Polku

VIII.

Aika rientää, ja Kristofer makaa, on mennyt kuukausia, kokonainen vuosi.

Hän on yhä yhtä raihnainen, tosin enää ei tee niin kipeätä, mutta selkä on jatkuvasti yhtä heikko, yhtä kuihtunut ja voimaton kuin ennen. Ja jalat ovat käyneet vielä hoikemmiksi, vielä kurjemmiksi, vielä laihemmiksi, liha on vähitellen hävinnyt, niin että koko luu tulee näkyviin, ja polvenlumpio törröttää suurena kuin nyrkkiin puristettu käsi. Ja höylä toruu edelleen tuvassa, ja liima kiehuu liedellä levittäen äitelää hajuaan ympärille.

Muuten on kaikki siedettävän hyvin, kun vain äiti on kotona, äiti on todella kiltti. Hän antaa Kristoferille ruokaa, kun hänen on nälkä, ja hänellä on aina jokin sana häntä varten, ja hän auttaa häntä monella tavalla, poikaa pitää toki auttaa, hänellä ei ole liikuntakykyä niin kuin toisilla ihmisillä, eikä hän sen vuoksi tule toimeen omin neuvoin. Kenties äiti on hiukan kärsimätön ja helposti kiivastuva, mutta hänellä on työtä käsien täydeltä, ja hän tekee sitä aamusta iltaan, hoitaa heidän taloutensa ja leipoo ja pesee vielä toisille, sitäpaitsi hän leppyy pian. Oh, kyllä käy laatuun, kun äiti on kotona, hän hoitaa häntä, kun hänellä vain on aikaa, tarkastaa hänen makuuhaavansa, jopa peseekin niitä rievulla. Iho ei tahdo kestää, se hieraantuu pois muutamin paikoin, ja siihen tulee visvaisia haavoja, niin että alushursti liimautuu kiinni. Eihän se tietenkään ole hauskaa, varsinkaan jos hän koettaa liikkua, siirtää hiukan jäseniään, kun ei jaksa alati maata samassa asennossa, mutta ei se kuitenkaan mitään merkitse. Vasta silloin hänen tuskansa todella alkavat, kun äiti on poissa ja hän jää yksin isän kanssa, silloin hänen olonsa tosiaan on tukala.

Äiti nousee tavallisesti aikaisin, kun hänen on mentävä jonnekin pois, ja panee kaiken kuntoon molempia toisia varten — kahvin, päivällisen ja illallisenkin. Siten isä pääsee niistä huolista, hänen tarvitsee vain sytyttää tuli ja nostaa pata tai kattila liedelle. Perunat ovat sopassa, selittää äiti, neljä viisi kappaletta kummallekin, ja lisäksi viipale suolaista silavaa, tarvitsee vain keittää sitä vähän, ja tässä on juustoa illalliseksi ja heravoita, jos se maistuu paremmalta. Hm, vastaa isä vuoteenlaidalta, hän vetää sukkia jalkaansa ja on kaikkein tylyimmällä tuulellaan, koko olemukseltaan tuima ja pureva, niin että sen kuulee suoraan seinän läpi, ja nyt Kristofer tietää ehdottoman varmasti, että hänellä on edessään vaikea päivä.

Kenties äiti vaistoaa sen kulkiessaan tuossa edestakaisin ja järjestellessään hiukan ennen lähtöään, sillä hän koettaa vähän puhella, sanoa jotakin huvittaakseen isää ja saattaakseen hänet hieman paremmalle tuulelle. Kunpa hän jättäisi sen tekemättä, ajattelee Kristofer keittiön penkillä, hän on siinä maatessaan tullut vanhaksi ja viisaaksi ja on tehnyt pieniä huomioitaan ja tietää, että isä tahtoo olla rauhassa eikä siedä tuollaista lähentelyä; on kuin hänellä olisi kaunaa äitiä kohtaan, mikä siihen sitten lieneekään syynä, vanhaa vihaa, joka kaivertaa mieltä ja tekee hänet vastahakoiseksi ja pilkalliseksi ja töykeäksi. Ja välistä sitten tulee:

— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa hänet, tiedäthän!

— Hänetkö, vastaa äiti ja käy vielä puheliaammaksi, hän ei käsitä, että hänen pitäisi vaieta, hän tarkoittaa kyllä hyvää, hän on saanut sellaisen mielijohteen, että hänen pitää rupatella, ja seuraa sitä tarkemmin ajattelematta, hänellä ei ole aikaa ajatella ensin. Hän on jollakin tavoin hätäinen, hän ei edes istu syödessään, hän seisoo koko ajan ja pitää samalla huolta muistakin asioista. Istu nyt kerrankin, sanoo isä, ja Kristofer kuulee äänestä, että hän on kovin ärtyisä tänään. Äiti istuutuu, viipyy tuokion rahilla, mutta sitten taas nousee:

— Tulitikut, minne mahdoin panna rasian, tiedätkö?

Miksi hän tekeekin niin, ajattelee Kristofer, ja hänen kätensä käyvät kosteiksi hiestä, miksei hän voi olla hiukan varuillaan.

Äiti intoutuu jälleen:

— Haluatko lisää kahvia, isä?

— En, vastaa isä kiivaasti, on kuin hän löisi pöytään, vaikka hän ei ole liikuttanut sormeakaan.

Kutakuinkin samalla tavoin käy aina, joka päivä. Ja kun äiti tarttuu salpaan ja on juuri menemässä ulos, muistaa hän tavallisesti erään seikan:

— Älä nyt unohda Kristoferia, tiedäthän, ettei hän tule toimeen omin neuvoin!

Tuvasta mutistaan:

— Puhukoon asiansa, minä en voi ruveta häntä paimentamaan, poika voi itse sanoa, mitä tarvitsee.

Ja kun ovi on painunut kiinni, menee isä kattilalle, vaikkei halunnut lisää ja täyttää kuppinsa jälleen kahvilla.

Mutta asiansa puhuminen, sepä juuri onkin se vaikeus, joka usein tekee Kristoferin olon niin tukalaksi, johon hän epäröi ryhtyä ja jota hän karttaa mahdollisimman kauan. Mikään ei ole niin ikävää, isä käy aina niin ärtyisäksi, niin kärsimättömäksi, niin pahantuuliseksi — nyt häntä tietysti piti häiritä! Koettaapa Kristofer miten hyvänsä, aina se sattuu sopimattomaan aikaan, aina on isällä jotakin hommaa, joka ei siedä minuutinkaan keskeytystä. Nyt hän paraikaa kiilloittaa, tai hän liittää, tai hän liimaa eikä voi vähään aikaan poistua työnsä äärestä. Kristofer saa odottaa vähän, ei kai sillä ole semmoista kiirettä, kohtuus kaikessa!

Päivä tuntuu loputtoman pitkältä —

Kristofer koettaa nukkua hiukan, uinahtaa hetkisen aikaa tappaakseen. Mutta sitten hänen haavojaan kirveltää, kirveltää ja kutkuttaa yhtaikaa, aivan kuin hän makaisi pahassa asennossa. Ja sisällä tuvassa puuhaa isä pitäen hirveätä melua työkaluineen, paiskellen lautoja ja palkkeja luotaan, niin että läjähtää, ja metelöiden vasaralla, ja taltalla ja viilalla. Hm, sanoo hän vanhaan, umpimieliseen tapaansa, hän ei tänään ole erikoisen armollisella tuulella. Paras maata hiljaa ja sulkea silmänsä ja olla nukkuvinaan, isä voi tulla keittiöön milloin hyvänsä, eikä ole helppo arvata, mitä hän taas keksii. Hän ojentaa Kristoferille usein laudanpään, kun hyväksi näkee, ja pyytää Kristoferia pitämään vastaan, vaikka se on hänelle mahdotonta, pitämään kiinni sillä aikaa kuin hän merkitsee sen. Ja kun merkintä epäonnistuu senvuoksi, että Kristofer on liian heikko, saattaa isä töytäistä häntä laudalla ja temmata sen sitten pois ja mennä menojaan äkäisesti murahtaen.

Ja Kristoferin täytyy maata siinä ja tehdä havaintoja isän työtavasta, jokaisesta äänestä, jonka kuulee tuvasta, ja keksiä, mitä hänellä on odotettavanaan, ja koettaa sopeutua siihen. Saakohan hän ruokaa tänään, hän miettii, usein on käynyt niin, että isä on tehnyt työtä yhtä päätä iltaan asti panematta mitään suuhunsa. Mutta sekin vielä menee mukiin, se ei sittenkään ole pahinta, siihen voi aina mukautua. Pahempaa on maata ja miettiä, mitä tänään mahtaa tapahtua, maata ja päätellä isän mielentilaa työnteon vauhdista ja määrästä, tajuta äreys ja katkeruus ja olla hänen kiukkunsa kohteena. Pahempi on maata ja tuntea, ettei isä välitä hänestä, vaan mieluummin soisi, ettei häntä olisi. Pahempi on maata ja ajatella, että hän makaa tässä ilman omaa syytä. Pahempi on maata ja pohtia, mahtaako hän milloinkaan päästä jalkeille…

IX.

Määrättyinä päivinä kulkee joku ohi, rippikoululaiset tunturiylänteiltä; he seuraavat polkua tullen mennen ja kulkevat ihan seinän vieritse, Kristofer kuulee heidän askeleensa ja tietää, että heitä on pitkät rivit. He tulevat kaukaa tunturilta, muutamilla on peninkulman matka, tulevat joistakin köyhistä tunturitaloista, jotka lepäävät hajallaan järvien välissä kullakin pieni raivattu alue ympärillään. Se vie ajatukset ylös tunturille ja kanervikkoon ja soille, polkua pitkin laidunmaille, missä ruoho kasvaa rehevänä ja sievänä. Nils Vatne, missä hän nyt mahtaa liikkua? Ja onko hänellä lehmä ja paimenpoika mukanaan ja yhtä monta lammasta kuin ennen? Ja onkohan tunturilla yhtä kaunista, onkohan ilma yhtä peilikirkasta ja kimaltavaa ja lakeus yhtä laaja, yhtä loputon kuin hänen mielessään? Hän työntää kätensä olkiin ja löytää kulkusen ja hyväilee sitä — kunpa hän uskaltaisi vähän soittaa nyt, juuri nyt, kun kaikki muistuu mieleen, ja koettaa loihtia tuota kaikkea näkyviin, viime kerrasta on jo kovin pitkä aika. Isä ei ole antanut hänelle vapaita hetkiä, isä on tehnyt työtä yhtä mittaa, kunnes on mennyt makuulle, ei ole ollut tilaisuutta, ehkä hän ei enää osaakaan sitä.

Sitten tulee vihdoinkin sunnuntai, ja nyt riippuu kaikki siitä, mitä isä tekee — jääkö hän kotiin vai lähteekö kirkolle tapaamaan tuttuja ja rupattelemaan hiukan. Jos nyt näkyy merkkejä siitä, että isä aikoo lähteä — jos hän pyytää puhdasta paitaa tai pyhävaatteitaan — voi, silloin Kristoferin tekee mieli hyppiä riemusta, hän lämpenee kiitollisuudesta, ristii kätensä peiton alla ja kiittää hiljaa mielessään Jumalaa. Hän on maannut valveilla ja kuunnellut kello kuudesta saakka, huomannut, että ulkona on kaunis ilma, päivänpaistetta, linnunlaulua, kimalaisten surinaa, lämpöä, hän on maannut ja toivonut kiihkeästi uskon ja epäuskon vaiheilla, ja sitten isä todellakin nousee ja varustautuu lähtemään kirkkoon, hyvä Jumala, miten iloiseksi hän tulee, miten sydämestään tyytyväiseksi, nyt hän ja äiti jäävät kahden ja voivat tehdä, mitä haluavat.

Tunnit, jotka nyt tulevat, ovat palsamia koko viikoksi, sen vaivoihin ja vastuksiin, kaikkeen sen kurjuuteen ja kaikkeen sen surkeuteen. Kristofer on kaivanut kulkusen esiin, se kimaltelee hänen kädessään kuin saippuakupla, kil — se sanoo hiljaa keittiössä, kaikki kirkastuu hänen silmissään, hän on kuin puu-ukko majassa, hänen sydämensä laajenee, osaa, osaa, hän osaa sen yhä, paremmin kuin koskaan ennen.

Kil — —

Pieni kultainen sävel helisee kulkusesta, lentää hänen kädestään huoneeseen ja muuttaa sen samassa kokonaan. Liesi vajoaa hiljaa maahan, seinät sortuvat äänettömästi, lattia liikkuu hetken… sitten on lakeus hänen edessään, sitten hän on äkkiä kohonnut tunturille, ja myöskin tarha ja maja ja eläimet, sitten vaeltaa puu-ukko polkua myöten, mäkien lomitse, selänteitä pitkin, kulkee eteenpäin ystäviensä keralla, sillä välin kuin aurinko siirtyy hiljaa taivaalla ja täyttää lakeuden valolla. Tunturilla on iltapäivä, iltapäivä ja jälkikesä, ja kanerva hulmuaa hiljaa sineä vasten ja ympäröi häntä kaikkialla, minne hän katsoo. Miten pitkälle hän antaakin katseensa liukua, aina se kohtaa häntä kotoisena, karuna ja lempeänä, sydämellisenä ja terveesti punertavana — viattomasti ja luottavaisesti hymyillen. Kuule, hänen polvissaan rapisee, ikään kuin karkeat kädet sivelisivät häntä, sivelisivät ja päästäisivät ja sivelisivät taas. Se hapuilee hänen jalkojaan, tunnustelee häntä varovasti sormillaan, ikään kuin kysyy, kuka siinä on. Se on seisonut täällä tuulessa ja auringonpaisteessa ja ottanut ravintonsa karusta vuoresta, ollut kitsauden naapurina satoja vuosia ja vielä kauemminkin, mutta on siitä huolimatta itse anteliaisuus. Se on valanut purppuraansa kiville kiitolliseksi vastalahjaksi elämästä, levittänyt tuoksuaan laajalti yli tunturin ja ruokkinut siivekästä maailmaa hunajalla — antanut kivestä yllin kyllin leipää. Mutta ennen kaikkea se on seisonut ja viihtynyt, seisonut ja tuntenut olonsa sanomattoman hyväksi. Se on seisonut täällä sateessa ja myrskyssä, paukkuvassa pakkasessa ja jäässä ja lumessa — seisonut täällä ja viihtynyt kaikissa vaiheissa, mitä hyvänsä tapahtuikin ja tuli sen osaksi. Maan päällä ei ollut mitään niin tyytyväistä, niin lujaa ja nöyrää, niin tervettä jokaiselta kuidultaan. Maan päällä ei ollut mitään niin karaistua, niin vankkaa kaikessa hentoudessaan, niin sitkeätä ja kärsivällistä, niin säikkymätöntä jokaista varpuansa myöten. Eikä mikään ollut vähemmän arkaa ja hemmoiteltua — ja miten ystävällistä kuitenkin, miten kaikkea-syleilevää olemukseltaan, miten vieraanvaraista kaikessa köyhyydessään. Se on jykevää, mutta se ei taitu, se notkistuu pehmeästi jalan alle ja oikaisee itsensä jälleen yhtä joustavasti, se ei ole turhaan imenyt vuoren mehua — oi, kanerva on maailman suloisin kasvi! Kas, sen poikki käy juovia, tuuli sukii sitä suallaan, vihreä murtautuu punaisen lävitse, ja siellä täällä on hopeanharmaita läikkiä — koko kanervikko liikkuu, sen yli kulkee ratsuja, taivaan pilvien vaeltavia varjoja, väriaaltoja, jotka tulevat ja menevät. Ja kaiken keskellä nukkuu kivi, valkea järkäle punaisessa kanervameressä, se on mykkä ja liikkumaton, ja kanerva piirtää vaihtuvan varjonsa sen lakeen — leikkii huolettomasti sen päällä. Se pysyy järkähtämättä paikallaan, puoliksi soran peitossa, auringon vaalentamalla, sateen uurtelemana, iäkkäänä ja vuosista kylläisenä, äärettömyyden vertauskuva — sen kivettynyt aivokoppa, ikivanha kuin aika itse. Ja ihan vieressä loistaa keltano, tulenkeltainen tuohus ohuen varren varassa, joka on tänään ja kuihtuu huomenna — kiitävä tuokio ja iäisyys, jotka ovat hetkeksi kohdanneet toisensa.

Mutta tunturin poikki, taivasta kohti vaeltaa puu-ukko ja iloitsee — — ei, hän itse vaeltaa siellä kulkunen kädessään ravistaen ääniä ulos auringonpaisteeseen, missä ne hyrisevät niin kuin kultaiset mehiläiset ja täyttävät ilman hiljaisilla ja suloisilla sävelillä. Ja kanervatöyhdöt taipuvat hänen jalkansa alla, varvut paneutuvat pitkäkseen maahan ja nousevat jälleen hiljaa hänen takanaan ja kurkistavat hänen jälkeensä, minne hän menee. On kuin hän vaeltaisi jonkinlaisessa kotikutoisessa kankaassa, karkeassa nukassa, joka takertuu jalkoihin ja jää riippumaan hänen vaatteisiinsa. Hän kulkee hiljaisesti iloiten laitumelta laitumelle ja kuulee välistä koiran haukkuvan, lepää ja kulkee kehässä taivaan alla, sillä välin kuin hoikat jalat tömistävät maata halkinaisilla sorkillaan, sillä välin kuin eläimet kokoontuvat hänen ympärilleen ja seuraavat häntä huolettomasti viikosta viikkoon ja mässäilevät ruoholla päivät päästään. Se on kuin elävien mättäiden vaellusta, ne astelevat koiran ajamina hänen perässään tunturia pitkin, kulkunen on herättänyt ne, kulkunen on koonnut ne — kaikki kankaan ja suon mättäät, ne ovat nousseet kuullessaan kulkusen äänen ja noudattaneet sen kutsua iloisin mielin. Nyt ne tulevat vilisten pajujen välistä, töykkivät ja tungeksivat ikuisesti rauhattomina, ruohoa, ne ajattelevat, enemmän ruohoa, enemmän hyvää, mustat ja valkeat vaihtavat paikkaa keskenään, seljät kohoavat esiin kanervikosta, katoavat ja kohoavat jälleen esiin…

Kristofer elää sen kaiken, hän makaa keittiön penkillä ja heiluttaa kulkusta, näkee sen kaiken sisäisellä näkemysvoimalla, tajuaa sen mahtavana tunteena, joka valtaa hänet pauhun tavoin ja saattaa hänet läähättäväksi ja ihan heikoksi. Hän ei voi selittää sitä, hän tietää vain, että se on semmoista ja että se on ollut semmoista niin kauan kuin hän muistaa, että se alkaa hänen sisässään ja täyttää hetkeksi hänen olemuksensa ja ikään kuin kohottaa hänet pois itsestään. Sellaisina hetkinä ovat rajat poissa ja lait toiset kuin ennen, Kristofer ei ole lapsi eikä aikuinen, hän on vain tunteva olento, ihminen, jolla on kaikki aistit avoinna, johon iankaikkisuus laskeutuu ja jota se hellällä kädellä koskettaa. Hän makaa siinä tarkkakuuloisena ja selvänäköisenä ja uneksii ja näkee, ja hän tuntee sen kestäessä mielessään melkein tuskallista riemua, rakkautta ympäröivään elämään, taivaan Jumalaan ja kaikkeen, mitä hän on luonut, halua rakastaa ja tehdä hyvää, olla ruohon ja kanervan kaltainen, heittäytyä pitkäkseen siihen, syleillä sitä pienellä ruumiillaan, painaa sitä puoleensa, hävitä siihen ja olla yhtä sen kanssa koko elämänsä ajan.

Ja on kuin syvällä hänen sisimmässään kaksi ohutta, anovaa kättä menisi ristiin ja kuuluisi hiljainen, värisevä rukous:

Oi, antakaa hänen tulla terveeksi, eihän käy laatuun, että hän menehtyy täällä ja hänen mukanaan kaikki tämä nuoruus ja sielun kauneus, antakaa hänen päästä jalkeille ja toimimaan, vapauttamaan se, mikä hänessä elää, antakaa, hänen tulla paimeneksi, antakaa hänen nähdä jälleen tunturi ja kanervikko ja kohdata Jumala ennen kuolemaansa —

Niin Kristofer rakasti elämää, vaikka se oli kohdellut häntä ankarasti. Niin hän ponnisteli ylös polkua — polkua, joka oli syvällä hänen omassa sielussaan, niin hän makasi viikosta viikkoon kokien väliin katkeria pettymyksiä ja ahersi ja toivoi ja taisteli, kunnes sai onnentunteen syntymään ja saattoi taas kestää vähän aikaa.

X.

Ja aika kuluu, päivät menevät, ne raatelevat eteenpäin tunti tunnilta ja täyttävät jälleen pitkän vuoden — Kristofer makaa yhä vuoteessa, vieläkään ei ole havaittavissa muutosta, ei näkyvää parannusta; sama kuihtunut selkä, samat makuuhaavat, sama avuttomuus kuin ennenkin. Jokin kivi, jokin tikku, ne lojuvat tuolla eivätkä tiedä mistään, niillä ei ole tuskia eikä vaivoja, ne ovat onnellisesti kaiken ulkopuolella, mutta Kristofer on vielä elävä, Kristofer makaa siinä ja elää.

Hän heräsi joskus yöllä ja avasi silmänsä selko seljälleen — ympärillä oli tyhjää ja pilkkosen pimeää. Kello tikitti kamarissa, missä isä ja äiti nukkuivat, ja hänen sisästään vastasi kumea ääni, joka saattoi hänet ihmeellisen pelokkaaksi ja levottomaksi — hänen oma sydämensä, joka työskenteli hänessä ja oli niin kuin sulkulaitos syvällä hänen sisässään ja jolla oli hämärä alkuperänsä ja päämääränsä. Ja seinän takana hengitettiin raskaasti, siellä makasi toisia ihmisruumiita, joista hän oli saanut alkunsa, ne hengittivät pimeään ja ilmaisivat itsensä äänellään.

Tavallisesti kului hiukan aikaa, ennen kuin hän pääsi oikein valveille, ennen kuin hän muisti murheellisen tilansa, ennen kuin se selvisi hänelle koko murheellisessa lohduttomuudessaan. On kuin tietoisuus palaisi takaisin jostakin kaukaisesta paikasta, missä se on ollut muutaman päivän paossa, mystillisessä yhteydessä kaikkeuden ja Jumalan kanssa — nyt se heräsi murheellisessa vankilassaan, matalassa, surkeassa kopissaan ja tunsi olevansa telkien takana, sidottuna tomuun katkaisemattomin sitein. Tässä hän makasi, hän ajatteli, ja tässä hän oli maannut sata vuotta ja oli sielultaan ja ruumiiltaan vanhus, ja tässä hänen pitäisi maata vielä sata vuotta. Tämä oli elämä, joka hänen piti elää loppuun, jota hänen piti kärsiä, kunnes se päättyisi. Hän purskahtaa itkuun ja puree hampaansa peittoon, kaikki on niin mieletöntä ja niin kovaa.

Äiti on viime aikoina ollut sairas, ruoka ei pysy hänessä, ja hän on näöltään kalpea ja harmaa: kun Kristofer on itkenyt itkettävänsä, kuulee hän, että äiti vikisee ja huokaa ja vaikeroi vuoteessaan — heitä on nyt kaksi, joiden on paha olla. Mutta äiti on sentään jalkeilla, päivisin ja siivoaa talon niin hyvin kuin voi, ei sovi käydä makaamaan, työtä on niin paljon, ei toki, hänen täytyy tehdä, mitä jaksaa. Niinpä äiti tassuttelee ylt'ympäri talossa ja järjestelee patojaan ja pannujaan ja lakaisee hiukan ja koettaa pitää puhdasta. Ja toisin ajoin hän istuu hetken rahilla kädet kupeisiin painettuina ja huojuu hiljaa edestakaisin silmät ummessa ja suu tiukasti suljettuna. Hän ei ole käynyt ulkona viime aikoina, hän ei enää voi, sanoo hän, kun joku tulee naapurista pyytämään häntä heille leipomaan tai auttamaan muissa toimissa. Hän on ilmeisesti kovin heikko ja huononee nyt säännöllisesti, on vain kysymys siitä, kuinka kauan sitä kestää, kuinka kauan hän jaksaa pysyä pystyssä, ennen kuin tauti saa lopullisesti yliotteen. Kristofer aavistaa pahinta, vaikka hän karkoittaa sen ajatuksen mielestään eikä tahdo ajatella sitä loppuun. Jos äiti käy lopulta aivan voimattomaksi, jos hänkin joutuu vuoteen omaksi, jos äiti — — kulkunen, mihin kulkunen on joutunut, tietenkään hän ei uskalla soittaa, sillä kello on kaksi aamulla, mutta auttaa kuitenkin, kun pitää sitä vähän kädessään, tuntee sen viileyden ja uneksii itsensä hetkeksi ylös tunturille. Hyvä Jumala, miten elämä on raskasta ja miten täytyy unohtaa ja pyyhkiä pois — pyyhkiä pois ja hävittää, jäljettömiin, tuudittaa suru ja pelko uneen.

* * * * *

Äitikin joutui vuoteen omaksi.

Ja nyt täytyi isän hääriä ja keittää ja siivota talossa ja hoitaa heitä ja pitää heitä silmällä, isän, jolla oli niin kiivas luonto ja yksipuolinen käsitys maailman menosta, Jumala auttakoon heitä sairaita. Se kävi hänelle suorastaan ylivoimaiseksi, hän kahlasi höylänlastuissa niin kuin iso, sihisevä sopuli ja veti niitä mukanaan kaikkialle taloon, keittiöön, kamariin, koskaan eivät hänen asiansa olleet niin hullusti, niin nurinkurisesti olleet kuin nyt. Ja kesken kiireisintä työtä hän saattoi lakata hetkeksi ja kohottaa pullon suulleen ja juoda kelpo kulauksen. Se ei juuri tehnyt häntä lempeämmäksi — varsinkaan jos äiti näki sen vuoteesta ja varoitti häntä ja pyysi häntä olemaan ottamatta.

— Katso itsesi, minä kyllä pidän itsestäni huolen!

Kristoferilta ihan valui hiki, sanat lankesivat niin hirveän kovina, isä ikään kuin heitti kivellä vähääkään välittämättä, mihin osui. Ja heti sen jälkeen hän ryhtyi suurella melulla työhönsä, kuin lannistaakseen kaikki vastaväitteet, päästäkseen kuulemasta mahdollisia nuhteita ja purkaukseen jollakin tavoin katkeruuttaan. Tässä hän raatoi koko päivän, kulki kuin renki edestakaisin, ja talossa oli kaksi sairasta ihmistä, joita täytyi yhtä mittaa palvella. Tässä hänellä oli työtä käsien täydeltä, ja tavan takaa häntä häirittiin kaikenlaisilla mahdottomilla asioilla, hänen täytyi tehdä naisväen töitä ja keittää ja muuta semmoista, hänen täytyi suorittaa satoja tehtäviä, jotka eivät oikeastaan kuuluneet hänelle. Ole hyvä, ruokaa, ole hyvä, kahvia, ole hyvä, auta siinä tai siinä! Heidän ei tarvinnut muuta kuin komentaa ja maata ja syödä ja juoda vuoteessa ja lihota ja elää mukavasti. Auta — hm, apu maksoi rahaa, ei toki, kyllä täytyi tulla toimeen omin neuvoin, ellei tahtonut joutua perikatoon. Ja kyllä sitä kohta jouduttaisiinkin perikatoon, jos tätä jatkuisi. Saatana, sanoi hän ääneen toisinaan, hän ihan hyppi höylänlastuissa, työkalu lensi hänen kädestään, kenen toisen elämä oli niin kurjaa kuin hänen?

Kristofer tunsi vapisevansa vuoteessaan, niin että jäsenet tärisivät ja sydän rummutti pelosta. Kunpa äiti vain vaikenisi, kunpa hän vain ei avaisi suutaan ja sanoisi varomatonta sanaa! Hän tunsi isän kovin hyvin ja tiesi, miten täynnä kiukkua ja vaarallinen hän oli, tiesi, että vähäisinkin hiiskahdus voisi pilata päivän kokonaan, että yhden ainoan tavun sanominen nyt oli samaa kuin pistää häntä piikillä, ole hiljaa, äiti, niele vain ja ole hiljaa —

Eräänä tuollaisena pahana päivänä isä tuli odottamatta keittiöön, juuri kun Kristofer leikki kulkusella, hän oli aikonut kylään ja kääntynyt syystä tai toisesta takaisin ja seisoi nyt yhtäkkiä hänen edessään ovella ja katsoi häneen happamesti.

— Vai niin, semmoistako sitä tehdäänkin, kun luullaan, että ollaan yksin — mitä sinulla siinä oikeastaan on?

Kristofer jähmettyi.

— Se — se — se on vain kulkunen —

— Mistä sinä sen olet saanut käsiisi?

— O-olen löytänyt sen.

— Se on ihan samantekevää, sinun pitäisi ymmärtää sen verran, ettet häiritsisi äitiäsi, kun hän makaa sairaana, anna se heti tänne.

— Mutta minä sain äidiltä luvan, se ei tee mitään, hän sanoi, minä saisin so-soittaa niin paljon kuin haluan. —

— Samantekevää, siitä minä en tahdo tietää mitään, täällä ei saa olla mitään hälinää, kun talossa on sairaita.

Nyt puuttui äiti asiaan.

— Kristofer sai minulta luvan, älä ota kulkusta häneltä, poika paralta, hänellä ei ole mitään muuta, niillä leikkiä.

Isä koroitti ääntään:

— Leikkiä, leikkiä, kuka, on sanonut, että hänen pitää leikkiä? Ottakoon hetkeksi myllyn ja jauhakoon kahvia, niin hänestä on vähän hyötyäkin, sen sijaan että nyt vain maata lekottelee!

Äiti koetti vielä kerran:

— Miksei hän saisi vähän leikkiäkin? Hänen olonsa ei varmaan ole kovin suloista, hänhän makaa tuossa jo kolmatta vuotta, suo hänelle se ilo, minkä hän voi saada, anna hänen pitää pieni huvinsa!

Mutta ei, isä otti kulkusen ja pani sen tupaan kaapin päälle, siinä se kimalsi reunalla eikä ollut enää hänen. Äiti huokasi:

— Että voitkin olla niin kova!

* * * * *

Eräänä yönä Kristofer jälleen heräsi, äiti puhui isän kanssa, eikä hän voinut, olla kuulematta joka sanaa:

— Sinun pitää mennä huomenna kylään ja etsiä käsiisi väkeä — mene sepän luo ja kysy heiltä, eikö tytär voisi tulla vähän auttamaan, tämmöinen elämä ei käy laatuun — kyllä sinun pitäisi se itsesikin käsittää.

Isä väitti vastaan:

— Minun pitäisi käsittää? Eikö meidän ole pakko säästää, vai oletko perinyt jotakin? Minun täytyy oikein kysyä —

Mutta äiti ei antanut hänen puhua loppuun, hän jatkoi hitaasti ja selvästi, välillä raskaasti läähättäen:

— Etkö ymmärrä — että tässä tulee kuolema? Minä makaan nyt kuolinvuoteellani — ethän toki ole odottanut — että minä vielä nousisin?

— Oh, sinä uskot aina pahinta. —

— Täällä me makaamme molemmat emmekä saa kunnollista hoitoa emmekä edes puhtautta — minusta ei niin ole väliä, mutta Kristofer tuolla — ajattele häntä ja tee se hänen tähtensä — ellet tahdo sitä minun vuokseni tehdä. Kristofer voi voimistua — hän voi vielä parantua — sääli häntä — poika parkaa!

— Voimistua, luulenpa tietäväni sen asian, ehei, sitä hän varoo tekemästä!

Silloin äiti kiljahti:

— Sinä et saa olla niin kova! Minä kärsin kauheasti, kun minun täytyy ajatella, että Kristoferin elämä tulee jatkumaan yhtä kurjana kuin nytkin. Kun minä olen poissa — kuka hänestä silloin piittaa, ellet sinä muuta mieltäsi?

Pimeässä sähähti:

— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa Nils!

— Nils? Mitä minulla on Nilsin kanssa? Minähän olen niin monesti selittänyt sinulle — ettei hän koskaan sanonut sanaakaan, eikä siinä siis voinut olla mitään. Ei, anna minun puhua loppuun — kohta minä en enää puhu — mutta sinun pitää olla hyvä Kristoferille, kun minä olen poissa, ja antaa hänen olla rauhassa eikä puhua hänelle niin tylysti. Niin, minä tiedän kyllä, etten itsekään ole ollut niin kuin olisi pitänyt — mutta nyt en sitä enää voi muuttaa. Ja Kristofer on ollut niin kärsivällinen — Kristofer on hyvä poika — koeta pitää hänestä vähän. Hänhän on sinun omaa lihaasi ja vertasi — ei kai se kovin vaikeata voi olla.

Kristofer ei nyt vähään aikaan kuullut mitään, hänen rinnastaan pusertui nyyhkytys, joka tärisytti hänen laihaa ruumistaan, hän taisteli ja kamppaili vuoteessaan, puri epätoivoisesti kangaskaistaletta ja työnsi sen syvälle suuhunsa; oli kuin hellä käsi olisi sivellyt hänen sydäntään ja avannut sen. Kaikki sen sulut pauhasivat hänessä, kaikki sen suljetut lähteet pulppusivat. Koski niin kipeästi, niin sanomattoman kipeästi, kun äiti teki kuolemaa ja ajatteli häntä ja oli hyvä hänelle, rakas äiti, kiltti äiti.

— Ja sitten sinun pitää jättää pullo, pyysi äiti kamarissa; ääni oli kovin matala ja väsynyt.

— Pötyä, vastasi isä tahtoen nähtävästi päästä koko asiasta.

— Äläkä enää ajattele Nilsiä, ei Nilsin kanssa ollut mitään — olinhan minä silloin niin nuorikin —

— Äh, tuli äreästi ja happamesti.

Äiti oli vähän aikaa vaiti.

— Sinä et ollut tuollainen ennen, mikään ei ollut näin ennen. Tiedänhän minä, että minä olen ollut ajattelematon — ja kenties suututtanut sinut monta kertaa, mutta millainen sinä olet ollut? Ja oliko välttämätöntä olla sellainen, jos joskus oli vähän vastoinkäymisiä? Kumman elämän luulet olleen vaikeampaa koko tänä aikana, sinun vai minun — oletko koskaan ajatellut sitä? Ja kumman on ollut pahempi olla, sinun vai Kristoferin, joka makaa tuolla — mitä vastaisit siihen Herrallemme, jos hän sitä sinulta kysyisi? Sinulla on liikuntakyky, mutta Kristofer, mitä hänellä on? Tuolla hän makaa seljässään nyrkin kokoinen kuhmu — — — ei, nyt minä tahdon puhua suuni puhtaaksi, minun olisi vain pitänyt tehdä se jo aikaisemmin. Tiedätkö, minulla on päivällä niin hirveitä tuskia — että voisin huutaa kuin eläin — hillitsen itseni vain sinun tähtesi, sen vuoksi ettet sinä sitä siedä ja jotten säikähdyttäisi Kristoferia, hänen elämänsä on muutenkin tarpeeksi katkeraa. Mutta minua vaivaa sittenkin ankarammin se ajatus, että minä olisin voinut tehdä enemmän Kristoferin hyväksi, kun olin terve ja pystyssä — ajattele sitä, isä, sanon minä! Ja sen vuoksi pitää sinun antaa hänelle kulkunen takaisin — ja olla hiukan hyvä hänelle — sinun aikasi tulee kyllä — ja on toista maata ja tietää kuoleman lähestyvän kuin me luulemmekaan silloin kuin olemme terveitä ja koetamme kuvitella sitä mielessämme. Ja siitä kulkusesta hän iloitsi niin kovasti — sillä oli niin kaunis ääni — minä kuuntelin sitä usein, ja minusta tuntui kuin helluntaikellot olisivat soineet, ja minullakin oli iloa siitä — —

* * * * *

Kristofer makasi keittiön penkillä ja kuuli, että äiti rukoili hänen puolestaan ja koetti tehdä hänen elämänsä helpommaksi, kun hän itse olisi poissa. Ja Kristofer avasi silmänsä ja katsoi ikkunasta ulos yöhön, jossa oli suuria, kultaisia tähtiä — katsoi niitä kyynelvirran läpi, joka ei tosin järkähdyttänyt niitä radoiltaan, mutta kuitenkin lisäsi oman loistonsa niiden loistoon, niin että ne tuikkivat kahta kirkkaampina. Ja yö, hiljaisuus, taivas tuolla ulkona — se kaikki muuttui vihdoin suunnattomiksi kasvoiksi, jotka kumartuivat hänen ylitseen; niiden ilmeessä oli lupausta, niiden olemuksessa armeliaisuutta, syvä sääli kuulsi niistä kultaisina tähtinä.

Kylästä tuli apua, isä oli taipunut, sepän tytär hääri talossa ja järjesti kaikki tottunein käsin, puhdisti padat, pesi lattiat ja pani sairaiden vuoteet kuntoon. Se kevensi äidin viimeisiä päiviä, kevensi heidän molempien elämää ja saattoi kaiken vähäksi aikaa paremmalle tolalle; Kristofer alkoi uudelleen toivoa, ehkäpä äiti paranisikin.

Mutta eräänä iltana äiti mainitsi häntä nimeltä, ääni oli matala ja epäselvä, ja Kristofer käsitti, että loppu oli sittenkin tullut.

— Kristofer, sanoi hän hitaasti, ja se kuulosti niin lempeältä, niin lempeältä — jää hyvästi nyt!

Kristofer katsoi tupaan, hän ei voinut nähdä äitiä, mutta hän erotti hämärästi kulkusen, joka yhä oli kaapin reunalla, minne isä sen oli pannut; se oli tomuttunut ja kiilloton.

— Hyvästi, hän vastasi, ja hänen suunsa tuli ikään kuin multaa täyteen.

Vähän myöhemmin toiset sulkivat oven ja olivat äidin luona, kunnes kaikki oli ohi, ja auttoivat häntä kuolemaan.

XI.

Kristofer makasi vielä puoli vuotta sen jälkeen kuin äiti oli haudattu; hänellä ei enää ollut juuri muita tuskia kuin makuuhaavansa, mutta siitä huolimatta se oli hänen vaikeinta aikaansa. Muistot vuotivat verta, ja koti oli käynyt sanomattoman autioksi, taloustoimissa käytetty apu oli sanottu irti, hän ja isä olivat nyt kahden talossa, mutta usein hän oli yksin. Isä oli tullut niin levottomaksi, hän liikkui paljon ulkona, ja vähän väliä hänen täytyi mennä kylään, ja ajan mittaan tuli pullo yhä useammin esille. Kristofer katseli häntä usein, kun hän seisoi höyläpenkin luona ja joi silmät ummessa, aivan kuin ei itse olisi tahtonut sitä nähdä.

Älä tee sitä, isä, hän ajatteli, etkö muista, mitä äiti sanoi!

Kerran sattui, että isä aukaisi silmänsä juodessaan ja kohtasi Kristoferin syvän katseen. Hän jäi seisomaan vähäksi aikaa panematta pulloa pois, se katse oli niin äärettömän lempeä, ja vaikka poika makasi tuolla vuoteessa, oli kuin se olisi tullut ylhäältä käsin ja mennyt häneen niin kuin valo. Hän tahtoi ojentaa poikaa, sinä et saa katsoa minuun tuolla tavoin, kunnioita isääsi ja äitiäsi — mutta hän ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hm, virkkoi hän vain ja rykäisi, hän ei keksinyt mitään, mikä olisi puolustanut häntä ja kätkenyt hänen häpeänsä. Hm, sanoi hän vain ja astui syrjään, niin että seinä tuli väliin.

Myöhemmin päivällä Kristofer huomasi, että isä vilkuili häneen, kun luuli, ettei hän huomannut, hän keksi asiaa keittiöön hänen luokseen, ja hänen katseensa viisti häntä koko ajan, kunnes hän kääntyi takaisin ja meni. Oli kuin hän olisi tahtonut vakuuttautua siitä, että oli nähnyt oikein — mutta ajattelipa hän mitä hyvänsä, seuraavana päivänä oli kaikki entisellään. Niin hän luisui alamäkeä, kävi kykenemättömäksi työhönsä ja laiminlöi sen yhä suuremmassa määrin. Usein hän nukkui myöhään päivään, ja kun hän vihdoin sai noustuksi, kuljeskeli hän rykien ja syljeskellen edestakaisin, joi pullosta ja kakisteli jälleen. Kristofer kuuli, miten hän yski hetken — ei, sitten häneltä meni kaikki myttyyn. Hän seisoi siinä ja puhui hajanaisesti elämän vioista ja puutteista, sillä välin kuin kärpäset surisivat ikkunassa ja jyskyttelivät hiljaa lasiin. Se päättyi säännöllisesti kylämatkaan, ja nuo retket kestivät yhä kauemmin ja kävivät yhä tiheämmiksi. Saattoi mennä monta tuntia, kokonainen päiväkin saattoi lopulta mennä, eikä isää kuulunut kotiin.

Sillävälin Kristofer makasi vuoteessaan saamatta ruokaa ja saamatta hoitoa, makasi siinä surullisine ajatuksineen, samalla kuin hänen tukkansa ja kyntensä kasvoivat, ja koettaen auttaa itse itseään, missä taisi, ja suoriutua mahdollisimman hyvin. Ja kun oljet hänen allaan kävivät märiksi, penkoi hän niitä käsillään ja koetti käännellä niitä saadakseen hetkeksi kuivaa. Kun hänellä vain olisi vähän ruokaa, hän ajatteli, ei aika tuntuisi niin pitkältä, se ikään kuin pysähtyi paikoilleen välistä, kun hän taisteli nälän kanssa voimatta sitä vaimentaa. Ja jos hän antoi ajatusten lentää — ne tulivat aina, takaisin niin kuin väsyneet linnut ja asettuivat hänen luokseen, eikä millään ollut öljypuun lehteä, ei millään ruohonkortta nokassaan. Ne istuivat vain alakuloisina hänen ympärillään, eivät jaksaneet lentää ulos —

Jonkun kerran oli sattunut, että ihmisiä tuli katsomaan häntä, he koputtivat varovasti ovelle ja tulivat huoneeseen aran näköisinä, ja heillä oli usein jotakin hyvää muassaan.

— Isä ei kai ole kotona, he kysyivät katsellen pelokkaasti ympärilleen ja pistäen herkut hänelle ja lähtien taas pian, he nähtävästi pelkäsivät tulevansa yllätetyiksi ja pitivät huolta siitä, että pääsivät turvaan.

Isä suuttuikin kelpo lailla saatuaan vihiä, asiasta, hän pahastui käynneistä, ja tietysti Kristofer sai siitä kärsiä, hän kun oli lähimpänä, sai koko hänen huonon tuulensa painon kannettavakseen. Niin Kristoferin täytyi pyytää heitä jättämään hänet, siitä oli hänelle vain pahoja seurauksia.

Isä pysyi jonkun aikaa kotona, mutta sitten hän keksi ottaa avaimen mukaansa ja sulkea Kristoferin lukon taa lähtiessään. Mutta sittenkään hän ei ollut varma asiasta tullessaan illalla horjuen kotiin ja saatuaan vihdoinkin oven auki.

— Onko täällä ollut joku, hän tavallisesti kysyi pälyillen epäluuloisesti ympärilleen sameilla, punertavilla silmillään ja penkoen vuodepenkkiä löytääkseen ehkä todistuksen.

— No, missä joulukaakku on, sano pian!

— Minulla ei ole mitään joulukaakkua, en ole maistanut ruokaa sitten eilisen.

— Kyllä, sinulla on joulukaakku, sinä et vain tahdo sanoa sitä, tänne vain heti paikalla!

Pojan kielto ei auttanut, isä oli toisinaan kerrassaan itsepäinen ja tahtoi pakottaa pojan valehtelemaan ja tutki häntä kovalla kädellä.

— Nytpä näytän sinulle —

Kerran tapahtui, että Kristofer purskahti itkuun — katkeraan, avuttomaan, epätoivoiseen itkuun. Kaikki kävi niin mielettömäksi, niin armottoman nurjaksi ja pahaksi, hänen kurjuutensa valtasi hänet kokonaan, oli kuin hän yhtäkkiä olisi lysähtänyt kokoon ja heittäytynyt lohduttomuuteensa.

Isä päästi hänet heti, hän ei ollut tottunut siihen, että poika itki, ja hänen oli ilmeisesti vaikea nähdä sitä. Ja ellei hän ymmärtänytkään tehneensä pyhänhäväistystä, vaikeni hänelle hänen pimeydessään, että hän oli menetellyt hullusti. Hän tunsi jotakin katumuksen tapaista, katsoi hämillään ympärilleen ja huomasi kulkusen — kas tässä, Kristofer saa sen!

Jälkeenpäin hän makasi kamarissa liikutettuna omasta hyvyydestään ja viinan pehmittämänä ja sai juomarin tunnekohtauksen ja nyyhkytti ja itki omaa kohtaloaan…

Käynnit lakkasivat, ja isä teki taas retkiä kylään niin kuin ennenkin. Ne kestivät vain kauemmin, päivä meni ja yökin, eikä isää kuulunut. Ja jälleen Kristofer makasi odottaen vuoteessaan, jälleen hän makasi ihan yksinään, ja tyhjyys ja yksinäisyys raastoivat hänet jälleen piinapenkille, tuntien ryömiessä hänen ylitseen. Kristofer vain ei kuullut niitä, kello oli pysähtynyt tuvassa, isä unohti vetää sen, talossa vallitsi kuollut hiljaisuus, liedessä oli vain kylmää tuhkaa, hiilihanko lojui jalat ilmassa, liima oli jähmettynyt tölkkiin. Miten ihmeellistä kaikki oli, hän ajatteli ja siirsi katseensa esineestä esineeseen, tuolla oli kynttilänjalka hyllyllä, tuossa oli kulkunen lattialla, jonne se oli eräänä päivänä pudonnut, tuossa oli kahvimylly tuolilla, ja tässä hän itse makasi ja katseli niitä — ei silmällä, vaan silmän läpi, jollakin näkymättömällä sen takana, joka oli hänessä ja tuijotti ulos kahdesta reiästä ja tarkkasi ympäröivää maailmaa. Ja jos hän sulki silmänsä, niin kaikki ikään kuin katosi, vain tuo näkymätön hänessä pysyi. Se asui hänessä ja piti häntä pienenä talonaan ja eli siinä surullista vanginelämää eikä voinut päästä pois. Se lepäsi jossakin hänen ruumiissaan hiljaisin, lasketuin siivin ja värisi hellyyttä ja nuoruutta ja elämää ja rukoili hiljaa ja lempeästi, rukoili sääliä ja armeliaisuutta. Hän makasi siinä tarkkakuuloisena ja tutkisteli itseään ja aprikoi ja ihmetteli ja huomasi, miten hänessä liikkui, ja hapuili omaa sieluaan. Oli kuin olisi kulunut satoja vuosia, oli kuin hän olisi maannut ja muistellut entisiä ja muistanut nuoruutensa kaukaisena ja kadonneena, kuin hän olisi homehtunut vuoteessaan ja tomuttunut ja tullut harmaaksi ja viisaaksi. Ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli kaikki hänen ympärillään niin kuin ennenkin, kynttilänjalka oli liikkumattomana hyllyllä, kahvimylly seisoi vaieten tuolilla ja näytti yhtä lohduttomalta. Hän siirsi katseensa syrjään — lovinen huuhdekuppi rahilla lieden edessä, sekin liikkumaton ja eloton. Ajallinen ympäröi häntä ja sulki tien hänen katseeltaan, minne hän sen siirsikin, se tuntui hänestä toisinaan kovin katkeralta. Hän tahtoi pois piiristä, kaikki ikään kuin käänsi selkänsä hänelle, katse kierteli hiljaa ylt'ympäri, oli kuin hän olisi etsinyt jotakin — Jumala, hän ajatteli missä on Jumala?

Päivä päättyi vihdoinkin, oli kuin aika olisi unohtanut itsensä ja kaatanut pohjasakkaansa hänen päälleen ja toimittanut häntä, kunnes meni pois. Hän makasi ja taisteli oman orpoutensa kanssa ja koetti pitää puoliaan elämää vastaan, samalla kuin hän ähkyi sen ankaran käden alla ja ruumis kuihtui hoidon puutteesta. Hänessä värisi tuska, rajaton ikävä, joka vuoti ääneti verta hänen sydämessään ja hedelmöitti sen rehevän mullan — elämän katkera, elvyttävä voima, joka siunaa sen ja antaa sille sisällyksen ja kasvun ja sielun ja vihkii sen tehtäväänsä ja tarkoitukseensa.

Niin hän makasi ankarissa kärsimyksissä, samalla kuin hänessä hänen itsensä sitä huomaamatta tapahtui ihme. Hän oli sidottuna ja irroitti itsensä, hän makasi repaleissaan ja hautoi omaa kallisarvoista sieluaan, kärsimyksessä pestyä, kaipauksen siunaamaa, mutta kuitenkin valon täyttämää — pieni turvaton ihmistoukka, joka vääntelehti oljilla ja inhosi elämäänsä.

Se oli Kristoferin koettelemusaika, hänen vihkimyksensä ja ankara keväänsä.

XII.

Köyhäinhoidon täytyi lopulta puuttua asiaan.

Se oli epäröinyt mahdollisimman kauan, antanut isälle välistä varoituksen ja toivonut, että asia paranisi sillä, isähän ei ollut semmoinen mies, jonka kanssa mielellään riitaannuttiin — lyhyesti sanoen, viivytellyt ratkaisua, lykännyt sitä viikosta viikkoon ja pysytellyt syrjässä, mikäli voi. Mutta kun varoituksista ei ollut apua, oli sen vihdoin pakko toimia, varsinkin kun ihmiset alkoivat valitella ja puhuivat ääneen laiminlyönnistä. Eräänä päivänä se liikahti, kaitsija tuli arvokkaasti astellen mukanaan kaksi isoa miestä, he saapuivat juhlallisesti naapuriston läpi, virkaintoisina, valppaina ja tärkeän näköisinä, vakuuttautuakseen omin silmin siitä, että asiaan oli puututtava. Heillä oli onni mukanaan; isä ei ollut kotona, kun he tulivat. Kristofer makasi aivan yksinään, ja ovi oli nytkin lukossa. Mutta niin kuin usein käy, kun hidas pyörä alkaa pyöriä — se ei ole kovinkaan helposti pysähdytettävissä. Kaitsija haetti nimismiehen ja murtautui kaikkivoivasti taloon.

Kaitsijalla oli taaskin onnea, hän tapasi Kristoferin hengissä, mutta äärimmäisen heikkona ja voimattomana, kaikin tavoin laiminlyötynä, nälän perinpohjin riuduttamana. Hän makasi siinä likaisessa vuoteessaan, niin kuin oli maannut jo kauan, kynnet pitkinä ja tukka tavattoman takkuisena pieni tungoksessa unohtunut veli, jolle hoitokunnan olisi pitänyt olla sallimuksena ja joka sen olisi pitänyt jo aikoja sitten pelastaa huonosta hoidosta. Siinä he nyt seisoivat kynnyksellä neljään mieheen ja tuijottivat ja vaikenivat, aivan kuin olisivat sisimmässään olleet syvästi hämillään, kuin olisivat hävenneet tuon surkeuden edessä, joka katsoi heihin puhumatta ainoatakaan katkeraa sanaa — ja heillä olikin syytä hävetä, kun itse olivat täysin terveitä. Kristofer makasi hiljaa ja harmaana penkillä ja katseli heitä sumein silmin; melu oli herättänyt hänet, huulet liikkuivat hiukan.

Kaitsija koetti puhutella häntä.

— Millaista on olosi täällä, Kristofer?

Kristofer liikutti jälleen huuliaan, kuului vain joitakin epäselviä ääniä, kieli oli ikään kuin lamaantunut, ääni kuivunut nälästä ja janosta.

Kaitsija käänsi päätään ja tutki nopeasti huoneen.

— Meidän täytyy siirtää hänet heti.

Vielä saman tunnin kuluessa Kristofer siirrettiin alas laaksoon. Kaitsija ja hänen seurueensa kantoivat, he kulkivat penkki keskellään ja puhelivat hiljaa ja innokkaasti, Kristofer oli valveilla ja kuuli joka sanan:

— Täytyy kai antaa hänet Tønnes Vraalstadille —

— Miksei, mutta se on niin kehno paikka, eiköhän Aanassa Torvaldin luona olisi parempi?

— Torvaldin, virkkoi eräs ja ikään kuin maisteli jotain ja oli sen näköinen kuin se olisi maistunut pahalta.

— Tai Johannes Risen?

He puhuivat asiasta puoleen ja toiseen eivätkä voineet päästä yksimielisiksi, sitten kaitsija sanoi:

— Emmekö lepää vähän?

Miehet laskivat penkin maahan ja jäivät rinteelle neuvottelemaan, vähitellen keräytyi ympärille joukko lapsia.

— Pannaan hänet kiertämään, arveli nimismies — se on hänelle parasta, hän saa silloin vähän vaihtelua, eihän joka paikassa ole yhtä kehnoa —

Mutta kaitsija tunsi lain.

— Se ei ole oikeastaan luvallista muuta kuin terveisiin nähden.

— Ei, ei, tiedän sen kyllä, mutta parhaat paikat ovat varatut, olisi parempi muutella hiukan, silloin se ei hänestäkään tuntuisi niin vaikealta,

— Jos luulet, että voimme uskaltaa sitä —

Kristofer sattui aivastamaan, miehet tarttuivat taas penkkiin ja kantoivat edelleen rinnettä alas, lapset seurasivat uteliaina perässä.

— Mutta mitä me hänelle ensi hätään teemme?

Kaitsija tiesi neuvon.

— Panemme hänet Svingeniin Petran luo, missä hän saa olla siksi, kunnes olen puhunut kunnanvaltuuston kanssa, minä kyllä järjestän asian.

— Entä isä, kysyi joku — onkohan hänellä mitään, mistä ottaa?

Kaitsija tiesi taaskin neuvon:

— Ellei ole, niin tulee olemaan, me olemme selviytyneet pahemmistakin miehistä kuin hän.

Vähän ajan kuluttua eräs virkahti:

— Miten sinun perunasi kasvaa?

Kristoferin kohtalo oli ratkaistu, köyhäinhoito oli tehnyt velvollisuutensa.

XIII.

Kaksi pitkää päivää Kristofer makasi Petran navetassa, tämä maalasi parhaillaan taloaan eikä voinut sijoittaa häntä muualle; Petra kävi aina välillä katsomassa lehmää ja poikaa ja pani ruokaa ja juomaa kummankin eteen. Sitten tuli vihdoinkin Aanan Torvald, joka oli oleva hänen ensimmäisenä huoltajanaan ja jonka oli määrä ottaa hänet heti mukaansa.

Torvaldilla oli hevonen ja rattaat matkassa, Kristofer kuuli hänen kääntyvän pihalla, hän taisteli juuri silloin surullisten ajatusten kanssa ja oli täynnä pelkoa ja levottomuutta. Missä hän on, kysyi Torvald — kahvia, ei kiitos, minulla ei ole aikaa, minun täytyy lähteä heti takaisin. Vähän sen jälkeen he tulivat hakemaan häntä, Kristofer näki karkeapiirteiset kasvot ja terävät tikansilmät, jotka katsoivat häneen hetken — sitten he olivat jo liikkeellä vuodepenkki välissään.

— Hän näyttää heikolta, virkkoi edellä kulkeva.

— Niin, eikä kai kauan sitäkään, vastattiin takaa välinpitämättömästi.

— Oletko siistinyt hänet?

— Minä vaihdoin heti, oljet ja panin hänelle toiset lakanat, mutta ne minä tahdon takaisin —

Penkki nostettiin rattaille ja sidottiin kiinni kytkyellä ja köydellä, sitten Torvald maiskutti hevoselle ja ajoi hitaasti kylän läpi, ja ihmiset tulivat ulos ovilleen ja töllistelivät heidän jälkeensä.

Tielle oli keräytynyt nuorta väkeä, ja kun rattaat menivät ohi, kumartuivat he Kristoferin puoleen ja katsoivat häneen uteliaasti. Ja Kristofer makasi hiljaa penkillään ja katseli ympärilleen, hän näki silmiä, jotka tuijottivat häneen ja sitten taas vetäytyivät arkoina pois, aivan kuin paeten tehtäväänsä. Ja Torvald itse istui edessä leveä selkänsä Kristoferiin päin ja kääntyi tuskin kertaakaan katsomaan häntä.

Päivä oli tuulinen, olkien läpi kävi veto, ja Kristofer paleli peiton alla, samalla kuin rattaiden täristessä pompahteli edestakaisin. Jonkin ajan kuluttua hän veti peiton korvilleen ja koetti nukkua hetken, häntä vaivasi katkera tunto, että hän oli omalla hautausretkellään, matkalla maan poveen ja tiesi sen itse —

He saapuivat Aanaan puolenpäivän tienoissa. Torvald riisui hevosen valjaista ja vei talliin, kaviot iskivät kovasti permantoon, ovi paiskautui kiinni hänen jälkeensä.

Hetken kuluttua hän seisoi pihalla poimien heinänkorsia mekostaan, sitten hän meni naputtamaan ruutuun:

— Nyt saat tulla vähän nostamaan!

Kristofer raoitti silmiään — jälleen uusi ihmispää hänen edessään, jälleen uudet kasvot, välinpitämättömät, kovat ja kylmät, niinkuin vain ihmiskasvot voivat olla.

— Mutta Herran nimessä, mitä sinä tuosta tahdot, eikö hän mieluummin olisi saanut kuolla sinne, missä oli?

Vuodepenkki kannettiin tupaan, missä Torvald ja hänen vaimonsa nukkuivat yöllä, ja asetettiin ulkoseinän viereen. Siinä Kristofer sitten taas makasi seljällään ja katsoi kattoon ja laski parruja ja ihmetteli, miten pitkää elämä oli.

XIV.

Mutta aina, ei käy niin kuin luullaan —

Pari kolme päivää Kristoferin tulon jälkeen Torvald sairastui, ja hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Ja kun asia alkoi näyttää vakavalta ja lisäksi sattui niin onnellisesti, että tohtori oli käynnillä lähistössä, lähetettiin hänelle sana; ei auttanut kitsastella, kun huoltajasta itsestään oli kysymys. Sillä tavoin tohtori joutui Aanaan ja sai nähdä Kristoferin.

Se oli pikku tohtori Hjort, siunattu olkoon hänen muistonsa, tuima, peloton ja tuittupäinen, aina piiska kainalossa, lämmin ihminen ja kunnon mies. Hän avasi oven ilman muuta, niin kuin hänen tapansa oli, näki Kristoferin ja meni suoraan hänen luokseen:

— No, ystäväiseni, miten on sinun laitasi?

— Ei se hän ole, kuului takaa — vaan mies tuolla vuoteessa.

— Eikö hän? Kyllä hän minusta on tarpeeksi huonon näköinen. No, mikä sinun nimesi on, poikani?

Kristofer sai vaivoin suunsa auki.

— Kri-Kristofer, hän sanoi.

— Sinä olet talon poika, vai kuinka?

Torvaldin vaimo pudisti päätään.

— Ei, tohtori on erehtynyt, se on vain muudan, jonka olemme ottaneet luoksemme —

Sairaan tutkiminen ei kestänyt kauan, tohtori teki muutaman kysymyksen matalalla äänellä, sitten kuului yksi ainoa sana — keuhkotulehdus. Kristofer avasi heti silmänsä, sana tuntui hänestä niin ankaralta, ei, vaimo seisoi yhtä rauhallisena, yhtä välinpitämättömänä ja kylmänä.

— Hän ei ehkä kestä sitä?

Kristofer ei kuullut vastausta, häntä värisytti, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tohtori hänen vuoteensa vieressä.

— Mikä sinussa sitten on vialla?

Vaimon ääni keskeytti:

— Oh, tohtorin ei pidä välittää hänestä —

Tohtori viittasi hänet luotaan.

— Miten kauan olet maannut, poikaseni?

Kristofer kostutti ensin huuliaan.

— Minä en va-varmaan enää muista sitä.

Vaimo kiirehti heti avuksi:

— Hän on maannut nyt kolme vuotta.

— Kolme vuotta, sanot sinä — onko joku lääkäri käynyt häntä katsomassa?

— En ole kuullut sellaisesta.

Tohtori veti peiton syrjään ja kumartui vuoteen yli, sitten hän äkkiä suoristautui:

— Milloin poika viimeksi on pesty?

Vaimo loi katseensa lattiaan.

— Minä en osaa sanoa sitä, poika on vastikään tullut, me saimme hänet tupaan muutamaa päivää aikaisemmin, ja sitten mieheni sairastui —

— Pese hänet heti, sanon minä ja sitten poika on heti paikalla siirrettävä, onhan sinulla toinenkin huone, joka tapauksessa hänet täytyy saada pois täältä. Ei, ole vain rauhassa, minä jään tänne siksi aikaa ja pidän huolta siitä, että sinä teet niin kuin sanon —

Siitä tuli kelpo metakka, naapurivaimoille lähetettiin sana, he tulivat tuoden vettä ja soikon, penkki siirrettiin viereiseen kamariin, ja kun kaikki oli ohi, makasi Kristofer yksin erikoisessa huoneessa yllään Torvaldin paita ja katseli ulos avoimesta ikkunasta ja imi keuhkoihinsa raitista ilmaa.

— Etkö sinä pääse kävelemään, poikaseni?

Tohtori istui vuoteen reunalla katsoen Kristoferia silmiin ja ihmetellen hänen syvää katsettaan.

— Minä olen loukannut selkäni.

— Mutta siitähän on nyt kolme vuotta, oletko sen jälkeen yrittänyt kävellä?

— E-en, en ole.

Tohtori teki päällään merkin.

— Auttakaa minua kääntämään poika, varovasti, että saan hiukan katsella häntä. Koskeeko tähän?

— Ei, ei siihen kyllä koskekaan.

— Pankaa hänet varovasti takaisin seljälleen — voitko liikuttaa jalkojasi? Koeta nostaa polvia hiukan.

Tohtori löysi korren ja kutitti hänen jalkapohjiaan.

— Hyvä, Kristofer, erinomaista, sanon minä! Ja nyt kerron minä sinulle erään asian — sinun pitää alkaa nousta pystyyn ja opetella jälleen kävelemään!

Kristofer ei sanonut sanaakaan, hän vain tuijotti tohtoriin.

— Sairaus on ohi, ymmärrätkö, seljässä on kyllä vamma, mutta se ei suuria merkitse. Sinä olisit voinut nousta jo aikoja sitten, sinussa ei enää ole mitään vikaa, sinä olet vain maannut, kun olet luullut olevasi kipeä.

Kristofer pysyi edelleen vaiti, mutta hänen silmänsä olivat kostuneet.

— Sinä et tietenkään osaa heti, sinä olet menettänyt tottumuksen ja sinä olet menettänyt voimat, mutta ne palaavat, ole varma siitä. Nyt sinun pitää päästä joka päivä ulos juomaan aurinkoa ja raitista ilmaa, kun vain on sopiva sää. Sinä voit ryömiä vähän tai seisoa aidan varassa, sitten saat nähdä, miten pian se sujuu!

Tohtori oli ulkona käytävässä.

— Kuka on vastuussa siitä, että näin on voinut käydä?

Vaimo astui askeleen taaksepäin.

— Herran nimessä, en minä, poika tuli, kuten sanottu, meille muutama päivä sitten, minussa ei tosiaankaan ole syytä!

— Kiitä luojaasi ja Jumalaasi, ellet ole —

Tohtori keskeytti äkkiä ja katsoi tiukasti vaimoon.

— Olkoon nyt vastuussa kuka hyvänsä — tästä lähtien tulet sinä joka tapauksessa olemaan. Muista, poika on avuton ja tarvitsee kaikkea mahdollista hoitoa. Sinun miehesi, joka makaa tuolla sisällä, no niin, sinä ymmärrät kyllä, minä en uskalla luvata mitään hänen suhteensa. Mutta poika voi parantua, pojasta voit saada iloa. Olet ehkä itsekin kerran ollut äiti! Hyvä, katso hänen silmiään, katso, miten syvät ja lempeät ne ovat, ne eivät ole lapsensilmät, niissä on aikuisen surumielinen katse. Kuka on syypää siihen, että nuo silmät ovat tulleet sellaisiksi?

Tohtorin ääni kävi ankaraksi:

— Keitä täällä on köyhäinhoitokunnassa? Pian, sinä tiedät kai heidän nimensä ja voit sanoa minulle, missä he asuvat?

Tohtori sai pyytämänsä tiedot ja kirjoitti ne muistikirjaansa.

— Hyvästi, sanoi hän ojentaen kätensä — minä pistäydyn pian katsomassa.

Sinä iltana vallitsi kylässä suuri hämmennys. Eräät rattaat ajoivat ylt'ympäri ja pysähtyivät köyhäinhoitokunnan jäsenten ovien eteen, pieni ponteva mies työnsi jalkapeitteen syrjään, hyppäsi maahan piiska kainalossa ja astui muitta mutkitta sisään. Joka-ainoan luona hän kävi, ja vihdoin nimismiehenkin luona —

Mitä hän puhui eri taloissa — se on nyt samantekevää. Mutta seurauksena oli monta punaista ja synkkää naamaa, ja sitä oli kestänyt pitkän aikaa. Tuo piiskaa kantava pikkumies ei juuri antanut armoa eikä myöskään punninnut sanojaan, hän puhui niin, että se muistettiin, eikä välittänyt, jos kirvelikin.

Mutta pienessä kamarissa Aanassa makasi sinä päivänä pieni ihminen nyyhkyttäen ja vavisten suuren liikutuksen vallassa, entisyys vuoti vuotamistaan verta hänen mielessään ja tulevaisuus katsoi siihen hymyillen. Ilo ja katkeruus taistelivat hänen sisimmässään, elämänkaipaus värisi hänessä eikä voinut, ei voinut rauhoittua. Hänet oli herätetty jonkinlaisesta horroksesta, nyt hän katsoi ikkunasta ulos, lehvien yli kauas sineen ja tähyili ympärilleen todellisuuteen ja tiedusteli omaa elämäänsä.

XV.

Pikku tohtori ei koskaan tullut takaisin. Muutamaa päivää myöhemmin hän kuoli tapaturmaisesti eräällä sairaskäynnillä. Kerrotaan, että hevonen pillastui, pyörä osui viittakiveen — — niin oli kaikki silmänräpäyksessä lopussa. Siinä hän lojui ohimo murskana ja verijuova poskella, hän, joka oli ollut mies kaikissa toimissaan, miesten mies —

Muudan kiertelevä maallikkosaarnaaja on sittemmin loukannut vainajan muistoa. Eräs noista monista vaeltavista profeetoista, jotka irtolaisuuslain pitäisi ottaa huomaansa, on rohjennut häväistä haudassaan lepäävää vainajaa. Hän on opettanut kansaa, selittänyt tutkimattoman tarkoitusta ja ottanut tuomion käteensä. Hän ei ole edes arkaillut käyttää vainajasta rumaa nimitystä. Vainaja oli syntinen, vainaja oli kadotettu, Herran käsi oli lyönyt hänet. Niin on tapahtunut, ja niin on saanut tapahtua.

Mitä, miksi?

Vainaja oli kuollut niin nopeasti, vainaja kuoli valmistautumatta —

Tarvitseeko armeliaisuus lykkäystä? Täytyykö sen harkita, ennen kuin avaa sylinsä? Pitääkö rakkaudella olla aikaa, pitääkö sen ensin neuvotella vanhurskauden kanssa ja lainata sen kylmiä lyijyluoteja?

Kuoleeko se valmistautumatta, joka kuolee täyttäessään tehtäväänsä?

XVI.

Torvald kuoli ja haudattiin, mutta Kristofer parani. Torvald kannettiin pois puuarkussa jalat edellä ja peitettiin turpeella, mutta Kristofer sai elämän takaisin ja housut vainajan peruista ja ryömiskeli maassa ja aloitti olemassaolon uudestaan.

Hän oli kerran aikaisemmin oppinut kävelemään, hän oppi sen nyt toistamiseen. Käsien ja kyynärpäiden avulla hän veti itseään eteenpäin, polvet tukivat ja varpaat työnsivät, hän ryömi lattian poikki, hän ryömi kynnyksen yli ja pääsi vihdoin aitaan asti. Jos sitten joku nosti hänet pystyyn, seisoi hän siinä jalat vavisten ja piti molemmin käsin kiinni seipäästä, puri hampaansa yhteen ja koetti olla vahva. Hän seisoi minuutin, seisoi kaksi — joka kerta hän jaksoi kauemmin, lopulta hän yritti siirtää jalkaa — sekin kävi vähitellen. Tietysti hän väsyi pian, pää tuntui raskaalta olkapäillä, ruumista alkoi kolottaa, hiki pisaroi esiin hiusjuurista — hänen täytyi paneutua vähäksi aikaa pitkäkseen, maata ja hengittää keuhkoihinsa ilmaa pitkin, virkistävin siemauksin. Hyvä Jumala, hän ajatteli ja näki tunturin kohoavan edessään ja muisti vanhan haaveensa ja tunsi toivon uudelleen elpyvän. Se hyrisi hiljaa syvällä hänen sydämessään, se oli kuin vieno, laulava kulkunen kultaisessa taivaassa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän sulki silmänsä, hänen mieleensä kohosi näky, tunturilakeus liukui esiin viettävänä ja pitkin kanervatöyräin, täynnä nukkuvia mättäitä. Sitten tuli vaeltava mies reppuineen, mättäät nousivat hiljaa hänen perässään ja seurasivat hitaasti yhä kasvavana parvena —

Ei, hän kääntyi aitaan päin, tarttui vapisevin käsin seipääseen ja koetti jälleen päästä pystyyn.

Kun hän eräänä päivänä taas ponnisteli aidan luona, ilmestyi isä suoraan hänen eteensä. Hän oli varmaankin maannut piilossa jossain, hän ponnahti yhtäkkiä ylös ruohikosta ja katsoi tuimasti poikaan:

— No, täälläkö sinä siis oleksit!

Kristofer jäi seisomaan sanomatta sanaakaan, pelko karmi selkäpiitä, oli kuin isä olisi lyönyt häntä kasvoihin.

— Täälläkö sinä oleksit, minä kysyn? Etkö voi vastata?

— Ne — tulivat ja ottivat minut, ni-nimismies ja jotkut muut.

— Ne ryöstivät sinut, kai tarkoitat, mursivat vielä lukonkin kappaleiksi, sillä välin kuin minä olin hakemassa tarveaineita ja olin poissa talosta vähän aikaa!

— Minä en sille mitään voinut.

Kasvot aidan takana tulivat lähemmäksi.

— Sinä olisit toki voinut kieltää, olisit voinut sanoa, ettet tahtonut —

— Minä olin niin heikkona, isä, minä en voinut sanoa mitään.

— Samantekevää, sinun ei olisi pitänyt lähteä, ei, sillä sinun ei ollut lupa lähteä, luulin, että tiesit sen?

— Mu-mutta ne tulivat hakemaan minua!

— Samantekevää, eikö sinun pidä totella minua, minua, joka olen sinun isäsi? No, miten kauan sitten olet aikonut olla kotoa poissa?

— Minä luulen, että ne sanovat, että minun ensin pitää tulla terveeksi.

— Ne sanovat, ne sanovat — Tiedätkö, että minun pitää maksaa sinusta, että ne ottavat vaikka paidan päältäni, ellen maksa? Ajatteleppas sitä vähän.

Kristoferin polvet vapisivat ja tärisivät.

— Minä en tosiaankaan voi siihen mitään, i-isä!

— Et voi mitään, sanot sinä, mitä lorua se on? Sinä voit muuttaa takaisin kotiin, tiedän minä, sinä voit tulla asumaan minun luokseni!

Kristofer kysyi hiljaa:

— Voinko minä — voinko minä nimismiehestä huolimatta?

— Nimismies, mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan?

Kasvot tulivat ihan Kristoferin eteen, turvonneet silmät tuijottivat terävästi.

— Nimismies, sanot sinä? Aiotko sinä peloittaa isääsi nimismiehellä? Hyvä, Kristofer, jää sitten sinne, missä olet, minä aioin vain tehdä sinulle hyvää, arvelin, että sinä ehkä kaipasit pois, että vieraiden luona oli ikävää, että sinä halusit päästä kotiin. Nimismies, sanot sinä? Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — katsos, minulla oli se mukanani taskussa — kiitos vain, nyt se saa jäädä antamatta, minä kaivan sen jonnekin, niin ettet sinä enää milloinkaan saa nähdä sitä. Hyvästi, senkin pitkä —

Kristofer ei kuullut sanaa, jykevä selkä kääntyi häneen päin, tuumamitta vilkutti silmää ja kyräili häntä paheksuvasti, hiukan kuluneet puukengät kolisivat tiehensä — sitten hän laskeutui maahan ja itki.

Tuli päivä, jolloin hän pääsi aidasta ja kompuroi sen sijaan kahden kainalosauvan varassa. Torvaldin vaimo seisoi ikkunassa ja katsoi salaa pojan jälkeen, hän seisoi siinä suupielet alaspainuneina ja kasvoillaan puolittain tyly ilme, aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin, ja seurasi raukan horjuvia askelia. Noita pojan silmiä hän mietti — sanaa, jonka tohtori oli lausunut ja joka aikoja sitten oli kiertänyt koko kylän — hänen täytyi välistä vakuuttautua siitä, että se oli enemmän kuin vain sana. Nyt poika jäi seisomaan selkä navetan seinää vasten ja lepäsi siinä jonkun aikaa, pitkäsäärisenä ja pieniruhoisena, housut näyttivät hänen yllään lyhyiltä ja laajoilta ja olivat pahasti pussillaan polvien kohdalta. Mitä hän mahtoi ajatella siinä seisoessaan? Nyt hän kohotti vähän päätään — — vaimo käänsi nopeasti katseensa pois ja ryhtyi kiireesti puuhailemaan keittiön penkillä. Kädet riensivät edestakaisin, talouskalut kilisivät ja kalisivat — ei, sitten hän heitti rievun luotaan, pienet surumieliset kasvot tuolla ulkona eivät enää antaneet hänelle rauhaa. Hetken kuluttua hän otti kulhon maitoa ja meni pihalle.

— Ole hyvä, Kristofer, ajattelin, että sinulla ehkä on jano!

Kieli, joka oli puhunut, oli mykistynyt, mutta sana oli juurtunut ja eli, tästä lähtien oli kuin suojeleva käsi Kristoferin pään päällä, siunaava tunnusmerkki hänen polkunsa yllä…