— Kyllä minä olen kuullut karhun kimppuun käytävän seipäin, mutta että sen kimppuun käytäisiin kahvipannulla —
Silloin Tarje ja Jon nauroivat ääneen, mutta Kristofer näytti olevan hämillään, hän ei ollut varma siitä, tekivätkö he hänestä pilaa.
— Minähän olen selittänyt
— Niin olet, niin olet, mutta nyt minä selitän erään seikan.
Pomo oli hetken vaiti.
— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, mutta sinä päivänä sinulla oli onnea, Kristofer, sinä päivänä sinä teit paremman teon kuin itsekään nyt käsität.
* * * * *
Tapaus tuli tietysti muidenkin tietoon, Tarje ja Jon veivät sen kylään käydessään ruokavaroja hakemassa, sitten se levisi itsestään. Oletko kuullut moista, sanoivat ihmiset ja kyselivät ja tutkistelivat ja purivat merkin nimeen, sepä oli paimenpoika se. Juttu kulki suusta suuhun, talosta taloon läpi laakson, se saapui Kristoferin kotikyläänkin. Oletko kuullut, sanottiin sielläkin — tottahan he pojan muistivat, muistivat hänen silmänsäkin, eikö tohtori ollut kerran sanonut —
Sinä vuonna Kristoferista tuli kuuluisa mies, josta maine kulki kauas jo ennen kuin hän tuli tunturilta alas ja saattoi itse kertoa jonkin sanan.
XXXVII.
Ja sitten sekin kesä meni, ja sitten oli jako ja lammaskauppa — jäännökset vietiin kylään ja ansaittiin silläkin tavoin muutama lantti. Ja sitten oli kestettävä talvi, täytyi istua sisällä kahden vanhuksen seurassa, jotka kumpikin elivät omissa ajatuksissaan, ja palauttaa muistiinsa kesän elämä alusta loppuun ja hillitä kaipauksensa niin hyvin kuin se kävi laatuun. Ja sitten tuli kevät ja keräyspäivä, ja niin he taas lähtivät tunturille — joka vuosi kävi samalla tavalla.
Ja joka vuosi kulki muudan sininen emälammas ylpeänä Mydanin ylänteellä kantaen kaulassaan kilisevää kulkusta ja johtaen erästä lammasryhmää. Ja joka vuosi muudan paimenpoika irroitti kulkusen jakopäivänä ja pisti sen taskuunsa sydän raskaana, säilyttääkseen sen seuraavaksi kerraksi.
Ja joka kevät, heidän lähtiessään, seisoi Vatnessa valkeatukkainen äijärähjä silmissään orpo ilme ja tuijottaen avuttomana heidän jälkeensä.
Ja joka syksy, heidän palatessaan tunturilta, nuo silmät jälleen olivat siellä ovella ja katsoivat heihin huolestuneina:
Minä olen niin vanha nyt, ne ikään kuin sanoivat, ette kai enää mene sinne ylös.
* * * * *
Kun he eräänä tuollaisena syksynä palasivat tunturilta, seisoi pomo kauan veljeensä katsoen, sitten hän laski kätensä hänen olkapäälleen, niin kuin tapansa oli, ja sanoi hellästi hymyillen:
— Tämä oli viimeinen kerta. Minä jään nyt kotiin sinun luoksesi, poika.
XXXVIII.
Se syksy oli Kristoferille kiireinen syksy.
Ensin täytyi hänen ja Jonin lähteä tunturille — kokonaan takaisin Mydanin ylänteelle — etsimään joitakin lampaita, jotka olivat kadonneet heiltä. Ja sitten hänen täytyi lähteä myymään, ajaa satakunta eläintä kylään ja puhua kokeneesti markkinoista ja hinnoista ja osoittaa olevansa myöskin kauppias. Ja kun lokakuu tuli ja paimenrahat oli haettava, täytyi hänen taas lähteä matkaan; hän vaelsi pomon reppu olallaan ja aukaisi toisinaan pienen vihkon ja kirjoitti siihen lyijykynällä jonkin luvun ja piti kirjaa joka-ainoasta äyristä.
— Sinä tulet yksin, sanoivat ihmiset tuntien hänet ennakolta — ei kai
Nils ole sairastunut?
Ja saatuaan vastauksen he panivat pöytään ruokaa ja juomaa ja pakottivat hänet istumaan vähän aikaa.
— Odota vähän, he väliin sanoivat ja toivoivat hyvää puhekumppania — sinäkö se tarjosit karhulle kahvia?
— Oh, ei se ollut mitään.
— Kyllä vain, kerrohan meille nyt —
Ei, Kristoferilla ei ollut aikaa:
— Minä lu-luulen, että se saa jäädä toiseen kertaan, Nils py-pyysi minua toimimaan nopeasti.
Syksy puhalsi hänen ylitseen, Kristofer kulki tuulessa eteenpäin kallistuneena ja näki maiseman ympärillään madaltuvan, kunnes kaikki oli yhtä tasankoa. Mäet ja kummut laskeutuivat vähitellen, lopulta hän oli ihan meren rannalla, missä talot vapisivat tuulessa ja olivat paksujen olkiturkkien peitossa. Hän tuli Viknesiin, hän tuli Grobohun — ja ellei hän muistanut jokaista taloa niin kuin pomo, olivat ne hänellä kuitenkin vihkossaan, ja hänen tarvitsi vain katsoa siitä. Gletne, Langeland, Spikka ja Fede — ne olivat kaikki yhdessä rivissä, ja lampaat ja saatavat ja omistajat myöskin. Ja kun joku oli maksanut, piirsi Kristofer kirjaan viivan ja löi sen kiinni ja sanoi:
— Ja si-sitten minun piti kertoa terveisiä Nilsiltä ja sanoa, että hän lopettaa nyt paimentamisen.
Tupa kävi silloin tavallisesti ihan hiljaiseksi.
— Sinun piti kertoa terveisiä Nilsiltä —
He kysyivät moneen kertaan, eivät voineet uskoa kuulleensa oikein.
— Kuka nyt sitten tulee paimeneksi?
Kristofer pudisti päätään.
— Minä en tiedä.
Mutta kotona Vatnessa istuivat pomo ja veli ja katsoivat ulos syksyyn, joka lankesi talon ylitse, ja keskustelivat hiljaa asioistaan ja kohtasivat välistä toistensa katseen ja koettivat nähdä toistensa mieleen.
— Sinä luulet nyt voivasi asettua kotiin, Nils?
— Voin toki, voin toki.
— Sillä sinähän tiedät, ellet voi —
— Älä ajattele sitä asiaa, olenhan sanonut.
— Ei, ei, mutta jos se on sinulle vaikeata —
— Oh, sinä tiedät, että minäkin olen jo vanha, minä voin tarvita lepoa, poika.
— Niin niin, niin niin.
Veli huokasi hiukan.
— Mitä minun pitikään sanoa, älä huoli myydä taloa — kun minä olen mennyt pois, tarkoitan.
Silmät tutkivat jälleen toisiaan, hellinä, lempeinä ja sinisinä.
— Älä sinä puhu semmoisia, sinä elät vielä kauan.
— Minä en elä kesään, Nils, ja sen tähden tahtoisin mielelläni tietää — minun olisi silloin niin hyvä olla, jos tietäisin, että sinä ottaisit talon, minä en tahtoisi valittaa mistään.
Nils katsoi ulos ikkunasta.
— Hyvä on, minä en myy taloa.
— Kiitos.
Veli huoahti taas.
— Entä Kristofer, mitä hänelle teemme?
— Oh, kyllä siihen neuvo keksitään.
— Etkö luule, että hän suostuisi jäämään tänne taloon?
— Minä en ole puhunut hänen kanssaan, mutta enpä uskoisi sitä.
— Ei, ei, niin kai se on — — mutta jospa hän haluaisi paimentaa?
— Ajattelin auttaa häntä, jos niin olisi.
— Niin niin, niin niin.
Tuokiota myöhemmin Nils käänsi päätään:
— Sinä saatat olla väsynyt, sinun pitäisi panna maata.
— Ellei aika sitten käy sinulle pitkäksi?
— Ei toki, minä voin istua hetkeksi lukemaan.
Kristofer tuli takaisin, pomo luki rahat ja silmäili hiukan tuota pikku vihkosta, sitten hän sulki kaikki erääseen lippaaseen.
— Erinomaisesti suoritettu, Kristofer, minä en olisi itsekään voinut tehdä sitä paremmin.
Pari päivää myöhemmin Kristofer istui yksin kamarissa, missä hänen tapansa oli suutaroida, paikkaillen hiukan saappaitaan — silloin tarttui joku hiljaa säppiin, pomo tuli huoneeseen ja sulki oven perässään ja istuutui rahille.
— Minulla olisi vähän puhuttavaa sinulle, ja veljeni nukkuu paraikaa tuvassa, niin että saatoin yhtä hyvin lähteä sinun luoksesi.
Kristoferin kasvoja kuumotti.
— O-ole hyvä, hän sanoi nousten seisomaan.
— Sinähän olet ymmärtänyt, Kristofer, että minulta on nyt työ lopussa. Minä en voi lähteä enää, veljeni on käynyt vanhaksi ja heikoksi — niin, olet kai nähnyt, miten hänen laitansa on. Mutta samalla minä tunnen olevani vastuussa sinusta enkä kai myöskään voi päästää sinua menemään. Sinä olet tullut minun luokseni, ja minä olen luvannut opettaa sinut, sitäpaitsi minä tunsin sinun äitisi — no niin, tahtoisin nyt kysyä: etkö ole muuttanut mieltäsi, tahdotko edelleenkin olla paimenena?
— Minä en ole mu-muuta ajatellut.
— Hyvä, nyt olemme siis selvillä siitä asiasta. No, sinä olet ollut minun palveluksessani neljä kesää, ellen väärin muista, ja käyttäytynyt kaikin puolin hyvin. Sinä veit lampaat kylään, sinä hait paimenrahat, ja kummankin sinä suoritit yksin, ja kummankin sinä suoritit erinomaisesti — — mitä sanot, etkö aloittaisi nyt omaan laskuusi?
Kristoferin sydän hytkähti, hän ei ollut odottanut kysymystä ja jäi seisomaan lattialle puolipökerryksissä.
— Se e-ei toki käy, minä o-olen liian nuori.
Pomo kumartui rahillaan eteenpäin.
— Minä en ollut sinua vanhempi, kun ryhdyin paimentamaan omaan laskuuni, mutta minä aloitin tietysti pienestä, minä aloitin sadalla lampaalla —
Kristofer katsoi häneen hämmästyneenä:
— Sadalla lampaalla, niinkö sanoit?
— Niin, ja minä olin ihan yksin koiran kanssa.
— Ja se kä-kävi?
— Se kävi oikein hyvin. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin minulla oli viisisataa lammasta, ja minä olin suurin paimen tunturilla ja tarvitsin paimenpojan avukseni.
Kamarissa oli hetken aikaa hiljaista.
— Entä le-lehmä, oliko sinulla se?
— Minä tulin toimeen vuohilla, se kävi ihan yhtä hyvin. Ja kuitenkin me olimme kauemmin tunturilla kuin nykyisin ollaan — täyteen neljä kuukautta, Kristofer — me emme vain menneet niin ylös. Sehän ei ollut välttämätöntä, kun meillä oli niin vähän eläimiä, me emme tarvinneet niin isoja laitumia. Ja vuohenmaito on erinomaisen hyvää, kun sinä vain totut sen makuun, siinä ei ole mitään vikaa. Mutta jos sinä tahdot lehmän —
Pomo oli hyvin veitikkamaisen näköinen, — — niin ei siitäkään mikään estä, tarkoitan.
Kristofer hämmentyi ja punastui yhä enemmän.
— Ta-tarkoitatko täyttä totta, Nils?
— Minä tarkoitan, mitä sanon, Kristofer, sinä voisit tehdä sen, minkä minäkin olen tehnyt, ja aloittaa pikkuhiljaa omin neuvoin ja olla tästä lähtien oma herrasi. Sinä saat merkillistä voimaa ja tahtoa, kun tunnet seisovasi omilla jaloillasi ja olet vastuussa siitä, mitä teet, semmoinen kasvattaa sinua. Mutta ellei sinulla ole halua —
Kristofer haroi tukkaansa vapisevin, hikisin käsin.
— Jos sinä luulet, että minä voin uskaltaa.
— Uskaltaa, niinkö sanot? Se, joka meni yksinään karhua vastaan, se uskaltaa kyllä yksinään tunturille, siitä ei epäilystäkään.
Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.
— Niin, koiria sinä saisit minulta.
Kristoferin silmät leimahtivat.
— Entä miten monta la-lammasta luulisit minun voivan ottaa?
— Sitä ei ole ihan helppo sanoa, kolme- tai neljäsataa, se riippuu monesta seikasta, siitäkin, missä saakka sinä paimentaisit. Sillä sinun pitäisi ensin lähteä tunturille katsomaan sopivaa laidunmaata —
Samassa Kristoferin mielessä välähti, ettei hänen tarvinnut etsiä, että hän jo aikoja sitten oli löytänyt laitumensa ja muisti sen ensi hetkestä asti:
Helluntaikukkula, hän ajatteli ja näki sen kohoavan silmiensä edessä ja kuuli äänen, joka kutsui yöllä, ja käsitti, että hänen kohtalollaan oli silloin ollut salainen sanoma hänelle. Se kätketty ennakkotietämys syvällä hänen sisimmässään, jota ihmiset nimittävät aavistukseksi, oli salaa säilyttänyt paikan muistissa ja oli tahtonut muistuttaa häntä siitä, kun hän tuli.
Pomo oli noussut rahilta.
— No, sillähän ei ole mitään kiirettä, Kristofer, siitä ei voi tulla mitään ennen kevättä, ajatteleppas tällä välin asiaa, kunnes pääset selvyyteen itsestäsi.
— Minä luulen, että voin vastata heti, se ei siitä mu-muutu, vaikka odottaisinkin vähän aikaa.
Kristofer katsoi pomoa silmiin, ja pomo ajatteli mielessään, että niin kaunista ja syvää katsetta hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
— Jos on niin, että minuun luotetaan, että minä saan kootuksi lampaita, ta-tarkoitan, ja vuokratuksi sen ylänteen, jota ajattelen — niin minä yritän keväällä ja teen niin kuin sinä olet neuvonut.
Pomo tarttui hänen käteensä.
— Sinä saat vuokratuksi, mistä tahdot, Kristofer, sen päivän jälkeen, jolloin tarjosit karhulle kahvia, sen puolesta sinun ei tarvitse peljätä. Mutta sitten sinä et saa odottaa kauan, toiset voisivat näet ehtiä ennen — ota jo huomenna hevonen ja lähde heti tunturille. Nils menee sinusta takuuseen, voit sanoa.
* * * * *
Kävi niin kuin pomo oli sanonut.
Kristoferille luvattiin alue heti, kun kuultiin hänen tahdostaan, hän viipyi kuitenkin vielä tunturilla ja osoitti haluamansa laidunmaan ja sopi rajoista.
Ja kävi myöskin niin kuin veli oli sanonut.
Keväällä, vähän sen jälkeen kuin käki oli tullut, hän paneutui vuoteeseen kuolemaan ja sammui sinne mitään äännähtämättä.
XXXIX.
Ja niin Kristofer on jälleen tunturilla, paimentaa taaskin ylänteellä, mutta tällä kertaa se ei ole Mydanin ylänne, vaan Helluntaikukkula, ja järvi, joka lepää notkossa ja halkaisee maiseman kiilan tavoin, on Staalvatnet ruokoineen ja kaisloineen. Eikä hän enää ole paimenpoika, Kristofer on nyt itse pomo, ja hänellä on sekä lampaita että vuohia, kolmesataa eläintä. Vastuu tuntuu suunnattomalta, ah, miten se välistä puristaa sydäntä, hänen on pidettävä huolta toisten menestyksestä, toisten omaisuudesta, toisten tavarasta. Parasta olla varovainen, hän ajattelee ja pitää laumaa koko ajan koossa ja siirtyä hitaasti sen mukana paikasta toiseen ja lukee eläimensä joka ilta.
Alkuaikoina hän ponnistelikin ankarasti —
Nils oli lähettänyt hänen mukaansa miehen, jonka oli määrä auttaa asumuksen järjestämisessä, ja mies saikin aikaan majan — pienen kivipesän kukkulan juurelle, jossa he oleskelivat yhden viikon ajan. Mutta tuskin mies oli lähtenyt, kun puoli majaa sortui maahan, ja niin oli Kristoferin taas alettava alusta. No, hän sai sen kyllä jollakin tavoin pystyyn, mutta kun sitten alkoi sataa, kävi ilmi, että se täytyi siirtää, sen halki valui vettä, ja maapermanto tuli pehmeäksi suoksi. Nyt hän rehki kivien kimpussa vyöryttäen niitä mäkeä pitkin ja aikoen rakentaa uuden majan. Hän ei ollut harjaantunut eikä hän ollut kätevä eikä hän jaksanut nostaa kovin painavia taakkoja. Ja sade valui hänen ylitseen, tiheä, viileä kesäsade, joka kasteli hänet ihoon asti. Niinpä hänen täytyi väliaikaisesti tulla toimeen ilman majaa, kaivautua johonkin kallionkoloon koirat ympärillään ja nukkua hampaat louskuen, kunnes jälleen tuli kaunis sää ja auringonpaiste.
Maja valmistui muutamaa päivää myöhemmin, ja tällä kertaa se pysyi pystyssä kuukauden, sitten hänen oli vielä kerran siirrettävä sitä. Ja nyt hän sijoitti sen nojaamaan erääseen kivilohkareeseen, joka oli loivalla mäellä rannan puolella, ja siellä se on vielä tänäkin päivänä. Se ei ole kovin upea asunto, eikä se ollut paljon parempi ennenkään — katto ja seinät olivat kyllä tiiviit ja hän oli saanut itselleen liedenkin, mutta hänellä ei ollut ovea eikä muutakaan luukkua. Tuuli puhalsi majan läpi — oviaukosta sisään ja lieden kautta ulos — tuhka ja noki sirottui ylt'ympäri. Siitä huolimatta Kristofer oli tyytyväinen ja asui siellä koko kesän, hän asetti vain aukon kohdalle kanervalla täytetyn säkin, sitten oli kaikki kutakuinkin hyvin.
Alussa hänellä oli paimenpoika, muudan nuorukainen alhaalta laaksosta, joka oli pyytänyt päästä mukaan. Mutta poika nähtävästi ikävystyi paimentamiseen, hän kävi alakuloiseksi ja alkoi kaivata pois ja valittaa ruoan huonoutta ja terveyttään, niinpä Kristofer lopulta päästi hänet menemään. Sen sijaan hän sai järjestetyksi asiansa sillä tavoin, että Hagelandista tuli väliin ihmisiä tänne ylös tuoden mukanaan ohkoleipää ja suolaruokaa, sitten he jäivät sinne yöksi tai pariksi ja laskivat verkon järveen ja saivat kokonaisen kantamuksen kaloja, ennen kuin lähtivät. Tavallisesti he tulivat lauantai-iltana, väliaikoina hän kulki yksinään ja järjesteli eläintensä oloa mukavaksi, hänellä oli satoja tehtäviä. Hän raastoi katajia ja kanervia polttoaineiksi, hän vyörytteli kiviä kokoon lammastarhaksi — päivät päästään hän kulki ja raatoi katse maassa, mutta mieli ylöspäin suunnattuna. Ja silloin tällöin hän pysähtyi katsomaan kukkaa, joka loisti häntä kohti mäeltä, se ei tehnyt työtä, se ei ponnistellut — oh, mutta sillä oli hiljainen tehtävänsä, se hymyili itsensä ihmisten sydämiin ja täytti ne kauneudella ja valolla. Ja kotoinen tuntu humisi häntä vastaan, oli jälleen niin kuin lapsuusvuosina, hän oli nytkin hyvien ystävien parissa, jotka tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää.
— No, sanoi hän toisinaan ääneen, oli kuin häntä olisi huudettu.
Ja kun aurinko illalla laski, kokosi hän onnellisena laumansa ja ajoi sen hiljaa makuupaikalle ja istuutui lypsämään vuohia.
Koirat olivat asettuneet pitkäkseen mäelle, ne makasivat kuono käpälien välissä ja korvat valppaasti höröllä ja kuuntelivat suihkua, joka lankesi sankkoon ja muistutti ääneltään pitkän viilan vetäisyjä. Perhosia ja hyttysiä tanssi järven päällä, kaloja hyppi puronsuussa, taivaanvuohi määki korkealla ilmassa, missä se liiteli edestakaisin, ja suolta kuului aivan kuin ison, kalkuttavan seinäkellon ääni:
Tiktak — tiktak — tiktak — tiktak —
Kristofer saattoi unohtaa lypsyn, kädet vaipuivat syliin, katse kävi merkillisen kaukaiseksi ja lempeäksi — kesken hänen vähäisen ja köyhän työnsä oli kuin taivas olisi avautunut hänen päänsä päällä, kuin iankaikkisuus olisi laskeutunut hänen mieleensä. Hän ei istunut yksinään tunturilla, hän istui keskellä äärettömyyttä, ääretön hyvyys ympäröi häntä, ääretön hyvyys hengitti häntä kohti ja täytti hänet sanomattomalla onnella, syvällä ilolla niin kuin ei koskaan ennen. Hän ei enää istunut erillään, hän, ihminen, ei enää ollut yksin, eläimet, maan matoset, kalat, jotka hyppivät tuolla järvessä — ääretön hyvyys katsoi kaikkien puoleen, ääretön hyvyys oli olemassa kaikkia varten.
Muudan koirista nousi hitaasti ja asetti käpälänsä hänen polvelleen, se oli nälissään ja pyysi ruokaa.
Kristofer havahtui — sitten hän taputti koiraa ystävällisesti päälaelle ja lypsi loppuun niin nopeasti kuin saattoi. Siip, siip, kuului sankosta, oli kuin olisi vedelty terävällä viilalla…
Yö tuli uiden tunturin yli.
XL.
Jo ensimmäisenä kesänä, jonka vietti siellä, Kristofer ryhtyi suureen työhön, jota hän jatkoi monta vuotta.
Hän alkoi perata vuorta, polttaa rinteellä kaskea ja luoda sitä uudestaan tulella ja kuokalla ja tehdä siitä laidunta. Sillä oli rehevä kanervaturkki, jossa siellä täällä näkyi vihreitä läikkiä, nyt piti vihreän saada kasvaa ja levitä, läikkien kohdata toisensa ja keräytyä yhdeksi ainoaksi viheriäksi niityksi —
Kristofer työskenteli vähitellen ja varovasti. Hän poltti kaskeksi pieniä aloja kerrallaan ja siirsi toimintapaikkaansa sään ja tuulen mukaan, multa ei saanut vieriä pois, sen piti pysyä rinteessä kiinni, kunnes ruoho tuli ja sitoi sen uudelleen. Niinpä hän jätti viettävimpiin kohtiin sinne tänne kanervaa pitämään kiinni — ja aina välillä hän kävi paimentamassa lampaita jättäen koko työn sikseen. Sillähän ei ollut mitään kiirettä, lampaat tulivat näissäkin oloissa hyvin toimeen, hän ei myöskään tarvinnut useampia niin kauan kuin paimensi yksinään ja oli ilman paimenpoikaa kuten nyt.
Hän kävi siihen mieluimmin käsiksi illalla.
Kun tuuli oli tyyntynyt, kun lampaat olivat laskeutuneet levolle makuupaikkaan, jätti Kristofer koirat majalle ja tallusti tiehensä kirves ja kuokka kädessään. Tuokion kuluttua leimahti mäellä tuli, paksu savu vyöryi ilmaan ja asettui niin kuin pilvi vaaran yläpuolelle, kanervikko alkoi ritistä ja rätistä, punainen liekki nuoleskeli ympärille ja tarttui ahnaasti tupsuun toisensa jälkeen — sitten tuli Kristofer kuokkineen paikalle ja pakotti sen väkivalloin maahan. Hän juoksenteli sinne tänne savussa ja tallasi väliin jonkin kekäleen multaan, hänen silmiään kirveli, ja niistä valui vettä — siitä huolimatta hän viihtyi siinä. Maan tuoksu, kanervan tuoksu, savu, joka ahdisti kurkussa ja tarttui hänen vaatteisiinsa — se tuntui kaikki samalla kovin hyvältä. Hän kulki hyräillen hiljaa itsekseen ja pääsi erikoiseen, lämpimään tunnelmaan, hyvinvoinnin tunne levisi hänessä, oli kuin hän olisi kulkenut ystävällisessä unimaassa, joka kietoi hänen aistinsa sumuun, ja kuin hän olisi kyntänyt mäkeä hehkuvin auroin…
Toisinaan tuli sai yliotteen.
Maa oli kuivaa ja kanervan juuret syvät, miten Kristofer hosuikin kuokallaan tukahduttaakseen liekin, se yhä vain eteni. Itse mäki alkoi savuta, itse multa paloi ympärillä. Maanpintaan avautui hehkuvia rakoja, sihisevä liekki leimahti ilmoille — Kristoferin täytyi lähteä hakemaan vettä kostuttaakseen multaa, siitäkään ei tahtonut olla apua, vieläkin siellä hehkui ja ritisi ja savusi. Silloin hän ei uskaltanut lähteä pois, hän makasi yönsä tulta vartioiden ja nukkui yhdellä silmällä kerrallaan ja hypähti pystyyn pienimmästäkin äänestä. Saattoipa vielä aamullakin savuta, saattoi savuta monta päivää, paksua, kosteata, tukahduttavaa savua, joka tuntikausia lepäsi liikkumattomana ilmassa ja haihtui vasta, kun tuli tuulta.
Eräänä tuollaisena päivänä, jolloin mäki paraikaa savusi, tuli hänen luokseen ihmisiä, kaksi marjankerääjää korit käsissään, vanhanpuoleinen nainen ja hänen tyttärensä, kahden-, kolmentoista ikäinen tyttönen.
— Hyvää päivää, he tervehtivät, ja nainen lisäsi muutaman sanan:
— Me tulimme oikeastaan katsomaan, missä paloi, me näimme, että täältä nousi pahasti savua, ja luulimme sitä kulovalkeaksi.
Kristofer katsoi heihin epävarmasti — ei, he eivät olleet tuttuja, he olivat molemmat vieraita.
— Oh, minä vain kaskean hiukan ka-kanervaa, ajattelin hankkia itselleni vähän paremman laitumen.
Nainen silmäili hiukan ympärilleen, vai täällä hän siis oleili —
— Me olemme kuulleet puhuttavan sinusta, ymmärrätkö, niin että meitä halutti käydä sinua tervehtimässä, me olemme muuten sinun lähimmät naapurisi.
Hän katsoi Kristoferiin vaanivasti:
— Sinä et tiennyt, että sinulla on naapureita tunturilla?
— En, en tiennyt.
Ilme kävi heti huolettomaksi:
— Niin, me asumme tuolla Toftelandin ylänteellä, niukan neljännespeninkulman päässä kai, minä ja tyttäreni.
Kristofer vilkaisi tyttöön, tämä seisoi vähän kauempana äidin takana ja katsoi häneen vakavin silmin, miettivin, hiljaisin ja kirkkain, niin kuin vain lapsi voi katsoa. Hän ei juuri ollut kaunis, mutta kuitenkin —
— Te asutte ihan yksinänne?
— Niin asumme.
Äiti ei selittänyt enempää, sen sijaan hän alkoi tiedustella lampaista, montako hänellä oli, ja mitä lajia ne olivat, kieli kävi uskomattomalla nopeudella. Hän oli täynnä ylistelyjä ja imarruksia, ja kaikki, mitä Kristofer sanoi, oli oikein, ja kaikki, mitä hän teki, oli paikallaan. Sitten tuli lyhyt pysähdys.
— Mitä minun pitikään sanoa: minun olisi mentävä kylään näitä marjoja viemään, eikä tyttö jaksa niin kauas — hänhän voisi kyllä mennä kotiin, mutta sitten hänen täytyy istua siellä yksinään — eikö hän saisi jäädä tänne siksi, kunnes minä tulisin takaisin hakemaan häntä?
— Ky-kyllä, tietysti hän saa — —
Tuli hiljaisuus, kun äiti oli mennyt, Kristofer seisoi vähän aikaa katsellen lampaiden jälkeen ja tunsi olevansa kovin tottumaton ja hämillään, silmät kääntyivät taas tyttöön.
— Mi-mikä sinun ni-nimesi on?
— Lina.
— Te taisitte löytää paljon ma-marjoja?
— Kyllä, me löysimme ne, jotka sinä näit.
Hän ei osannut enää muuta kysellä, sen sijaan hän viittasi kädellään:
— Minun täytyy kai lähteä paimentamaan —
Mutta sitten hänelle selveni, ettei hän voinut lähteä tytön luota ja jättää häntä yksikseen, niinpä hän lisäsi:
— Tahdotko ehkä tulla mukaan?
Miettiväisiin silmiin tuli eloa.
— Saanko minä? tyttö sanoi ja hymyili hänelle.
— Mikset sinä sa-saisi?
— Niin, minä en ole oppinut paimentamaan.
Kaikki Kristoferin ujous oli poissa, oli kuin heistä olisi yhtäkkiä tullut hyvät ystävät.
— Minä o-opetan sinut!
Hän kulki edellä tietä näyttäen, ja tyttö seurasi hiljaa perässä. Kristofer kuuli koko ajan hänen askelensa, kuuli, miten hän kulki ja hengitti hänen takanaan, kuuli hameen laahaavan kanervikossa — pieniä, hyviä, hiljaisia ääniä, jotka pujahtivat hiljaa korvasta sisään ja ikään kuin koskettivat hänen sydäntään. Siellä ei kulkenut eläin, ei, se oli ihan toista, siellä oli pieni ihmislapsi, pieni tyttö yksinään tunturilla — hänessä heräsi hellyys.
— Minä kä-kävelen ehkä liian nopeasti?
— Et toki, kulje vain!
Tuokion kuluttua he olivat kukkulan harjalla ja katselivat Toftelandin ylännettä kohti, Kristofer oli nyt käynyt oikein puheliaaksi.
— Isäsi, missä hän on?
— Minulla ei ole isää, ne sanovat, että minä olen äpärä.
— Huh, puuskautti hän ilmaan, hänen polvensa olivat pettää.
— Kuka niin sanoo?
— Siellä laaksossa ne sanovat, ja äitikin sanoo niin.
— Mutta Herran nimessä, miten sinun ä-äitisi voi semmoista puhua?
— En tiedä.
Hän ei tiennyt sitä, hän ei ollut lainkaan selvillä elämästä, huomasi vain, että jotakin oli hullusti, ja sitten hän oli niin pieni ja hento, Kristoferista tuntui, että hän olisi voinut puhaltaa hänet pois —
— Sinun ei kai ole hy-hyvä olla?
— On kyllä, hyvä minun on.
Sinä pikkuinen mato, Kristofer ajatteli ja katsoi Toftelandin ylännettä kohti, joka lepäsi tuolla paljaana ja harmaana auringonpaisteessa, peninkulman päässä kylästä tai enemmänkin, mitäpä hyvää sinulla saattaa olla? Nuo pari sanaa ja äänensävy — Kristofer näki mielessään tytön kulkevan yksinään ja odottelevan äitiään puolen päivää, kulkevan siellä ilman minkäänlaisen elollisen olennon seuraa ja kestävän kuitenkin. Väliin hän leikki vähän palikalla, sitoi ehkä jonkun rievun sen ylle ja loi siten itselleen nuken ja lauloi ja hyssytteli ja hankki siitä vähäisen ilonsa. Köyhä Kristofer, joka seisoi siinä, hän häpesi itseään, tunsi itsensä hävettävän rikkaaksi, hänestä tuntui, että hänen piti tehdä jotakin hyvää, antaa tytölle jotakin, mitä tahansa, ottaa suuresta ylellisyydestään ja jakaa Linan kanssa ja nähdä hänen iloitsevan.
— Tule, niin lähdemme lypsämään, hän sanoi — sinä saat juoda niin paljon kuin tahdot!
Äiti tuli vasta myöhään illalla, he olivat sillä välin paimentaneet eläimiä ja istuivat nyt puhellen majan ulkopuolella ja katselivat kaloja, jotka polskuttelivat puronsuussa, ja kuuntelivat hyttysiä, jotka surisivat ja lauloivat.
— Näen kai sinut uudelleen, oli Kristofer kysynyt yrittäen laskea hiukan leikkiä — minulla ei ole paimenpoikaa, tiedätkö sen?
— Oh, kyllä me tapaamme.
— Sitten minä voisin ottaa vähän enemmän eläimiä, minullahan on laidunta jos kuinka. Ja sitten minä ostaisin yhden vuohen lisää.
Tyttö katsoi häneen epävarmasti:
— Mutta eikö sinulla ole tarpeeksi vuohia?
— On kyllä, mutta kun minä saisin paimenpojan, pitäisi minun näet saada enemmän maitoa.
Silmät loistivat riemusta.
— Kun äiti vain päästäisi minut!
— Eikö sinun äitisi päästäisi?
— Äiti tahtoo, että minä lähtisin vieraitten ihmisten palvelukseen, että minun pitäisi hankkia paikka laaksossa, niin, ei siitä juuri nyt tule —
Silloin täytyi Kristoferin tehdä niin kuin pomo teki ja taputtaa tyttöä hiukan olalle.
— Sinä pikku raukka!
Hän katsoi heidän jälkeensä, kun he menivät, äiti astuskeli hiukan kumarassa edellä seljässään suuri mytty, hän oli ollut tekemässä kauppoja, myynyt marjansa kylässä ja saanut ruokavaroja tilalle. Ja pikku Lina tepasteli perässä hoikilla, ruskeilla jaloillaan, nyt hänen piti mennä kotiin Toftelandin ylänteelle, kotiin palikkansa ja riepunsa luo, joilla hän sai koettaa hiukan huvitella.
Kanervikossa hän käänsi päätään, se kouraisi Kristoferin sydäntä.
Äpärä, hän ajatteli, sehän oli samaa kuin heittää kivellä pientä lasta —
* * * * *
Hän ei nähnyt Linaa enää sinä kesänä, vaikka hän poltti ahkerammin kuin ennen, vieläpä koetti saada savun erikoisen paksuksi ja mustaksi, niin että se näkyi pitkien matkojen päähän. Vasta seuraavana kesänä — — mutta silloin oli niin moni asia toisin. Silloin Lina kävi rippikoulua pappilassa ja hänen täytyi kerran viikossa kulkea edestakaisin matka tunturin poikki, ja silloin oli Kristofer muuttanut laaksoon ja oli ostanut kotitalonsa takaisin.
Vatnessa oli jälleen ollut kuolemantapaus, Nilskin oli mennyt pois.
XLI.
Se tapahtui merkillisesti. Kristofer istui illalla majassa ja lämmitteli leimuavan kanervatulen ääressä ja näki varjojen häilyvän ympärillään ja seurasi liekin leikkiä seinällä — silloin kuului pimeästä käyntiä, reippaita askelia, jotka lähestyivät majaa, nyt korkorauta kilahti kiveen. Nils, hän heti ajatteli ja luuli olevansa Mydanin ylänteellä ja aikoi avata oven, ei, siinä olikin vain kanervasäkki, hän istuikin yksinään Helluntaikukkulalla eikä odottanut kenenkään vierailua, ennen kuin hevosmies tulisi avuksi tavaroita kuljettamaan — ja siihen oli vielä monta päivää.
— Onko siellä joku, kysyi hän ääneen ja tempasi kanervasäkin puoleensa, jotta valo pääsi vapaasti virtaamaan ulos.
Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut, siellä oli vain pimeys ja yksinäisyys, vain tuuli, joka kahisi kanervikossa, ja vesi, joka mutisi hiljaa rannassa — ja tunturi peninkulmamäärin kaiken ulkopuolella.
Sitten hän istui ajatellen Nilsiä ja muisti hänen rautakorkoisen enteensä, muisti, mitä Tarje oli kertonut, ajatukset kiertelivät hänen päässään eivätkä ottaneet rauhoittuakseen. Tahtoikohan Nils hänestä jotakin, vaelsikohan hänen mielensä tunturilla, ja olikohan sillä jotakin asiaa hänelle? Ahdistava raskasmielisyys valtasi hänet, se tuli hiipien majan ylitse ja loi varjonsa suoraan seinän läpi, hän kohotti monta kertaa katseensa, hän pani enemmän kanervia tuleen ja yritti karkoittaa ikävyyden. Kokonaisen tunnin hän istui kuunnellen — sitten hän laskeutui hiljaa makuulavalle ja koetti pakottaa ajatuksensa lepoon, se ei ollut mitään, se ei ollut mitään, vesi se vain tuolla aaltosi hiljaa rantaan, laine se vain loiskahti kiveä vasten… Vihdoin uni tuli, hän alkoi torkkua — silloin hän kuuli askelten jälleen tulevan. Kristofer ponnahti pystyyn, hän oli heti ihan hereillä, minä lähden huomenna, hän ajatteli ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan ja huomasi olevansa märkänä hiestä.
Hän jätti majan ja lauman sikseen ja pääsi iltapäivällä Ruglandiin — siellä hän sai kuulla, että Nils oli sairas. Ja vaikka hänelle ei ollut lähetetty sanaa, sopi hän erään talon miehen kanssa siitä, että tämä kävisi hakemassa karjan, ja meni itse edeltäkäsin niin nopeasti kuin saattoi. Hän tapasi sanantuojan matkalla — mies, jonka oli määrä auttaa häntä tavaroitten kuljetuksessa — ja sai terveiset Nilsiltä itseltään. Nils oli todellakin sairastunut ja oli maannut jo useita viikkoja, oli vain kysymys siitä, ehtisikö Kristofer ajoissa perille. Sanomatta sanaakaan Kristofer otti hevosen ja ratsasti edelleen suoraan Vatneen.
Nils makasi vuoteessaan, kun hän tuli, merkillisen vanhentuneena, merkillisen valkeana, Kristofer ähkäisi nähdessään hänet, kasvot olivat käyneet niin pieniksi, ihan kuin veljellä kuollessaan, oli kuin veli olisi vieläkin maannut siinä.
— Sinä tulit nopeasti, sanoi sairas hiljaa.
Kristofer ei voinut heti vastata, hänen täytyi ensin rohkaista mielensä.
— Mi-minä otin hevosen, niin se kävi nopeammin.
Siniset silmät katsoivat häneen, oi miten hyvinä ja viisaina ja lempeinä:
— Minä arvelin sinun viipyvän kauan tänä syksynä, sen vuoksi lähetin sinulle sanan, ettet tulisi liian myöhään. Minä olen maannut ja pysytellyt hengissä, minä en näet tahtonut kuolla ennen kuin sinä tulit. Se tuli perille, eikö niin?
Kristofer pakotti itkunsa takaisin.
— Kyllä, se tuli perille.
Hän alkoi vavista koko ruumiiltaan, kädet hapuilivat peittoa pitkin, silmät olivat tulvillaan kyyneliä.
— Sinä et voi tarkoittaa sitä, sinä et voi ta-tarkoittaa sitä —
— Älä välitä, kuului vuoteesta — minä makaan tässä niin kuin minun tuleekin, minulla ei ole mitään hätää, puhukaamme sinusta, mies, sen vuoksi minä lähetin sanan. Onko sinulla ollut hyvä kesä — onko sinun käynyt hyvin, tarkoitan?
— Kiitos, on, kaikki on käynyt hy-hyvin.
— Ja eläimet, miten niiden laita on, et ole ehkä kadottanut monta?
— En ole kadottanut yhtään, minulla on ka-kaikki jäljellä.
— Sinulla on kaikki jäljellä?
Siniset silmät kirkastuivat, koko kasvot kirkastuivat.
— Minä olen muuten kuullut, että sinä olit ilman paimenpoikaa, minähän saan aina hiukan tietoja, vaikka makaan kuin rasiassa, se on niin somaa, tutut pistäytyvät väliin katsomassa ja istuvat ja puhelevat vähän aikaa, no, sinä selviydyit siitä huolimatta?
— Si-siellä oli tavattoman helppo paimentaa, niin hienoja laitumia, lampaat eivät juuri voineet eksyä.
Nils makasi vähän aikaa hymyillen.
— Sinä olet siis tyytyväinen, sinä tahdot edelleenkin paimentaa? Et ole vihainen Nilsille, joka sai sinut aloittamaan omaan laskuusi?
Kristofer siveli jälleen peittoa, hänen silmistään tippui kyyneliä.
— Minun on ollut niin hyvä olla tunturilla, minä en tahtoisi lo-lopettaa mistään hinnasta!
— No, sitten on kaikki hyvin, sitten on kaikki juuri niin kuin minä olen toivonut, poika, kuulehan sitten vähän minua. Näetkös, Kristofer, veljeni ja sitten tämä Nils — — — niin, he eivät aina eläneet sovussa, kumpikin veti omaa köyttään, ja ehkä Nils veti enemmän. Mutta eräästä seikasta he olivat yhtä mieltä, he eivät tahtoneet päästää taloa käsistään, ennen kuin kumpikin olivat kuolleet. Veljeni toivoi aina — no, se riittää, mutta sitten minä olen järjestänyt niin, että sinä saat kaiken, mitä minulta jää, luulen, ettei sinulla silloin tule olemaan puutetta. Tahdon vain sanoa erään asian — sinun pitää myydä, Kristofer, sinä et saa istua täällä, niin kuin veljeni vaati minulta, hän ei ymmärtänyt, mitä teki, vaikka hän oli kuin vuona, niin hyvä. Sinun pitää luvata minulle, että myyt, sinun pitää paimentaa edelleen, niin kuin minäkin halusin. Tunturi, katsos, tunturi, Kristofer, ei mikään ole niin kuin tunturi, sinä et pääse siitä irti, vaikka pakenisit maanääriin, kun kerran olet löytänyt sen. Tunturi — minä olen siellä joka-ainoa yö, kuljen siellä ylt'ympäri suossa ja kanervikossa, minä makaan majassa ja kääntelehdin lavalla ja katselen hiirtä, joka kapuilee hyllyllä, minä istun aamulla kanervikossa ja lypsän ja kuulen, miten maito ruiskuaa sankkoon, minä käyn reunaa myrskyssä ja rankkasateessa ja minusta tuntuu kuin kuulisin virren, minä näen lampaat ruohikossa ja se on minusta kovin kaunis näky! Sinä et saa lähteä tunturilta, sinun pitää vain myydä talo, sitten olet vapaa ja voit tehdä niin kuin tahdot. Lupaathan sen minulle, Kristofer?
Vapiseva käsi työntyi esiin.
Kristofer tarttui siihen, hän kykeni tuskin vastaamaan itkultaan:
— Kun si-sinä niin tahdot, Nils — minä en vain ymmärrä — minä en o-osaa sanoa — sinä olet ihan liian hy-hyvä minulle — minä en käsitä, että sinä voit keksiä semmoista —
Käden ote kävi lujemmaksi, sitten kuului hiljaa ja pehmeästi:
— Minä pidin sinun äidistäsi, Kristofer.
— Sinä pidit äidistä?
Kristofer kohotti päätään, hänen silmistään ikään kuin putosivat suomukset.
— Mutta hyvä Jumala —
— Siitä ei voinut tulla mitään, minä olin jo niin vanha, minä olin kaksikymmentä vuotta vanhempi, minä en edes koskaan maininnut siitä.
— Hän ei ti-tiennyt mitään?
— En tiedä, minä olen sitä usein pohtinut, sepä siinä oli, että hän tuli uudelleen.
— Tuli uudelleen, sinä sanot?
— Kolme vuotta peräkkäin tapasin hänet ylhäällä tunturilla — no, sehän saattoi olla sattumaa — juuri Helluntaikukkulan kohdalla, missä sinä paimennat, hän oli siellä marjassa.
— Etkä sinä sanonut mitään?
— Minä en katsonut voivani puhua mitään, hän oli niin nuori ja viaton, kahdeksantoista vuotta ensimmäisenä kesänä, arvelin, että minun oli vaiettava, jätettävä hänet rauhaan.
— Entä si-sitten, miten sitten kävi?
— Minä näin hänet ensimmäisen kerran Ruglandissa, hän tuli sinne tanssimaan paimenpoikien kanssa — — — ehei, ei siitä olisi voinut tulla mitään.
Silloin Kristofer puuskahti:
— Voi, oli paha, ettei siitä tullut mitään!
Hän kumartui sairaan puoleen ja puristi molemmin käsin hänen kylmää kättään:
— Nils, Nils, si-sinä et olisi saanut vaieta — äiti piti myöskin sinusta!
Ja sairaan katsellessa hämmästyneenä ja käden vavistessa Kristoferin käsissä virtasi sanoja hänen ylitseen:
— Se ei ollut sattumaa, että ä-äiti oli silloin tunturilla, hän odotti siellä sinua, tiesi, että sinä tulit sitä ti-tietä — voi, että sinä et sitä ymmärtänyt! Äiti ei koskaan unohtanut sinua, Nils, äiti oli tunturilla joka vuosi, kun hän vain pä-pääsi lähtemään, hänen piti poimia ma-marjoja, hän sanoi. Oli vain niin merkillistä, että hän viivytteli sitä niin kauan, kaikki muut olivat jo po-poimineet, kun hän vihdoin jouti lähtemään. Minä ymmärrän nyt paljon sellaista, jota en e-ennen ymmärtänyt, minähän olin kerran mukana, me seisoimme suolla ja näimme, kun sinä tulit, minä sanoin vielä äidille, että hänen olisi pitänyt ottaa sinut, en ti-tietänyt, miten totta minä puhuin —
Pielukselta kuului nyyhkytyksenä:
— Ei, ei, Kristofer — niinkö sinä sanot.
Sitten levisi kasvoille kalpeus, silmät sulkeutuivat jälleen.
— Jätä minut nyt vähäksi aikaa yksin.
Kristofer nousi hiljaa:
— Ethän to-toki käynyt kipeäksi?
Silmät avautuivat raolleen, oli kuin niistä olisi säteillyt valoa.
— Minun tuli vain niin hyvä olla — minä tulin vain niin iloiseksi — sinä olet antanut minulle äitisi takaisin — minä olen saanut semmoisen rauhan — minä unohdan nyt tunturin ja kaikki, poika — —
Nils kuoli päivää myöhemmin, Kristofer istui hänen luonaan loppuun asti, ja hänen piti vain kertoa äidistä — yhä uudelleen. Oli kuin hän olisi istunut pienen lapsen luona ja puhunut sille niin kauniisti kuin saattoi ja täyttänyt sen mielen sanomattomalla ilolla, ennen kuin se sulki silmänsä ja nukahti kiitollisesti hymyillen.
XLII.
Pitkä talvi on taas mennyt lannistavine pimeineen ja kahleineen —
Ja jälleen Kristofer kulkee polkua pitkin, joka eroaa maantiestä ja kapuaa sitä pikku mökkiä kohti, joka kerran oli hänen kotinsa ja joka on tullut hänen kodikseen vielä kerran. Se seisoo yhä yhtä järkkymättömänä ylhäällä rinteellä ja katsoo alas laaksoon ja kylään, se ei liioin ole ränsistynyt, siinä on koko ajan asunut ihmisiä, kunnon ihmisiä, ahkeria ihmisiä. He tahtoivat vain päästä Amerikkaan, niin että myivät oikein mielellään, Kristofer tuli oikealla hetkellä ja sai mökin ensi sanalla — ja nyt hän on juuri muuttanut sinne.
On vielä alkukevättä, lehvät mätänevät maassa, kaikkialla lirisee ja tippuu vettä, ja puro, joka tulee tunturilta ja kulkee polun poikki talon yläpuolella, on niin paisunut, että sen yli on vaikea päästä; ei, paimenaikaan on vielä pitkä matka — siitä huolimatta Kristofer on tunturilla pari kertaa viikossa tai useamminkin. Hän ei jaksa istua kotosalla, hänen täytyy käydä järjestämässä majaa ja katsomassa, ettei se ole kaatunut nurinniskoin, hänen täytyy käydä korjaamassa kattoa, tukea sitä ehkä seipäällä ja paikata ja tiivistää sitä turpeella. Hänen täytyy saada, tarha valmiiksi, vyöryttää kiviä yhteen ja aidata lampaille tilava haka, hänen täytyy polttaa kaskea — seisoa Helluntaikukkulan harjalla ja katsoa Toftelandin ylänteelle päin ja ikään kuin tiedoittaa savulla, että on tullut takaisin. Kukapa tietää, Lina voisi tarvita jotakin, uuden hameen, uudet kengät. Niinpä hän kulkee sinne ja tallustaa polkua pitkillä hämähäkinjaloillaan, vaeltaa mäen yli ja rinnettä ylös tunturille ja on illan tullen perillä. Hänellä on kirves tai kuokka kädessään, ja ehkä Lina tarvitsee ruokaa, kukapa tietää, hän on niin pieni ja hento ja hoikka, niinpä hänellä on myös ruokapussi repussaan, paksu ruokapussi, josta riittää moneksi ateriaksi. Ja polku ryömii sorassa, polku kiemurtelee kanervikossa ja vie hänet perille ja tuo hänet takaisin, johdattaa häntä iloisesti, minne hän meneekin…
* * * * *
Mäellä kasvaa pieni pensaikko, haapoja ja pihlajia ihan sekaisin ja siellä täällä jokin raita, ne seisovat siinä ja astuvat toistensa varpaille oksat irroittamattomasti toisiinsa kietoutuneina ja taistelevat paikasta ja valosta ja ilmasta ja ovat taistelleet jo pitkät ajat. Kristofer tuntee ne hyvin, ne ovat kuin jonkinlainen ihme hänen lapsuusvuosiltaan, hän ei voi kulkea välinpitämättömästi niiden ohi, tavallisesti hän pysähtyy ja vaipuu ajatuksiinsa ja muistaa, että ne oli aiottu aidaksi, että ne kerran olivat ohuita pikku vesoja, vihreitä tikkuja, jotka hän istutti maahan ja jotka juurtuivat siihen. Vahinko, että ne ovat noin tiheässä, hän ajattelee ja mittaa hoikkia runkoja katseellaan, kunpa hän vain olisi tiennyt — on kuin hänen pitäisi hyvittää pieni vääryys niiltä ajoilta, jolloin hän oli lapsi. Ja eräänä aamuna kulkiessaan siitä ohi hän leikkaa vesan veitsellään ja vie sen mukanaan tunturille — — eikä hän huomaakaan, kun jo on pistänyt sen maahan katsoakseen, osaako hän niin kuin ennen.
Nyt on juuri oikea aika.
Laaksossa lapset tekevät pillejä, he kostuttavat vesan hyvin suussaan ja panevat sen sitten polvelleen ja koputtavat kuoreen veitsen kahvalla ja vääntävät sen pois vihreänä putkena. Nykäys veitsellä, tulppa päähän — sitten sen ääni vierii pitkiä matkoja. Kristofer kuulee sen mäellään, on kuin kevät soittaisi hänen korvaansa, hartaus herää hänen mielessään, lapsuusaika tulee niin lähelle häntä kaikkine unelmineen ja kaikkine iloineen, jonkinlainen hellyys puhkeaa hänen sisimmässään, hän elää sen kaiken uudelleen ja on taas poika niin kuin ennen. Ja sitten hänen täytyy heti hioa veitsensä ja koetella terää ja yrittää sillä heti, hänen sormensa ihan syyhyvät — ja siinä hän taas kulkee vesa kädessä ja tekee niin kuin poikavuosinaan ja koettaa, versooko vesa.
Niin Kristofer alkoi istuttaa, niin hän rupesi siirtämään vesojaan tunturille, ylös valoon ja ilmaan, ikään kuin hyvittääkseen tehdyn vääryyden. Ja nyt hän istuttaa joka päivä, kunnes vesoissa silmut puhkeavat, nyt hän pistää istukasoksia kaikkialle tunturille, haapoja, raitoja ja pajuja ja pihlajia. Hän kulkee siellä istuttaen eikä mielestään saa tehdyksi sitä tarpeeksi hyvin, hän kulkee pienet vihreät puikot kädessään ja pistelee niitä huolellisesti maahan pitkin polun vartta, eikä niistä tiedä kukaan muu kuin hän. Ja joka päivä tulee uusia, joka päivä hän pääsee pitemmälle, joka kahdennellakymmenennellä askelella tai niillä main hän pistää uuden puikon maahan, missä sen on määrä seisoa ja kasvaa puuksi. Joidenkin vuosien kuluttua, hän ajattelee, tulee niistä suhiseva aita halki tunturin, vihreä rivi niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Linan on lähdettävä viemään marjoja laaksoon — — — Kristofer kumartuu katsomaan, juurtuvatko vesat, hän vaeltaa polkua rakkauden kaipuussaan ja purkaa rakastamisen kykyään ja herättää vesat rakkaudellaan elämään. Hänen vanha leikkinsä lapsuuden päiviltä on saanut syvemmän sisällön ja loiston…
Niin hän taas eräänä aamuna seisoo pensaikon kohdalla aikoen leikata siitä joitakin vesoja ja ottaa ne taas mukaansa — silloin hän kuulee mäeltä puhetta, naisen äänen, joka soimaa ja parjaa, niin että vuori kaikuu, ja käy yhä selvemmäksi.
— Mitä sinä teet, se huutaa — eikö sinulla ole silmiä päässäsi, kunnoton, tahdotko sinä, että minun pitäisi kantaa sinua, vai mitä sinä oikeastaan ajattelet? Minä tässä raadan ja koetan pukea sinut säädyllisesti, niin että voit näyttäytyä ihmisten joukossa, ja sitten sinä menet selvällä päivänvalolla putoamaan puroon ja kastat itsesi läpimäräksi!
Pieni vapiseva tytönsuu vastaa:
— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä, minä en voinut hypätä niin kauas —
Kaksi ihmistä tuli näkyviin polulla, vanhanpuoleinen nainen ja nuori tyttö. Kristofer tunsi heidät heti, mutta hän ei tahtonut näyttäytyä, ei tahtonut saattaa Linaa häpeämään, ei millään ehdolla tahtonut nöyryyttää häntä. Hän jäi seisomaan tiheikön taakse ja kuuli äidin taas soimaavan:
— Olenko minä sanonut, että sinun piti hypätä, olenko minä sanallakaan käskenyt sinua?
Ääni värisee kiihtymyksestä:
— Sinun olisi pitänyt riisua jalastasi ja kahlata, sinä aasi, ja teekin se nyt heti.
Lina tottelee viipymättä, hän istuutuu kanervikkoon ja vetää kengät ja sukat jalastaan. Sitten hän katsoo äitiin silmät kyynelissä:
— En kai minä voi mennä paljain jaloin papin luo?
Äiti riistää sukat käteensä ja vääntää niitä keskellä polkua:
— Olisitko sinä ehkä liian hyvä siihen?
Hänet valtaa raivokas viha, hän heilauttaa sukkia ilmassa ja läimäyttää
Kinaa vasten kasvoja:
— Se olisi häpeä, sanon minä — niin kuin sinua ei olisi jo ennen tarpeeksi häväisty, sinä kurja äpärä!
Kristofer hätkähti, se osui suoraan hänen sydämeensä, vaikka oli tarkoitettu Linalle, niin että hän olisi voinut huutaa ääneen. Mutta hänen täytyi vain seisoa siinä ja tukahduttaa itkunsa ja suuttumuksensa ja antaa vääryyden tehdä tehtävänsä. Hänen täytyi vain seisoa siinä vaieten ja nähdä vääryyden tapahtuvan ja antaa sen tapahtua ikään kuin se ei olisi ollut mitään. Oi, hän olisi voinut juosta esiin ja ottaa Linan syliinsä ja lohduttaa häntä ja taputella häntä, sen sijaan hän seisoi paikoillaan ja puri huultaan ja antoi käsiensä riippua, ja hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt Linan pulaan liikuttamatta sormeakaan hänen avukseen —
Äänet häipyivät rinnettä alas, Kristofer jäi seisomaan veitsi kädessä ja tuijottamaan avuttomana eteensä. Hän seisoi siinä äkkiä ihmeellisen yksinäisenä, kovin tarpeettomana lämpimine sydämineen, hän seisoi siinä ikään kuin kädet täynnä hyväilyjä eikä tiennyt, kenelle ne antaa.
Hänen sydäntään riipaisi, hän näki edessään pienet kärsivät kasvot ja kuuli pienen vapisevan suun sanovan:
— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä, minä en voinut hypätä niin kauas —
Vähän myöhemmin hän heilui mäellä kirves kädessä, hakkasi tammia ja koivuja ja karsi ne ja raahasi pois, välillä saha kitisi ja leikkasi, hänellä oli ilmeisesti kiire, hänhän ei kerta kaikkiaan ollut kätevä, mutta Linan piti joka tapauksessa päästä riisumasta jalastaan puron vuoksi.
Hän odotteli koko aamupäivän, kurkisti aina välillä puiden lomitse alaspäin puuhatessaan siellä rinteellä ja sijoittaessaan kiven tai kaksi polulle siihen kohtaan, mistä puro kulki. Saattoihan sattua, että Lina tulisi yksinään, että hän tulisi edeltäkäsin, kukapa tiesi, silloin hän ehtisi tervehtiä häntä ja kiittää viimeisestä, jos ei muuta. Mutta ei, äiti oli taas mukana, äiti astui vieressä, niinpä hän taas kätkeytyi pensaikon taakse.
Hän näki Linan osoittavan kädellään —
Puroon oli ilmestynyt porras, rivi hohtavia koivunrunkoja, jotka loistivat metsän hämärässä. Ne olivat paksujen tammipölkkyjen varassa, siinä oli pieni silta polun kohdalla, molemmin puolin oli jonkinlainen kaidepuu, kaksi pitkää, pehmeätä pihlajariukua.
Hän näki, että Lina käänsi päätään, että silmät tutkivat metsää uteliaina ja jännittyneinä — että koko pikku kasvoja kirkasti suloinen hymy.
Vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli kadonnut näkyvistä, Kristofer seisoi katsoen siltaa kohti, missä koivun rungot hohtivat, ja hän oli näkevinään jonkinlaista heijastusta ja tunsi sydämessään pienen onnen eikä kyennyt riistäytymään irti —
* * * * *
Viikon kuluttua hän jälleen odotteli rinteellä kumartuneena kiven taakse — — hän tuli kyllä, mutta äiti oli mukana. Vielä kerran hän seisoi kiven takana, ja vielä kerran kävi samoin, sitten tyttö eräänä aamuna tuli yksinään, tuli polkua pitkin silmät loistaen ja reippain pikku askelin ja suu hyräillen.
Kristofer kiiruhti esiin kiven takaa ikään kuin peljäten tulevansa liian myöhään:
— Minä tahdoin va-vain tervehtiä sinua!
— Kiitos vain, sanoi Lina pysähtyen.
Kristofer ojensi kätensä:
— Olipa hauska nähdä sinua taas, minä olen mu-muuten nähnyt sinut aikaisemminkin, minä olen ollut täällä mäellä, mi-minä en vain tahtonut tulla näkyviin.
— Sitä minä ajattelinkin.
— Miten sinä semmoista saatoit ajatella?
— Kas, minä näin sinut vilaukselta, sinä seisoit tuon kiven takana.
Kristoferin henkeä salpasi.
— Entä äitisi, nä-näkikö sinun äitisikin minut?
— Ei, äiti ei nähnyt mitään, äiti ei tiedä mitään.
Nyt hän taas saattoi hengittää vapaasti.
— Sinä käyt rippikoulua, hän kysyi ja koetti olla kuin hänellä ei mitään erikoista asiaa olisikaan.
— Niin käyn.
Silloin hän hyppäsi siihen suoraa päätä:
— Minä odotin sinua tu-tunturilla, menneenä kesänä, tarkoitan, minkä tähden si-sinä et enää tullut?
— Minä en voinut tulla, minä leikkasin jalkani viikatteeseen.
Silloin hänen taas täytyi tehdä niin kuin Nils:
— Pikku raukka, hän sanoi ja taputti tyttöä varovasti olalle — enpä ole kuullut niin hullua!
Vähän myöhemmin hän osoitti taloa:
— Minä asun tuolla nyt, se on i-isän talo, minä ostin sen viime talvena.
— Niin, me olemme kuulleet siitä.
Äkkiä hän tarttui tyttöä käsivarteen.
— Lina, sano minulle eräs asia, sinun äitisi ei kai ole hy-hyvä sinulle?
— On kyllä, sanoi Lina urhoollisesti ja koetti hymyillä.
— Ei, si-sillä minä olin täällä silloin ja kuulin, minä seisoin tuon pensaikon takana, minusta tuntui, e-etten voinut tulla esiin —
Silloin tytön silmät kävivät pelokkaiksi, pikku kasvot muuttuivat ihan valkoisiksi.
— Ei, ei, sinä et saanut! Älä ole tietävinäsi siitä mitään!
— Se on selvä, vastasi Kristofer niin rauhallisesti kuin saattoi — sinun ei tarvitse peljätä, minä en ma-mainitse siitä koskaan sanaakaan!
— Muuten hän voisi taas ottaa viikatteen!
— Viikatteen, mitä sinä sanot — eihän sinun ä-äitisi toki —
— Kristofer, älä sano mitään!
— En, en, se-senhän tiedät, mutta minä en ymmärrä, minä luulin, että sinä itse haavoitit itseäsi —
— Ei hän kai sitä tarkoittanut, mutta hän on toisinaan ihan hullu!
— Ja se-semmoista voi tapahtua?
Kun hän näki, että tyttö taisteli itkua vastaan, lisäsi hän muutaman sanan:
— Ellet sinä olisi ollut tyttö, tytön kanssa on niin vaikea, jos sinä vain o-olisit ollut poika, olisin minä voinut ottaa sinut paimenpojaksi, sitten olisit päässyt pois äitisi luota, sitten me olisimme vo-voineet olla alati yhdessä. Me olisimme asuneet kesällä majassa ja paimentaneet lampaita ja kalastaneet järvellä, ja me-meidän olisi ollut niin hyvä olla, ettet uskokaan! Me olisimme voineet siirtää toista se-seinää, niin että olisi ehkä tullut vähän enemmän tilaa, minä olisin my-myös voinut tehdä muutaman ra-rahin, niin että olisimme voineet istua ja lämmitellä iltaisin ja keittää maitoa tai puuroa padassa, ja meidän olisi ollut yhtä hyvä olla kuin itse ke-keisarin.
— Oi niin, se olisi ollut mainiota, Kristofer!
Kristofer katsoi häneen neuvottomana.
— Kunpa voisin auttaa sinua, Lina, kunpa vain tietäisin ne-neuvon, sillä näin ei saa käydä. Etkö sinä ole ajatellut mitään itse?
Tyttö näytti hiukan viivyttelevän vastausta.
— Kun minä vain pääsisin Amerikkaan.
Kristofer yritti hymyillä, vaikka hänen jalkansa pyrkivät pettämään.
— Amerikkaan, niinkö sinä sanoit? Minä kun lu-luulin, että sinä tulisit minulle paimenpojaksi.
Kaksi kosteata silmää katsoi häneen.
— Minähän olen vain tyttö riepu, sinä tiedät, millaista se on, jos minä vain olisin ollut poika —
— Sinä olisit silloin tullut, sanoi Kristofer lempeästi.
— Minä olisin tullut heti.
Syntyi hetken vaitiolo,
— Lina, sanoi Kristofer ja katsoi häneen ja muisteli, miten Nils oli sanonut, hänestä tuntui kuin hän olisi leikannut valtimoaan — sinä pä-pääset Amerikkaan. Minä ta-tahdon toki nukkua yöllä, minua ei huvita maata valveilla —
Ei, siihen se häneltä loppui.
— Minä autan sinua, minä vain ta-tarkoitan, minulla on rahaa, Lina, sen pu-puolesta ei ole hätää. Puhutaan siitä joskus toiste, sinä saat tulla tapaamaan kesällä tunturilla — — niin, minä lu-luulen, että sinun nyt pitää lähteä, jotta et tule liian myöhään.
Lina tahtoi sanoa jotakin, mutta Kristofer viittasi vain kädellään ja meni takaisin mäkeä ylös, hän tahtoi olla vähän aikaa yksin.