Polku

XVII.

Kaitsija oli kierroksellaan, hän kävi taloissa, sai runsaasti ruokaa ja juomaa ja nyökkäsi armollisesti, että kaikki oli hyvin. Eräänä päivänä hän tuli Aanaankin ja sai lämpimiä vohveleita — niin oli sielläkin kaikki hyvin.

— Hm, sanoi hän hyväntuulisena yrittäen laskea leikkiä vaimon kanssa — sinun pitäisi mennä uusiin naimisiin!

Kristofer meni hänen luokseen, kun hän lähti, hän tulla kompuroi navetan takaa, missä siihen asti oli oleksinut:

— Saisinko pu-puhua vähän sinun kanssasi?

Kaitsija löi häntä olalle.

— Tietysti saat, tietysti saat.

— Enkö voisi päästä kotiin!

— Onko sinulla jotakin valittamista? Eikö sinun ole hyvä täällä?

— On, mutta isältä otetaan kaikki pois, isä ei voi maksaa tätä, isällä ei todellakaan ole varoja!

Mutta kaitsija oli kylläinen vohveleista, huolet eivät hänestä nyt maistuneet.

— Älä sinä siitä ole huolissasi, Kristofer, se asia kyllä järjestyy — — —

Kristofer oli Aariassa talven yli, hän oli jo jättänyt pois toisen kepin ja puuhaili oksapuiden kimpussa vajassa ja auttoi toisinaan lehmän lypsyssä. Niin kului määräaika umpeen, ja eräänä aamuna tuli Johannes Rise hakemaan häntä puoleksi vuodeksi.

— Millainen hän on, kysyi Johannes kahvin ääressä keittiössä — voiko hän tehdä mitään?

— Hän on sukkela, vastasi Torvaldin vaimo — muuta en voi sanoa.

— Kas vain, tuumi Johannes tyytyväisenä — ehkäpä minä saankin täyden miehen!

Oli kuin nuo sanat olisivat kiusanneet vaimoa, ilme kävi tylyksi ja jäykäksi.

— Sitä minä epäilen, sanoi hän tuimasti.

— Mutta sinähän sanoit —

— Minä sanoin, että poika on sukkela, minä en puhunut mitään miehestä!

— Et, et, Johannes kumartui kahviaan juomaan.

Vaimo kulki edestakaisin lattialla ja järjesteli lieden yläpuolella olevaa hyllyä.

— Sinun pitää olla hyvä hänelle, sanoi hän äkkiä.

— Muuta en ole aikonutkaan.

— Sinä puhuit äsken miehestä!

— Niin teinkin, minä ajattelin myllyä, että voisin käyttää häntä siellä, helpompaa työtä hän ei voi saada —

Vaimo kuohahti:

— Tahdotko sinä ihan tappaa hänet?

— Tappaa hänet, mitä puhetta se on?

— Oh, etkö usko minun tuntevan sinua ja tietävän, millainen sinä olet?

— Jos sinä tunnet minut, niin tunnen minäkin sinut, etpä sinäkään liikoja perusta.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

Johannes pani kupin syrjään.

— Oletko sinä ehkä paljonkin parempi? Sanovat, että sinä annoit pojan maata tuossa ja unohdit pestä hänet, kunnes tohtori käski. Ja sitten sinä tahdot tulla puhumaan minulle —

— Johannes, se ei ollut tarkoitukseni, usko minua, minä sanon tämän vain pojan vuoksi, minä tulin kovin pahoilleni, kun sinä mainitsit myllystä — oletko nähnyt häntä koskaan?

— Ei, en ole.

— Siinä tapauksessa sinun pitää tarkata häntä, Johannes, katsella häntä vähän, ennen kuin päästän hänet menemään.

Vaimo tuli mukaan pihalle ja jäi katsomaan rattaiden jälkeen, kunnes ne katosivat mutkan taa.

Niin Kristofer oli jälleen muuttoretkellä, hän istui rattailla ja katsoi ulos kevääseen monenlaisten ajatusten painamana ja kiduttamana ja teki havaintoja puista tien varrella ja oli huolissaan siitä, miten perille tultaessa kävisi. Hän käsitti, että Johannes oli pahalla tuulella, ja aavisti olevansa siihen syypää, eikä se suinkaan tehnyt muuttoa hänelle helpommaksi eikä johtanut häntä valoisampiin mietteisiin. Kunpa olisi ollut terve, kunpa olisi ollut iso ja vahva! Hän katsoi ylös tunturille, ajatukset vaelsivat selännettä pitkin —

Vähän ajan kuluttua hän havahtui.

Risen eteläpuolella olevassa metsikössä nousi muudan mies tien vierestä, aivan kuin olisi istunut siinä odottamassa, ja kulki hitaasti rattaiden ohi. Hetkeksi hän kohotti päätään ja loi Kristoferiin lyhyen katseen likaisten silmälasiensa läpi — sitten hän taivutti niskansa ja tallusteli edelleen, pienenä, käpristyneenä ja kehnosti puettuna, oli kuin hän olisi hiukan horjunut.

Kristofer tuijotti hänen jälkeensä; joka paikassa pisteli.

— Hyvä Jumala, eikö siinä ollut isä?

— Oli varmasti, vastattiin edestä.

— Miksikähän hän meni ohi?

Johannes vastasi vaivautuneena:

— Oletko varma siitä, että hän tunsi sinut?

Kristofer ei vastannut heti, eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä, mutta hän harkitsi hetken.

— Ti-tiesikö isä, että minä muutan tänään?

— Siihen en osaa vastata.

— Ju-juoko hän vieläkin?

Se tuli kuin hiljainen huokaus.

— Hm, niin sanotaan, Johannes maiskutti hevoselle ja kysyi, aivan kuin se vasta nyt olisi juolahtanut hänen mieleensä — mitä minun pitikään sanoa, oliko sinun muuten hyvä olla Aanassa?

— Oli, oikein hyvä.

— Sanotaan, että vaimo on ankara?

— Minä en voi sitä sanoa.

— Ei, ei — minä vain kysyn.

Talonväki oli järjestynyt pihalle ottamaan heitä vastaan, vanha, koukkuselkäinen ruotimuori, vaimo, joka piti pienintä sylissään, vanhin poika ja hänen veljensä ja sisarensa — resuinen, riehakkaan näköinen parvi, joka loi pitkiä, salavihkaisia silmäyksiä.

— Sinä viivyit kauan, sanottiin.

Johannes astui alas rattailta ja katsahti taakseen olkapäänsä yli, oli kuin hän olisi tahtonut, vakuuttautua siitä, että oli onnellisesti silmän kantamattomissa, että Aanan emäntä ei voinut nähdä häntä.

— Äh, sanoi hän vain rykäisten.

Kristofer seurasi hämillään hänen perässään, hän laski pitkät jalkansa maahan ja nousi jäykästi ja kömpelösti pystyyn. Siinä hän nyt seisoi Torvaldin vaatteissa epämuodostuneine yläruumiilleen, jonka sairaus oli kyyristänyt kokoon ja tehnyt entistäkin lyhyemmäksi, seisoi askeleen päässä rattaista ja katsoi arasti eteensä.

Nyt se tulee, hän ajatteli.

Kuului hiljaista hihitystä — sitten lapset purskahtivat äänekkääseen nauruun ja ryntäsivät portaita sisään paiskaten oven perässään kiinni.

XVIII.

Kevättuuli puhalsi oven edessä, aikuiset saivat kiireitä ulkona, Johannes, vaimo ja ruotimnori — ja niin Kristofer joutui istumaan kotona ja hoitamaan taloa ja lapsia ja katsomaan; etteivät nämä päässeet kaivolle eivätkä purolle, hän oli juuri sopiva siihen toimeen. Se oli ollut ruotimuorin tehtävänä, mutta ruotimnori oli vielä sitkeä ja saattoi vähän ahertaakin; Johannes huomasi pian voittavansa vaihdossa, ja se pantiinkin heti toimeen. Ruotimuori astui nyt pellolla raskaat, multaiset puukengät jalassaan ja taivutteli selkäänsä ja kaivoi sormin kiviä puupyttyynsä, ja Kristofer istui kotona paimentamassa lapsilaumaa, hänellä oli kenties pienin sylissään, ja hän oli yksinkertaisesti lapsenpiikana. Jumala häntä lohduttakoon ja auttakoon!

— Hy-hys, sanoi hän sammaltaen ja häpesi, niin että punastui eikä uskaltanut kohottaa katsettaan lapsesta ja kohdata ärsyttävää hihitystä ympärillään. Ja vanhin poika ja muut sisarukset seisoivat hänen ympärillään hautoen kepposta ja odottaen vain tilaisuutta. Hei, nyt he ottivat hänen sauvansa ja ryntäsivät ovelle kiljuen ja meluten, oli kuin he olisivat kiskaisseet häneltä jalan ja iloinneet hänen avuttomuudestaan.

— Heinäseiväs, he huusivat — ota meidät kiinni nyt!

He saattoivat ärsyttää poikaa niin kauan, että hän siirsi lapsen sylistään ja kompuroi heidän jälkeensä parhaan taitonsa mukaan yrittäen herättää kunnioitusta — teidän pitää olla ki-kilttejä lapsia, te-teidän pitää tulla kotiin, sanon minä. Ei, sitten pienin alkoi huutaa, hänen täytyi mennä nopeasti takaisin, ennen kuin pellolla olevat kuulivat ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.

— Hy-hys, sanoi hän ja keinutti lasta tottumattomin käsin eikä tiennyt, mitä tehdä. Hänen mielensä kävi lohduttoman surulliseksi, vanhat muistot heräsivät verta vuotavina, pienokaisen mariseva itku sekoittui niihin tuskallisella tavalla — ja kaikesta siitä työntyivät esiin isän kasvot, niin kuin silloin aidan takaa, ja katsoivat häneen turvonnein silmin:

— Tiedätkö, että minun pitää maksaa, että ne ottavat vaikka paidan päältäni, ellen maksa?

Se kirveli hänessä niin kuin myrkky, hän kuuli äänen ja äänensävyn, muisti nuo katkerat sanat. Sittenkin, sittenkin —

Eikö kaikesta katkeruudesta huolimatta ollut kuin isä olisi seisonut siinä rukoillen, seisonut kynityn kerjäläisen kaltaisena pojan edessä ja kerjännyt, sydän ahdistusta täynnä.

— — Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — Erehtyikö Kristofer? Eikö siinä piillyt hellyyttä, eikö tuokion ajan tuntunut siltä, kuin pienen pieni lapsenkäsi olisi avuttomasti haparoinut hänen kättään?

— Hy-hys, hys, hy-hys —

Vähän sen jälkeen olivat lapset ikkunassa ja varjostivat käsin silmiään ja katsoivat huoneeseen, sormet rummuttivat lasiin, silmät loistivat vahingonilosta:

— Tule hakemaan puujalkaasi!

Kristofer oli Risessä syksyyn asti, sitten hän joutui Vraalstadiin ja sieltä Faretiin — miten ollakaan, ne kuljettivat häntä talosta taloon kahden vuoden ajan, pitivät häntä apulaisenaan ja käyttivät häntä milloin mihinkin työhön. Niin hän kulki kädestä käteen, kärsivällinen ja hiljainen palvelija, joka ei koskaan valittanut eikä koskaan nurkunut, vaan mukautui kaikkeen, mitä hänelle tehtiin, ja ahersi niin hyvin kuin taisi. Totta kyllä, ettei hänestä tullut työmiestä ja että hän oli kenties hiukan kankeakätinen, mutta hän oli altis ja uuttera, hyvänä apuna talossa ja sitäpaitsi ilmaisena apuna. Hän sitoi luutia ja vuoleksi hierimiä, hän oppi lypsämään ja kitki rikkaruohoja, hän oli mukana perunannostossa — mutta kun kaitsija tuli kyselemään pojasta, ei tämä kaikki ollutkaan mitään.

— Ooh, sanoivat he venytellen — kyllähän hän jo vähän tepastelee.

Sillä oli asia selvä, pojasta oli edelleenkin pidettävä huolta, ja niin Kristofer jäi yhä kunnan hoidettavaksi, hänen täytyi edelleenkin olla muille apuna ja palvella heitä niin kuin he hyväksi näkivät.

Sillä välin hän oli päässyt ripille.

Hän oli vanhin kirkon permannolla ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin; pappi oli ilmeisesti tyytyväinen häneen, kaikki saattoivat nähdä, että hänellä oli kirkas ymmärrys ja että hän oli harvinaisen valpas poika. Mutta niinpä hän olikin lukenut ahkerasti, varsinkin raamatunhistoriaa, joka vaikutti häneen merkillisen väkevästi ja täytti hänen mielensä kaipauksella ja haaveilla. Olihan hän lukenut sitä ennenkin ja tunsi sen suureksi osaksi kouluajoilta — siitä huolimatta se nyt oli uutta, kaikki oli toisenlaista, rikkaampaa ja kauniimpaa, ja näyttäytyi hänelle mahtavampana kuin ennen. Kirjan lehdiltä kohosi näkyjä, ja nuo näyt, palasivat ulkona luonnossa ja loivat hohdetta kiviin ja kantoihin ja värittivät arkipäivän, joka häntä ympäröi, värittivät hänen oman surkean elämänsä. Kaipaus oli kyntänyt hänen mielensä kamaran ja tehnyt sen hedelmälliseksi, nälkäinen ruokamulta syvällä hänen sielussaan levisi nyt peltona ja odotti sadetta. Hänet valtasi ihmeellisen kotoinen tunnelma, äänet, jotka puhuivat kirjasta, ihmiset, jotka, tulivat siitä häntä vastaan — ne olivat ikään kuin vanhoja tuttuja, luuta hänen luustaan, niin kuin kirjoitettu oli. Noille ihmisille hän oli sukua, hän tunsi niin kuin nuo ihmiset, ne olivat samaa lajia kuin hän itse. Noin hänkin ajatteli, noin hänkin tunsi.

Kirja puhui hänelle jatkuvasti, jatkuvasti se askarrutti hänen mieltään ja ajatuksiaan. Se irroitti tunnelman hänen sydämessään ja löysi ilmaisumuodon hänen sisimmälle olemukselleen ja antoi hänen hämärimmille tunnoilleen sanoja. Tuo pieni sinikantinen kirja ikään kuin kohotti hänet tomusta ylös valoon ja valon rauhaan. Hän omaksui sen hengen, hän omaksui sen äänet, sen viisas yksinkertaisuus hurmasi hänet ja siirsi hänet kaukaiseen muinaisuuteen Jumalan itsensä kasvojen eteen —

* * * * *

Hän saattoi joutua paimentamaan talon lehmiä — silloin hän pani kirjan liivien alle, ennen kuin lähti kotoa. Hänellä oli mukanaan eväspussi, leipää ja piimää, ja hän tuli takaisin vasta illalla; koko päivän hän vaelsi yksinään karjalaumansa kanssa. Se oli hänelle sopivaa työtä, pitkät ajat hän saattoi välillä istua ja lepuuttaa selkäänsä, eläimet olivat hitaita ja kömpelöitä eivätkä levittäytyneet kovin suurelle alalle. Ja kun päivä kävi lämpimäksi, asettuivat ne unisina maahan ja jäivät usein makaamaan tuntikausiksi.

Niiden tuntien aikana valui kultainen virta Kristoferin ihmettelevään mieleen.

Hän ryömi tavallisesti pensaikkoon, mistä hän saattoi katsoa ympärilleen lehvien lomitse, siellä hän istui kirja sylissä ja selaili sitä hellin käsin. Hiljainen juhlatunnelma valtasi hänet, se kohosi kirjan lehdiltä ja täytti hänen sydämensä kunnioituksella, hänen päänsä päällä ikään kuin humisi, nykyhetki kävi kaukaiseksi ja epätodelliseksi, ajan virta kääntyi ja juoksi takaisin itseensä, ja unet alkoivat versoa, näyt nousivat hänen sisimmästään ja ottivat häntä kädestä ja veivät hänet mukanaan. Uusia seutuja levisi hänen eteensä, vihreitä kenttiä, erämaita, virtoja, Egypti ja Niili ja Niilin lieju. Outoja kenttiä vaelsi ohi, ihmiskunnan isät tulivat häntä vastaan, Set, Eenok, Metusalem — oli kuin hän olisi selaillut maailman alkuaikaa ja nähnyt menneiden tulevan ja menevän. Kuva seurasi toista — Nooa nousi arkkiinsa, joka oli kolmesataa kyynärää pitkä, ja hänellä oli mukanaan suuri eläinpaljous, kuhiseva saattue, jossa oli eläviä olentoja jättiläisestä kääpiöön, elefantista matoseen asti, kaksi jokaista lajia, joka ei voinut elää vedessä. Ja rankkasade tuli ja meri nousi, kaikki taivaan sulut olivat ammollaan, kunnes koko maa oli veden peitossa ja kaikki eläväinen hävitetty.

Ja Jumala muisti Nooaa ja nosti tuulen maan päälle — Uusi kuva sukeltaa esiin, vesi oli laskeutunut takaisin syvyyksiin, liejuinen maa levisi silmien eteen savenharmain töyräin ja kostein metsin, kuohuvin putouksin ja kiitävin virroin. Kaatuneita puita ajelehti virran mukana, kuolleita eläimiä, kuolleita ihmisiä, ruumiita lojui läjittäin maassa, muutamat puoliksi mutaan hautautuneina. Ja usvaisessa ilmassa liiteli lepäämättä kyyhkynen ja etsi vihreätä lehteä.

Kuva muuttui, ihmiset ja eläimet olivat tulleet ulos arkista, ne seisoivat yhdessä rykelmässä uudestisyntyneen maan kamaralla, ja uhrituli suitsusi keskellä ja katsoi ihmetellen taivaalle. Pilvissä kimalsi arvoituksellinen merkki — seitsenvärinen sateenkaari, Jumalan sinetti hänen sopimuksessaan Nooan kanssa, sinetti, joka on vielä tänä päivänä.

Kristofer kääntää lehteä, kuluu tuhat vuotta tai enemmän — Aabraham istuu majansa ovella ja sivelee pitkää partaansa, karjan levätessä nurmikolla niin kuin lehmät tuossa, sitten lankeaa varjo hänen jalkainsa juureen, ja kolme miestä seisoo hänen edessään.

Kristofer näki heidät selvästi edessään, kolme korkeata, kuninkaallista hahmoa syvin silmin ja jaloin otsin, Jumala keskellä ja kaksi enkeliä, heillä oli laajat viitat ja paljaissa jaloissaan ruskeat sandaalit, Aabraham tunsi heidät heti ja kumarsi maahan kunnioituksesta.

Ja Saara otti jauhoja ja leipoi kakun.

Nuo pari sanaa toivat kuvaan elämää, erikoista luonnollisuutta ja suloa, joka liikutti ja hurmasi häntä. Saara leipoi kakun Jumalalle, ja Jumala ei halveksinut sitä, Jumala istuutui ja aterioi, Jumala söi Saaran kakkua ja Aabrahamin lihavaa vasikkaa, hän istui puun alla majan ulkopuolella ja piti hyvänänsä ihmisten tavoin. Ja aurinko paistoi heihin — sama aurinko, joka oli tuolla taivaalla, paistoi puun läpi heihin ja näki heidän istuvan ja puhelevan keskenään, heidän varjojensa liikkuessa nurmella. Nyt oli puu aikoja sitten lahonnut, maja korjattu pois ja kadonnut maan päältä ja Saara ja Aabraham muuttuneet tomuksi — vain Jumala oli edelleen olemassa. Niin saattoi Jumala vieläkin kulkea maan päällä, niin saattoi hän vieläkin ottaa ihmismuodon ja vaeltaa samalla tavoin ja sekoittua ihmislasten joukkoon. Niin saattoi hän vielä jonakin päivänä tulla —

Kristofer unohtui seuraamaan ajatusta.

Hänen lähimmäisensä saattoi olla Jumala, Jumala saattoi olla hänen lähimmäisensä. Hänelle selveni hämärästi, että lähimmäisensä rakastaminen oli Jumalan itsensä rakastamista.

Jokin pieni ääni hänet taisi herättää, putoava pisara tai suriseva kimalainen, hän taivutti oksat varovasti syrjään ja katsoi ihmetellen ulos pensaasta. Hiljainen, sulkeutunut rauha vallitsi kaikkialla. Lehmät makasivat maassa sorkat allaan, ne makasivat puoliunessa, matustavin leuoin ja hienonsivat aikaisemmin syömäänsä ruokaa. Päivänkorento lensi niiden yli, välistä se pysähtyi hetkeksi ilmassa, pieni soihtu, joka tuli ja katosi, katinkultasiipien leikki, joka kahisi auringossa ja surisi ohitse. Ja takana seisoi metsä hikoillen pihkaa, oravan ja tiaisen puuhaillessa havujen lomassa — — kaikki tuo tavoitti hänet hiljaisena kohinana ja lisäsi lempeätä huminaa hänen mielessään. Hän kuuli Jumalan äänen, Jumala saattoi olla tulossa hänen luokseen, Jumala oli yhtä väkevänä olemassa tänään kuin tuhat vuotta sitten. Piti vain tuntea hänet, peljätä häntä sisimmässään… oi, hänessä humisi humisemistaan, hän ei olisi voinut sitä sanoin selittää, se oli hänessä, ja hän tunsi sen kokonaan ja tiesi ehdottomasti, millainen se oli.

Suuri tunne valtasi hänet, oli kuin joku henki olisi asettunut asumaan häneen ja kuiskannut sanomattomia asioita hänen sydämeensä ja siirtänyt rajat peninkulmien taa. Saattoiko hän selittää lintujen viserryksen, tuulen hiljaisen suhinan lehvissä? Ei kielellä, ei sanoin, siitä huolimatta hän ymmärsi kummankin ja tajusi ne täydeltä olemukseltaan, koko sielunsa hartaudella.

XIX.

Faretissa, missä Kristofer viimeksi asui, oli tiukkaa paikoista, siellä hoidettiin vähämielisiä lapsia, ja niitä oli talon täydeltä, mutta yksi lisää, he kai ajattelivat ja siirsivät hänet navettaan heti, kun karja oli päästetty metsään, siellä hänellä oli kuin oma huoneensa. Vähän matkan päässä seisoi pyöreä lehmä, jonka oli määrä poikia seuraavassa kuussa, niin hän samalla piti sitä silmällä eikä ollut yksin yöllä, kun hänellä oli elävä olento seuranaan.

Valo herätti hänet tavallisesti aikaisin, aurinko paistoi sisään seinässä olevasta aukosta ja pisti hänen kasvoihinsa, kärpäset alkoivat pöristä ikkunassa. Hetken kuluttua lehmä kävi levottomaksi, se nousi ja laskeutui taas pitkäkseen, se heilutti päätään, niin että vitjat rämisivät, ja paukautti väliin sarvillaan seinään. Pikkulinnut visersivät ulkona, keltavarpunen istui pensaassa ja laski, yks kaks kolme neljä viis kuus — seitsemän.

Kristofer torkkui vähän aikaa.

Kärpästen pörinä ja lintujen viserrys, lehmän hengitys, nuo monet ystävälliset äänet hänen ympärillään — kaikki se virtasi hiljaa hänen tietoisuuteensa ja täytti hänet suloisella hyvinvoinnin tunteella. Hän makasi silmät ummessa ja katsoi sinertävään sumuun, oli kuin aamu olisi hengittänyt häntä kohti, sillä oli suussaan hienoa kultatomua, ja se puhalsi sitä hänen kasvoihinsa, hänen tunnelmaansa ja alttiiseen mieleensä. Ja unet heräävät ja liikahtelevat, näyt alkavat nousta, aika virtaa taaksepäin ja vie salaperäisellä tavalla hänet mukanaan. Hänen jalkojensa alla on polku, se johtaa hänet onnellisesti ylös valtakuntaan, jonne hän ikävöi, ylös sen hiljaiseen, armeliaaseen rauhaan. Ja hänen mielensä vaeltaa hitaasti edellä, heitä on ikään kuin kaksi polulla, ja itse hän seuraa varovasti perässä ja astuu omia jälkiään. Minne he menevät, minne he joutuvat? Unohdettuja seutuja leviää hänen ympärillään, paikkoja, joihin hän palaa tutuksi tuntemisen syvässä ilossa, Gosan, Arabia, Kaanaanmaa. Siitä huolimatta se on niin kuin tunturi kotona, lakeus lepää kaiken alla ja katsoo häneen raskaalla katseellaan. Noitatunturi nukkuu kanervassa siirtolohkareet selänteellään, lampi lammen takana näkyy, sinertäviä kiiloja ja läikkiä — kaukana vain hopeainen nauha, joka näyttää värisevän tuulessa, Jordanin virta tai Genetsaretin järvi. Kristofer kulkee ja tuntee itsensä entisekseen, nykyhetki ja menneisyys kohtaavat toisensa ja liukuvat yhteen ja tulevat yhdeksi, hän ojentaa kätensä antaen kanervan solua sen läpi, sen karkea kosketus kulkee suloisena tunteena hänen lävitseen. Hyvä vastaanotto, hän ajattelee ja katsoo iloisesti ympärilleen — suota ja kanervikkoa ja taas suota, siellä täällä alaston kallio ja kaiken yllä ääretön rauha. Ja takana kohoaa Siinain vuori, sinertävä keila, jonka huippu piirtää pilviä, hyvä Jumala, hän näkee senkin! Silmä liukuu ihmetellen ylt'ympäri, rinteiden vihreillä ruoholäikillä on siellä täällä varjoisa maja, eräästä kohdasta kohoaa savua, eiköhän ole ilta, hän ajattelee, eiköhän hänen pidä koota laumansa ja ajaa se kotiin tarhaan? Hän muistaa äkkiä palvelevansa Laabania, hän palvelee häntä paimenena, Jaakob on hänen nimensä — — —

Lehmä läimäyttää sarvillaan seinään, Kristofer säpsähtää, hän avaa silmänsä sepo seljälleen ja katselee neuvottomana ympärilleen — hän makaa vain navetassa, Faretin navetassa, jossa on mustia hirsiä ja pienen pieniä aukkoja ja hämähäkinverkkoja, se puristuu kylmän kosteana hänen ympärilleen turvekattoineen ja maapermantoineen, yksinäisine lehmineen ja ikkunassa surisevine kärpäsineen. Hän makaa syvällä laakson pohjassa, makaa ja herää vähitellen todellisuuteen ja tottuu siihen, että on maan päällä, ikään kuin vaihtaa olomuotoaan ja muuttuu jälleen entiseksi köyhäksi huutolaiseksi. Mutta hänen sisimmässään on kipeä kaipaus, hän tahtoo herättää unen henkiin, loihtia valtakunnan takaisin, kohottaa sen syvältä sydämestään, luoda sen uudestaan teossa, elämässä…

Sitten ehkä ovessa käytiin, emäntä tuli raskaasti astuen navettaan tai joku hänen tyttäristään, he kolistelivat painavilla puukengillään ja huusivat toisilleen kaikin voimin ja olivat kumpikin huonokuuloisia.

— Ylös, Kristofer, he sanoivat ja muka herättivät hänet.

Välistä oli pari vähämielistä mukana, kaksi hentoa, pisamaista tyttöstä, joilla oli vanhat, surkeat kasvot ja paikoillaan pysyvä katse, kaksi sisarusta ylempää pitäjästä, jotka oli otettu hoitoon joskus keväällä. He menivät säännöllisesti Kristoferin luo ja katselivat, kun hän pukeutui, vanhempi piti nuorempaa kädestä, ja siinä he seisoivat koko ajan. Vaikka kohta he olivatkin ylen vakavia, oli heissä jotakin hyväntahtoista, he muistuttivat kerittyjä lampaita, kahta laihaa, nälkiintynyttä vuonaa. Oli kuin he olisivat siinä odottaneet jotakin, syötävää tai vain pientä ystävällisyyttä, heiltä puuttui jotakin, he tunsivat palelevansa maan päällä ja kaipasivat hiukan lämpöä ja hyvyyttä. Isä oli poissa ja äiti oli poissa, he eivät sitä kai täysin käsittäneet, mutta he huomasivat sen seuraukset, tunsivat kaipausta sielunsa pohjassa ja tarvitsivat jotakin, millä sitä vaimentaa. Siinä he seisoivat Kristoferin edessä ja katsoivat häneen veltoilla silmillään ja rukoilivat sanomatta sanaakaan.

Kristofer sanoi tavallisesti hyvää huomenta ja nyökkäsi heille, heti molemmat vastasivat nyökkäämällä, ilme kirkastui ja jännittyi, nyt se tuli, he ajattelivat, nyt tuli se hyvä, jota he kaipasivat, se pieni lämpö, jota he tarvitsivat.

— Onko sinun ni-nimesi tänäänkin Gunhild?

Vanhemman kasvot loistivat mielihyvästä, kyllä, hänen nimensä oli tänäänkin Gunhild.

— Ja sinä siinä vieressä olet nimeltäsi Emma?

Nyt nuorempi hymyili ja nyökkäsi innokkaasti.

— Entä mikä si-sitten minun nimeni on tänään?

— Kristofer, sanoivat molemmat.

Siinä olikin melkein kaikki — Kristofer ei ollut puhelias, kysymys, miten he voivat, pari sanaa ilmasta ja tuulesta — mutta siinä oli sittenkin tarpeeksi. He kuulivat äänen ystävällisyyden, sanojen takana piilevän myötätunnon. Niin vajavaisia kuin olivatkin, he olivat tarkkakuuloisia kuin eläimet, äänensävystä he tunsivat mielialan, isä ja äiti olivat poissa, mutta Kristofer asui navetassa, ja Kristofer oli heidän ystävänsä.

XX.

Kun hän eräänä aamuna makasi lukien, tulivat nuo kaksi odottamatta navettaan. He tulivat hiljaa hänen luokseen, hiljemmin kuin tavallisesti ja ryhtyivät katselemaan häntä. Kristofer puhui heille — ei, he seisoivat yhtä vakavina eivätkä hymyilleet niin kuin muulloin. Äkkiä vanhempi avasi suunsa:

— Muutatko sinä nyt?

Kristofer hämmästyi vähän:

— Miten sinä semmoista kysyt?

— Meidän täytyi silloin muuttaa.

Häntä värisytti:

— Si-silloin, sanot sinä, onko jotakin tapahtunut?

Vanhempi vilkuili oveen päin.

— Ne sanoivat, että me emme saisi sanoa sitä.

— Hyvä Jumala, onko isälle tapahtunut jotakin?

Kristofer oli puhunut kovalla äänellä, sisarukset ilmeisesti säikähtivät, silmät suurenivat kulmakarvojen alla, he tuijottivat häneen suu auki.

— Isälle on ehkä tapahtunut jotakin?

Hetki vielä — sitten pelko sai heissä vallan, he kääntyivät ja syöksyivät ovea kohti, kaksi pientä, säikähtänyttä vuonaa.

— Ei, ei, älkää menkö!

Hän kiiruhti pukeutumaan, oli juuri panemassa liivejä ylleen, kun ovessa taas käytiin ja vaimo ja tytär tulivat navettaan.

— Pikkutytöt ovat kai olleet täällä?

— Kyllä he kävivät täällä pikimmältään.

— Eivätkö he kertoneet mitään?

— Eivät.

Vaimo katsoi häneen huonokuuloisena:

— Sanoitko, että kertoivat?

— Ei, minä en saanut tietää mitään!

— No, sitten saat mennä taloon isännän luokse, hän odottaa tuvassa, tänne tuli sana eilen illalla, mutta me emme tahtoneet herättää sinua.

Kristofer seisoi isäntänsä edessä, ja isäntä ryiskeli ja yritti ensin valmistaa häntä:

— Hm, niin, näetkös, Kristofer sinun isäsi, muistathan hänet —

— Onko isä ehkä mennyt po-pois?

— Juuri niin, Kristofer, oli hyvä, että sinä sanoit sen itse, hän kuoli muutama päivä sitten, vaikka ne löysivät hänet vasta eilen, niin etteivät tienneet sitä aikaisemmin, se oli oikein ikävää sinulle, niin, niin —

Kristoferin jalat vapisivat:

— Mi-mistä hänet löydettiin?

— Oh, hän oli kotona vuoteessaan, hän makasi vaatteet yllään, ihan sellaisena kuin hän kulki täällä.

Vuoteessa kotona, se kevensi heti.

— Etkö kuullut, mihin hän oli kuollut?

— En kuullut, mutta muuten hänet haudataan huomenna, hän oli kyllä jo maannut jonkin aikaa.

Kristofer kysyi hyvin hiljaa:

— Enkö saisi tänään lomaa?

— Tietysti saat, tietysti saat.

Myöhemmin aamupäivällä hän nousi rinnettä kotia kohti. Siitä oli pitkä aika — kokonainen ihmisikä, hänestä tuntui, ja hän katseli ympärilleen tiellä ja kohtasi kaikkialla muistoja. Muistot nyyhkyttivät hiljaa hänessä, jonkinlainen taakka painoi hänen mieltään, oli kuin hän olisi ollut vanha mies niin kauan kuin muisti, vanhus pikkupojasta asti. Nyt hän palasi kotiin lapsuutensa luo, ja lapsuus tuli surullisena häntä vastaan ja pudisti mykkänä ja alakuloisena päätään ja katsoi häneen surumielisesti hymyillen. Mikään ei ollut käynyt niin kuin olisi pitänyt, hyvä Jumala, hyvä Jumala —

Talossa oli ihmisiä, nimismies, kaitsija ja muita, sitäpaitsi pari vaimoa, jotka järjestelivät, nimismies istui pöydän ääressä ja kirjoitti. He kohottivat katseensa, kun Kristofer tuli.

Nimismies antoi Kristoferille kättä ja selitti, minkä tähden he olivat siellä; kun Kristofer pälyili ympärilleen, käsitti hän heti:

— Me olemme vieneet hänet ulos vajaan, meidän oli pakko tehdä niin, ymmärrätkö, me saimme arkun tänä aamuna ja panimme hänet siihen heti.

Kristofer kävi ääneti istumaan, tuokion kuluttua tuli toinen vaimoista tuoden kahvia.

— Arvelin, että sinä ehkä joisit mielelläsi kupillisen.

Kaitsija kuljeskeli ylt'ympäri ja otti selvää talon irtaimistosta, Kristofer kuuli hänen äänensä kahvia juodessaan — kaksi kaappia, iso ja pieni — yksitoista lasia, erilaisia — kuusi paria kuppeja, onko nimismies kirjoittanut sen? Neljä hyvää maitokulhoa — neljä ehyttä kulppia — kolme syvää lautasta —

Sitä kesti jonkin aikaa, Kristofer seurasi veltosti, sitten hän äkkiä havahtui:

— — uushopeainen kulkunen —

Tietämättään hän oli ojentanut kätensä:

— Enkö minä vo-voisi saada sitä?

Nimismies keskeytti kirjoittamisen ja katsoi kaitsijaan:

— Eihän sitä kannata kirjoittaa?

Kristofer sai kulkusen, hän näki kuin sumun läpi, että siitä riippui puulevy, johon oli piirretty joitakin epäselviä kirjaimia — tämä kulkunen on Kristoferin. Se kouraisi häntä syvälle sydämeen, oli kuin vainaja olisi ojentanut kätensä hyväilläkseen häntä, osoittaakseen hänelle hiukan ystävällisyyttä, ennen kuin lähti. Hänet valtasi suloinen tuska, huulet alkoivat väristä, hän nousi hiljaa tuoliltaan ja hoippui ovesta ulos.

— Minä tulen takaisin tuokion kuluttua.

Isä ei ollut heittänyt kulkusta menemään, ei kaivanut sitä maahan, niin kuin sanoi, hän oli päinvastoin pannut sen talteen ja pitänyt erikoisesti huolta siitä, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Hän oli muistanut poikaansa, muistanut, että hän iloitsi siitä, muistellut häntä ystävällisesti kaikesta huolimatta. Hän ei siis ollutkaan niin kova, hänessä oli siis sittenkin pohjimmalla arkaa hellyyttä, ja hänessä eli ja värisi pieni siemen, joka ei ollut kuivunut, rakkauden ja elämän siemen —

Oi, se tuntui Kristoferista niin hyvältä!

Arkku oli vajassa kahden pölkyn varassa, alastomana, köyhänä, sanomattoman hyljättynä. Se oli ilmeisesti tehty kiireessä — huono, viallinen kyhäys, ajatteli Kristofer seisoessaan siinä, ja hän muisti äkkiä, että isä oli puuseppä, ja lainasi ikään kuin hänen silmänsä ja mittaili arkkua arvostelevin katsein. Väriä oli sivelty aivan ohuesti, jotta se kuivuisi pian, laudoissa oli toisin paikoin rakoja; oli kuin vainaja olisi maannut siinä puoliksi paljastettuna eikä säädyllisesti kätkettynä. Se loukkasi häntä, hän häpesi isän puolesta, ja hän silmäsi nopeasti ympärilleen keksiäkseen jotakin, millä peittää hänet, palasen hurstia vain tai säkin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että hän saattoi sen sijaan käyttää kukkia, sitoa seppeleitä lehvistä ja kanervasta ja kukista, niin kuin laaksossa tehtiin, ja peittää arkun kehnouden niillä. Keltanoita ja kieloja vilisi ympärillä, ylempänä kasvoi isoja sinikelloja, vähän ajan kuluttua hän oli matkalla mäelle kori kädessä ja keräsi minkä ennätti.

Yht'äkkiä hän kohotti päätään ja katseli kuunnellen ympärilleen — eikö joku huutanut hänen nimeään?

Hän jäi katsomaan erääseen kiveen, ja kivi ikään kuin vastasi tuttavallisella katseella ja tiesi ilmeisesti, kuka hän oli. Ihan sen vieressä oli toinen ja sen takana kolmas, isoja, raskaita, kulmikkaita lohkareita, jotka olivat syöksyneet rinteeltä alas ja lepäsivät nyt ajatuksiaan hautoen tuossa sammalessa. Ne lepäsivät siinä ja tekivät havaintojaan ja kuuntelivat, täynnä kokemusta ja viisautta, vanhuuttaan harmaina, tietämisestä mykkinä menneen ajan iäkkäinä todistajina. Ne tuijottivat ja näkivät ilman silmiä, tajusivat ja tunsivat ja pohtivat, ihmeellisen äänetön seurue — lapsuusajan tovereita, koeteltuja ystäviä joka-ainoa. Siinä oli poikavuosien leikkipaikka, missä hän vietti vapaahetkensä ja uneksi maailman ihaninta unta, hän seisoi odottamatta sen keskellä ja kohtasi jälleen sen lempeän rauhan. Muistoja tuli tulvimalla hänen mieleensä, hän muisti pässin, joka seisoi hänen kädessään, kuinka hän piti sitä suunsa edessä ja puhalsi siihen pelkästä hyvyydestä, muisti puu-ukon, joka makasi majassa tähtien tuikkiessa hänen yläpuolellaan ja kaikenlaisten pikkuelävien kurkistaessa ovesta, muisti lammastarhan vesa-aitoineen —

Tuossa oli joitakin pikkupensaita lähekkäin pitkulaisena pyöriönä, silmä tarkasteli niitä ihmetellen — vesa-aita, tuntui joku kuiskaavan hänelle. Vesa-aitahan siinä vielä oli jäljellä, se oli vain tullut ilmieläväksi ja versoi nyt vihrein lehdin. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi nähnyt enteen. Ne pienet vihreät vesat, jotka hän kerran oli pistänyt maahan — enemmän kuin puolet niistä eli vielä, enemmän kuin puolet oli juurtunut. Nyt ne seisoivat siinä epäsäännöllisenä ympyränä, oksat toistensa lomassa ja jakoivat paikan niin hyvin kuin voivat, pajut ja raidat ja pihlajat ja haavat. Muutamat olivat kasvaneet hyvinkin isoiksi, toiset eivät vielä olleet polvenkorkuisia, ne olivat olleet liian tiheässä eivätkä olleet saaneet hengitysalaa. Veräjä — vielä oli aukko siinä paikassa, niissä se oli heilahdellut ja sulkeutunut, kun lampaat olivat menneet sisään.

Kristofer istuutui tarhaan.

Hänessä humisi, hänessä lauloi hiljaa, hänestä tuntui kuin hän olisi istunut lapsijoukossa ja kohdannut lasten luottavaisen hymyn ja kuullut niiden suloista, siunattua jokellusta — ja oli kuin ne olisivat olleet hänen omia lapsiaan, kauniita, kainoja, viattomia lapsia. Jonkinlainen syvä kunnioituksen tunne valtasi hänet, tämä oli juhlahetki, hän olisi voinut riisua kenkänsä ja heittäytyä maahan rukoillakseen hiljaa, rukoillakseen pyhyyden itsensä edessä. Se oli hänen lähellään, se hengitti häneen, hänen oma lapsuutensa seisoi elävänä hänen edessään kaikkine unelmineen ja kaikkine toiveineen. Vähän matkan päässä hiipi polku ohi, kapea uurre ruskeassa maassa, katse seurasi sitä mäkeä ylös katajien ja kallioimarteiden lomitse. Ja taas tuntui kuin joku kutsuisi häntä ja vetäisi häntä puoleensa vastustamattomalla voimalla, tunturin ääni, Jumalan ääni, ja vastaus tuli syvältä hänen sielustaan, niissä kaipaus kyti ja hehkui haavan tavoin.

Ja äkkiä hän pani kätensä taskuun ja pudisti tiukua ilmassa, niin kuin oli lapsena tehnyt.

Osasiko hän, osasiko hän niin kuin ennen?

XXI.

Kristofer palasi tupaan vihreä vesa kädessään, syvät silmät katsoivat suoraan eteensä rauhallisina ja kirkkaina.

Nimismies istui vielä pöydän ääressä.

— Olipa hyvä, että tulit, Kristofer, me puhelimme juuri sinusta, ymmärräthän, ei jää kovin —

Kaitsija puuttui puheeseen:

— Meidän on pakko myydä talo, en näe muuta neuvoa, me emme tietenkään tahtoisi menetellä ankarasti, mutta sinun isäsi oli aikalailla takapajulla, niin, sinähän tiedät, millaista se oli.

Kristofer istui sormeillen vesaa.

— Myykää vain minun puolestani.

Nimismies nyökkäsi.

— Sepä oli hyvä, Kristofer, arvelinkin, että sinä kyllä ymmärtäisit, sinun ei tietenkään tarvitse kärsiä hätää, me järjestämme kyllä sinun elämäsi, jäähän täältä sentään jotakin yli —

— Ajattelin tulla toimeen omin neuvoin.

Miehet vaihtoivat katseita pöydän yli.

— Niin, niin, jos voisit, jos luulet olevasi tarpeeksi terve siihen — me olimme muuten hiukan ajatelleet, että olisi kenties parasta, jos sinä rupeaisi! suutariksi.

Kristofer pudisti päätään.

— Minä luulen, e-että se ei kävisi, minä en ole kyllin kätevä, minä vain pi-pilaisin.

He katsoivat hämmästyneinä häneen, poika istui siinä niin kypsänä ja aikuisena, hänen lempeät, syvät, kirkkaat silmänsä katsoivat heihin uneksivina ja saattoivat kummankin epävarmaksi. He huomasivat äkkiä, että ihmiset olivat oikeassa, että oli totta, mitä he olivat kuulleet.

— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?

— Ajattelin ruveta paimeneksi.

Nimismies nyökkäsi.

— Se ei ole lainkaan hullumpaa, se kävisi varmaan, kun vain tietäisimme

— Minä olen puhunut Nils Vainen kanssa.

— Oletko puhunut Nilsin kanssa?

— Olen, en aivan ny-nyt, mutta hän luuli kyllä — Miehet katsahtivat taas toisiinsa.

— Kun itse haluat, Kristofer, emme me pane vastaan, ymmärrätkö, mehän tahdomme vain sinun omaa parastasi — vai niin, sinä olet puhunut Nilsin kanssa?

Kaitsija kysyi:

— Sinä ajattelit ehkä lähteä mahdollisimman pian?

— Ajattelin, että i-isän hautajaisten jälkeisenä päivänä, minullahan ei ole mitään syytä jäädä kauemmaksi.

Kaitsija katsoi ulos ikkunasta, eipä kylläkään, eipä kylläkään.

— Mutta minä tarvitsisin vähän ruokaa ja paidan, o-olisiko nimismies niin hyvä, että menisi minun puolestani takuuseen kauppiaalle — jo-jos tästä tosiaan jää jotakin yli.

— Tietysti, sehän lankeaa luonnostaan, nimismies kirjoitti jotakin paperilapulle — kas tässä, anna kauppiaalle tämä minulta, sitten saat kaikkea, mitä tarvitset, parasta, että varustaudut hyvin. Ja jos isäsi peruista jää jotakin, panemme sen pankkiin sinun nimellesi.

Kristofer pisti lapun taskuunsa.

— Ja olisiko nimismies sitten vielä hyvä ja ilmoittaisi Fa-Faretiin, niin että he saisivat tietää, milloin minä tulen? Sillä minähän tulen sanomaan hyvästi —

Kristofer jäi kotiin yöksi. Hän oli istunut myöhään iltaan punoen seppeleitä ja koristaen arkkua, se kävi hitaasti, hän ei ollut tottunut, ja itku sumensi tavan takaa hänen silmänsä. Toinen vaimoista tuli uudelleen iltapäivällä tuoden hänelle hiukan ruokaa, hän auttoi häntä myöskin kokoamaan vaatteitaan ja korjaili niitä niin hyvin kuin saattoi.

Hän viivytteli hiukan lähtöään illalla, seisoi tuokion katsellen ympärilleen eikä oikein tiennyt, saattoiko lähteä.

— Et kai aio valvoa?

— En, en valvo.

Vaimo meni, Kristofer jäi yksin.

XXII.

Iltapäivällä seuraavana päivänä Kristofer ponnisteli mäkeä ylös iso mytty kädessään. Hän oli saattanut isänsä hautaan, kulkenut yksin rattaiden perässä paikatuissa vaatteissaan läpi kylän, sillä välin kuin kellot vaikeroivat ja pauhasivat tornissa ja täyttivät ilman valitushuudoilla. Sitten hän oli ollut Faretissa hakemassa omaisuuttaan ja hyvästelemässä ja kiittämässä, ja Gunhild ja Emma, vähämieliset sisarukset, olivat saaneet seurata häntä pihan poikki ja seisoa aidan takana katselemassa, kun hän meni. He seisoivat siinä pitäen toisiaan kädestä, kaksi avutonta lapsiparkaa, jotka janosivat hyvyyttä ja lämpöä ja palelivat ihmisistä uhoavassa kylmyydessä. He seisoivat siinä kuin kaksi pientä lammasta aidan takana, muuten sieluttomilla kasvoillaan ihmeellisen surullinen ilme — ja äkkiä he purskahtivat uikutukseen, epätoivoiseen ja murheelliseen itkuun, joka pisti häntä niin kuin oas. Hänen täytyi olla kova — häntä halutti mennä takaisin ja panna kätensä heidän kaulalleen ja painaa molemmat puoleensa — mutta siitä ei olisi ollut hyötyä, se ei olisi auttanut siitä, mikä edessä oli. Niinpä hän vain huiskutti kädellään ja kiiruhti eteenpäin rinnettä ylös, sydän raskaana, mieli ilottomana.

Alussa oli metsä mukana.

Se seurasi polun kummallakin puolella, korkeita, tuuheita, humisevia kuusia ja siellä täällä joitakin mäntyjä. Ne seisoivat maan kamaraan tarrautuneina, juuret kokonaan näkyvissä, oli kuin niillä olisi ollut linnunvarpaat — isot, elävät, matomaiset jalat, jotka kiemurtelivat sammalen halki ja kohottivat polvensa päivänvaloon. Mutta rinteen noustessa metsä kävi harvemmaksi ja puut matalammiksi, pihlajia ja pähkinäpensaita ilmestyi vähitellen joukkoon, niinikään koivuja, tammivesakkoa, raitoja ja leppiä. Kristofer pysähtyi ja leikkasi itselleen sauvan, hän loi samassa katseensa metsän yli, joka lepäsi hänen allaan vihreänä mäkenä ja levisi tasamaaksi vasta laakson pohjassa. Hyvästi, sanoi jokin hänessä, hän näki edessään nummen, pienen pienen katon rinteen alla, kirkon kummullaan hautojen ympäröimänä — — — alakuloisuuden helmiäishohto loi loistettaan jokaiseen muistoon, hän nieleskeli vähän aikaa ja jatkoi taas.

Mutta kun hän tuli ylemmäksi, oli kuin taakka olisi vähitellen liukunut hänen hartioiltaan, mieli täyttyi ihmettelyllä ja rauhalla — lopulta hänellä ei enää ollut muuta kannettavaa kuin myttynsä, se punainen, kokoonkiedottu huivi, jossa hänen omaisuutensa oli. Hän oli kantanut sitä kädessään, nyt hän pisti sauvansa solmun alle ja nosti mytyn olkansa taakse, se oli ehkä sillä tavoin kevyempi. Ja polku ryömi hänen edessään ja vei jalkaa hitaasti ylöspäin, varovasti ja varmasti äkkijyrkännettä kohti, joka kohosi laakson edessä huimapäisine katajineen ja hoikkine, kitukasvuisine mäntyineen. Aurinko oli jo aikaa ollut kätkössä tunturin takana, ja tuuli tuli rapisten perille varjojen halki, lievä viileys levisi ylt'ympäri. Eräässä kohdassa oli hiljainen hyttysparvi polun yläpuolella, harmahtava, aaltoileva harso, joka supistui ja laajeni — jonkinlainen elävä olento, hän ajatteli, naamioitu, laahushunnulla verhottu. Se puuhaili siinä viileydessä ja liikkui kiireesti, salaisen elämän hiljainen lähde. Kristofer kiersi kaukaa — kun hän tuokion kuluttua käänsi päätään, kiehui parvi siinä edelleen ja muutti muotoaan pitkulaisen kuhilaan kaltaisena. Vielä kerran hän katsoi taakseen — vieläkin hän erotti jonkinlaisen pilven, kapean usvapatsaan, joka häilähteli polulla ja herätti hänessä ihanan muiston ja toi sanoman hänen kaipaavaan mieleensä. Ja päivä painui, ja pilvet sinersivät, ja pohjoisessa syöksyi rinnettä alas vesiputous — värisevä kieli, jota tuuli kosketti ja joka täytti ilman heikolla kohinalla…

Hän pääsi jyrkänteelle otsa hiessä, laski mytyn maahan ja hengähti hiukan. Laaksoon oli tullut ilta, kasvava hämärä, joka taajeni yötä kohti ja kietoutui hiljaa maiseman ympärille. Mutta ylhäällä tunturilla oli vielä päivä, yhä kimalteli tunturilakeus auringossa niin kauas kuin hänen katseensa kantoi ja vielä kauemmaksi. Se lepäsi laveana taivaan alla pitkin, hiljaisin ääriviivoin, niin kuin oli levännyt tuhansia vuosia — avoimena auringolle ja avoimena tuulelle; siinä oli kapeita metsäjuovia, kanervakankaita ja soita ja alastomia kallioita, jotka pyöristyivät uneksivina ylös notkojen keskeltä ja nostivat toisinaan selkäänsä kivilohkareen, talon kokoisen jättiläispään. Ne lepäsivät siellä yksinäisinä ja tuijottivat eteensä jäykin kivikatsein ja katsoivat toisiinsa tunturilta tunturille — pitkänäköisinä kuin taivaan kotkat, raskasmielisinä kuin pimeys itse. Ja laajalti ympärillä kimalteli kanerva laskevan auringon valossa pienen pienin helmin, hienoin haurain purppurakelloin, joita vilisi jokaisessa varvussa. Se seisoi niin hiljaa, niin iloisena illassa — niin suloisesti ihastuneena iltaruskoon, sekoittaen siihen oman lempeän punerruksensa ja vangiten sen kultaiset säteet. Se seisoi siinä niin kauniina ja puhtaana, niin kiitollisena elämästä, niin täysin onnellisena osastaan, siinä piili salattu hartaus, täydellisen antautumisen kyky, sen nöyryys ja värisevä ihanuus, joka on elämän avain ja joka paljastaa sen syvimmät salaisuudet. Kristofer katseli ympärilleen — kanerva tuli hiljaa liukuen häntä kohti, kanerva kohtasi häntä kaikkialla. Se punersi koivikon ympärillä, joka kohosi valkeana etelässä päin, se hehkui kaukana selänteillä, se hymyili hänen kenkänsä vieressä. Ja tässä hehkuvassa punassa solui polku yhä eteenpäin — kapea, kiemurteleva uurre, joka katosi hiljaisesti loimuavaan valoon.

Kristofer seisoi vähän aikaa sauva kädessä, hänet valtasi sanoin selittämätön tunnelma, oli kuin hän olisi seisonut maan reunalla ja nähnyt taivaan aukenevan päänsä päällä, nähnyt pyhyyteen itseensä. Iltalaulu, ajatteli hän hiljaa, tietämättä, mistä sana tuli, ja hän otti myttynsä ja lähti taas, oli kuin hänen yläpuolellaan olisi soitettu, soitettu illan ja pyhän tuloa. Ja kun hän nyt asteli siinä polkua, pitkin, kodittomampana kuin koskaan ennen, kun hän seurasi sen ruskeata uurretta ja kuuli soran natisevan jalkainsa alla ja tunsi kanervan sivelevän polvia rehellisillä, karkeilla käsillään — niin, kun hän vaelsi hiljaisuuden halki alas länteen painuneen auringon häikäisevää, kuparinhohtoista loimua kohti, alkoi hän tuntea onnea, turvallista varmuutta, josta ei koskaan ennen ollut tiennyt. Haapa, joka seisoi kuunnellen parvessaan, mättäät, jotka nukkuivat niityllä luoden pitkiä, yhä kasvavia varjoja, vesiuurros kummun juurella, joka lepäsi suossa niin kuin virtaava valo — hänen omat unelmansa ympäröivät häntä, hänhän kulki keskellä haaveittensa valtakuntaa ja antoi käden lakaista kanervikkoa huulillaan mykkä riemu ja tunsi, että se todella oli olemassa! Hän ei enää menettäisi sitä, ei heräisi näkemään, että se oli kuihtunut, että se oli unta ja muuttui arjeksi ja tomuksi. Hän oli ollut täällä kerran lapsuudessaan ja painanut paikan mieleensä koko sydämensä hartaudella, nyt hän oli tullut takaisin ja tunsi sisimmässään joka askeleella, että hän oli syvästi ja ikuisesti kotona, yhteinen alkuperä liitti hänet siellä kaikkeen. Oi Jumala, kaikki oli siis hyvin, kaikki oli siis kääntynyt parhaaksi ja käynyt sittenkin hänen tahtonsa mukaisesti.

Metso nousi maasta ja lensi suhisten hänen ohitseen, se herätti hänet paikalla ja toi hänen ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, hän jännitti silmänsä ja seurasi henki kurkussa sen matkaa, kunnes se oli vain piste sinessä. Se lensi kaaressa ruskotusta kohti — tuolla se laskeutui kanervikkoon, se oli löytänyt makuupaikan, missä oli suojassa yöltä ja pimeydeltä. Ja jälleen ilo kuohahti hänessä: hän nukkuisi itsekin tunturilla, sillä oli epävarmaa, tapaisiko hän ihmisiä, hänen täytyi arvatenkin tehdä niin kuin lintu, paneutua hänenkin kanervikkoon makuulle. Sillä ei vain ollut mitään kiirettä, hämärässä oli niin hyvä kulkea, se ruokki hänen ajatuksiaan ja hiipi hänen mieleensä, sulki hänet rauhallisen ja tyytyväisen tunnelmansa piiriin, hän saattoi vielä ehtiä kappaleen matkaa, vielä päästä pitkälle, ennen kuin yö tuli.

Ja taas Kristofer matkaa eteenpäin, jälleen hän vaeltaa kanervikon halki, niin kuin hän on vaeltanut unelmissaan, ja kuulee, miten varvut liikahtelevat hänen ympärillään lähettäen iltaan hauraita, ritiseviä ääniä. Ja laajalti ympärillä vaipuu lakeus lepoon, laajalti ympärillä vajoaa tunturi takaisin ihmeelliseen, sulkeutuneeseen rauhaan. Lampien ja järvien katse käy uniseksi, kanervikko harmaantuu hitaasti hämärässä, pimeys kokoaa pensaat ja vesakon, ääriviivat katoavat, rajat lakkaavat olemasta. Mutta polun takana, kaiken takana kumpuaa hiljainen kultalähde sineä kohti.

Hiljaisuuden vallitessa taivaan ja maan välillä vaeltaa Kristofer onnellisena eteenpäin…

XXIII.

Sen yön Kristofer nukkui kanervikossa — syvästi ja hyvin, suojaisassa kuopassa, johon aurinko oli koko päivän paahtanut — siinä hän makasi kuin mikäkin jänis mytty pään alla ja nuttu peittonaan ja nukkui, nukkui, kunnes aamu tuli.

Tuuli herätti hänet, se tulla tassutteli päivänkoitteessa ja kajosi häneen kylmillä käsillään ja vihelsi hiljaa hänen korvaansa, heti hän muisti, missä oli, ja asettui istumaan kanervikkoon ja katsoi unisena ympärilleen:

Taivas ja maa vastasivat katseeseen, lempeällä sinellä ja hehkuvalla punalla oli ystävällinen, elävä ilme — sen pienen tuokion ajan, jolloin unen sumut hunnuttivat hänen näkönsä, oli kuin jokin silmä olisi tarkannut häntä, kuin aamu itse olisi seisonut hänen vieressään ja katsellut häntä tutkivasti. Seuraavassa hetkessä hän istui yksinään ja näki vain kanervikon, joka leikki tuulessa kaukaisen, tutkimattoman taivaan alla, jossa valkeat pilvet kiitivät. Hän istui aivan valveilla, palellen ja väristen, lakeuden ympäröimänä joka puolelta, kaukana pohjoisessa kohosi sinitunturi sulkien tien; sitten hän tunsi olevansa pahasti nälissään ja otti myttynsä. Kulkunen heräsi ja liikahti, harmaa sukkakerä vieri ulos, rasvainen paperipussi kurkisti esiin ja raamatunhistoria tahraisine sinisine karsineen — — vähän ajan kuluttua hän pureksi leipää ja käristettyä silavaa ja joi palanpaineeksi piimää. Ja taas läikähti ilo hänen sisimmässään, taas häneen palasi tuo kotoinen tuntu, varmuus, hartaus, syvä mielihyvä siitä, että oli olemassa. Ihan hänen vieressään riippui kimalainen kanervassa imien mettä, se keinui hiljaa tuulessa — pieni tyytyväinen veli, joka söi aamiaista niin kuin hänkin. Ja tuulihaukka lensi matalalta hänen ylitseen, se kiiti tiehensä valoisassa aamussa hillittömänä ja huimapäisenä kuin vihuri. Kristofer heilutti sille lakkiaan istuessaan siinä ruokaa suussaan ja jakaessaan hyvinvoinnin tunnetta kaiken ympäröivän kanssa, oli kuin hän olisi tavallaan nähnyt siinä oman itsensä, oman nuoren, vallattoman mielensä… Sitten hän kuivasi kätensä kanervaan, pisti lakkiinsa vaivaiskoivun oksan, solmi mytyn kokoon ja lähti.

Koko sen päivän hän kulki tunturilla, koko sen päivän hän astui pohjoista kohti tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Hän ei tiennyt ajan kulusta, hän söi, kun oli nälkä, ja lepäsi hetken, kun väsyi liiaksi. Välistä hän otti kengät ja sukat jalastaan ja kahlasi hiukan matalassa lammikossa — sitten hän taas jatkoi matkaa uusin voimin, koko nuoruuden lannistumattomalla rohkeudella. Oli kuin hän olisi vahvistunut kävelystä, kuin tunturista olisi jalkopohjien läpi virrannut häneen voimaa, hän nosti pienen päänsä korkealle, ja hänestä tuntui koko ajan kuin hän olisi ollut päämäärässään, kuin hän olisi parhaillaan harjoittanut tointaan, ja hän näki tulevaisuutensa leviävän ympärillään. Miten pitkä matka hänellä oli jäljellä, missä Nils laumoineen oikeastaan oleili — — se ei häntä lainkaan huolettanut, hän tiesi Nilsin olevan jossakin kauempana tunturilla, missä oli hyviä laidunmaita, niin että hän kyllä löytäisi perille. Miten hänen oli jatkettava matkaa — sille Kristofer tuskin uhrasi ajatustakaan, hän kulki vain eteenpäin siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuisi, että kaikki lopulta kävisi niin kuin hän toivoi.

Iltapäivällä maisema jylhistyi, sen aallot kävivät isommiksi ja korkeammiksi, notkot syvemmiksi, suot leveämmiksi, sinitunturit, jotka kohosivat hänen edessään, työnsivät juurensa lakeutta kohti — pitkiä, jyrkkiä selänteitä; kun Kristofer pääsi jonkin harjalle, saattoi hän nähdä peninkulmien päähän. Vielä olivat vaarat punaisia kanervasta, mutta vihreätäkin näkyi, vihreitä rinteitä ja juovia, jotka kasvoivat tunti tunnilta. Ja joka kerta Kristofer seisoi hiljaa harjalla ja tähysteli kädellään varjostaen ja tehden silmänsä veitsenteräviksi — tuo musta tuolla mäessä tai tuo valkoinen hänen edessään, eikö se liikkunut? Ei, sitten se olikin vain katajapensas tai kivilohkare kanervikossa tai kellastuneen ruohon peittämä mätäs. Ja joka kerta hän pettyi yhtä pahasti ja antoi päänsä painua ja jatkoi matkaansa — sitten hän jälleen oli täynnä toivoa, sitten tuli taas jännittävä hetki, sitten hän uudelleen seisoi selänteellä varjostaen kädellään ja tuijottaen eteensä ja etsien lampaita. Ja kun hän saapui vihreään paikkaan, tempasi hän maasta kourallisen ruohoa ja kieritteli lehtiä käsissään ja huomasi, miten pyöreätä ja hienoa se oli, ja tiesi olevansa oikealla tiellä. Hän puraisi sitä ja tunsi sen makean ja äitelän maun ja oli sitä mieltä, että se maistui auringolta ja kesältä, tunturilta ja lakeudelta ja kaikelta, mitä ympärillä oli.

Pari kertaa hän kohtasi lintuja, ne torkkuivat polulla hänen edessään ja lähteä jymistivät lentoon kirkuen ja meluten, ukkometsoja, koppelolta ja teeriä, ne oleskelivat koko kesän tunturilla ja siirtyivät vasta myöhään syksyllä alas laaksoon. Ja joka kerta hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ihmisiä — kuin hän olisi tavannut toisia ihmisiä, toisia hänen kaltaisiaan olentoja. Kerran hän myöskin näki jäniksen, se sätkähti pystyyn kanervikosta aivan hänen läheltään ja loikki pakoon sarkahousuissaan ja katsoi, että joutui tieltä pois, pieni arka ja säikähtynyt torppari, jolla oli vuode jokaisen pensaan alla. Siinä se nyt istui töllistellen ja ihmetellen ja käännellen korviaan edestakaisin ja koettaen ymmärtää, mitä se oli — ei, sitten se taas kävi araksi ja loikki tiehensä etsiäkseen uuden piilopaikan ja pelastaakseen elämälle vielä yhden päivän.

Ja jälleen alkoi päivä painua, jälleen tuli ilta lakeudellakin, töyräät alkoivat sinertää, ja pitkiä varjoja hiipi esiin kivien ja kantojen alta. Ja jälleen tuuli laskeutui levolle kanervikkoon, joka punersi hänen ympärillään laskevan auringon hehkussa, ja jälleen oli kuin olisi tullut pyhä — kuin taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja katsonut maahan hiljaisen tuokion ajan, ja maa lepäsi laajana hänen jalkainsa juuressa — hurmaantuneena, kirkastuneena ilta-auringon hohteessa, lepäsi kuin iankaikkisuuden säteiden valossa ja vietti mielenylennyksen hetkeä ja vastasi kunnioittavasti taivaan katseeseen. Kanervasta ja pursusta, ruohosta suolla ja pensaasta töyräällä huokui rauhaa, lempeätä suloa, joka oli niin kuin kukkaistuoksu illalla. Kaikesta huokui kaipausta, tomu katsoi ikävöiden ylös valoon, katoavaisuus tunsi koti-ikävää —sillä oli muistamisen hiljainen hetki.

* * * * *

Senkin yön Kristofer nukkui kanervikossa, joka taipui hänen ylitseen pienin, hennoin äännähdyksin ja pakeni ja rapisi hänen allaan, jos hän hiukankin liikahti. Sinäkin yönä hän lepäsi ulkona lakeudella — jalat jäykkinä ja kankeina kuin pölkky, ja nukkui nukkumistaan. Ja jälleen hän aukaisi silmänsä ja kohtasi uuden, kastetuoreen aamun, jälleen hän avasi myttynsä ja aterioi hyvällä ruokahalulla — sitten hän taas nousi ja lähti. Tosin hänen ruumiinsa oli jäykkä ja raskas ja hänen täytyi ponnistella, ennen kuin pääsi pystyyn, mutta hän jatkoi sittenkin matkaansa, kulki, kunnes jäseniä ei enää pakottanut, kunnes väsymys ja kankeus katosi. Täytyi käyttää aamuhetkeä hyväkseen, päivällä oli niin kuumaa, että vaatteet liimautuivat ruumiiseen ja haittasivat yhtämittaa jalannousua. Niinpä hän paapersi eteenpäin pitkillä kolvillaan, kankaiden poikki, pajujen lomitse, soiden yli — eteenpäin pohjoisessa näkyviä sinituntureita kohti. Tist, tist, kuului hänen ympäriltään, kirvinen kutsui kanervikossa, ja silloin tällöin hän kohtasi riekon, joka ponnahti noituen lentoon, kun ei enää uskaltanut maata alallaan. Teeri oli vähemmän arka, se nosti vain päänsä varvikosta ja piti häntä olinpaikastaan silmällä. Kristofer saattoi mennä ihan sen vierestä, se makasi paikoillaan tarkaten häntä ja punniten mahdollisuuksiaan jalat joustimien tavoin jännitettyinä ja seurasi häntä liikkumattomalla katseellaan. Rautiainen tirkisteli katajasta, tiaisparvia lensi ilman halki nytkähtelevään, keikkuvaan tapaansa, räkättirastas pärpätti rämeikössä, kala uiskenteli hiljaa järvessä, kaikkialla oli elämää ja liikettä. Ja väliin hän kuuli tunturikurmitsan äänen, se istui jossakin mättäällä ja vihelsi, pitkiä, pehmeitä, surumielisiä säveliä, jotka olisivat voineet tulla kaisloista ja ruovoista, tuulesta ja yksinäisyydestä, joka häntä ympäröi. Oli kuin tunturilla itsellään olisi ollut puhekyky, kuin linnut tuolla suolla olisivat olleet sen oma alakuloinen ääni.

Myöhemmin päivällä kaikki vaikeni, räkättirastas ei pärpättänyt enää, rautiainen istui hiljaa vesakossa, tunturikurmitsa oli ääneti suolla, kala lakkasi uiskentelemasta järvessä. Tunturin piirteet jäykistyivät, vaivaiskoivu seisoi liikkumattomana helteessä, jäkälä ja sammal rutisivat jalan alla, kallio höyrysi kuumuudesta — Kristofer ponnisteli yhä eteenpäin. Hän kulki kirvelevässä paahteessa unisena ja velttona, silmät puoliummessa ja veti lyhyttä varjoa perässään — ainoa, mikä peninkulmien alalla liikkui ja oli elävä. Hiukan matkaa vielä hän ajatteli ja katsoi lähintä selännettä ja asetti sen äärimmäiseksi päämääräksi, tuonne varjoon vain, sitten hän heittäytyisi maahan ja nukkuisi iltaan asti. Mutta kun hän oli päässyt harjalle, asetti hän itselleen uuden päämäärän ja ajoi itseään vielä kappaleen matkaa eteenpäin — ensin tuon suon yli, ensin tuonne koivikkoon, sitten hän saisi levätä, sitten hän saisi heittäytyä nenälleen kanervikkoon, saisi hukkua, häipyä siniseen uneen —

Äkkiä hän hätkähti:

Selänteen rinteellä kohosi eläin jääden seisomaan ja tuijottamaan eteensä. Se oli vajaan sadan askeleen päässä hänestä ja nuuski ja kuunteli valppaana ja epäluuloisena, paksu lammas, jolla oli kaulassaan kaulain ja kyljessään ruskea merkki, tervaristi harmaan keltaisessa villassa. Se oli varmaan kuullut jonkin äänen, tuntenut, että ihminen oli lähellä — nyt se seisoi vaiti ja vartioi, valmiina juoksemaan tiehensä, valmiina antamaan pelolle vallan ja ryntäämään pakoon rajulla vauhdilla. Se ei vain ollut varma siitä, mistä käsin vaara uhkasi, sen vuoksi se jäi siihen seisomaan ja tuijottamaan, leuat liikkumattomina ja jalat jäykkinä.

Kristofer pysähtyi samassa hetkessä, väsymys oli kuin poispuhallettu, hän astui varovasti askeleen syrjään ja painautui hitaasti kanervikkoon. Hän makasi sydän jyskyttäen ja kurkisti varovasti varpujen lomitse koettaen nähdä tulematta itse nähdyksi. Vähän matkan päässä jokin taas liikahti, toinen eläin kohotti päätään ja sen takana vielä yksi — koko mäki oli täynnä lampaita, niitä vilisi kivien ja mättäiden, pajujen ja vaivaiskoivujen välissä, ristin rastin, niitä oli ympäröivässä kanervikossakin. Selkiä pyöristyi maasta, korvia pisti esiin, pieniä suippoja turpia tuli näkyviin, leveitä häntiä ja hoikkia jalkoja, lihava takaruumis, kapea kaula — — — minne Kristofer siirsikin katseensa, se kohtasi elämää ja taas elämää. Toiset makasivat vierekkäin yhdessä röykkiössä, toiset olivat hajallaan siellä täällä, mutta kaikki ne lepäsivät ja märehtivät helteessä ja jauhoivat hiljaa leuoillaan ja katsoivat eteensä unisin silmin. Tuo yksi vain oli pystyssä ja kuunteli — valppaana ja hiljaa väristen, oli kuin se olisi nuuskinut koko ruumiillaan, raisuna ja villinä tunturielämästä, arkana pitkästä, kahleettomasta vapaudesta. Siellä oli jotakin, siellä oli jotakin… ei, muut makasivat ihan hiljaa, vain kimalainen pörisi kanervikossa täyttäen sen unettavalla äänellään. Lampaan kurkkuun pulpahti jokin möykky, alaleuka liikahti, se pureskeli hetken ja lakkasi taas — sitten se laskeutui hitaasti maahan ja torkahti jälleen auringonpaisteeseen.

Kristoferin sydän lämpeni, hän kävi sisimmässään iloiseksi kuin lapsi. Hän tirkisteli varpujen lomitse ja siirsi katseensa eläimestä eläimeen, näki niiden loikovan tuossa rauhallisina ja äänettöminä ja hienontavan ruokaansa suloisesti hyvinvoipina — ne matustivat ajankuluksi siinä levätessään. Se oli hänestä kovin kaunista, ja hän tunsi, miten hellyys kasvoi hänessä, eikä voinut, ei voinut katsoa tarpeekseen, oli kuin hän olisi katsonut jostakin raosta uuteen, luvattuun maahan, missä kaikki oli viattomuutta ja kauneutta ja rauhaa. Eläimet, jotka lepäsivät tuossa — miten hyviä ne olivat, miten tyytyväisiä, miten lempeitä, miten turmeltumattomia luonnoltaan, oli kuin Jumala olisi luonut ne eilen, ne tulivat suoraan Jumalan käsistä eikä ihmissormi ollut niitä saastuttanut, ne olivat samanlaisia tänään kuin luomisen aamuna, Jumala oli päästänyt ne suoraan kanervikkoon, puhtaina ja uudestiluotuina. Kristofer uskalsi tuskin hengittää, ei vain häiritä, hän ajatteli, ei säikähdyttää millään tavoin, maata vain ja kutistua pieneksi ja olla niitä lähellä ja katsella niitä. Oi, hänen tuli niin hyvä olla, hän oli tulvillaan sanomatonta elämänriemua, oli kuin hän olisi ollut polvillaan elämän kynnyksen edessä ja nähnyt sen salaisuuteen. Jumala, hän kuiskasi, anna minun jäädä tänne tunturille, tee niin, että minä saan olla Nilsin luona —

Eläimet alkoivat liikkua, toinen toisensa jälkeen nousi ja maisteli kanervaa ja nuuski mäelle päin, jokin tiuku soi hiljaa ja suloisesti — tuokion kuluttua olivat kaikki jalkeilla ja hajaantuivat hitaasti rinnettä alas. Askel askeleelta ne siirtyivät eteenpäin, takkuisia villaruumiita tunkeutui pensaiden läpi, ruskeita tervaristejä tuli näkyviin ja katosi taas, jonkin kerran näkyi valkeakin, sitten ne tulivat alas notkoon — pitkä, kaartuva jono eläimiä, jotka nousivat nakerrellen mäen ja häipyivät toiselle puolelle. Mutta vasta kun viimeinen oli siirtynyt selänteen yli, hiipi Kristofer varovasti perässä, kunnes taas sai eläimet näköpiiriinsä — sillä tavoin hän seurasi lampaiden kintereillä koko pitkän iltapäivän, kanervikon tuoksuessa hunajalta auringossa ja paarmojen ja kimalaisten suristessa ympärillä. Oi, miten kauniita ne olivat, hän ajatteli ja kuuli, miten kulkunen hyrisi mytyssä ja valitsi yhden eläimistä muka itselleen. Se saisi kulkusen kaulaansa ja kulkisi sitä soitellen tunturilla ja olisi komein kaikista lampaista! Hän liukui mahallaan, hän ryömi polviensa varassa, pari kertaa hän nousi seisomaan pajupensaan takana ja kurkisti varovasti vesojen lomitse. Ja niin hän kulki suoraan muuatta miestä kohti, joka istui kivellä ja tuijotti häneen, hopeanharmaa ukko, jolla oli siniset silmät ja syviä ryppyjä kapeissa kasvoissaan. Musta paimenkoira lepäsi hänen edessään kanervikossa, se makasi pää käpälien välissä ja katsoi herkeämättä Kristoferiin.

— No, mies, kuului hetken kuluttua.

Tämä ihmisääni hiljaisuudessa — Kristofer havahtui, hän seisoi aivan Nilsin edessä ja kohtasi hänen viisaan, tutkivan katseensa. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja nähnyt ympärillään kylmän ja ankaran todellisuuden, hänen asiansa painoi raskaana hänen rintaansa, hänestä tuntui, ettei hän voinut sitä esittää, se kävi yhtäkkiä niin mielettömäksi.