Polku

Kristofer uskaltaa vielä yhden kysymyksen:

— Mutta minkä tähden sinä siellä nukuit, eikö sinulla ollut majapaikkaa?

— Minä olin kovin nuori siihen aikaan, näetkös, minä ajattelin jokseenkin samaan tapaan kuin sinä ja tahdoin katsoa, oliko lampaiden kovin paha olla.

Molemmat vaikenevat.

Tip, tip, kuuluu pimeästä, pisarat putoilevat tahdissa maapermannolle, irtaantuvat ja putoavat loppumattomana sarjana ja läjähtävät hiljaa ja pehmeästi maahan hajotessaan…

XXIX.

Lähtöpäivä lähestyy, lampaita ei enää voida paimentaa ohjaamalla, ne on kotimatkan vuoksi totutettava pysymään koossa, sen vuoksi niitä nyt paimennetaan yhdessä paikassa, kuusi, seitsemän päivää kussakin. Yöt ovat sitäpaitsi käyneet pimeiksi, tunturilla voi olla petoja, ilves tekee laajoja retkiä, kaikenlaisia kulkureita saapuu sinne tuntien, että heidän aikansa on nyt tullut — — parasta, että paimen on eläinten luona ja pitää niitä silmällä niin hyvin kuin voi. Hei, paimenpojat juoksevat sinne ja tänne, ovat liikkeellä päivänkoitosta hämärään asti, heillä on kiireempää kuin koskaan ennen, he nukkuvat vaatteet päällään ja ehtivät tuskin syödä. Ja joka ilta he seisovat suolapussi kädessään ja huhuilevat ja houkuttelevat, tulkaa jo, ilta on, eläimet on kerättävä, ajettava hiljaa kokoon makuupaikalle, ne eivät enää saa nukkua missä hyvänsä. Ja heti kun ne heräävät aamulla, heti kun ne nousevat, on myöskin paimenen oltava paikalla. Hänen on seurattava niitä laitumelle, yhtenä päivänä itään, toisena länteen — — viikon kuluttua on sitten taas vaihdettava paikkaa. Siten paimen siirtää leiriä, niin että lampaat pääsevät aina uudelle laitumelle ja saavat uutta, tuoretta ruohoa ja pysyvät yhtä pyöreinä ja lihavina kuin ennenkin. Sillävälin niiden jäljissä versoo uudelleen — missä hampaat ovat jyrsineet ja repineet, missä sorkat ovat polkeneet ja tallanneet, niin että maa näytti ylt'ympäri jään turmelemalta, siellä vihertää ja versoo ja kasvaa uutta ruohoa. Niinpä paimen voikin käytettyään koko aluetta laitumena aloittaa uudelleen toisesta päästä.

Mutta lammas on nyt tottunut toimimaan oman päänsä mukaan, menemään, minne tahtoi, ja nukkumaan, missä tahtoi, ja nyt tulevat paimen ja paimenpojat ja rehkivät ja raatavat aamusta iltaan ja käännyttävät sen joka puolelta — se vastaa siihen omalla tavallaan, käy vastahakoiseksi ja oikulliseksi ja pyrkii alati piiristä pois. Se on ennen saanut luvan, se ajattelee eikä ymmärrä omaa parastaan, niinpä se nytkin tahtoo saada luvan, se ei tahdo kulkea parvessa, toisten pariin tungettuna, se tahtoo kulkea omin päin, niin kuin itse parhaaksi näkee. Ja yhtäkkiä se poikkeaa syrjään aikoen hiipiä karkuun — vau, vau, silloin on koira siinä, tuo pikkuinen lentävä äkäpussi, josta ei millään pääse, tai sitten ilmestyy paimen paikalle. Ne ovat liikkeellä kaikkina aikoina, ne juoksentelevat edestakaisin, ja tähystelevät ympäröiviltä selänteiltä, juuri kun on kulussa luullen, ettei kukaan huomaa, ja aikoo pyrkiä tuonne vesakkoon ja koettaa olla viattoman näköinen — juuri silloin ilmestyy eteen olento, ihminen, jolla on pää ylinnä ja kaksi heiluvaa jäsentä sivuillaan. Se seisoo siinä korkeana ja katsoo käskevästi, ei auta muu kuin totella — ja niin lammas hiljaa kääntyy ja taivaltaa hitaasti takaisin. Parempi onni ensi kerralla, se ajattelee eikä suinkaan aio antaa perään, aika neuvon tuo, se ajattelee ja haukkaa kimpun ruohoa mäestä, kyllä kai se sentään loppujen lopuksi saa ihmisen narratuksi. Mutta seuraavalla kerralla käy samalla lailla, ihminen on taas tiellä — ja vähitellen lammas rauhoittuu. Onhan silläkin ymmärrystä, painostus vaikuttaa siihen, ikuinen silmälläpito ja ikuinen vastarinta — lopulta se mukautuu varsin hyvin ja käy yhä taipuvaisemmaksi. Senhän on hyvä olla, sillä on ruokaa ja sillä on seuraa, se alkaa tottua toisiin, jopa viihtyä laumassa — ja kun paimenpoika huhuilee illalla ja tiuvukkaat lähtevät liikkeelle, seuraavat kaikki halukkaasti mukana ja kokoontuvat rauhallisesti makuupaikalle, pimeän tihetessä hiljaa tunturilla.

— Tulkaa jo, ilta on!

Äänet kajahtelevat ympärillä, pomon voimakas, hiukan särähtävä toitotus, Tarjen kirkas, täyteläinen houkutus, joka kuuluu illassa valoisalta laululta ja jolla on asiansa ihmisillekin, ja silloin tällöin Jonin taidokas joiku kiemuroineen ja koukeroineen. Myöskin Kristofer koettaa ja panee parhaansa ja venyttää äänen mahdollisimman pitkäksi:

— Tulkaa jo, ilta on!

Nyt tulevat koiratkin mukaan, ne seisovat etujalat lujasti maahan painettuina ja haukkuvat niin kuin pienet, paksut mörssärit, lampaiden on ymmärrettävä, että tämä tarkoittaa totta, tulkaa heti, muuten käy hullusti. Ja joka taholta yhtyy kaiku leikkiin, se vastaa hilpeästi kukkuloilta ja vuorenseinämistä, syntyy äänekäs melu, joka liikkuu edestakaisin, tunturilla — sitten kuuluu taas pomon ääni:

— Hiljaa!

Hälinä lakkaa, koirat vaikenevat, on kuin itse pimeäkin pidättäisi hengitystään, mykkä tarkkakuuloisuus vallitsee kaikkialla. Sitten huhuaa Tarje vielä kerran, hänen kirkas äänensä kohoaa hiljaisuuteen ja täyttää sen sointuaalloilla ja herättää mielihyvää sekä ihmisissä että eläimissä. Ja hys — nyt kapisee joka taholla, nyt kuljetaan polulla, nyt tallustellaan mäellä, tuolla soi vieno tiuku, sen ääni kuuluu kirkkaana ja puhtaana ilman halki, se on Kristoferin vanha kulkunen — sitten kapisee ja kupisee taas niin kuin ennenkin. Kuuluu vilisemällä pieniä ääniä, ja vilinä kasvaa ja äänet vahvistuvat, hoikat sääret tömisevät rinnettä alas, sorkat kalahtelevat kallioon — tuolla pyyhältää pari lammasta suon poikki, ja risut ritisevät niiden jalkojen alla. Ne muistuttavat pimeässä villaisia varjoja, ne tulevat pitkinä, vaeltavina jonoina, tulevat juosten toinen toisensa perässä, kil, kil, kilisevin tiuvuin, ne keräytyvät hiljaa makuupaikalle, missä suola-annos odottaa. Silloin tällöin jokin vuona ynisee — se päästää iltaan valittavan äänen, se on eksynyt emostaan ja tuntee olevansa yksinäinen ja hyljätty, ympärillä on pelkkiä vieraita, sitä töykitään ja puristetaan — silloin se avaa peloissaan suunsa ja ynisee pientä, avutonta yninäänsä. Emo tuntee sen heti ja vastaa korkealla, kutsuvalla äänellä — täällä, täällä, se ikään kuin huutaa, ja sen ääni värisee vuonan vuoksi, ja vuona valittaa ja vaikeroi uudelleen. Toisia emoja puuttuu puheeseen, ne ymmärtävät heti, mistä on kysymys, ja niissä herää äidinvaisto ja myötätunto, nyt ne rupeavat joka taholla määkimään ja houkuttelevat ja kutsuvat ja valittavat kuorossa. Ja koko ajan kipisee ja kapisee, koko ajan tömisee tunturi askelista, koko ajan vaeltavat varjot pysähtymättä eteenpäin…

Ilta on tullut, melu lakannut, lauma lepää makuupaikassa, nyt on vihdoinkin paimenen aika. Kirveeniskuja kajahtelee kumeasti pölkkyyn, sankko kalisee jossakin pimeässä — tuolla tulevat paimenpojat maitoa tuoden, nyt rupeaa saamaan ruokaa. He ovat muuttaneet Mydanin linnasta ja asustavat nyt ison paaden alla idässä, Kjetevatnetin laitumen kohdalla, kahden päivän kuluttua heidän on taas muutettava ja asuttava pienen pienessä majassa etelässä — — Kuoreenkoloksi he sitä sanovat. Muuten on paasi kyllä hyvä, katto on tiivis, olkoonpa sää millainen hyvänsä, ja he ovat muuranneet seinän itäpuolelle ja tiivistäneet sen tarkasti turpeella ja sammalella. Paasi on vain niin pieni — varsinkin nyt, kun Kristofer on tullut lisäksi, sen alla on juuri sen verran tilaa, että he pääsevät kääntymään, juuri sen verran, että he saavat sinne mahtumaan itsensä ja irtaimistonsa, talousastiat ja sankot ja padat ja nahkasäkin, kaikki tarvitsee oman paikkansa.

Tulisija on taivasalla, neljä puolipyöreätä siirtolohkaretta, jotka on vyörytetty yhteen, niin että pata joutuu jonkinlaiseen kuoppaan tai koloon — tuli kohoaa sieltä iloisena ilmoille räiskähdellen ja kipinöitä syytäen. He polttavat kanervaa ja katajia ja vaivaiskoivuja, työntävät ne huolellisesti kivien lomaan ja katsovat, miten liekki käy ahnaasti käsiksi, miten varvut saavat eloa ja vääntelehtivät tulessa, miten ne hulmuavat suhisevin lehdin — sinisin ja sinipunaisin lehdin, joita puhkeaa joka kohdasta ja jotka liehuvat ja lepattelevat ja vaihtavat väriä ja vaihtavat muotoa. Hehkuvia sanajalkoja tulee näkyviin, punaisia heinäsirkkoja hyppii ilmaan, kultaisia hyttysiä lentelee savussa ja laskeutuu kädelle ja pistää kipeästi. Toisinaan tuli on kuin suhiseva pensas, joka värisee ja kasvaa mäellä ja muuttuu olennoksi, jolla on elävät jäsenet, se hapuilee ympärilleen, se hengittää ja lähettää ilmaan sinisiä puuskahduksia, se mutisee ja murisee ja puhuu ääneen…

Jon ja Tarje liikkuvat edestakaisin ja hoitavat tulta tottunein käsin, he ovat repineet kasoittain kanervaa ja vaivaiskoivuja ja koonneet ne yhteen, Kristofer on kokkina ja pitää huolta ruoasta. Se ei vaadi kovin suurta taitoa, heillä on vielä vähän juustojuoksutinta tiiviissä rakossa, Kristofer hellittää nuoraa ja ottaa lusikallisen ja pudottaa sen pataan ja sitoo taas rakon kiinni seuraavaksi kerraksi — sitten maito juoksee, heti kun kiehuu, ja keräytyy isoiksi kokkareiksi, hauraiksi ja paksuiksi juustomöykyiksi, jotka painavat kauhassa ja tuoksuvat voilta. Se on juustomaitoa, jota paimen rakastaa ja jota ilman hän ei voi olla — joka on ravinnut häntä ja ollut hänen ruokanaan ammoisista ajoista saakka ja antanut hänelle voimia ja antanut hänelle terveyttä kestämään kovaa elämäänsä. Jäännös on heraa ja kelpaa juotavaksi, se sammuttaa janon ja vilvoittaa veren — senpä tähden paimen ei sitäkään hyljeksi.

Maito on keitetty, he istuvat tulen ympärillä kullakin höyryävä kulppi käsissään ja puhaltelevat juustomaitoon. Liekki lepattaa sinne tänne, se luo keltaisen kajastuksen ympärilleen, kasvot tulevat pois varjosta, Tarjen uneksivine ilmeineen, Jonin hyvät pojankasvot veitikkamaisine hymyineen — vähän edempänä pomon pää, harmaahapsisena ja valkeana pimeää vasten, syvin rypyin ja lujin piirtein. Hän istuu hiljaa kiveen nojaten ja liikuttaa lusikkaa vanhasta tottumuksesta, istuu ja tuijottaa tuleen ja mietiskelee, mieli on vielä ulkona tunturilla, vain ruumis istuu heidän parissaan, mykkänä ja painavana kuin tammihirsi. No, nyt hän huokaa ja kohottaa päätään ja katsoo ympärilleen — hohhoh, hän sanoo ja ikään kuin palaa elämään ja muuttaa takaisin ruumiiseensa ja ottaa sen uudelleen haltuunsa.

— Annahan vielä vähän juustomaitoa, Kristofer, se maistui niin siunatun hyvältä tänä iltana.

Kristofer antaa hänelle täyden kauhallisen, Jon puhaltaa tuleen ja panee hiilille paksun kanervakimpun, räiskyvä kipinäsade kohoaa ilmoihin — sitten vyöryy punainen liekki perässä ja nuoleksii ilmaa ja sähisee ja leikkii, varjojen häilyessä levottomasti ympärillä. He istuvat ihan nuotion ääressä, pomo, Kristofer, Tarje ja Jon ja tuntevat viihtyvänsä maan päällä — heillä on ruokaa ja juomaa yllin kyllin. He istuvat rauhallisesti yhdessä ja lepäävät kiireisen päivän jälkeen ja lämmittelevät vähän, ennen kuin menevät nukkumaan. He ovat ihmisiä, luomakunnan herroja — heidän ympärillään on tunturi ja yksinäisyys, on pimeys ja yö ja tuhat arvoitusta, suuri, salaperäinen luonto. Niin he istuvat siinä puhellen keskenään, pieni tuttavallinen ystäväryhmä, joukko paimenia korvessa, niin kuin paimenet ennen heitä tuhansien vuosien aikana, he istuvat siinä taivas päänsä päällä ja maa jalkainsa alla, äärettömyys ympäröi heitä, iankaikkisuus suhisee heidän korvissaan ja valaa mieleen unta ja rauhaa.

Vähän matkan päässä makaavat heidän eläimensä, ne makaavat ääneti ja liikkumatta hajanaisissa ryhmissä ja lämmittävät toisiaan, lähekkäin, kylki kylkeä, villa villaa vasten. Vielä on jokin lammas valveilla ja liikuttaa leukojaan edestakaisin ja märehtii hiljaa yössä, se ei kai ajattele eikä pohdiskele, se tuntee vain velttoa mielihyvää, kylläistä tyytyväisyyttä ja rauhaa. Sen on hyvä olla, se ei palele, se ei kaipaa mitään, ympärillä lepää sen sukulaisia ja ystäviä, se makaa hyvässä seurassa ja tuntee olevansa turvassa. Kenties se säpsähtää jotakin ääntä, punaista, räiskyvää valoa, joka luo siihen hohdettaan mäeltä, ja kohottaa päätään ja katsoo — paimen istuu siellä tulen ääressä, tuo pitkä, tarkkasilmäinen ihminen, joka on niin usein sulkenut siltä tien. Eikö muuta, se ehkä ajattelee, sitten se painaa päänsä jälleen alas, tuulenhenki sivelee lempeästi sen selkää — tuokion kuluttua se taas nukahtaa.

Kristofer istuu ihan hiljaa, on kuin koko hänen mielensä olisi avoimena ja syleilisi kaikkea vienossa kaipauksessa — kuin olevainen paljastaisi itsensä hänelle ja täyttäisi hänet onnen aallolla, ylimaallisella ja nimittämättömällä riemulla. Hänen sielunsa polvistuu nöyränä ja hartaana, Jumala voisi nyt tulla, hän ajattelee, ja istuutua hiljaa heidän joukkoonsa ja tarttua ruokaan hyvin käsin ja syödä juustomaitoa ja juoda heraa ja katsoa heihin siunaavalla katseellaan. Hän on ehkä jo matkalla, hän erottaa tulen ja vaeltaa sitä kohti, vaeltaa paljain jaloin kanervan halki, kuule, risut rapisevat suloisesti, varvut taipuvat nöyrästi jalan alla ja ojentuvat jälleen ihmetellen pystyyn. Kuka minun päälleni astui, ne miettivät — —

— Nyt on ollut kaunis kesä, sanoo pomo puolittain itsekseen.

Tarje kohottaa katseensa tulesta.

— Niin, semmoista ei ollut viime vuonna. Me kahlasimme silloin lumessa, ja sää oli kurjaa kuin marraskuussa.

Kristoferin mielenkiinto herää.

— Mutta lampaat, miten niiden kävi? Eivätkö ne palelleet pahasti?

— Siitä saat olla varma, mutta pahempi oli sittenkin ruoan laita, ne eivät näet löytäneet ruohoa, ne kulkivat etsiskellen lumessa ja työntelivät päätään siihen, sitten ne ikävystyivät niin, että seisoivat vain yhdessä rykelmässä ikään kuin olisivat luopuneet kaikista yrityksistä.

— Ja se saattoi käydä päinsä.

— Sen oli pakko käydä.

Kristofer katsoi pomoon.

— Eikö ollut mitään keinoa auttaa niitä?

— Ei ollut, Kristofer, ylänne oli kauttaaltaan valkeana lumesta, täytyi vain odottaa ja toivoa, että pian tulisi muutos.

— Ja lampaat selviytyivät siitä?

— Kyllä, ne selviytyivät siitä, mutta tiedätkö, vaikea niiden oli. Ja varsinkin vuonien, ne huusivat toisin ajoin niin haikeasti, että tuntui oikein kurjalta. Mutta mitäpä me mahdoimme? Ei auttanut muu kuin paaduttaa itsensä —

He ovat kaikki vähän aikaa vaiti, sitten nostaa Jon katseensa:

— En voi sille mitään, mutta minusta ei ole oikein, että eläinten täytyy kärsiä.

Kristofer katsoo taas pomoon, mitähän pomo siitä ajattelee?

Pomo tuijottaa tuijottamistaan nuotioon.

— Niin minustakin, minä vain en ole niin varma siitä, että se on tarkoitus, näen kyllä, että ne kärsivät, mutta täytyykö niiden kärsiä — He istuvat tuokion miettien vastausta, eivät oikein ymmärrä sitä, mitä hän tarkoittaa?

Pomo selittää.

— Tarkoitan vain, että jos jokin asia on niin tai näin, ei silti vielä ole varmaa, että se on alun perin aiottu sellaiseksi.

— Ei, niinhän se on, sanoo Jon epäröiden — mutta sittenkin.

— Se on hullua, käännettiinpä sitä miten päin hyvänsä, tahdot sanoa, minä ymmärrän sinut kyllä. Mutta jos luulet, että minä voin kääntää sen oikealle tolalle, niin usko vain minun puolestani!

Jon punastuu korviaan myöten, hymy katoaa hetkeksi, hänen terveet, pisamaiset pojankasvonsa saavat yhtäkkiä aikuisen ja raskaan ilmeen.

— Minä en vain voi käsittää, minkä tähden Jumalan on tarvinnut tehdä niin. Minun on kovin sääli eläimiä, ne ovat minusta niin turvattomia — katsokaa nyt noita lampaita, minä muistan hyvin, miten viime vuonna oli —

Hän kumartuu hämillään tulen puoleen ja kaivelee sitä kepillä. Tarje tulee hänelle avuksi:

— Minäkin muistan, miten viime vuonna oli, enkä myöskään käsitä, miksi Jumalan piti tehdä niin, eikö hän olisi voinut lykätä lumentuloa siksi, kunnes lampaat olisivat ennättäneet alas laaksoon? Niidenhän oli pakko olla täällä ylhäällä, ne olivat toki aivan syyttömiä. Ja sitten ne saavat niskaansa semmoisen sään — niin, sinähän tiedät, millaista se oli, muistathan sen vuonan, jonka löysimme. Mutta sanoppas minulle eräs seikka — minkä tähden lampaiden piti kärsiä? Eihän siitä voinut mitään hyötyä olla, että ne kulkivat täällä palellen ja nähden nälkää, lammas ei voi tulla kääntymykseen niin kuin syntinen ihminen, eikä liioin olisi ollut kenellekään vahingoksi, jos se olisi säästetty lumelta. Minä olisin säästänyt sen, jos minä olisin ollut kaikkivaltias — — ei, en minä ymmärrä sellaista, en ymmärrä!

— Niin, vastaa pomo hiljaa — en minäkään ymmärrä, en osaa selittää sen paremmin kuin sinäkään.

Hän on vähän aikaa vaiti.

— Mutta juuri senvuoksi, etten ymmärrä, en myöskään voi tuomita sitä. Ennen kuin voin tuomita jotakin asiaa, täytyy minun olla siitä perillä ja käsittää se kokonaan ja mieluimmin vielä itsekin osata tehdä sen kaltaista, silloin minä voin lausua mielipiteeni ja moittia asiaa ja löytää virheitä. Mutta tästä minä en käsitä mitään, tässä asiassa en ole viisaampi kuin lammas, joka ei tahdo alistua paimennettavaksi, vaan haluaa alati mennä omia teitään.

Tarje nöyrtyy heti, hänen hienot kasvonsa käyvät pehmeiksi ja lempeiksi.

— Minä tahtoisin vain kovin mielelläni ymmärtää.

— Minäkin tahtoisin, Tarje. Mutta kun minä en voi, kun vaikeus on liian suuri — — minusta on kuin kulkisin polkua ja siinä olisi esteenä kivi, raskas lohkare, joka on vyörynyt rinteeltä. Minä en voi järkähdyttää sitä paikaltaan, minun täytyy Jumalan nimessä antaa sen olla, saan luvan kiertää ulkopuolelta. On parempi minulle, että väistyn syrjään ja kierrän ja pääsen perille, kuin että jäisin tappelemaan kiven kanssa ja antaisin sen siten pidättää minua. On parempi niin minulle itselleni kuin lampaillekin, että annan kiven olla siinä, missä on, ja etsin sen sijaan tunturiruohoa ja asetun sellaiseen paikkaan, että lampaat saavat ruokaa.

Hymy on jälleen ilmestynyt Jonin kasvoille, hän istuu pää kallellaan ja suun vaiheilla veitikkamainen ilme ja on sen näköinen kuin miettisi jotakin kepposta, silmät eivät hetkeksikään väisty pomosta. Tuokion kuluttua hän nousee ja hakee jotakin paaden alta — hatun, joka on reunojaan myöten täynnä muuraimia.

— Olkaa hyvät, jos tahdotte.

Kuu on noussut tunturin yläpuolelle — on kuin pimeys olisi valunut pois, kuin ajan vesi olisi kääntynyt ja virtaisi hiljaa takaisin itseensä. Sen tilalle kohoaa hopea-aalto, valovirta vyöryy tähtiä kohti ja upottaa ne lumenkylmään syliinsä. Rajat kasvavat, ääriviivat häipyvät, rauha ja etäisyys astuvat maan päälle — hiljaisuus vallitsee idästä länteen, taivaankappaleesta taivaankappaleeseen, pimeyden ajattomiin kuiluihin asti. Iankaikkisuus hengittää maahan ja koskettaa sitä salaisuudellaan —

Kristofer istuu, ja hänen on hyvä olla.

Silloin tällöin hän kohottaa katseensa ja katsoo hellästi tovereihinsa: Jon ja Tarje ovat siinä niin nuorina ja silmät toivoa loistaen ja pomo, joka istuu kiveen nojaten, vuosien merkitsemänä, ryppyisenä ja kuluneena — valkohapsinen vanhus, ikään kuin elämän itsensä siunaama. He istuvat ja syövät muuraimia, hattu on maassa, tavan takaa joku heistä ojentaa kätensä ja täyttää sen nuotion valossa — kun hän jälleen vetää sen puoleensa, on kuin se olisi täynnä hehkuvia hiiliä.

Kristoferkin syö.

Suon keltainen, lasimainen hedelmä — jokainen marja sulaa suussa ja täyttää sen hapahkolla mehullaan. Pienen pienessä verhiössään se on kuin rykelmä helmiä, kesä on täyttänyt ne taikavoimallaan, kaikki tunturin ja suon nesteet paisuvat niiden särkyvän kuoren alla.

Tist, kuuluu kanervikosta, kirvinen siellä uneksii matkastaan — se puhuu unissaan ja herättää itsensä.

XXX.

Nyt on paimentaminen tältä vuodelta lopussa, nyt he ovat kaikki kotimatkalla, ihmiset ja eläimet vilisevässä jonossa, hevoset selkätaakkoineen, lehmät pitkine ja leveine vatsoineen ja riippuvine utareineen, jotka laahaavat kanervikossa, ja lampaita ryhmittäin sekä edellä että jäljessä. Mydanin ylänne jää taakse tyhjine leireineen ja paljaiksi kaluttuine laitumineen, märkine, nuokkuvine niittyvilloineen ja sara- ja ukonpartamättäineen. Rokken kohottaa lakensa taivasta kohti, se on niin kuin suunnaton heinähaasia, joka on seisonut siinä tuhansia vuosia ja käynyt harmaaksi pelkästä ikävästä, sen takana on Blommelin kukkula tiheine kataja- ja pajuvesakkoineen. Harjalla on valkoinen siirtolohkare, valtava lammas, joka on asettunut tähystelemään ja katsoo lauman jälkeen kokonaisen päivän…

Kotikylästä on tullut kaksi miestä, Aasuld Smedland ja Tore Fidjene, he ovat tulleet hoitamaan hevosia, he saapuvat tarkalleen samana päivänä joka vuosi ja auttavat paimenta tavaroitten kuormituksessa ja kuljetuksessa. Niin he kulkevat siinä neljään mieheen ja ajavat laumaa hitaasti tunturin poikki, ajavat ja lepäävät ja ajavat taas. Meno on otettava rauhallisesti, täytyy tuumia yksinkertaisesti ja sievästi — ellen tule tänään, tulen huomenna, eläimillä pitää olla aikaa syödä ja vähän levähtää matkalla. Ne ovat kyllä kesän kuluessa käyneet voimakkaiksi ja vikkeliksi, mutta ne eivät kaikki ole yhtä voimakkaita, eivät kaikki yhtä vikkeliä, toiset ovat myöskin laiskempia kuin toiset ja tallustavat eteenpäin hitaasti ja vastahakoisesti. On kuin ne viivyttelisivät joka paikassa, kuin tahtoisivat alati hengähtää, minkä tähden niiden on muutettava, ne ehkä ajattelevat, eikö niiden ole hyvä siellä, missä ovat. Hei, paimenpojat laukkaavat ylt'ympäri koirat takanaan ja huutavat ja huhuilevat ja ikään kuin kehoittelevat niitä, katsokaakin, että lähdette heti! Nuoret lampaat ovat myöskin vähemmän kestäviä ja väsyvät helpommin kuin vanhemmat — niin lauma vähitellen jakautuu, syntyy etujoukko, joka alati on johdossa ja aika ajoin ihan näkymättömissä, ja takajoukko, joka viivyttelee ja jää jälkeen ja on vaikea ja raskas saada liikkeelle. Kenties ne joutuvat toisistaan erilleen ja kohtaavat uudelleen vasta myöhään illalla. Etujoukko on saapunut pienelle kivimajalle, jossa heidän tapansa on yöpyä, nuotio roihuaa jo pimeässä — — kop, kop, takajoukko tulee perässä, sitten ne taas sulautuvat yhteen.

Ja niin he etenevät tunturia pitkin runsaan peninkulman tai kaksi päivässä, millainen tie ja maasto kulloinkin on, vaeltavat hitaasti majapaikasta toiseen tiukujen kilistessä ja koirien haukkuessa. On kuin pieni kansa olisi vaeltamassa, matalakasvuinen, nelijalkainen ja paksuja turkkeja käyttävä, harmaita, mustia, valkeita ja sinisiä, ja siellä täällä astuu jättiläinen pitkin, hoikin hämähäkinjaloin ja ohjaa niitä hitaasti päämäärää kohti ja katsoo, että kaikki käy hyvin.

XXXI.

Staale on vielä tunturilla, mutta Per Syrdalen on lähtenyt. Hän on hiukan heidän edellään, noin kolme tai neljä päivämatkaa, Aasuld ja Tore kohtasivat hänet Hjortlandissa, isäntä itse oli pysähdyttänyt hänet, ruohorahoista oli kysymys. Isäntä seisoi eukkonsa ja poikiensa kanssa pihalla ja sulki tien Per Syrdalenilta, jonka oli mentävä siitä läpi, Aasuld ja Tore nauravat ja kertovat ja lyövät reisiinsä ja nauravat taas.

— Voi armias aika, he sanovat — sitä oli hauska kuulla, poika!

Per oli ollut kelpo lailla harmissaan ja riidellyt kuin rajuilma ja sadatellut ja soittanut suutaan, hän tahtoi tapansa mukaan tinkiä lukumäärästä ja päästä niin halvalla kuin mahdollista. Tässä hän tuli kahdeksansataa eläintä mukanaan, ja sitten hänen pitäisi maksaa tuhannesta? Laske, sanoi isäntä vain ja oli yhtä kiukkuinen. Ei, Perillä ei ollut aikaa, Perin täytyi päästä heti läpi, se oli hänelle äärettömän tärkeätä, oli jo myöhäistä ja —

— Laske, sanoi isäntä uudelleen.

Sitten he olivat alkaneet laskea. Isäntä ja eukko väistyivät vähän, niin että lampaat juuri pääsivät kulkemaan välistä, Per laski niin nopeasti kuin saattoi, ja muudan paimenpojista piirsi tikulla loven maahan joka tusinalta. Sitten heidän piti lukea lovet ja laskea, paljonko niitä kaiken kaikkiaan oli — niin kuin lampaita laskettaessa tehdään. No niin, lampaita pujahteli läpi, ja paimenpoika piirteli — mutta sitten eukko äkkiä huutaa:

— Sinä piirrät samaa lovea, senkin kettu!

Aasuld ja Tore ihan hirnuvat, hei, poika, miten hauskaa se oli:

Per hyppi ja loikki vihasta, mutta miten hän hyppikin ja miten hän potkikin, putosi hän aina samaan paikkaan, eikä hänen auttanut muu kuin pysyä siinä. Isäntä ja eukko ja heidän poikansa — se oli kuin puskemista kovaan vuoreen.

— Oikeus kuin oikeus, karjui Per, niin kuin tapansa oli.

— Aivan niin, vastasi isäntä — ja sen vuoksi laskemme vielä kerran!

Ja Perin täytyi antautua, ja he löysivät uuden tikun ja alkoivat laskea uudelleen. Mutta tällä kertaa isäntä piirsi merkit, ja kun he olivat suorittaneet yhteenlaskun, ei lampaita ollut kahdeksansataa, niin kuin Per oli ilmoittanut, eikä tuhat, niin kuin isäntä luuli, vaan lähes tuhatneljäsataa, ja Perin täytyi maksaa joka-ainoasta.

Miehet pitävät hauskaa siinä kulkiessaan. Oikeus kuin oikeus, he sanovat matkien Periä ja ovat pelkkää nuoruutta ja iloa, siinä hänelle kävi niin kuin tahtoi, siinä se poika sai oikeutta, jota aamusta iltaan kärttää —

* * * * *

He laskeutuvat tunturia pitkin, ihmiset ja eläimet pitkässä jonossa. Korkoraudat kilahtelevat kallioon, hoikat jalat tepastelevat ja tömistävät, tunturilta ikään kuin kohoaa tuuli, pauhu, jonka sorkkien kopina, kihisevä hälinä ja kiireiset pikkuäänet synnyttävät. Varpuja taittuu ja oksia murtuu, kiviä vierii ja risuja ritisee, kuuluu eläinten ääniä ja ihmispuhetta —-ikuinen levottomuus ja tohina joukon päästä toiseen. Rokken on aikoja sitten kadonnut näkyvistä, Blommelin kukkula kuin vajonnut maan alle, askel askelelta he vaeltavat eteenpäin, kyynär kyynärältä — peninkulma peninkulmalta he jättävät taakseen kallioita ja soita. Väliin he tulevat jollekin korkealle selänteelle ja näkevät kauas tunturin yli:

Kaikkialla loistaa ja kimaltelee, lammikolta, lampia ja solisevia puroja, karumpana sinessä ehkä hopeakieli, joka näyttää värisevän auringossa — Herra ties, mikä järvi se on! Pyyh, tunturikurmitsa valittaa suolla, se istuu ruskealla mättäällään ja puhaltaa ohueen huiluunsa — pehmeä, täyteläinen, sointuva sävel, jossa on koko syksyn alakuloinen kauneus, sen syvä kaipaus ja lempeä rauha.

Ja taas he vaeltavat, ihmiset ja eläimet, kulkea tallustelevat tunturia pitkin — hevoset ja hevosmiehet etunenässä ja paimenet ja lehmät ja lampaat perässä, koirien keikkuessa joka puolella. Silloin tällöin jokin eläin äännähtää, se on väsynyt kulkemaan, uupunut kuin sotamies raskaassa marssissa — eivätkö toisetkin ole väsyneitä? Olemme, olemme, vastataan ympäriltä, laumasta kohoaa moniääninen kuoro, karkeita bassoja ja hentoja tenoreja, me emme enää suuria jaksa! Muudan käheä ruotimuori puuttuu puheeseen, sen ääni värisee huolesta, ja se venyttää rukoilevasti puhettaan, oi hyvä Jumala, se ikään kuin sanoo ja tekeytyy niin vanhaksi ja raihnaiseksi kuin voi, voi selkääni, voi sää-ä-ä-ääriäni, voi hy-y-y-yvät ystävät, levätään vähän tä-ä-ä-ässä!

Rauhattomuus leviää, häly kasvaa — mutta keskellä rauhattomuutta, keskellä nielua astelee iso, vaaleansininen emälammas, jolla on kaulassaan helisevä kulkunen, ja käskee järjestykseen ja kehoittaa levollisuuteen. Se kulkee siinä niin vakaana ja arvokkaana, niin tanakkana ja koko olemukseltaan itsetietoisena jonkinlainen rumpali rumpuineen ja palikkoineen — ja kulkunen soi ja kutsuu ja laulaa kirkkaalla, hopeankirkkaalla äänellään ja vetää tiheän jonon mukaansa. Kuule, mäeltä kuuluu kiinteää poljentaa, typyhäntälampaita sieltä tulee lyhyin hännin ja pienin korvin, karkeita talonpoikaiseläimiä, maan ikivanhan karjanhoidon vahvistamia ja karaisemia. Herra tietää, ettei sellaisessa ole mitään katselemista, sen villa on kankeaa ja takkuista, se on kuin kanervamätäs, koko eläin, mutta se on ollut köyhän miehen rikkautena ja on vaatettanut ja elättänyt häntä satoja vuosia. Se kulkee tuossa uskollisena palvelijana, köyhyyden ja ankarien elinehtojen merkitsemänä, kotilieden kärsivällisenä orjana — — ja paimenpoika harppailee vieressä ja kuuntelee tiukua silmät säihkyen eikä väsy tuijottamaan lampaaseen, ei kyllästy näkemään ja kuulemaan.

Myöhemmin päivällä he lepäävät hiukan, eläimet ja ihmiset paneutuvat pitkäkseen ja torkkuvat tunnin tai pari. Ilmassa on hiljaista, tunturilla on hiljaista — sitten lankeaa varjo äänettömästi maahan, kanahaukka liitelee auringonpaisteessa pyrstö jäykkänä kuin peräsin ja katsoo allaan näkyviä eläimiä. Se tekee sinessä laajan kaaren ja tarkastaa joka-ainoan — liian isoja, liian paksuja kaikki — se purjehtii eteenpäin halki hiljaisuuden, yli lakeuden, niin kauas kuin pääsee…

Mutta matka on pitkä ja aika niukka. Täytyy ennättää jakopaikalle, jonne lampaiden omistajat tulevat — täytyy olla perillä jakopäivänä, kuten paimenet sitä nimittävät, niin ettei omistajain tarvitse odottaa, vaan saavat eläimensä heti. Niin makealta ja hyvältä kuin tuntuukin maata, niin kankeat ja jäykät kuin jalat ovatkin — tuokion kuluttua kulkue on jälleen liikkeellä, ja ihmiset ja eläimet matelevat edelleen ja jättävät taas kappaleen tunturia taakseen ja pääsevät taas kappaleen matkaa eteenpäin. Sitten nostavat hevoset päätään ja hirnuvat, ensimmäinen uudisviljelys tulee näkyviin, ensimmäinen tunturitalo sukeltaa esiin, pieni ja alaston ja matalaullakkoinen, siellä on turvekasoja nurmikolla kuivamassa ja kanervikossa pieniä poltettuja ruutuja. Tuolla viittoo joku mies kädellään, siellä on tunturitalonpoika polvillaan suossa ja kaivaa ja ponnistelee henkensä edestä, siellä hän on vuodet läpeensä ja taistelee köyhyyttä vastaan aamusta iltaan ja koettaa elättää itsensä ja perheensä ja hankkia heille lämmintä ja ruokaa ja vaatteita. Puolen vuotta hän seisoo tuolla maassa — jonkinlainen kaksijalkainen ojamyyrä — ja elää elämänsä kärsivällisesti loppuun, karvaan, katkeran, ilottoman elämänsä. Kristofer heiluttaa vastaukseksi lakkiaan, ja talonpoika seisoo ojassa lapioonsa nojaten, pienenä ja köyhänä ja harmaana, ja katsoo laumaa ja hengähtää hetken. Siinäpä komeita eläimiä, hän ehkä ajattelee, kunpa olisi kymmenen, kaksitoista sellaista — kunpa saisi valita vapaasti laumasta!

Sitten hän huoahtaa ja sylkäisee kouriinsa ja kumartuu jälleen työhönsä.

XXXII.

Sinä iltana he tulivat suurelle kanervakukkulalle. Kristofer muisti sen läpi elämänsä.

Sillä kohdin oli laakso, joka jakoi tunturin kahtia, ja laaksossa oli järvi suhisevine rantakaisloineen ja pienen pienine saarineen, joilla kasvoi kanervaa ja mäntyjä, He olivat tehneet tulen rannalle ja lypsäneet lehmät ja aterioineet, sitten he olivat käyneet pitkäkseen maahan, kaivautuneet jänisten tavoin kanervikkoon sarkanuttuja peittoinaan ja nukkuneet melkein heti.

Keskellä yötä Kristofer heräsi, oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja palannut äkkinykäyksellä itseensä. Niin, hän sanoi ja avasi silmänsä ja huomasi yhtäkkiä olevansa maassa, kanervakukkula päänsä päällä ja järven kiila jalkainsa juuressa. Oli alakuun aika ja kuutamo — taivaalta lankesi vinosti valo, joka sekunnin murto-osassa ikään kuin paljasti olevaisen ihmeet ja näytti hänelle esineiden omat kasvot, ennen kuin ne ehtivät kätkeytyä häneltä. Oli kuin ovi olisi ollut raollaan jossakin, kuin hän aivan odottamatta olisi päässyt katsomaan jostakin aukosta ja olisi nähnyt kaiken sellaisena kuin se todella oli. Silmänräpäys vain — sitten oli kaikki ohi, sitten Kristofer istui valveilla kanervikossa, sokeana olentona niin kuin tuhannet muut, niin kuin Tarje ja Jon tuossa, niin kuin hevoset ja lehmät ja lampaatkin. Tuon vaaksanmittaisen ajan hän tiesi järkähtämättömän varmasti, että kukkula oli kutsunut häntä, sillä hetkellä se oli luonnollista, hän ymmärsi sen eikä ihmetellyt, kukkula ei ollut vain kukkula, mikään ei ollut vain oma itsensä, vaan jäsen ja välikappale, kuuluen ikuiseen ja erottamattomaan yhteyteen. Vain silmänräpäys — sitten ovi sulkeutui, sitten Kristofer istui ikään kuin ulkopuolella ja katsoi ympärilleen ihmettelevin silmin eikä käsittänyt, mikä hänen oli, eikä voinut sitä sanoin selittää. Oli kuin hänen aistinsa olisivat surkastuneet, hän oli voimattomana omassa itsessään, omassa karkeassa lihassaan eikä voinut murtautua sen läpi eikä poistaa sen esteitä ja rajoja. Jäljellä oli vain hämärä muisto, sumea vaikutelma, epäselvä tunto. Tällä paikalla oli hänelle jotakin asiaa, se oli ikään kuin kajonnut hänen kohtaloonsa, mutissut ihmeellisen sanan hänen korvaansa, hämärän sanan tulevaisuuden kirjasta.

Pomo herätti hänet aikaisin aamulla, järvi nukkui vielä laaksossa, kaislikko kaarsi sitä nuokkuvin töyhdöin, ruoho ja kukat torkkuivat ympärillä. Vain kanervakukkula oli valveilla, se kohotti punaisen tuliharjan taivasta kohti ja hehkui hiljaa ja suloisesti aamuruskossa, oli kuin se olisi liekehtinyt, kuin se olisi seisonut siinä hiljaa rukoillen, aamun ihmeen hurmaamana, ylevässä ja sulkeutuneessa rauhassa. Kristofer katsoi hämmästyneenä ympärilleen, tuo hämärä tunto heräsi jälleen eloon hänen sisimmässään, istuessaan siinä lypsämässä hänestä tuntui kuin hän ei saisi häiritä, kuin paikka jollakin tavalla olisi pyhä.

Kun Jon vähän aikaa sen jälkeen meni ohi sankkoa kantaen, kohotti
Kristofer katseensa ja kysyi:

— Mikä tuon ylänteen nimi on?

— Helluntaikukkulaksi sitä tavallisesti sanotaan.

Helluntaikukkula, ajatteli Kristofer, nimi otti häntä hiljaa kädestä ja vei hänet ajassa taaksepäin, kaukaiseen ja kadonneeseen maahan…

Vähän myöhemmin he olivat taas matkalla, hevoset astuskelivat etunenässä huojuvat taakat seljässään, korkeat, pyöreät, komeat eläimet, jotka kohosivat paljon yläpuolelle pääjoukon ja korskuivat kulkiessaan voimansa tunnossa. Ne astuivat kuin päälliköt kulkueen edellä, takana tulivat rahvaanmiehet pieninä ja harmaina, tuli yhteinen kansa taapertaen niiden perässä, sarkapukuisena, köyräniskaisena, matalajalkaisena ja sipsuttavin askelin. Kristofer käänsi päätään — kukkula hehkui juureen asti, aamurusko oli astunut alas, Jumala itse oli vaaralla ja katseli heräävää maata. Hevoset hirnuivat taas, se kuulosti välkkyviltä torventoitauksilta, jotka kaikuivat helisten kirkkaassa aamussa, ne nostivat kasteisia päitään ja antoivat niiden taas vaipua raskaasti huoaten. Jonkin matkan päässä pyrähti kanervikosta sininen urosteeri — silloin Kristofer käänsi päätään ja katsoi taakseen vielä kerran. Helluntaikukkula hehkui yhä, yhä hän tunsi pyhän mielessään ja tajusi olevansa salaisesti sidottu paikkaan itsekään sitä käsittämättä.

Samana päivänä he tulivat alas laaksoon.

He olivat vaeltaneet pitkin Noitatunturia, missä Kristofer poikavuosinaan kohtasi lauman ensimmäisen kerran, se lepäsi tuolla siirtolohkareineen ja loi varjon kanervikkoon, ilta oli taas tulossa. Muisto kävi jälleen eläväksi hänen mielessään, kuvia ja sanoja sukelsi esiin — hän seisoi alhaalla suolla puolukkakori kädessään ja tuijotti lumottuna selänteelle ja näki eläinten vilisevän näkyviin. Äiti seisoi vähän syrjempänä, Kristofer ei voinut nähdä hänen kasvojaan, äiti oli pannut puolukkakorin maahan ja seisoi puoliksi selin häneen.

Sinun olisi pitänyt ottaa hänet, äiti!

Hän kuuli oman innokkaan äänensä ja näki äitinsä punastuvat kasvot, kun hän kumartui korinsa puoleen, oli kuin tuo punastus olisi ollut heijastusta korista — kuin punaiset marjat olisivat lainanneet sen runsaudestaan.

Rakas äiti, sanoi hän itsekseen, hänet valtasi kummallinen häveliäisyys, oli kuin hän olisi muistellut jotakin, joka hänen olisi pitänyt aikoja sitten unohtaa.

Tuokiota myöhemmin he olivat Hjortlandissa. Ruohorahat, ajatteli Kristofer, hän näki isännän tulevan talosta, nyt alkoi varmaan riita ja rettelöinti. Mutta ei, isäntä oli lempeä ja ystävällinen, ei puhettakaan rahoista Nilsiltä:

— Minun piti sanoa terveisiä Periltä, virkkoi hän puristaen hilpeästi pomon kättä ja iski silmää — hän meni ohi muutama päivä sitten ja maksoi saman tien sinun puolestasi, niin ettei sinun tarvitse pysähtyä täällä!

Pomo oli yhtä leikkisällä tuulella ja löi isäntää olkapäälle:

— Saatpa kertoa terveiseni ja kiitokseni, muuten tämä on ihan liian hullua!

— Ei mikään ole toki niin hullua, ettei siitä ole jollekin hyötyä —

Sitten he eivät pääse pitemmälle metsän vuoksi, mäntyjä ja kuusia kasvaa suoraan edessä ja pakottaa heidät kääntymään alas kylään päin. Vähän ajan kuluttua tuli laakso näkyviin tummana ja häilyvin suo-usvin, pieniä talorykelmiä sukelsi esiin, pimeästä kuului lasten huutoa ja laulua, ensimmäiset valot pilkottivat sumusta unisesti väreillen — Rugland laveine vainioineen ja suurine, vieraanvaraisine huoneineen, läävineen ja talleineen ja karjahakoineen, sekä ihmiset että eläimet saivat siellä kunnollisen katon päänsä päälle.

Heidän takanaan ylenee rinne jäykin seinämin ja huimaavin jyrkäntein. He pääsevät kulkemaan erästä rotkoa myöten ja tulevat rymisten suoraan taloa kohti.

Veräjän saranat narisevat —

— Tervetuloa, sanoo joku — hauska nähdä sinua!

Heidän yläpuolellaan lepää tunturi illassa niin kuin suunnaton varjo, niin kuin ihmeellinen, kaukainen uni.

XXXIII.

Jakopäivä on ohi, lauma on pirstottu ja hajoitettu ja kadonnut, omistajat ovat tulleet paikalle ja poimineet eläimen toisensa jälkeen itselleen — sulloneet ne yhteen pieniin aitauksiin ja vihdoin vieneet kukin taholleen. Mustanaamat ja sheviotit ja typyhäntälampaat, vähitellen niistä on saatu selvä, toinen toisensa jälkeen ne on kuljetettu lammaslaumasta pois ja koottu pieniin aitauksiin. Kovat kourat ovat tarttuneet villaan ja laahanneet toisen toisensa jälkeen pois — seiso siinä, kunnes luku on täysi! Se on ollut kuin markkinapaikka, ihmisiä on tullut ja mennyt, kaikenlaista kansaa on tungeksinut, rahalla varustautuneita ostajia, kulkukauppiaita, kellonvaihtajia —ja Per Syrdalen etsi tietysti vaihtomahdollisuuksia silmät pystyssä ja nenä ikään kuin kynnellisenä. Ja keskellä melua ja tohinaa ja hälinää ovat lampaat seisoneet ja odottaneet ja käyneet yhä enemmän pyörälle päästään, tietämättä, mitä tehdä, ja käsittämättä, mitä tämä kaikki merkitsi. Ja tavan takaa ne ovat muistelleet ylänteitä, soita, kanervikkoa ja tunturiruohoa, tunturiruohoa — ja sitten ne ovat tunteneet olevansa nälkäisiä, voi miten nälkäisiä ja raihnaita ja kuluneita, ja nuuskineet maata ja ynisseet ja itkeneet epätoivosta ja surusta. Niiden valitus kuulosti niin alakuloiselta ja lohduttomalta, oli kuin lampaat olisivat rukoilleet, ne ovat seisoneet ja katsoneet aidan yli — paimen, eikö paimen mahda tulla? Ei, paimen ei tule, vieras tulee sen sijaan ja tarttuu siihen raaoin käsin ja vetää sen kovakouraisesti pois. Tänään on vain outoja, melua ja kiirettä kaikkialla, kaikki on toisin kuin ennen, joka suhteessa kerrassaan murheellisesti…

Kristoferistakin on tuntunut siltä, hän on koko päivän käyskennellyt edestakaisin jäsenissään merkillinen levottomuus ja seurannut mellakkaa raskain silmin ja katsellut tapausten kulkua mieli raskaana. Nyt hän istuu kivellä tuijottaen erään sinisen lampaan jälkeen, jota ne juuri vievät pois, se näyttää menevän niin vastahakoisesti, niin hyljättynä ja alakuloisena, että tuntuu oikein surkealta. Kun hän aamulla otti tiuvun sen kaulasta, täytyi hänen silittää sen selkää, oli kuin hän olisi pettänyt sen jollakin tavoin, luovuttanut sen vieraisiin käsiin, jättänyt sen kovan kohtalon kouriin — se oli katkera hetki. Ja tuolla lammas nyt taapertaa tiehensä, hänen ystävänsä, hänen kesäinen ylpeytensä tunturilla, ja Herra tietää, mitä siitä tulee ja minne se joutuu.

He tulivat aamulla Vatneen, missä pomon koti oli, sinne he jättivät lehmät ja hevosten kuormat, pieni sinisilmäinen äijä oli pihalla ja otti ne vastaan. Oli helppo nähdä, että siinä oli veli, hän oli vain paljon vanhempi, iho oli ikään kuin löyhemmällä ja syvemmissä rypyissä ja laskoksissa, ja tukka oli pitempi ja valkeampi. He puhuivat vähän aikaa yhtä ja toista, sitten veli ikään kuin huokasi:

— Minä käyn nyt vanhaksi, poika, olisi selvintä, että sinä lopettaisit paimentamisen!

Pomo pudisti päätään.

— Minä en voi lopettaa.

— Et, et, sanoi veli hiljaa — niin kai se on. Sinä näyt saaneen uuden paimenpojan?

— Niin, se on muudan, jonka minä tunsin ennestään, olen luvannut opettaa hänet.

Veli ojensi kätensä.

— Et kai viivy kauan poissa?

— Aion tulla takaisin ensi viikolla, minun täytyy vain pikimmältään käydä kylässä.

— Tervetuloa sitten!

Sitten hevosmiehet hyvästelivät ja jatkoivat matkaansa hevosten keralla, iltapäivällä menivät Jon ja Tarje. He olivat aikalailla hämillään, he olivat tavanneet sukulaisiaan ja kiiruhtivat lähtemään — voi hyvin, he sanoivat ja ojensivat hiljaa kätensä. Sitten oli vain Kristofer jäljellä, hän kulki ja vilkuili pomoon, ei tiennyt, mitä tehdä, ei tiennyt, mihin ryhtyä, hänellähän ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Vielä oli joitakin lampaita jäljellä, muuten olivat ha'at ja aitaukset tyhjiä, maa poljettu ja alaston ja musta. Mutta ihmisillä oli yhä kiirettä, heitä oli kokoontunut pomon ympärille puhelemaan, muutamilla oli paloviinaa, ja he olivat kohtalaisesti humalassa.

Kristofer meni lampaiden luo ja jäi katsomaan niitä miettiväisesti.

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.

— No niin, poika, nyt me olemme kahden jäljellä.

Pomo seisoi ihan hänen takanaan hämärässä ja katsoi häneen vaaleansinisillä silmillään.

— Sinä pysyttelet aina lampaiden luona, näen minä, niin, eikä se juuri tyhmintä olekaan, lammas voi olla viisaampi kuin ihminen.

Hän nyökkäsi päällään joukkoa kohti, joka räyhäsi ja lauloi kuorossa.

— Niin, mitä minun pitikään sanoa: tältä kesältä on nyt homma lopussa, ymmärrätkö, minä en tarvitse paimenpoikaa ennen kuin kesäkuussa tulevana vuonna, jos sinä sitten tahdot jälleen lähteä paimeneen. Siihen on runsaasti kahdeksan kuukautta, pitkä aika, Kristofer, ja paimenpojan palkka ei ole iso.

Siniset silmät katsoivat katsomistaan.

— Onko sinulla paikkaa, missä voit olla, oletko sinä ajatellut itsellesi jotakin?

Kristofer kostutti suuta kielellään.

— E-en, en ole ihan, tai kyllä minä olen a-ajatellut —

— Mutta et ole keksinyt mitään, tarkoitat, niinpä niin.

Kristofer rohkaisi mielensä.

— Niin, kun ne o-ottivat talon, muuten olisin ehkä voinut mennä kotiin.

— Minä ymmärrän hyvin.

Pomo seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena.

— No niin, Kristofer, enpä sitten tiedä muuta neuvoa kuin että sinä saat jäädä minun luokseni — minä tahdon toki nukkua yöllä, minua ei huvita maata valveilla, on ikävää maata valveilla, aika matelee käsittämättömän hitaasti —

Kristofer katsoi häneen viattomasti:

— Minä luulin sinun nukkuvan hyvin?

Pomo hymyili.

— Niin, ei minulla ole mitään valittamisen syytä, mutta jos me nyt eroaisimme näin, jos minä menisin matkoihini, tarkoitan, ja jättäisin sinut tähän seisomaan — mitenkähän unen silloin kävisi? Minä tunnen Nilsin, tiedä se, hän valvoisi ja ajattelisi sinua koko yön ja miettisi, miten sinun olisi käynyt. Mahtaakohan Kristoferilla olla kattoa päänsä päällä, jospa hän näkee nälkää ja palelee — ja millainen paimen sinä oikeastaan olet, kuu saatoit sillä tavoin jättää hänet? Ei, saatpa säästää Nilsin siitä, saatpa mieluummin lähteä hänen kanssaan, kyllä me neuvot keksimme.

Kristoferin kasvot värähtelivät, hän ei antanut leikin johtaa itseään harhaan, hän käsitti heti.

— Kiitos, sanoi hän lämpimästi ja haparoi kädellään Nilsiä kohti — sinä olet vain ihan liian hy-hyvä.

— Ei mitään kiittämistä, Kristofer, minulla on kyllä työtä sinulle, ja, älä luulekaan muuta — — no, meidän täytyy lähteä, minun on vietävä nämä jäännökset kylään; minä harjoitan sivussa hiukan kauppaa, paimenen ansiot eivät näet liikoja lihota, ja syksy ja talvi ovat pitkät —

He vaelsivat hitaasti hämärän halki, eläimet olivat nälkäisiä ja nykivät suuhunsa syysheinää ja pysähtyivät joka kohdassa, missä näkivät ruohoa. Ihmeellinen, pienikumpuinen pimeä maisema lähestyi heitä joka taholta, pienet kukkulat estivät näkemästä, tammivesakko tuli ihan tielle asti, välistä oli kuin he olisivat kulkeneet jonkinlaisessa kuilussa, jonka vuori sulki syleilyynsä. Sitten se ikään kuin päästi heidät ja madaltui — ja Kristoferin ihmettelevien silmien eteen avautui laaja lakeus, joka kaukana yhtyi taivaaseen ja häipyi sinisenä sen tummaan piiriin. Se lepäsi siinä viettävin mäin ja kummuin, pelloin ja vainioin ja ruskein mätässoin, pitkiä kiviaitoja kulki sen poikki jakaen sen pitkulaisiin kaistaleisiin, pieniin nelikulmioihin niin kauas kuin hänen silmänsä kantoi. Mutta yli mäkien, yli kumpujen vaelsi illassa raskas kohu — aivan kuin avaruuden akkunasta virraten.

Nils pysähtyi käsi korvan takana.

— Kuule merta, Kristofer, tulee varmasti myrsky, meidän täytyy kulkea niin nopeasti kuin voimme ja katsoa, että saamme yöksi katon päämme päälle.

* * * * *

Viikon kuluttua he tulla rämpivät Vatneen, koko heidän matkansa ajan oli satanut, ja he olivat märkiä ihoon asti.

— Tervetuloa, kuului ovelta, veli seisoi siellä sukkasillaan, liidunvalkea pää kallellaan, pienenä ja raihnaana ja väljäihoisena.

— Olipa hyvä, että vihdoinkin tulit!

Pomo puristi lujasti hänen kättään.

— Olet ehkä odottanut?

— Niin, minusta sinä viivyit melko kauan.

Tuokion kuluttua kuului taas:

— Sinä jäät kai nyt vähäksi aikaa kotiin?

— Niin, se on aikomukseni — muuten meitä on tällä kertaa kaksi, minä otin nuorimman paimenpojan mukaani —

Veli kääntyi Kristoferiin päin, silmät siirtyivät häntä tutkimaan viisaina, arvostelevina ja valppaina.

— Hän on varmaan hyvä paimenpoika, kun et henno päästää häntä luotasi.

— Sinäpä sen sanot, sinäpä sen sanot —

Pomo rykäisi voimakkaasti.

— Mutta jos hän nyt suostuisi jäämään, mitä sinä siihen sanoisit?

Veli katsoi Kristoferiin, katse tutki häntä pohjaa myöten.

— Jos hän tahtoo olla, saa hän minun puolestani.

Niin oli Kristoferin elämä toistaiseksi turvattu eikä pomon tarvinnut maata valveilla ja kääntelehtiä vuoteessaan ja pohtia unettomana hänen kohtaloaan.

XXXIV.

Pitkä talvi, pitkä kevät —

Kristofer on sinä aikana kuljeksinut talossa ja toimitellut kaikenlaisia töitä, auttanut noita kahta vanhusta niin hyvin kuin on voinut, pilkkonut halot ulkona vajassa, ruokkinut hevosen ja lehmät, käynyt aamuisin riihessä puimassa ja vienyt sitten jyvät myllyyn. Talo ei ole aivan pieni, siellä on ollut yhtä ja toista tehtävää, työtä on riittänyt hyvin vielä yhdelle miehelle. Toisinaan hän on myöskin ollut mukana metsässä ja kokeillut hirrenajajana — sekin on käynyt laatuun. Kristofer on selvästi huomannut, että vanhukset ovat olleet tyytyväisiä, häntä on aina silloin tällöin kehaistukin:

— Oikein, Kristofer, on pomo sanonut — sinähän olet semmoinen mies, ettei maan päällä parempaa!

— Ihan niin, on veli lisännyt — olin tyytyväinen, kun sinä lopetit paimentamisen ja tulit sen sijaan Vatneen.

Mutta miten lujasti Kristofer onkin ahkeroinut ja miten hyvä hänen onkin ollut Vatnessa aika on kulunut häneltä matelemalla, päivät ovat olleet tuskallisen pitkiä, viikot toisinaan vallan loputtomia. Tunturi, ajattelee hän aamusta iltaan, povessa herää ikään kuin jano, kirvelevä kaipaus syvällä mielessä, hän antaa kirveen ja varstan vaipua maahan ja muistelee kesää ja vaipuu ajatuksiinsa ja näkee tunturin edessään kaikessa ihmeellisyydessään ja kuulee sen tuhatkielisen houkutuksen.

Kun he ensimmäisen kerran olivat kirkossa ja virsi pauhasi kupulaessa, olisi Kristofer voinut itkeä ääneen. Hän istui katsoen kuoriin päin vielä hiukan hämmentyneenä matkan vaikutelmista — sitten tulivat sävelet ja ottivat häntä kädestä ja ikään kuin nostivat hänet yläpuolelle väkijoukon, yläpuolelle kirkon ja laakson ja kaiken. Helluntaikukkula oli yhtäkkiä hänen edessään, sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tuona aamuna — kuin aalloten valoa kohti koko maisema keräytyneenä ympärilleen, aamurusko lepäsi liekkinä harjalla, pajut nuokkuivat alhaalla varjossa, kaislat nukkuivat vedessä. Ja itse hän vaelsi kukkulaa kohti, ylös valoa kohti, oli kuin hänellä olisi ollut pyhä asia, kuin hän olisi ollut matkalla Jumalaa tapaamaan. Sävelet herättivät sen hänessä eloon, sävelet loihtivat sen hänen silmiensä eteen, oli kuin hän vieläkin olisi ollut poikanen ja maannut vuoteessaan ja pudistellut kulkusta — muisto pulppusi lähteen tavoin hänen mieleensä ja virtasi solisten sen läpi. Ruumis istui kyllä kirkon penkillä, mieli vain oli kaukana tunturilla, kanervikon ja soiden parissa, se muistutti häntä olemassaolostaan, se hengitti häntä kohti, se nousi hänen unelmiinsa ja hänen ajatuksiinsa ja veti hänet mukaansa vastustamattomalla voimalla.

Sävelet vaikenivat, yksi ja toinen ryki ja yski, Kristofer suoristi hiukan selkäänsä ja näki kuorin sukeltavan esiin, oli kuin hän olisi jollakin tavoin herännyt. Vierestä kuului samassa huokaus, pomon olkapäät liikahtivat, ja hän risti hiljaa kätensä — oli kuin hänkin olisi herännyt.

Lokakuussa he hakivat paimenrahat, niin kuin tapa oli. He kulkivat jalan talosta taloon ja haalivat palkan vaivalloisesti kokoon, kruunun joka eläimeltä. He viipyivät poissa monta päivää, he kiertelivät polkuja ja ajoteitä, vaelsivat ylös sisämaahan ja alas merelle päin — toisinaan he olivat ihan rannikolla, missä talot vapisivat tuulessa valkeita suolatahroja ruuduissaan ja paksut olkilatomukset seiniensä ulkopuolella. He kävivät Perin luona ja kävivät Paalin luona, he kävivät vanhan Øigaren muorin luona — pomolla oli kaikki päässään, ja hän muisti suorimman tien heidän luokseen, muisti, miten monta lammasta heillä oli, ja saattoi mihinkään kirjaan ja paperiin katsomatta sanoa, paljonko hänellä oli saamista. Ja jos joku pyysi lykkäystä, kun hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut rahoja käsillä — hyvä, hän vain nyökkäsi ja painoi senkin mieleensä ja tuli uudestaan paluumatkalla ja muistutti saatavastaan vielä kerran.

He kantoivat rahoja repussa — kun ihmiset suurelta osalta maksoivat pikkurahassa, kävi se päivä päivältä raskaammaksi, kuparia ja hopeaa oli kasoittain pohjalla, ja se kilisi ja kalisi joka askelella. Niin he kulkivat hikoillen auringonpaisteessa ja katsoivat päivää, joka loisti heidän ympärillään, ja kantoivat reppua vuorotellen ja ponnistelivat kumpikin aikansa. Ja välillä he hiukan lepäsivät, pudottivat repun tienoheen, niin että rahat jysähtivät, ja asettuivat itse nurmikolle viereen. Syksy oli sinä vuonna hyvin kaunis, meri oli räiskyvän sininen, ilma kirkas ja lempeä ja hiljainen, peruna oli juuri nostettu, ylt'ympäri tuoksui tuoreelta mullalta. Ylempänä kohosi metsä kultaiselta alustalta, ja pilvet vaelsivat sen yllä niin kuin valkoiset purjeet.

Kun he eräänä tuollaisena päivänä taas kulkea laahustivat, virkahti pomo yhtäkkiä:

— Tänään on tunturilla kaunista, poika!

Kristofer havahtui.

— Minäkin ajattelin juuri tunturia.

— Orrebronin ylänne, Kristofer, ja Kjetevatnet ja Mydanin linna, antaisin vaikka mitä saadakseni tänään olla siellä ylhäällä.

Ääni värisi liikutuksesta.

— Mikään ei ole niin kuin tunturi, poika, kun kerran olet oppinut sen tuntemaan, et pääse siitä enää irti. Sinä et voi elää muualla, et voi kestää toisissa paikoissa, et voi olla ilman sitä. Kun tulet niin vanhaksi kuin minä — — minä ikävöin, ikävöin, ikävöin, Kristofer, niin että olen toisin ajoin ihan sairas enkä voi edes niellä ruokaani.

Pomo kallistui sivulle päin ja kohotti peukalolla hihnaa säästääkseen hiukan olkapäätänsä.

— Mammona ja mammonan orja, sanoi hän hiljaa.

Äkkiä hän pysähtyi keskelle tietä.

— Minä olisin tyytyväinen, minä kantaisin mieluummin täysikasvuista pässiä tunturilla kuin tätä taakkaa, jota nyt kannan!

He palasivat Simonpäiväksi, veli tuli tapansa mukaan ja hääri sukkasillaan heidän ympärillään ja koetti auttaa heitä. Kasvot olivat kovin pienet, kovin kuihtuneet, ruho kovin laiha ja kuiva ja hento, hyvät silmät katsoivat heihin huolestuneina, ikään kuin kysyen:

Jäätte kai te nyt kotiin joksikin aikaa?

Niin, Kristofer oli jälleen Vatnessa, niin hän taas liikkui vanhusten parissa ja ruokki hevosen ja lehmät ja pilkkoi halkoja vajassa ja auttoi piikaa lypsyssä ja muussa sellaisessa. Ja sitten hän istui naskali ja pikilanka kourassaan ja opetteli korjaamaan kenkiä — sitäkin täytyi paimenen osata, sekin taito oli tarpeen tunturilla — istui yksinään pienessä kamarissa ja pisteli sormiinsa ja katseli ulos mäelle, missä kaksi saarnivanhusta seisoi huokaillen ja kevättä ikävöiden. Ja sisällä tuvassa istuivat pomo ja veli ja sytyttivät tulen uuniin ja huokailivat hekin, niin, sisällä tuvassa istuivat molemmat vanhukset ja kohtasivat väliin toistensa katseen ja lukivat toistensa kaipauksen ja olivat kuin kaksi saarnivanhusta hekin. Ja talvi tuli, loputon talvi pitkine iltoineen ja äänettömine pimeineen, se ikään kuin syöksyi ulos taivaasta ja täytti avaruuden maailman ääriin asti ja sammutti valon ikuisiksi ajoiksi.

Silloin Kristoferin sydän vavahteli, silloin hänet valtasi levottomuus, kaipaus, joka painoi mielen polvilleen, se kivisti, se kalvoi hänen povessaan — silloin hän tiesi, että tunturi kutsui, että hänen laitansa oli niin kuin pomonkin, ettei hän enää koskaan pääsisi siitä irti.

XXXV.

Kevät tuli tuoden suojasään ja tuulen, purot kyntivät aurojen tavoin maata, pikkupojat laskivat mahlaa koivuista — kaikki maan nesteet liikkuivat suurella kiireellä. Kissat puhkesivat raitoihin, voikukat loistivat maassa, saarnivanhukset seisoivat talon edessä paisuvin silmuin valmiina särkemään kuoret ja päästämään ruskeat lehtikimput esiin. Kaikkialla katkottiin siteitä, maa oikoi jäseniään unen jälkeen, ikään kuin väänsi talven yltään ja lepäsi nyt valppaana ja reippaana ja nuorena. Elämä alkoi jälleen elää, luomakunta hengitti voimansa tunnossa, varsia ja korsia kohosi aurinkoa kohti, ihmiset ja muurahaiset juoksentelivat sinne tänne, ja niillä oli jos jonkinlaista kiirettä. Nuo kaksi vanhustakin, jotka istuivat tuvassa, tunsivat kevään itsessään ja tajusivat sen kuohun ja toivon.

— Jos voisin lentää, sanoi pomo eräänä aamuna, hän seisoi pihalla ja katsoi pääskysiä — nousisin heti maasta, Kristofer, ja rientäisin saman tien tunturille!

Heidän takaansa kuului hiljainen huokaus, veli oli tullut ovelle ja seisoi siinä tapansa mukaan sukkasillaan ja katsoi hänkin säätä.

— Sinä lähdet siis tänäkin vuonna?

Vielä kerran kuului hiljainen huokaus:

— Minä en voi muuta, minä en voi, poika!

Eräänä päivänä koputettiin iloisesti ovelle — Jon ja Tarje tulivat reppu seljässä, kasvot ruskeina ja sauva kädessä, kiitoksia viimeisestä ja tervetuloa! Heidän silmänsä nauroivat ja loistivat, he astuskelivat vastapohjatuissa saappaissaan kirkkain, laulavin korkoraudoin eivätkä voineet istua riemulta, eivät syödä jännitykseltä. Huomenna oli keräyspäivä, huomenna ne tulivat lampaineen, sitten vilisi eläimiä kaikkialla — he hyppivät ja loikkivat ja keinuivat jaloillaan, hei, Kristofer, miten hauskaa sitten olisi!

Hevosmiehet tulivat tunnilleen, Aasuld ja Tore, samat kuin viimeksikin — ja samana päivänä he lähtivät nousemaan laakson halki, pitkä jono ihmisiä ja eläimiä, jotka tungeksivat pelkästä innosta ja hoputtivat toisiaan eteenpäin. Hevoset, lampaat ja lehmätkin — kaikki ne tiesivät, mistä oli kysymys, muistelivat edellistä kesää ja muistivat tunturin ja olivat kuin kärsimättömiä lapsia eivätkä mielestään päässeet kyllin nopeasti eteenpäin. Paimenien täytyi pidättää niitä, vuonat eivät voineet seurata mukana — niin kävi kulku ylös Ruglandiin, mistä varsinainen karjatie alkoi.

Neljä, viisi päivää myöhemmin he näkivät Mydanin ylänteen taivasta vasten, harjalla ohut lumijuova. Sivulla vähän matkan päässä kohosi Rokken tunturista niin kuin suunnaton heinähaasia, sen takana oli Blommelin kukkula tiheää vesakkoa kasvavine rinteineen, harjalla oli valkoinen kivilohkare — valtava lammas, joka makasi siellä ja vartioi ja oli katsonut heidän jälkeensä, kun he lähtivät, ja se tuijotti heitä kohden nyt, kun he tulivat.

Ihaha, hevoset hirnuivat, ylänne levisi peninkulmaisena, ruoho nousi vihreänä lumeen asti — paimenelämä alkoi jälleen.

XXXVI.

Neljänä vuonna Kristofer oli mukana, neljä kesää hän oli paimenpoikana Nilsillä ja paimensi hänen karjaansa Mydanin ylänteellä ja seurasi häntä tunturille ja seurasi häntä takaisin, neljä täyttä kesää hän oli siellä nauttien kaikesta sydänkesän rikkaudesta ja elämästä. Ja neljä talvea hän oli Vatnessa ja kulki siellä vanhusten parissa ja oli melkein kuin talon poika, molemmat vanhukset olivat hänelle isänä.

— Sinä et saa mennä, sanoi pomo joka kerta, kun he tulivat tunturilta alas — minun pitäisi lähteä kylään myymään, minä tarvitsisin sinua vielä vähän.

Ja kun he olivat käyneet kylässä, täytyi Kristoferin edelleen jäädä heidän luokseen, tällä kertaa veli tarvitsi häntä:

— Ymmärräthän, Kristofer, hän on tottunut sinuun nyt, minä en uskalla tulla yksinäni kotiin!

Ja joka kerta Kristofer vastasi, kasvot punaisiksi sävähtäen:

— No, kun te tahdotte pitää minut, niin —

Neljä kesää ylhäällä tunturilla ja neljä talvea alhaalla laaksossa, ne eivät tosin tehneet Kristoferia kovin vanhaksi, mutta ne muuttivat häntä kuitenkin. Pitkät, rasittavat matkat lauman mukana, yöt paasien ja kallioseinämien suojassa, kun tuuli ja sade tunkeutuivat heidän kimppuunsa, niin että he maatessaan hytkyivät kuin sammakot, suuret rajuilmat tunturilla, kun myrsky lakaisi lakeuden yli, niin että maa tuntui tärisevän — kaikki se jätti jälkensä häneen. Se painoi leimansa ruumiiseen, se painoi leimansa sieluun, se toi uurteita kasvoihin ja kypsytti hänet ennen aikojaan, se suolasi hänet harmaalla aherruksellaan ja karaisi hänet, niin että hän lopulta oli kuin harmaakivi ja pystyi olemaan yhtä kärsivällinen kuin se. Kärsivällisenä kuin kivi, kärsivällisenä kuin maa, ei herrana, vaan palvelijana, palvelijana — niin Kristofer eli elämäänsä, ja niin hänestä tuli Jumalan nöyrä välikappale.

Nousumatkat varsinkin olivat raskaita.

He olivat tottumattomia kävelemään, ja ruokajärjestyksessä tapahtui muutos, maitoa aamulla, maitoa illalla — maitoa, maitoa joka-ainoalla aterialla. Tämä maidonpaljous saattoi heidät janoisiksi, he joivat tunturilla jääkylmää vettä, laskeutuivat toisinaan vatsalleen ja hörppivät solisevista puroista ja lähteistä. Ja joka vuosi he kävivät niin heikoiksi polvistaan, heti kun olivat tulleet ylös tunturille, että kulkivat hoippuen tietään ja luulivat kaatuvansa väsymyksestä, lyyhistyvänsä joka askeleella maahan. Heidän silmissään musteni, sydän jyskytti levottomasti rinnassa, he tunsivat olevansa kuihtuneita ja kuluneita, onttoja kaulasta polviin asti, he hikoilivat, he läähättivät, he ähkyivät ääneen.

— Maito sen tekee, sanoi pomo — se menee ohi kahden, kolmen päivän kuluttua.

Ja joka vuosi kävikin niin, että väsymys äkkiä katosi ruumiista. Tuli päivä, jolloin he tunsivat olevansa erinomaisen terveitä, täynnä elämää ja voimia, kuin uudestisyntyneitä ihosta ytimiin, he olivat ikään kuin saaneet uudet suonet ja uuden veren, joka kiersi niissä — uuden tahdon ja uuden hengen.

— Maito sen tekee, sanoi pomo taas, hän asteli reippaasti kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen —

Saattoi sattua, että he tulivat liian aikaisin perille, talvi oli ehkä ollut ankara, ja kevät oli viivästynyt, he vain eivät voineet odottaa. Tunturilla oli vielä tulva-aika, purot juoksivat vuolaina jokina, porraspuut olivat menneet veden mukana, suot ja kanervikot olivat kokonaan veden peitossa — silloin he tulivat eläimineen, ja heidän piti päästä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä. He kiertelivät itään ja kiertelivät länteen, kulkivat suurin kaarroksin, niin että tie oli kahta vertaa pitempi kuin ennen, he kulkivat selänteitä ja kallioita pitkin, ja eläimet maistelivat kanervaa ja ammuivat ja määkivät ja tahtoivat ruokaa. Mutta täytyihän heidän joskus laskeutua alaskin, ja siellä lepäsi vesi odottamassa, laajoja tulvan valtaan joutuneita alueita, joiden keskeltä koivut ja pajut kohosivat. Silloin täytyi koko joukon astua veteen, hevosten ja ihmisten ja lampaiden ja lehmien, ne kahlasivat ja loiskivat ja aivastelivat ja joutuivat yhä syvemmälle. Silloin tällöin jokin lehmä pysähtyi ja katsoi arkana ja neuvottomana ympärilleen, vesi ulottui mahaan asti, se näytti arveluttavalta — olisiko kääntyä takaisin maihin? Mutta sitten tuli paimen ja hoputti sitä eteenpäin, ei ollut aikaa harkita, se aivasti ponnekkaasti ja kahlasi edelleen, raskaasti ja hitaasti.

Pahin oli lammas parkojen laita, ne olivat niin pieniä, etteivät ylettäneet pohjaan, niiden täytyi sen sijaan ruveta uimaan, ja ne polskuttivat vedessä ohuilla tikkujaloillaan ja pysyivät pinnalla villan avulla ja pitivät päätään koholla. Eivät ne muuten niinkään huonosti uineet, kun vedessä vain ei ollut virtaa, selviytyivät ne oikein hyvin. Mutta jos niiden piti mennä puron tai muun juoksevan veden yli ja panna kova kovaa vastaan —- ei, silloin niiden jalat olivat liian hoikat, ei auttanut, vaikka ne kuinka sätkivät ja ponnistelivat, ne ajautuivat vain virran mukana ja väsyttivät itsensä turhan päiten ja pyöriskelivät vaahtolauttojen ja risujen keskellä. Paimenen täytyi pelastaa ne, ottaa yksi toisensa jälkeen kaulaimesta ja kuljettaa toiselle puolelle niin nopeasti kuin saattoi.

Eräänä keväänä oli erityisen hankalaa. He olivat saapuneet eräälle joelle parin päivämatkan päähän Ruglandista — leiripaikka oli heti toisella puolella, mutta joki oli leveä ja melko syvä. Ellei olisi ollut niin myöhäistä, olisivat he voineet ajaa eläimet veteen ja kenties päässeet suhteellisen vähillä vaivoilla, mutta nyt oli ilta tulossa ja vesi oli kylmää ja ilma tuimaa, lampaat olisivat yöllä kärsineet ankarasti ja kylmettyneet ihan jäykiksi, se olisi ollut vahinko. Niinpä he kantoivat lampaat joen yli, ottivat ne kuin lapset syliinsä ja nostivat mahdollisimman korkealle ja siirsivät toinen toisilleen ojentaen joen yli. He seisoivat siinä rivissä kuusi tuntia, kahlasivat vyötäistään myöten jäisessä vedessä, neljä askelta eteenpäin ja neljä takaisin, kahlasivat siinä koko kesäyön ja kantoivat, kantoivat otsansa hiessä. Käsiä pakotti, olkapäitä pakotti, hengitys kävi puuskuttaen sisään ja ulos — pässejä ja emälampaita ja vuonia, tuhatkaksisataa eläintä kaikkiaan, niin ne pääsivät kuivin nahoin majapaikalle ja olivat tuskin kostuttaneet takajalkojaan.

Että terveys kesti, että keuhkot kestivät!

He kulkivat samoissa vaatteissa iltaan asti, mitäpä niitä kannatti vaihtaa, kaikkialla solisi vettä — pari sataa askelta edempänä oli kenties taas puro.

Samana vuonna oleskeli tunturilla karhu.

He olivat saaneet tietää siitä, ennen kuin lähtivät matkalle, ja he pitivät laumaa koossa Rokkenin kohdalla, Kristofer oli juuri keittämässä kahvia ja aikoi luikata Tarjelle, joka oleili jonkun matkan päässä — silloin maa äkkiä alkoi tömistä hänen takanaan, ja lopen säikähtäneitä eläimiä juoksi ylt'ympäri. Kristofer käänsi päätään — paksu peto tallusteli häntä kohti karvainen pentu vieressään, samassa hän tiesi, että se oli karhu. Se oli vajaan kahdenkymmenen askelen päässä, se oli tullut suoraan lammasparveen itsekään siitä tietämättä.

Kristofer nousi pystyyn, hän kuuli huutavansa lujalla äänellä. Karhukin kuuli sen ja työnsi käpälällään pennun syrjään, se näki korkean ihmisen sukeltavan äkkiä maasta ja muisti heti lapsensa. Sitten se loi Kristoferiin katseen — se oli sellainen, että hänen polvensa vapisivat, oli kuin voima olisi kokonaan kadonnut hänestä, kuin hänen ruumiissaan olisi ollut keihäs, jonka jäykkä varsi piti häntä paikoillaan. Sitten hän tunsi jossakin kohdin kipua, hänen sormiaan poltti, ja hän muisti seisovansa pannu kourassa — ja äkkiä hänet valtasi kiivas viha, hän tempasi jalkansa maasta irti ja astui muutaman askelen karhua kohden, pelon hyytäessä hänen sydäntään.

— Ole varuillasi, poika, kuului hänen takaansa.

Kristofer ei välittänyt mistään, kipu, pelko, karhun näkeminen — hänestä tuntui, että hänen täytyi saada siitä loppu, ja hän heitti pannun kaikin voimin. Pan, kuului kalliosta, tulikuuma kahvi räiskyi ylt'ympäri samassa olivat koirat paikalla ja juoksivat kohti raivokkaasti haukkuen. Karhu oli istunut kalliolla — niin kuin suunnaton emäjänis, välähti Kristoferin mielessä — nyt se laski etujalkansa maahan ja lönkytti tiehensä niin kuin ihminen nelinkontin, pentu vieressään, ja oli seuraavassa hetkessä selänteen takana.

— Hyvin tehty, Kristofer!

Pomo tuli juosten hänen luokseen ja löi häntä voimakkaasti olalle, niin että hän tunsi polviensa notkahtavan.

— Että sinussa on semmoinen sydän, sitä en olisi koskaan, koskaan uskonut!

Kristofer seisoi siinä hampaat loukkua lyöden.

— Mi-minä en tiennyt, mitä tein, minä pe-pelkäsin niin hirveästi!

— Mutta sinä heitit pannun, poika, miten uskalsitkin tehdä sen?

— Se oli niin kelvottoman kuuma, minä po-poltin sormeni siinä.

— Niin, mutta sinähän heitit sen suoraan karhua kohti?

— Minä ajattelin vähän säikähdyttää sitä —

Heillä oli siitä hauskaa koko kesän, ja he puhuivat siitä alituisesti. Kun he istuivat illalla majassa ja Kristofer laastaroi sormiaan, joissa oli pahoja rakkuloita ja haavoja, saattoi pomo virkahtaa: