language: Finnish

POLKU

Kirj.

Gabriel Scott

Tekijän luvalla suomentanut

Uuno Kailas

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

I.

Joka päivä tulee auringonlaskun jälkeen tavallisesti hiljainen hetki, äänetön rauha ennen valon kuolemaa. Lampien ja järvien katse syventyy, ne vangitsevat kaiken taivaan hehkun ja riemun ja lepäävät illassa kirkkaina ja loistavina — sitten ne vaipuvat ajatuksiinsa, ylevässä ja sulkeutuneessa rauhassa. Ympäristössä viettää tunturi hämäränhetkeä sinertävien töyräiden, kanervikkojen ja rämeiden, harvan mäntymetsän ja pienten, vaaleiden koivuviitojen keralla. Se nousee ja laskee pitkin ääriviivoin, kohottaen joskus lakensa pilviä kohden ikään kuin tahtoen katsella itseään. Varjot keräytyvät rinteelle, ne ryömivät esiin lohkareitten ja jyrkänteiden alta ja yhtyvät äänettömästi ja huomaamatta. Jokin erillinen puu saattaa sentään hiljaa humista — tuuli on löytänyt sen matkallaan ja kulkee huolettomasti lehvien läpi — nyt se havaitsee ympärillään vallitsevan hiljaisuuden, kultaisen laineen, joka liukuu illan halki, ja herkeää äänettömästä leikistään. Se ikään kuin erkanee itsestään, sen latva kuuntelee, se tajuaa äärettömyyden ja pyrkii sitä kohden jokaista oksaansa kurottaen eikä ole enää muista erillään. Mätäs nurmikolla, vesakko rotkossa, polku, joka hiipii vuorenselänteen yli — kaikki, kaikki on yhtä sen kanssa, kaikki erkanee itsestään ja tajuaa ikuisen alkuperänsä, syvän yhteenkuuluvaisuutensa. Se seisoo ikään kuin pää paljastettuna, siunaavan hämärän langetessa.

Kenellä on korvat kuulla —

Tuuli on löytänyt rauhallisen kuopan ja asettunut levolle kanervikkoon. Ja lähde, joka hiljaa kumpuaa partaansa alla syvästi salassa aineen ja tomun takana, tulvii äänettömästi äyräänsä yli ja kastelee sen juuria hiljaisen tuokion ajan.

Tarkkakuuloisuus ympäröi maata, silmä avautuu hiljaa sinessä ja katselee vakaasti, tutkimattomin katsein läpi pimeyden…

II.

Polku alkaa alhaalla kylässä.

Se poikkeaa maantiestä, joka kulkee tomuisena ja harmaana laakson läpi, ja rientää suoraan yli kukkulan laen — kapea uurre ruskeassa maassa. Se pääsee tunturille ja kiiruhtaa ylöspäin, se kiipeää rinteen reippaasti ja kepeästi, kiemurtelee eteenpäin kuusikon ja rytöpuiden, varjoisan nuoren metsän ja katajain ja kallioimarteiden lomitse. Ennen pitkää tulee tunturilta puro, ja polku ja puro menevät ristiin — tässä on porraspuu, jota sanotaan Linan sillaksi ja jonka pitäisi olla Kristoferin rakentama siihen aikaan kuin Lina kävi papin luona lukemassa ja oli tuskin kolmentoista ikäinen. Vähän ylempänä polku ja puro kohtaavat toisensa uudelleen, mutta tällä kertaa ne pysyttelevät yksissä; puro on kaivautunut esiin sorasta ja noudattelee polkua puolisensataa askelta, ennen kuin jälleen lähtee omille teilleen. Tähän on Kristofer pannut kiviä riviin, pieniä saaria poikki puron, niin että voi kulkea sen yli kuivin jaloin — varmaan taas pienen Linan tähden. Rinne kohoaa sitten pystyin seinämin ja sortuvin jyrkäntein — kuin harmaa kiviputous — ja korkealla kaiken yläpuolella on tunturi niin kuin lukittu portti ja salpaa tien jättiläishuipullaan eikä päästä ketään edemmäksi. Mutta polku ei yritäkään sitä, vaan kääntyy tyynesti sivulle, pujahtaa kanervikkoon aivan vuoren juurella ja löytää rotkon, johon kiipeää. Se pääsee yhä ylemmäksi — tosin se paikka paikoin tupertuu alaspäinkin, mutta aloittaa taas uudella vauhdilla ja kiemurtelee edelleen rinnettä ylös, halki mustikanvarsien. Lopulta se matelee alastoman kallion yli, painuu sangen nolona alas ja sukeltaa sitten taas kanervikkoon.

Alussa on metsä mukana. Se saattelee molemmin puolin, kookasvartiset männyt ja kuuset, joukossa jokin tammi ja koivu, joita on taajemmassa ylempänä rinteellä. Sitten tulee lisäksi haapoja ja pihlajia ja joitakin pähkinäpensaita; samaan aikaan havumetsä harvenee, sille käy täällä liian jyrkäksi — ja vihdoin se pysähtyy kokonaan. Vain siellä täällä seisoo joku neuvoton etuvartia pyörällä päin, epätoivoinen uskalikko, joka ei ole tahtonut antautua. Se pudistelee käpyjään tuulessa ja varisuttaa siemeniään kauas ympärilleen; aika neuvon tuo, se kenties arvelee. Ja tuuli ottaa joskus siemenen ja kantaa sen ylemmäksi rinteelle — niin metsä yhtäkaikki nousee. Mutta tammi- ja koivuvesakko luikertelee huolettomasti edelleen; se ei kohtaa mitään vaikeuksia, vaan saavuttaa helposti jyrkänteen reunan.

Täältä aukeaa sisämaahan päin laakea tasanne — ei suurtunturin sammalikkojen ja valkoisen, hohtavan lumen peittämä laki, vaan sen esikartano punaisine kanervaharjanteineen, joiden lomassa on kapeita metsäjuovia — kaksi porrasaskelmaa meren yläpuolella. Se ulottuu peninkulmamääriä joka suuntaan, tyyni, juhlallinen maisema, joka lepää ikään kuin ovet selkosellaan, niin että valo ja ilma pääsee kaikkialle. Se lepää ojennetuin jäsenin taivasalla pitkine, surumielisine ääriviivoineen ja uinuu itsensä unohtavassa rauhassa. Matalat kanervatöyräät ympärillä, suot vesihautoineen ja mättäineen, joilla kasvaa ryhmä koivuja toisiinsa takertuneina, ja alastomat kalliot, jotka pyöristyvät hitaasti ylös notkojen keskeltä — kaikki on ikään kuin vaipunut äänettömään tutkisteluun hiljaisen mielihyvän vallassa. Se lepää siinä niin sopusointuisena, niin syvästi tuntevana, uhoten alkuperän ihmettä, ylevänä kuin aikojen aamussa, jolloin luojan varjo vaelsi maan yli ja ruoho versoi hänen jäljissään. On kuin se olisi säilyttänyt vaikutelman, kuin se vielä eläisi muistossa — keskeytymättömässä seurustelussa ihmeen itsensä kanssa. Ja tuuli kiitää sen yli, pudistaa puita ja pyörittelee lehtiä ja teutaroi kanervikossa vallattomasti kuin jänis. Tuuli kiitää sen yli, se tunkeutuu notkoihin ja alastomille kallioille, joita musta jäkälä ja vyörykivet peittävät. Se kulkee sinne tänne mäkien lomitse, rientää uupumatta yli soiden ja yli lampien, jotka vilkkuvat kaislakiehkurain keskeltä, eikä löydä vakinaista olosijaa. Ja äkkiä se paiskautuu lampeen, niin että se käpristyy väristen kokoon ja käy kananlihalle…

Mutta polku luikertaa tunturia kohti, yhä kauemmas, yhä eteenpäin. Nyt, tasaiselle päästyään, se tuntuu parantavan vauhtia. Toisinaan se tanssii eteenpäin katajikon läpi, hypähdellen riehakkaasti vallattomaan tapaansa — ota kiinni, se ikään kuin sanoo ja pujahtaa tiehensä pehmein kaarroksin. Ja toisinaan se hiipii varpaillaan yli soiden, missä pursu seisoo ruosteenpunaisten vesihautojen välissä ja maustaa ilmaa laajalti — hiipii vaivaiskoivujen lomitse, painaa varvut allensa ja käyttää kaikkia keinoja hyväkseen. Sitten se hyppää pelastuneena maihin mättäälle ja jatkaa edelleen uudella vauhdilla. Ota kiinni, ota kiinni, se sanoo taas ja pakenee Kovelandin ylärinnettä pitkin kiitäen kanervikossa vikkelästi kuin käärme.

Ja tasanko lepää tyynenä, ovet selkosellaan ja kantaa sitä yhä kauemmas sisämaahan.

Mutta mistä nämä haavat, jotka seuraavat polkua, mistä nämä raidat ja pienet pajut?

Kansa tietää kertoa, että Kristofer piti mukanaan vesaa, missä ikinä liikkuikin, vihreätä raidanvarpua, ja jos hän löysi sopivan paikan, pisti hän mielellään vesan maahan, ja se jäi siihen ja kasvoi puuksi.

Vesa-Kristofer, sanoivat ihmiset, missä hän vain kulkee, siellä versoo vesoja hänen jäljissään!

Sitten tunturi käy jyrkemmäksi, kanervikko loppuu —

Ja polku, joka haparoi tunturinkuvetta pitkin, keikahtaa alas kohden sinertävää kiilaa, joka pistää syvälle notkoon ja ikään kuin leikkaa maiseman kahtia. Siinä on Staalvatnet suhisevine kaisloineen, vaeltavine aaltoineen ja upottavine liejuineen. Siinä on Staalvatnet, missä Kristofer kävi paimenessa, missä hän suoritti hiljaista tehtäväänsä — se läikkyy tunturin sylissä niin kuin nukkuva valo.

Sen takana kohoaa vedestä hitaasti ja tyynesti mahtava kanervatöyräs. Kun polku laskeutuu sitä kohti, on kuin töyräs tulisi vyöryen vastaan — kivimaininki maan alkuajoilta matkalla tunturin yli ryskyen ja jymisten. Ei, sitten se on lannistettu parhaassa vauhdissaan, voimakkaamman sormi on sen pysäyttänyt, lamauttanut sen kesken kulkuaan. Nyt se lepää hiljaa tuossa tunturin sydämessä — jähmettynyt aalto, rauhallinen kanervavuori, jonka ympärille koko maisema keräytyy. Kerran koko vuori oli vihreä, kerran se oli pelkkää nurmea, rehevää, sormen pituista silkkiruohoa, jota lammas söi. Sitten lammas ei enää tullut, ja kanerva alkoi pyrkiä ylös ja täplitti vuoren ruskeaksi ja punaiseksi, kunnes oli muuttanut sitä tarpeeksi. Mutta se on siinä siltä yhtä järkkymättömänä ja kohottautuu vapaasti auringonpaisteeseen nähden kauas kaikkiin suuntiin ja viettäen hitaasti joka puolelle. Punainen kanervikko ja sininen taivas kohtaavat toisensa ylinnä harjanteella, joka piirtää sineen pitkän kaaren —

Helluntaivuoreksi sanoivat ihmiset sitä ennen, Hægelandin ylänteeksi sanovat he sitä nyt; tunturi on muuttunut, moni asia on saanut toisen nimen. Mutta vähän syrjempänä on tunturissa portaat; ne on hakattu huolellisesti alatusten, niin että voi turvallisesti laskea jalkansa niille. Kristofer tahtoi kaikille hyvää; eihän ollut varmaa, että kaikki pääsivät alas yhtä helposti kuin hän. Ja alempana rinteellä on hänen asumuksensa, pienen pieni kivimaja avoimine oviaukkoineen, ihan kuin jonkin otuksen pesä — tuskin neljän askelen pituinen. Se nojaa mustaan kivilohkareeseen, joka samalla on sen seinänä; siltä puolelta se siis ainakin on tiivis. Entä mitä muuta se tarjoaa nähtäväksi? Kivisen makuulavan suoraan maapermannon poikki, sen päällä sylyksen kanervia, niissä nukkua, tulisijan nurkassa kyykyllään — — Hyvä Jumala, miten ihminen on voinut asua täällä! Nyt tulee tänne joskus pitäjän ihmisiä kalastamaan; he nukkuvat täällä ja kestävät pari yötä ja luulevat sitten tehneensä suurenkin urotyön. Nyt täällä liikkuu kärppä, joka pitää tätä mukavana asuinpaikkana ja arvelee, että se on tehty juuri sitä varten. Ja kuitenkin on ihminen elänyt täällä viihtyen kilpaa kanervan ja koivun kanssa ja tuntien olonsa sanomattoman miellyttäväksi! Ihminen on istunut noissa raunioissa ajatellen pieniä ihmisajatuksiaan ja ihmetellen kaikkea näkemäänsä, huomaamatta yksinäisyyttä olemassaolon riemulta. Siitä on kauan — ei sentään, ihmisikä vain, ja se ei ole mitään täällä tunturilla, missä sata vuotta on kuin yksi päivä.

Vähän kauempana on jätteitä lammastarhasta, missä elukat toisinaan nukkuivat: pitkulainen kiviaitaus. Veräjä on käytetty kahvipuiksi, ja muuri on luhistunut pahasti, paikoin maan tasalle, mutta sittenkin — tarha ei ole milloinkaan ollut kauniimpi kuin nyt. Tunturi on ikään kuin aidannut paikan uudelleen, verhonnut sen jälleen ystävällisissä muisteloissa, hoitanut sitä yksinkertaisella tavallaan. Ensin ryömi kanerva varovasti aitaukseen, siinähän ei enää ollut mitään vaikeutta, nyt kun se oli niin monelle taholle avoin; sitten seurasi orjantappura. Sen jälkeen tuli yhä uusia. Kataja seisoi kauan ulkopuolella — ei, sitten sekin rohkaisi mielensä ja meni orjantappuran perässä. Vihdoin koivukin hiipi sinne. Täällä oli sen mielestä suojassa tuulelta, täällä oli lämmintä ja multaa kivien välissä, tämä oli siunattu paikka. Missä lampaat ennen makasivat tähtiyössä toisiaan lämmittäen ja rauhallisesti märehtien, siinä kasvaa nyt kokonainen lehto.

Vesa-Kristoferin jäljissä versoo —

On kuin vesa yhä vieläkin olisi kevättuore ja vihreä ja työntäisi yhä uusia virpiä ja hän olisi vain jättänyt sen aitaukseen lähtiessään täältä viimeisen kerran.

III.

Kristofer tuli maailmaan samalla tavoin kuin ihmiset useimmiten, hän oli vain liian pitkä. Se ei tosin ollut mikään varsinainen vika, ja moni on päässyt maailman läpi pahemminkin puuttein, mutta koska hän jatkoi pitkänä olemistaan, tulivat ihmiset kiinnittäneeksi huomiota häneen jo silloin kuin hän vielä oli pieni lapsi. Ellei hänellä nyt olisi ollut puhevikaa — jos hän olisi voinut laverrella niin kuin muutkin, olisi kaikki kuitenkin saattanut käydä sellaisenaan laatuun. Mutta nyt tuli lisäksi se, että hänellä oli änkyttävä ja vitkasteleva ja hullunkurinen ja kangerteleva puhe ja että hän ikään kuin survoi sanat suussaan pieniksi palasiksi — ja silloin olikin asia vallan hullusti. Nuo kaksi seikkaa tehostivat toisiaan ja tekivät toisensa kaksin verroin huomattaviksi; vika ikään kuin asetettiin näkyville ja tehtiin pahemmaksi kuin olikaan. Aikuiset tosin jättivät pojan rauhaan, mutta nuoret nauroivat ääneen ja syytivät hänen jälkeensä minkä mitäkin. Siten Kristofer oppi ymmärtämään, ettei hän ollutkaan luotu muiden kaltaiseksi, ja hän alkoi hävetä itseään. Jo varhain saattoi hänestä huomata, että hän arasteli pituuttaan ja kulki niska kyhärässä ja polvet velttoina parantaakseen siten asiaa. Niin hän alkoi kymmenvuotiaana muistuttaa vanhaa miestä, kyyryselkäistä ukkoa — se oli uusi naurettavuus, joka teki kaiken entistäkin pahemmaksi.

— Päivää, ruotivaari, sanoivat nuoret — liikuttako te puujalkoinanne ulkosalla hengittääksenne hiukan raitista ilmaa?

Pahimpaan pulaan hän joutui koulussa.

Tapahtui, että pojat piirittivät hänet, että he saivat hänet seinää vasten tai ahdistivat hänet johonkin nurkkaan. Haikara, he sanoivat, haravanvarsi, he sanoivat ja ulvoivat ja nauroivat ja taputtivat käsiään; ja nokkelimmat levittivät sormensa ja olivat mittaavinaan, miten pitkä hän oli. Neljä kyynärää ja seitsemän tuumaa; mene kotiin ja pysy siellä, mokomakin kummitus!

Kristofer seisoi sillä aikaa seinää vasten katsoen heidän päittensä yli, seisoi siinä pysyen vaiti ja kuunnellen ja antaen rajuilman mennä ohi. Hän tiesi hyvin olevansa liian pitkä, hänen mielestään pojat olivat oikeassa, ja täyttä totta oli, mitä he sanoivat. Ja kun jokin sana oli erityisen osuva ja sai heidät ulvomaan ihastuksesta, niin hänkin koetti hämillään hymyillä. Totisesti, siinä he osuivat keskelle maalia, Jumala siunatkoon heitä kaikkia, juuri siltä hänestä tuntui. Heidän ei tosiaankaan tullut luulla, ettei hän olisi ollut samaa mieltä kuin he, heidän tuli vain antaa anteeksi hänelle. Ei hän ollut lempeä heitä ärsyttääkseen, eikä hän omasta tahdostaan ollut sen näköinen, mutta hän ei voinut mitään sille. Hän ei vain sanonut mitään, sillä hän tiesi liian hyvin, että asia kävisi monin verroin pahemmaksi, jos hän avaisi suunsa. Niinpä hän seisoi siinä kuin rauhallinen eläin ihmisparven keskellä, kestäen lempeällä, sävyisällä tavallaan sen pistot ja kidutukset.

Saattoi myös tapahtua, että he saivat hänet käsiinsä keskellä kylää; Kristofer oli asialla, hän käveli maantietä pitkillä, ohuilla jaloillaan, pieni pää pystyssä ja silmillään kauas eteenpäin tähystäen — mahtoiko kukaan nähdä häntä tänään? Astellessaan siinä sankko kädessään hän muistutti suurta kahlaajalintua; hän ei voinut juuri näyttäytyä ihmisten parissa herättämättä huomiota. Mutta siinäpä olivatkin pojat pitkääpalloa pelaamassa — hei, silloin syntyi suuri meteli, ja ennen kuin hän ennätti pakoon, oli koko joukko hänen ympärillään. Pojat tuuppivat häntä, he tempoivat ja raastoivat ja tahtoivat kaataa hänet nurin — ja heidän keskellään seisoi Kristofer sankkoaan varjellen, jottei sille olisi tapahtunut mitään vahinkoa.

— Va-va-varokaa, sanoi hän ja oli unohtanut änkyttävänsä — sa-sa-sankkoani!

Niin olivat pojat päässeet tarkoituksensa perille, ja heillä oli hauskaa, ja he matkivat ja nauroivat.

Pahin kaikista oli räätälin kyttyräselkäinen poika, pieni, kerkeäkielinen kääpiö, joka oli ikään kuin säkki täynnä ilkeyttä ja sappea eikä voinut koskaan jättää Kristoferia rauhaan. Tuolla pienellä muodottomalla ihmishyönteisellä täytyi olla myrkkyä suuret varastot, se pisti pistämistään eikä tyhjentynyt milloinkaan, se hyökkäsi alituisesti ilman aihetta ja pisti piikillään, jos voi, ja riemuitsi omista pistoistaan. Kääpiön ulkomuoto olisi tosin saattanut houkutella kenen tahansa hymyilemään, mutta hän osasi kääntää huomion pois itsestään ja kohdistaa sen Kristoferiin. Ja pojat osoittivat hänelle suosiotaan eivätkä olleet kuulleet elämässään sen veroista. Se kannusti kääpiötä uusiin keksintöihin, uusiin juoniin vuoden läpeensä. Hän täytti heidän rohkeimmatkin toiveensa, hän surisi ja pärisi uhrinsa ympärillä nauttien tämän neuvottomuudesta ja tuskasta eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta käydä hänen kimppuunsa ja huomauttaa hänen vajavaisuuksistaan. Ja Kristoferin kieli oli sidottu, Kristofer seisoi vain nieleskellen, väänteli pitkää ruumistaan ja painoi päänsä alas olkapäiden väliin salatakseen häpeänsä.

Kenties kääpiö ymmärsi —

Kenties hänen tuntoaan toisinaan pisti ajatus, että Kristofer oli enemmän hereillä kuin he luulivatkaan. Se ei riisunut hänen aseitaan, hän vain vältti kohtaamasta hänen silmiään, tuota viipyvää, syvää katsetta, joka oli usein ilmeellään saattanut hänet hämmennyksiin, mutta joka myöskin herätti hänessä kiukkua. Poika ehkä tunsi, että Kristoferin silmät näkivät hänen omiensa sisään, hänen salaiseen ahdistukseensa ja tuskaansa saakka — näkivät, kuinka hänen rujoutensa kidutti häntä, niin että hän oikeastaan taisteli salatakseen oman vikansa ja voidakseen paremmin sietää itseään.

Silloin joutui kääpiö joskus kuohuksiinsa. Häpeä ja katkeruus kamppailivat hänessä, hän tunsi olevansa loukattu ja sorrettu, riisuttu alastomaksi toisen silmissä ja oli salaa syvästi häpeissään. Kaikki tämä hurskaus ärsytti häntä, sen piti olla heti paikalla tomussa, hän tahtoi kostaa kirvelynsä, hänen täytyi tavalla tai toisella kiskoa paha sana esiin toisen huulilta, saada hänetkin häpäisemään itseään.

— Senkin — senkin lammas, sanoi hän lyöden Kristoferia vasten kasvoja.

IV.

Pilkka ja häväistys on kehnoa ravintoa, ja kaikkein vähimmin se soveltuu lapsen ravinnoksi. Mutta Kristofer ei ollut parempaan tottunut; halveksunta ja kaikenlaiset pilkkasanat sekoittuivat jo aikaisin hänen jokapäiväiseen leipäänsä ja tulivat luonnolliseksi osaksi hänen ravinnostaan. Ei hän kotonakaan siltä säästynyt —

Äiti oli kyllä kiltti ja saattoi hemmoitellakin häntä, kun oli hyvällä päällä, mutta isän laita oli pahemmin. Hän oli kovaluontoisempi, kulki silmälasit nenällä, tirkki ja tähysteli joka taholle ja kyynäröi kaikkea näkemäänsä. Hm, hän sanoi korvallistaan kynsien ja ollen alinomaa tyytymätön ja löytäen hetikohta vian. Se ikään kuin ratkaisi asian, kaikki suorastaan riippui siitä. Mikään ei ollut moitteetonta, mikään ei ollut niin kuin piti olla, vaan siellä täällä oli puutteita. Hm, sanoi hän Kristoferia mittaillen ja ollen tyytymätön häneenkin; poikakaan ei ollut oikein muodostunut, vaan täynnä hävettäviä virheitä ja vikoja. Kas, pää oli hullusti asettunut olkapäille — ja sitäpaitsi se oli liian pieni. Hartiatkaan eivät olleet kunnolliset, ne antoivat käsivarsien liiaksi riippua, päästivät ne ikään kuin liian alas, niin että koko ihmismuoto meni pilalle. Kaula oli myöskin hullunkurinen samoin kuin selkä liian lyhyt. Ja kukapa olisi nähnyt mokomia koipia noin pienen ruhon alla? Kaikki oli aivan suhteetonta, katsoipa mihin hyvänsä. Hm, sanoi hän ja syytti poikaa antaen tämän selvästi ymmärtää, että tämä oli tehnyt hänelle häpeällistä vääryyttä. Kun ihmisen kerran piti tulla maailmaan, niin oliko mitään järkeä siinä, että hän tuli tuon näköisenä?

Ei, ei, Kristofer oli samaa mieltä, hän oli vain sydämestään pahoillaan siitä, ettei ollut syntynyt mitan mukaiseksi, ja ymmärsi tehneensä pahoin isäänsä kohtaan. Niinpä hän pysyttelikin mahdollisimman paljon tieltä poissa — istui pitkät ajat mäenrinteessä talon takana, sillä aikaa kuin isä höyläsi ja liimasi vajassa, hääräillen risujen ja männynkäpyjen kimpussa ja ollen olevinaan vuoripaimenena ja tuovinaan lampaita tarhaan. Kunpa hän vain kerran tulisi aikuiseksi, kunpa hän vain tulisi kyllin isoksi! Ah, hän tiesi kyllä, mitä tahtoi, mutta toistaiseksi hän pysytteli täällä ja odotti sitä ja harjoitteli sitä varten ja iloitsi kirkkaita ilojaan, hänkin. Ei saanut olla kovin kauan poissa, isähän saattoi tahtoa häneltä jotakin; häneltä puuttui ehkä nauloja, ja hän tarvitsi heti paikalla pikalähettiä — jouduppas ja juokse, Kristofer ukkoseni. Sen tähden oli parasta olla saapuvilla, ennen kuin salama iski alas tupaan tuottaen kaikenlaista turmiota — parasta jättää lampaat omiin oloihinsa, panna pitkät jalkansa liikkeelle ja kipaista pohjatuulena kotiin. Näyttipä siltä, että nuo jalat olivat joskus hyvät olemassa! Tai isä oli itse menossa kylään ja tarvitsi Kristoferia avuksi kantamaan, ja sillä oli yhtä kiire silläkin.

Nuo matkat alas kylään —

Isä riensi vähän edellä tuumamitta takataskusta törröttäen ja pieni, rutistunut huopahattu haivenillaan. Ja Kristofer tulla tepasteli perässä ohuilla, jäykillä jaloillaan, tuijottaen isänsä selkään ja varoen menemästä liian lähelle. Hän käsitti, ettei ollut luvallista uskaltautua hänen viereensä, että isä selvästi häpesi hänen tähtensä ja olisi mieluummin ollut ottamatta häntä mukaansa. Niin hän asteli pahoilla mielin ja tuijotti tuijottamistaan tuumamittaan. Ja sen hela näytti muuttuvan silmäksi, joka kyräili häneen tyytymättömin katsein. Jospa olisi jälleen kotona, ajatteli Kristofer tuntien, miten kurjalta hän näytti, ja painaen päänsä pelkästä häpeästä.

Isä saattoi kohdata jonkun tuttavan, joka pysähtyi hiukan pakinoimaan. Ja kun he olivat hiukan pakinoineet, käänsi tuttava tavallisesti päätään ikään kuin ottaakseen hänestä nopeasti mitan:

— Mutta eikös se ole Kristofer?

Toden totta, tuttava oli oikeassa, Kristofer siinä tosiaankin seisoi, sitä hän ei voinut kieltää, vaikka painautuikin säleaitaa vasten koettaen hävitä seipäiden väliin — ja sitten, sitten hänen täytyi tulla tielle ja näyttäytyä koko pituudessaan ja kuulla sama tuhannesti kuultu:

— Sinähän kasvat vallan julmasti, poika!

Isä seisoi sillä aikaa tiellä, vaihtoi jalkaa, kynsi korvallistaan ja näytti olevan hämillään — hm, niin, hän sanoi kakistellen ja mittaillen häntä puusepänmitoillaan ja ollen olevinaan maailman teräväsilmäisin mies ja pudistellen pois höylänlastujaan. Heidän ei toki pitänyt luulla, ettei hän nähnyt pojan vikoja; jos kohta tämä olikin hänen jälkeläisensä, näki hän silti, mitä pojalta puuttui, ja enemmänkin. Ei vika ollut ainoastaan jalkojen, vaan myöskin käsivarsien ja ruhon — katsokaa, miten lyhyt hänen selkänsä oli. Ei, hänelle oli jo kauan sitten valjennut, mistä poika oli vikansa perinyt; hän ei totta puhuen näyttänyt oikeiden ihmisten mukaan valetulta…

Isä puhui puhumistaan.

Ihmisellä oli tässä maailmassa koettelemuksensa, hän sanoi, sallimuksensa, joka heidän tuli kärsivällisesti kantaa. Ei se ollut aina niinkään helppoa, hän puolestaan — — hän pysähtyi ikään kuin rauhoittuakseen; se oli hänestä tavattoman ikävää. Ei ollut sääli poikaa, vaan sitä onnetonta, joka aivan ansiottaan ja viattomasti oli osunut tulemaan hänen isäkseen.

Kristofer oli jälleen samaa mieltä; se oli hänenkin mielestään syvästi valitettavaa, ja hän tunsi rusentuvansa oman kurjuutensa painosta eikä tietänyt, mihin katsoa. Hän ei vain voinut käsittää, että hänessä oikeastaan oli mitään syytä — paitsi se, että hän oli olemassa. Se oli luonnollisesti hullua, mutta mitä hän sille mahtoi —

Sillä tavoin Kristofer joutui harjaantumaan kärsivällisyyteen, aina nyrkin kokoisesta saakka. Ja hänen itsensä sitä ymmärtämättä kääntyivät hänen tuskansa hyväksi ja kantoivat hedelmää syvällä hänen mielessään. Kaikki tämä itsekuri ja itsensävoittaminen vaikutti hiljaisuudessa siunauksellisesti sisäänpäin, antaen hänelle tahdonlujuutta ja kasvua. Kristofer oppi jo lapsena suurimman, mitä ihminen voi oppia — kestämään vääryyttä.

Siten hän kylvi jo varhain itseensä sen siemenen, josta oli tuleva hänen perusrunkonsa ja joka kaikessa oli pitävä häntä pystyssä.

V.

Mutta ylhäällä talon takana oli lammastarha tarjoten lohdutusta kaikkeen elämän katkeruuteen ja vajavaisuuteen.

Siellä se oli, aidattuna vihreillä vesoilla, jotka Kristofer pisti maahan lähekkäin, niin että niistä muodostui tiheä aitaus — syrjäinen ja rauhallinen maailma, jossa kaikki oli niin kuin olla piti, johon minkäänlainen pahuus ei päässyt tunkeutumaan. Täällä ei änkyttäminen haitannut, eikä se, että jalat olivat liian pitkät tai että pää oli asettunut hullusti olkapäille; täällä ei ollut kysymystä vioista, ne jäivät ikään kuin itsestään pois. Täällä ei ollut ketään, joka olisi osoitellut niitä ja puhunut niistä alinomaa, ei ketään, joka olisi virnuillut ja matkinut ja nauranut — täällä oli Kristofer kyllin hyvä. Puut, jotka humisivat ympärillä, runkoja naputteleva tikka, pähkinäpensaasta pähkinöitä poimiva orava, puro, joka kanervikossa kiiruhti hänen ohitseen ja täytti rinteen kumealla kohinallaan — se kaikki antoi hänen olla rauhassa, kenenkään huomaamatta, omien puuhiensa parissa. Hänellä oli syvä yhteys luontoon, harras luottamussuhde, joka oli ulkopuolella käsityskyvyn, ulkopuolella ajatuksen kantomatkan ja mittojen. Sehän on vain Kristofer, se ikään kuin sanoi, kun hän tulla kompuroi talosta ja istuutui maahan vesoineen tihentääkseen hieman aitaa. Oli kuin se olisi lukenut hänet mukaan, ikään kuin hänkin olisi ollut sikäläisiä — ehkä mustarastas tai lumikko, tai sammalikossa oljentelevan katajapensaan velipuoli. Kristofer saattoi tuntea olevansa täällä hyvien ystävien parissa, jotka tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää. Jos sitten oli ympärillä kiven järkäleitä, jotka olivat vyöryneet alas rinteeltä, niin tiesivät ne selvästi hänestä seisoessaan siinä suljettu ilme kasvoillaan, menneen ajan iäkkäät todistajat. Ne eivät kai nähneet mitään, sen sijaan ne seisoivat miettien, täynnä viisautta ja kokemusta, äänettöminä, koska tiesivät kaiken, mikä on ollut. Ne seisoivat huomioiden ja kuunnellen, olivat ainoastaan tarkkaavaisia katselijoita, seuraten kaikkea, mikä ympärillä hiipi ja ryömi. Ne katselivat pilvien alla lentävää pääskyä, rinteellä hiipivää mäyrää, alhaalla sammalessa matelevaa tuhatjalkaista, jolla oli pieni elämänsä silläkin. Ne katsoivat katsomistaan ja tiesivät kaiken seisoessaan siinä niin kuin lukitut lippaat, niin kuin sinetillä suljetut salaisuudet, ilme tutkimattomana ja vaieten kaikesta. Ne katsoivat pikku Kristoferiakin ja hänen pitkiä sääriään ja hänen pientä päätään ja tiesivät myöskin kaiken hänestä:

Me tunnemme sinut, ne ajattelivat sisimmässään, sinulla on täällä ylhäällä pienen pieni lammastarha ja karjalaidun ja lampaita ja vuonia. Sinusta tulee paimen, kun tulet suureksi, ja sinä oleskelet kaukana, kaukana tunturilla ja tallustelet ylt'ympäri pursussa ja kanervassa, soissa, pajukoissa ja sammalessa, metsikön ja kirkkaan veden välillä. Ja eläimesi seuraavat sinua, eläimesi kulkevat ympärilläsi ja ovat sinun ainoana seuranasi pitkin päivää. Eläimesi kulkevat ja pureskelevat ja nuuskivat kuono tuulta vasten ja määkyvät ja menestyvät, ja kesäisin ne juovat vähän. Ja kun ne ovat kylläisiä, asettuvat ne makuulle ja muistuttavat pieniä pilvikuontaloita maassa ja märehtivät kaikki hiljaa ja viettävät autuasta hetkeä taivasalla ja pureksivat ruokaansa vielä kerran…

* * * * *

Kristofer ei liikahda, hän hengittää vain syvään, ja sydän ikään kuin laajenee. Niin, hän ajattelee, niin, niin, ja hän kuulee, miten rinnassa jyskyttää, ja näkee kaiken selvästi edessään. Hän on seurannut eräänä syksynä äitiä tunturille ja ollut hänen kanssaan puolukoita poimimassa kolme kirkasta syyskuun päivää perätysten; ne kimmelsivät vielä mielessä ja kutsuivat häntä ja viittoivat hänelle ja olivat hänen pienenä sisäisenä valonaan. Kolme päivää polkua pitkin, soiden poikki, kanervan halki, ja kaksi yötä ladoissa lehväkimppujen ja raikkaan heinän välissä — lyhyt vaaksa aikaa, mutta ihmeellinen niin kauan kuin sitä kesti, kirkasta juhlaa ensi hetkestä saakka. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tietänyt, että elämään saattoi mahtua sellaista iloa, että se saattoi olla niin hyvä ja rikas! Ja kolmantena päivänä tuli eräs vieras heitä vastaan, vuoripaimen haarapussi olallaan, tuli poikki Noitatunturin, joka hehkui auringonlaskussa, tuijottavia siirtolohkareita huipullaan, viettävin rintein, joilla vesi solisi. Ja hänen ympärillään oli ikuista rauhattomuutta, hänen ympärillään tepasteli ja liikkui, hänen ympärillään oli tunturi lähtenyt liikkeelle ja oli alituisesti vaeltamassa itsensä yli. Mätäs mättäältä se kokoontui yhteen ja muuttui samassa eläviksi eläimiksi; ne pakkautuivat likelle miestä, joka kulki keskellä korkeana kuin jättiläinen ja johdatti niitä eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Mukana oli myöskin koira, joka porhalsi ylt'ympäri ja oli joka paikassa ja hätyytti vitkastelijoita eteenpäin, ja viimeisenä tuli paimenpoika ajaen lehmää — sarvetonta eläintä, jolla oli juovikkaat kyljet ja suunnattomat, riippuvat utareet. Kun se joskus ravisti päätään, luisui lihava nahka yli lavan, aivan kuin se olisi ollut jollakin tavoin talilla voideltu. Se oli ikään kuin heidän ruoka-aittansa; siitä he saivat maitoa, milloin tarvitsivat, saattoivatpa vielä saada juustoakin. Kristofer katsoi katsomistaan, kaukainen kuva hipui hänen mieleensä — oli kuin tuo paimen olisi sukeltanut esiin suoraan raamatunhistoriasta, lammaspaimen Aabrahamin ajoilta, ympärillään karvaiset ystävänsä, paratiisin lempeimmät eläimet. Kil — — — siellä helisi vieno tiuku; miehellä oli kaulain kädessään, ja hän heilutti sitä ilmassa edestakaisin — kil — kil — ja ravisteli sitä hiukan. Sävel oli ohut ja hauras, sävyltään ihmeellisen vaalea ja sulautui yhteen illan kultahohteen kanssa ja oli kuin tämän oma vieno ääni, tämän oma hyräilevä pieni suu.

Ja tunturi lepäsi ympärillä kuunnellen. Pursu, kanerva, korsi suolla, siirtolohkareet, pajupensas — kaikki oli hiljaisen hartauden vallassa, hievahtamatonna, kurolla korvin ja hyvän, siunaavan sävelen lumoissa.

Kristoferkin seisoi hiljaa, seisoi puolukkakori kädessään ja unohti aivan laskea sen maahan, unohti maailman ja äitinsä ja kaiken. Hän näki vain miehen, joka siinä meni, ihmisen, joka kulki kanervikossa hänen ohitseen mukanaan nelijalkaisten ystäviensä parvi, houkutteleva lampaiden ja vuonien vilinä. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Taivas kaartui hänen päänsä päällä, ja tunturilakeus levisi hänen jalkojensa juuressa täynnä tyyntä ja salaista iloa. Kristofer katseli säteilevin silmin, oli kuin tunturi olisi avautunut ja näyttäytynyt hänelle sellaisena kuin se oli. Kaipaus kosketti hänen sydäntään, karvas ikävä heräsi mielessä, se veti häntä, hän tahtoi mukaan, hän tunsi, miten se veti ja houkutteli ja, kutsui. Paimenpoika, joka kulki lehmän mukana ajaen sitä hiljaa edellään — jospa hän itse olisi ollut tuo paimenpoika, jospa hänkin voisi tulla paimenpojaksi? Kil — hän kuuli taas tiuvun helinää, se oli hänen mielestään niin kaunista, soinnuiltaan niin haurasta, niin ihmeellisen hyvää. Ja vielä vaiettuaankin se jäi korvaan pitkäksi aikaa hyrisemään ja loihti kuvan uudelleen mieleen.

— Ä-äiti, mikä mies se oli?

Äiti havahtui ajatuksistaan; hänkin oli seisonut miestä tuijottaen.

— Eiköhän liene ollut sama, jota sanovat Nils Vatneksi; hän on paimentanut viimeksi täällä, olin näkevinäni, että hän se oli.

— Tunnetko hänet, äiti?

Äiti käänsi päänsä syrjään.

— Tunsin kerran hiukan.

— Okko hän ke-kelpo mies?

— En huomannut muutakaan.

Syvän innostuksen puuskassa poika sanoi:

— Sinun olisi pitänyt mennä hänelle, äiti!

— Voi, mitä sinä loruat, poika.

— Ajattelehan, miten hyvä meidän voisi olla —

— Ole vaiti, sanon minä.

Kristofer oli tovin ääneti, mutta alkoi sitten jälleen kysellä.

— Minne arvelet hänen menevän?

— Nyt hän kulkee suoraan alas laaksoon, Ruglandiin päin; kuulin odotettavan häntä sinne näinä päivinä.

— Mu-mutta miksi hän menee sinne?

— Kas, pitemmälle hän ei pääse, sitten ei näe enää muuta kuin metsää.

Kristofer mietti hiukan; aivan niin, hän ymmärsi sen hyvin.

— Mitä hän tekee Ruglandiin tultuansa?

Äiti oli lähtenyt menemään.

— Hän jää sinne yöksi, sanoi hän olkapäänsä yli — niillä on siellä semmoinen lammashaka, ettei paremmasta apua. Ja sitten tulee nuoriso tanssimaan, pojat ja tytöt ympäristön taloista.

Kristofer kiiruhti äitinsä kintereillä, ettei olisi menettänyt yhtään sanaa.

— Entä sitten, äiti, mi-mitä hän sitten tekee?

Niin, sitten hän vain kulki tietä pitkin, kulki yhä alemmaksi tietä pitkin — — —

Samana yönä Kristofer nousi makuulta ja hiipi hiljaa ulos talosta. Hän ei tietänyt, missä Rugland oli, ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta tien piti kulkea pihan läpi, joten vallan hyvin uskalsi lähteä matkaan.

Aluksi hän kulki paljain jaloin, jotta ei kukaan olisi kuullut, mutta päästyään onnellisesti kylän läpi hän pani sukat ja kengät jalkaansa ja oikeni isoksi mieheksi. Nyt olivat pitkät sääret hyvään tarpeeseen; hänenhän oli taivallettava halki metsän, joka laakson lähetessä taajeni laajenemistaan ja humisi hänelle hiljaista kieltään. Hän tiesi myöskin, että tie oli pitkä, puoli peninkulmaa tai niille main; oli paras pitää kiirettä, jos mieli joutua vielä takaisin ennen isän ja äidin heräämistä. Tietenkään hänellä ei ollut kelloa eikä hän tietänyt, miten aika kului, ja siksi hän pinnisti sitä enemmän ja juoksi välillä pitkiä taipaleita. Ja koko ajan hän harjoitteli kuiskaamaan hyvin hiljaa:

— Minä tulin kysymään, voisitko sinä ottaa minut paimenpojaksi!

Pari kertaa tuli ihmisiä vastaan, mutta hän poikkesi joka kerran tieltä syrjään, sillä hän arasteli; eihän kenenkään pitänyt nähdä häntä, ei kenenkään pitänyt päästä tuntemaan häntä eikä ilmaisemaan, että hän se oli.

— Minä tulin kysymään —

Ja Kristofer juoksi juoksemistaan.

Äkkiä tunkeutui hänen nenäänsä omituisen paksua ja kitkerää häyryä, joka lepäsi liikkumattomana tien kohdalla ja täytti ilman tukahduttavalla katkullaan. Hän tiesi heti, mitä se oli, tiesi, että hän pian olisi perillä, ja hän tähysti pimeyteen — aivan niin, sieltä sukelsi esiin varjo, Ruglandin talo, hän arveli ja pohdiskeli, mahtoivatko siellä vielä olla valveilla, ja muisti, mitä äiti oli sanonut. Samassa hän kuuli ääniä; ehkäpä ne olivat pihamaalla pakinoimassa eivätkä siis huomaisi, jos hän hiipisi hakaan katsomaan vähän lampaita. Hän poikkesi tieltä ja alkoi juosta — parissa kolmessa minuutissa hän oli päässyt päämääräänsä ja pysähtyi katselemaan aidan yli sydän pamppailevana.

Eläimet makasivat mäellä, tiheässä kuin kivet rinteellä, lähimmät erottuivat silmään selvästi, pyöristyivät kukin maasta esiin pienine, pitkulaisine päineen, korvat vinossa — kauempana ne sulautuivat yhteen ja muuttuivat vihdoin viimein harmaaksi sumuksi, joka sekoittui pimeään ympäristöön. Kristofer katsoi niitä — hänestä näytti, että niitä täytyi olla tuhansia; paikka paikoin ne makasivat koossa, paksuina kinoksina kuin menneen talven lumi, josta sänget ja korret pistävät esiin — mustia ja harmaita eläimiä sekaisin, niin kuin tahraista lunta, silmänkantamiin saakka. Siinä oli villaa paljon rahan arvosta, summaton rikkaus, ja kaikki tämä rikkaus oli uskottu Nilsille; Nils oli varmaan mahtava mies. Siinä ne makasivat, hänen elukkansa, ja lepäsivät puoliunessa, väsyneinä, mutta hyvillä mielin tunturiharjanteillä vietetyn kesän jälkeen, ja kaikkien leuat liikkuivat, kaikki ne märehtivät ja pureskelivat lopetellen päivän työtä ja jauhaen ruokaansa hienoksi, ennen kuin nielivät sen. Ha'asta kohosi vieno hyminä, heikko ja pehmoinen ääni, se täytti yön tyynellä mielihyvän tunteella, se sekoittui eläimistä lähtevään lämpöön hiljaiseksi, unettavaksi tohinaksi. Kristofer painoi päänsä veräjälle, hän olisi voinut taputtaa paalua pelkästä hellyydestä, hän olisi voinut paneutua pitkäkseen eläinten viereen ja jäädä niiden pariin koko yöksi. Lähin makasi silmät auki, kaksi kosteata, kaartuvaa kalvoa, jotka tuijottivat eteensä raukein katsein. Hän ojensi kätensä sitä kohti — se ei liikahtanut, ei edes katsonut häneen, se makasi vain siinä uneksivassa viihtymyksessään tuijottaen herkeämättä eteensä…

Sitten haukkuu koira jossakin lähellä, haukkuu kuin sakeassa sumussa, ja joku ravistaa häntä olkapäästä.

— No, se sanoo — mikä sinä olet miehiäsi?

Kristofer kavahtaa ällistyneenä pystyyn, harmaa hämärä ympäröi häntä, ja hämärässä seisoo ukko vierellään nuuskiva koira ja katsoo häneen sinisillä silmillään. Hyvä Jumala, kohtahan on aamu, hän on seisonut ja nukkunut tässä veräjän ääressä ja antanut ajan ja yön mennä menojaan.

— Minä tulin vä-vähän puhumaan Nilsin kanssa —Ukko hiukan hämmästyi.

— Puhumaan Nilsin kanssa — mutta mitä asiaa sinulla näiden lampaiden luo oli?

— Lampaiden vuoksi minä tulin, a-aioin vain katsella niitä, ensin.

— Olet kai tullut vähän aikaa sitten?

— Ei, jo joskus eilen illalla.

— Eilen illalla, sanot, olet siis nukkunut yön tässä seisoallasi?

— Niin, varmaan olen, minua taisi väsyttää —

— Mutta Kristuksen nimessä, mitä sinä Nilsistä tahdoit?

Kristofer selitti asiansa niin hyvin ja perusteellisesti kuin taisi, ja ukko seisoi vaiti ja kuunteli ja katseli häntä sinisillä silmillään ja ikään kuin tarkasteli hänen sisintä olemustaan. Hän ei puhunut paljon, nyökkäsi vain väliin ja kehoitti poikaa jatkamaan. Niin, kyllä hän tunsi hänen äitinsä, se oli totta, oli tuntenut hänet silloin kuin hän oli nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö —

— No, sinä olet siis Elsen lapsi!

Kun Kristofer vaikeni, katsoi hän häneen vielä vähän aikaa.

— Sinä menit ensin lampaiden luo —

Kristofer katsoi herkeämättä ukkoon, hän oli heti käsittänyt, että Nils se oli.

— Niin, huomaathan itse, että olet ihan liian pieni vielä.
Paimentaminen on miehen työtä, ja tukevaa miestä siihen tarvitaankin.

Katse liukui tutkivasti päästä jalkoihin.

— Muuten minusta näyttää, että sinussa on hyvää ainesta paimenpojaksi, sitä ei voi kieltää, sinulla on pitkät, vahvat jalat, ne ovat erinomaisen hyvät olemassa, saatpa vielä käyttää niitä hyvinkin ahkerasti.

Kristoferin sydän pamppaili.

— Jos minä tu-tulisin uudestaan, kun olen käynyt vähän vanhemmaksi?

Silmät katsoivat häneen jälleen viipyvin, syvin katsein, ja Kristofer mietti mielessään, että niin viisaita silmiä hän ei ollut elinaikanaan nähnyt.

— Minä en tahdo luvata mitään, mutta jos sinä olet se, miltä näytät, ei se suinkaan ole aivan mahdotonta. Hyvä paimenpoika on omistamisen arvoinen, enempää en nyt voi sanoa…

Kristofer tuli kotiin ennen päivänkoittoa, hän kohotti hiljaa salpaa ja pääsi turvallisesti vuoteeseensa, vain äiti huomasi hänet ja kääntyi hiukan:

— Oletko yhä jalkeilla?

— Olin vain vähän ulkona.

— Et kai ole ollut Nilsin luona?

— Olen, kävin siellä niin nopeasti, hän käski sanoa terveisiä —

— Hys, poika, hys!

— Hän muisti sinut niiltä ajoilta kuin olit tyttö.

— Hys, poika, kuuletko, isäsi voisi kuulla kaiken — — Kolme syyskuun päivää kanervakankaalla ja unohtumaton yö laaksossa, sitten oli juhla ohi, sitten tuli jälleen arki kaikkine vaivoineen ja tuttuine aherruksineen. Mutta siitä lähtien Kristofer tiesi, että maan päällä oli rauhoitettu paikka, laaja valtakunta, jossa oli lääkettä kaikkeen, että polku, joka kulki talon ohi, johdatti onnellisesti ylös tunturille, sen hiljaiseen, armeliaaseen rauhaan. Se säilyi hänen mielessään ja oli kuin luvattu maa, se astui esille hänen unissaan ja ajatuksissaan ja veti häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa ja tuli hänen kaipauksensa korkeaksi päämääräksi. Ja kuva, jonka hän oli nähnyt tuona aurinkoisena iltana, se eli ja kasvoi hänessä ja juurtui syvälle hänen sydämeensä ja painoi leimansa koko hänen henkiseen elämäänsä. Vähäinen ääni saattoi riittää, puron pulpahdus, linnun viserrys — heti se ilmaantui hänen eteensä kauniimpana ja uudempana kuin koskaan ennen. Kas, siinä lepäsi Noitatunturi auringossa ja hehkussa niin kuin kuparimöhkäle, jossa on vihreitä hometahroja, ja selänteen yli tuli Nils ympärillään siunatut eläimensä. Hän tuli selvästi suoraan taivaasta, ja kaikki sen pilvet olivat hänen mukanaan, ja hän johdatti niitä varovasti läpi kanervan, halki illan alakuloisen rauhan. Oli kuin Isä Jumala itse olisi kulkenut ohitse —

* * * * *

Kristofer huokaa syvään ja kääntää katseensa sivulle — siinä on hänen pienen pieni hakansa, ja siinä käyvät hänen lampaansa laitumella ja syövät niin, että nahka tihkuu, ja tulevat päivä päivältä yhä pyöreämmiksi. Ja isoimmalla on sarventyngät otsassa, se on pässi ja osaa puskea, mutta pienimmät ovat pikku vuonia. Totta kyllä, että ne eivät ole oikeita lampaita eikä niillä ole oikeata villaa, ne ovat väin tikkujen varaan asetettuja käpyjä, ja se, mikä nahasta tihkuu, on pihkaa, mutta ne ovat yhtä hyviä silti. Jumala on ne kerran luonut ja järjestänyt ja tehnyt ne sellaisiksi. Nekin ovat jonkinlaisia olioita, ja niillä on päämääränsä, ja ne palvelevat tarkoitustaan eivätkä suinkaan ole vähäarvoisia. Ja niissä on elämää, männynhuminaa ja ydinpuuta, niissä uinuu kokonainen kohiseva metsä. Ne ovat vain niin kuin lapset, niin pienen pieniä, niin avuttomia, niin suuresti sattuman ja oikkujen varassa.

Kristofer tuntee pistoksen sydämessään, jonkinlaista sääliä; hän ottaa pässin varovasti käteensä ja nostaa sen maasta. Hän tahtoo vain pitää sitä vähän, tuntea, että se on hänen, ja olla hiukan hyvä sitä kohtaan. Hyväinen aika, sehän on niin pieni, ja se kulkea kömmiskelee täällä eikä muusta tiedä ja on kuitenkin tyytyväinen! Hän taivuttaa päätään ja hengittää sitä kohti ja on ikään kuin sen sallimus, ja pässi seisoo siinä tuulessa ja tuntee olonsa täysin turvalliseksi. Se seisoo siinä niin huolettomana, niin sydämellisen luottavaisena, seisoo siinä luojansa kämmenellä ja haroittaa jalkojaan ja antautuu kokonaan hänen valtaansa.

Ja kivet seisovat ja katselevat ilme tutkimattomana, täynnä kokemusta ja viisautta ja vaikenevat vanhuutensa vuoksi, vaikenevat kaikesta —

Sitten ehkä jokin häärii hänen kenkänsä kohdalla — pieni metsähiiri, jolla on turpakarvat, tai vaskikäärme tai sisilisko, täällä ylhäällä oli niin monenlaisia pieniä olioita, niin monenlaisia ryömiviä matosia. Kärppä asusti rinteellä, ja sillä oli usein asiaa kulkea tästä ohi, ja orava istui muutaman kyynärän päässä hänestä puhkomassa pähkinänkuoria tai noukkimassa siemeniä kävystä. Miksi hän herättäisi niissä levottomuutta? Ne eivät arastelleet kiviä, ne istuivat niiden välissä kuin hyvien ystävien joukossa eivätkä antaneet peloittaa itseään — minkä tähden ihminen niitä pahemmin peloittaisi?

Kivet eivät liikahtaneet, Kristoferkaan ei liikahtanut. Hän istui vain hiljaa niiden parissa ja katseli kaikkea, mikä hiipi ja ryömi ympärillä, ja koetti hänkin olla kivi ja vaieta niin kuin se ja tajuta niin kuin se. Kun hän vain istui tarpeeksi kauan, oli kuin kaikki olisi avautunut hänelle, kuin kaikki olisi tuntenut olevansa turvassa ja olisi unohtanut hänet ja näyttäytynyt hänelle sellaisena kuin oli. Kas, hiiri hääri hänen kenkänsä ympärillä, ja sillä oli monta tehtävää ihan hänen silmiensä edessä, ja orava puuhaili pähkinöineen ja survoi niitä huolettomasti suussaan, niin että siruja satoi maahan kuin sahajauhoja. Ne kuuluivat kumpikin tänne mäelle, ne asuivat täällä, ne olivat kotoisin täältä. Ja toisin ajoin tuli hämähäkki, sen ruumis oli jalkakiehkuran varassa, nuo jalat kantoivat sitä keskellään kuin jonkinlaista koria. Sekin kuului tänne, sekin oli pieni olento, vaikka oli tuon näköinen; Jumala oli senkin luonut. Kas, sillä oli neljä jalkaparia, kahdeksan hentoa hiuskarvaa, niin ettei se ollut avuton, jos joskus menettikin niistä yhden. Kristofer katsoi katsomistaan, oli kuin hän olisi istunut ja tavannut jotakin ja aavistanut kokonaisuuden itsensä ulkopuolella, nähnyt hämärästi langan, joka kulki kaiken läpi.

Ja puro solisee kaukana rinteellä ja täyttää sen kumealla kohinallaan —

Niin Kristofer istui siellä kyyristyneenä kivien lomaan, tullen niiden oppilaaksi ja niiden tiedoista osalliseksi ja viettäen pientä onnentuokiota, jollaisia ihminen kipeästi tarvitsee.

VI.

Vuotta myöhemmin Kristofer tuli sairaaksi.

Miten vähän me ihmiset tiedämme, miten merkillisen lyhytnäköisiä me olemme! Kristofer löysi eräänä päivänä kulkusen, raskaan, keltaisesta metallista tehdyn pallon, joka loisti hänen kädessään kuin saippuakupla ja oli täynnä helisevää soittoa. Herra ties, mistä se oli tullut, se lojui pensaikossa tien vieressä, mutta joka tapauksessa Kristofer löysi sen ja tuli niin iloiseksi, että nauroi ääneen. Eikä hän aavistanut, että hän piti kädessään omaa kohtaloaan, omaa surullista nuoruuttaan. Jos hän olisi heittänyt sen luotaan — kaikki olisi käynyt toisin, mutta hän ei heittänyt sitä pois, hänhän ei tiennyt, mitä teki ja mitä onnettomuutta kulkusesta koituisi. Hän riensi vain kotiin löytöineen, mäkeä ylös, kivien väliin, missä hän saattoi istua kenenkään häiritsemättä, soittaa tiukua ja iloita siitä kaikessa rauhassa.

Kil —

Mikähän siinä mahtaa niin kauniisti soida?

Jonkinlaisen raon tai halkeaman kautta hän saattoi tirkistää sen sisään, hän näki hiekkajyvästen rosoiseksi raapiman ontelon, missä kaksi pientä piikiveä kieriskeli. Mutta kuitenkin siinä oli eräänlaista elämää — kun hän vain hiukankaan ravisteli sitä, varisivat sävelet ulos näkymättöminä kuin taivaan enkelit, mutta silti todellisina, ja hän istui siinä suloisten sävelten hyväilemänä, pienien kirkkaiden ja helisevien äänipisaroiden, jotka lankesivat loistavana kultasateena mäelle ja muuttivat sen samassa kokonaan. Ne loivat hänetkin uudestaan ja tekivät hänet täysikasvuiseksi ja isoksi ja rohkeaksi, repulla ja kengillä varustetuksi lammaspaimeneksi, joka vallitsee ympärillään olevia eläimiä, lampaita, jotka pureksivat, ja vuonia, jotka määkivät, vilisevää elämää pajujen seassa, pieniä vaeltavia villakuormia kaikkialla. Ja vähän matkan päässä tepastelee lehmä, maitokamari, neljän pylvään varassa, kiiltävin kyljin ja nupopäin, hyvänä kuin itse Neitsyt Maaria, ja kulkunen riemuitsee hänen kädessään, visertää ja laulaa kilpaa laulurastaan kanssa ja on tulvillaan naurua ja laulua. Jos hän sitten pistää sen taskuun, niin se loikoo siellä ja hyräilee vienosti, hyräilee ja nauraa hiljaa itsekseen.

Tarhan ympärille on tullut enemmän vesoja ja enemmän lampaita, kokonainen lauma. Ja joihinkin vesoihin on tullut silmuja ja ne näkyvät kasvavan, ja muutamat lampaat ovat vuonineet — pienen pieniä viattomia vuonia. Sinne on myöskin ilmestynyt pieni koira, joka juoksentelee ylt'ympäri ajaen lampaita ja auttaen paimenta hänen työssään, ja vähän matkan päähän ha'asta on tullut katos paimenta varten, pieni pikkukivistä tehty maja, jossa on sammalta katossa ja lava, missä nukkua. Siinä hän makaa ja uneksii, sillä välin kuin yö kumartuu sisään ovesta ja koko taivas kaartuu ulkopuolella — pitkä- ja hoikkajalkainen puu-ukko, jonka hän on veistänyt puunjuuresta ja jonka oikeastaan pitäisi esittää häntä itseään — siinä hän sitten lepää, ja tähdet tirkistelevät häntä hämmästyneinä ja kutittavat häntä säteillään, ja hiiri ja puupässi seisovat nuuskien hänen vieressään — oi, puu-ukon on sanomattoman hyvä olla! Puu-ukko voi olla täällä aina, puu-ukon ei tarvitse lähteä pois. Puu-ukon ulkomuoto ei tosin ollut erikoisen muhkea, mutta eihän Kristoferkaan sen kauniimpi ollut. Kristoferilla oli liian pieni pää, eikä sen asema ollut ihan oikea, hänellä oli myöskin liian pitkät jalat. Niinhän oli hämähäkilläkin, joka tuossa meni, mutta se ei siitä välittänyt. Eikä Kristoferkaan välittänyt.

Niin hän taas eräänä päivänä loikoi kiviensä välissä, loikoi koko sen ajan kuin oli mäellä, tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena majaan, missä puu-ukon oli tapana nukkua yönsä, ja kadehti häntä sisimmässään ja kaipasi väkevästi hänen onneaan. Väliin hän kosketti hiljaa kulkusta, ja kulkunen hyräili ja lauloi hänen kädessään kirkkaalla ja lempeällä äänellään. Eläimet olivat matkalla kotiin, puu-ukko rämpi etunenässä pitkillä hämähäkinjaloillaan, nyt ne katosivat majalle päin, Kristofer avasi juuri tarhan veräjän —

Silloin on kuin mäki ryskyisi ja vapisisi, kuin taivas halkeilisi ja maa katoaisi. Huuto vihloo hänen korviaan, ilmassa suhisee kaikenlaista tavaraa, turvetta ja sammalkokkareita satelee ympärille. Hän saa kourallisen multaa kasvoihinsa ja istuu ällistyneenä räpytellen silmiään, joita hiekkajyväset pistelevät, ja kuihtuu ja kutistuu sisäisesti ja muuttuu jälleen vain Kristoferiksi, tuhkimukseksi, jolle kaikki nauravat — seuraavassa hetkessä on joukkio hänen kimpussaan, kääpiö ja kaikki hänen apurinsa. Kulkunen on hänet ilmaissut, kulkunen on juorunnut ja huutanut julki hänen pakopaikkansa, he ovat löytäneet perille kulkusen kilinän avulla, hiipineet kuin käärmeet mäkeä ylös puronkohinan turvissa, joka on kokonaan salannut heidän tulonsa. Kristofer ehtii töin tuskin kätkeä kulkusen taskuunsa, sitten kaikki ryntäävät hänen salaiseen valtakuntaansa, ja ennen kuin hän ymmärtää, mitä he oikeastaan tahtovat, ovat he vääntäneet hänet seljälleen ja tehneet hänestä jonkinlaisen reen. Kääpiö istuutuu kahdareisin hänen rinnalleen ja tarrautuu kiinni hennoilla käsillään — hyp, hän huutaa heinäsirkanäänellään, pari muuta pitää kiinni sääristä kuin ne olisivat aisoja, ja laahaa häntä rinnettä alas, niin että pikkukivet kirkuvat kilpaa. Paimenen asumus tulee vastaan, se pieni kivimaja, missä puu-ukko nukkuu — majakin kirkuu. Kristofer avaa hetkeksi silmänsä, hän ei ole uskoa niitä, siinä on hänen työnsä pirstaleina maassa, hänen hiljainen ilonsa päivästä päivään. Kuinka he voivatkin tehdä sellaista, hän ajattelee, kuinka he voivatkin olla niin julmia, että voivat hävittää sen! Eivätkö he sitten nähneet, miten kaunis se oli, miten viattomana se lepäsi sammalessa, pieni maja makuulavoineen, eivätkö he sitten nähneet mitään, kerrassaan mitään?

Käpy läjähtää hänen otsaansa, tuolla seisoo muudan poika kädet täynnä niitä ja luikkaa ja ulvoo vahingonilosta. Lampaat, välähtää hänen mielessään, pikku pässi, ei, ei, ei —

— Hyp, huutaa kääpiö samassa, ja nuo kaksi muuta, jotka pitävät jaloista, ravaavat eteenpäin minkä jaksavat. Sillä tavoin he laskettavat mäkeä alas, ja Kristofer tarttuu kiviin ja koettaa pitää vastaan. Mutta ote heltiää kerran toisensa jälkeen, hän raapii vain kätensä verille, raastaa nahan sormenpäistä ja repii kyntensä riekaleiksi. Sitten osuu hänen alleen kivi, se viiltää liivit ja paidan halki, hän tuntee ankaraa kipua seljässä, kuin veitsenpiston lihaan ja luuhun. On kuin jotakin katkeaisi hänessä, hänen suustaan tunkeutuu huuto, niin äänekäs, että mäki kajahtaa — havujen kätkössä istuva orava pudottaa käpynsä ja kaikkoaa nopein loikkauksin. Pojat päästävät otteensa jaloista, kääpiö nousee peljästyneenä pystyyn, he käsittävät, että jotakin on hullusti; Kristofer on käynyt niin kalpeaksi kasvoiltaan, niin veltoksi ja raskaaksi heidän käsissään — nyt retkahtaa pää maahan.

— Kristofer!

He huutavat hiljaa ja vaativasti hänelle, seisovat hänen ympärillään silmät pyöreinä ja vaihtaen jonkin peljästyneen katseen; hänen pitää toki vastata heille, he ajattelevat, hän ei saa jäädä makaamaan noin —

— Kristofer!

Kääpiö ravistaa häntä olkapäistä, varovasti kuin sylilasta, synnintunto kasvaa hänessä, hänen äänensä on käynyt aivan araksi, hän kaivaa taskustaan veitsen ja pitää sitä houkuttelevasti Kristoferin silmien edessä — katsoppas tätä, sinä saat sen!

Mutta Kristofer ei avaa silmiään, Kristofer makaa vain mistään välittämättä, mykkänä ja hiljaisena ja valkeana heidän keskellään eikä kuule eikä tajua mitään, hän on ikään kuin tullut ihmeellisen kaukaiseksi. He katselevat häntä pelokkaasti, ja kaikki huomaavat äkkiä, etteivät he oikeastaan ole tienneet Kristoferia tuon näköiseksi. Hän oli kyllä pitkäkoipinen ja hento ja omituinen, ja pää oli merkillisen pieni ja pyöreä, mutta kasvot olivat niin ilmeikkäät, ne näyttivät niin kehittyneiltä tuskallisine suineen, niin sanomattoman loukatuilta ja hyljätyiltä. Hyvä Jumala, hän makasi siinä seljällään niin kuin paleltunut peipponen, joka ei voinut lentää heidän luotaan eikä piiloutua minnekään. Hän makasi siinä arkana ja häpeilevänä, avuttomana, ikään kuin paljaaksi riisuttuna heidän silmiensä edessä eikä voinut kätkeytyä heiltä, ei paeta heidän pilkkaansa. Ja mitä hänessä oli pilkattavaa, kun he tarkemmin katsoivat, mitä hänessä oli sellaista, jota piti nauraa ja johon piti ampua nuoliaan joka hetki? Heidän keskellään makasi lapsi, väkivalloin voitettuna ja lannistettuna ja katsoi heihin suljetuin silmin, huulillaan mykkä syytös.

— Hengittääkö hän?

He pidättävät henkeään ja kumartuvat hänen puoleensa, katumuksen säilän pistellessä ja pelon karmiessa selkäpiitä.

Hengittää, hän hengittää, he huokaavat kaikki helpotuksesta, ja kääpiö pistää veitsen takaisin taskuunsa ja vilkuttaa rotansilmillään ja sanoo ovelaan tapaansa:

— Juoskaa tuvalle ja varoittakaa vain, sanokaa, että Kristofer on kaatunut ja satuttanut itsensä ja heidän on heti tultava.

VII.

Puolukka-aika on jälleen saapunut, mutta tällä kertaa ei matkasta tunturille tule mitään, Kristofer ei pääse vaeltamaan kukkuloille, hän ei saa nähdä uudelleen paimenta, hänen eläimiään ja kanervikkoa ja tunturilakeutta ja taivasta, joka kaartuu kaiken yläpuolella ja ympäröi sitä sinisellä renkaallaan. Äiti saa mennä yksin tänä vuonna, jos hän tahtoo noukkia marjoja, Kristofer on saanut esteen eikä voi lähteä mukaan, seljässä oli jotakin vialla tuon iltapäivän jälkeen, Kristofer lepäsi vuoteessa — — Kristofer on nyt aina makuulla.

Kukaan ei tiedä, mikä hänellä on vikana, mutta hän on kadottanut liikuntakykynsä, hän ei voi seisoa jaloillaan, ei nousta istumaan vuoteessa eikä kääntyä toisten avutta. Eikä hänen tilansa myöskään edisty, hän ei näy paranevan, pikemminkin hän huononee, askel askeleelta mäkeä alas. Erääseen aikaan hänen laitansa oli niin huonosti, että hän ähkyi ja vaikerteli, jos he vain hakkasivat vähän puita vajassa. Kasvot kalpenivat iskujen kajahdellessa, jokainen niistä oli kuin ruoskansivallus selkään, ja tuska tuntui sormenpäissä asti, hiki kihosi pisaroittain esiin ja valui hänen suupielistään sisään. Näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin sisäinen tauti, joka riuduttaa häntä ja lamauttaa hänen jäsenensä; ne kuihtuvat, käyvät laihoiksi ja heikoiksi, jalat ovat ihan kuin hämähäkillä. Muuten ovat tuskat nyt helpottaneet; ne ovat vähitellen vaimenneet, ja kun hän vain makaa hyvin hiljaa, ei hän paljonkaan huomaa sairauttaan, selkä vain on vähän hauras ja hellä. Kun hän vain makaa niin hiljaa kuin kivi, ei hän tunne juuri enempää kuin sekään. Ei kai se kovin vaarallista ole, hän ajattelee, viikon kuluttua hän voi paremmin, sitten hän varmaan voi jo olla hiukan pystyssäkin. Mutta kun viikko on mennyt, on Kristofer yhtä raihnas, yhtä heikko ja kuihtunut kuin ennenkin; ensi viikolla, hän ajattelee asettaen uuden määräajan ja ollen jälleen toivorikas. Mutta sekin viikko tulee ja menee, eikä paranemisesta näy merkkiäkään, sekin viikko vierii jälkeäkään jättämättä. Kristofer siirtää määräaikaa eteenpäin — vielä viikko, hän ajattelee menettämättä koskaan toivoaan, sitten kyllä helpottaa, eihän tätä voi iankaikkisesti kestää, täytyyhän, täytyyhän hänen kerran parantua —

Kristofer makaa kulkunen kädessään ja iloitsee siitä salaa, makaa ja säilyttää sitä peiton alla, jottei se ilmaisisi häntä — isä ei saa kuulla sitä, isää ei millään muotoa saa häiritä. Vain silloin kuin isä on poissa talosta, uskaltaa hän huvitella sillä vähän aikaa, uskaltaa ottaa sen esiin ja pudistaa sitä hiukan. Hän makaa keittiönpenkillä juuri ikkunan tasalla ja voi nähdä ulos taivaalle, ja tuvan ovi on tavallisesti auki, isällä on siellä työpajansa, ja hän käyskentelee edestakaisin lattialla kynänpätkä korvallaan ja tuumamitta takataskussa. Kristofer näkee hänet joka kerta, kun hän menee oven ohi, toisinaan hän asettuu ikkunan ääreen ja juo kulauksen kirkasta nestettä pullosta, sitten hän saattaa tulla keittiöön, missä liimatölkki kiehuu liedellä täyttäen talon äitelällä hajullaan. Hän ei ole luonteeltaan erikoisen puhelias, ja se vähäinen, mitä hän sanoo, voisi useimmiten jäädä sanomatta, siitä ei totta tosiaan ole kenellekään iloa, se on aina samaa loukkaavaa nurinaa. Elämä ei käy niin kuin sen pitäisi käydä, mikään ei ole kohdallaan — tuokin poika tuossa. Nyt juuri hän tarvitsi Kristoferia kipeästi, nyt oli valmiina kokonaista neljä kaappia, jotka oli vietävä alas kylään, nyt hän välttämättä tarvitsi apua — ja poika menee satuttamaan itsensä ja makaa sitten vain tuossa. Oli sekin laitaa, hm. Hän astuu ikkunan luo ottaakseen uuden kulauksen.

— No, Kristofer ukkoseni, kauanko sinä olet aikonut maata?

Isä on äkkiä tullut ovelle, hänellä on höylä kädessään, ja siitä putoaa pitkä lastu.

Kristofer kyyristyy kokoon, hän ei tiedä, mitä vastata, katse tähyilee levottomasti joka taholle ja pysähtyy höylänlastuun.

— Kun toiset voivat parantua, niin voit kai sinäkin?

Kyllä, siitä Kristofer on vakuutettu, hän yrittää nyökätä vuoteestaan, vaikka selkään koskee kelpo lailla, kun hän vähänkään liikuttaa päätään.

— Niin, sillä sinullahan ei ole mitään pahempaa vikaa, sinultahan ei ole taittunut mitään; ei käy laatuun, että sinä heittäydyt vuoteen omaksi vain sen vuoksi, että selkää hiukan särkee, sinä et parane koskaan, jos siihen tapaan jatkat.

Ei, Kristofer on ihan samaa mieltä, hänellä ei ole mitään pahempaa vikaa, isä on siinä oikeassa, hirveätä, miten pitkä tuo höylänlastu on, hän käsittää sen täydellisesti, tuo selkä parka vain ei tahdo oikein tulla entiselleen —

— Koetammeko taas nousta ja katsoa, eikö se jo tänään käy?

Kristoferin silmät tummuvat pelosta, hän tietää, mitä on tulossa, ja hänen otsaansa alkaa kohota hikihelmiä; nyt tulee tuntumaan kipeältä, eikä hän uskalla huutaakaan, vaan koettaa tukahduttaa sen jollakin tavoin.

— En tiedä, sanoo hän pelokkaasti ja saa työnnetyksi kulkusen syrjään, ettei se joudu tielle — en luule, että voin tänään — e-eikö olisi parempi odottaa vielä vähän.

Isä laskee höylän kädestään.

— Eikö mitä, kyllä se käy!

Hän tarttuu Kristoferin kainaloista ja kohottaa hänet varovasti istumaan, ja Kristoferkin ponnistelee ja auttaa niin hyvin kuin taitaa. Hän koukistaa jalat alleen ja kaivaa varpaansa vuoteeseen ja etsii tukikohtaa, hän taivuttaa pienen päänsä taaksepäin ja yrittää kaikin voimin. Kasvot ovat ihan valkeat ja silmät seljällään, hän puree hampaat lujasti yhteen ja ikään kuin lukitsee suun, nyt se tulee, hän ajattelee. Ja se tulee joka-ainoa kerta — raateleva tuska seljässä, joka sytyttää liekkejä hänen silmiensä eteen ja raivoaa läpi koko laihan ruhon. Lihassa on kuin kihisevä mehiläisparvi — hyvä Jumala, hän voisi huutaa, niin että se kuuluisi laaksoon asti, huutaa julki koko pienen sielunsa ahdistuksen! Mutta hän hillitsee itsensä sittenkin, isän vuoksi se ei saa tapahtua, se olisi väärin häntä kohtaan. Häneltä pääsee vain ähkäisy, vain pieni ja lyhyt äännähdys pusertuu hänestä äärimmäisessä tuskassa, hetkellä, jolloin hänen silmissään mustenee ja hän on kadottamaisillaan tajuntansa. Hän koettaa kyllä korjata sen — krr, hän sanoo ja rykii hiukan yrittäen johtaa isää harhaan. Mutta isä ei ole petettävissä, hänellä on tarkka korva.

— Ahaa, poikaseni, hän sanoo laskien pojan jälleen pitkäkseen, siinä hän nyt makaa tukka pörrössä ja suuria hikipisaroita otsalla ja hengittää lyhyin ja kiihkein vedoin. Hän ei pysty vastaamaan sanaakaan, ennen kuin vähän ajan kuluttua.

— En voi sille mitään, isä.

Sisältä tuvasta kuuluu mutinaa:

— Sinä et voi sille mitään, se on totta — mutta voisit kai olla kompastelematta mäellä ja satuttamatta itseäsi, niin kuin teet? Voisit kai käyttäytyä muiden ihmisten tavoin, vaikka oletkin piilukirveen näköinen.

Höylä aloittaa jälleen työnsä, se tiuskii tiheään ja kuulostaa vaaralliselta ja vihaiselta. Kristofer näkee sen vuoteestaan joka kerta, kun se kiitää oven ohi, se sylkäisee pitkän lastun, joka työntyy siitä esille kielen tavoin ja kiertyy sitten sykkyrälle. Kristoferin sydän pamppailee, ja hiki valuu kaulaa pitkin; kuluu aikaa, ennen kuin hän rauhoittuu, ennen kuin tuska asettuu. Ja höylä tuvassa toruu torumistaan, se ei tiedä mitään siitä, miten onnettomuus on tapahtunut, se ei tiedä mitään.

Vähän ajan kuluttua hän hapuilee hiljaa kädellään ja löytää kulkusen oljista. Hän ei uskalla soittaa sitä, isä ei siedä häneltä nyt hiiskahdustakaan, Kristofer makaa vain pitäen sitä kädessään ja vakuuttautuen siitä, että se on hänellä, ja on siitä kiitollinen ja iloinen. Tältä päivältä on pahin kestetty, nyt hän saa maata rauhassa jonkin aikaa, niin tavallisesti käy. Kun hänellä vain olisi ollut vähän ruokaa, hän tuntee vatsansa olevan hiukaisevan tyhjän, hän söisi nyt mielellään jotain, palasen ohkoleipää ja siirappia tai piimää. Mutta se saa jäädä siksi kunnes äiti tulee, hän on muualla leipomassa tänään, eikä isää saa häiritä sellaisella. Eihän äiti voi enää kauan viipyä, sitäpaitsi kai isä kohta lähtee. Hänen täytyy varmasti mennä kylään tänään, valmiit työt ovat täällä tiellä, sitten on taas kaikki hyvin.

Sitten ei ole niin väliä ruoasta, hän voi sen sijaan soittaa kulkusta ja loihtia esiin jos jonkinlaisia näkyjä, soittaa itsensä ylös tunturilakeudelle ja kanervikkoon ja unohtaa tuokioksi oman kurjuutensa.