Polku

XXIV.

— Minä olen katsellut sinua vähän aikaa, mistä sinä tulet?

— Minä tu-tulen alhaalta laaksosta.

— Sinä tulet laaksosta — mitä sinä täällä sitten teet?

— Minulla oli asiaa —

Siniset silmät katsoivat katsomistaan.

— Sillä ei kai ollut pahaa kiirettä, sinä liikut melko hitaasti.

— Minä en tahtonut peloittaa lampaita.

— Etkö voinut kiertää?

— Minua halutti ensin katsella niitä.

— Hm.

Vanhus antoi päällään merkin.

— Lähemmäksi, mies, minua haluttaa katsella sinua!

Kristofer astui muutaman askeleen, Nils katsoi häneen pitkään.

— Niin arvelinkin, sinä olet Elsen lapsi.

— Niin, minä —

— Odotahan vähän, siellä Ruglandissa, sinähän se tulit yöllä — ja nukuit seisoallasi ha'an veräjällä, sinä menit silloinkin ensin lampaiden luo.

— Niin, minä tulin kysymään, voisinko päästä sinulle paimenpojaksi.

— Niin teit, niin teit —

Siniset silmät tarkastelivat jälleen.

— Ja nyt olet arvatenkin tullut kysymään minulta vielä kerran?

— Niin, niin minä ajattelin.

— Oletko ennen paimentanut?

— En, en ole —

Nils hymyili.

— Etkö ole, no niin, sen näkikin hyvin siitä, miten sinä tulit, minä tahdoin vain koettaa, puhuitko totta. Mitä minun vielä pitikään kysyä — milloin sinä lähdit kotoa?

— Kaksi päivää sitten, minä lähdin iltapäivällä.

— Sitten sinä olet kulkenut nopeasti, mutta yöt, niissä sinä ne olet nukkunut?

— Kuopassa kanervikossa.

— Ja se kävi hyvin?

— Kävi.

Nils viittasi kädellään:

— Istu, sinä voit olla väsynyt.

Kristofer istuutui, jalat tärisivät hänen allaan.

— Sinä tunnet ylämaan ennestään?

— En, en tunne.

— Sinä et tiennyt minun olinpaikkaani?

— Tiesin, että sinä olit jossakin pohjoisessa, tarkkasin laidunmaita, arvelin löytäväni lampaita —

— Ja kun ensin olit löytänyt lampaat, sitten löytäisit toki Nilsinkin, niin kai ajattelit?

— Niin, niin minä arvelin.

— Mutta etkö sinä lainkaan ajatellut sitä, että Nilsillä saattaisi olla tarpeeksi paimenpoikia?

— Sen verran täytyi uskaltaa, mi-minä vain ajattelin.

— Ja ellei se käykään laatuun?

Kristofer ei vastannut heti, hänen syvät silmänsä tuijottivat Nilsiin merkillisin, kipein ilmein.

— Semmoista en milloinkaan tahtoisi ajatella.

Nilskin oli vähän aikaa vaiti, oli kuin hän olisi miettinyt vastausta.

— No, mutta sanohan minulle eräs seikka, kun sinä et ole paimentanut, mistä sitten voit tietää, että tahdot olla paimenena?

— Se on ollut minulla, la-lapsesta asti, minä olen tuntenut sen koko ajan —

— Etkä kuitenkaan ole koettanut?

— Minä tulin kipeäksi, tämä selkä se oli vialla.

— Hm, senhän kyllä näkee — mutta entä sitten kuin tulit taas terveeksi?

Kristofer loi katseensa maahan.

— Minä olin silloin toisten luona, minun äitini oli kuollut.

— Olen kuullut kerrottavan siitä. No, sinä sanoit olleesi toisten luona?

— Minut oli pantu kotoa pois, tarkoitin.

Nils nyökkäsi.

— Sinä olet siis levännyt ja — — entä sitten, mitä sinä sitten teit?

— Minä olin vieraiden hoidettavana tä-tähän asti, ne väittivät, etten minä ollut terve.

— Olit vieraiden hoidettavana tähän asti? Kuka sinusta maksoi?

Kristoferin kasvot kävivät tummanpunaisiksi, Nils näki sen ja väistyi.

— No, se on samantekevää, se ei kuulu minuun, mutta kun rahat loppuivat, niin ne arvatenkin polttivat sormensa ja päästivät sinut heti menemään?

Kristofer katsoi häneen vilpittömästi:

— Ne tahtoivat tehdä minusta su-suutarin.

— Kutka tahtoivat?

— Nimismies tahtoi, hän ja kaitsija —

— Sanoitko suutarin?

— Niin, ne puhuivat siitä.

— Ja sitten sinä lähdit tänne tuntureille?

— Niin, minä en voinut ruveta suutariksi.

— Sinä et voinut ruveta suutariksi —

He puhelivat vähän aikaa asiasta, Nils kysyi hänen ikäänsä, sitten hän istui tuokion tuijottaen ilmaan.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän äkkiä kumartuen taputtamaan koiraansa — sinun ei tarvitse ruveta suutariksi, minä opetan sinut, tarkoitan.

Kristofer nousi kiireesti pystyyn:

— Si-sinä siis ta-tarvitset minua?

Silloin Nils hymyili jälleen ja pudisti hopeanharmaata päätään.

— Minulla on kyllä tarpeeksi paimenpoikia, niin että sitä en juuri voi sanoa, mutta minun ymmärtääkseni sinä tarvitset minua!

— Minä saan jäädä?

— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?

Kristofer katsoi häneen epävarmasti.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Millainen ihminen minä olisin, jos antaisin sinun mennä takaisin! Ihmishirviö, totisesti — vai mitä sinä itse tekisit, jos sinä olisit täällä paimenena ja minä seisoisin sinun edessäsi tahtoen päästä paimenpojaksi ja olisin uneksinut siitä koko elämäni? Antaisitko sinä minun mennä takaisin, jos tietäisit, mitä minä nyt tiedän — mennä täältä ylämaasta lampaiden luota alas laaksoon elää kitkuttamaan suutarina? Tekisitkö minulle semmoisen tempun? Et ikinä! Ja olkoon Nils muuten millainen mies hyvänsä, hänkään ei sitä missään tapauksessa tee, ja niin on se asia puhuttu loppuun. Sinä et tahdo olla suutarina, sinä tahdot mieluummin paimentaa — hyvä, sinä saat paimentaa, meillä on tarpeeksi suutareita ennestään. Täällä olen minä nimismies, näetkös, minä olen vuokrannut tämän maan rotkosta tuolla pohjoisessa Rokkeniin etelässä ja hallitsen täällä niin kuin itse tahdon!

Pitkä, kömpelö Kristofer kuunteli suu värähdellen.

— Sa-saanko minä siis olla sinulla paimenpoikana?

— Sinä olet minulla paimenpoikana, ja juuri nyt me alamme paimentaa, meidän täytyy heti lähteä matkaan, jos aiomme ehtiä kiertää ennen yön tuloa, emmeköhän ole puhelleet jo tarpeeksi kauan. Sinä saat oppia »käymään reunan», sen me teemme ainakin kaksi kertaa päivässä, minä olin juuri lähdössä, kun huomasin sinut tuolla mäellä. Sinä etenit niin hitaasti, luulin ensin näkeväni varkaan. Vai koirako sinut ensin huomasi — — miten on, sinä olet ehkä nälissäsi?

— Oh, kylläpähän tässä kerkeää.

— Täytyykin keretä, meillä ei ole aikaa syödä nyt, sinä saat ruokaa, kun päästään perille. Minä asun näet herroiksi, minulla on talo ja keittiö ja keittiömestari ja kokki ja kaikki — erinomaisen komea talo, kuninkaalla ei ole hienompaa kuin minulla, Mydanin linnaksi me sitä nimitämme. Niin, tosiaan, sinusta tuntuu varmaan oudolta, kun joudut muuttamaan tuommoisista laakson pikku mökeistä oikeaan linnaan, sinun käy niin kuin Tuhkimuksen, pääset ylhäisiin oloihin!

Nils oli merkillisen veitikkamaisen näköinen.

— Nimesi, minä en enää muista —

— Kristofer.

— Kristoferhan se oli, tule nyt, me lähdemme heti, pysy nyt minun perässäni ja näyttäydy niin vähän kuin mahdollista äläkä koskaan ole näkevinäsi lampaita, niitä ei pidä häiritä, jos ne vain pysyvät siellä, missä tulee. Ja sitten olet ehkä huomannut, että Meidän Herramme on luonut meidät sellaisiksi, että silmät ovat kallossa, ne eivät ole mahassa eivätkä myöskään polvissa. Koeta sen vuoksi katsoa vain päälläsi ja laita, että kaikki muu on kätkössä — — —

Nils napsautti sormillaan ja lähti menemään katsomatta taakseen. Koirakin ponnahti samassa pystyyn ja seurasi valppaana ja viisaana hänen kintereillään, ja Kristofer tuli onnellisena perässä pää pyörryksissä ja kivistävin jaloin. Hänessä humisi, hän kulki kuin huumeessa — — —

* * * * *

Hämärän tultua Nils pysähtyi ja osoitti kädellään:

— Tuolla näet linnani, poika!

Heidän edessään näkyy pimeässä lohjennut kallioseinämä ja rotkossa pieni maja, kiviröykkiötä muistuttava laitos, jossa on katto ja jonkinlainen ovi tai luukku, se on ikään kuin itsestään syntynyt. Kristofer tuijottaa, ja se näyttää hänestä tutulta — maja, hän ajattelee ja muistaa puu-ukon ja hänen asumuksensa, sydän lyö muutaman kerran kiivaasti. Jumala on opastanut häntä, Jumala on ollut hänen kanssaan, nyt hän itse seisoo oven ulkopuolella, unelma on onnellisesti täyttynyt, leikki muuttunut todeksi.

— Miten hieno se on, sanoo hän hiljaa.

Jokin koira murisee majassa, sitten kuuluu muutamia haukahduksia.

Nils odottaa hetken.

— Taitavat jo nukkua, hän sanoo ja kolkuttaa hiljaa luukkuun — ylös nyt, miehet!

Sisältä kuuluu unista mutinaa, sitten luukku avataan.

Nils hiipii varpaisillaan majaan, Kristofer taivuttaa päätään ja seuraa varovasti perässä.

XXV.

Kuluu viikko ja toinenkin —

Kristofer on ehtinyt perehtyä seutuun ja käy reunan nyt yksinään, hän on tosin nuorin paimenista, mutta Nils on pomo eikä tee eroa, mitä toiset paimenet osaavat, se pitää Kristoferinkin osata. Ei auta muu kuin totella paikalla, ottaa hyvä tahto avukseen ja käyttää sekä korvaa että silmää ja yrittää niin hyvin kuin voi.

Siellä on Kristoferin lisäksi kaksi paimenpoikaa — Jon Ekra ja Tarje Time, molemmat tyyniä ja maltillisia miehiä, jotka ovat paimentaneet lampaita jo monta vuotta. Kumpikaan ei ole luonteeltaan erikoisen puhelias, jos heillä on vapaahetki, niin he tavallisesti vain istuvat ja tuijottavat ilmaan vaieten, vaieten kuin kivet heidän ympärillään. Mitä sitten ajattelevatkin, he puhuvat siitä ylen säästeliäästi, kieli käy täällä tunturilla hitaaksi, vikkelyys siirtyy käsiin ja jalkoihin. Mutta he ovat kumpikin hyväntahtoista väkeä, kun Kristofer puhuttelee heitä, on heidän tapanaan hymyillä ennen kuin vastaavat, ystävällistä hymyä, valloittavaa hymyä. Ja varsinkin Jon Ekra hymyilee kauniisti, hän on pieni pisamainen pallero, tukka vaaleanpunainen ja pörröinen, ikää hänellä on noin kaksikymmentäkaksi vuotta. Kasvot ovat reippaat ja hilpeät, veitikkamaiset ja ylen eloisat — siitä huolimatta Jon Ekra on hiljainen. Hän näyttää aika veijarilta — luulisi hänen alati hautovan kaikenlaisia kujeita ja kepposia ja riemuitsevan niistä mielessään. Jon on peräti poikamaisen näköinen, hänellä on pinnallinen luonne, on ihmisten tapana sanoa nähdessään hänet, Jonin ei auta väittää vastaan. Eikä Jon väitäkään, Jon tekee vain työnsä ja antaa jokaisen pitää luulonsa. Ja mitä kujeita hän sitten hautoneekin, mistä kepposista riemuinneekin — ei niistä ainakaan mitään tule, sellainen Jon on. Tarje on sulkeutuneempi, umpimielisempi ja arempi, hänestä on vaikeampi saada otetta. Hän on tumma ja melko pitkä, hiukan nuorempi kuin Jon, mutta paljon vanhemman näköinen. Kasvonpiirteet ovat terävät ja hienot ja hyvin vakavat, ajattelee Kristofer ja aprikoi, mitä hänessä mahtaa piillä. Tarje on melkein kokonaan mykkä, hän sanoo vain sen vähän, mikä on välttämätöntä sanoa. Se ei juuri ilmaise häntä, ei paljasta hänen ajatuksiaan, ei kerro, kuka hän on. Hän muistuttaa viulua, miettii Kristofer tietämättä oikein itsekään minkä tähden, mutta hän käsittää, että Tarje on paimen koko olemukseltaan niin kuin hän itsekin. Ja hän näyttää viihtyvän parhaiten, kun saa kuljeksia yksinään, silloin hän laulaa kuin laulurastas kirkkaalla, syvällä äänellään, se voi kuulua pitkien matkojen päähän tuulen mukana. Mutta jos hän huomaa jonkun kuuntelevan, tietää, että ihmisiä on lähellä — heti laulurastas säikkyy ja vaikenee, vain paimen on jäljellä, nuorukainen, joka kuljeksii sinne tänne toivoen, ettei kukaan näkisi eikä kuulisi. —

Ja sitten Nils, pomo, kuten he sanovat, ylämaan ja lampaiden kuulu herra. Hän on kyllä vanha ja harmaa, hiukan kurtistunut, hiukan taipunut polvista, mutta merkillisen reipas ja jäntevä, uskomattoman kestävä, ihmeellisen sitkeä. Onpa jo hyvä mies, joka kykenee seuraamaan hänen kintereillään, ja vielä parempi, joka pystyy kävelemään hänet uuvuksiin. Lisäksi hän on hillitty ja rauhallinen, hiljainen toimissaan, mutta siitä huolimatta häntä kunnioitetaan tavattomasti. Kun Nils avaa majan oven, on kuin pappi itse astuisi sisään, paimenpojat väistyvät paikoiltaan, heistä tuntuu äkkiä siltä kuin olisivat tiellä — odota vähän, niin pääset peremmälle. Ja kukin harkitsee nopeasti mielessään, onko unohtanut jotakin sinä päivänä, se on niin konstikasta, päivä on täynnä tehtäviä, voihan sattua, että jotain on jäänyt suorittamatta.

— Tahdotko sinä juustomaitoa, vai keitämmekö me vähän puuroa?

Vie tavallisesti aikaa, ennen kuin Nils vastaa, on kuin hän vieläkin olisi ulkona kankaalla, vain ruumis on tullut sisään. Hän istuu mykkänä ja liikahtamatta rahilla, pää kallellaan ja katsoen katsomistaan seinään — hän katsoo ikään kuin kiven läpi, miettiväisenä, hajamielisenä, kokonaan omissa ajatuksissaan. Mutta hän on kuullut kysymyksen eikä unohda sitä, siitä saa olla varma. Kun hän on ajatellut ajatuksensa loppuun, kohottaa hän hiukan päätään ja siirtää katseensa heihin:

— Jahaa, saattaa hän sanoa — voitte keittää vähän puuroa tänä iltana, mutta älkää tehkö siitä liian paksua.

Nilsiä kunnioitetaan hirveästi. Hänen olemuksensa on niin varma ja voimakas, niin vaikuttava kaikessa vaatimattomuudessaan ja rauhallisuudessaan. Mutta eniten se kai on katseen ansiota — noiden ihmeellisen väkevien, läpitunkevien silmien, jotka ovat vaaleansiniset kuin pienen lapsen. Kun Nils katsoo, on parasta, ettei ole mitään salattavaa, joka tapauksessa on selvintä sanoa asiat suoraan —

XXVI.

Päivä alkaa ennen auringonnousua.

— Herätkää, miehet, sanoo Nils ja nykäisee itsensä istumaan työntäen jalkansa makuulavalta, hän on säännöllisesti ensimmäinen aamulla, hän ei tosiaankaan nuku kauemmin kuin on päättänyt. Kyllä, sanoo hän toisinaan ääneen aivan kuin joku olisi herättänyt hänet — ehkä hänen enteensä — Tarje on kuullut sen usein, ja hänestä on tuntunut kuin joku vieras olisi heidän joukossaan. Hän on kuullut sen myöskin illalla, kun hän on istunut yksin linnassa ja odottanut Nilsin tuloa, Nils on usein niin kauan tunturilla, Herra ties, mitä hän siellä tekee, on jo kauan ollut hämärää, tähdet tuikkivat taivaalla. No, nyt polulla kuljetaan, reippaita askelia, jotka lähestyvät majaa, korkorauta kilahtaa kiveen — Tarje avaa oven, jotta lyhdyn valo pääsee ulos ja auttaa pomoa löytämään perille. Ei mitään — ei ihmistä eikä eläintä, vain pimeys ja yksinäisyys, vain tuuli, joka kohisee kanervassa, ja lakeus, joka leviää äärettömänä hänen edessään.

Nils, kysyy hän hiljaa ja epävarmasti ja säikähtää omaa ääntään ja kiiruhtaa sulkemaan oven. Se ei ollut pomo, ei Nils, vaan hänen rautakenkäinen enteensä, joka tulee edellä, hänen enteensä, joka tulee ilmoittamaan, että pata on nyt pantava tulelle — Tarjen selkää karmii. Minkähän näköinen se on, hän miettii, mistä se tulee ja minne menee? Ja olisikohan se mahtanut tulla, jos maja olisi ollut tyhjänä tänä iltana? Onko se jokin salaperäinen voima Nilsissä vaiko tarkkakuuloisuutta hänessä itsessään? Ja olisivatko koirat huomanneet mitään, jos ne olisivat olleet kotona? Vahinko, että hän on yksin, hän ajattelee ja ottaa lyhdyn alas koukusta ja niistää kynttilää sormin, mutta Jon lähti tänään kylään ruokaa ostamaan ja koirat ovat Nilsin mukana ulkona. Enne — onko se ehkä ajatus? Voiko ajatus pukeutua jonkinlaiseen aineeseen — — hän panee lyhdyn liedelle ja ryhtyy tekemään tulta, siitä tulee turvallista lämpöä, ja se on samalla seurana. Tuokion kuluttua nurkassa leimahtaa, tuohi kiertyy hitaasti liekissä, siinä kitisee ja räiskähtelee, ja ennen kuin huomaakaan Tarje istuu laulaen tulen ääressä ja unohtaa ikävyyden ja yksinäisyyden, unohtaa enteen ja kaiken ympärillään. Mutta seis, tunturilla käydään taas, ripeitä askelia, jotka tulevat suoraan majaa kohti, korkorauta helähtää kiveen — tällä kertaa siellä on todellakin Nils, Tarje avaa oven toistamiseen, niin että valo virtaa ulos:

— Nils? hän kysyy niin kuin ennenkin, mutta tällä kertaa hänen äänensä on reipas.

— Niin, kuuluu ulkoa.

Hopeanvalkea pää ilmaantuu valoon, kaksi pyöreätä olkapäätä sukeltaa esiin, pomo seisoo ilmielävänä oven edessä, koirat heiluttelevat häntäänsä hänen jalkainsa juuressa — nyt ne hiipivät yksitellen kynnyksen yli ja menevät nurkkaan, missä kulho odottaa, ja särpivät hyvällä ruokahalulla. Majassa tuntuu nyt niin kotoiselta ja turvalliselta, niin kaikin puolin mukavalta, Tarje pyörähtelee sinne tänne ja löytää kulpin ja löytää puulusikan, pomo on luultavasti hänkin nälissään. Nyt hän istuu lieden edessä ja syö, istuu siinä vanhana ja ryppyisenä ja kuluneena ja käyttää lusikkaa hiljaa kulpissa ja pistelee höyryävää juustomaitoa poskeensa. Herra siunatkoon sinua, ajattelee Tarje ja katselee häntä niin kuin uskollinen koira, oi Jumala, miten mielellään hän suo vanhukselle ruoan, suo hänelle kaiken hyvän, mitä maailmassa on — —

— Ylös nyt, pojat, kuulitteko!

Kristofer nousee unenpöpperössä ja panee jalkansa lattialle — kyllä, kyllä, vastataan hänen takaansa, kaikki he haukottelevat ja oikovat jäseniään, ai, miten kankeita ne ovat, kunpa saisi nukkua vielä tunnin. Mutta pomo on tunnollinen ja pomolla on kiire, hän tietää, että päivä on lyhyt, ja lyö käsiään yhteen ja hoputtaa heitä. Nyt he kompuroivat ulos hämärään kantaen pyttyjä ja isoja sankkoja, Kristofer on välistä niin väsynyt, että tuskin pysyy pystyssä ja hoipertelee kuin juopunut. Heidän pitää ensin lypsää lehmät, Nilsillä on mukana neljä kappaletta, Dagros, Kranselin, Huldra ja Drople —sitten heiltä ei ainakaan puutu maitoa. Ja sen jälkeen on käytävä reuna ja otettava selko lampaista ja katsottava, että ne ovat sisäpuolella — mentävä selänteitä pitkin, seurattava rajaa, mies kumpaakin puolta, kuljettava puolitoista peninkulmaa, kunnes he kohtaavat toisensa Rokkenissa ja voivat heittäytyä lepäämään vähäksi aikaa. Semmoista paimentamista nimitetään ohjaamiseksi, se on nyt yleisin tapa, mutta siihen aikaan oli toisin, siihen aikaan enimmäkseen pidettiin eläimiä koossa, tunturilla kun usein oli petoja. Nils oli edellisenä vuonna vähitellen muuttanut tapaa, sillä lammas menestyy paljon paremmin, kun se saa kulkea ja toimia oman päänsä mukaan, ohjaamisella oli vain se paha puoli, että saattoi menettää monta eläintä. Niinpä niitä olikin vartioitava sitä paremmin, ja niinpä paimenten täytyi käyttää koipiaan — Mydanin linnasta Rokkeniin ja Rokkenista taas takaisin. Siitä saattoi koitua raskas matka monin ylimääräisin toimin, sillä lammas on usein kovin levoton — varsinkin ensi aluksi tunturille tultuaan — se voi kuljeksia mustalaisen lailla sinne tänne ja tuottaa paimenille paljon mieliharmia. Eikä työtä suinkaan helpottanut se, että iltapäivällä oli käytävä reuna vielä toiseen kertaan.

— Minä tiedän, että se on ankaraa työtä, sanoo Nils — mutta sellaista on olla minulla paimenena ja niin minä sen tahdon, jotta tiedätte!

Hän ei säästä paimenpoikiaan, ja vielä vähemmän hän säästää itseään. Mutta hänelläpä onkin oikea aarre vartioitavanaan, yksitoistatuhatta eläintä, ja kaikki on saatava takaisin, kaikkien on palattava tunturilta siihen taloon, mistä ovat tulleet, Gletneen ja Grobohun, Viknesiin ja Eedeen, Spikkaan ja Søilandiin ja Kvinlaugiin ja Vaageen. Siinä on niin vanhoja eläimiä kuin nuoriakin, siinä on numrnilampaita ja typyhäntälampaita ja sheviotteja, siinä on pässejä ja emälampaita ja vuonia, mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä — ja joka-ainoa on uskottu Nilsin huostaan, joka-ainoa annettu hänen säilytettäväkseen. Pomo pitää huolta kaikista ja tietää tarkalleen, montako hänellä on, jokaisella on villassaan merkki ja kaulassaan kaulain, jossa on omistajan nimi. Ola saa olla rauhassa omiensa suhteen ja Jakob ja Simen ja Rars ja Theodor — kaikki järjestään vanhaan Øigaren muoriin asti, jolla on vain yksi lammas, josta hän eroaa vesissä silmin ja sydän särkymäisillään surusta. Kaikki, kaikki voivat olla huoleti, lampaat ovat hyvissä käsissä ja tulevat takaisin niin pyöreinä ja pulskina, että on mahdotonta tuntea niitä.

— Väitätkö sinä, että nuo ovat minun?

Kyllä, nimi on selvästi kaulaimessa, talon ja omistajan, ole hyvä.

— Voi, voi, miten kauniita eläimiä, niin, niin, ilmankos sanotaan, ettei kukaan osaa paimentaa niin kuin sinä.

Tietysti voi sattua, että toisinaan puuttuu joitakin lampaita, on helppo taittaa jalkansa rinteellä tai syöksyä jyrkänteestä alas, jotkut eläimet saattavat myös villiintyä ja jäädä yksin tunturille, kun paimen lähtee pois. Hän ei sitä ehkä heti tiedä, mutta hän koettaa laskea niitä matkalla — mieluummin jonkin porraspuun kohdalla, minkä yli lampaita voi mennä korkeintaan kaksi kerrallaan — hän lukee ja laskee yhteen ja kynsii korvallistaan ja lukee uudestaan. Ei, luvut eivät sovi yhteen, hän saa säännöllisesti liian pienen summan. Ja vihdoin tulee jakopäivä — silloin paimen pääsee vihdoin asiasta perille ja näkee, montako eläintä hän on kadottanut, ja sitten hänen taas täytyy lähteä takaisin. Hänen pitää vielä kerran mennä tunturille, vaeltaa monta peninkulmaa löytääkseen lampaansa. Kenties lammas on mennyt reunan yli ja joutunut toiseen laumaan — ja vihdoin viimein tulee sana, että eläin on siellä ja siellä. Ja sitten on maksettava lunnaat, ja vaikkei se kysykään suuria rahoja, ovat ne kuitenkin harmillisia rahoja, katkeria suorittaa. Mutta pahemminkin voi sattua — lammas on poissa, eikä sitä enää löydy, tunturilla on saattanut olla lammasvarkaita, Herra ties, mitä on tapahtunut. Silloin Nils on maksanut omistajalle tinkimättä äyriäkään.

— Tehkööt muut mitä tahansa, mutta näin on minun tapani, hän on sanonut tahtomatta tietää mistään vastaväitteistä — saatte taipua minun tahtooni.

Mutta sittenpä Nils onkin paimen, joka on hiukan enemmän kuin toiset. On vain raskasta olla hänen palveluksessaan, sillä lammasta on vartioitava kuin silmäterää, lammas ei saa päästä karkuteille, lammasta ei saa hyljätä. Lampaiden vuoksihan täällä tunturilla ollaan — ja ensin parvi, sitten paimen, sanoo Nils. Sillä ihmisellä on järki, ja hän voi vähän odottaakin, mutta lammas paralla on vain villansa, ja se on kuin Eeva paratiisissa ja voi syöstä itsensä turmioon, ellei sitä pidetä tarkasti silmällä, vaan jätetään oman onnensa nojaan. Ja niin paimenpoikain täytyy juosta reunaa, olkootpa lampaat miten hiljaisia ja rauhallisia tahansa — sillä jos he tahtovat paimentaa, niin heidän pitää paimentaa, tunturilla voi sattua kaikenlaista, eikä koskaan voi olla varma, sanoo Nils. Eikä hän itseäänkään säästä, käy reunan joka ainoa päivä, olkoon sää millainen hyvänsä. Ilves liikuskelee silloin tällöin lakeudella, karhukin saattaa jonakin vuonna ilmaantua, eikä kumpikaan hyljeksi herkullista lammasta. Mutta pahin vihollinen on ahma, kavalin eläin maan päällä — yksikin ahma liikkeellä, ja tunturilla on turvatonta peninkulmamäärin. Itse paholainen riivaa ahmaa, syödäkseen yhden lampaan sisälmykset, juodakseen verta janonsa sammuksiin se tappaa huolettomasti joukoittain eläimiä, se raivoaa laumassa ja murhaa murhaamistaan kuohuvassa, mielettömässä verenhimossaan. Siinä on jotakin, mikä muistuttaa ihmistä — niin kuin ihminen ei koskaan saa tarpeekseen, niin kuin ihminen tahtoo hävittää ja koota itselleen kymmenen kertaa enemmän kuin tarvitsee — niin ahmakin tahtoo mässätä toisten hengillä ja repiä ja tuhota. Se tassuttelee ylt'ympäri karvaisin käpälin, julmuus eläimen haahmossa, ahneus ja kyltymättömyys, joka tuntee vain yhden lain — murhata kaikki, jotka ovat sitä itseään heikompia. Ja silloin on rauha tunturilla lopussa, silloin on koottava eläimet ja pidettävä niitä koossa ja siirryttävä sitten hitaasti paikasta toiseen. Ja silloin tulee vielä enemmän työtä, vielä kiireempää, vielä tiukempaa, sillä lampaat tahtovat kulkea oman päänsä mukaan niin kuin ennenkin eivätkä ymmärrä omaa parastaan.

Tänä vuonna ei ole tavattu ahmoja, mutta pohjoisessa on Staale Kvina suunnattomille lammaslaumoineen — sanotaan siinä olevan tuhatneljäsataa eläintä — ja lännessä Per Syrdalen omineen, ja hänelläkin lienee yhtä paljon. Staalen suhteen ei tarvitse olla huolissaan, välillä on kapea järvi, joka muodostaa jonkinlaisen luonnollisen rajan, eläimet eivät mene sen yli, eivät voi sekaantua toisiinsa, mutta pahemmin on länsireunan laita. Staale on sitäpaitsi laatuunkäypä mies, ystävällinen ja hyväntahtoinen, kenties hiukan kerskaileva, hän esiintyy mielellään suurena ja tekeytyy suuremmaksi kuin todellisuudessa on, mutta sen saa häneltä unohtumaan — varsinkin jos osaa kohdella häntä oikealla tavalla. Per Syrdalen sitävastoin — no, Per on ennen kaikkea äkäpussi ja ylen pikkumainen ja kitsas ja itsepäinen, itsepäinen kuin pukki. Mikä on minun, se on minun, sanoo Per Syrdalen, ja sen mukaan hän toimii niin pienissä kuin suurissakin asioissa, ja oikeus kuin oikeus, tuumii hän eikä anna tuumaakaan perään. Niin, niin kyllä, vastaa Nils nyökäten, minä en tietenkään tahdo kieltää sinulta oikeuttasi, mutta emmekö kuitenkin koettaisi sopia tätä parhain päin? Kyllä, jos sinä teet niin kuin minä vaadin ja suoritat minulle lampaista lunnaat, minä olen ottanut ne omalta alueeltani —

Kristofer kuuli eräänä päivänä joka sanan, hän seurasi silloin Nilsiä
Perin luo ottamaan selkoa eräistä lampaista.

— Niin kyllä, sanoi Nils hymyillen — sinä otit ne kahdenkymmenen askeleen päässä reunasta, paimenpoikani näki sen töyräältä, etkö olisi voinut käännyttää niitä takaisin, kun tiesit, miten lähellä ne olivat?

— Minulla oli oikeus tehdä, mitä tein, voitko kieltää sitä?

— En ole lainkaan aikonut kieltää sitä, sanon vain, että olisit voinut käännyttää ne, eihän toki ole välttämätöntä kohdella toisiaan niin kuin sudet?

— Sudet? Minä noudatan lakia — —

— Laki, laki, mitä laki merkitsee? Jos me kohtelisimme toisiamme siivosti, emme tarvitsisi mitään lakia. Tässä me oleskelemme vierekkäin, eikä meidän välillämme ole minkäänlaista aitaa, eihän niin ollen voi mitään sille, että lampaat menevät reunan yli — minun laumastani sinun laumaasi ja sinun laumastasi minun laumaani, eivät lampaat sitä käsitä. Mutta tarvitsemmeko me siihen lakia? Laki on mustalaisia ja maankiertäjiä varten, meidän pitäisi toki voida sopia asia kaikessa ystävyydessä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, sinä ajaisit minun lampaani minun puolelleni ja minä ajaisin sinun lampaasi sinun puolellesi. Emmekö voisi yhtä hyvin tehdä niin, sen sijaan että jaarittelisimme laista ja oikeudesta ja hätyyttäisimme alati toisiamme ja oikein vaanisimme tilaisuutta, niin kuin kuninkailla ja keisareilla on tapana? Emmehän me ole valtiomiehiä, meillä pitäisi toki olla parempi järki kuin sellaisilla. Se säästäisi meiltä kummaltakin melkoisesti mieliharmia ja paimenpoikamme pääsisivät paremmille päiville, ja meillä olisi rauha sodan asemesta.

Mutta ei, Per piti kiinni laista ja oli riidanhaluinen ja taipumaton. Oikeus kuin oikeus, hän sanoi, ja Nilsin lampaat olivat menneet reunan yli ja tulleet hänen alueelleen, sitä ei voinut kieltää. Ja Nils tiesi, mitä laki sanoi —

Kyllä, Nils tiesi sen:

— Minä olisin voinut ottaa sinulta monta viime kesänä, jos olisin tahtonut, niin että ei sen puolesta —

— Se on sinun asiasi.

Sitten Nils maksoi, rauhallisesti ja sävyisästi niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja lähti takaisin sanomatta pahaa sanaa. Ja Kristofer seurasi hiukan luppakorvaisena perässä, yhtä kokemusta rikkaampana, ja ihmetteli itsekseen. Että pomo, joka oli niin rohkea ja niin mahtava, että pomo todellakin mukautui tuollaiseen!

Silloin pomo kääntyi, oli kuin hän olisi lukenut Kristoferin ajatukset:

— No niin, Kristofer, voihan olla, että minä olisin tehnyt toisin silloin kuin olin nuori. Mutta sanonpa sinulle erään asian: ensiksikin Per oli oikeassa, jos kohta hän ei menetellyt erikoisen kauniisti, ja lisäksi Per on sitä lajia, että jos hän on oikeassa, niin hänen täytyy saada oikeutta, hän ei millään ehdolla voi antaa perään. Kun minä nyt tiedän sen, minkä tähden minun sitten pitäisi panna kova kovaa vastaan? Tekisikö se Perin taipuisammaksi? Ei, sitä en usko, päinvastoin, päinvastoin. Hyvä, Per saakoon saatavansa, kun ei voi olla ilman sitä, ja minun on paimennettava lampaitani paremmin, etteivät ne mene reunan yli ja anna Perille uutta tilaisuutta. Muuta neuvoa en tiedä — asia ei parane sillä, että minä rupean tekemään vastapalveluksia ja pidätän Perin lampaita ja otan lunnasrahat takaisin. Syntyisi vain kilpailu siitä, kumpi saisi otetuksi enemmän lampaita — mutta minä olen täällä tunturilla paimentaakseni enkä kilpaillakseni Perin kanssa. Ja sen tähden ei sinun pidä koskaan mainita tästä, ei koskaan puhua tästä enempää Jonille kuin Tarjellekaan, he ovat kumpikin nuoria ja kiivaita, se vain ärsyttäisi heitä, ja he ovat jo muutenkin tarpeeksi kiihtyneitä. Sinä sitävastoin olet maltillisempi, sinun kanssasi voi puhua, sinä olet kokenut jotakin elämässä —

Pomo keskeytti hetkeksi.

— Sinähän ymmärrät, mitä minä tarkoitan, Kristofer, minä en ensi sijassa katso oikeutta, ja jos tahdot seurata neuvoani, niin älä sinäkään tee sitä. Koeta, mikäli mahdollista, järjestää asiat siten, ettei sinun tarvitse väitellä oikeudesta, siitä sinä et lihoa ja vielä vähemmän sinun lampaasi, ja lammas on paimenelle kaikki kaikessa, ensin lammas, sitten muut asiat —

Samana iltana Kristofer istuessaan majassa ja kaivaessaan mytystään uutta sukkaparia tuli kajonneeksi kulkuseen — kil, kuului nurkasta hiljaa. Hän kohotti hämillään katseensa — kyllä, kaikki katsoivat häneen, Jon, Tarje ja pomokin.

— No, mies, mitäs sinulla siellä on?

— Oh, kulkunen vain, minä tulin ottaneeksi sen mukaan —

Pomo ojentaa kätensä.

— Uushopeaa, sanoo hän ja katselee sitä ja pudistaa sitä hiukan.

Uushopeaa — he höristävät korviaan, kulkunen kulkee kädestä käteen, aivan kuin se olisi hyvinkin hieno soitin, he kallistavat päätään ja kuuntelevat vuoron perään, oletkos kuullut niin kaunista ääntä!

— Ihan kuin lasia, sanoo Jon kasvoillaan hyväntahtoinen hymynsä.

— Se kuuluisi tunturilla kauas, tuumii Tarje uneksivaan tapaansa.

Pomo nyökkää:

— Niin, se ei tosiaankaan ole huono.

Kristofer nousee äkkiä seisomaan ja katsoo pomoon loistavin silmin.

— Sa-saanko minä panna sen lampaan kaulaan.

Pomo hymyilee.

— Olet siis jo valinnut itsellesi lampaan?

Ja Kristofer vastaa viattomasti:

— En minä ihan tarkalleen ole valinnut, mutta paria, kolmea olen katsellut, niin että jos saisin luvan —

Pomo on jälleen vakava.

— Ajatellaanpa asiaa, Kristofer, hyvä tiuku on täällä kallisarvoinen, sano sinä vain, kun olet päässyt selvyyteen tahdostasi.

XXVII.

Lehmät on lypsetty ja aamiainen syöty, nyt on jälleen käytävä reuna, mies kumpaakin puolta, sitten on taas kaksi jäljellä. Mitä nuo kaksi tekevät? Oh, työtä on kyllä tarpeeksi, on hankittava polttoaineksia, kanervaa ja vaivaiskoivuja ja katajia, seiniä on tiivistettävä turpeella — kenelläkään ei ole aikaa laiskoitella.

— Sinä lähdet minun kanssani, sanoo pomo katsoen Kristoferiin — ja sinä, Tarje, saat tänään pysyä kotona ja olla suutarina ja pohjata, sitä ei enää voi lykätä tuonnemmaksi. Ja Jon saa koettaa kalaonneaan, juustomaitoa on viime aikoina syöty kovin ahkerasti, eikä taitaisi olla pahaksi, vaikka saisi hiukan vaihtelua ruokaan — vai mitä te itse arvelette?

Vähän sen jälkeen on Kristofer matkalla, hän kulkee rauhallisesti etelään päin, vaeltaa tietään pää pystyssä ja katse liihotellen laitumella, yksi koirista seuraa häntä. Ja pomo kulkee pohjoiseen Staalea kohti ja kaartaa sitten länteen — sillä tavoin he saavat laitumen väliinsä ja kiertävät lampaat ja katsovat, että ne ovat huomattavasti reunan sisäpuolella, hampaat ovat nyt muuten rauhallisia, ne ovat jo aikaa päässeet hyvään lihaan eivätkä enää liiku niin pitkiä matkoja kuin ennen, on kuin ne olisivat huomanneet sen rasittavaksi, ruho on käynyt viime aikoina raskaaksi ja villakin, joka on kasvanut uskomattoman nopeasti, painaa ja estää niitä liikkumasta. Tietysti on joukossa huimapäitäkin, joita ei ole luotu tunturilla pidettäviksi, lisäksi on lajissa eroa, toiset pysyvät uskollisesti yhdessä ja ovat kutakuinkin helposti paimennettavissa, toiset kuljeksivat ylt'ympäri yksikseen tai parin kolmen ryhmissä ja hajaantuvat joka suuntaan laitumelle, niin että kadottavat muut näköpiiristään ja tuottavat paimenelle paljon vaivaa. Kristofer on selvillä kaikesta ja alkaa jo saada kokemusta, hän erottaa pässin emälampaasta neljän-, viidensadan askeleen päästä ja tuntee jokaisen lammaslajin ja sen ominaisuudet ja kävelytavan, tietää jo kaukaa, mitä hänen edessään on. Sheviotti on helppo tuntea pitkästä ja leveästä hännästään ja suurista, alaspäin kääntyneistä korvistaan, se on tunturin hienoin lammas, niin komea ja upea, että loistaa, herrasmies kiireestä kantapäähän, sillä on myöskin herrasmiehen kevytmieliset tavat ja paras ja pehmein villa. Sillä lampaiden laita on niin kuin ihmistenkin, niiden joukossa on hienoja ja yksinkertaisia, mahtimiehiä ja korutonta rahvasta. Typyhäntälammas esimerkiksi on sarkapukua käyttävä tasainen ja hiljainen maalainen, pieni ja matala, se ei voi mitenkään ryhtyä kilpasille sheviotin kanssa, lyhyine pukinhäntineen ja pienine korvineen se ei tarjoa, silmälle mitään nautittavaa. Ja villa pysyy itsepintaisesti takkuisena, eläin on kaikin puolin karkea ja yksinkertainen — mutta sittenkin, sittenkin. Mikään lammas ei ole niin hyvä paimentaa, mikään ei pysy niin koossa kuin se. Kun sheviotit hajaantuvat tunturille, yksi sinne, toinen tänne, pysyvät typyhäntälampaat tarkasti yhdessä ja syövät toverillisesti vierekkäin ja viihtyvät toistensa seurassa ja siirtyvät laumana paikasta toiseen. Typyhäntälammas on siinä suhteessa verraton, se ei kai ole sen viisaampi kuin toisetkaan, mutta se osaa käyttäytyä paremmin ja hankkii paimenelle vähemmän harmia. Jos se on tullut liian lähelle reunaa, on se pakko käännyttää, Kristoferin tarvitsee vain näyttäytyä ja nostaa kätensä ylös — tavallisesti koko joukko tekee täyskäännöksen ja seuraa tiuvukasta takaisin eikä aivan pian uudista yritystään. Harvoin on tarpeen usuttaa koira niiden kimppuun, typyhäntälammas on sävyisä ja myöntyväinen, pikku pieneläjä, ajattelee Kristofer ja on jo aikoja sitten ihastunut tuohon vaatimattomaan ja osaansa tyytyväiseen eläimeen, Tavallisesti se on kokonaan musta tai muuten musta, mutta harmaakylkinen, eikä sillä ole mitään, millä komeilla, mutta joskus se on kokonaan sininen — sininen kuin vaeltava savu tai usva, silloin Kristofer muistaa tiuvun ja tietää, mikä sen tulee saamaan, mikä on tunturin kaunein lammas.

Sitten siellä on mustanaama, kuten sitä nimitetään, kaikki tietävät, minkä näköinen se on — päästään musta kuin neekeri, voisi luulla, että se on tullut semmoiseksi käyttämällä laitumenaan vastapoltettua kaskea ja nakertelemalla hiiltyneitä puita ja korventuneita kanervanvarsia, että se on vain noennut itsensä ja voisi jälleen tulla puhtaaksi ja kauniiksi. Se on muuten kelpo lammas — ja varsinkin pässi on komea isoine sarvineen, jotka kiertyvät mahtavina molemmin puolin päätä. Kristofer seisoo usein hiljaa paikoillaan ja katselee sitä — ja pässi seisoo ehkä sekin hiljaa, laiskana ja välinpitämättömänä mäellä ja katsoo eteensä veltoin silmin. Paneutuisiko pitkäkseen, se ajattelee, vai söisikö vielä vähän? Se muistuttaa siinä seisoessaan kuningasta, sillä on ikään kuin kruunu päässään, ja se on ylhäinen ja ylpeä ja hieno, kuninkaalla on vain huono ryhti, kuningas on uninen, kuningas on veltto. Niin kuningas jää siihen seisomaan eikä tiedä, paneutuako pitkäkseen vai syödäkö vielä vähän. Ja kun Kristofer vihdoin menee — kuningas yhä seisoo ja tuumiskelee siinä raskas sarvikruunu päässään eikä vieläkään ole päättänyt, mitä tehdä, ja on edelleen yhtä uninen ja veltto…

— Ihaha, kuuluu mäeltä, kun Kristofer astuu ohi, toinen hevosista hirnuu hänelle; Nilsillä on niitä kaksi tunturilla, ne kapsuttelevat ympäri liekaköysi jalassa ja tuntevat ihmisen pitkän matkan päästä.

— — Ahaha, vastaa Kristofer, ja ellei hevonen ole kovin kaukana tiestä, menee hän hyväilemään sitä, sivelee ystävällisesti sen turpaa ja antaa sille kimpaleen ruokapussistaan. Ja kop, kop, kuuluu hänen takaansa, kun hän jälleen lähtee menemään, Kristofer on ilmeisesti hevosen suosiossa, se yrittää seurata häntä, Mutta liekaköysi on niin raskas ja vaivalloinen, kop, kop, ja sitä on niin vaikea saada mukaan, ja hetken kuluttua hevonen hiljentää vauhtia ja luopuu yrityksestään ja pysähtyy. Ihaha, sanoo se vielä kerran ja kutsuu häntä ja tahtoo saada seuraa, Kristoferilla ei ole liekaköyttä jalassaan, Kristoferin ei pidä mennä niin nopeasti.

Hiljaisessa, viileässä aamussa lepää tunturi syvin varjoin, pitkin sinisin juovin, jotka hiipivät hitaasti mäkien alta, on kuin ne lankeaisivat kirkontorneista, solakoiden runkojen ja latvojen muodostamasta metsästä, joka sulkee tien jossakin tuolla idässä. Ei, kanervamättäistä ne vain tulevatkin, matalasta vaivaiskoivusta, vyörykivestä, maata myöten ryömivästä katajasta — kerran lampaasta tai kahdesta, jotka seisovat Orrobronin ylänteen harjalla ja näkyvät runsaan neljännespeninkulman päähän. Kristofer suuntaa katseensa niihin, sheviotteja, sanoo hän itsekseen ja tietää samassa, että ne ovat kovin lähellä reunaa, paras käännyttää saman tien, tosin idässä ei ole ketään Periä, mutta siellä on autioita ja vaikeakulkuisia seutuja, lammas voi sielläkin joutua kadoksiin. Nuo kaksi seisovatkin pää reunaan päin ja siirtyvät askel askeleelta lähemmäksi — niinpä Kristofer tekee kaarroksen ja menee sitten suoraan lampaita kohti, jotta ne näkisivät hänet ja kääntyisivät itsestään. Koira ymmärtää ja kohottaa päätään — enkö minä saa, se ikään kuin sanoo ja nuuskii tuulta vasten ja vapisee jännityksestä, minä kyllä saan ne lähtemään!

— Tule perässä, sanoo Kristofer puoliääneen — koetetaan kohdella niitä siivosti.

Tuokion kuluttua lampaat käyvät levottomiksi, ne huomaavat paimenpojan tuolla alhaalla, ihmisen, joka tulee heitä kohti perässään koira, se äkäinen pikkuotus, joka on pahempi kuin itse paarma. Ne seisovat vähän aikaa katsellen heitä, sitten ne ottavat suuntäyden ruohoa tai parikin ja jäävät edelleen töllistelemään. Ihminen ilmeisesti lähestyy ja pikkuotus myöskin — no, eihän tässä ole mitään hätää, ne ovat vielä matkan päässä — ja lampaat ottavat vielä yhden suuntäyden. Ne ovat omalla tavallaan uhittelevia, ne seisovat harjalla ja tömistelevät etujaloillaan eivätkä hievahda paikaltaan — ja samassa pelko valtaa ne, ja ne pakenevat viisi-, kuusikymmentä askelta. Sitten ne jälleen pysähtyvät ja mulkoilevat ja ovat taas yhtä järkähtämättömiä ja uhittelevia ja uljaita ja urhoollisia — niin käy pari kolme kertaa peräkkäin, ne juoksevat vain ristiin rastiin, niin etteivät ne oikeastaan siirry mihinkään suuntaan. Hyvä, Kristofer huomaa tulleensa oikeaan paikkaan ja tavanneensa pari pahimman lajin niskoittelijaa, joita itse paholainenkaan ei pystyisi paimentamaan — ja niin hän usuttaa koiran niiden kimppuun:

— Ota ne, Burmand, hän huutaa.

Samassa koira karkaa matkaan, into, joka sen tähän asti on täytynyt hillitä, pääsee purkautumaan, se kiitää viivana mäen yli, vau, vau, suoraan lampaita kohti, jotka seisovat tuolla mulkoillen ja todistellen, hampaat kuulevat äänen, mutta eivät näe oikein hyvin ja pysyvät paikoillaan hiukan liian kauan — hoi! Nyt ne tekevät täyskäännöksen ja ryntäävät tiehensä koira kintereillään, nyt saavat niskoittelijat kivakan kyydin. Ne karkaavat vinosti kukkuloiden yli, ja nyt ne saavat koetella temppujaan, yrittäköötpäs vain nyt pysähtyä tai juoksennella ristiin rastiin — vau, heti on koira niiden kintuissa ja ajaa niitä eteenpäin kiukkuisesti haukkuen. Se taitaa tehtävänsä ja tietää, mistä on kysymys, lampaan ei auta kääntyä eikä juosta syrjään — heti on koira paikalla ja pakottaa eläimen takaisin sille tielle, jota sen on mentävä. Kristofer seisoo sillä välin kukkulalla johtaen ajoa ja huudellen koiralle — hiljaa, Burmand, hiljaa, hiljaa! Sitten hän kutsuu sitä pois ja lähtee taas eteenpäin, tänne, Burmand, tule tänne, tule tänne!

Aamu on hiljainen ja viileä, kaste riippuu liikkumattomana ruohonkorsissa ja kostuttaa jalan joka askelella, idässä kimaltelee Kjetevatnet rannat kaislojen peitossa, etelässä kohoaa Rokken heinähaasian kaltaisena, haasia on vain kokonaan kivestä ja murheellisen alaston ja karu ja harmaa, hiukan ruohoa jossakin halkeamassa, hiukan sammalta, hiukan jäkälää. Se luo länteen peninkulmaisen varjon, sinisen juovan suoraan tunturin poikki, varjon takana välkkyy Kvitjernet niin kuin vastahiotun viikatteen terä. Ja pitkin laidunta kulkee Mydanin ylänne, aurinko paistaa sen ruohotäpliin, sen pajupehkoihin ja vaivaiskoivuihin ja katajiin. Se on sangen pitkä selänne, joka viettää huomaamattomasti Rokkeniin päin, laaja tasanne tunturilakeuden yläpuolella, josta erkanee joitakin sivuhaaroja, Orrebronin ylänne ja Blommelin kukkula, Kristofer tietää joka-ainoan nimen. Täällä on pieniä notkoja tai laaksoja, joissa lampaitten on tapana maata yönsä, toiset siellä, toiset täällä, laumoiksi liittyneinä, aamulla ne sitten siirtyvät ylänteelle ja hajaantuvat päivän kuluessa, kokoontuakseen jälleen illan tullen. Kas, maassa on kapeita polkuja — perehdyttyään tunturiin lampaat tallaavat pieniä teitä makuupaikalta laitumelle ja noudattavat niitä uskollisesti päivästä päivään. Vasta kun ne aloittavat ateriansa, ne jättävät polun ja hajaantuvat ylt'ympäri. Kil, suon takana soi tiuku, Kristofer kuuntelee ja katsoo sinnepäin — hän on jo aikoja sitten oppinut tuntemaan tiuvun soinnista ja tietää, että se on vanhan Øigaren muorin lammas, joka vaeltaa täällä jo yhdeksättä vuotta, ja hän jää seisomaan ihan hiljaa. Aivan oikein, tuolta se tulee pajujen takaa ja sen perässä toinen ja kolmas — karvainen jono lyhythäntäisiä lampaita, joilla on pienet korvat ja takkuinen villa, emälampaita ja vuonia sekaisin, siellä täällä rauhallinen pässi, joka kauan sitten on kesytetty veitsellä ja tallustaa eteenpäin pää riippuen ja on sen näköinen kuin torkkuisi kulkiessaan. Siinä on mustia eläimiä, siinä on valkeita ja harmaita, ja kaikki vaeltavat peräkkäin, kaikki marssivat jonossa halki kanervan, ja jono pitenee pitenemistään. Kristofer katselee henki kurkussa, hänestä tuntuu kuin hän näkisi näyn, niin, kuin hän jälleen katsoisi taaksepäin ja kohtaisi kaukaisen, tuhansia vuosia sitten menneen aamun — kuin raamattu itse lepäisi avattuna hänen edessään, puhuvin kuvin ja elävin sanoin. Eläimet, jotka vaelsivat tuolla, jotka astelivat niin rauhallisesti tietänsä tunturin poikki ja seurasivat tiukua kiemurtelevana viivana, oli kuin ne eivät olisi olleetkaan vain eläimiä, ei vain laitumella käyviä lampaita, vaan eläimiä, jotka Jumala oli hyvyydessään luonut ja uskonut ihmisen haltuun, jotta ihminen puolestaan oppisi olemaan niiden Jumalana — Jumalan eläimiä ennen kaikkia muita hänen luomiaan. Ne kulkivat tuossa kuin joukko oppilaita, kulkivat omassa hiljaisessa, rauhallisessa toimessaan, ja niiden varjot liukuivat maan yli ja seurasivat niiden rinnalla niin kuin vaeltavat henget ja siunasivat maan äänettömillä askelillaan. Ja tunturi lepäsi hiljaisena niiden jalkojen alla, sammalen peittämine kallioineen, pitkine, uneksivine selänteilleen — tunturi lepäsi siinä sanomattomassa kauneudessaan ja kohotti ne kaikki hitaasti sineä kohti niin kuin suunnaton, ojennettu käsi.

Ja Jumala katsoi kaikkia, mitä hän oli tehnyt, ja katso, ne olivat sangen hyvät.

Tuo pieni raamatunhistorian lause pujahtaa Kristoferin mieleen ja sytyttää syvän hehkun hänen sydämeensä. Hänessä liikahtaa aavistus, on kuin jotakin tapahtuisi aivan hänen ihmettelevien silmiensä edessä — kuin valo tunkeutuisi kaikkeen olevaiseen ja paljastaisi sen hänen ihmettelevälle katseelleen. Tuollaisina hetkinä hänestä tuntuu kuin hän suorittaisi pyhää tointa ja paimentaisi itse Jumalan puolesta…

Kuluu aikaa, ennen kuin hän pääsee perille. Ensiksikin on tie jo sinänsä pitkä, ja lisäksi hänen täytyy kulkea selänteitä pitkin nähdäkseen molemmille tahoille. Se on vaellusta mäkeä alas ja taas mäkeä ylös, se rasittaa polvia, ja se hengästyttää. Ja silloin tällöin hän kaartaa, tekee laajan kierroksen lampaiden vuoksi, antaen niiden olla rauhassa siellä, missä ovat. Toisinaan hän myös yrittää laskea, kun näkee lauman jossakin mäellä, koettaa lukea, montako niitä on — pomo on siinä taidossa ihan verraton. Tuossa on kuusikymmentäkaksi, sanoo pomo, ennen kuin Kristofer on ehtinyt viiteentoista, hän näkee laskematta, onko ryhmässä kymmenen vai yksitoista. Niinpä Kristofer kulkee selännettä pitkin ja harjoittelee laskemaan niin kuin pomo laskee: kolmekymmentäseitsemän, hän saa laskettuaan niin nopeasti kuin voi. Mutta ei, kun hän lukee ne tarkemmin, niin niitä ehkä onkin kaksikymmentäyhdeksän tai yli neljäkymmentä. Ja Kristofer ymmärtää, että hänellä on vielä hirveän paljon oppimista ennen kuin hän osaa niin kuin pomo.

Sanajalka huojuu vaaralla pitkin hammaslaitaisin lehdin, jotka muistuttavat syvänvihreitä kukonsulkia, lumirikkoja näkyy siellä täällä hentojen, lehdettömien varsiensa varassa, sara ja ukonparta kasvavat soilla, viimeksimainittu muodostaa joustavia mättäitä, jotka rutisevat jalan alla, ne muistuttavat piikkejään haroittavaa siiliä. Ja kanerva tomuaa joka askeleella, kukat ovat ammollaan varpujen päissä ja varisuttavat pölyä ja tuoksuvat hunajalta, paksua suitsutusta kohoaa ilmaan täyttäen sen makealla lemullaan, ja notkossa lepattaa niittyvilla hyppysellinen villaa varren päässä, se on kuin tulitikun nenässä, pieni soihtu ruohikossa. Niitä on vain niin monta, ja kaikki keinuvat tuulessa ja päästävät silloin tällöin untuvan ilmaan, lentävän tähden, joka on hienointa silkkiä ja kiitää peninkulmia yli tunturin sylissään nukkuva siemen. Kristofer kumartuu välistä taittamaan sellaisen, miten pehmeätä ja hienoa, hän ajattelee ja kääntelee sitä sormissaan, miten herkullista ja valkoista ja puhdasta. Se kasvaa hohtavana suossa ja on suon kasvi ennen kaikkia muita, suon oman hengen luoma, töyhdössään suon tiivistyneet huurut —

Myöhemmin aamupäivällä Kristofer pääsee perille Rokkeniin ja heittäytyy maahan Kvilesteinenin kohdalla, oh, onpa hyvä taas hengähtää vähän. Pomo on jo tullut, hänellä on pieni kahvipannu mukanaan, ja hän on ollut hakemassa polttorisuja, nyt hän ryhtyy tekemään tulta. Heillä on tulisija kivien lomassa, tuokion kuluttua leimahtaa kirkas liekki, se leikkii heidän välillään ja räiskähtelee mukavasti. Tuntuu korventuneen katajan ja kanervan lemua, sitten tunkeutuu höyry pannun nokasta ja kahvin tuoksu sekoittuu savuun.

— No, mies, miten sinun puolellasi oli?

— Kaikki hyvin, minä käännytin muutaman lampaan Orrebronin ylänteellä, muuten olivat eläimet kaikkialla ihan siivosti.

— Sanoitko, että niitä oli useampia?

— Niitä oli vain kaksi.

— Sinä et nähnyt, millaisia ne olivat?

— Näin kyllä —

Kristofer alkaa kertoa, Nils kuuntelee ja katsoo häneen, mutta ei silti unohda pannua.

— Petra siinä käsittääkseni on ollut, Petra ja Olava, osuitpa oikeaan paikkaan, poikaseni!

— Menettelinkö minä oikein?

Kristofer katsoo jännittyneenä pomoon.

— Siltä kuuluu.

Kahvihöyry nostaa läppää, ruskeita pisaroita juoksee pannua pitkin ja tippuu valittaen tuleen, jossa ne vihaisesti sähähtäen hajoavat. Paikasta, missä he istuvat, näkee pohjoisessa Mydanin ylänteen, joka kohoaa hitaasti sineä kohti ja viettää loivasti kummallekin sivulle, kanervan ja vihreiden niittyjen ja paju- ja vaivaiskoivuvesakkojen täplittämänä. Kaukana rinteellä on lammaslauma, niitä näkyy joukoittain soilla, ja ne loistavat kauas kesäauringossa.

— Tunturi on kaunis tänään, sanoo Nils.

Kristofer tuijottaa uneksien eteensä.

— Tunturi on aina kaunis, hän vastaa.

Sitten he saavat kahvia ja ruokaa, ja jos on oikeat ajat ja lammas on oikeassa mielentilassa, voivat he paneutua mukavasti pitkäkseen ja nukkua iltapäivään asti, ennen kuin uudelleen ryhtyvät paimentamaan, mutta usein heidän täytyy lähteä saman tien, käydä reuna takaisin majalle, ennen kuin ovat saaneet niellyksi ruokansa, talsia toistamiseen koko pitkä matka ja tarkastaa lampaat vielä kerran. Mutta nyt he vaihtavat, niin että Kristofer saa lännenpuoleisen reunan, missä Per Syrdalenin alue on, kun taas pomo lähtee itäistä tietä.

Sellaisina päivinä he ovat kotona ennen puoltapäivää ja voivat saada hiukan maitoa ja juustomaitoa ja heittäytyä sitten makaamaan pariksi tunniksi. Nyt on tunturilla paahtavan kuumaa, sää kun on kirkas ja tyyni, ja nyt lampaatkin paneutuvat pitkäkseen ja lepäävät vähän aikaa. Ne eivät enää jaksa liikkua, eivät kuljeksia ruokaansa hakemassa tässä korventavassa kuumuudessa, niillä on liian paksu puku. Ne ovat väsyneitä, kovin väsyneitä, ne tahtovat torkkua vähän aikaa — niinpä ne laskeutuvat makuulle siihen paikkaan, niissä ovat, ja röyhtäisevät möykyn suuhunsa ja alkavat pikkuhiljaa märehtiä ja hankkivat itselleen siten viihtyisän hetken.

Koko tunturi lepää hiljaa, laajalti ympärillä lepää eläimiä katsoen nukkuvin silmin eteensä ja liikuttaen leukojaan edestakaisin ja nauttien palkkaa aamun uurastuksesta. Koko mahtava tunturi lepää ja vaikenee, tiuvut, jotka kilisivät ja helisivät ja vastasivat toisilleen selänteeltä selänteelle, jalat, jotka ponnistelivat polulla, sorkat, jotka kalahtelivat kallioon — kaikki on vaiti, vaiti, vaiti. Kiireet ovat ohi, hiukan alempaa katsottuna näyttää ylänne olevan täynnä vyörykiviä, hiljaisia, pyöreitä, nukkuvia kiviä, jotka ovat vierineet rinteitä alas ja pysähtyneet ruohikkoon ja kanervikkoon, asettuneet sinne, missä parasta oli.

Sitten on taas paimenen aika.

Hän herää ja oikoo jäseniään sisällä majassa, haukottelee muutaman kerran ja verryttelee jäseniään.

— Ylös nyt, Kristofer, meidän pitää lähteä, jos aiomme tehdä kierroksemme iltaan mennessä!

Koirat vingahtelevat ja raapivat ovea, makuulavalta kuuluu nitinää ja natinaa, pomo seisoo jo tuossa permannolla ja ottaa juuri maitokulpin käteensä. Aimo kulaus maitoa ja palanen ohkoleipää — sitten hän on valmis uudelle kierrokselle.

Mutta odotahan, eräänä päivänä hän pysähtyy, ennen kuin asettaa kulpin huulilleen, ja kysyy lyhyeen tapaansa:

— Oletko valinnut itsellesi lampaan?

— Kyllä, Kristofer on valinnut.

— Hyvä, ota sitten mukaasi hyppysellinen suolaa ja pane tiuku taskuun, niin koetamme ripustaa sen —

Samana iltana vaelsi tunturilla muudan typyhäntälammas, sininen emälammas, heilautellen päätään ja säpsähdellen hienoa tiukua, joka helisi sinisessä hämärässä ja täytti sen suloisella hyrinällä…

XXVIII.

Syksy alkaa, päivät käyvät lyhyemmiksi, paimenelle jää vähemmän aikaa, ja hänen täytyy pitää kiirettä, jos aikoo saada työnsä tehdyksi iltaan mennessä — reuna vain on yhtä pitkä kuin ennenkin. Ja lammas, joka viime aikoina on ollut veltto, rupeaa taas liikkumaan ja tulee levottomaksi ja kuljeksii ylt'ympäri.

Se on liikkeellä varhaisesta aamusta, sen täytyy olla tarkkana ajasta, jos aikoo päästä kylläiseksi, ennen kuin yö saapuu — aikaisemmin se toisinaan oli ajettava, ylös, kun se nukkui aivan liian kauan, nyt se itse lähtee makuupaikastaan, jopa ennen kuin tähdet ovat sammuneet taivaalta, kun vielä on melko pimeätä. Yö on käynyt kovin pitkäksi, joskus ihan loputtomaksi, kovin raa'aksi ja kylmäksi, se vaikuttaa kokonaan toisin kuin ennen, se laihduttaa, lammas ei kai sitä täysin käsitä, se tuntee vain heti aamulla herätessään olevansa nälkäinen ja lähtee viipymättä liikkeelle. Yöllä on saattanut pakastaa, lähtiessään laitumelle lammas huomaa maassa valkeata kuuraa, joka sulaa hitaasti ja kylmänä turvan kosketuksesta ja jää riippumaan huuliin kirkkaina helmillä. Lammas kohottaa hämmästyneenä päätään, semmoista ei eilen ollut, mikä ruohon mahtaa olla, se seisoo ja yrittää ajatella — sitten se nuuskii vielä kerran. Mutta sille käy taas samalla tavalla, kaikkialla sama seikka, kuura peittää valkeana mäkeä, suota, vaaraa, sammalta, jäkälää. Itse kanervakin on valkoisena kuurasta, kanerva seisoo tuossa valkein päin aivan kuin se kukkisi toista kertaa, kukat ovat vain valkeita kuin hopea. Lammas astuu muutaman askeleen, sen sorkkien alla natisee — koivuvesakon takana rasahtaa polulla hauras jääruutu rikki, lammas pysähtyy taas nuuskimaan. Jääsirut tiellä — sen se on kokenut ennenkin, jonkinlainen muisto sukeltaa esiin, se alkaa perehtyä asioihin, vähän ajan kuluttua se etsii ravintoa kuurasta tottuneesti kuin jänis, yhtä tyytyväisenä ja karaistuna.

Kunpa ei olisikaan muuta kuin kuura — kuura, joka säilyy maassa muutaman tunnin ja kimaltelee ja narskuu ja maistuu aamulta ja katoaa, kun aurinko nousee — mutta toisinaan on ankaria rajuilmoja, sadekuuroja ja tuulta ja taas sadekuuroja. Notkoissa on runsaasti vettä, sammal ja jäkälä turpoavat kallioilla, suot paisuvat kuin imusienet —niistä ennen pääsi kulkemaan kuivin jaloin, siellä on nyt hyllyviä mättäitä ja ammottavia vesihautoja, joihin mies vajoaa kaulaa myöten tai vielä enemmän. Paimenen täytyy kulkea kiertoteitä, kaartaa oikealle ja kaartaa vasemmalle, ja niin käy reuna pitemmäksi. Sitä enemmän hänen täytyy ponnistella, jos aikoo ehtiä ajoissa perille, parantaa vauhtiaan ja jouduttaa askeliaan, hyvä että hän on nyt kestävä ja harjaantunut tehtävässään — jalat, jotka alussa kävivät kovin kipeiksi ja tulivat täyteen rakkuloita ja pahoja hankautumia, ne ovat nyt saaneet jonkinlaisen sarveiskuoren ja kannattavat häntä uupumatta. Satakoon ja tuulkoon, paimen tekee tavanomaisen kierroksensa antamatta minkään estää itseään, kulkee kenties aamusta iltaan nuttu läpimärkänä ja saappaat lotisten ja saa ruokaa vasta kotiin tullessaan.

Sadeilmalla ei ole hauskaa, mutta vielä pahempi on tuulisella säällä. Sillä lammas tekee silloin laajoja retkiä ja on täynnä oikkuja ja päähänpistoja ja katoaa toisinaan kokonaan. Koettaako se paeta tuulta, vai saattaako tuuli sen jollakin tavoin rauhattomaksi — joka tapauksessa se liikuskelee levottomasti eikä pysy kauan samassa paikassa. On kuin jokin vetäisi ja tempoisi sitä, niin ettei se mitenkään voi jäädä siihen, missä on. Lammas siirtyy kappaleen matkaa ja koettelee vähän aikaa uutta paikkaa, se ottaa suuntäyden ruohoa ja pureksii sitä — ja vielä toisen ja kolmannen, mutta juuri kun se mutustelee, sitä taas vetää, ja se siirtyy uudelleen.

Niin ne hajaantuvat laajalle alalle ja menevät usein kauas reunan yli käyden paimenelle äärimmäisen hankaliksi ja tehden hänen matkansa kaksin verroin pitemmäksi. Tavan takaa hänen on käännytettävä lampaita, laidun, joka aikaisemmin oli enemmän kuin tarpeeksi suuri ja johon vielä olisi mahtunut satoja toisia — laidun on äkkiä käynyt liian pieneksi, liian kapeaksi ja kaikkiin suuntiin liian ahtaaksi. Paimenilla ja koirilla on kaksin verroin työtä, lampaasta on tullut oikea kulkuri, jonkinlainen tunturin vaeltava mustalainen, ja se on omaksunut mustalaisen säännöttömän elintavan. Kristofer toisinaan ihan ui hiessä, hän kiipeilee mäkiä ja kahlaa soita, ja koira seuraa hänen kintereillään märkänä ja korviin asti liejusta ruskeana.

Enkö minä saa, se ikään kuin sanoo, minä kyllä toimitan ne tiehensä!

Blommelin vaaran harjalla Kristofer pysähtyy ja kuuntelee hetkisen — aivan oikein, tuolla mäellä laulaa kulkunen sulavalla ja vienolla äänellä, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta…

Päivä kuluu kaikenlaisissa vaivoissa ja vastuksissa ja on vain ihan liian lyhyt. Kristoferilla on asiaa itään ja länteen, ja hän juoksee melkein jalkansa poikki, se on kuin kuninkaan jänisten paimentamista, lampaat ovat varmaan päättäneet kiusata häntä tänään kelpo lailla. Vasta hämärissä hän tulee kotiin, polvet heikkoina ja ruumis velttona, onttona kurkusta kenkiin ja märkänä ihoon asti ja vielä syvemmälle. Mutta liedellä höyryää juustomaito, ja siellä on heraa ja kylmää taimenta — hei poika, siinä hän nyt istuu ja syö, istuu kivellä tulen edessä, vesi valuu hänen vaatteistaan ja muodostaa lattialle lammikon, ja hän syö, syö niin kuin ei koskaan ennen. Ah, se oli hyvää, hän sanoo ja työntää lusikkansa pataan ja ammentaa kulppiinsa vielä kerran, on kuin hän ei voisikaan tulla kylläiseksi, hän nielee ja puree ja nielee taas, mutta siitä ei ole apua, se ei täytä, hyvä että on tarpeeksi, mitä ottaa, että padat ja muut astiat ovat täynnä ruokaa. Hän katsoo anteeksipyytävästi pomoon, tänään oli niin kovasti työtä, lampaat eivät olleet entisellään, ne näyttivät olevan ihan hulluina, hänen täytyi juosta itsensä uuvuksiin! Syö sinä vain, vastaa pomo, muuten et jaksa mitään huomenna, meillä on täällä neljä lehmää, niin että ei meillä juuri ruoasta ole puutetta. Kristofer hymyilee ja syö ja käy käsiksi uudella innolla — no, nyt se alkaa vaikuttaa, polvet eivät enää vapise, näläntunto rinnassa katoaa vähitellen, uutta voimaa virtaa ruumiiseen. Tuokion kuluttua hän riisuu vaatteensa ja vääntää ne yksitellen tulen edessä ja ripustaa kaikki kuivamaan, sitten hän kaataa suoveden saappaistaan ja täyttää ne kanervilla vartta myöten ja lämmittelee vielä tulen ääressä, ennen kuin kapuaa makuulavalle ja kaivautuu sinne mukavaan asentoon.

Kenties hän nukkuu heti, mutta saattaapa hän myöskin maata vielä jonkun aikaa valveilla katsellen ympärilleen avoimin silmin ja huvittelee hiukan, ennen kuin vaipuu uneen. Liekki lepattaa hiljaa liedessä, on kuin nurkassa istuisi orrellaan loistava lintu, punainen kukko, joka viuhtoo siivillään. Ja joka kerta kuin se kohottaa siipensä, hohtaa koko tupa, kulpit ja kulhot sukeltavat varjosta esiin ja katoavat jälleen kauhojen ja pyttyjen lomaan, valo kiertää emaljiastioita ja sammuu ja syttyy ja sammuu taas. Maitohylly tulee näkyviin, viilipytyt seisovat rivissä sievin, kuoritusta pajusta tehdyin vantein, välistä näyttää jokin keltainen hierin ohuita hampaitaan. Kristofer antaa katseensa liukua ylt'ympäri, varjot häilyvät hiljaa seinällä, on kuin seinä itse olisi levoton, kivet heilahtelevat muurissa, katoavat ja tulevat takaisin entiselle paikalleen. Ja kaiken yläpuolella nuokkuu katossa kaurajauhoja sisältävä nahkasäkki niin kuin jättiläismäinen ampiaispesä, se on ripustettu siihen koukkuunsa, jotta tunturihiiri ei pääsisi sen kimppuun. Kyllähän se raukka kovin tarpeessa on, se ei suinkaan elä ylellisyydessä, mutta se likaa jauhot — ei siis ole muuta neuvoa kuin kätkeä ne mahdollisimman hyvin. Niin mielellään kuin sille soisikin ruokansa, täytyy täällä paaduttaa sydämensä ja ajatella ensi sijassa itseään. Ja niin pannaan nahkasäkki korkealle kattoon, missä hiiren on vaarallista liikkua, vieläpä sidotaan lujasti kiinni ja ripustetaan nuoraan, ai, ai.

Kristofer tuntee sen jo hyvin ja on nähnyt sen monta kertaa. Kun hän vain makaa hiljaa lavalla, kun vain majassa on rauhallista, tulee tunturihiiri esille kolostaan. Se sipsuttelee vähän aikaa lattialla, se on tottunut löytämään joitakin rippeitä, murusen ohkoleipää tai kalanruodon, se ei suinkaan ole nirso, vaan syö hyvällä ruokahalulla kaiken, mitä löytää. Tuokion kuluttua se on maitohyllyllä, se kiipeää koivupylvästä myöten saaden tuohesta jalansijaa — eiköhän se täältä löytäisi jotakin? Se etsii kaikkialta, nousee takajaloilleen viilipyttyä vasten ja nuuskii kauhoja ja astioita, siellä tuoksuu hienolta ruo'alta, ah, lähellä on varmaan jotakin herkullista. Mutta kaikki on suljettu, kaikki ruoka on peitetty kannella, puulevyillä ja siteillä lautasilla, tai sitten se on pantu sellaiseen paikkaan, että sinne on mahdotonta päästä. Se nuoleskelee hiukan erästä kulppia, jonka reunan yli on valahtanut maitoa, se on kovin makeankipeä, se himoitsee hillittömästi herkkuja, juustomaitokimpaletta tai jotakin muuta. Kristofer näkee sen vilaukselta, kun valo lankeaa hetkeksi hyllyyn, näkee, miten se sipsuttelee sinne tänne ja pitää kiirettä ja koettaa hankkia jokapäiväistä leipäänsä ja pitkittää elämäänsä niin kauan kuin mahdollista. Elämä on sille suunnattoman tärkeä, niin köyhä kuin se onkin, niin kurjaa ja ankaraa kuin sen olo onkin — se koettaa sittenkin elää, pitkittää surkeata olemassaoloaan, pysyä tunturihiirenä ja syödä petäjäistä koko talven ja nähdä nälkää ja palella ja kärsiä kaikenlaista kurjuutta. Nyt se nousee pystyyn seinää vasten ja tirkistää ylös nahkasäkkiin — kannattaisikohan yrittää, se miettii ja tuntee jauhonhajun ja nuuskii kuonollaan. Hetken kuluttua se on matkalla nahkasäkkiä kohti, se risteilee sinne tänne kivien lomitse, se osoittautuu viisaaksi ja kokeneeksi, nyt se on tukilla, missä säkki riippuu, ja hiipii hiljaa jauhoja kohti. Se on ihan kuin pieni ihminen, uskaltaa elämän elämän vuoksi, panee sen alttiiksi yhden ainoan jauhoaterian tähden. Kunpa se nyt vain pääsisi koukkuun asti, sitten se voisi pudottautua kuin kivi säkin päälle. Ei, se ei pääsekään pitemmälle, eteen tulee ruostunut sahanterä — piste ja sadun loppu. Hiiri seisoo vähän aikaa paikoillaan, se painaa päänsä kallelleen ja vilkuilee säkkiin, koettaisiko hypätä, se ajattelee, heittäytyä vinosti tukilta ja päästä sittenkin säkille?

Mutta juuri kun se siinä miettii, romahtaa punainen kukko orreltaan suoraan alla olevaan kekälekasaan. Tuli tarttuu heti, se leimahtaa säihkyväksi liekiksi, niin että maja käy äkkiä kirkkaan valoisaksi, räiskyvä kipinäsade kohoaa liedestä — sitten kekälekasa sähisten luhistuu. Säikähdyksissään hiiri tipahtaa tukilta — kupsis, kuuluu hiljaa lattialta, siinä se juoksee koloonsa semmoista vauhtia, että repii nahan kolvistaan ja tuntee sen vielä kahdeksan päivää myöhemmin…

* * * * *

Majassa on pilkkosen pimeätä.

Ehkä ulkona sataa, Kristofer kuulee tippumista, katto on kaikkea muuta kuin tarpeeksi tiivis, vesi tunkeutuu turpeen läpi ja lankeaa yksitoikkoisessa tahdissa maahan pienin, pehmein läjähdyksin. Hän kuuntelee vähän aikaa pisaroiden tuloa ja miettii, missä vuoto oikeastaan on, ehkä oven luona, tuolla nurkassa, sitten hän muistaa lampaat, jotka makaavat ulkona tällaisella säällä — paljaalla maalla rankkasateessa ja ilman minkäänlaista suojaa. Lammas parka ei voi pitää itsestään huolta, ei millään tavoin hankkia itselleen suojaa, se kulkee ehkä hiukan edestakaisin niskaansa ravistaen ja pää riipuksissa, mutta se ei viihdy, se seisoo ja tirkistelee sateeseen ja tuntee itsensä tottumattomaksi ja avuttomaksi —lopulta se paneutuu pitkäkseen. Ja sade valuu sen päälle tiheänä ja harmaana lohduttomalta taivaalta, lirisee ja lorisee tuntikausia. On märkää yllä ja märkää alla, kosteus kuiskii sen ympärillä pimeydessä, se koskettaa turpaa, se kutittaa silmiä — hrrr, nyt se hiukan ravistaa päätään, tiuku kilisee hiljaa mäellä, kilisee ja helisee ja mykistyy jälleen.

Kristofer näkee kuvan selvästi edessään ja kääntyy levottomana seinään päin, hän tuntee katkeraa tuskaa lampaiden vuoksi, täällä hän makaa itse, ja hänen on mukava olla, lavalla on kuivaa ja lämmintä, ja hiilet hehkuvat uunissa, mutta lampaitten täytyy viettää yönsä taivasalla tuulessa ja sateessa ja tulla toimeen niin hyvin kuin voivat. On kuin hän olisi jättänyt ne pulaan ja pelastanut vain itsensä, hän tavallaan häpeää, hänestä tuntuu kuin hänen pitäisi olla lampaiden luona, viettää yönsä samanlaisissa oloissa kuin eläimet, joita hänet on asetettu hoitamaan ja vartioimaan, joiden herra hän on, joiden palvelija hän on —

Tip, tip, pisarat putoavat, irtaantuvat ja putoavat hiljaa läiskähtäen. Kristofer koettaa vähän aikaa lukea niitä ja päästä siten ajattelemasta lampaita — ei, sitten hän lukeekin lampaita, ne lepäävät tuolla mäellä, typyhäntälampaita ja sheviotteja sekaisin ja siellä täällä paksu mustanaama. Ne makaavat niin kärsivällisinä sateessa ja painautuvat yhteen ja lämmittävät toisiaan, ja kaikilla on silmät auki, ja ne katsovat eteensä kostein silmin. Mutta tuo katse on syvästi murheellinen — kaikki, mitä ne nyt tuntevat ja ajattelevat, keräytyy siihen ja luo siihen ilmettä ja luo siihen sielua, se käy ihmeellisen kipeäksi ja rukoilevaksi, niiden pieniin, tyhmiin kasvoihin syntyy inhimillisiä piirteitä, jotka kuvastavat surua. Nyt pari niistä kohottaa päätään ja katsoo häneen sateen läpi, niin että hän tuntee sen syvällä sydämessään — Gunhild ja Emma, hän ajattelee ja muistaa äkkiä nuo kaksi vähämielistä sisarusta ja näkee heidät samassa edessään. Kaksi muuta kohottaa päätään — siinä on taas Gunhild ja Emma. Kaikki ne ovat Gunhildeja ja Emmoja, niillä on heidän surullinen ilmeensä, heidän hennot, köyhät kasvonsa ja heidän veltto, surkastunut järkensä. Hänen sydämensä käy kovin raskaaksi ja mielensä murheelliseksi, hänestä tuntuu kovin katkeralta, ja hän kääntyy vielä kerran vuoteessaan.

— No, mies, kuuluu pimeästä — etkö saa unta tänä yönä?

Se on pomon ääni, ei vihainen, vaan ystävällinen ja hyvä.

— En, vastaa Kristofer — minä ajattelen lampaita.

— Vai niin on laita.

Kristofer odottaa vähän.

— Luuletko, että niiden on kovin paha olla.

— No, eihän niillä kovin hyväkään olo ole, mutta tiedäthän, että ne kestävät jonkun verran, niillä on lämmin puku nyt.

— Etkö luule, että ne palelevat?

— Ei niin paljon, että se merkitsisi mitään.

— Mutta saavatko ne sitten nukutuksi?

— Oh, kyllä ne aina välillä nukkuvat.

Kristofer makaa siinä epäillen, mutta hän ei uskalla kysellä enää.
Sitten hän taas kuulee pomon äänen:

— Se on varma, Kristofer, sinun ei tarvitse epäillä sitä. Minä tiedän sen, näetkös, minä makasin kerran lampaiden luona, siitä on nyt monta vuotta, minä olin hyvin huimapäinen siihen aikaan enkä peljännyt sairastuvani, niinpä lähdin eräänä yönä sateeseen ja painauduin tiheimpään joukkoon. Ne olivat tarhassa, siitä on nyt noin kolmekymmentä vuotta, minulla oli vain sata kappaletta ja paimensin niitä Kvitaan tunturilla, jos olet kuullut puhuttavan siitä. Ja kyllä ne todellakin nukkuivat, Kristofer, vaikka sinä yönä satoi lujasti. Tietenkään ne eivät nukkuneet hyvin, vaan heräsivät usein ja liikahtelivat ja tunsivat olonsa epämukavaksi, mutta ne nukkuivat joka tapauksessa ja ne nukkuivat paljon paremmin kuin minä. Siellä oli näet kovin kuuma maata, eläimet olivat painautuneet tiukkaan toisiaan vasten, niiden villa oikein höyrysi, huh, poika, miten ahdasta siinä oli!