sitten sanoi Törö-Jussi:
Ka, omassa vallassannehan tuo lienee… Aukihan tässä on kulku vinniltä sillan alle asti. Sittehän sen näkee, kun tarkastaa.
Isäukko yski uunilla vahvistukseksi Jussin sanoille, ja poliisit aloittivat kotitarkastuksen.
Tunnin kuluttua, kun Ratilainen hikisenä ja vaatteet mullan ryvettäminä kömpi ylös tuvan permannossa olevasta luukusta, sanoi Törö-Jussi, joka oli penkillä piippuaan imeksien seurannut tarkastuksen menoa:
— Ei taida löytyä niitä Jykkälän tavaroita…
Ratilainen ei vastannut mitään.
— Katsoitko sinä tarkkaan sen sillan aluksen? kysyi Makkonen, joka tuli sisään aitasta.
— Tarkastelinhan minä sitä…
— Navetan ja tallin parvi ja liiterit pitäisi vielä penkoa, järjesteli Makkonen viranomaisten tehtäviä. Tässä tulee vähän häirinkiä talon töille, pyyteli hän emännältä anteeksi, mutta ei tämä enää pitkään kestä.
— Eihän tässä tämmöisessä talorötiskössä mitään niin erinomaisia töitä olekaan, sanoi emäntä.
— Panisit akka vaikka kahvipannun tulelle, ettei tarvitsisi vieraitten koko päivää kuivin suin olla, ehdotti Törö-Jussi vaimolleen.
— Sitähän minäkin tässä justiinsa arvelin, sanoi emäntä ja alkoi liikutella kahvipannua pankon ääressä.
— Eipä sitä tämmöisille vieraille tavallisesti kahvia pistoovata, huomautti Makkonen, niin että olisihan tässä nytkin kahvitta välttänyt.
— Ei sattunut kotiin vehnäsiäkään, muisti emäntä huolestuneena, kun ei tiedetty vieraita odottaa eikä ole tullut itsellä leivotuksi. Vähän tipoja vain on, mutta ne taitavat olla jo hyvin kuivettuneita, kun siitä on jo pari viikkoa, kun ne ostettiin kirkolla käydessä siitä Tossavaisen paakarista…
— Vai vielä tässä tipoja ja muita vehnäsiä, vastusti Ratilainen, jolla oli kova kahvin mieliteko. Ja likoaahan se kuivakin tipo, kun sitä kahvissa liottelee.
— Likoaahan se tipo, vahvisti Törö-Jussikin.
— Vaan jos me tämän Ratilaisen kanssa sillä aikaa kävisimme noita ulkohuoneita vähän tarkastamassa, niin sittehän se olisi sekin tehty, esitti Makkonen.
— No kun ette kauan viivy, antoi emäntä luvan. Ei tämä kahvin kiehauttaminen pitkää aikaa vie.
— Pianhan me ne on vilkaistu, sanoi Ratilainen. Kun ilkeäisi pyytää emännältä jotain ruuan tähteitä tälle Pellalle. Eikö tuolla liene kova nälkä.
— No johan toki! sanoi emäntä kerkeästi. Mielellänihän minä annan syömistä tälle poliisikoiralle, kun se on niin viisaan ja hyväntahtoisen näköinen luontokappale.
Poliisit läksivät lopettamaan tarkastuksensa, mutta Ratilainen käski
Bellan, joka yritti tulla heidän mukanaan, jäädä tupaan.
Poliisien lähdettyä alkoi emäntä kokoilla savivatiin ruuan tähteitä.
Törö-Jussi heristi nyrkkiään Bellalle ja sanoi:
— Vai vielä sinulle syömistä, kehvelin juoksulaalle! Puukon kun työnnän kurkkuusi, niin herkeät sinä ihmisten jälkiä nuuskimasta!
— Hrrh! alkoi Bella murista. Sen kunnioitusta herättävät hampaat paljastuivat, karvat pöyhistyivät, ja se kiinnitti Törö-Jussiin leimuavan katseen.
— Kun olisi vaikka ketunmyrkkyä! vikisi ukko uunilta, niin siinä sille olisi oikeata syömistä… vaan eipähän sen viisaus näy Törölän salolla loppuun asti riittävän.
Ukko sai taas yskänkohtauksen, ja Törö-Jussi kiljaisi Bellalle:
— Älä katsoa naljota minuun hyvin pitkään, taikka kun otan tuolta tuon tupakkapölkyn ja mätkäisen sen kalloosi, niin et ennätä ulahtaakaan, hornan hurtta!
— Hrrh!
Bella urahti entistä uhkaavammin ja otti askeleen Törö-Jussia kohti.
Törö-Jussi, jolla ei ollut käsillä minkäänlaista asetta, säikähti ja huusi:
— Nyt se piru hyppää kurkkuun! Ota akka korento sieltä ovipielestä ja tule apuun!
Emäntä kiiruhti asettamaan ruokakupin Bellan eteen ja maanitteli sitä syömään:
— Seh, Pella, seh poliisikoira… seh, seh!
Bella tuijotti hirmustuneena Törö-Jussiin eikä vilkaissutkaan ruokaan. Se näytti olevan valmis millä hetkellä tahansa lentämään kuin noidannuoli Jussin kurkkuun, jota kohti sen ilkeästi kiiluvat silmät tähtäsivät.
Jussin koko ruumis vapisi, hänen istuessaan siinä turvattomana penkillä tuon ärsytetyn pedon edessä, vain parin kolmen askeleen päässä siitä, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen.
XIV
Samaan aikaan tarkastelivat poliisit niitä ulkohuoneita, joita eivät ennemmin olleet tutkineet, mutta mitään ei löytynyt.
— Tuolla saunan takana on vielä vähän epäilyttävän näköinen risuläjä, sanoi Makkonen. Käydäänpäs vielä sitäkin penkomassa.
Ratilainen mätti rukkaskädessä karahkoja syrjään ja Makkonen potki saappaillaan kasaa pienemmäksi. Viimein tuli vastaan jäätynyt mullikko, ja Ratilainen sanoi:
— Ei näy olevan mitään tässäkään.
— Ei, myönsi Makkonenkin.
Silloin tuli niitylle vievää tietä pitkin metsämies, laukku ja pyssy selässä ja koirat perässään.
Tulija ei ollut kukaan muu kuin proviisori Löfman, joka poliisien luo tultuaan sanoi:
— Saisikohan talossa ruokaa ja yösijaa?
— Ka en tiedä, sanoi Makkonen, joka pyyhki roskia saappaistaan. Me emme ole tämän talon väkeä.
— Eivätkös nämä olekin niitä poliiseja, jotka tulivat vastaan tänä aamuna siellä Kytölän koulun luona? tunnusteli Löfman katsottuaan tarkemmin risuläjän penkojia.
— Samojahan me olemme, myönsi Makkonen. Ja te ettekö liene se sama herra, joka piti koululla poliisitutkintoa?
— Sehän minä.
— Katsoppas näet, kun taas satuttiin yhteen! ihmetteli Ratilainen.
— Minä olen täällä salolla rämpinyt koko päivän, selitti Löfman.
— No antoiko tuo metsä mitään? kysyi Makkonen.
— Eipä se juuri erikoisia. Pari jäniksen kempulaa on vain laukussa.
— Ilmankos minä muutama tunti sitten olin kuulevinani koiran haukuntaa, muisti Ratilainen.
— Mitenkäs te olette tänne asti joutuneet? tiedusteli Löfman?
— Niitähän me olemme varkaan jälkiä etsineet, tunnusti Makkonen hieman vastahakoisesti.
— Mutta ei tahdo tulla sen valmiimpaa koko asiasta, sanoi Ratilainen.
Silloin ilmoitti Löfman suuren uutisen:
— Siellä ne ovat toisessa ladossa, vähän matkan päässä täältä, ne varastetut tavarat. Diana sinne poikkesi penkomaan, kun minä päivällä kuljin niityn poikki, ja kun minä menin katsomaan, mitä se siellä touhusi, niin siellä oli muutama leipä ja voita mitä lienee ollut kymmeniä kiloja.
— Vai sinne ne juutakset älysivät ne kätkeä! huusi Makkonen. Eikö liene sanan meidän tänne tulosta lennättänyt se hulikaani, joka tuli meitä vastaan tiellä. Ilmankos niitä ei tahtonut löytyä, vaikka kaikki riihenkolotkin tutkittiin.
Poliisit läksivät juoksujalkaa niitylle, ja Löfman meni mukaan oppaaksi.
Tuvassa oli asema samaan aikaan kehittynyt tuskalliseksi.
Törö-Jussi koetti lepyttää Bellaa ja yritti ojentaa kättään sitä kohti, sanoen vapisevalla äänellä:
— Seh, Pella, seh seh!
Mutta kun Jussi yritti kättään liikuttaa, pingoittuivat Bellan jäsenet kuin hyppäykseen ja se karjaisi verta hyydyttävän:
— Hrrh!
Jussin käsi vaipui heti hervottomana sivulle.
— Jokohan se nyt syöpi sinut elävältä! hätäytyi Törö-Jussin akka.
— Ota sukkelaan se korento tuolta nurkasta ja vetäise sillä niin, että keikkoaa, pakana, huusi Jussi kuoleman hädässä akalleen, muuten se kohta repii minulta kurkun auki!
Akka, joka oli ollut kyykkysillään poliisikoiran edessä turhaan kohottaen ruokakuppia sen suuta kohti, laski kupin lattialle ja yritti nousta miehensä avuksi, mutta silloin kiinnitti koira häneenkin vihanpalavan katseensa ja päästi kiukkuisen:
— Hau-uh!
Akka oli saada halvauksen ja putosi puolipyörryksissä lattialle istumaan. Luullen viimeisen hetkensä tulleen hoki hän vain:
— Herra armahda, Herra armahda…
Vihdoin hän tointui, ja huomattuaan olevansa vielä hengissä ja Bellan taas tuijottavan jäykistyneeseen Törö-Jussiin yritti hän siirtyä pois tuon julman pedon vaarallisesta läheisyydestä. Hän aikoi juosta ulos ja huutaa poliiseja apuun, ennenkuin heidän koiransa on tappanut koko talon väen.
Mutta Bella oli koulun käynyt poliisikoira, ja Törö-Jussin ilmeisesti vihamielinen esiintyminen oli äkkiä herättänyt siinä jälleen vireille voimakkaan epäluulon koko Jussin huonekuntaa vastaan. Kun emäntä liikahti, murahti se hänelle ja välähdytti hampaitaan, ja tämä huomautus naulitsi akan lattiaan varmemmin kuin jos hän olisi ollut kahleilla siihen kiinnitetty.
— Ala kömpiä ukko sieltä uunilta… ota halko ja anna sille lähtö…
Enempää ei Törö-Jussi kerjennyt neuvoa isäänsä, sillä Bella teki niin uhkaavan liikkeen, että hänen suunsa äkkiä sulkeutui, eikä hän enää uskaltanut sitä avatakaan.
— Mitä minusta vanhasta, vaivaisesta raadosta, kun ette tekään sille puolianne pidä! valitteli ukko ja katsoi parhaaksi pysyä uunilla.
Tuvassa vallitsi nyt tuskallinen hiljaisuus. Ukko vain silloin tällöin yskähti uunilla, ja Törö-Jussi hengitti raskaasti, käheästi, tuijottaen hiki otsalla Bellaan.
Akka makasi kontallaan lattialla Bellan vieressä, käsiensä varassa, jotka rupesivat puutumaan. Hänen vasen säärensä alkoi ilkeästi syyhyä, mutta hän ei voinut liikauttaakaan kättään ruopiakseen kutiavaa paikkaa.
— Voi hyvä isä, iäkseenkö ne poliisit nyt jäivät sinne pihalle! huokasi hän viimein.
Kului hetki, joka tuvassaolijoista oli iankaikkisuus.
Syyhyminen akan sääressä tuntui vähitellen leviävän ympäri ruumiin. Vihdoin syyhytti ja pisteli joka paikkaa. Varsinkin hartioita. Ei eläessään ollut hänen ruumiinsa sillä tavalla syyhynyt…
Lopuksi alkoi hänelle selvitä se kauhea varmuus, että hänen täytyi kuolla tuossa tuokiossa. Tätä ei enää voinut kauan kestää… hänen täytyi ruveta raapimaan itseään, ja kun koira huomaa hänen liikahtavan, niin…
Akka sulki silmänsä uskaltamatta ajatella loppuun.